Kuolleen merkitys on tuonella selvästi silloin kun sen kertosanana onmanalainen, kuten Tuonelta kosinnan säkeistössä:
Tuoni istui tien selällä,manalainen maan rajalla.
Merkityksen siirto kuolleesta kuolemaan on sama kuin ruotsin sanassadöd(en död'kuollut',döden'kuolema').
Kuolemaa tarkoittavan Tuonen kertosanana samoin kuin edellä kalman esiintyy tauti (vrt. UK 35: 97—8, 121-2):
Tuoni sinun korjallesi,tauti sinun taljallesi!
Ilmeisesti kuoleman merkitys on tuonella myös säkeessä: "Tuoni tyhjästä kodista" (vrt. UK 12: 156) sekä yhtymässäPikatuoni.
Tähän kuoleman personoimiseen ei vielä sisälly maanalaisen valtakunnan hallitsijan käsitettä. Castrén itse huomauttaa, että Tuonen puoleen tuskin milloinkaan anomisin käännytään, arvellen syyksi, etteivät mitkään rukoukset hänen säälimättömään sydämeensä vaikuta. Miten asian laita todellisuudessa on, osoittaa seuraavaTuonen herraankohdistettu rukous:
Tule tänne, Tuonen herra, — parantamahan pahantekoja! Etpä itse pahoa tehne, poikasi teki pahoa.
Kuoleman käsittäminen pahaa tekemään tulleen Tuonelan väen hallitsijaksi ja siten pahan käsitteeseen yhdistäminen ei ole pakanuudenaikuinen enempää kuin päinvastainenkaan Tuonen ja Luojan käsitteiden rinnastaminen Viron orjan runossa:
Tuoni ikkunan avasi,Luoja portin lonkahutti.
Lencqvistin mainitsemassa esimerkissä, jota hän on käyttänyt todistaakseen, että Tuoni oli kuoleman jumala ja Tuonelan valtias:
Joko nyt Marta merrassani,Tuoni lienee tokeissani?
on tuonella sama merkitys, joka sen pääsanalla martaalla on aivan tavallinen, nimittäinkuoleman ennuksen.[24] Mainitut säkeet oli laulanut kalastajaukko, joka oli aavistanut läheisen kuolemansa "onnistumattoman kalastuksen johdosta".
Etteituonisana pakanuuden aikana ole tarkoittanut Tuonelan hallitsijaa, osoittaa itse Tuonelan merkitys. Se ei ole alun pitäen ollut vastakohtainen vanhemmalle uskolle vainajien elämisestä omissa haudoissaan, vaan on ottanut osaa uskonnollisten käsitysten kehitykseen. Selvimmin tämä kehitys ilmeneeTuonelan tuvankuvauksissa. Niitä on alkuansa ajateltu olevan yhtä monta kuin maanpäällisiäkin tupia. Eteläpohjanmaalaisessa loitsussa, joka luettiin kirkkomaalla, toivotetaan:
Tulkoon yhdeksän sukukuntaa — tulkoot Tuonelan tuvista, Manalan majapaikoista, tämän kirkon kalmistosta!
Toisessa eteläkarjalaisessa manataan viljahalmeesta madot maahan:
Toukat Tuonelan tuville,Manalan ikimajoille.
Tunnetussa länsisuomalaisessa kehtorunossa: "Tuuti lasta Tuonelahan", kuvataan Tuonelan uutta tupaa, jossa on:
Turpehista katto pantu, santa pieni sammalina, hiekka hieno permantona; sivuseinä syltä pitkä, peräseinä kyynärätä. tai: Oviseinä oravanluista, kädensija kärpänluista, peräseinä peuranluista, sivuseinä siilinluista, katto karhunluista päällä.
Siellä lapsi saa levätä:
Ilman kyljen kääntämättä, olkapään ojentamatta. Sinne ei kuulu kukon laulu, eikä koiran haukkuminen.
Tämä Tuonelan tupa ei ole muu kuin yhden vainajan vasta luotu ja umpeen katettu hauta.
Vasta itä-Suomessa tavataan "tupa tehty Tuonelassa", joka on:
Sivulta satoa syltä, päätyviltä puolentoista.
Mutta sekin on yhtäläisesti sisustettu:
Naisten hapsilla katettu,miesten luilla malkoeltu.
Mielikuvituksessa on silloin väikkynyt kokonainen hautausmaa yhteisasuntona.
Viimein on itäisimmässä Suomen Karjalan kolkassa Ilomantsissa sama tupa suurentunut siinä määrin, että kukon laulun ja koiran haukunnan kuulumattomuutta on käytetty mittana:
Kun kukko laessa lauloi, laulu ei kuulu lattiahan; peni haukkuvi perässä, ei ääni ovellen kuulu.
Siten kuvattu tupa ei kuitenkaan ole tehty Tuonelassa, vaanHiitolassaeliPohjolassa, jotka molemmat paikat, kuten saamme nähdä, ovat kristillisen helvetin vastineita.
Tosin Tuonelankin kodin käsite on lopulta laajentunut kaikkien vainajain yhteiseksi olinpaikaksi. Vienanpuolisissa Väinämöisen Tuonelanretken toisinnoissa Tuonen tyttö häntä syöttää ja juottaa:
Tuolla Tuonelan koissa,Manalan ikimajassa.
Samoin Tuonelasta päästyään Väinämöinen välistä huomauttaa, ettei ole paljon palanneita:
Tuolta Tuonelan koista,Manalan ikimajasta.
Mutta muistettava on, että tämä Tuonelassa käynti on alkuperältänsäJeesuksen Haadeksessa käyntiä esittävä katolinen legenda.
Manasanan huomauttaa Castrén esiintyvän persoonallisessa merkityksessä Tuonen rinnalla, mutta toisinaan myös paikallisessa merkityksessä, jossa tavallisesti kuitenkin käytetään nimitystä Manala. Ensi katsannolta voisi luulla, että edellinen on jälkimäisen kantasana, samoin kuin Tuoni Tuonelan. Mutta asianlaita on päinvastainen. Lyhyempää Mana muotoa käytetään miltei yksinomaan ulkoisissa paikallissijoissa:Manalla, Manalta ja Manalle, ja paikallisessa Manalan merkityksessä.
OmantomuodonManan, jonka tapaamme Kalevalassa, Lönnrot tunsi yhdestä ainoasta kirjaanpanostaan, jossa edellä onTuonenja kahden puolenManalleerehdysmuodon aiheuttajana[25]
Se huoli Manalle viepi.Tuolla Tuonen tyttäret toruvi,Manan neiet riitelevi:"Miksis on tulit Manalle?"
Myöhemmin muistiinpantu esimerkki:
Makaa, makaa Manan koira,tuuvu, tuuvu Tuonen koira!
on runomitan rikkuessa turmeltunut alkuperäisestä säkeenmuodosta: "Makoa Manalan koira".
Mananimentömuodossa esiintyy vasta Uudessa Kalevalassa (16: 184, 190, 324) ja on Lönnrotin sovittama Tuonen vastineeksi. Sittemmin on Kullervon sisaren kirouksesta: "Manalainen matkoihisi" (vrt. UK 35: 122) ja sen samanaikuisesta toisinnosta: "Manala rekyehesi" 1870 luvulla löydetty silminnähtävä sekaannusmuoto: "Mana matkalan rekehes". Vielä myöhemmissä Meriläisen kokoelmissa, joissa kirjallista vaikutusta ei saa olla lukuunottamatta, Mana tavataan pari kertaa Kalman kertosanana:
A. Nouse Kalma kaaheille,Mana kahelle jalalle!B. Mene Kalma kalmistohon,Mana maahasi pakene!
Manalaei siis voi olla kokoonpantu olemattomasta kantasanasta mana ja paikallisesta-lapäätteestä, vaan se on muodostettu sanoistamaan alaniitä yhdistämällä ja ensi tavuun ääntiötä lyhentämällä. Alkuperäisempi muoto Maanala on joskus Inkerin runoissa tavattu:
Maanalan parasta neittä,Tuonen vallan valkopäätä.
Useammin on sen johdannainen maanalainen säilynyt pitkä-ääntiöllisenä sekä Virossa että Suomen puolella:
A. Maanalaiste maie pääle.B. Maanalaisten vahva valta.
Manalainenjamaan-alainenvoivat esiintyä rinnankin samassa säkeessä:
Manalainen maan-alainen,manalainen maasta noussut!
Maanalaiseksi vielä selvästi käsitetyn manalaisen mukaan ontuonelainenkintoisinaan väännettytuonalaiseksi, ikäänkuin sana olisi johdettavatuon-alaisesta.
Manalan alkuperäinen merkitys ilmenee selvästi, kun se on hautaa tarkoittavankalmankertosanana.
Nostan maasta mammoani, kantajani kalmistosta, nostan ulos kalman ukset, Manalan katot kohotan.
Manalan majanolemme Tuonelan kodin kertona tavanneet sekä yksityisen haudan että vainajan yleisen olinpaikan osoitteena.
Manalan ynnä Tuonelan merkitysten kehitystä voimme vielä havaita Maitoluvuista. Niissä ilmaantuu ajatus Manalan maidosta, jonka voi sieltä, samoin kuin toisesta talosta, itselleen hankkia; myös päinvastoin saattoi oman maitonsa menettää pahansuovan toimesta sekä muuanne pitäjälle että myös Manalle.
Suomalainen loitsija osasi maitonsa palauttaa molemmista paikoista:
Tule pois maito Manalta ja piimä pitäjähältä! Ei maito Manalle joua, — maito koissa tarvitahan.
Sitävastoin lisämaitoa hän ei ottanut hankkiakseen kanssa-ihmisiltään, vaikka kyllä manalaisilta. Arvolleen soveltumattomana hän piti myös lähimmäisen maidon saattamista Manalle.
