Tässä on ajateltu kuhunkin elementtiin erikoisten taudinhenkien kuuluvan. Nämä elementtihengetkin kuuluvat keskiaikaiseen taikauskoon. Kuuluisa luonnonfilosofi Paracelsus (k. 1541) eroittaa veden, vuoren (= maan), tulen ja tuulen henkiä eli yhtä monta lajia kuin elementtejäkin.
Kysymys luonnonpalveluksesta suomalaisilla ei kuitenkaan ole ratkaistavissa näiden n.s. elementtienkään alalla muuten kuin tutkimalla itsekutakin yksityiskohtaisesti.
Maata merkitsevämaaemätulee vielä puheiksi edempänä. Miten suomenveden emäja vironvete emaon käsitettävä, onko sitä käytetty itse veden merkityksessä, samoin kuin vastaavaa nimitystä itäisemmillä heimolaisilla, on niukkojen tarjona olevien ainesten avulla vaikea selvittää.
Helpoimmin luulisi luonnonjumalan olevantulestalöydettävissä. Mutta tulen väen ja haltian olemme tavanneet läheisimmässä yhteydessä kodinhaltian kanssa. Sitä on indoeurooppalaisella taholla selitetty muinaisesta tavasta haudata isäntä kotinsa lieden alle.
Tulenpalvonnasta suomalaisilla ei tapaa mitään varmaa jälkeä. Tiedot uhrin heittämisestä tuleen ovat niukkoja, vierasperäisiksi epäiltäviä eivätkä tässä suhteessa todistusvoimaisia.
Runojenkin todistukset ovat harvinaisia ja varovasti varteenotettavia. Suomen itä-Karjalasta on seuraava loitsu, jossatulen isää ja emäälapsineen puhutellaan.
Tulen isä, tulen emä, tulen isä kultahattu, tulen emä kultasäpsä, tulen lapset kultarinnat!
Toinen loitsu samoilta seuduin on ilmeinen venäläinen laina, kuten sanatanheli, 'enkeli',papadja, 'papin rouva', ynnä lukkarien ja kirkonpalvelijan nimitykset todistavat.
Tuli anheliseni syöttäi, tuli kultainen kuningas, valkea kultainen kuningas, tulen papit, papadjat, tulen diekkunat, diekkunitsat, ponomarit, ponomarihat!
Tulen puhutteluun: "valkea kulta, Pyhän hengen veljenpoika", on ilmeisesti vaikuttanut sama raamatullinen käsitys Luciferista, joka taivaallisen Tulen putoamista kuvaavassa loitsussa on perustuksena.
Naispuolisentulen tytöntulemme tapaamaan sekä tulisen helvetin asukkaana että taivaisen neitsyen mainesanana.
Myöstuulieliilmauskottiin olevan vainajanhenkien olinpaikkana. Tuuliaispäässä kuviteltiin rauhattomain vainajain "sijattomien sielujen" kulkevan.
Tuulenväkimainitaan välistä taioissa muun väen rinnalla. Ei tuulen, tulen eikä kirkon väki tule sortamaan toukoa, kun puhtaissa vaatteissa kiertäen pellon luki Kylväjänsanoja.
Tuulenhaltiaesiintyy runoissa maan ja veden haltiain seurassa.
Tulkaa tuulesta tuulenhaltiat, maasta maanhaltiat, veestä veenhaltiat, yli puitten, alati tähtien!
Sukupuoleltaan ja iältään tuulenhaltioitakin eroitellaanTuulennosto-loitsuissa:
Tuulen ukko, tuulen akka,tuulen entinen emäntä!
Myös yksistään tuuliämmän puoleen käännyttiin tuulta saadakseen. Päinvastaisessa tarkoituksessa rukoilivat hätäilevät kotonaolijat, kun joku oli merellä:
Tuuletar valea vaimo, herkeä hepajamasta!
Muuten ei johdannaistaTuuletartaenempää kuintuulen tytärtätavata puhuteltuna. Pelkästään runollisia muodostuksia ovat: perin tuuleen makaava "tuulen tyttö, Pohjan akka" Hammasmadon synnyssä; veitsen vieriminen taivaasta "tuulen tyttären tupesta" ja tulen synty taivosesta "Tuuliattarentupesta";TuuliaisentaiTuulettarentuudittama puu sekä pakkasen kera syntyneitten pahojen nimittäminenTuulettareksi ja Viimattareksi.
Toinen johdannainenTuulikki, jota Tapion neitona puhutellaan, tulee myöhemmin esitettäväksi.
Itse tuulta voidaan puhutella samoin kuin maata ja metsää haltiainsa ohella: "tuuli puhdas, tuulen isännät, tuulen emännät" j.n.e. Niinikään yhdistetään tuulikin siitä lähteneesen tautiolentoon:
Kun lienet tuulen tuoma — ota tuuli purtehesi!
Veden ja maan tervehdysten välissä tavataan:
Terve tuulet, terve tyynet, terve ihalat ilmat!
Mikkelin aamuna kun huoneesta lähdettiin ulos ensi kerran, niin oven saranasta vedettiin ilmaa kolmesti henkeensä. Ulkona huokaistiin se ilma taivaalle sanoen:
Taivas, tuuli, ilma, meri ja maan mantuinen eläjä, älä vihoa minua, äläkä minun omiani!
Sitten pirautettiin hienoksi vuoltuja hopeansiluja kartanolle, niin maan haltia ynnä muut haltiat olivat mielissään sekä karjalle että ihmisille.
Erityisesti on tuulta puhuteltu vesillä ollessa tai kaskea sytytettäessä:
Nouse tuuli tuulemahan ahavainen ammumahan, ilman rinta riehumahan!
Vielä on huomattava yksinäinen uhri tuulelle. Vienan läänissä muisteltiin koskia laskiessa heitetyn veneen perästä vaseman olkansa yli kolme lepänurpaa jälkeensä tuulelle uhriksi. Tempun tarkoitus, että vene tietäisi tiensä eikä menisi kivelle, panee kuitenkin epäilemään, eikö tässä ole pikemmin uhri vedelle kuin tuulelle, jonka vaikutus koskessa on vähäisempi kuin virran.
Vanha matkintataika on tuulen nostaminen viheltämällä. Toinen taikakeino oli solmujen aukaiseminen. Pohjois-Hämeessä Keiteleen rannalla asuneen taikurin kerrotaan kirkkomatkalla, kun oli enää vähän aikaa jumalanpalveluksen alkuun, aukaisseen yhden solmun. Kun vene oli lähtenyt menemään, oli hän aukaissut vielä toisen solmun. Mutta silloin oli vene mennyt jo niin kovaa kyytiä, ettei enää annettu hänen purkaa kolmatta.
Jälkimäinen taika mainitaan lappalaisilla tunnettuna 1200-luvulta alkaen ja ovat he sen samoin kuin suomalaiset skandinaaveilta oppineet. Lappalaiset sen yhdistävät uskomuksiinsa tuulen-jumalasta, joka vastaa skandinaavilaisten merenkulun jumalaa Njordia. Tämän "tuulimiehen" (bieka-galles) sijalla ilmaantuu ennen mainitun suomalais-lappalaisen noidan rummullaIlmaris, jonka uskottiin aikaansaavan myrskyä ja pahaa ilmaa. Aivan samoin Agricolan hämäläisten jumalain luettelossa mainittuIlmarinen"rauhan ja ilman tei ja matkamiehet edesvei".
ÄänteellisestiIlmarinenliittyy votjakkienInmarjumalaan, mutta Agricolan sille antaman merkityksen se näyttää omistaneen skandinaavilaiseltaNjordilta. Suomalaisten ainesten avulla emme voi ratkaista kysymystä ilmanjumalasta suomalais-ugrilaisilla, enempää kuin taivaan jumalastakaan, johon myöhemmin esitettävä jumala sana on yhdistetty.
Lencqvistin kokoelmista on saatu ainokainen Ilmariselle osoitettu merimiesten rukous, jonka kansanomaisuutta kuitenkin sekä runomitta että muu kokoonpano panevat epäilemään.
Ilmarinen ilolintu, lennä tuonne kunkan käsken, idän ikuisen perähän, päivän koitonnon kotohon! Pane poskes pussuksihin, puhalla iloinen ilma, minulle myötäinen myry minnekin nyt mennäkseni etc.
Tulensynnyssä esiintyyIlmarinen, toisintomuotoineenIlmalainen, Ismaroinen, Ilmanrinta ja Ilman ukko, tuleniskijänä Väinämöisen kera, jonka yhteydessä se on puheiksi otettava. Samalla tulee myösseppo Ilmarisenkäsite selvitettäväksi.
