Talonhaltia ei puhunut ihmisille mitään, eikä sitä saanut nähdessään puhutella. Toisin oli meneteltävä sen ollessa näkymätönnä. Jos meni uuteen taloon asumaan, vaikka vain yhdeksi yöksi, oli huoneenhaltialta lupa pyydettävä. Jos silloin huoneessa raksahti, oli se lupaus; mutta ellei mitään kuulunut, oli paras pyörtää. Samoin aamulla kun ensimäistä kertaa meni johonkin huoneeseen oli aina muistettava sanoa: "hyvää huomenta, huoneenhaltia!"[33] Silloinkin sai kuulla huoneen rusahtavan vastaukseksi. Uudenmaan ruotsalaisilla oli samoin tapana huoneesen astuessaan tervehtiä: "hyvää päivää, sinä täällä sisällä olija!"
Huomattavin ominaisuus talonhaltiassa on, että se ei tarvinnut koskaan ruokaa; sama tieto on Pohjanmaan ruotsalaisilta, ettei tämärådemilloinkaan saanut uhria. Toisissa tiedonannoissa tosin on useinkin puhe talonhaltian uhreista. Mutta lähemmin tarkastaessa tavallisesti herää epäilys sekaannuksesta joko maanhaltian tai edempänä mainittavantontunkanssa.
Huoneenhaltia oli joka huoneessa, jossa oli selkähirsi; sillä selkähirressä sen luultiin asuvan. Toisen tiedon mukaan talonhaltia saapui heti, kun vain kolmekin hirttä tuvan rakentamista varten oli ristiin pantu, ja oli joka huoneessa, jossa vain majaa oli pidetty ja kerrankin keitetty.
Kun taloa hajoitettiin ja hirret asetettiin kasaan, niin haltia itki peläten joutuvansa kulkeille. Mutta jos otettiin yksikin vanha hirsi, meni haltia sen mukana uuteen taloon. "Jottei haltian tulisi ikävä uudessa talossa", otettiin vanhan rakennuksen joka tulisijasta kolmesti tuhkaa ja pantiin sekaisin. Yhteisestä läjästä pantiin kolmesti takaisin joka tulisijaan ja loput vietiin uusiin tulisijoihin. Työn suoritti talon vanhin.[34]
Erikoistunut talonhaltia esiintyy runoissa kerran maanhaltian kertona. Kumpaisestakin käytetään nimitystävanhin.¹
Nouse maasta maan vanhin,talon vanhin tanteresta!
Joka talossa uskottiin olevan vielätulenväkeä. Tämä saatiin kolmesta talossa olevasta tulisijasta, joista ei tiedetty, kuka oli niihin ensi kerran tulen tehnyt (= vainaja). Niihin pantiin kolmen valtakunnan raha itsekuhunkin, leppäpuntarilla punniten rahat, ja otettiin jokaisesta sen verran tuhkaa, kuin rahat painoivat, eri pusseihin. Jollei näet sama henkilö ensi kerran ollut tehnyt tulta kaikkiin, niin eivät tulenväet sopineet yhteen, vaan kävivät ottajan kimppuun.
Sama väki saatiin ottamalla kolmesta vanhasta metsänpalossa palaneen juurikon sijasta tuhkaa kolmesti puukon kärjellä puhtaasen riepuun, lukien:
Onko poikoa panulla, mielismiestä tulosella?
Tulenväki nostettiin avuksi myös pitämällä suussa tulista taulaa taikka lakissa vanhaa tulirautaa, jonka tekijä oli tietymätön ja siis voi jo olla kuollut. Tulenväen yhteyttä kuolleitten kanssa osottaa sen nostaminen ottamalla ruumiinarkusta laudansäystö, joka poltettiin alakivellä. Kypenet pantiin kesäoravan nahkaan, joka vietiin varkain toisen talon tulisijoihin; silloin tuli yltyi, niin että poltti koko talon.
Tulenväellä tehtiin tulipalo sammumattomaksi, pitokeitot kuohuviksi ja juohtokansan hevoset hurjiksi sekä pilattiin ihmisiä kitumaan. Muuhun hyväntekoon se ei kelvannut, paitsi kirkonväen karkoittamiseen.
Tulenväki näyttäytyi säestävinä salamoina ympärillä aina tapausten edellä.
Tulenhaltia sisältyy jo siihen talonhaltiaan, joksi oli tullut ensimäisen tulen virittäjä talossa. Jos kaskesmaalle tuvan teki, oli siinä edeltäkäsin haltia, nimittäin se joka kasken oli sytyttänyt.
Kahden talon valkeanhaltiain keskustelusta kerrotaan: "Siunataanko sinua?" — "Siunataan." — "Ei minua siunata, ja poltan koko talon." Hän poltti ja sentähden siunataan valkea.[35]
Talon rakennuksista aivan erikoisessa asemassa olipaja, jolla oli oma väkensä ja haltiansa. Nämäkin olivat läheisessä yhteydessä vainajain kanssa.
Jospajanväentahtoi panna varjelemaan pajaa, niin sinne vietiin yöllä hautausmaan multia pussissa, joka haudattiin ahjon pohjalle, loitsien:
Pajanväki, kirkonmiehet, suojelkaatte saatujani, vahtikaatte vaivannäköäni, pielkää pahointekijää!
Silloin paukkui aina "tyhjä" pajassa; jos varas meni, jäi varmasti sinne.
Pajanväki saatiin avuksi menemällä vanhaan pajaan, josta ei tiedetty, kuka siinä oli ensimäiseksi takonut (= vainaja). Painettiin paljetta kolmesti, niin että ahjossa pölähti tuhka, jota sitten kolmasti hyppysillään otettiin sianrakkoon. Lisäksi otettiin teräkalujen karkaisupurtilon pohjasta roskaa kolmesti ja samoin alaisimen kannan alle varisseita raudansilpuja. Sijalle vuoltiin kultaa kuhunkin paikkaan kolmesti. Sitten puisteltiin sianrakossa kaikki sekali ja rakko sidottiin paljasta rintaa vasten vaskilankaan, joka oli hartioista ympäri. Pajanväen omistajan ei tarvinnut pelätä hevosen potkivan, eikä hätyyttävä rosvokaan hänelle mitään voinut. Ahjon pohjasta tuhkaa otettaissa oli lausuttava:
A. Liekö pajassa miestä?
tai:
B. Liekö miestä lietsehellä, alla ahjojen apua?
Pajanväki kuvailtiin näyttäytyvänmehiläisinä.
Myöspajanhaltiajoskus esiintyy väkensä antajana, saaden vuoltua hopeaa palkaksi. Jos vietiin vieras (noita-)kukkaro pajaan, niin siellä haltia itsekseen takoi; ei tarvinnut pajaa kiinni panna, sieltä ei kukaan mitään vienyt.
Pajan väelle ja haltialle sukua lienee raudan väki ynnä haltia.
Jos vasemalla kädellään lyö alaisimeen ja siinä intoaa, niinraudanväkinousee ja pitää kiinni sitä, joka pajasta varastaa.
Raudanhaltiaon yhtäläisessä suhteessa vanhaan veitseen kuin tulenhaltia kytevään taulaan tai vanhaan tulirautaan. Raudanhaltiasta sanottiin, että "se lippasi", ja se kuviteltiin punaiseksi.
Talon ja metsän haltian välinen onmetsäpirtin haltia.
Metsäpirttiinkin, kun se oli rakennettu, tuli kolmen vuorokauden perästä oma haltia, samoin metsäkotaan, jossa kolme yötä oli asuttu. Riittipä pelkästään tulen tekeminen ilman rakennustakin; millä paikalla metsässä oli kolmesti keitetty, siellä oli jo haltia.
Metsäpirtti piti tehdä päivään päin kaltevalle maalle eikä saanut tulla kenenkään tien paikalle, ei elukoitten eikä ihmisten eikä muurahaisten (= metsänväen). Kun sitten pani jokaisen nurkan alle jotakin uhriksi: yhden rahaa, toisen leipää, kolmannen vettä ja neljännen hiiltä ynnä keskelle elävää hopeaa kynään ja maan sisään, ja kun kolme yötä piti tulta sammuttamatta, silloin tuli hyvä haltia.
Metsäpirtissä ken oli yötä tai asui, ei lähtiessään saanut polttaa puita niin tarkkaan, ettei jäänyt jotakuta palasta vastatulijan varaksi, ja pieni leipä oli pistettävä johonkin piiloon, silloin siinä pysyi oikea haltia, joka antoi rauhan kaikille ja suojeli vahingoista. Kun metsämajalla oli paha haltia, piti viedä majasta joku kapine tuuhean puun juureen ja vuolla siihen hopeaa, silloin haltiakin muutti puun juureen ja majassa sai olla rauhassa.
Metsänpirtin henkiolentojen yhteys metsänväen ja vainajain kanssa käy selville seuraavasta tiedonannosta. Jos vanhan metsämajan pohjalta otettiin niitä risuja, joitten päällä olivat nukkuneet jo kuolleet asujat, saatiin "metsänväki".
Metsänväelle ynnä tulenväelle läheistä sukua ontervahaudan väki. Sitä saadakseen etsittiin vanha tervahauta, jonka tekijä oli tietymätön (siis arvatenkin vainaja), haudan silmään pantiin kolme elävän puun pakkulaa kytemään ja avopäin kierrettiin se kolmeen kertaan. Sitten otettiin haudansilmästä tuhkaa kolmesti vanhan veitsen kärjellä puhtaasen riepuun, joka käärittiin punaisella langalla ja pantiin vasempaan kainaloon. Viimein astuttiin yhdeksän jalkaterän pituutta haudansilmästä pohjoseen päin, sanoen:
Tulikokko, metsän äijä, metsänkaarron kaunis vaimo, nosta poikasi norosta, tyttäresi typenestä!