A. En minä kysy kylästä, taho toisesta talosta, saan minä Manalta maion, lehmän tuoman Tuonelasta. B. Paljon niit' on ja pahoja, kut maion Manalle vievät — vähän on niitä ja hyviä, kut maion Manalta saavat, C. Ken maion Manalle saattoi, erän toimen Tuonelahan, itse menköhön Manalle, itse tulkoon Tuonelahan!
Karjanhoitoa ja maitotaloutta harjoittava Tuonela on luonnollisesti sijoitettu sinne, missä maanpinnan alle haudattuin vainajain uskottiin jatkavan maanpäällistä elämäänsä yhtäläiseen tapaan.
Tämä mielikuva on säilynyt silloinkin, kun Manala eli Tuonela on yhtynyt kehittyneempään taivaan käsitteeseen.
A. Manallenko maito viety vai on tallottu taivahasen, vai on tuores Tuonelahan pilville pirajaville? — Työnnä torvet Tuonelahan, pillit pilvihin lähetä! B. Työnnän torven Laivahalle, pillin pilvihin asetan, jott' tulis maito tuolta maalta, maito matkaisi Manalta. yheksästä taivahasta!
Toiselta puolen ovat Manala ja Tuonela sekaantuneet myöhempään pahan paikan käsitteeseen. Mainitussa Väinämöisen (< Jeesuksen) Tuonelanretkessä mainitaan vuode käärmeenkähyistä ja Lemminkäisen (< pätöisen pojan) surmarunossa paitsi käärme-peittoa tulikuuma kivialusta.
Tarkimmin Tuonela ynnä Manala keskiajan runoissa vastasivat katolisen kirkon kiirastulta, jossa loitsija kuvaili esivanhempansa elävän.
Ukkoni tulinen turkki, ämmöni palava paita Tuonelasta tuotakohon, päälleni puettakohon!
Esitettyyn Tuonelan ja Manalan merkityksen kehitykseen kalma ei ole ottanut osaa. Niitä muodollisesti vastaavaa Kalmalaa ei Lönnrotin sanakirjassakaan tavata, vaikkakalmalainensekä puhe- että runokielessä tunnetuksi mainitaan.
MonikollisetKalman lapset, poikaset ja tyttäreteivät eroaTuonen lapsista, tyttäristä, piikasista ja poikasista, joiden esim. mainitussa länsisuomalaisessa tuudituslaulussa kuvaillaan kuollutta lasta pitelevän ja sille viihdytykseksi laulavan. Virolaisessa Kalman neidon kosinnassa tämä neito on yksi Tuonen tyttäristä. Väinämöisen Tuonelanretkellä toruskelevat Tuonen tyttäret, jotka muissakin Tuonelankuvauksissa ilmaantuvat, saavat yleisesti kertosanakseen Kalman lapset, neidot l. immet, pari kertaa yksiköllisenkinKalman neidinpääsanan monikollisuudesta huolimatta. Mutta säe: "tuo venettä tuonen tyttö", josta edempänä Tuonelan joen yhteydessä tulee puhe, saa Vienan ja Aunuksen läänien rajalla, samoin kuin Suomen Karjalassa, kerrokseen: "lauttoa Manalan lapsi". Vasta pohjoisempana Vienan läänissä on tämän syrjäyttänyt säe: "lapsi Kalman l. Kalman neiti karpasoa", jonka epäperäisyyttä osoittaa myöhään venäjästä saatu sana. Kehityksen kulkua valaisee vielä kirjaanpano, jossa mainitun kolmannen säkeen ohella on toinenkin säilynyt, sekä keskivälillä olevan Latvajärven toisintomuoto: "karpasoa kapo Manalan".[26]
Selvästi eri asteilla ovat toiselta puolen Kalman ukko ja akka, toiselta puolen Tuonen ukko ja akka, jotka siitä syystä ovat aivan erillään toisistaan esitettävät.
Hautausmaan väki ja haltia.
Siitä käsityksestä, että kukin vainaja asui haudassaan ikäänkuin omassa tuparakennuksessaan, johtui, niinkuin näimme, hautausmaitten kuvitteleminen maanalaiseksi yhteiskunnaksi. Tällä niinkuin maanpäälliselläkin yhteiskunnalla oli oma väkensä:hautausmaanväki, kristillisellä ajalla myöskirkkomaan- eli kirkonväkinimeltä.
Yhden hautausmaan väki voi kokonaisuudessaan lähteä liikkeelle. Joulunpyhinä, kun riihessä tai ulkona oli valkea tehty, hautausmaanväki tuli siihen lämmittelemään. Laskiaisyönä jos meni lähelle kirkkomaata ja kuunteli, niin kuului sieltä sihinää kirkkomaanväen kulkiessa toisesta kirkkokunnasta toiseen.
Kirkonväki kohosi, kun meni hautausmaahan ja paneutui hautaan ruumiin sijalle arkkuun. Tuli niinkuin tiasen jälkiä hanki täyteen ja natisi kuin riihi kuivaissaan. Näöltään lastennuket siellä tanssivat.
Palvelukseensa tietäjä sai kirkonväen siten, että vanhalla rahalla haudasta nosti ruumiista lahonnutta multaa lausuen:
Äyrin nuoret nostetahan, vanhat vahvoilla sanoilla.
Mullat pani riepuun, jonka pisti vasempaan kainaloonsa, ja rahan heitti hautaan.
Kirkonväki oli otettava sellaisesta haudasta, mihin oli pantu oikeaan tautiin kuolleen syntisen ruumis. Autuaana kuolleen haudasta ei lähtenyt ollenkaan, ja jos otti semmoisen haudasta, joka oli noitumalla eli kitumaan pilaamalla kuollut, niin se kirkonväki ei ruvennut tekemään muuta kuin kituuttamaan joko ihmisiä tai eläimiä. Vielä parempi oli, jos tiesi, missä oli velhon ruumis jo kauan lahonneena, ja sitä multaa kaivoi, heittäen hopearahan lunastukseksi. Kun mullan kera tuli kirkkomaan aituuksesta ulos, ilmaantui ympärille aivan näkyväisellä muodolla lukematon joukko väkiä, jotka sitten seurasivat ja joita sai käskeä kuin ainakin palvelijoita.
Tätä väkeä on se, mikä myös sanottiinkalmanväeksitai pelkästäänkalmaksi. Kalma otettiin tonkaisten lapiolla kirkkomaan multaa:
Tänne on tullut isosi, tänne emosi, tänne valtavanhempasi. näytä minulle voimasi, anna minulle apua!
Kolmannella kerralla mullasta selvisi ikäänkuinhämähäkkimatamaan: puhtaaseen liinaan otettuna se muuttui tomuksi ja se oli sittenkalma.
Mutta samoinkuin monet kalman kartanot eli Tuonelan tuvat ovat sulautuneet yhdeksi koko kalmistoa käsittäväksi Tuonelan tuvaksi, on myös hautausmaan monilukuinen väki asettautunut yhden henkiolennon alaiseksi ja edustettavaksi. Suomessakin on aivan yleisenä uskona, että ensimäisestä kalmistoon haudatusta tulee senhautausmaan, kirkkomaan eli kirkon haltia.
Haltia, Inkerissä myöshaltias, on sukua sanallehallita, joka on germanilainen laina (vrt. saksanhalten'pitää'). Sen asemasta käytetään joskuspitäjä eli pitävä. Haltiaa vastaava nimitys ruotsalaisessa kansanuskossa onrådande(räda 'hallita'),rådare, råd eli rå.
Kirkonhaltia on Suomen ruotsalaisillekin hyvin tunnettu. Esim. Helsingin ja Espoon kaikissa kirkoissa on ollutkyrkråd, joksi on tullut ensimäinen uuteen kirkkomaahan haudattu.
Suomalaisissa seurakunnissa on tavallisesti ollut yksi haltia kussakin kirkossa, jossakussa saattoi olla pariskunta haltiana. Kirkolle mennessä piti tietää haltian nimi. Kun hautausmaahan ensiksi haudatun kutsui nimeltä, niin sen haudan päälle ilmestyi luurangon näköinen haamu, joka samakalla äänellä rupesi puhumaan. Jos kirkkomaan haltia oli lapsi, joka oli kuollut puhumatonna, tuli likeisin sukulainen tuoden sen edellään.
Kirkonhaltia kuviteltiin toisinaan kirkon korkuiseksi. Haltiaa nähdäkseen piti ottaa haudasta vanhan ruumiin päänluu, jonka silmänrei'istä katsoi hautausmaalle ja suun reiästä puhui. Se tuli aivan luokse ja suuta antoi ensin, sitten kysyi asian. Lähtiessään haltia tarjosi kätensä, mutta siihen ei saanut kiinni tarttua, muuten se vei mennessään, taikka oli sitä käteltävä leppäpalikalla.
Erikseen tavallisesta hautausmaan väestä ja haltiasta mainitaan välistä vieläsotatanteren väki ja haltia. Jos oli kirkonväki pois ajettava, silloin otettiin avuksi sotatanterenväki, jota kirkonväki pelkäsi. Jos taas joku oli pilattu kitumaan syöttämällä hänelle sotatanteren väkeä, piti pesuveteen panna kolme vanhaa rahaa, kukin eri valtakunnan, sekä kolmen sotatanteren multaa ynnä kolmen valtakunnan sota-aseista vuoltua terästä, sitten pestä kuten ainakin kalmasta ja pesuvesi viedä sotatanterelle.
Sotatanterenhaltian sai puheilleen, kun auringon laskettua otti sotatantereita vanhalla tuliraudalla kolmesta kohdasta maata, jonka pani nauskalinnun nahkaan ja kainaloonsa, ja kuhunkin kohtaan tipautti vasemman käden nimettömästä sormesta kolmesti verta. Mutta jos tämä haltiana esiintyvä (ensimäinen kaatunut?) oli vieraskielinen, piti viimeksi kaatunut kutsua tulkiksi. Jos sekin oli ummikko, niin ei auttanut mikään keino osaamatta sen kieltä.