Naispuolinenilman tyttö eli Ilmataron, kuten saamme nähdä, katolisaikuinen muodostus.
Ilman ja tuulen yhteydessä on vielä mainittavapakkanen, jota runoissa tavallisesti puhutellaanpuhurin poikana. Myös taioissa tavataan kerran pakkasellakin oma väkensä, jonka voi omistaa pitämällä tiasen päätä tuluksissaan. Talveksi maahan jäävän tiasen edustama pakkasenhaltia ja tuluksiin liittyvä tulenhaltia käsitettiin veljeksiksi. Yhdessä ne varjelivat omistajaa kaikista vaaroista ja vahingoista. Mutta saunan löylyyn niitä ei saanut viedä eikä tulen päälle asettaa. Silloin pakkasen väki joutui kärsimään ja alkoi omistajaansa vaivata.
Mielikuva pakkasenväestä on ilmeisesti aiheutunut tulenväestä vastakohtaisuuden lain vaikutuksesta. Yhtäläisyyden ajatuslaki on taas synnyttänyt tilapäisenauringonväen. Pelto näet pilattiin siten, että kylvökseltä varkain otettuja siemeniä poltettiin riehtilällä; silloin pouta kuivasi touon, ettei se kasvanut. "Tuli on auringonväkeä, siis tuli ja pouta sopivat yhteen".
Auringonpalvonnasta, joka tavataan lappalaisilla skandinaavien välittämänä, kautta Euroopan itämailta kulkeutuneena uskonnonmuotona, on Suomessa tuiki vähän tietoa. Suomen itä-Karjalassa mennään joko vähää ennen päivän nousemista tai juuri sen noustua pellon päivärinteelle, "puhtaalle maalle" ja kumarrellaan päivän nousuun päin, lukien kolmasti: "armas päiväseni syöttäjä, anna rauhutta, tervehyttä päivän aluksi, kaikessa katso, vartioitse". Mutta tämä tapa ja rukous voi olla hyvinkin myöhäistä lainaa.
Yhtä virheellinen runomitaltaan ja epäiltävä kansanomaisuudeltaan kuin Ilmariselle osotettu tuulen pyyntö on samoista Lencqvistin käsikirjoituksista saatu rukous päivän koittaessa.
Terve kasvos näyttämästä päivä kulta koittamasta, aurinko ylenemästä! Pääse ylös aaltoin alta, yli männistön matkusta, juokse kaares kaunihisti, pääse illalla ilohos! Tuo tuliaiset tullessasi, tuo meill' täyttä terveyttä, siirrä saama saatavihin, onki onkeemme ohaitse, pyytö päähän peukalomme!
Agricola tosin puhuu vieläkuun ja tähtienpalvonnastakivien ja kantojenkumartamisen ohella:
"palveltiin myös paljo muuta, kivet, kannot, tähdet ja kuuta."
Mutta tällainen "muun" luetteleminen johtunee kuitenkin niistä ylimalkaisista olettamisista, joita pakanuuteen kohdistuvat kirkolliset kiellot sisälsivät.
Sama huomautus koskee myös arkkipiispa Makarijn kiertokirjettä vuodelta 1534, jossa luetellaan karjalaisten palvontapaikkojen ja esineiden joukossa myös aurinko, kuu ja tähdet.
Kuuta ja päivää puhutellaan muutamassa venäjänkarjalaisessa maantervehdyksessä:
Terve kuu, terve päivä, —pyhä maa, pyhä manner!
Erikoisesti kuuta rukoillaan syylää tai muuta kasvannaista loitsiessa kuuhun katsomalla uuden kuun aikana:
"syö, kuu, syylää, älä syylän kantajaa"
tai "syö, uusikuu, liikaa!" Mutta tämä loitsu on myöhään kulkeutunut Skandinaavian kautta länsi-Suomeen. Nimenomaan syylien parantamisen kuun avulla tunsivat jo roomalaiset.
Runolliset johdannaisetPäivätär, Kuutar ja Otavatartulevat toisessa yhteydessä tarkastettaviksi.
Ainoa ilmiö elottomassa luonnossa, jonka palvonnalla suomalaisiin nähden tiedämme olleen todellisen ja suuren merkityksen, on ukkonen salamoineen. Ensimäistä ajatusta jumaluusolennosta, kuten Castrén arvelee, ei kuitenkaan tämäkään luonnonilmiö ole herättänyt. Sen palvonta on todistettavasti myöhäperäinen. Se ei ole syntynyt suomalais-ugrilaisilla, eikä ole alkuperäinen edes indoeurooppalaisilla, joilta useat suomensukuiset kansat sen ovat lainanneet. Ukkosenpalvonta liittyy läheisesti maanviljelykseen, joka on ilmoista ja sateista riippuvainen, ja lähtöisin se on maailman vanhimmasta, Eufrat ja Tigris virtain välisestä viljelyskeskustasta. Muinaiskuvien avulla voimme seurata kuinka ukkosen jumala kirves kädessä ja salamakimppu toisessa vaeltaa Assyyriasta Syyrian ja Vähäaasian kautta kreikkalaiselle alueelle, missä jumalankuvana palveltu kirves saa kaksiteräisen, vasarankaltaisen muodon.
Välimeren maista ukkosenpalvonta levisi keski- ja pohjois-Eurooppaan keltiläisille, germanilaisille ja liettualais-slaavilaisille kansoille, joiden keskenäiseen vaikutukseen yhteiset jumalannimityksetkin viittaavat. KeltiläistenTaranista eli Tanarustavastaa muinaissaksalaistenThonar, anglosaksienThunor, ja skandinaavienThor. Viimeksi mainitun toisintonimiFjorgynntaas on yhdistettävä liettualaiseenPerkunas, johon myös venäläistenPerunliittyy.
Molemmat ukkosenjumalan nimitykset ovat kulkeutuneet
yhteissuomalaisille. Skandinavilainen Thor piilee Henrik Lättiläisen
mainitsemassa Saarenmaan virolaisten sotahuudossaTarapitha,
s.o."Tar( Torstai päivä (ruots.torsdag, 'Thorin päivä') ei itsessään todista
enempää Thorin palvonnasta suomalaisilla kuin tiistain ja perjantain
johtuminen Tyr ja Freyr jumalille pyhitetyistä germanilaisista
päiväin nimityksistä, jotka Skandinaviaankin ovat kulkeutuneet
lainasanoina Saksasta. Mutta siihen viittaa torstaipäivän pyhänä
pito, josta suomalaisissa kansanpitämyksissä on vielä runsaasti
muistoja. Esim. Kajaanin puolella torstai oli "kaikkein paras
muokkuupäivä" ja lounais-Suomessa oli torstaina tapana viettää häitä,
kuten yleensä germaneilla. V. 1564 oli pohjois-Virossa talonpoika,
yrittäessään yllyttää toisia, etteivät pyhittäisi sunnuntaita vaan
torstaita, saanut aikaan häiriötä. Hän oli kertonut Jumalan kerran
olleen suuressa hädässä ja kutsuneen avukseen viikonpäiviä, mutta
yksin torstain saapuneen, jonka vuoksi sitä olisi pidettävä muita
pyhempänä. Toinen mainituista ukkosjumalan nimistä on säilynyt Suomessa
"paholaisen" merkityksessä:perkuleeli tavallisemminperkelejapiru. Virossapörgmerkitsee "helvettiä"; H. Gösekenin
sanakirjassa vuodelta 1660 tavataanukkosenvaajastakäytettynäPerckun nool('nuoli'), mikä kuitenkin lienee uudempi laina
lätinkielestä. Useat ukkosen nimet ovat vainajia merkitsevistä sanoista muodostetut.
Esimerkkinä indoeurooppalaisista kielistä mainittakoon liettuankaukas"manalainen" ja ukkosenvaajan nimityskaukspennis.
Jälkimäiseen liittyy vironkõu, kõuk eli kõuknemerkityksessäukkonen, sekä länsisuomalaisessa Hiirenlorussapilven Köykyn
tytär. Vainajan käsitteeseen johtava on myös ukkosen nimittäminen isäksi tai
isoisäksi, jota ruotsalaisetfader Thoren, 'isä T.', jagofar,gogubben, 'hyvä isä, h. ukko', edustavat. Tätä nimitystapaa
mukaellen on muodostettu vironäi(äiä hoog, 'ukkossade') jaäikene'ukkonen', länsisuomenisänenja Agricolan karjalaisten
jumalana esittämäUkko. Muutamassa vienanpuolisessa runossa
asetetaan rinnatusten: "Ukkoseni, äijöseni". Kuvannollinen ukkosen nimitys onpitkäinen, joka
eteläpohjanmaalaisessa Tulensynnyssä esiintyy muodossapitkämöinen.