Silloin näkyi ympärillä kahden sormen levyinen tulenkieli leimahtelevan. Se läksi matkaan, ja sen kera sai mennä pelotta kalmistoon.
Metsänväki tavataan kaadetuistakin puista halkopinojen luota lastukon pohjalta. Tämälastukon eli pinon väkioli pienempää ja mustempaa kuin kirkonväki. Se saatiin ottamalla kolmesti ruhkia semmoisen pinon pohjalta, josta ei tiedetty, kuka oli siinä ensimäisen kerran hakannut (= vainaja). Ruhkat pantiin kesällä tapetun oravan nahkaseen, joka sidottiin punaisella langalla ja vietiin vanhan muurahaiskeon pohjalle; pois ottaessa vuoltiin hopeaa sijalle.
Lastukonväkeä ei tarvittu parantamiseen eikä sillä mitään hyvää tehty. Omistajalla siitä oli apua vain tapellessa; jos sai toista revityksi, että veri läksi, niin tämä ei voittanut, vaikka kuinka paljon tuli apumiehiä. Lastukonväellä tehtiin ihminen hulluksi, hevonen hurjaksi, lammas huimapäiseksi, keittopata kiehumattomaksi, maito venyväksi ja oras nousemattomaksi. Lastukonväki oli vietävä takaisin ennen kolmea pääsiäistä. Eikä sitä samasta pinosta saanut ottaa toista kertaa.
Myöslastukkaanväen haltiansai nähdäkseen, jos lastukolla taikoja tehtyään astui yhdeksän askelta pohjoseenpäin ja katsoi vaseman olkansa yli lastukolle; sitten kun takaperin käveli lastukolta, katosi haltia näkyvistä.
Metsänväestä erillisenä tunnetaan vieläkallionväki eli vuorenväki."Vuoren eli vaaran perkele ei ollut sama kuin metsän perkele."
Kallionväkeä otettaessa etsittiin semmoinen kallio, joka oli pohjoseenpäin aivan jyrkkä, ettei ole päivä paistanut milloinkaan, ja kivitikalla nakerrettiin kivimöyhyjä tammenlastulle. Kalliosta oli myös katsottava semmoinen paikka, joka oli aina märkänä, vaikka kuinka pouta olisi, — sitä sanottiin itkeväksi kallioksi — ja sellainen kohta, että oli ristiin haljennut kivi. Rakoon oli vuoltava hopeaa ja siitä puukolla otettava pieniä kivimurusia nahkaiseen pussiin, johon ne piti kääriä niin, ettei niille milloinkaan saanut aurinkoa näyttää.
Vuorenväki esiintyy välistä runoissakin:
Onko vuoressa väkeä, alla kallion apua?
Vuoren, vaaran, kallion eli mäen yksiköllistä haltiaa osoittavat runojen nimitykset:vuorten haltia, vaaran valtias, kallion alainen, mäentakainen, vuoren vanhin keltahattu, kallioin ja mäen isäntä, vuoren ja mäen ukko, vaari vaarassa asuva, vaimo kaunis kalliossa, vuoren eukko, mäen emäntä sekä vuorelainen, vuoreinen, vaaralainen ja mäkihinen.
Näitä puhutellaan välistä metsänhaltiain asemella tai ohella:
Metsän kuuluisa kuningas, metsän valtikka väkevä, kaikkien kallioiden isäntä, Vuorioiden hallitsija!
Mutta tavallisemmin on niiden kertoina paholaista osoittavia nimityksiä, joista edempänä. Ettei niitä kuitenkaan ole alkuansa pahoiksi hengiksi ajateltu, osoittaa seuraava selitys. Kallionhaltioita on metsävuorissa; kallionväkeä kun näkee ja samassa nakkaa jälkeen jonkun hopearahan ja kiroo vihan väessä, niin se katoaa pois eikä hallitse seutua sen koommin. Kun taas piru hallitsee, niin jos siunaa sen paikan päällä, silloin herkeää vaivaamasta.
Vuoren väkeä ja haltiaa vastaavat ruotsinbergafolket ja bergrådan, runojen mäenisäntääbackerå. Skandinaveilla oli se käsitys, että vainajat elivät vuorten sisässä, jota myös lappalaisten saivousko selvästi kuvastaa. Suomalaisillekaan ei ole vieras se ajatus, että vainajat voivat muuttaa asumaan metsävuoriin. Vuorelaisista, joilla oli asuntonsa maanpäällisten rakennusten alla ja jotka veivät ihmisiä luokseen, on useita tarinoita. Samoin kuin yleensä vainajain henkien uskottiin kallionväen pyhittävän ihmisten juhlia, joiden aattoyönä oli siitä syystä varottava kaikkea melua ja pahaa elämää.
Myöskinisoilla kivilläuskottiin olevan haltiansa. Semmoisena mainitaanImmosen iso kiviJänisjärven rannalla Ruskealassa. Tälle "uhrikivelle" piti joka kerta, kun kylvämään mentiin, viedä jyviä. Naiset sille kantoivat maitoa, lehmänkarvoja ja villoja. Vaikeissa taudeissa tuotiin puunpökkelöstä tai vaatteista tehty potilaan kuva kivelle; myös lempeä nostettiin ihmisen kuvilla. Erään naisen muisteltiin olleen pitkät ajat kiven papittarena, jonka välityksellä uhrit laskettiin ja joka myös välitti uhraajille haltian antamat vastaukset. Tämän kiven paikalla tarinoitiin ennen eläneen jättiläispariskunnan. Sille oli tullut keskinäinen riita ja tappelu, jonka johdosta toiset jättiläiset tai itse jumala oli heittänyt kiven päälle. "Sentähden (vainajia kätkevänä) on se mainio uhrikivi."
Vedenväkeäkin eroitettiin eri lajeja. Jos sitä tarvittiin sairasta päästettäessä, oli paras ottaa hetteestä tai umpilammesta, joissa väki on viatonta ja puhdasta. Jos koskesta otti, niin siinä oli voinut olla yhteydessä kehnoakin väkeä: niihin järviin, joista koski juoksi, ja itse koskeen oli voinut sairaita pestessä tulla vaikka minkälaista väkeä. Mutta muita väkiä vastaan taisteltaessa oli vedenväki otettava koskesta, koska se oli hurjempaa kuin hetteessä.
Hetteenväkisaatiin kallion rinnassa olevasta hetteestä, ottamalla sen pohjalta kolme kivenmurusta ja vuolemalla hopeaa sijaan.
Hetteenhaltiansai nähdä kun juhannusyönä otti, paitsi muuta, hetteen pohjasta limaa tai mutaa kukonkynään, jonka tukki lumpeenjuurella ja pani vaseman korvansa taakse asettuessaan nukkumaan hetteen partaalle. Tämä tuli herättämään.
Jos tahdottiin kuljettaa haltia hetteestä järveen, tehtiin leppäinen vene, johon otettiin likaa hetteen pohjasta. Puroa myöten kuljetettiin venettä järveen ja ympäri järven, sitten virran niskaan heitettiin veneestä lika: silloin tuli kaloja järveen.
Hetteen eli lähteen haltia kuvataan runoissa miltei säännöllisestihienohelmaksi neitoseksi. Välistä on tämä vieläsinisukka suon nenästä eli punasukka suon sisästä tai umpilakki eli sinilakkilainehista. Sitä rukoillessa kumarruttiin yli lähteen.
Yksiköllinen miespuolinen haltia on harvinainen:
Onko miestä hettehessä,umpilammissa urosta?
Myös ruotsalaiset tuntevat lähteenhaltian nimelläbäckisråd eli källråja erityisesti neitsyenä:källbäcksjungfrun.
Että lähteenkin haltia on vainajanhenki, on joskus nimenomaan ilmoitettu.Manalainennousi, kun asettui lähteen päälle ja yhdeksällä leppäisellä varvulla lyötyään kolmesti nosti vettä kolmella ruumiin vasemalla kouralla, lausuen:
Nouse neito lähtehestä. hienohelma hettehestä!
Välistä näihin säkeihin liittyy selvä viittaus maanpovessa makaaviin:
Hakona makoamasta.liekona lepeämästä.
Vainajan yhteyteen viittavat myös tiedotkosken väestä ja haltiasta. Jos sattuu joku vahinko koskessa, siinä on koskenväki.
Koskenhaltian sai puheilleen, sitomalla ruumiin pääkallon kolmea kyynärää pitkään nuoraan, jonka heitti kosken virtaan pitäin toisesta päästä kiinni. Silloin tuli koskesta ukko kysymään, mitä tahdottin.
Vedenhaltian soitto-opetus sijoitetaan miltei säännöllisesti kosken kivelle, ja välistä esiintyykin neuvojana nimenomaan koskenhaltia. Sille ei saanut mitään puhua ja uhriksi oli heitettävä hopeata sekä tullessa että mennessä, muuten se viskasi kiveltä koskeen. Tätä soitannollista koskenhaltiaa edustaa ruotsalaistenströmkarl'virtamies' ja norjalaistenfossekallen'koskimies'.
Runoissa pyydetään kerrankosken poika kolmipäinen"varkahani vartijaksi". Useammin esiintyykosken tyttö, virran neito eli kuohuneitiKoskenlaskijan luvuissa.