Runoissa hautausmaan eli kirkon väkeä nimitetäänvanhaksi väeksi.
Siell on vanhoa väkeä, iän kaiken istunutta, maan alla maannutta, hongassa homehtunutta, joka on kauan maassa maannut, kauan liekona levännyt.
Kirkonhaltia esiintyy välistä Puutunnaisen tiedustelussakirkon ukkona, akkana tai tyttönä.
Kun lienet kirkon kierroksesta, kirkon ukko, kirkon akka, kirkon tyttö kaunokainen, korjaele koiriasi!
Yleisempi ja vaihtelevampi on kalma sanaan liittyvä runollinen personoiminen Suomen ja Venäjän Karjalan rajaseuduilla, missäkalman- eli kalmistonhaltiaahautausmaan haltian nimityksenä muutenkin käytetään.
A. Kalman ukko, kalman akka, kalman entinen eläjä! B. Kalman valtikka väkevä, kalman herra voimallinen! C. Kalman kultainen kuningas, kalman väki voimallinen! D. Kalman isännät, kalman emännät, kaikki kalmalainen kansa!
Hautausmaan haltia on epäilemätön esimerkki paikkaan kiintyneestä vainajan hengestä. Mutta sama on muidenkin paikallisten haltiain alkuperä. Ennenkuin oli yhteisiä hautausmaita, saivat ruumiit tavallisesti jäädä hengenlähtöpaikalle. Joka kuoli kotona, haudattiin omaan mantuun. Joka metsässä heitti henkensä, kuopattiin sinne; Vienan läänissä voi vieläkin nähdä saloilla muistomerkkejä kuolleista, joita pitkän matkan vuoksi ei ole kylän kalmistoon kuljetettu. Veteen hukkuneenkaan noutamisesta ei entisaikaan aina vaivaa nähty.
Myöhemmät hukkuneitten etsinnässä käytetyt taiat todistavat, että vedessäkin kuviteltiin vainajain oleskelevan. Hukkuneen ruumiin löysi, jos ottimajavanpäänluun ja sen silmien rei'istä katsoi järvelle. Missä näkimanalaistenkähertävän veden päällä, siellä oli ruumis. Jos hukkunutta ei oltu löydetty ennen auringon laskua, niin siihen aikaan oli katsottava, mistä ensimäisetmanalaisetnousivat veden pinnalle; siinä oli hukkunut. Nämä ensinnä leijailivat yhdessä paikassa kuinperhoset, sitten hajoilivat laajemmalle ja muuttuivat suuremmiksi. — Veteenkadonnutta etsiessä saattoi myös ottaa oletetulta hukkumapaikalta vettä pahkamaljaan ja siihen panna tuliraudan, jota oli kolme yötä pidetty kuolleen suussa, ynnä ukontuhnion. Kun veden pinnalle nousi kuplia, joiden kupeessa näkyimanalaistenkuvaimia, niin miltä kupeelta ne näkyivät, sinne päin piti kulkea, kunnes kuvat katosivat tai näkyivät aivan kupeen harjalla, jolloin muka oltiin hukkuneen päällä.
Vielä v. 1912 on muistiinpantu tajuisesti säilyneenä kansankäsityksenä, että joka ensimäiseksi kuoli johonkin paikkaan, sen ihmisen henki pääsi sille paikalle haltiaksi. Esimerkiksi Satakunnan Eräjärvessä nähdyt haltiat ovat olleet naisia, syystä että ensimäinen järveen kuollut henkilö on ollut nainen.
Paikallistuneista vainajista syntyneitä haltioita voimme eroittaa kolme suurta pääryhmää: asuntomaan, metsän ja veden haltiat.
Maan, metsän ja veden haltiat.
Venäjän Karjalassa kerrotaan Aatamin, joka syntiinlankeemuksen jälkeen oli tullut köyhäksi, ettei voinut elättää kaikkia lapsiaan, mananneen ne metsään, veteen ja kuoppiin. Niistä johtuvat metsän, veden ja maan hyvät haltiat, jotka elävät näkymättöminä meidän keskellämme ja joita tarvitessamme saamme palvelukseemme. Sama kertoja muisteli vielä, mitenkä ennen vedenpaisumusta syntiset ihmiset olivat pyrkineet Jumalan asuntoon, jolloin Jumala oli ne kironnut, niin että niitä oli satanut kolme päivää ikäänkuin rakeita maan päälle. Nämä kirotut henget elävät pahanilkisinä haltioina, metsähiiden tai vesihiiden väkenä.
Molemmat tarut tunnetaan myös Skandinaaviassa. Eevalla oli niin paljon lapsia, että hän häveten niitä näyttää Jumalalle kätki osan vuorenrotkoihin. Jumala nämä kirosi Eevaltakin näkymättömiksi, ja näistä saivat manalaiset ynnä vuoripeikot alkunsa. Kun taas Luciferin joukko viskattiin taivaasta alas, eivät kaikki pudonneet helvettiin, vaan mereen ja maahan. Siten joutuivat veteen vedenhaltiat, metsään metsänhaltiat ja taloihin tontut.
Niinikään venäläiset tarinoivat Mikaelin alas heittämien pienempien paholaisten tulleen metsän, veden ja kodin hengiksi.
Näissä myöhäperäisissä kertomuksissakin kuvastuu kansankäsitys maan, metsän ja veden haltiain syntymisestä paikallistumisen kautta.
Maanhaltiaynnämaanväkivastaavat ruotsinkielisiä nimityksiäjordrådanjajordfolket. "Maanväen asetukseksi" sanottiin asuinpaikan tervehdystä. Maanväki ei tehnyt pahaa, kun lähdettiin kartanoa kiertämään torstai-iltana kylpyvasta ja virsikirja mukana. Vasta oli sitten haudattava kodan tulisijaan ja viimeksi "loihdittava" Isämeidän ja Herransiunaus.
Maanväki mainitaan tavallisesti nimellämaahiset. Lencqvist ne selittää maanalaisiksi pikkuihmisiksi, joiden kuviteltiin asustavan puitten, kivien ja rakennusten kynnysten alla ja joiden suosiota täytyi monenlaisin lahjoin tavoitella. Joka kerta kun olutta pantiin tai leivottiin, oli niille tarjottava esikoiset. Jos emäntä halusi karja-onnea, piti hänen antaa niille maitoa. Sen, joka muutti uuteen taloon, tuli ensi kerran sisään astuessaan kaikkein ensimäiseksi kumartua joka soppeen päin ja tervehtiä näitä maanalaisia asukkaita sekä uhrata niille suoloja, ohralientä ja leipää. Ken vettään heittämällä tai muulla tavoin tahrasi niiden asumusta, sai varoa rangaistusta taudin tai onnettomuuden muodossa. Tästä on johtunutmaahisellemaasta tarttuneen tautiolennon merkitys.
Yhdeksi henkilöksi käsitetynmaanhaltianGanander esittää taloissa öisin hääräilevänä ihmisenhaamuisena ukkona tai akkana. Maanhaltiaa rukoiltaessa oli irroitettava lankku lattiasta ja aukon yli kumarruttava tai, jos mahdollista, mentävä tykkänään lattian alle.
Suosiollisen maanhaltian saamiseksi uutta taloa rakennettaessa oli tärkeätä löytää sille mieluisa paikka. Vanhimman käsityksen mukaan oli tästä otettava selko unessa. Ensimäisellä tulella piti ensi yö maata täysissä tamineissa, niinkuin matkaanlähtijä: kirves kainalossa, puukko vyöllä, kintaat kädessä, kengät jalassa ja lakki päässä. Pään alle oli pantava tulukset ja yölepakko siipioravan nahkasessa. Sitten unessa näyttäytyi maanhaltia. Jos hän oli kohtelias, sai siihen tehdä talon, mutta jos oli vihainen, niin piti muuttaa toiseen paikkaan ja koettaa samalla tavalla. Silloin oli hyvä, kun näytti ison talon ja pyrki sisälle. Mutta siihen kohti, missä maanhaltia näyttäytyi, ei saanut tehdä asuntoa, vaan piti istuttaauhripuu. Tälle uhripuulle oli tehtävä erityinen urkko, joka oli jokaisen uuden isännän uudistettava. Isän kuollessa piti pojan tietää, mikä oli tehtävä ja se suorittaa, ennenkuin vanha isäntä oli hautaan viety; muuten maanhaltia suuttui, eikä ollut helppo lepyttää. Jos isäntä kerkesi kuolla tietoa jättämättä, piti arvalla määrätä henkilö, jonka oli mentävä pitämyspuun juurelle nukkumaan, taikka jos ei tarjennut, otettava sieltä maata päänsä alle; silloin maanhaltia neuvoi itse unessa, miten piti menetellä.
Myös arpomisella tiedusteltiin otollista talonpaikkaa siten, että leveähkölle laudalle pudotettiin arpakapula. Jos tämän kärki kääntyi pohjoseen, oli maanhaltia vastahakoinen, vaan jos etelään tai länteen, niin myötämielinen. Sitten tehtiin maahan kolme reikää, joihin vuoltiin hopeaa. Talonpaikkaa ei saanut kolmeen vuorokauteen jättää autioksi, ettei joku ihminen aina olisi siinä ollut, muuten saattoi siihen asettua "ruma" hallitsija. Mutta kolmen vuorokauden päästä tuli paikalle hyvä, oikea haltia, joka vartioi taloa pahoilta henkiolennoilta.