Sitä vastaa vironpitkne, pikene, pikne eli piken ynnä muunnos
piker, joka suomeksi kuuluisipitkäri. Pari kertaa Kalevalassa (UK. 18: 420, 45: 14) esiintyy Ukon
kertosanana Pernanne, jota on selitetty merkitsevän paukkujaa elipauhaajaa. Sen perustuksena on ainoastaan Lönnrotin muistiinpano
Latvajärven Arhipan laulamaa Sampojaksoa, jossa Väinämöinen
"Ukkoa rukoelevi,Pavannaisia(päälle kirjoitettuPauahnetta)
palvoavi". Nähtävästi on laulaja Lönnrotille oudon sanan toistanut
muutetulla johtopäätteellä; edellinen on epäilemättä yhteen luettavaPavannaistaja sen mukaan jälkimäinenPavannetta eli Pavannehta.
Tätä sanaa on E.N. Setälä verrannut mordvalaiseen jumalannimitykseenpavas, joka on indoiranilainen lainasana. Mutta Fr. Cajan, joka
pari vuotta myöhemmin laulatti samaa Arhippaa, on kirjaanpannut:Palvannetta. Että viimeksimainittu muoto on oikea, todistaa
Ukon tai Tuurin kertosanana useammissa Vienan läänin runoissa ja
nimenomaan Arhipankin laulamissa esiintyväPalvanen eli Palvoinen. A. Satoi ukko uutta lunta,Palvanen vitiä viskoi.B. Ukon uuella lumella,Palvoisen panemavi'illä.C. Tuotu Ukko iskemähänPalvanen pitelemähän.D. Tuurin uutehen tupahan,Palvasen laettomahan. Tämä nimi voidaan johtaa sanasta palvoa ja merkitsisi siis
"palvottua" eli "palvottavaa". Yhtäläisesti on selitetty ruotsingud, 'jumala', merkitsevän uhrein ja rukouksin avuksi huudettua
olentoa. Ukko jumalaa Lencquist vertaa skandinaavilaiseen Thoriin. Ganander
yhdistää Thorin maljan juomiseen Agricolan säkeet: Ja kuin kevätkylvö kylvettiin,
silloin Ukon malja juotiin,
siihen haettiin Ukon vakka,
niin juopui piika että akka —
Se siis antoi ilman ja vuodentulon. Samanaikuisessa Savonlinnan läänin talonpoikien kirjelmässä (1545-50)
valitetaan, että heitä oli sakoitettu Ukonmaljan juomisesta (drucko
Thordns qilde). V. 1670 Kuopiossa pidettyjen rovastinkäräjäin
pöytäkirjassa mainitaanUkon vakat. Näistä on uudemmaltakin ajalta
kertomuksia. Pohjois-Hämeessä Rautalammilla oli kahden kylän väki muinoin
heittänyt arpaa, kumpaisen oli toisenkin puolesta Ukon vakkoja
pitäminen; myöhemmin, kun olivat keskenään riitaantuneet, alkoivat
kumpikin erikseen juhlaa viettää. Määrättynä päivänä kevätkesällä
tapettiin Ukolle uhriksi karjasta paras lammas. Sen keitettyä lihaa
ynnä kaikkia talon muitakin varoja pantiin vähän kutakin lajia
tuohisiin vakkasiin, jotka kannettiinUkonvuorelle. Sinne jätettiin
ruuat, niinkuin myös oluet ja viinat, koskematta yöksi. Mitä aamulla
oli ruuista jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin he tyhjensivät
juoma-astiat valettuansa ensin vähäsen vuorelle, ettei tulisi ylen
poutaista kesää. Joroisissa Savossa oli entisinä aikoina kylvämään ruvetessa viety
siemenkoppamäellejaUkollenäytetty mitä lajia siinä on, että
tämä tietäisi kasvattaa. Suomen Karjalassa on säilynyt useampia muistoja Ukonvakoista.
Rääkkylässä oli poutavuosina, kun ei satanut viljan terittäessä,
asetettu jyviä Ukonvakkaan katolle; sitten satoi niiden päälle,
kun rukoiltiin. Sateessa itäneistä jyvistä tehtiin maltaita juomaa
varten. Kiteellä oli samoin pitkällisen poudan torjumiseksi tehty
Ukonvakat ja ohrilla täytettyinä asetettu räystäälle sadetta
odottamaan. Jumalan veden kastelemista ohrista oli pantu olutta
ja sitä juotaessa laulettu kiittäen Ukkoa sateesta. Kurkijoella
kerrottiin tarkemmin itse juhlan vietosta. Ukonvakat pidettiin
kesäkuussa kuivuuden aikana ulkosalla. Kaikki kylän miehet ja naiset,
semminkin vanhemmat, kokoontuivat ennakolta määrättyyn taloon, jossa
jo keväällä, kun oli pitkät poudat, oli valmistettu olutta mainitulla
tavalla. Pöydät, tuolit ja penkit kannettiin ulos. Syötiin piirakkaa,
makeaa kiisseliä, velliä, maitoa ynnä voita ja juotiin olutta. Maan
hedelmän edestä rukoiltiin, että jumala antaisi tarpeellisen ilman.
Ukonvakkoihin ei kukaan tuonut kerallaan mitään nautittavaa; oli
kunnia sille, joka ne sai pitää. Lopuksi arvottiin, minkä talon ensi
kerralla ne tuli viettää. Runsaimmin onvakkue-juhlasta tietoja Inkerinmaalta, jossa se on
siirtynyt Petron tai Iilian päivään (29/6, 20/7 v.l.). Edellinen,
myösUkkopäiväksisanottu, on alkuperäisempi: jälkimäiseen siirtoon
on vaikuttanut Eliaksen astuminen ukkosjumalan sijalle. Hevaan
Lenttisissa oli aikoinaan Ukkopäivänä aidatussa paikassa juotuUkko-oluttaja laulettuUkkovirsi, jonka esittäjä oli saanut
ensimäiseksi olutta maistaa. Tämä runo alkoi: Pyhä Ukko armollinen,
tule meille vierahisin,
anna maillesi makua,
pelloillesi pehmitystä. Soikkolan niemellä neljä kylää tätä juhlaa vietti petrona, toiset
neljä iiliana ynnä seuraavina päivinä. Yhteisjuhlan maksut koottiin
taloja myöten; keräyksen toimitti kylän vanhin. Kootut varat
käytettiin etupäässä oluttarpeiden hankkimiseen. Niitä valmistivat
valitut juhlaoluen keittäjät, jotka sittemmin toimivat juhlamenojen
ohjaajina. Juhlapäivänä kokoonnuttiin sen riihen eteiseen, jossa
juhlaoluet säilytettiin; riihi oli juhlaa varten lehvillä y.m.
koristettu. Jokaisella tulijalla oli olutkappa kerallaan. Aluksi
kylien neitoset lauloivat Petron tai Iilian virren, mitkä erosivat
toisistaan vain alkusäkeitten järjestyksessä: Pyhä Petro armollinen,Iilia pyhä isäntä, tai päinvastoin. Sitten avattiin eteisestä riiheen vievä ovi sekä,
jos väkeä oli runsaasti, myös joku ikkunoista, joista molemmista
riihen sisällä olevat juhlanisännät ottivat vastaan tyhjät
olutkapat, palauttaen ne täytettyinä. Kun sopivaksi katsottu määrä
olutta oli jaettu, keskeytettiin anniskelu seuraavina juhlapäivinä
jatkettavaksi. Vanhempaa kantaa edustaa tieto, että yhteisolut oli
juotava riihessä yhteen menoon. Myös riihen eteisen seinille ja
lattialle oli kaadettu olutta. Narvusin puolella vakkuejuhla vietettiin välistä vuorotaloin, jolloin
talon isäntä oli juhlan kustantajana. Enimmäkseen toimitettiin
kestitys ulkona talon pihamaalla tai etäämpänä olevan rakennuksen
luona, missä olut säilytettiin. Viimeisenä juhlapäivänä mentiin
rantaan pesemään olutpuolikoita ja uittamaan toisiaan köydestä pitäen. Vatjalais-alueella Järvikoiskylässä on uhripyhättö, jossa
Iilian-päivänä on olutta juotu. Sen ympäröi noin 9 m pitkä ja 3 m
leveä suorakaiteinen pyöreistä pölkyistä tehty hirsisalvos, jonka
korkeus alkuaan oli 1 1/2 m ja jonka lännenpuolisessa pitkässä
seinämässä oli 1 m leveä oviaukko. Sisällä kasvoi useita puita ja
pensaita, joista isoin oli vanha pihlaja. Myös oli siinä vanhoja
pihlajankantoja sekä kivikasoja, yhden päällä pienoinen kiviristi.