Metsänhaltian ja vedenhaltian rajalla ja samalla asunnonhaltian kaltainen onlaivanhaltia, joka tunnetaan Varsinais-Suomesta. Kun laivaan tehtiin metsässä emäpuu, niin tuli mukaan tämän siellä omistama haltia, ja laiva, mihin emäpuu joutui, oli sen haltian hallittavana. Ahvenanmaan ruotsalaisilla oli se käsitys, että laivaa rakennettaessa oli läsnä sekä maan että veden haltia,landrådjasjöråd. Laivan seistessä maalla viimeistä yötä, nämä siitä taistelivat; jos vedenhaltia voitti, tuli laivasta onnellinen.
Eri väkien keskinäisistä suhteista ovat tiedot yhtäpitäviä siinä, että vedenväki oli kaikista voimakkainta. Syy siihen selitetäänkin Raamatun mukaisesti: "vesi on hiomatonta, iankaikkista". Heikointa taas oli kirkonväki. Onneksi oli pahaantekoon käytettäväisyys päinvastainen. Kirkonväellä saattoi helpoimmin toista vahingoittaa, vedenväellä vaikeammin.
Keskimäisenä: veden, kallion ja pajan väkeä heikompana, vaan kirkonväkeä ja pelkkään pahantekoon käytettävää lastukonväkeä vahvempana, mainitaan tulenväki. Sillä paraiten läksi kirkonväki, samoinkuin se itse poistui vedenväen ahdistamana, paitsi jos oli kulovalkeassa palaneesta kannosta otettu. Tulen ja kirkon haltiat yhdessä lennättivät tuleen lankeavan noidan, minne hän tahtoi. Vesimyyrällä ja vanhalla tuliraudalla kierrettyä lasta sekä veden että tulen haltia vartioivat. Tulen ja pajan väki voi tietäjällä olla yhtaikaa tuluksissaan.
Pajanväkeä oli turvallista käyttää kirkonväkeä pois paikoilleen viedessä. Noita, joka piti veden, kallion, pajan ja kirkon väkeä aina matkassaan, asetti ensi sijalle vahvimpana vedenväen, toiselle kallionväen ja viimeiselle kirkonväen heikoimpana.
Kallionväkeä pelkäsivät kaikki muut väet, paitsi vedenväki.
Vedenväen voima toisiin verraten ilmenee monesta taiasta. Jos ruumiinarkun tekolautoja viskasi koskeen ennen veneen lähtöä ja jos vene ne tavoitti, niin kirkonväen tarrautuessa veneeseen vedenväki kävi sen kimppuun kaataen veneen. Samoin kävi, jos veneeseen pani tulenväen piiloittamalla teljon alle uuniluudan, jonka tekijää ei tiedetty. Myöskin pajanväki, jota oli varottava kastumasta, oli vedenhädässä vaarallinen pitää.
Vedenväkeä saattoi kyllä karkoittaa kallionväen avulla, mutta ei kauemmaksi, kuin mihin suurimman tulvan aikana vesi nousi, sitten täytyi koskenväki ottaa avuksi. Runoissakin kuvaillaan tulevankoskesta kovimmat miehet.
Metsänväen asema on vähimmin selvä. Mainittu noita, joka veden, kallion, pajan ja kirkon väkien voimajärjestyksen tunsi, ei käyttänyt metsänväkeä missään puoskimisessa apulaisena. Tulen ja pajan väkeä kuviteltiin vahvemmaksi kuin metsänväki. Metsänpeittoon joutuneen elukan voi vapauttaa tulen tai vedenväen avulla: joko panemalla sen polulle elävän puun pakkulaa palamaan taikka sitoen latvastaan yhteen kolmenärettäja niitä piiskaten kolmellavesipajunvesalla. Vedenväellä saattoi myös vallata toisen lintumetsän, että metsänhaltia ajoi viljansa pois, eikä siten metsään joutunutta vedenväkeä voinut muuten palauttaa kuin noutamalla kolme koskenhaltiaa. Mutta toiselta puolen sai kalaveden pilatuksi ristimättömän metsähierimen avulla, jossa sekä metsän että tulen väki olivat yhdistyneinä. Ylimalkain metsän ja veden väet olivat hyvissä väleissä toimien toistensa apuna. Salon asukkaalla, jolle metsästys ja kalastus olivat yhtä tärkeitä elinkeinoja, oli täysi syy sovittaa niiden välisiä riitaisuuksia taikakeinoillansa.
Maanväkeä on harvoin verrattu muihin väkiin. Vuorenväkeä heikompana sitä kuitenkin mainitaan. Sen on tässä suhteessa syrjäyttänyt kirkkomaan eli kirkon väki, joka on oikeastaan myöhempi muunnos maanväkeä. "Kirkonväkeä" puhuteltaessa onkin käytetty samoja nimityksiä kuin maanväestä:
Nouse maasta mannun uros, pellosta peri-isäntä!
Eri väkien voimainmittelyä on skandinaavilaisessakin kansanuskossa tavattu. Pohjois-Norjassa muisteltiin rengin, joka oli jouluiltana lähetetty noutamaan viinoja rannalla olevasta aitasta, vedendraugientakaa-ajamana paenneen kirkkomaan kautta, missä oli huutanut vainajia avukseen. Aamulla oli kirkkomaa nähty täynnä kirstunlautoja sekä laivahylkyjen osia, joita oli henkien taistelussa käytetty.
Suomalaisten haltioissa olemme pitkin matkaa havainneet skandinaavilaista vaikutusta. Niihinkin runsaihin piirteisiin nähden, joille emme enää löydä skandinaavilaista vastinetta, voimme osittain olettaa, että suomalaiset ovat säilyttäneet skandinaavilaisilta lainaamiansa käsityksiä, joita lainanantajat ovat ennättäneet unohtaa. Mutta toiselta puolen on otettava lukuun Suomessa tällä alalla, kuten kaikilla kansanrunouden aloilla, tapahtunut mielikuvituksellinen kehitys, jolla ei ole vertaistansa.
Erikoisnimisiä haltioita.
Oman kerrostumansa suomalaisten haltiauskoa muodostavat vielä erikoisnimiset haltiat.
Agricolan luettelemien hämäläisten jumalien joukossatonttu"huoneen menon hallitsi". Lencqvist pitää tontun, jonka nimikin on ruotsalaisilta lainattu, myöhemmin tulleena kuinhuoneenhaltian.
Tonttuelitonttijohtuu ruotsin sanastatomte, joka merkitentalonpaikkaaon ensiksi esiintynyt yhdistyksissätomtråd, tomtegubbe, tomtekar"talonpaikan haltia, ukko, mies" ja jälkiosan kadotettuansa saanut personallisen merkityksen.
Eroitus asunnonhaltian ja tontun välillä on siis alkuansa ollut vain nimellinen. Pohjanmaan ruotsalainen on tietoinen siitä, että talossa asuvarådnimitetääntomte. Suomalaisillakin tavataan välistä rinnakkaiskäsitteinä "tonttu eli haltia", "mieshaltia ja ämmä-tonttu".
Mutta uudempaan ruotsalaiseen sanaan liittyi myös uusia mielikuvia. Siten voi myöhemmin suomalaisille kulkeutunut nimitys esiintyä aikaisemmin saapuneen ohella aivan erilaista olentoa osoittavana.
Paitsi haltiaa, saattoi talossa olla myös tonttu, joka vaati sekä hyvää syötävää että muuta palvelusta; ellei sen mieltä noudatettu, teki se kaikenlaista ilkeyttä.
Tontut, jotka asuivat paraasta päästä ullakoilla ja ulkohuoneuksissa, olivat rumempia ja pelottavampia kuin haltiat. Tonttu oli lyhyt ja hyppäsi toisella jalalla. Se oli musta ja sillä oli yksi silmä keskellä otsaa. Päässä oli vanhanaikainen rihmalakki, jonka alta kiharaiset hiukset roikkuivat lähelle hartioita.
Tonttu ei tullut itsestään niinkuin haltia, vaan oli hankittava. Piti kiertää yöllä kolmea torstaita vasten kirkko kolmesti myötäpäivään kaulassaan hevosen länget, nimittäin valakan, jos tahtoi miestonttua, vaan jos naistonttua, tamman länget. Kun kirkonhaltia tuli luokse kysyen, mitä tahtoi, oli vastattava: "avusisäntää" tai "avusemäntää"; sen sai sitten mukaansa kolmannella kerralla. Myös muistellaan, että menijällä piti olla kolmena vuonna astiaan otettua jouluolutta, jota kirkossa vastaan tulevalle ukolle tai akalle tarjosi juotavaksi.
Näin saadulle "tontille" oli toisinaan varustettu itsepäällinen, hyvin puhtaaksi siivottu huone. Siinä piti olla liikuttamaton ruokapöytä, johon muutama kerta viikossa vietiin verestä ruokaa, vanhinta ottaen pois. Eikä siinä ollut lupa mitään muita tavaroita pitää, eikä asua kenenkään muun kuin ruuanhoitajan.