Taloa rakennettaessa oli maanhaltialle uhriksi pantava neljän nurkan alle 1) vettä, 2) leipää, 3) rahaa, 4) syttä; niillä maa ikäänkuin "ostettiin". Uhreilla oli myös edelleen talon menestys ylläpidettävä. Kun keväällä ensi kerran keitettiin tuoretta kalaa, oli läikäytettävä vähän vadista maahanmaanpitävälle. Samoin juustoa keitettäessä oli ennen maistamista kotalieteen maanhaltialle annettava. Niinikään joka teurastuksessa tipautettiin tarkoituksella muutamia veripisaroita maahan. Kylvettävistä eloista keitetyn "kylvöpuuron" tähteet vietiin pitämyspuun juureen maanhaltialle; tälle myös jätettiin puidessa riihenparsille jyväkimppu.
Jos uusi asukas tuli taloon, niin hänen piti maanhaltialle uhrata tähteet kaikista ruuista, mitä ensimäisenä kolmena päivänä syötiin. Milloin ei tietty paikkaa,mihinennen oli uhrattu, kaivettiin karjakodan lattiaan hauta ja siihen pantiin ruuantähteet. Milloin taas taloon muuttaneet uudet asukkaat eivät tienneet,mitäpiti uhrata maanhaltialle, kaivoivat he asuinhuoneen nurkan alle kolon ja siihen panivat kultaa, hopeaa, vaskea ja tinaa sekä kaikkein eläinten luita murusen kutakin. Kolmen yön perästä menivät katsomaan, mikä niistä oli kadonnut, ja sitä uhrasivat pitämyspuun juureen.
Jos talossa oli maanhaltialle luvattu uhri eikä sitä suoritettu määrätyllä ajalla, niin saattoi taloon tuleva vieras antamalla sen uhrin ja oltuaan kolme yötä talossa viedä haltian mukaansa. Sitä estääkseen piti uhrata lapsi, vaikka keskensyntynytkin; sen henki tuli maanhaltiaksi ja silloin leppyi entinenkin. Näin tuli kaksi haltiaa, mikä olikin sen parempi. Viimeksimainittu tieto on saatu suomalaistuneilta lappalaisilta.
Paitsi uhrien laiminlyömisellä saattoi maanhaltian vihoittaa meluamisella, kiroilemisella ja muulla pahalla elämällä. Inkerissä on tapana sanoa, kun meluavaa väkeä taloon tuli: "nuo liikuttavat maahaltiaksenkin tilaltaan pois", ja jos joku kiroili: "ei pidä kirota, maahaltias on liikkunut tiloiltaan pois, häylyy". Perheenkeskisten riitaisuuksien vuoksi uskotaan haltian siihen määrin suuttuvan, että poistuu koko talosta. Karjakujassa muutamin seuduin Inkerinmaalla, missä se on talon ainoana käymälänä, on vain yksi määrätty paikka, jota voi käyttää, muu osa on pidettävä ihmisten tahroista siistinä. Erittäin on varottava tanhuan ovenpielien sekä kattoa kannattavien patsaiden juurien tahrimista, sillä niillä paikoin joutuu hyvin helposti maan sisässä asuvan haltian kanssa tekemisiin. Haltia on niin tarkka vaatimuksissaan, että antaa samassa talolle "merkin", vaikka tahrimisen erehtyisi tekemään tietämätön muukalainen. Talonväen asiaan kuuluu pitää vaaria heillä olevien vieraittenkin käytöksestä.
Myös maahan lankeaminen ja maan kamaraan itsensä satuttaminen voi vihoittaa maanhaltian. Inkerissä, jos lapsi loukkaa itseään maahan kaatumalla, mennään kaatumapaikalle kumartelemaan ja rukoilemaan; uhriksi pannaan maahan raha tai vaatekappale. Yleensä kun joku sairastuu, tiedustellaan ensiksi, onko hän missä langennut maahan.
Taudin aiheuttajana on maanhaltia, samoin kuin maahinen, välistä saanut maasta tarttuneen taudin,maannenänmerkityksen. "Maanhaltia ei nouse", sanotaan, jos määrättyjä varous- tai lepytys-keinoja käyttää.
Asuntoa ympäröivän viljellyn maan väestä ja haltiasta erottautuu viljelemättömänmetsän väkijametsän haltia, joskus myösmetsänpitäjäksisanottu.
Kyky nähdä metsänväkeä saatiin vainajilta. Rippileipä, jonka oli ehtoollisella suustaan ottanut, piti panna kuolleen suuhun, sitten astialla, jossa oli ollut kuolleen pesuvesi, hakea vettä ja viedä kuolleen vasempaan silmäkuoppaan; siitä oli kolmesti ryypättävä ja samassa leipä pureksimatta nielaistava, jos tahtoi metsänväen ilmestyvän ihmisen haamussa. Mutta jos lintuna halusi nähdä, niin oli ehtoollisleipä pantava itsestään kuolleen linnun suuhun.
Jos metsänväen tahtoi saada avukseen, oli etsittävä yhdeksältä veromaalta kultakin kolme "päivännäkemätöntä", puunkuoren alla kasvanutta muhkulaa, ja haudattava kaikki yön aikana kolmen tien risteykseen, josta oli kuollutta kuljetettu; kuta tiukempaan ne tiellä tamppautuivat, sitä voimakkaammaksi nousi metsänväki panijalle. Taikka oli otettava kolmesta muurahaiskeosta kustakin kolme muurahaisten lehmää ja ne pantava siipioravan nahkaan, joka oli pidettävä povessa paljasta ihoa vasten; silloin ei tarvinnut metsämiehen pelätä kiroja eikä kadehtijan silmänteitä.
Metsänväen alkuperää valaisee seuraava syksyiseen vainajain-juhlaan liittyvä lyyli. Keyrin aattona oli koko perheen mentävä navettaan syömään keittopadasta maltaista tehtyä imellystä, jota sitten oli vietävä osittain tulisijoille, osittain metsään ison kiven leuan alle tervaskannosta tehtyihin puukaukaloihin metsänväen syötäväksi kaukalon reunalle asetetuilla leppäisillä lusikoilla.
Kuten vainajat, voimetsänhaltiakinilmestyä unessa. Piti mennä märkien maitten keskellä olevalle korkealle maalle ja vaaran pohjoispuolella sitoa kaksi näreen latvaa ja yksikantaisen pihlajan latva punaisella langalla, loitsien:
Metsän ukko halliparta, pane partas palmikkohon, pane kätes käärimihin, pane kinttus kiintimihin!
Kun näitä siteitä oli kolme tehnyt ja ruvennut maata entisenmuurahaispesänpohjalle, niin tuli nukkuessa metsänhaltia puheille ja neuvoi, mitenkä ja kenen tähden elukat menivät hukkaan tahi mitä palvelusta piti tehdä lintuja pyytäessään. Herätessä oli vuoltava kultaa kolme sirusta makuupaikalle.
Valveilla ollessaan sai metsänhaltian puheilleen muurahaiskekoon uhraamalla hopeaa tai viinaa taikka sormestaan verta; niin myös tekemällä tulen semmoisen puun kylkeen, jossa on koro — se olimetsänhaltian puu— tahi kitkanvalkean semmoiselle paikalle, jossa oli kolme istuimeksi sopivaa kiveä,metsänhaltiain istuinkivet.
Metsänhaltia läksi mieluimmin liikkeille yön aikana. Mainittu kitkanvalkea oli viritettävä kello ll:n ja 12:n välillä juhannusta tai muuta juhlapäivää vasten yöllä, ja sitten odotettava, kunnes aurinko rupesi ylenemään; silloin tuli haltia. Sille ei saanut sanoa mitään tervehdykseksi, vaan piti antaa sen aloittaa. Ei saanut myöskään sanoa sinäksi eikä teiksi; siten puhuteltuna se ei virkkanut mitään, vaan läksi pois. Vasta sitten kun metsänhaltia kysyi mitä on asiaa, sai jutella, että on huono metsästysonni, ja pyytää parempaa, niin kyllä antoi.
Metsänhaltia kuviteltiin vanhan ukon muotoiseksi, jolla oli parta hyvin pitkä ja harmaantunut. Sen oma pituus vaihteli lyhyen ihmisen koosta korkean puun mittaan. Sen pää oli nähty ulottuvan petäjän latvaan, jopa puitten latvainkin yli katsovan. Samallakin näkemiskerralla oli metsänhaltian mitta voinut muuttua. Etäämpää se oli näyttänyt pienen miehen kokoiselta, vaan lähemmäs kutsuttuna oli suurentunut niin, että 9 askelen päässä oli ollut 6 kyynärän ja 3 askelen päässä 9 kyynärän pituinen. Toisen näkemyksen mukaan se oli päinvastoin pienentynyt. Oli menty viiden tien haaraan ja kysytty: "onko haltia kotona?" Silloin oli alkanut metsä ruskaa. Niin pitkänä oli haltia ilmestynyt ensinnä, että sitä oli kolmesti käskettävä alenemaan.
Metsänhaltian pukuun kuuluvana mainitaan välistä harmaa lierihattu ja naavaturkki. Muuten sen ulkonainen olemus vaihteli mielentilan mukaan. Milloin se oli mielissään, olivat kaikki vaatteenreunukset täynnä kullanhohtavia koristeita, sen suuret ruskeat silmät katselivat lempeästi ja sillä oli naisen ääni; silloin seurasi hyvä saalis. Milloin taas se oli karsasmielisenä, ei näkynyt koristeita ollenkaan ja se katseli jyrkästi; silloin ei ollut menestyksestä toivoa, vaan oli usein tapaturmakin tarjona, jonka välttämiseksi täytyi luvata joku uhri.
Metsänhaltian suomasta saaliista oli sille tietysti esikoiset uhrattava. Metsämies saadessaan ensimäisen viljan itse metsässä keitti tai paistoi ja söi; suolet pani muurahaiskeon alle metsänhaltialle mieliksi. Toisen tiedonannon mukaan ei ensimäisestä saaliista valmistettuun keittoon saanut suolaa panna, ennenkuin oli päälle tullut vaahtea, jota oli pantu tuohiseen ja viety metsään "palkinnoksi".[27]
Vihastunut metsänhaltia saattoi niinkuin maanhaltia ja yleensä vainajain henget kostaa tautina. Pelosta, ettämetsännenäpuuttuisi, ei tohdittu jänistä ottaa langasta, ennenkuin oli lepänvarvuilla, eikä lintua rihmasesta, ennenkuin oli kuusenhavuilla pyyhitty.