Tänne kokoonnuttiin Iilianpäivänä ja tuotiin joka talon puolesta
kynttilä sekä lautanen, jolla oli leipää ja voita. Näitä eväitä
syötiin paikalle laadittujen pöytien ääressä ja juotiin olutta,
jota oli yhdessä talossa koko kylää varten valmistettu ja jota sen
isäntä tynnyristä laski. Pari tuntia joivat yksikseen omakyläläiset,
sitten vasta saivat vieraat tulla pitoihin osallisiksi. Eikä siinä
juotu muuta kuin olutta; viinaa nautittiin vasta kotona yhteisjuhlan
jälkeen. Aitauksen luona oli Iilian aattona myös härkä teurastettu ja
lihat keitetty, joita juhlapäivänä oluen kera nautittiin. Viimeisen
kerran tässä juhlassa veriuhri toimitettiin v. 1900. Ukkosjumalalle omistetusta härkäuhrista ja olutjuomingista on
säilynyt myös Virosta kuvaus vuodelta 1644. Eräässä paikassa
Võhanda-joen läheisyydessä oli tapana joka vuosi helatorstaina
kokoontua ja uhrata härkä. Siinä tilaisuudessa oli suunnattomasti
syöty, juotu ja kaikin tavoin iloittu. Olutta siunatessa oli vanha
ukko, "pitkäisen pappi", lukenut seuraavan rukouksen: "Vooda(?)Piker, härän annamme rukoillen, kaksisarvisen ja nelisorkkaisen,
kynnön ja kylvön tähden: olki vaskinen, terä kultainen! Muuanne
työnnä mustat pilvet, yli suuren suon, korkean korven, laajan lakean;
simaiset ilmat, metiset sateet meille kyntäjille, kylväjille! PyhäPiken, hoida meidän peltojamme; hyviä olkia alle ja hyviä tähkiä
päälle ja hyviä teriä sisään!" Niinkuin näistä kertomuksista näemme oli ukkosenpalveluksella
tarkoituksena poutien aikana saada hedelmöittävää sadetta. Jo
sen kosteuden, jonka tuvan katolla pidetyt mallasaineet olivat
imeneet, luultiin tarvittaessa vaikuttavan takaisin ilmaan. Sateen
saamista edistävänä pidettiin myös oluen valamista juhlapaikalle,
tyhjennettyjen olutpuolikkojen pesemistä ja toisiaan uittamista.
Ennen kaikkea luotettiin ihmisen sisälliseen kostuttamiseen oluella,
jota oli nautittava runsaasti, kaikki kerrallaankin ja niin että,
puhumattakaan miehistä, juopui sekä "piika että akka". Runoissa on Ukko yleisimmin rukoiltuja. Kalevalasta päättäen on hänen
puoleensa käännytty viimeiseksi, kun ei kenestäkään muusta enää apua
ollut. Hänen asemaansa kaikkein muiden jumaluusolentojen päällikkönä
näyttää myös tukevan hänen tavallinen mainesanansaylijumala. Mainittu järjestys on kuitenkin vasta uudelle Kalevalan laitokselle
ominainen. Kahdeksasta kohdasta on ainoasti kahdella vastineensa
Vanhassa Kalevalassa. Niistäkin toisessa, Väinämöisen laivaretkessä,
on Lönnrot kansanomaiseen koskenneidin puhutteluun ensin
yksinkertaisesti lisännyt Ukkoon kohdistetun rukouksen (VK 22: 35) ja
sittemmin (UK 40: 71-7) niiden väliin sovittanut kolmannen haltian
ynnä liitesanat "kun ei tuosta kyllin liene". Ukon asettaminen
useammasta puhutellusta viimeiseksi mainitun liitesäkeen jälkeen
rajoittuu siis vanhassa laitoksessa Tulensyntyyn (VK 26: 513, vrt.
UK 48: 356), jossa lopulla pyydetään avuksi neittä Pohjolasta ja
sitten, "jos ei tuosta kyllin liene", Ukko kultainen kuningas. Mutta
vastaavassa kansanrunossa on näiden järjestys juuri päinvastainen ja
liitesäe puuttuu. R. Polén kertoo 1847 vuoden matkalla tavanneensa Impilahdella mainion
tietäjän, joka sanoi: "mitä hyvänsä, Ukon voimalla vain kaikki
toimittavansa" sekä Ukon "havainneensa kaikista avullisimmaksi".
Mutta hänen loitsunsa alkoivat aina: "Oi Ukko ylijumala!"
Huomautetaanpa joskus nimenomaan, että Ukon avun uupuessa vielä muita
auttajia oli varalla: Kun Ukost' ei apua tulle,
niin nouse meri miehinesi,
umpilampi lapsinesi,
Jokelainen joukkoinesi' Ukon ylijumalan merkitystä valaisee siihen joskus liittyvä määreylisessä taivahassasekä toisintomuodotylinen eli korkea
jumala. Ylin ja ylimäinenilmaantuvat aniharvoin.Ylisanan
paikallista merkitystä vahvistavat vielä Ukon yleiset mainesanatpilvenpäällinen, taivahallinen eli taivahan jumalasekä
harvinaisemmatjymytaivahan ynnä ilmojen jumala. Lisäksi on
huomattava, että nimitysjumala, josta edempänä tulee puhe, tässä
yhteydessä tarkoittaa kristillistä jumaluuskäsitettä, kuten sen
määreistäpyhä ja hyvä, itse tai yksi olet ilmainenvoi päättää. Kristilliseen käsitepiiriin johtavat niinikään tavalliset mainesanatylinen Herra tai Luojaynnä kerran esiintyväylinen Jeesus.Niihin liittyvät vielä itseHerra taivahilla, taivahan Luoja jaHerra enkelein Luoja.[39] Nimenomaan Isä-Jumalan käsitteestä johtuvat Ukon nimityksetiso
Jumala, isä ylinen, isä ilman eli isä ilman kaiken, pilvinpäällinen
isoni, taatto taivon valtiainen, taatto taivahainen, myös ylitaatto,
isätaatto, vanha taattoja erittäin vielätaatto meiän taivahinen.
Osittain nämä kuitenkin, kuten myösvaari vanha eli miesi vanha
taivahinen, sisältyvät jo pakanallisen Ukon kuvitteluun. Maan, metsän ja veden haltiain nimityksiä vastaavatilman Ukko,
kultainen kuningas eli himmer[k]in (ruots. himmelrik 'taivaan
valtakunta') kuningas, ilman päällinen eli tarkka taivahan isäntä
ynnä itse tarkka taivahinen ja poika taivollinen tai pilven
reunahinen. Pelkästään paikallisia Ukon määreitä ovat ilmallinen, taivahinen,
taivahan ylinen tai alainen, alla taivahan asuja, taivahan napainen,
taivojen takainen, päällä pilvien asuja, remupilven reunimmainen
ja sinirannan siivollinen sekä utuinen. Samalla Ukon alkuperäistä
toimintaa kuvailevat: pilvien pitäjä, joskus taivaspilvien taluja,
ja hattarojen eli hatakkoiden hallitsija, kerran myös kaarioiden
kannattaja, sekä puhki pilvien puhuja, halki taivosen sanoja eli
halki taivan haastelija ynnä kovakolunen. Ukon henkisiä ominaisuuksia esittävät vielä mainesanat: mies väkevä,
mies totinen toimellinen, mies vakainen ja pyhä Ukko armollinen. Ukon ulkomuotoa ja pukua on verrattain harvoin kuvattu. Hän onvanha
Ukko harmaapäinen, mies vanha valkoparta, vesi-hattu, siniviitta
ja väljähousu. Nimityskivikynsion verrattavaUkonkivennimitykseenUkonkynsi. A. Tule Ukko ottamahan,
kivikynsi kiskomahan
kivisillä kynsilläsi!
B. Kivikynsin kiskomahan! Ukon aseista kuvastavatvasarajakirvesalkuperäistä käsitystä
ukkosjumalasta. Pellon ruostetta loitsija uhkaa: Ukko pääsi halkaisevi
kurikalla kultaisella,
vasaralla vaskisella,
nuijalla hopeaisella. Toisinaan hän kääntyy itse Ukon puoleen: A. Tuopa kultakirvehesi,
hopeainen tapparasi!