Ulkohuoneuksista mainitaan tontun oleskelupaikkoina sauna, talli, mylly ja ennen muita riihi. Joka riihessä oliriihitonttu. Tämä vastaa ruotsalaistaritomte, joka varasti viljaa naapurin pellolta ja kantoi omaan riiheen. Riihitonttu piti riihestä hyvää huolta, mutta jos sen vihoitti, niin se rupesi kantamaan jyviä pois talosta ja poltti pian koko riihen. Sitä puhuteltiin, kun mentiin riiheen. Aamuisin sanottiin hyvää huomenta ja ehtoisin, kun riihi pantiin lämpiämään, pyydettiin sitä pitämään valkeasta vaaria ja sanottiin hyvästi. Jos oltiin riihessä yötä, niin siltä piti pyytää yösijaa, eikä saanut mennä pesän kohdalle maata. Riihitonttu nähtiin istuvan kiukaalla, välistä parsilla, punaiseksi puettuna. Toisinaan tämä "haltia" ilmaantui harmaissa vaatteissa ja harmaa huopahattu päässä. Aina kun syötiin, annettiin sille puuroa ja maitoa kiukaan taakse.
Riihitonttu saatiin ensimäisestä elolyhteestä, joka leikattiin pellolta; se vietiin riihenparsille koko vuodeksi. Toisinaan sen annettiin olla siellä toistakymmentä vuotta; sillä ajalla syntyi tonttu. Jos tahdottiin jouluiltana tiedustella vuodentuloa, piti ruokapöytään ruvetessa isännän lähteä riiheen tältä tontulta kysymään: "sanopas, hyvä tonttunen, kummoinen vuosi on tulossa". Jos riihi silloin naksahti, sai odottaa hyvää vuotta. Sillä aikaa oli kaikkein istuttava ääneti ja hiljaa ruokapöydän ääressä. Isännän riihestä palattua emäntä ensiksi kysyi vuotta, sitten isäntä istuutui ja aljettiin syödä.
Yleensä mainitaan tontun tehtävänä olleen kantaa viljaa toisista taloista; tontulla joku varastutti toisen talon halkojakin. Kangasalla kerrotaan Vääksyn tontun käyneen Liuksialassa puita sissimässä ja Liuksialan tontun näpistellern jauhoja Vääksyn myllystä.
Sananpartena on säilynyt: "kantaa kuin tonttu". Tämä ominaisuus liittää tontun toiseen haltiaan, minkä nimeenkin sisältyy kantamisen käsite, nimittäinparaan, joka johtuu ruotsinkielisestä bjära, bära l. bara 'kantaja'.
Alkuansa on paraa ajateltu kaikenlaisen tavaran taloon tuojana: viljan, karjantuotteen ja puhtaan rahankin. Inkerissä vielä eroitetaanraha-, leipä- ja maitopara. Muutamin paikoin Suomessakin muistellaan paran kuljettaneen rahaa ja rukiita, joskus lannankin toisen talon pellosta. Tavallisimmin se kuitenkin tunnetaan maidon, kerman ja voin kantajana. Maitoparan ohella nimityksetkerma- ja voipara(ruots.smörbjära) vielä muistuttavat sanan yleisemmästä merkityksestä, muttaparapelkästäänkin riittää mainittua erikoishaltiaa osoittamaan.
Virossa tunnetaan tämä sana ainoasti luoteisrannikolla muodossapäär. Etelävirossa nimitetään maidon ja voin kuljettajapuuk, jota vastaa alasaksanpukja lätinpuhkis. Yleisessä kantajan merkityksessä virolaiset käyttävät omakielistävedaja.
Suomalaisessa sananlaskussa asetetaan para naisten avustajana miesten palvoman tontun vastakohdaksi:
Akkapiru paran tekevi,miehet tontun synnyttävi.
Vanhimpana muistomerkkinä parasta Suomessa on kuva Lohjan kirkon eteisessä. Siinä paholainen pitelee lehmää sarvista estääkseen sen kellon kalkkumasta, samalla kun maassa istuva vaimo lypsää elukkaa, ja suurikissalatkii kiuluun kokoontunutta maitoa. Toinen paholainen kaataa pullosta toisen naisen kirnuun. Kissan muotoiseksi myös Ganander paraa kuvailee; samaa mielikuvaa edustaa lappalaistensmierrakatto, joka vastaa norjalaistasmerkatt'voikissa'. Nähtävästi on kissan maidonhimo tähän yhdistykseen vaikuttanut. Vanhempi lienee kuitenkin paran kuvitteleminenjänikseksi, johon Ruotsissa tavalliset nimityksetbjärga-, mjölk- l. dihare, 'para-, maito- l. imevä jänis', viittaavat. Siitä johtunut on Vermlannin suomalaisten käsitys, että para on jäniksen muotoinen elukka, joka imi toisten lehmistä maitoa ja kantoi omistajalleen. Vielä usean muun eläimen muodossa mainitaan paran ilmestyneen, kuten sammakon, jota myöspuuk, vironkielessä on tullut merkitsemään, tai mustan linnun, jopa ihmisen kaltaisena. Eläimen haahmon ottaneena ihmisen henkenä onkin paraa pidettävä. Germanilaisilla on yleinen se käsitys, että noidat juuri kissoina ja jäniksinä liikkuvat.
Para oli omistajan itsensä valmistama. Pää tehtiin tavallisesti kerästä ja jalat värttinöistä. Keskiruumiiksi otettiin kalsut eli säärykset tai joku muu naisen vaatekappale. Paran tekoaineet oli varkain muualta hankittava. Henki oli sille luvattava itsestään tekijästä ja toisinaan myös paraimmasta lehmästä. Vanhassa Uudenmaan tuomiokirjassa vuodelta 1683 mainitaan ruotsalaisen naisen tehneenbjärankuluneesta (kuusenoksaisesta) lattiahuiskusta ja saaneen siihen hengen kolmesti puhaltamalla.
Para kantoi naapurien lehmistä imemäänsä maitoa suussaan ja sisälmyksissään. Sen omistajan oli jätettävä maitoaittansa ovi auki yöksi ja asetettava permannolle tyhjiä pyttyjä; aamulla nämä olivat täynnä maitoa. Inkerissä mainitaan paran tuoneen karjanantia ainoasti maitona. Mutta Suomessa sen kuviteltiin kantavan myös kermaa ja voita oksentaen kirnuun, joka joskus mainitaan pidetyn erikoisessa huoneessa. Usein oli para kantaessaan niin täysi, että sen oksennuksia tai ulostuksia tippui tielle.Paranvoi, ruotsiksibjärsmör, on Gananderin mukaan nimenä keltaisella homesienellä (Mucor unctuosus flavus), joka mätäkuussa lahoon puuhun kasvaa. "Paran oksennukseksi" nimitetään paikoittain myös valkeata vaahtoa, joka tulee heinikkoon.
Paralle uhratusta ruuasta, jona käytettiin etenkin puuroa ja maitoa ja joka pidettiin rauhallisessa huoneessa, läävässä tai riihessä, on säilynyt muisto ainoasti Inkerissä, jossa paralla on yleisempi kantajan merkitys.
Inkeriläistenleipä- l. viljaparan, jonka erikoisala on sama kuin tontun, kuviteltiin kulkiessaan viljapellon läpi, aina poikki saran, leikkaavan tielleen kapean kujasen,[36] josta otti viljan keralleen.
Leipä- ja maitoparasta inkeriläinenrahaparaeroaa siinä, että se oli punainen ja säkenöivä. Tätä paraa tarkoittanee toinen tieto lentävästä hopeankirkkaasta kerästä, jolla oli pitkä säkenöivä häntä.
Sama rahapara tunnetaan myös Karjalan kannaksella isäntien tekemänä. Se kulki taivaalla juhannusyönä juuri kuin värttinä. Kun sattui näkemään sen lentävänä ja ennätti reväistä kaikki napit takistaan, niin sen pudotessa maahan ja hajotessa sai kaikki rahat, mitä sillä oli.
Rahaparaa vastaa virolaisillatulihänd, pisuhänd eli kratt. "Tulihäntä" on ymmärrettävä nimitys sille luonnonilmiölle, tähdenlennolle eli meteorin putoamiselle, johon mainittu haltiausko on liittynyt. Alkuosa sanaa pisuhänd johtunee skandinaavilaisesta sanasta, jonka vielä ruotsalainen kansankielibisa, bisi eli bisemuodossa ja sekä salaman että kodinhaltian (tomtabise) merkityksessä on säilyttänyt.
Myöskratton skandinaavilainen lainasana, joka tavataan slaavilaisissakin kielissä kodinhaltian merkityksessä; muinaisislannissaskrattimerkitsi kummitusta. Ruotsissa esim.backskratton henkiolento, joka mäillä tulena loistaa.
Virossakratttehtiin mitä erilaisimmista aineista, osittain samanlaisista kuin Suomessa para. Sille oli hankittava erityinen säkki, jossa se tavaraa kantoi. Lentäessään se piti säkin suuta ylöspäin, mutta omistajan aitan kohdalle tultuaan käänsi säkin suun alaspäin. Kratin tavallinen työ oli rahan kantaminen, mutta myös viljaa se kuljetti: v. 1698 mainitaan Virossa nimenomaanviljakratid. Uhriksi oli sille annettava ruokaa, varsinkin puuroa ja maitoa. Kun kratin eli tulihännän näki yöllä lentävän, sai sen kantamat varat käsiinsä, jos ennätti päästää kaikki paulat ja napit taikka ainakin vasemman jalan virsunnauhat katkaista.
Suomessakin onkrattiaikoinaan ollut tunnettu. Agricolan mainitsemista hämäläisten jumalistakratti"murheen piti tavarasta". Uudemmalta ajalta on siitä kuitenkin perin vähän tietoja. Keski-Uudellamaalla ymmärretään kratilla näkymätöntä olentoa, joka päästää hyrisevän äänen, minkä matkustajat pimeinä öinä kuulevat. Ganander vielä tietää kratin maanneen maahan kätkettyjen aarteitten päällä, joita ei antanut ilman uhreja, sekä viittaaaarninimiseen haudan haltiaan, joka vastaa ruotsalaistadrake.