Metsäpolulle ei saanut maata panna, sillä sitä pitkin kulkivat metsänhaltiat. Kerran oli metsässä makaavalle miehelle sanottu, että hän makasi heidän maltaittensa päällä. Metsänväki, jos oli suuttunut, voi seisottaa metsään, ettei osannut mihinkään eikä pois päässyt. Jos pahaa tekemättäkin metsässä kävellessään joutui metsänhaltian jäljille, ei löytänyt kotiinsa. Metsänhaltian eksyttämän sanottiin "metsistyneen".
Pohjois-Vironmetshaldijasennusti äänellään, jota ei hyvillä mielin kuultu, aina jotakin erikoista tapahtumaa, toisinaan kuolemaakin.
Metsänhaltiaa vastaa Suomen ruotsalaistenskogsrådand l. -rådari, joka asuu isoissa metsissä, niissä pidättäen ihmisiä, etenkin lapsia. Tämä ilmestyy vanhana ukkona, joka on kooltaan hyvin suuri ja jolla on polviin ulottuva parta. Ruotsissa "metsänmiehen" (skogsmannen) kuvitellaan katseltaessa kasvavan puun pituiseksi.
Naispuolisia metsänhaltioita ruotsalaiset eroittavat "metsänrouvan" (skogsfru) ja "metsänneitsyen" (skogsjungfru l. -nufva). Jälkimäinen oli Uudenmaan ruotsalaisten mielikuvituksessa edestä hienosti puettu, kaunis neito, mutta takaa ontto kuin halsteri tai kaukalo. Se saapui metsämiesten tulen ääreen, koettaen heitä vietellä. Sen kanssa uskottiin synnytetyn lapsiakin.
Suomessa on metsänemäntä puhekielessä harvoin käytetty, etupäässä pohjois-Ruotsin suomalaisten keskuudessa. Länsi-Suomeen rajoittuva, mutta siellä hyvin tunnettu onmetsänneitsyt, joskus myöshaapaneitsyeksinimitetty. Samoin kuin sen ruotsalaista vastinetta sitä kuvailtiin etupuolelta hyvin kauniiksi ja kovin koreasti vaatetetuksi, sinisin silkin ja rintahelyin. Mutta takapuolelta, jota ei mielellään näyttänyt, se oli kuin kaksihaarainen puutadikko, hiilihanko, luokka, vanha lauta tai tervaskanto. Miehiin se oli hyvin rakas ja kiusasi heitä perehtimään.
Metsänneitsyen sai nähdäkseen Mikonpäivästä alkaen Pyhäinmiesten päivään kuusi- ja sammalmaalla yön aikana nuotion ääressä, siis siihen vuoden ja vuorokauden aikaan, jolloin vainajain henkien uskottiin olevan liikkeillä.
Viljellyn ja viljelemättömän maan rinnalla on vesi ollut kolmantena mahdollisena vainajain olopaikkana. Veteen ei kuitenkaan niiden liikkumismahdollisuus rajoittunut. Niinkuin manalaisilla ja metsänväellä oli myösvedenväellävakinaiset tiensä, joita myöten vaelsivat kuivalla maalla.
Ottaakseen selkoa mistä oli vedenväen kulku, koska semmoiselle paikalle ei saanut taloa asettaa, lyötiin arpaa seuraavalla tavalla. Vanha tulirauta, jota oli pidetty kolme yötä ruumiin suussa, pantiin vesipataan. Kun soroja kohosi veden pinnalle, niin mihin suuntaan ne kulkivat, sinne päin piti siirtyä aina tulirautaa pudottaen veteen. Niissä soroissa näkyi vedenväen kuvaimia, jos oltiin niiden tiellä; millä puolella niitä näkyi, sillä puolella oli tie.
Suoranaisesti vedenväkeä nähdäkseen piti juhannusyönä istua alasti koskikivellä; tämän ympärille tuli vedenväki karkeloimaan.
Mukaansa otetuksi sai vedenväen usealla eri taialla. Mentiin pyörteiselle virtasuvannolle ja heitettiin raha jokeen; kun pohjasta nousi soroja veden pinnalle, siitä otettiin vettä kolmesti pahkaiseen maljaan. Taikka mentiin järven rannalle sen tyynenä ollessa ja vaatteet riisuttua heittäydyttiin kolmesti vanhan nuottakodan kynnykseltä veteen. Mikä pohjasta kullakin kertaa tuli ensimäiseksi kouraan, lietsottiin pajan ahjossa yhdeksi tuhkaksi ja kuivaksi. Sitä oli pidettävä matkassaan ja varjeltava, ettei koskaan päässyt kastumaan; silloin oli vedenväki toverina. Toisinaan taottiin vanhalla tuliraudalla vesikiveen viisikanta ja siitä murenneet kivijauhot pantiin silkkiriepuun. Myös kelpasi tähän tarkoitukseen joku kappale hukkuneitten rannalta löydetystä veneestä, niinikään rantaan ajautunut kuolleenhylkeenpääkallo taikkavesimyyränpää.
Vedenhaltian, samoin kuin metsänhaltian, saattoi pakoittaa ilmestymään unissa. Oli pistettävä kaksi pihlajanvapaa virtaan pystyyn ja niiden yhteen sidottuihin latvoihin ripustettava saunankiukaasta otettu palanut kivi, niin kyllä vedenhaltia unessa neuvoi, mistä esim. tauti oli tarttunut ja miten oli parannettavissa.
Nähtäville tuli vedenhaltia talvella pääsiäisyönä, kun järven salmelle väylän kohtaan teki avannon ja sen päälle asetti vanhan reen, jolla oli kolme ruumista vedetty. Tähän sitten itse istahti suussaan kolme vanhaa tulirautaa (jotka niillä olivat tulta iskeneet, voitiin pitää vainajina) ja heitti hopearahan avantoon. Silloin hyökäsi kolme kertaa vesi avannosta ylös, viimeisellä kerralla niin, että tuskin reenpajuilla pysyi kuivana.
Kesällä saatiin vedenhaltia useammin keinoin näkyviin. Juhannusyönä vietiin kirkkomaalle hyvin vanhana kuolleen ruumiin hautaan visusti tukittu tyhjä pullo; siihen hikoumalla syntynyttä vettä tipautettiin pohjoseen päin juoksevaan koskeen. Taikka viskattiin kosken pyörteeseen juhannusyönä pyydystettysammakko, minkä suuhun oli pantu elävän puun pakkulaa, jossa tuli kyti, ynnä hopeansirusia. Vieläkin voitiin ottaa pajapihdeillä, joiden tekijä oli tietymätön (luultavasti jo kuollut), kolmen hetteen pohjasta likaa silkkiseen riepuun, samoin soraa kolmen kosken pohjasta myötäpäivään pyörivästä pyörteestä, lisäksi rannalla itsekseen kuolluttakalanraatoaja ne punaisella langalla käärittyinä upottaa pohjoseen päin juoksevaan koskeen. Jos veden päälle noussut haltia tahdottiin lähtemään mukaan jotakin tautia parantamaan, niin vuoltiin kultaa koskeen ja luettiin uhraus- eli miellytyssanat; silloin se kulki sivulla yhdeksän askelen päässä, mihin vain meni. Kolmen vuorokauden päästä oli koskesta otettava panokset pois ja taas vuoltava kultaa sijaan, niin palautui haltia takaisin. — Myös paikka ja aika oli tarkoin huomioonotettava. Oli mentävä kiven päälle, jota vesi ympäröi; muualla järvessä haltiaa ei näkynyt, mutta siihen tuli sydänyöllä.
Vedenhaltia kuvailtiin kauniiksi ja punaveriseksi, sillä oli suuret ruskeat silmät ja pitkä musta tukka; ääni oli heleä ja ystävällinen kuin naisen. Tosin senkin puku ja kasvojen ilme voi vaihdella samoin kuin metsänhaltian. Jos se kalamiehen tulille ilmestyi koristuksissa ja lempein kasvoin, seurasi heti hyvä saalis; mutta jos oli kolkonnäköinen eikä vaatteissa ollut hopeasiloja, niin sai pahaa pelätä; silloin oli paras turvautua uhrilupaukseen.
Samoin kuin metsänhaltialle oli vedenhaltialle saaliista esikoisuhri annettava. Ensimäisistä kaloista, jotka keväällä sai, piti keittää rantakala heti maalle tultua. Kun se oli valmis, oli itse lähdettävä pois kattilan luota ja kutsuttava vedenhaltia syömään. Ainakin oli ensimäisestä keitetystä kalasta, ennenkuin itse maistoikaan, pää vietävä järveen takaisin, ettei vedenhaltia moittisi, kun ei sille osaa annettu.
Jos järvessä oli oikullinen haltia, niin piti sinne, ennenkuin pantiin pyydyksetkään, toisesta järvestä pyydetty kala viedä elävänä. Ensimäiset kalat, jotka saatiin, oli sitten keitettävä murtamatta yhtään ruotaa. Näistä oli eroitettava ruodat niin taitavasti, etteivät katkeilleet, ja kokonaisina vietävä takaisin sille paikalle, mistä kalat oli saatu.
Samoin kuin maanhaltia saattoi vedenhaltia vihastua paitsi uhrien laiminlyömisestä, myös melusta ja pahasta elämästä. Jos oli järvellä kiroiltu tai riidelty, piti sille kohdalle vuolla hopeaa, muuten pilautui kalavesi, vedenhaltia "hierautui".
Vedenhaltian uskottiin näyttäytyvän varsinkin juuri ennen jonkun hukkumista siihen veteen, missä näkyi. Tämä usko liittyy läheisesti yleisempään käsitykseen, että kuolema johtuu vainajain halusta saada luokseen joku elävistä omaisistaan.