B. Tuo on kultainen kurikka,
vaskivarsinen vasara
hopeaisen orren päästä! Taikka hän toivottaa: "jos saisin Ukon kirvoin kätehen". Myöhäisempi ja mahdollisesti Raamatun Jumalalta tai enkeliltä
lainattu on Ukontulinen miekka, säkähinen säilä, joka on
temmattavatulisen tupen sisästä. Tämä on myösmustan käärmehen
verinen, hiilen- tai raudankarvallinen, usein kullankarvallinen,
välistä tarkemminpää kulta, terä hopea. Lisäksi sitä kuvataan
säeparilla: Jonka kuu kärestä paistoi,päivä västistä välähyi. Sama kuvaus tavataan loitsijalle tulista miekkaa tuovain enkelien ja
pyhimysten esittelyssä: Tuhat tuttua tulevi,
sata Herran sankaria
ylähältä taivosesta,
alahalta maanemosta,
ne tuopi tulisen miekan
parahalta paimenelta,
väkäiseltä vartialta
jonka kuu kärestä paistoi,
päivä västistä valotti,
tuhat vuorta poikki lyöpi. Vielä pyydetään Ukoltakaunis kilpi, mutta sekintulisen tupensisässä, joten se täytyy olettaa vääntyneeksi miekan kertosanastakalpa. Siten käy ymmärrettäväksi seuraavakin säkeistö: Kultakilpi kilvoittele
päältä taivosen yheksän —
hiihnoista hopeisista,
jolla leikon noian nuolet! Välimuodonkilpaon laulaja selittänyt "taltaksi". Sinun on kilpa kivinen,
sillä kilvalla kivisellä
puut muruin murennat,
paatiat paloille pakotat. Kansankäsityksen mukaan oli talttoja eli "Ukonkiviä" etsittävä
ukontulen särkemistä puista ja kallioistakin, joihin "Ukonnuolet"
olivat seisahtuneet. NimitysUkonnuoli, joka vastaa mainittua virolaistaPerckun
nool, viittaa miekankäyttämistä vanhempaan mielikuvaan: jousella
ampumiseen. Virolainen sateenkaaren nimitysvikerkaarjohtuu
alkuperäisemmästäpikerkaarpitkärin l. pitkäisen kaari.
Karjalan-kielessä tunnetaanUkonkaari, joka runoissakin tavataan
(vrt. UK 19: 311). Ukonkaarta eli jousta kuvataan niinikääntuliseksi. Tuo Ukko tulinen jousi, —
jolla ammun Tuonen koiran. Boecler mainitsee virolaisten nimittäneen sateenkaarta myös "ukkosen
viikatteeksi", jolla tämä pahoja henkiä ahdisti. Suomalaisissa
runoissa joskus Ukolta pyydetään tuomaan sitäviikatetta Virosta,
jolla lapsensynnyttäjää on avustettava. Vanhoja sanontatapoja, joilla on skandinaavisissa kielissä
vastineensa, ovat:Ukko ajaa ja Ukkonen käy. Näihin liittyy
runoissa esiintyvä vaunuilla ajaminen ja astuminen tulista tietä. A. Ukko pääsi särkeköhön
kivisellä vaunullahan,
rautaisilla tauluillahan,
maijoloilla (!) muhjatkohon!
B. Ves' on suussa, ves' on päässä,
vesihattu hartioilla,
astu sie tulista tietä,
säkähistä säikyttele! Supisuomalaiselta piirteeltä tuntuu Ukon esittäminentulisen riihenpuijana: Pui Ukko tulinen riihi,
säkehinen säiskähytä!
Tuli tuikki ikkunoista,
säkehet ovesta läksi. Tavallisesti kuitenkin on ilman vertauskuvaa Ukkoa rukoiltu nostamaan
pilviä eri ilmansuunnilta: A. Nosta pilvi luotehelta,
toinen lännestä lähetä,
kolmas kohota koilta,
syrjin yhtehen syseä,
lomatusten loukahuta!
B. Nosta pilvi pohjosesta,
toinen suorasta suvesta,
kolmas lännestä lähetä!
C. Iätä iästä pilvi,
nosta lonka luotehesta! Ukon pilvien kuvailtu suuruus vaihtelee tarpeen mukaan. A. (Kylvön aikana):
Puota pilvi tanterehen
korpikuusen korkeuinen!
B. (Tulenvioissa voiteeksi):
Pistä pilvi kynsihisi,
pikkunen pisarta pirskoa! Vielä enemmän vaihteleva on eri tiloissa toivotettu pilven sisällys: A. Tule vettä vihmomahan,
kastetta kohottamahan
orahille nouseville!
B. Sa'a mettä varvuilleni
metisestä taivahasta,
sima pilvestä piroita!
C. Sa'a lunta luntin päälle
vettä vängille lähetä,
ettei lyijy lytskähtäisi!
D. Sa'a hyytä, sa'a jäätä,
sa'a viljalta vilua —.
tulen tuiki polttaneelle!
E. Tapa sie Kalervon poika
rakehilla rautaisilla,
neuloilla teräsnenillä!
F. Satoi kyitä käärmehiä,
telkytti teräsneniä
tietomiesten tienohille. Ukko on avuksi kutsuttu mitä moninaisimmissa taudeissa ja vammoissa,
kuten tulen ja raudan, sekä erityisesti synnytyskivuissa.
Ukon varjelusta on anottu vaarallisilla retkillä, joina ei
pidetty ainoastaan sodankäyntiä, vaan myös naimakansan matkoja.
Viimeksimainitussa tapauksessa pyydetään paitsi miekkaa vielä
jonkinlaista suojusta sekä tukikohtaa. Tuopas Ukko ummertasi,
siniviitta vimmertäsi,
joka päälleni pätisi! —,
Tuos Ukko tulinen miekka —
Taos Ukko rautatanner,
kukalikki kuutta syltä,
seitsentä molemmin puolin
josta poika ponnistaime! Ukkoa on rukoiltu myös kaikkien elinkeinojen suojelijana, erikoisesti
tietysti maanviljelyksen. Sen alkeellisimpaankin muotoon,
kaskeamiseen, liittyy lukuja, joissa hänen nimensä mainitaan. "Anna,
Ukko, uutta tulta", lausuttiin kitkantulta tehtäessä hankaamalla
kuivalla hangolla kesuenkantoa. Kun tällä tulella oli sytytetty
kaski, niin loitsittiin: Polta Ukko maat porolle, —
heitä mulle mustat mullat! Että Ukon huolenpidon on ajateltu ulottuvan mitä
yksityiskohtaisimpiin askareihin, osoittaa pieni loitsu, joka
luettiin mentäessä metsään etsimään linnunpesiä. Oi Ukko ylijumala,
kuule minun kutsuani,
tuo tuoreita munia
minun kurjan kulkkuhuni! Ganander on siis ollut aivan oikeassa selittäessään Ukon
vaikutusalasta: "hänelle omistettiin useita kykyjä ja tehtäviä
ja häntä huudettiin avuksi kaikkiin yrityksiin". Tämä Ukon
toiminnan monipuolisuus myös osallaan todistaa, että pakanalliseen
ukkosjumalaan on runoissa yhtynyt kristillinen Kaikenkaitsijan käsite. Puitten ja viljakasvien palvonta. Elolliseen luontoon siirtyessämme tulevat ensinnä huomioomme
puut, joista oikeastaan jo on ollut puhetta metsää kasvavan maan
yhteydessä. Itse puittenkin pyhänä pitäminen on usein aivan
ilmeisesti liittynyt vainajainpalvontaan. Kreikanuskoisten
kalmistot ovat pieniä puistikkoja, niinkuin myös niiden yleinen
nimitys kuusikko osoittaa. Niilläkin seuduin Suomen Karjalassa,
jotka vanha väestö on jättänyt Ruotsinvallan aikoina Venäjän
puolelle siirtyessään, ovat heidän kalmistokuusikkonsa säilyttäneet
pyhyytensä. Esim. Soaanlahdella on paraita uhripaikkojaVenäjän
kuusikko, jonka keskellä on suuri kuusi. Etenkin savolaisalueella tunnettu onkarsikko, kuolemantapauksen
johdosta karsittu puu. Alkuperäistä kantaa edustanee tieto, että
jokaiselle perheenjäsenelle — nimittäin vanhemmalle, ei lapselle —
on karsittu puu talon läheisyydessä. Tavallisempi on talon vainajille
yhteinen karsikko, Siksi valittiin tanakka petäjä, jonka kuivat oksat
heti karsittiin, tuoreet vain jätettiin. Niin pian kuin talossa kuoli
arvohenkilö, jolle pidettiin uhraamista tarpeellisena, hakattiin
tästä puusta alimmainen tuore oksa ja aljettiin puunjuurella uhrata;
samoin jokaisen seuraavan kuoltua hakattiin yksi oksa karsikkopuusta.