Drakeon tunnettu Suomen ruotsalaisille sekä lentävänä tulivastan muotoisena että aarteitaan vartioivana haltiana, jolloin sitä myös nimitettiin pelkästäänrådare. Ihmiseen, joka oli eläessään kätkenyt aarteen, uskottiin kuoltuansa muuttuvan sen haltiaksi.
Suomalaisia aarteenhaltian nimityksiä ovat Gananderin mukaanaarnion haltia, aarnin haudan isäntä eli aarni haudan haltia; viimeksimainittu on kuitenkin luettavaaarnihaudan haltia, joten hänen olettamansa erikoisnimi aarni on poistettava. Tämä haltia nähtiin päivänpaisteisina päivinä tai yöllä tulen luona metsissä ja mäillä kuivailemassa ja kiilloittamassa homehtuneita rahojaan; toisinaan se niitä heläyttelikin, kuu oli suosiollisella mielellä.
Becker lisääaarteenhaltiannäyttäytyvän juhlaöinä, erittäin juhannusaattona, ja polttelevan hometta aarteistaan sinisellä liekillä.
Juhannusyönä palavia aarteita etsittiin katsomalla kirkkomaalta haetun ruumiin päänluun tai ruumiinarkusta otetun oksanreiän läpi. Tähystellä piti puusta katsoen, maajalasta niitä ei nähnyt. Aarre tuli ottaa ruumiinkintaat kädessä, niin ei vaivannut ottajaa. Toisinaan ilmoitti aarteenhaltia unessa, millä ehdoilla antaisi. Ottaessa tuli ainakin olla ääneti.
Jo kätkiessään aarretta saattoi sille määrätähaltian, ja kätkijän määräämättäkin siihen jonkun ajan perästä lyöttäytyi haltia.
Aarteenhaltiain tulia on yhdistetty virvatuliin, jotka syntyvät mätänemisen kautta muodostuvista loistavista kaasuista, vaan jotka kansankäsityksessä ovat vainajain henkien ilmenemismuotoja. Virvatulen nimitys on Englannissaelfligth"manalaisen tuli". Personallisena olentona esiintyy ruotsinlyktman l. lyktegubbe, 'lyhtymies l. -ukko'. Vastaava suomalainenliekkiömerkitsee Renvallin sanakirjan mukaan pahansuopaa haltiaa, salaa surmatun ja kätketyn sikiön henkeä, jonka, kuten Lönnrot lisää, luullaan kätköpaikalla itkevän. Metsään tavallisesti kätkettynä se voitiin käsittää puitten ja ruohojen haltiaksi, kuten Agricolan muistovärssyssä hämäläisten jumalaliekkiö"ruohot, juuret ja puut hallitsi ja senkaltaiset muut".
Ruotsissalyktegubbenimisiä virvatulia selitettiin semmoistenkin vainajain hengiksi, jotka ovat muuttaneet rajakiviä. Suomen ruotsalaisilla oli se käsitys, että henkilö, joka oli vannonut väärin rajasta, sen jälkeen aina kummitteli. Tästä johtunut on usko rajanhaltiaan.Rågubben, 'rajaukko', kuvailtiin lyhytkasvuiseksi, leveä hattu päässä, pitkä seiväs kädessä.
Länsisuomalainen nimitys rajanhaltialle, joka näyttäytyi keskiyöllä, missä rajaa oli väärin siirretty, onrajaäijä, rajamies, rajapeukko eli rajalainen. Sen huutaessa ei metsä (kaiku) vastannut. Samoin kuin metsänhaltia, jona sitä joskus pidetään, se eksytteli ihmisiä; mutta rajalla seisoessaan ja huutaessaan se myös oikealle tielle ohjasi eksyneet.
Itä-Suomesta on säilynyt vanha tieto rajalle asetetusta uhrista. Leppävirtain käräjillä v. 1644 todistettiin rajana olleesta tasaisesta maakivestä, jonka päällä rajaa käydessä oli vannottu ja jolle oli kaikenlaista ruokaa asetettu. Sillä kivellä oli leipä ja suola usein kolmekin vuotta säilynyt koskematonna, homehtumatonna ja sulamatonna.
Kallionväen uskottiin olevan samaa sukua kuinjättiläisten, joilla tarkoitettiin nykyisten Suomen asukkaiden edeltäjiä. Myöhemmän käsityksen mukaan elivät jättiläiset, jotka olivat tavattoman suurta kokoa, ennen vedenpaisumusta. Ne eivät rakentaneet itselleen laivaa kuten Noak, vaan kätkeytyivät vuoriin, joten niistä tuli vuoripeikkoja. Vuorissa kuvailtiin jättiläisten asuvan perhekunnittain.
Jättinimitys (vrt. ruotsinjätte) ynnä sen yhdistäminen vuorenväkeen on skandinaaveilta lainattu. Mutta näillä on ollut päinvastainenkin mielikuva vuoressa eläjäin pienimittaisuudesta, joka on tavallisempi vainajain tunnusmerkki. Helsingin Vanhankaupungin Glasberget-vuoressa kerrotaan nähdyn kaksi kääpiötä. Muinais-skandinaavilaista nimitystädvergja sen toisintomuotoadyrgillvastaavat suomenkielessäverkanen ja turkanen, joita nykyään etupäässä kiroussanoina käytetään. Suomalainen kääpiö on yhdistettävä virolaiseenkääp eli kääbas, 'hautakumpu, kummitus', joka sen alkuperän selvästi osoittaa.
Tähän saakka esitetyt haltianimet hyvin harvoin esiintyvät runoissa. Sitävastoin onhippa eli hiipparunokieleen kuuluva nimitys. Tavallisimmin se esiintyy metsänhaltian puhuttelussa:metsän hippa(hiippa, hyppä) "halliparta"; vastaavaveden hippaon harvinainen. Monikollisinakin tavataan "hiippa parat (= raukat), metsän kultaiset kuninkaat".
Vielä rukoillaan:
Hippa Hiien tyttäriä varkahani vartiaksi!
Muustahippasanan käytännöstä mainittakoon:
A. (Karhua lumotessa). Hippa sulle, hippa mulle, hippa Luojan kintahille! Mies sinua, mies minua. B. (Ähkyn sanoissa). Eipä Hiitto tiennytkänä, mi hippo minusta syntyi, mi kapo minusta kasvoi.
Castrén selittää metsänhaltianhippanimityksen johtuvan hänen korkeasta päähineestään, hiipastaan. Lakki onkin haltian huomattavimpana tunnusmerkkinä. Saksalaisen kodinhaltian nimityksiä onhütchen, 'hattunen'.
Tärkeintä olisi kuitenkin osoittaa, että hippa merkitsee haltiantapaista. Siinä kohdenhippasillanimisen leikin tutkiminen, jota varten Reinholm on aikoinaan aineksia koonnut, voisi olla valaiseva.
Varsinais-Suomessa Pöytyällä aljettiinhiippaajuosta helluntainpyhinä. Metsästä tuotiin pihalle kauniita koivuja, joita sanottiinhiipoiksi. Neljähiippaapantiin nelisnurkkaan ja keskelle viides kaikista suurin:karhun hiippa. "Karhuksi" kutsuttiin sitä joka tavoitti kiinni toisissa hiipoissa olevia niiden liikkuessa hiipasta toiseen. Pelkurille, joka kauan jäi hiippaansa, huudettiin "hiippa mätänee". Kiinni otettu, joka joutui karhun hiippaan tälle apulaiseksi, kutsuttiin "karhunpenikaksi". Viimeiseksi jäänyt tuli leikin uudistuessa "emäkarhuksi". Halikossa, missä jo pääsiäisen aikana tarhassa hiippaa juostiin, olivathiippapuuttasakorkuisia seipäitä, jotka lyötiin läpi lumen ja hakojen; "karhun hiippapuu" oli muita paksumpi. Paikoittain käytettiin hiippapuitten asemestahiippakiviä. Toisinaan nimitettiin takaa-ajajaahiippakarhuksi.
Uudeltamaalta mainitaan ajajan nimenä pelkästäänhiippa, samoin Etelä-Hämeestä. Savolaisalueelta ei kerrota muuta, kuin että yksi löi toista niskaan sanoen:hippa!ja tämä läksi vuorostaan juoksemaan, taikka että toiset väistäessään huusivat: "hippa, söisitkö voileipää?"
Omituisimmat ovat Reinholmin tiedot kiinniottajan päähineestä, jotka kuitenkin kaikki perustuvat muistelmiin, eivätkä näkemyksiin. Nousiaisissa vanhat ihmiset muistelivat ajajalla olleen päässä kaatista eli kaulaliinasta kierretyn piispanhiipan muotoisen. Kiikalassa oli karhu "hiipankantaja", hänen päähänsä oli jotakin sidottu. Ikaalisissa hiipalla muisteltiin olleen piikkilakki päässä.
Hippa nimiselle haltialle omistetuista uhreistakin on mahdollisesti jälki säilynyt hoennaisessa lapsille, joka tunnetaan Uudellamaalla: "pitäisi teille olla niinkuinhipparuokia" (jotain tavattoman hienoa).