Vedenhaltiaa vastaa ruotsalaistensjörådand eli sjöråd. Sitä kuviteltiin Uudellamaalla välistä ukkona välistä akkana, toisinaan kauniina neitona tai lapsena. Naispuolisista haltioista käytettiin nimityksiä:hafsfru, 'meren rouva', jasjöjungfru, 'meren l. järven neito'. Näitä muisteltiin nähdyn Vantaan koskessakin pääkaupunkimme luona. Niillä kuviteltiin olevan pitkät hiukset ja yli olkain riippuvat rinnat.[28]
Veden sekäemäntäettäneitotunnetaan myös Suomessa, edellinen kuitenkin etupäässä itä-Suomessa, joten sen vastine on toisaalta etsittävä. Jälkimäinen, paraasta päästä länsi-Suomeen rajoittuva henkiolento, on ilmeinen skandinaavilainen laina. Varsinais-Suomessa kerrotaan, mitenkä oli nähty merestä nousevan jättiläis-kokoisen vedenneidon, jonka hiukset ulottuivat polviin saakka ja rinnat olivat heitettyinä yli olkain. Vedenneidon alkuperää veteen kuolleitten hengistä valaisee satakuntalainen muistiinpano. Vaimo, joka oli jokeen hukkunut ja jonka ruumista ei löydetty, oli unessa ilmoittanut miehelleen, että oli vedenneitosten apulaisena.
Venäjän Karjalassa mainitaan vielä vedenhaltian lapsi. Kun sen näki istuvan ja istumasijalta sai sen vaatteesta valunutta vettä, niin tätä oli hyvä käyttää voiteeksi kaikkiin lasten kipuihin.
Pohjois-Ruotsin suomalaisten metsänemäntä mainitaan huivinsa yhteydessä.Metsänemännän huivioli hienoista, pehmeistä juurista kudottu, kooltaan kyynärää ristiin, tupsulaitainen ja ruskeanvärinen. Sen joskus metsänemäntä itse antoi paimenelle, mutta sen voi etsimälläkin saada. Kun juhannusyönä läksi metsään kävelemään, haudasta otetun ruumiin vaatteissa ja mukanaan koiran päänluu, jonka silmien rei'istä katseli, niin sen löysi.
Metsänemännän huivi kun oli löydetty, piti se kastaa kuin lapsi ja panna sille kuin lapselle nimi, vaimonpuolinen. Huivin piti olla kastettaessa kääryllä ja naisen pesty paita ympärillä, kääryn pää vain paljaana. Sitten oli sitä säilytettävä paikassa, jossa ei ollut auringonpaistetta, ja aina puhuteltava kuin henkilöä nimeltä, niin se ei kulunut pitäessä. Jos se henkilö kuoli, joka metsänemännän huivin oli löytänyt ja tuonut taloon, piti uuden omistajan käydä metsässä umpilähteen vedellä huivi uudelleen ristimässä, muuten se muuttui aivan palaneeksi nukaksi.
Metsänemännän huivi piti aina olla metsämiehellä mukana. Milloin se tuntui kostealta ja muuten lauhkealta, oli metsänhaltia mielissään. Mutta jos se oli kuiva ja kankea, niin oli luvattava joku lahja taikka vuoltava hopeaa muurahaiskekoon. Jollei siitäkään ollut apua, niin piti ruveta nukkumaan ja panna huivi päänsä alle, silloin näki unissa mistä haltia oli suuttunut ja mitä oli tehtävä.
Metsänemännän huiviin uskottiin olevan haltian yhdistettynä, joka varjeli talon kaikenlaisilta pahoilta henkiolennoilta. Paimenelta, joka sen oli saanut, eivät karhut syöneet elukoita. Sen päähänsä panemalla voi keksiä elukan, jonka metsä oli peittänyt, löytää aarteen ja nähdä kaikkia haltioita, vieläpä tehdä itsensä näkymättömäksi ja kulkea ilmassa mihin tahtoi.
Esitetty metsänemännän huivi on yhdistys kahdesta muualla tavattavasta mielikuvasta. Toinen onmetsänneitsyenantamapaita, joka ei kulunut eikä tarvinnut pesua, vaan katosi, jos kertoi, keneltä sen oli saanut. Yhtäläisen paidan, joka oli hieno kuin mäihnä ja säilyi niinkauan kuin ei kenellekään sen alkuperää ilmaissut, saattoi saadavedenemännältäkin.
Toinen on näkymättömäksi tekevälakki, joka on yleisesti manalaisille omistettu pukuesine. Suomestakin on muistiinpano, joka tämän päähineen selvästi asettaa vainajain yhteyteen, vaikka kummituksesta käyttää paholaisen nimitystä. Kolmen ruumiin arkuista otetun oksanreiän läpi katsomalla voi nähdä "pirun" päässä hatun, jonka voi temmata sen huomaamatta ja pitää omassa päässään. Silloin se avopäin seuraa ottajaa odottaen, milloin tämä antaisi hatun takaisin.
Vielä ovat huomattavatvedenemännän lehmät, jotka nousivat vedenpohjasta maanpäälliselle rantalaitumelle ja joita tämä kutsui kotiin niinkuin muukin emäntä:
Se Kirja, se Karja — maanalainen Maatikkini!
Vedenhaltian lehmät jos näki maalla vallattomina kävelemässä, niin ilman taikomisettakin — kiertämällä ne sai estetyksi takaisin järveen menemästä — saattoi niitä kesytellä itseensä. Lehmän, joka taipui lähtemään mukaan, tahtoi vedenhaltia antaa; mutta jos ei taipunut hyvittelyyn, niin ei saanut pahoittaa.
Talossa oman karjakellokkaan kanssa sitten vanhalla tuliraudalla kiersi maata myöten ympäri kumpaisetkin samaan piiriin ja siinä kierroksessa lypsi vedenhaltian lehmän. Maidon hautasi maahan maanhaltialle, — jollei tiennyt, mihin paikkaan ennen oli uhrattu, niin likimmän puun juurille — silloin maanhaltia piti huolen, että tulokas pysyi karjassa.
Joka kerta kun vedenlehmää lypsettiin, piti kolme ensimäistä kertaa vetäistä maahan, sanoen: "osa maalle, osa veelle, osa ilman olijoille", silloin maanhaltia pysyi mielissään.
Kun oli vedenlehmälle saatu kymmenes vasikka, niin se tapettiin ja veri ynnä luut kokonaisina uhrattiin maanhaltialle. Sitten juhannusyönä vietiin lehmä yhdeksän vasikkansa kanssa löytöpaikalleen, johon tuli muitakin vedenlehmiä. Silloin piti vedenhaltia kutsua puheille ja kysyä, montako hän antaa, mitkä ja minkänimiset sekä mitä hän panee uhriksi, joka piti täyttää tai olla ottamatta.
Kun itse vedenlehmä vihdoin tapettiin, piti sen veri samoin antaa maanhaltialle, niin pysyi karjan onni hyvänä.
Suomen ruotsalaisiltakin on ollut yhtäläisiä mielikuvia sekä veden- että metsänhaltian lehmistä. Nämä perustuvat ennen mainittuun käsitykseen, että manalaiset harjoittivat yhtäläistä karjanhoitoa kuin ihmiset maan päällä.
Vedenemännän karjan näimmemaanalaiseksinimitettynä ja kotiin viedyt vedenhaltian lehmät asetettuina läheisimpään yhteyteen maanhaltian kanssa. Aivan samoja taikoja on käytetty nimenomaanmanalaisten lehmiäanastaessa. Huomatessaan ne piti myötäpäivin kiertää ympäri, ennenkuin niihin koski. Kun oli tuotu oman kellokkaan luokse, kierrettiin ne vielä yhdessä vanhalla tuliraudalla. Ensimäistä maitoa annettiin kaikille talon elukoille ennenkuin ihmisille ja näille taas nuorimmasta lapsesta alkaen vanhimpaan asti. Manalaistenkin lehmiä ensikerran lypsettäissä pirskoiteltiin maito laitumelle ja maanhaltian uhripaikalle, niin tämä piti huolen karjasta. Ei manalaisten lehmiä eikä niiden jälkeläisiä ollut lupa myödä kenellekään mistään hinnasta, mutta lahjaksi sai antaa.
Viimeksi on mainittava vedenhaltiansoitannollisuus, joka samoin skandinaavilaisesta kansanuskosta on hyvin tunnettu. Verrattain myöhäistä lainaa suomalaisissa taioissa soittotaidon hankkimiseksi osoittaa viulun mainitseminen sekä vedenhaltian esittäminen enimmiten pahana olentona, jopa nimenomaan piruna ja paholaisena. Kun meni juhannusyönä koskeen kolmannen kiven päälle viulu mukanaan ja kutsui vesihiittä, niin se tuli istuutuen selitysten samalle kivelle ja ojentaen leveän nahkavyön, joka ulottui kumpaisenkin ympäri. Tätä ei saanut panna palkimeen, vaikka hihnan solkeen pistikin. Vesihiiden soittaessa edellä piti soittaa niin, että veri kyntten alta tuli. Kylliksi opetettuaan vesihiisi paiskautui äkkiä koskeen. Kun näki, ettei saanut seuraa, alkoi se vettä koskessa paisuttaa. Silloin oli hukkumisen vaara tarjona, jollei pian ollut maalla.
Mutta suomalaisten käsityksen mukaan omisti soittimen myös metsänhaltia. Jos itsekseen kuolleelta ruumiilta otti vasemman käden lapoineen, sijalle pannen itsekseen kuolleen lampaan lavan, ja kalliolle, johon ei päivä paistanut, meni ikäänkuin soittamaan Tapionnäreen (kts. edempänä) oksa jousena, niin tuli metsästä musta mies ja antoi ruumiinlavasta viulun, jolla sitten taisi soittaa kaikki pelit, vieläpä panna tuolit ja pöydät tanssimaan.