Sittemmin otettiin puun kyljestä viriä kuori — välistä veistettiin
kylki aivan tasaiseksi — ja leikattiin siihen vainajan nimimerkki,
syntymä- ja kuolinvuosi, joskus päiväkin. Viimein leikattiin
mainitut merkit lautapalaseen, joka naulattiin jonkun kylmän huoneen
seinään ja yhä nimitettiin karsikoksi, vaikkei mitään puuta enää
karsittukaan. Karsikko nimen saattoi vielä säilyttää kiviliuska.
joka yhtäläisin hakatuin merkein asetettiin talon seinämälle, taikka
samansisältöinen paperipalanen keskellä mustaa silkkihuivia, joka oli
kiinnitetty vierashuoneen peräseinälle levitettyyn lakanaan. Vainajalle saatettiin tehdä karsikko myös matkalla hautausmaalle
tien vieressä kasvavaan puuhun. Karsiessa mainitaan jätetyn kaksi
oksaa käsivarsiksi metsään päin, jos vainaja oli nainut, mutta
naimattomalle yksi oksa tielle päin. Toisten tietojen mukaan
jätettiin vain yksi "käsivarsi" toijottamaan joko hautausmaalle päin
tai sinnepäin mistä vainaja oli tuotu. Vainajia hautaan vietäessä merkittyä puuta on Suomen Karjalassa
nimitettyristikoksija puulajin mukaanristipetäjäksi tai
ristikoivuksi. Jokaiselle ohitse kuljetetulle kuolleelle on
siihen leikattu risti; tarkoituksena oli estää vainajaa kotona
käymästä. Myöskin on tämmöiseenesivanhempain puuhunripustettu
vaatteenkaistaleita ja nauhoja, sekä naulattu laudanpalasia, joihin
on piirretty kuolleen nimimerkki ja vuosiluku, tai ainakin risti,
milloin sitä ei ole puun kylkeen leikattu. Itse puuta mainitaan
karsitunkin. Pitämyspuuon jo mainittu maanhaltian yhteydessä. Sen ruotsalainen
vastine onvårdträd'hoitopuu', jonka nimenä myös onbos- eli
tomteträd'asunnon eli tontin puu', norjaksi vielävælletræ'haltian-puu'. Pitämyspuun yhteyttä haltia- ja vainajauskon kanssa valaisevat
ennen esitettyjen lisäksi vielä seuraavat tiedonannot. Kun taloa
ruvettiin tekemään, jätettiin hyöteä puunvesa kasvatiksi. Sen piti
olla nuorempi kuin talontekijä, vanhempi ei ruvennut palvelemaan
nuorempaansa. Puun luvattiin kasvaa rauhassa, ettei kukaan leikannut
yhtään oksaa, ja sille sitouduttiin antamaan mikkelinä, kekrinä ja
jouluna samoja ruokia kuin itsekin syötiin. Niitä ruokia vietiin puun
juureen ja viinaa kaadettiin pitkin maloa. Tällä puulla oli omituinen
haltia, joka asui sen varjossa ja varjeli taloa, karjaa ja toukoja.
Mutta uhrikuusensa myös isäntä saattoi hakata maahan, josköyryn
hönttämäteivät olleet hänelle mieliksi. Ganander mainitsee Jyrinpäivänä, joka oli karjataioille omistettu,
viedyn maitopyttyjä uhriksi metsiköihin pyhien puitten alle. Sekin
uhripuu, jonka luona kalamies tai metsämies piti asuntoa, oli pyhä,
koska sillä oli haltia. Sen juuren alle haudattiin ensimäisen kalan
tai linnun luut kokonaisina. Eikä sitä saanut hakata, muuten seurasi
onnettomuus. Kun metsässä tapasi kolme puuta linjassa ja jotenkin yhtä harvassa
toisistaan, niin kolmannen puun alla oli aina haltia.Metsänvanhinnimeltä on näköpiirissä vanhin puu. "Hiidenkätköstä" eli eksyksistä
päästettäessä lähdettiin metsään, temmaistiin irti juurineen kolmen
puun vesat: koivun, lepän ja pihlajan — kelpasi haapakin — mentiin
"metsänvanhimman" luo ja siihen huidottiin yksi kerrallaan vaseman
olan yli, rukoillen: Koivu kokoa omasi,
pihlaja piiritä pirusi,
leppä levitä perkeleesi,
haapa hae hirttämiäsi,
hakemahan, etsimähän,
kadonnutta kannustamahan. Hirttäytyneitten mainitsemisessa ilmenee puitten väkien alkuperä
metsään kuolleitten hengistä. Eri puulajeilla uskottiin Virossa olevan eri haltiansa. Koivumetsän
haltia ei milloinkaan mennyt leppä- tai tammimetsään. Suomessa on yhdellä puulajilla,katajallakuvailtu olleen
nimenomainen väkensä ja haltiansa. Katajan juuressa asuvien pikku
olentojen uhripalvonta tunnetaan myös germanilaisesta kansanuskosta. Katajanväkisaatiin ottamalla yhdeksänhaaraisen katajan juuresta
multaa silkkiseen riepuun. Lehmiä metsään laskettaessa ripustettiin
multanyytti kellon kantimeen ja kolmena ensi päivänä vietiin
kellokkaan maitoa katajan juureen, josta haltiat otetiin paimeneksi;
sitten ei syönyt karhu karjaa. Katajahaltiannähdäkseen piti mennä hyvin vanhan yhdeksänhaaraisen
katajan juureen ja vasemalla kantapäällä kaivaa kolo, johon
vasemman käden nimettömästä sormesta tipautettiin verta. Sitten
oli kierrettävä kukonpään kera kataja, astuttava siitä yhdeksän
askella eteläänpäin ja katsottava yli olkansa, niin näkyi sen luona
kauniita ihmisiä puhtaissa vaatteissa. Katajanhaltiat olivat kaikkein
kauneinta väkeä. Runoissa rinnastetaan metsänväki yksityisten puunlajien väkien kera
taikka myös eri puunlajit keskenään. A. Tule metsä miehinesi,
petäjä perehinesi,
katajainen kantoinesi
miehen ainoan avuksi!
B. Heitä honka huoviasi,
metsä lehtolapsiasi!
C. Nouse honka huovinesi,
koivu kolmen poikinesi! Naisellisella -tar päätteellä muodostettuja puunhaltiain nimiä ovatHongatar, Katajatar, Pihlajalar ja Tuometar. Kaikki neljä tavataan
yhtaikaa muutamassa Karhunsynty-runossa: Hongatar hyvä emäntä,Katajatar neiti kaunis,Pihlajatar piika pieniTuometar tytär Tapion. Kolme näistä on yhdistetty kuvaukseen karhun makaamisesta: Kauan kaioissa tiloissa,Hongattaren huonehessa,Pihlajattaren pesässä.Tuomettaren karsinassa. Mainituista puunhaltiain nimityksistä on yleisinHongatar. Hongan
alla näet ajateltiin karhun makaavan: Kun lähen ohon —
niin mä honkia kumarran,
havulatvoja haloan;
hotaiskohon hongan oksa,
männyn pirsto paiskatkohon,
lyököön kulta kuoliaaksi! Hongikossa on karhu syntynyt[40] ja kasvanut, joten Hongatar
luonnollisesti tulee hänen kasvattajakseen: Hongikosta sinun sukusi,Hongotar sinun sukusi. Karhun mainitaan olleen milloin "emältä" milloin "isän puolta"Hongatartataikka: Hongattaren huolittama,Tuomettaren tuuittama. Hongatar esiintyy Karhun- ja Karjanluvuissa haltiana, jonka on
valvottava poikiansa eli korjattava koiriansa. Sen tavallisin
lisämaine on "hyvä emäntä", joskus "metsän emäntä" ja "tytär Tapion".
Kertosanoina käytetään "metsän piika pikkarainen" ja "Tapiotar
tarkka vaimo". LyhyempiHongassaa mainesanat "ehtoisa emäntä" tai
"Pohjolan emäntä, lavekämmen Pohjan eukko". Puun synnyssä joskus itse honka on "Hongattaren huojuttama l.
huiskuttama" ja sen siemenet Hongattaren kylvämiä. Hongan tyttö, "Tapion vaimo" tavataan yhdeksän taudin synnyttäjänä.