Kaikissa tapauksissa onhippasillaleikki verrattavatonttua ja näkkisillänimisiin. Esim. kapulaa heittäessä olitonttupiirissä, joka löi takaisin. Jos kapula jäi sisälle, oli juostava yhtaikaa; joka juoksussa jäi viimeiseksi, oli "tonttu".Näkkitaas asettui laajan piirin sisäpuolelle joka oli jaettu useampaan pienempään: "näkin rahaarkku, n. hamppumaa, n. leipälaari, n. maitohuone". Näissä toiset kävivät varastamassa huutaen: "näkki, näkki!" Kenen näkki sai piiriin sisällä kiinni, siitä tuli hänen sijaansa "näkki".
Näkkion vedenhaltian nimityksenä tunnettu kaikkialla Suomessa, niin myös Virossa. Tämä sana on lainattu ruotsalaisilta (näck), samoin kuin sen yhdistykset ja johdannaiset "näkinprunni" (näckbrunn) 'syvennys joessa', "näkinkukka" (näckblomma), "näkinlehti" (näckblad), "näkinkenkä, näkinkota l. näkkilö" (näckel), sekä mainittu "näkkisillä" leikki (näcklek).
Näkissä ilmenee etupäässä vaarallinen puoli vedenhaltian vaikutusta. Sen uskottiin, kuten jo Lencqvist mainitsee, väijyvän uimareita, joita se monesti upottikin tukehduttaen ja raastaen vedenalaiseen valtakuntaansa.
Virolaisen käsityksen mukaan tulivat näkeiksi äitiensä veteen heittämät lapset, itsensä hukuttajat sekä entisten näkkien upottamat. Ensiksimainittuun uskoon viitannee myös suomalaisessa loitsussa näkin mainesanahuoran (välistä nunnan) poika, jolla ruotsalaisessakin näkinluvussa on vastineensa.
Uimaan mennessä oli tapana lausua viskaten kädellä vettä, mutaa tai vedestä nostettua kiveä: "näkki maalle, minä veteen", ja päinvastoin uimasta tullessa; tämäkin lause on ruotsalaisilta opittu. Siihen välistä lisättiin: "näkille juusto, minulle leipä", ja taas päinvastoin. "Näkinleiväksi" nimitettiin n.s. voileivän heittämisessä käytettyä laakaa kiveä.
Yleensä esiintyy näkki runoissa harvoin. Manausluvussa välistä tauti lähetetään veden mustiin mutiin:
Siellä sinun veden koira koppaa,veden näkki näppää.
Karjanluvuissa puhutellaan metsän kultaista kuningasta pari kertaa:metsän nikki, metsän näkki. Tästä vääntyneitä muotoja on vielä:metsän nitti, — nätti; — nytkä, — nätkä; — nyytti, — näätti.
Nikkimuoto, jollei se ole pelkästään runollinen toisintelu, vastaa murteellista ruotsalaistanikk, josta lapinnikon johtunut. Myös metsän haltiana esiintyy Ruotsissa ihmisiä eksyttävänäck, jonka voi kuulla metsässä nauravan.
Kaakkois-Virossa nimitetään näkeiksi väkivaltaisesti tai tapaturmaisesti kuolleitten ruumiita, joiden sisässä kuvaillaan hengen vielä olevan vankina. Jos jonkun aikaa istuu tai makaa paikalla, mihin ne ovat haudatut, niin sairastuu ja kuolee; jos taas uponneen ruumiin kohdalla ui, saa suonenvedon kuolleen pitäessä kiinni. Edellisessä tapauksessa on vainajamaanäkk, jälkimäisessäveenäkk. Niinikään nimityksetsoonäkkjaarunäkk'suon ja aron eli kuivan maan näkki', asetetaan vastakkain.
Inkerissä käytetään kodin- ja metsänhaltioista nimityksiäkotiniekka ja metsäniekka, jotka vastaavat venäläisiädomovoj ja ljeshij. Jälkimäistä vastaa Vienan läänissämetsäläinen.Metsolainenesiintyy muutamassa Suomen itä-Karjalan runossa.
Inkerissä mainitaan samassa yhteydessä vedenhaltian nimityksenäveden emä. Toinen siellä tunnettu nimi onvetehinen, joka vastaa venäläistävodjanoi. Molempien uskotaan vetävän uppoavia ihmisiä luokseen. Tverin Karjalasta on muistiinpantuvejen oma eli vedehine, joka nousi rannalle harjaamaan päätään ja jonka näkeminen ei hyvää ennustanut. Suomen pohjois-Karjalassa eroitetaannäkki, joka kouristi vedessä uijan, ja veteinen, joka puutunnaisena eli tautina puuttui eli tarttui. Toisen tiedon mukaan on näkki vain uudempi nimitysveteiselle, joka juuri hukkumisen edellä nähtiin istuvan vesikivellä pitkiä hiuksiaan kampaamassa. Suomen etelä-Karjalassa pelättiinveden emonsamoinkuin näkin vievän uidessa.
Venäjän Karjalassa uskottiinvetehisellä, joka asui vedessä, olevan ääretön joukko tauteja hallussaan. Mutta se myös kulki rantamilla tukkina, elukkana tai ihmishaamussa vieden veteen. Vetehinen voi antaa myötätuulen, jos järveen heitti hopeasormuksen. Verkkoa laskiessa rukoiltiin kalansaalista antamaan:
Karjalan kalajumala, vetehisen väljäpuksu.
Vienan läänin runoissa tavataan yhdistysvetehinen veen emäntä. Mutta toiselta puolen huomautetaan, ettei vedenhaltiaa saanut sanoa "vetehiseksi", vaan "veden emännäksi".
Vedenhaltiain eri nimitysten suhde karjalaisalueella on siis seuraava. Myöhäisin ja Suomen Karjalaan rajoittuva on ruotsalaisperäinennäkki, ennen tätä on venäjästä mukailtuvetehinenja vanhin onveden emä, josta jo Agricola karjalaisten jumalain luettelossa mainitsee, että se "vei kalat verkkoon".
Maa, vesi ja metsä eli Tapio.
Paikallistunut haltia voi siinä määrin paikkaansa sulautua, että tätä paikkaa saatetaan puhutella yhtä personallisesti kuin sen alaista asujaa.
Asetu maa ja maan alainen, asetu vesi ja veen alainen, asetu metsä ja metsän alainen!
Jos tämänkaltaisista Asetussanoista säkeitten jälkiosat jäivät pois, niin maa, vesi ja metsä esiintyivät ikäänkuin itsestään haltioituneina, n.s.luonnonjumalina, joiden ajatellaan johtuvan pelkästä luonnon elollistamisesta.
Hyvin yleinen onMaantervehdys, mutta siinäkin maan ohella useimmiten mainitaan sen haltia. Kedolle maata laskiessa sanottiin: "terve maa ja maanhaltia, suo minun tervennä ollakseni"; silloin ei saanut yhtään tarttumuksia maasta.
Varsinainen Maantervehdys, johon tervehtijä itse vastaakin, kuuluu:
Terve maa ja terve manner,terve tervehyttäjäkin!
Mutta tämän säeparin jälkeen ja sen sisäänkin ilmautuu usein haltiata osoittava säe:
A. Terve manteren asuja!B. Terve mannun hallitsija!
Välistämaan ja mannunohella mainitaan samaa asuttua alaa tarkoittavapiha ja pelto.
Terve maa, terve manto, terve piha, terve pelto, terve tervehyttäjälle! Akka manteren alainen!
Silloinkin kun yksinään esiintyy säepari:
Terve maalle, manterelle, terve tervehyttäjälle,
ilmenee asianlaita toisinaan oheenliitetyistä selityksistä. Mainittuja sanoja lausui taloon tulija syleillen maata ristiin, niinkuin ennen vanhaan ihmisiä tervehdittiin, ja teki siten tuttavuuttamaanhaltiankanssa. Näillä sanoilla sai myös kirkon oven auki, jos vain tiesi ensimäisen haudatun nimen.
Maan personoimisen myöhäperäisyyttä vahvistaa siihen liittyvä kristillinen ajatus, että maa on Jumalan luoma.
Maa puhas Jumalan luoma, nurmi Jeesuksen tekemä, sukeama suuren Herran. Älä nouse nurmi nukkumasta, maan neiti makoamasta! [t. Maa älä nouse makoamasta nurmineiti nukkumasta!] Makoa maa äitisi kohussa alla kuusen kultanaavan Laske maa, alene penger, minun käsin piettyäni, suin sulin puheltuani!
Paitsi tervehdyksissä puhutellaan maata joskus muutenkin. Toisen jotakin kadottaessa, pahansuopa loitsii:
Maa peitä, karkea kadota,minun toiste löytääkseni!
Jos käärmeen nähdessään manasi: "pidä maa matoa, minä menen hakemaan otaa", silloin maanhaltia piti käärmettä alallaan.
Maannenästä päästettäissä luettiin:
Juo mantere makusi, mannerkukkula vihasi!
Toisen noidan koettaessa nostaa kirkonväkeä, toinen samalle hautuumaalle sattunut noita pani vastaan sanoilla: "painu maa makoamahan!"
Sotaan lähtiessä otettiin kolmen valtatien jakaimesta, joka myös on vainajain olinpaikkoja, maata puhtaaseen riepuun lausuen:
Nouse maa, havaja mantu,suojaksi sotakeoille!