Että veden- ja metsänhaltiain soitannollisuus on yleisesti henkiolennoille kuuluva ominaisuus, todistaa tieto Suomen itä-Karjalasta, jossa uudenaikuisen viulun sijalla mainitaan vanha kantele. Jos tahtoi oppia kanteleella soittamaan, piti istua saunan uunilla kolme vuorokautta.[29] Sen ajan kuluessa tuli soitonneuvoja. Jos ei vielä tullut, niin piti istua yhdeksän vuorokautta; siihen asti tuli varmasti ja opetti.[30]
Muutamassa runossa, jossa loitsija ensin on manannut esille sukulaisvainajansa, hän kutsuu lisäksi kaikki maahan, metsään ja veteen paikallistuneet henkiolennot.
Nouse maamo maanalainen, taatto turpehen takainen! — Mi on maassa maahisia, metsässä metsällisiä, ve'essä ve'ellisiä, tulkoon kaikki miun avuksi!
Viljeltyä aluetta osoitetaan runoissa nimityksin:maa, mantu, piha, pelto, penger, nurmi, niitty.
Monikollinen maan eli mannun väki on Naimakansan luvuissa, joka vaarallisella matkallansa on turvan tarpeessa, tavallisesti kuvattumiekkamiehiksi, hevosuroiksi tai periuroiksi.
A. Anna mannusta väkeä! B. Nostin maasta miekkamiehet, mannun aikuiset urohot. C. Hiekasta hevosurohot. D. Otatko maasta mannun miehet, pellosta periurohot?
Maan eli manteren haltiaon Maan (s.o. uuden asuinpaikan) tervehdyksessä ja Maahisen manauksessa hyvin yleinen.Mannunyhteydessä esiintyy välistä toisintomuotohallitsija. Rinnakkaisniminä tavataan joskusmaan pitäjä eli pitäväsekämaan henki, joka vastaa ruotsalaistajordande.
A. Maan haltia, manteren haltia! B. Terve manteren alainen, terve mannun hallitsija! C. Hyvä maan pitävä, manteren haltia! D. Maan henki, hyvä henki, haltia maan matalan, pyhän penkeren pitäjä!
Yleisen maanhaltian ohella sekä ilman sitä käytetään eri ikäkausien ja sukupuolien osoitteita. Vanhempi miespuolinen haltia onmaan eli mannun(muunn.manun)kuningas, maan, mannun eli manteren isäntä tai mannun ukko.
A. Maan kultainen kuningas, hopeainen hallitsija! B. Oi ukko, manun isäntä, manun kultainen kuningas, uros aitojen asuja, seinävierten seisoksija! C. Ukko musta, maan isäntä! D. Terve manteren isäntä!
Joskus kutsutaan avuksi pellostaperi-isäntä eli peripenkeren isäntä, mainitaanpa myösnurmen tai niityn ukko. Maan isännän ulkomuotoa kuvailee kerran esiintyvä mainesanapaksuparta.
Vanhempi naispuolinen haltia onmaan eli mannun emäntä tai mannun eukko, esim.
A. Maan ehtoisa emäntä! B. Mannulan maan emäntä! C. Manun eukko, maan emäntä! D. Mannun ukko, mannun eukko, mannun kultainen kuningas, mainio manuen emäntä, maan ehtoisat eläjät, maan vartijat vakaiset!
Harvinaisempia nimityksiä ovatpellon entinen emäntä sekä nurmen eukko ja niityn akka. Sitävastoin on yleisimpiäakka manteren alainen, jolla tavallisesti on rinnakkaissäkeenäpoika pellon pohjimmainen.
Sama nuorempi miespuolinen haltia tavataan joskus ukonkin yhteydessä.
Mannun ukko maasta nouse, poika pellon penkerestä!
Usein on hänellä nimenä maan eli mannun sulho.
A. Maan sulho, mannun sulho!B. Maan isäntä, mannun sulho!
Tämä mannun sulho saa toisinaan mainesanakseenkelta- eli kultahattu.
Nuorempi naispuolinen haltia on:
Maan tyttö, mannon tyttö, pihan tyttö, pellon tyttö!
Tytönasemella on tavallisesti jälkiosassa kumpaakin säettä vaihtelun vuoksineiti. Runomitan vaatimuksesta on myösmannunmuodostettu kolmitavuiseksi:manuentai tavallisemminManulan.
Maan tytti, Manulan neiti, pihan tytti, pellon neiti!
Manulan neidostaon välistä vielä tehtyManalan neito.[31]
Jälkimäisessä säkeessä, sen toisiin yhteyksiin jouduttua, onpeltokokonaan syrjäyttänytpihan, taikka on pihantytöstäalkusoinnun vaatimuksesta tehtypiika.
A. Pellon tyttö, pellon neiti,Pellon entinen emäntä!B. Pihan piika, pellon neiti,akka manteren alainen!
Maanhaltian uskottiin varsinaisesti varjelevan maanviljelystä sekä sitä osaa karjanhoitoa, joka toimitettiin kotikartanolla.
ABC. Akka manteren alainen, poika pellon pohjimmainen! A. Pane turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän maasta maksan karvaisesta! B. Nostaos oras nokinen! C. (Liinaa ja pellavaa kylvettyä): Saoin haaroin haarattele, tuhansin neniä nosta! Tulkaan Viron virpiä, Suomen sulkkua, kuninkahan pojan jousen jännettä! D. Akka manteren alainen, piika pellon pohjimmainen, Syötä minun syölähäni, juota minun juolahani, apata alanenäni, turvuta turilahani metisestä ammehestas! — Käy sie yöt suka käessä, päivät vihko kainalossa esitse tämän emännän! — Maan isäntä, mannun sulho. poika pellon pohjimmainen, akka manteren alainen, tuo pieniä pihalle. kaunihia kartanolle iällä tämän isännän, elinajalla emännän! Akka manteren alainen, minkä vettä juottanen, se meeksi muuttaos!
Viljelemätöntä maata runot kuvailevat sanoillametsä, korpi, salo, kumpu, aho, viita, kangas, suo, saari. Tavallisimmastametsästäon vielä muodostettu paikannimen tapainenMetsola.
Metsänväkeä ottaessa tai metsännenää asettaessa esiintyvät maan miehiä vastaavat Metsolan miehet ja korven eli kummun uroot.
A. Metsolan metiset miehet, korven kultaiset urohot Metsolasta, Mieholasta, korven kultaisen sisästä, käykätte minun väkehen! B. Metsolan metiset miehet, kummun k. u. M. M., hyväisestä Hymölästä, parahasta Parholasta, antaos mulle anteheksi!
Yksiköllinenmetsästäilmaantuvamieskuvataan taioissa toisinaan samoinkuin metsänhaltia puitten pituiseksi.[32]
Saan minä metsästä miehen —korpikuusien pituinen.
Ylimalkainenmetsän haltiamainitaan runoissa harvoin. Enimmiten on tämä sekä iältään että sukupuoleltaan määrätty.
Metsän vanhempi miespuolinen haltia saa tavallisesti nimityksetmetsän kuningas, ukko tai isäntä, joskus herra. Metsänkin kuninkaan pysyväinen mainesana onkultainen, josta Metsolaa vastaava paikannimi Kultala on tilapäisesti muodostettu: kultaisen asemella on toisinaankuuluisa. Harvinaisia ovatmetsän valtikka väkevä ja metsän Kaarle kaunis miesi. Muutamasti esiintyykorven tai kummun kuningas tahi ukko, kerranahon kuningas, useamminsalon isäntä tai herra, välistä myössaaren paimen ja kankahan eläjä.
Metsän ukon ulkonäössä on silmiinpistävä parta, jota aineksen, värin ja tasaisuuden puolesta kuvaillaan:naava-, villa-, sulkku-, kultaparta; valko- eli tavallisemmin halliparta; röhmä-, ruhmu- tai sileäparta. Puvussa on huomattavin haltialle ominainen hattu:havuhattu eli -hiippa, naavahattu eli -lakki, sinihiippa eli -hilkku, kultahattu hartioilla. Myös kertosäemies puhas punakypäräkuuluu tälle parrakkaalle haltialle. Välistä omistetaan sille vieläsiniviitta.
Metsän vanhempi naispuolinen haltia on yleisestimetsän emäntä, akka eli eukko, harvoin muori tai äiti. Metsän emännän tavallisia mainesanoja ovatehtoinen eli ehtoisa ja mieluisa, muita mainittakoonehkeä, entinen, herttainen, kultainen, viljainen. Metsän eukko onennellinen tai armollinen, metsän armias antimuorija Metsolan muorimetinen. Harvoin esiintyvätkorven eukko, korven korkea tai kummun kuuluisa ja ahon aimoinen emäntä. Useammin ilmaantuusuon emäntä, joka vastannee ruotsalaistamossakäringen, ja sen kera toisinaanviidan eukko sekä kankahan eläjä.
A. Sinisukka suon emäntä! B. Siniviitta viidan eukko, punasukka suon emäntä, kaunis kankahan eläjä!
Etenkin Vienan läänissä käytetään metsän emännän kertosanoinasalokaarron (kerran metsänkaarron) kaunis vaimo. Suomen itä-Karjalassa tavataan joskushaapasaaren vaimo (myös neiti) kaunis.
Nuorempana miespuolisena haltiana mainitaan muutamastimetsän poika ponnellinen, metsän sulho kultahattu ja salon poika rautasauva.
Yleisempi onmetsän tyttö, neiti eli piika.
A. Metsän tytti, metsän neiti, metsän piika pikkarainen! B. Metsän tyttö, mieluneiti, sinipiika pikkarainen!
Metsän tytön merkittäviä mainesanoja ontyyni, tyynönen eli tyynykäinen: tarvittaessa on kuitenkin metsänneitonen nopea. Metsän tyttö on myös useinmielu neitija saa joskus kertosäkeekseenkorven kuuluisa korea. Toisinaan tavataan Metsolanmetinen neiti. Metsänpiikaon tavallisestipikkarainen.