Sitä paitsi esiintyy n.s. Ilman immen kosinnassa "Tapion neidin"
kertosanana "hoikka Honkelan miniä", jossaHonkela, kuten jo Becker
on huomauttanut, vastaaTapiolaa. Hongattaren toisintonimenä on yhdessä KarhunsynnyssäPetäjätär,
jonka pesästä karhun kuvataan lähteneen. Hongattaresta yleistynyt lienee määräämätöntä havupuuta edustavaHavutar"hyvä emäntä". Siihen liittyväHavulinnakäytetään
"metsänlinnan" merkityksessä.[41] "Havu meitä hallitkohon!"
rukoiltiin, kun kolmikanta havu pantiin kuolleen jäniksen korvaan. Katajatartapuhutellaan, paitsi neljän puunhaltian luettelossa,Hongattaren tai Tuomettarenohella parissa Karhunpyynti-runossa,
joissa se saa mainesanan "vaimo kaunis". Karhulle sanotaan eräässä
Karjanluvussa: "Tuometar sinun emosi, Katajatar kantajasi!" Karhun
synnyttäjänä esiintyy vielä yksin Tuometar: A. Tuometar puhas emäntä!B. Tuometar Tapion synty.C. Tuometar paha emäntämätti kuontalot vetehen. Karhun kaitsijanakin toimii "Tuometar Tapion tyttö", jota pyydetään
kytkemään koiriaan. Tuomen neitotavataan itäsuomalaisessa Jäniksenluvussa "metsän
tytön" kertosanana, samointuomen piikalänsisuomalaisessa
Karjanluvussa: Tuomen piika, metsän neitsyt
olkohon mun karjani paimen! Pihlajatartaedustaa runoissa, paitsi mainitussa kahdessa
luettelossa, karhun peijaisten nimittäminen "Tuomettaren
juomingeiksi, Pihlajattaren pidoiksi". Tuomettaren ohella esiintyy
myöspieni tyttö pihlajainen. Itse pihlaja mainitaan kosinta- ja häärunoissa arpomisvälineenä. A. Pankoa pihlaja tulehen!
Kun on verta vuotanevi,
niin silloin sota tulevi,
vaan kun vettä vuotanevi,
silloin sulhaset tulevi.
B. Pistin pihlajat vetehen,
katsoin pitkin pihlajoa,
kenen tuo väki tulevi. Merkillisin on kuitenkin pihlajan esiintyminen häärunoissa nimenomaan
pyhänä puuna (vrt. UK. 23: 223-5): Pyhät on pihlajat pihalla,
pyhät oksat pihlajalla,
marjaset sitä[i] pyhemmät. Lönnrot ei ole tätä kohtaa oikein käsittänyt, koska on Uudessa
Kalevalassa (23: 221-230) liittänyt siihen säkeitä, joissa morsianta
kehoitetaan varomaan pihlajan oksia miehen kuritusneuvoina (!)
Ilmeisesti tässä on kuitenkin kysymys pyhän puun hoitamisesta, jonka
marjat olivat oksiakin pyhemmät. Taioissa on pihlajalla huomattava merkitys. Nimenomaisesti mainitaan
pihlajanmarjatkin. Kun riihi ensi kerran lämmitettiin, ripustettiin
talon pihlajasta otettuja marjaterttuja oveen ja pihtipieliin.
Pelto voitiin parantaa pilauksesta kiertämällä se kolmen suurimman
pihlajamarjatertun kera. Miehen naimaonnen sai turmelluksi,
jos päänaluksen alle pani pussin, jossa oli tuhkaa, karvoja,
mallasjauhoja ja kirkkomaalta otettuja pihlajanmarjoja. Erityisen mielenkiinnon on pihlajan pyhyys saanut sen kautta,
että pihlajaan on yhdistetty Agricolan mainitsema Ukon nainenRauni: "kun Rauni Ukon naini(!) härskyi, jalosti Ukoi pohjasti(!)
pärskyi". H. Reinholmin jälkeenjääneissä käsikirjoituksissa on Rauni
rinnastettupihlajaamerkitseviin ruotsinrönnja ruotsinlapinraudnasanojen kanssa. Siitä riippumatta on E.N. Setälä Rauni sanan
skandinaavilaisen alkuperän osoittanut (vrt. muinaisl.reynir)
ja sen todentanut J. Fellmanin muistiinpanolla. Suomen Lapissa
tunnettiinRaudnaUkon puolisona, joka ei milloinkaan synnyttänyt.
Sille pyhitetyt olivat pihlajanmarjat, joita kasvoi runsaasti sen
luolain läheisyydessä. Rauni nimen muunnos lienee Ison sian runossa Ukon rinnalla toimivaRöönikkä eli Ryönikkä. Ukko tuota tappamahan,
Röönnikkä repäisemähän —
Ukko säikähti,
että hyppäsi kuuseen,
[hyppäsi Ryönikkä raitahan],
muut jumalat muihin puihin. Huomattava on, että myös skandinaavilaisessa kansanuskossa pihlaja on
ollut ukkosjumalalle Thorille pyhitetty puu, joten nimen mukana itse
käsityskin on suomalaisille lainan kautta tullut. Mitenkä pihlaja on voitu käsittää Ukon puolisoksi, selviää osittain
siitä läheisestä suhteesta, jossa ukkosjumala ontammeen.
Mainittu Thorin toisintonimi Fjorgynn ja liettualainenPerkunasovat samaa vartaloa kuin latinanquercus'tammi'. Tammea on
yleisesti Euroopassa pidetty ukkosjumalan puuna. Yhdistykseen lienee
vaikuttanut se havainto, että salama iskee tammiin verrattomasti
useammin kuin muihin puihin. Alkuperäisestä on kuitenkin tammea
pidetty pyhänä sen terhojen vuoksi, joita muinoin koottiin ja
säilytettiin ihmistenkin syötäväksi. Samasta syystä lienee aikoinaan palvottu pihlajaa, koska siinä
juuri marjat olivat kaikista pyhimmät. "Pihlaja elättää" on vielä
sananpartena Norjassa. Että Suomessa myös tuomen ja katajan pyhyys on ollut jossakin
suhteessa niiden marjoihin, osoittanevat Sääksmäen Ritvalan
Helkavirsien loppusäkeet: Siihen kasvoi tuomu kaunis,
tuomuhun hyvä hedelmä:
karkasi kataja kaunis,
katajahan kaunis marja.
Joka siitä oksan otti,
se otti ikäisen onnen,
joka siitä lehvän leikkas,
se leikkas ikäisen lemmen. Tuomenmarjat mainitaan muutamassa taiassakin. Jos rupeaa oikein
paha mieli vainoamaan, niin poistuu se, kun syö sokerivedessä
paistettuja tuomenmarjoja. "Tuomi on hyvä puu", selitetään toisessa
kirjaanpanossa, "se tekee hellän, mieluisan mielialan". Muista kasveista kuin puista ovat nimenomaan viljelyskelpoiset
tulleet uskonnollisen huomion esineiksi. Ravinnon pyhyyden tunne on
vieläkin säilynyt siinä kunnioittavassa tavassa, jolla maalaiskansa
pitelee leipää, "Jumalan viljaa". Agricolan mainitsema karjalaisten jumalaRongoteus, joka "ruista
antoi", on kauan kummitellut ilman vastinettansa kansanrunoissa.
Vanhoissa käsikirjoituksissa kyllä tavattiin Siikasen luvussa säe:Rungkat ei vaan rukiit, mutta sitä ei ymmärretty enempää kuin v.
1885 muistiinpanemaani toisintoa:Runka tei vai rukiit, ennenkuin
Eino Tikkanen E.J. Hyvärisen kokoelmista vuosilta 1906-7 löysi
muodot:rukihinen Runkateira ja Runkoteivas, joiden avulla kävi
helpoksi lukea yhteen:Runkateivahan rukihit. Tätä lukutapaa
vahvistavat vielä väännökset:Ruki-Tehvanan eli -Tahvanan rukihit.
Aikaisemmin olin Rongoteus nimeen yhdistänyt Hevosensynnyssä kerran
esiintyvänRukotivon. Sanan jälkiosateivas eli tivoon yhdistettävä
muinaisislantilaiseentivar"jumalat". Edellinen osarunka,
runko eli rukoliittynee sanaanruis, rukihin, joka niinikään on
germanilainen laina. "Ohran kasvun soi" Agricolan mukaanPellon Pekko. Ganander
mainitsee hänen suoneen hyvää vierrettä, jota sanottiin "pellon
maidoksi" ja jonka nauttimista nimitettiin "Pellon Pekon
maistamiseksi l. juomiseksi". Tätä karjalaisten jumalaa on
norjalainen Magnus Olsen verrannut islantilaiseenBeyggvir eli
Byggvir, joka oli viljavuudenjumalan Freyn palvelija ja jota
merkitykseltään vastaa nykyisruotsinbjugg'ohra'. Suomalainen
Pekko edellyttää muinais-skandinaavilaista muotoaBeggwu. Suurempi kuin muilla viljalajeilla on ohralla se ominaisuus, etteivät
kaikki siemenet tule oraalle; varokeinoksi pannaan pohjois-Hämeessä
puukko pellon syrjään, "etteipellon Pekkosöisi oraita". Mahdollisesti kuuluu tänne myös Ohrankylvö-runossa kaskenkaatajana
toimivaPekka, Pikka eli Pikkisekä Siikasen puhuttelussa pari
kertaa mainittupellon Pekka. Sekä rukiin että ohran haltian
esiintyminen juuri Siikasen eli Vihneen luvussa riippuu siitä, että
silmään mennyt vihne piti saada nousemaan tahtaasen, joka oli tehty
rukiisista ja ohraisista jauhoista. Pellon Pekkoon yhdistettävä lienee vielä setukaisvirolaistenPeko.[42] Se oli vahasta tehty; toisen tiedon mukaan kolmivuotisen
lapsen kokoinen kuva, toisen mukaan korkea kynttiläjalka, jonka
alkuperäistä ainetta ei ympäri valetulta vahalta voinut eroittaa.