Näistä esimerkeistä ensimäisessä kadonneen esineen kätkeminen, jollei tämä ole pelkästään runollinen lausuntatapa, voitaneen selittää yhtäläisestä maanhaltian toiminnasta, kuin on metsänhaltian n.s. "metsänpeitossa".[37] Toisessa on maanhaltia nimenomaan mainittu, kolmannessakaan maannenä ei ole muu kuin maanhaltia taudiksi ajateltuna. Neljännessä ja viidennessä on selvästi kysymys nukutettavista tai herätettävistä vainajista.
Vettä semmoisenaan puhutellaan verrattain harvoin. Useamman kerran tavataan: "vesikultainen kuningas", mutta jo seuraavassa säkeessä voi seurata: "veenemäntä,veenisäntä". Välistä käy mainitun säkeen edellä: "puhdas vesi kormelitsa" (ven.kormilets'elättäjä'), jossa vesi saa saman määreen kuin pyhimykset kreikanuskoisten runoissa.
Kun nuotta vetämään lähtiessä oli veneeseen pantu, heitti perämies melalla vettä kolmesti maalle päin lausuen:
Terve nyt vesi ja terve veen haltia!
Niinikään rukoiltiin vettä yhdessä vedenhaltian kanssa sairaudentapauksissa:
Puhas vesi, veen haltia, ole oikein, seiso selkein! Täss' on uhri sinulle, anna oma terveyteni! Leppä sinun lepyttäköön, suolat sinun sovittakoon!
Vedenväen yhteydessä ovat myös erilaisten vetten puhuttelut:
A. Nouse meri miehinesi,umpilampi lapsinesi,Jokelakin joukkoinesi!B. Prosti joki joukkoinesi!
Viimeksimainitulla prostimisella eli anteeksi pyynnöllä on venäläinen esikuva (prosti rjetshka).
Selvästi kristillisiä ovat seuraavat säkeistöt, joista edellinen viittaa Raamatun kertomukseen veden alkuperäisyydestä:
A. Vetonen Jumalan luoma, sie olet vanhin veljeksistä, eläjistä ensimäinen. Jos lienet pahoa tehnyt, B. Vetele Jumalan vetonen menevällä matkallasi!
Pelkästään runollisena puhetapana lienee käsitettävä kalastajan rukous:
Maksa vesi velkani,tuo tuolta tuonnempoa!
Myös metsää joskus tervehditään haltioineen ja nostatetaan väkineen:
A. Terve metsä, terve metsän haltialle! B. Metsä kaikki miehinesi, korpi kaikki kansoinesi!
Niinikään sitä välistä sanotaan Jumalan luomaksi ja puhutellaan pyhimyksen tavoin:
Kultainen metsä, Jumalan luoma,kormelitsa, prosti!
Korpi ja metsänhaltia tavataan vielä seuraavassa yhteydessä:
Hoia korpi koiriasi, maa musta itikkojasi, itikkainen ilkojasi, metsänvieru ei viikostaisi, metsänhaltia ei hakisi!
"Korven koira" tarkoittaa tietysti karhua. Mutta karhusta voidaan käyttää suorastaan nimitystä "metsä".
A. Puhas metsä, karhu kulta,kun sa kuulet karjan kellon.B. (Karhua kiertäessä):Maata minä metsän painan.
Metsän ovat siis elollistaneet siinä asustavat haltiat ja haltiaeläimet. Myös itse metsä kasvavien puitten kokonaiskäsitteenä on maata ja vettä elollisempi. Useammin kuin näitä puhutellaankin metsää sinänsä.
A. Hyvä metsä, puhas metsä, katso minun karjojani! B. Soita metsä kanteletta, kukuta salo käkeä! C. Anna kumpu kultiasi, metsä meille lintujasi!
Metsämiehen rukouksessa on ikäänkuin pontena säe:
Mielly metsä, kostu korpi t. Lepy lehto, kostu korpi,
johon kertosäkeenä liittyy:
Taivu ainoinen Tapio;
harvoin muunnellen:
A. Taivupa hyvä Tapio!B. Tasoitu tasainen Tapio!
Tämän säeparin edellä käy joskus kysymys:
Jokos suuttui suuri metsä, joko Tapio vihastui?
Mainittu säepari on välistä itsekin asetettu kysymyksen muotoon:
Kuules korpi, näe Tapio! — Hyvinkö teihin metsä mieltyi, taipui entinen Tapio, antoiko teille antamalla?
Metsä ja Tapiosiis käytetään toistensa kertosanoina. Metsän merkityksen myös Juslenius sanakirjassaan antaa Tapiolle (sylva, skog).
Jos aluksi tarkastamme Tapion esiintymistä omantomuodossa, niin ovat ensinnäkin huomattavat Metsänlukujen nimityksetTapion virsi ja Tapion synty. Jälkimäinen on laulajan selityksen mukaan "metsämiehen varavirsi".
Maaliskuun tuulen nimenä käytetäänTapion riihen puinti, josta myös johtuu lausetapaTapio pui riihiä, kun tuuli keväisin puista rikkoja puistelee ja niitä kiidättää.
Runollisesti esitetään metsänhaltian asuntonaTapion taloovineen ja ikkunoineen.
Tapion talot näkyvi, ukset kulta kuumoittavi, poikki suosta Pohjolasta. Jopa luokse luonteleme ja läsnä lähenteleme. Tapion talon isäntä, Tapion talon emäntä, kaikki kullassa kupahui, hopeassa horjeksivi. — Saa penit sanelemahan — alta ikkunan Tapion, pimeästä pyörtehestä!
TavataanpaTapion linnakin, jonka takaa metsän tai veden viljan taikka maidon on tultava. Toisinaan se liittyy Turun linnaan ilmeisesti tämän alkuperäisemmän kertosanan,Tanikan linnaneli Tallinnan sijaisena.
Turun linnan tuolta puolen,takoa Tapion linnan.
Yleinen runoissa onTapion aitta, joka on täynnä metsänviljaa. Sen kertosanoina käytetäänmetsän linna tai metsän lukko.
Jälkimäistä vastaavaTapion lukkoon nimenä taikaesineellä, jolla sidottiin metsä. Parin päivän päästä mentiin "kyselemään metsään" huutaen puitten nimiä. Minkä puun nimeen ei kaiku vastannut, siitä päätettiin taudin johtuvan. Talvella taikuri vei Tapion lukon saunaansa. Kun sairaan oli pujottanut kolmasti sen läpi, heittäytyi hän nukkumaan. Lukolle tulivatHengettäretriitelemään; niiden sanoista pääsi hän selville korpin aivojen avulla. Sen mukaan kuin unessa näki, rupesi sitten sairasta rakentamaan.
Todellinen taikaesine oliTapion närekin. Sen tavallisin nimitys onTapion pöytä: "pieni tasalatvainen näre", "jonka latvasta ovat kaikki oksat alaspäin", "joka kasvaa hyvin tiheän oksan aivan maasta alkaen". "Tapion pöydäksi" on myös sanottu härkkimen tapaista keppiä, joka "metsän lepyttämiseksi" on viety "metsän-linnaan" s.o. muurahaispesään.
Toista nimitystäTapion kämmenon yhtäläisesti määritelty:"tasapäinen näre", "matalaoksainen kuusi, jonka oksat ovat alaspäin".Niitä sammalia, joita mainitaan Tapionkämmenen nenässä kasvavan taiTapion pöydältä taikomisiin otetun, sanottiin Tapionsammaliksi.
Tapion pöydän päältä oli metsämiehen syötävä ensi päivän saaliita, joita siivoomatta oli keitettävä; mitä ei jaksanut syödä, piti panna Tapion pöydän alle, näreen juurelle. Niinikään Tapion kämmenelle asetettiin ensimäisen jäniksen lihaa ja pikarillinen viinaa "metsän" lepytykseksi.
Tapion pöydällä vielä ansoja punottiin sekä koiraa syötettiin, jotta oravia löytäisi. MyösTapion tuulenkouranpäällä syötettiin koiralle oravanpäätä, jotta paremmin haukkuisi.
Vielä mainitaanTapion kantonasemmoinen kanto, joka päästään kasvattaa vesoja yltympärinsä tarhilan eli kiehkuran tapaan.
Kun Tapion pöydälle vietiin ensimäisen koppelon liha, niin rukoiltiin:
Lepy metsä, kostu korpi, kasva Tapion karja!
Saaliiksi saatuTapion karjaoliTapion takka.
Ei ole omani takka,takka on Tapion takka.
Erikoisesti karhua nimitettiinSusimo Tapion härkä, kettua taas tarkoittiTapion koiraja jänistäTapion karitsa.
Usein tavataan mieluisan metsän emännän kertosanana "tarkka"Tapion vaimo, joskus myös erikseen:
A. Kuusentukka Tapion vaimo.B. Simasuu Tapion vaimo!C. Sinisukka, rautapalo,Tapion hyvä emäntä!
Samoin esiintyymetsän piiankertonaTapion tytärjametsän ukonseurassa "simasuu"Tapion neiti; niinikään metsän hiiden rinnallaTapion poika.
Yleinen paikallinen johdannainenTapiola, mainesanaltaantarkkataisimainen, vastaa mieluisaa taimetistä Metsolaa. Tästä taas johdettu on karhun nimitysTapiolainen.
Tapiolan tarkan vaimonelineidonkera vaihteleeTapiotar vaimo tarkkajasimasuu Tapiotar.
Puhutellun metsän rinnalla tuli Tapiokin personoiduksi. Kun sanan alkumerkitys oli runolaulajalle hämärtynyt, sai tämä personallinen vivahdus helposti tukea säkeistä, jotka mainittua yleistä säettä seurasivat tai sen eteenkin tunkeutuivat.