Metsänhaltian varsinaiseen vaikutusalaan kuuluu metsästys ynnä karjanhoito metsässä. Suhteesta metsästäjään tulee edempänä puhe. Karjanluvuissa rukoillaan metsänhaltiaa samoin kuin maanhaltiaa sekä sukimaan että syöttämään lehmiä, mutta ulkosalla.
A. Sui kultaisin sukasin, vaskiharjoin harjaele näillä aukeilla ahoilla, pienillä petäjiköillä, korkeilla koivikoilla! B. Kun heitän lehmäni leholle maion antajat aholle — Syöttele metoisin syömin, juottele metoisin juomin, mesiheinin herkuttele!
Maanhaltian ja metsänhaltian vastakohtaisuus paikkaan nähden ilmenee selvimmin niille osoitetuissa pyynnöissä pitämään huolta karjasta:
A. (Maanhaltialle). Kuin katsoit kanarvikoissa, niin katso kartanoissa; kuin hoi'it hongikoissa, niin hoia huonehissa! B. (Metsänhaltialle). Kuin katsot katoksen alla, niin katso katajikossa: kuin on hoiat huonehessa. niin hoia hongikossa!
Vedenväkeä runot kuvailevat erilaisista vetisistä paikoista ja samoin kuin maanväkeä usein aseellisena nousevaksi.
A. Nouskoa meriset miehet, umpilampiset urohot! B. Nouskohot norosta miehet — miekkamiehet liettehestä! C. Kaivoloista kalpamiehet jokiloista joutsimiehet!
Vedenhaltiasemmoisenaan on yhtä harvinainen runoissa kuin metsänhaltia:
Onko haltiaa ve'essä,umpilammessa uroa?
Veden vanhemman mieshaltian tavallisia nimityksiä ovatveden kuningas, isäntä tai ukko. Pari kertaa mainitaan erikoisestimeren kuningas tai ukko. Vedenkultainen, joskuskuuluisakuningas voi saada kertosäkeikseen:
A. Veen valtikka väkevä!B. Vetten herra voimallinen!
Veden isäntään taiherraanliittyy mainesanavuon alio tai vuon alinen.
Vedenkin ukon ulkomuodosta otetaan huomioon parta. Useamman kerran on silläruohoparta, välistä lima- ja liinaparta; kosteutta ja väriä osoittavattuoresparta ja halliparta. Päähineenä voi ollaliinalakki tai rättihattu, muusta puvusta joskus huomautetaanvaahtivaippa, ruokopaita ja niinihousut.
Veden vanhempi naishaltia onveden tai meren emäntä, akka eli eukko, harvoin veden vaimo. Vedenehtoisanemännän yhteydessä mainitaan vedenarmas antivaimo, jota paitsi myösvihanta vetinen vaimotavataan.
Ulkomuodoltaan veden eukkoa kuvataan mainesanoillakultakutri sekä ruoho- tai vaahtirinta. Pukuun kuuluurytinen tai vaahtipaita.
Veden nuorempia haltioita aniharvoin puhutellaan yksiköllisinä:
A. Ota omas, veden veikko! B. Veen neiti, veen tyttö, pääsi aalloista ylennä, apuasi antamahan!
Veden neidon puutteen kuitenkin korvaavat vedestä erikoistuneitten kosken ja lähteen haltiat, joista edempänä.
Veden haltian puoleen on käännytty luonnollisesti kalastuksessa:
A. Veen ehtoisa emäntä, sinä olet vaimoista vakainen, annas mulle ahvenia, kuletteles kuukupoja, käytteles marutmahoja. hiekan hieromattomia, päivän paistamattomia alta aaltojen syvien, kalaisista kaarteista, avarasta aitastasi. B. Lyöpäs lukuvaatteihisi, antipaitoihis panete minun pyytöpäivinäni, sinun antoaikoinasi!
Niinkuin olemme nähneet, on maan, metsän ja veden haltioille yhteistä perheellinen nelijako. Tätä jakoa on Suomen itä-Karjalassa ja Venäjän Karjalassa vielä monistettu siten ettätaatot ja maamotsaavat yläpuolelleenukot ja ämmät, niinikäänpojat ja tyttäretohelleenveljet ja sisarettaipiiat ja kasakat, joten niistä muodostuusuuri sukukunta, heleä heimokunta tai kaikki kansakunta.
Huomattava vielä on, että uhrit maan, metsän ja veden haltioille runojen mukaan suoritetaan kullassa ja hopeassa.
A. (Maanhaltialle). Kullalla minä kumarran, hopealla haukuttelen, vaskella myös valelen. B. (Vedenhaltialle). En minä ilman tahokana, enkä tyhjin toivokana — antimilla ma anelen; annan lunnahat lujimmat, päivänpolviset hopeat, C. Tulin kullan muutantahan, hopean vajetantahan; sinun on kullat kuuluisammat, hopeasi huolavammat. Ota nyt kullat kullistasi hopeat hopeistasi; nämä on raskahat piteä, paljon painavat kantoa. D (Metsänhaltialle). Tule nyt kullat ottamahan, hopeat valitsemahan, lempiliinasi levitä alle minun kultieni kullan maahan tippumatta, hopean rivestymättä! Minull' on kullat kuun ikuiset, toiset päivän selkeimmät, kolmannet iän ikuiset, isäni soasta saamat, vetämät Venäeheltä, taluttamat tappelusta, alta Riian riitelemät. Minun kultani kuluvi, hopeani hoikkenevi. Sinun on kullat karvaisemmat, minun on kullat kirkkahammat. E. Itse näet, metsän emäntä, tässä on poika polvillansa — Tina on kulta köyhän miehen, vaski vaivaisen hopea. Tuoss' on kullat kuppihisi, hopeat pikarihisi. F. Vuolen kullat, vuolen hopeat — sormuksiksi sormillesi.
Tässä kohden ovat runot ilmeisesti uudenaikaisemmalla kannalla kuin ne taiat, joissa itse saaliista annetaan osa haltialle.
Niinikään myöhäisempään aikaan kuuluu raja-Karjalan kreikan-uskoistenMetsäluvuissa joskus tavattava leivän ja suolan tarjoaminen.
Suostu minun suoloilleni, lepy minun leivilleni, — painuos pakinoilleni! Minun on suolat suostuisemmat, minun [leivät] leppeämmät, yheksistä pyytäjistä.
Ilmeisesti kristillishenkinen on metsästäjän nöyrä alistuminen siihen nähden, mitä uhrillaan tavoittelee:
Vaan en pyyteä osoa, enkä osoa anoa metsällistä mielehistä. Vaan kyllä saattanen sanoa kultaiselle kuninkaalle, metsän haltialle hyvälle: "tiedät sen itse paremmin, mitä mies minä anoisin".
Edempänä saamme nähdä, miten katolinen aika on painanut leimansa metsän ja veden haltioihinkin.
Ahdasalaisempia haltioita.
Viljelty ja viljelemätön maa, ynnä vesi yhteensä peittävät maanpinnan. Mutta kullakin näistä alueista voi vielä ajatella tarkemmin rajoitettuja ja määrättyjä paikkoja, joihin vainajain henget ovat voineet kiintyä haltioina.
Maanhaltiasta on erikoistunut, jos kohta siihen monesti sekoitettuna, rakennetunasunnon haltia, myös talonhaltia, huoneenhaltia eli kotihaltianimeltä. Tätä vastaa Suomen ruotsalaisillagårdsrådan ja husets råd. Ruotsissa eroitetaan maanalaisistajordvättertalon tai tontin sisäpuolella, varsinkin likellä tulisijaa asustavatbolvätter.
Yleinen Suomessa on usko, että talonhaltiaksi tuli se, joka talossa ensiksi kuoli taikka oli ensimäisen tulen virittänyt. Mitenkä molemmat ehdot yhteen kuuluvat, osoittaa lisätieto, ettätalon vanhinpani takkaan ensitulen, sekä Suomen ruotsalaisten käsitys, jonka mukaan ensimäisen tulen tekijästä tulikuoltuansatalonhaltia. Samaa tarkoittaa sekin tiedonanto, että haltiaksi tuli ensimäinen isännyyden pitäjä, mies tai nainen, sillä joskus nimenomaan mainitaan haltian näyttäytyneenensiksi kuolleen isännän tai emännänhahmossa.
Entisenä isäntänä tai emäntänä talonhaltia oli yleensä hyvä kaikille, huolehtien varsinkin elämisestä. Miespuolista haltiaa pidettiin edullisempana kuin naispuolista kuten miehistä isäntää elämässä; kuitenkin menestyivät lapset paremmin, jos oli naishaltia. Kumpikin suoritti taitavammin omat entiset askareensa. Mieshaltian vaalimina hevoset hyötyivät, mutta naishaltian hoidossa lehmät, lampaat, siat ja kanat. Oliko miehisen haltian vallitessa miehillä enemmän työtä vai helpompi olo, siitä on ristiriitaisia tiedonantoja; molemmissa mainitaan naishaltian tuottaneen joko yksistään naisille tai koko talonväelle raskasta työtä.
Talonhaltian näki unessa, kun pani yksin huoneeseen maata pää kynnykselle. Valveilla olevalle se näyttäytyi tavallisesti jonkun "santtipäivän" aamuna varhain sekä erinäisissä tapauksissa, kuten kuoleman edellä sekä vanhojen asukasten poismuuttaessa. Se oli enimmiten vanhan näköinen ja sillä oli pitkä tukka, jota joskus harjasi vanhalla kartalla. Jos sen nähdessään säikähti, niin se katosi heti kun vain huusi. Mutta tavallisesti ihminen ei sitä pelästynytkään.