A. Tainno ainoinen Tapio, ihastu isäntähinen! B. Mielly metsä, kostu korpi, mielly Metsolan emäntä, taivu ainoa Tapio!
Säkeen entistä yhteyttä muistuttava tekosana (taivu) saattoi väistyä muun määreen tieltä, ja esim. mainesanatarkkakohdistua itse Tapioon.
Tarkka ainoinen Tapio!
Tuntuvasti personallisemman leiman sai Tapio sitenkin, että se omistimetsänpaikalliseksi määreeksi laatusanan ohelle.
A. Metsän kultainen kuningas, metsän taunoinen Tapio! B. Hyvä emäntä, metsän emäntä, metsän taitava Tapio!
Saattoipa omantomääremetsänsiirtyä aivan kiinni Tapio sanaan:
Metsän eukko kaunis karva, tuo itse metsän Tapio, Pinneys Tapion poika, älä piä, älä pinne[h]i!
Päältäkatsoen näyttää siltä, kuin tässä olisi edustettuna kolme haltiaa: itse isäntä Tapio nimisenä ynnä hänen emäntänsä ja poikansa. Seuraava säe: "sinun on Ristus ristinynnä", kuitenkin osoittaa, että on kysymys karhusta, joka saa kaikki mainitut nimitykset. Tapio on tässä verrattava karhun tavalliseen puhuttelunimeen "metsä".
Metsänemännän yhteyteen on Tapio myös seuraavalla tavalla sovitettu:
Mieluinen metsän emäntä, ota minut mieheksesi, toveriksesi Tapio!
Jälkimäisen säepari kuitenkin oikeastaan kuuluu:
Ota metsä miehiksesi,Tapio urohiksesi,
johon toisinaan lisätään: "korpi kolkkipojiksesi".
Vielä tavataan:
"Tapio metsän emo, havulakki vanha vaimo".
Runon jatkossa kuitenkin palaudutaan alkuperäiseen käytäntöön:
"kuule metsä, herää Tapio!"
Yhdessä Metsäluvun kappaleessa luvataan suuret lahjat:
Metsolan kuninkahalle,Tapiolle rikkahalle.
Vain näennäisesti tässäkin Tapio saa personallisen värityksen. Muissa toisinnoissa kuuluu edellinen säe:Metsälle kuninkahalle, josta Tapion asema metsän kertosanana ja personoimisen laatu käy täysin selville. Ilman edellistä säettä tavataan jälkimäinen myös muodoissa:
A. Tapiolle rikkaudeksi.B. Tapiolle kultaiselle.
Jälkimäistä vastaa kerran puhuteltu "metsän kultainenTapio", jonka edellä käy välittömästi:
"lepy lehto, kostu korpi!"
Joissakuissa Karhunpeijaisrunoissa pyydetään kuulemaan:
Soittoa pyhän Tapion,metsän piian pillin ääntä.
Vanhemmista kirjaanpanoista päättäen on kuitenkin alkuansa kehoitettu kuulemaan soittoaTapion torven. Kotona odottajatkin toivovat:
soivaksi Tapion torven,metsän pillin piukavaksi.
Metsän piian asemella tapaamme kerranpyhän piian, jostapyhäsana lienee Tapiolle siirtynyt ja joka myöhemmin tulee selitettäväksi.
Tapiosanan merkitys on siis epäilemättä paikallinen ja sukua käsitteelle "metsä". Sitä tarkemmin määritelläksemme on vielä tarkastettava moniaita yhdistelmiä. Erään Tulensynnyn mukaan:
Tapiossa taulat tehdään,sinipiiparin pihassa.
Ganander on huomauttanut karhun nimityksestä "kultainen kuningasTapion kainalossa". Karhua asetettaissa loitsitaan:
Metsoinen metinen palli suuhusi tukehtukohon, saranoilla kultaisilla, tangoilla hopeaisilla! Harteilleshako-Tapio, kultaristin rinnoillesi!
Parissa Karjanluvussa on puhuteltuna:
Ohtonen metsäneläjä, tarhantäytinen Tapio!
Tarhan- tai risuntäytinen Tapiotavataan muutaman kerran myös "metsän tytin, mielu neidin" kertosanoina. Jäniksenpyytäjä joskus rukoilee Ukkoa satamaan mettä, jota varvuille valaisi, "keskelleTapion tarhan", ja karhunkiertäjä kuvittelee rakentavansa rautaisen aidan "ympäriTapion tarasta" s.o. karhunkierroksesta.
Yhdessä Puun luvun toisinnossa sanotaan Tapiotatammiseksi.
Sinä tamminen Tapio, jok' oot maasta ylös noussut Luojan käskyllä kovalla saatu sanalla Jumalan!
Tähän on vielä verrattava Metsänmiellyttelyn toisinto:
Mielly metsä miehiisi, tamminen urohiisi, taivu ainoinen Tapio!
Tapio sanasta on hyvin vähän äänteellisiä vaihteluja. Kerran esiintyvä säkeen muoto:taivu entinen Tapani, ei tue sitä arvelua, että Tapio johtuisi karjankaitsija-pyhimyksestä Tapanista. Siinä on tapahtunut sekaannus Hevosenluvun säkeeseen:santti taitava Tapani, josta myös mainesanantaitavaolemme nähneet kerran Tapiolle siirtyneen. Laatusanaentinenon lainattu metsän emännältä.
MyösTapio(n) vaarasta eli mäestätavataan muunnoksetTapo(n) vuori eli mäki, jotka ainakin osittain, kuten Neitsyt Maarian saunanhakuvirressä, ovat Tapani nimen sekaantumisesta selitettävissä.
Ainoassa luotettavassa länsisuomalaisessa todistuskappaleessa esiintyy johdannaismuotoTapiainen:
Tapiaisen vanha vaimo,kaitse kirjokarjaani!
Sitä vastaava itäsuomalainenTapioinenkäytetään sekä nimi- että laatusanana:
A. Tapioisen tietä myöten;Tapion talo näkyvi.B. (Ampiaisesta):Tapioinen tarkka mies!C. Tapioinen tannerpöytä,lyö kuuset kultavöihin!
Muutamassa Metsänluvussa ilmaantuuTavoin emäntä.Tavajon Venäjän lappalaisilla ollut sekä metsästyksen että kalastuksen haltiana.
Tapio sanan on E.A. Tunkelo yhdistänyt virolaiseenlaba, 'lukko', selittäen sen muodostuneen samalla tavoin kuinansasanasta ansion tämän alkuperäisessä merkityksessä. Tapio olisi siis ollut metsässä ansatielle viritettyjen pyydysten kollektiivinen eli yhteisnimi. Huomattava on, että Agricola mainitsee hämäläisten jumalan Tapion nimenomaanpyydyssanan yhteydessä: "Tapio metsästä pyydykset soi".
Mainitun selityksen mahdollisuutta tukeelukkosanasta myöhemmin runollisesti muodostunutLukutar lukun emäntä, jota mustalle ketulle pyydystä pannessa on rukoiltu. Niinikään on edellä Tapion poikana tapaamammePinneysilmeisessä yhteydessä seuraavan säkeenpinnehtiäsanan ja yleensä pinteesen panon kanssa.
Mahdollisesti voitaneen myös AgricolanVirankannos, joka "kauran kaitsi" ja johon runojenVirokannason yhdistetty, selittää jonkinlaiseksi ansajumalaksi, joka esti jäniksiä kaurahalmeeseen tulemasta. Nimen alkuosa lienee johdettavissa sanastavirka, joka merkitsee sadinta, ja jälkiosakantosanasta. VastaavaViran akkaoli Suomen lappalaisilla metsästyksen suojelijana.
Elottoman luonnon palvonta.
Olemme nähneet, että runoissamme esiintyvä luonnonpalvonta ainakin osittain johtuu vainajain henkien paikallistumisesta ja paikallishaltian sulautumisesta paikkaansa. Vielä on siihen vaikuttanut 400-luvulla e.Kr. eläneen kreikkalaisen lääkärin ja filosofin Empedokleen oppi neljästä alkuaineesta eli elementistä, joista muka maailma on kokoonpantu: maasta, vedestä, ilmasta ja tulesta. Tämä maailmankäsitys oli keskiajalla vallitseva ja vielä Agricolan Rukouskirjassa se esitetään.
Elementtiusko, kuten Lönnrot on huomauttanut, kuvastuu selvästi seuraavassa puoskijan ja parannettavan vuoropuhelussa. Puoskari seisten ulkopuolella saunan kynnystä ja pitäen kädessään astiaa, jossa on sekoitettuna multaa, vettä ja tuhkaa (= tulta), — neljännen elementin, ilman ajateltiin itsestään läsnäolevan — lausuu: "pohtaan, pohtaan". Sisäpuolella makaava sairas kysyy: "mitä pohtaat?" Puoskari vastaa: "pohtaan maata". Saman alkulauseen ja kysymyksen uudistuessa puoskari vastaa toisella kertaa pohtaavansa vettä, kolmannella tulta, neljännellä tuulta.
Elementtien nelijaosta saa selityksensä myös Tarttumuksen luvuissa tavallinen paikkojen luettelo, kuten F.A. Hästesko on tutkimuksessaan Länsisuomalaisten tautien loitsuista osoittanut.
Jos sinä olet tullut maasta, niin mene maahan!Jos sinä olet tullut vedestä, niin mene veteen!Jos sinä olet tullut valkeasta, niin mene valkeaan (l. tuleen)!Jos sinä olet tullut tuulesta, niin mene tuuleen (l. ilmaan)!