Sitä säilytettiin vuorokylin ja -taloin vuosi kerrallaan kunkin
Pekon osallisen viljalaarissa. Jyrin päivän yönä se 2-4 miehen
kantamana vietiin kylästä toiseen uuden hoitajansa luo. Tämän oli
velvollisuus valmistaa helluntaiksi Pekolle pidot. Niitä varten
veivät Pekon kumartajat hyvissä ajoissa ohria, joista Pekon isäntä
keitti juhlaoluen. Helluntaipäivän aattona auringon laskettua tulivat
kaikki koolle. Jokainen toi mukanaan munan ja leivän annettavaksi
isännälle sekä itseään varten toisen leivän ynnä astiassa maitoa.
Kokoushuoneita piti varata kaksi. Kun toisessa oli nautittu isännän
tarjooma ateria, mentiin toiseen, jonka nurkassa olutammeen päällä
seisoi Pekko siihen kiinnitettyine palavine tuohuksineen. Nurkan
kahden puolen pitkin seiniä oli asetettu riviin astiat ja samoin
leivokset; niihinkin oli kiinnitetty palavia tuohuksia. Polvistuvien
etupäähän asettuivat juhlamenojen johtaja ja hänen apulaisensa.
Kun kukin oli omasta puolestaan rukoillut, nosti johtaja jokaisen
astiasta kupposella olutta ja laski takaisin rukoillen omistajalle ja
hänen perheelleen siunausta pyhältä Iljalta. Sitten ruvettiin juomaan
olutta sekä syömään omia eväitään. Syötyä jälleen kukin rukoili omia
tarpeitaan. Viimein aamun valjetessa laulettiin yhteinen rukous
rakeita vastaan. Ruuantähteet jaettiin köyhille. Mitä tuohuksista jäi
jäljelle, lisättiin Pekon päälle. Kuta enemmän vahaa kokoontui, sitä
suotuisampi tuli kesä. Toisen tiedon mukaan Pekon kumartajat kokoontuivat auringon laskettua
eväslaukut selässä Pekon hoitajan luokse, joka oli huolellisesti
sulkenut akkunat ja sytyttänyt kattolampun palamaan. Tämä läksi
lakana kädessä kahden miehen seuraamana, joista toinen piteli lyhtyä,
toinen availi ovia, Pekkoa noutamaan; nosti sen viljalaarista, kääri
lakanaan, kantoi sylissään tupaan ja asetti lampun alle. Kaikki
istahtivat piiriin seljin Pekon kuvaan ja alkoivat syödä kukin
laukustaan. Syötyä nousivat seisaalleen kääntymättä vieläkään Pekon
puoleen ja sulkivat eväslaukkunsa. Sitten marssivat Pekon ympäri
yhdeksän kertaa laulaen: Peko meidän Jumalamme,
kaitse meidän karjaistamme,
hoitele hevosiamme,
varjele myös viljaistamme
lumirännältä, rakeilta Jätettyään Pekon yksin tupaan astuivat miehet ulkosalle alkaen
urheilla ja vallotella. Joka siinä ensimäisen verihaavan sai,
ilmoitti jylisevällä äänellä verta tulleen, minkä jälkeen kaikki
riensivät häntä tervehtimään seuraavan vuoden Pekonhoitajana. Uuden
isännän laariin vietiin Pekonkuva vielä samana yönä pimeässä. Esitetty keväinen miesten juhla vietettiin viimeistä kertaa v. 1908.
Sitä paitsi muisteltiin syksyllä viljanleikkuun jälkeen naisten
kulkeneen miehenvaatteisiin pukeutuneina "Pekon kerjäläisinä"
Pekon osakkaiden luona, keräten rahaa, voita, vaatetta y.m. Kaikki
ruokavarat koottiin yhteen, rahoilla ostettiin viinaa ja pidettiin
koko yön kestävä juhla, josta kuitenkin puuttui itse Pekon näkyväinen
läsnäolo. Pekkoa vastaavan skandinaavilaisenByggvirjumalan puolisoBeylaon selitetty merkitsevän papua. Suomalaisetkin ovat papua samoin kuin
hernettä pyhittäneet käsittäen, että ne olivat vainajain mieliruokaa. Papu- tai hernerokka on jo mainittu hautajaisaterian olennaisena
osana. Myös kekriruokiin kuuluivat pavut tai herneet, joista
ensimäiset isäntä pöydän päässä istuessaan heitti uunille. Vainajain
sijaisina kuljeksivat kekrinkiertäjät vaativat papuapposia. Jouluna
taas voi nähdä henget karkeloimassa, jos viisiherneisestä palosta
poisti herneet niin varovasti, ettei kuori särkynyt, ja palon läpi
katsoi piilopaikasta kenenkään näkemättä. Ensimäisenä kylvöpäivänä,
jolloin joulusäästöjä, suolattua lehmänjalkaa ynnä leipää, syötiin
ja viinaa juotiin, ei saanut kylvää muuta kuin hernettä. Vasta
poikinutta lehmää lypsäessä pantiin yhdeksän pavunjyvää raintaan.
Kun ensi kerran vetäisi, piti sanoa: "tuo maitosi Manalta"; toisella
kertaa: "voisi tuo Tuonelasta", kolmannella: "piimäsi pitäjähältä" ja
neljännellä: "jopa tuo tuopi". Pavun ja herneen suhdetta vainajauskoon valaisevat vielä ne taiat,
joissa papu tai herne on kuolleen pääkallossa idätetty. Siitä
kasvaneita papuja tai herneitä pitämällä suussaan näki "pikku äijiä"
milloin halusi, ja sai niiltä tietoja mitä tahtoi; sillä keinoin myös
itse tekeytyi näkymättömäksi. Agricolan luettelemista jumaluusolennoista Egres "herneet, pavut,
nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi". Aivan viimeaikoina on sekä Suomen itä-Karjalassa että Venäjän
Karjalassa tavattu nimiÄgröi, Ägräs eli Äkrässie. Tavallisesti
sen edellä käy mainesanapyhä;[43] myösÄgröi kuningasmainitaan. Tällä nimellä sanotaan erikoisennäköistä naurista, joka
on muodostunut kahdesta toisiinsa niin kiinni kasvaneesta, että
niiden välillä on vain ohukainen seinämä: sittemmin on sama nimitys
yhtäläiselle perunallekin siirtynyt. Mainitunlainen nauris oli
olkapäillä tai kontissa yksinään kannettava nauriskuoppaan. Matkalla
langettiin kolme, jopa kymmenen kertaa polvilleen tai pitkälleen
ikäänkuin raskaan taakan alle uupuvinaan, joka kerralla hokien: "en
voi kantaa, Pyh'-Ägröi, syöttäjä, oh miten on jykeä". Kuopan luona
luettiin rukouksia: A. Pyh'-Ägröi syöttäjäiseni,
sata moista saoita,
tuhat moista turvoita,
tuo meille naurista tullessasi kuoppaan!
B. Tuo Pyh'-Ägröi rukka,
muien kuopista naurista meille tuo!
C. Vartioitse kuoppaistani,
ettei söisi hiiri, eikä myyrä! Niinikään nauriinkylväjä rukoili: Pyh'-Äkrässie kasvattele
osalle olemattomien
(s.o. vainajien),
varalle viljaisien,
vaivaisien ja varkahien!
Kasvattele kallellehen,
väännyttele väärällehen,
syvi syrjällehen,
lomatusten loukuttele
ylitse katehen mielen
hyvänsuovan mieltä myöten,
pahansuovan paitse mielen! Savolaisalueella pohjois-Hämeessä tunnetaanÄkräskaksijatkoisen
perunan nimityksenä. Keski-Pohjanmaalla ilmaantuu Kiven
puhuttelussaÄyräs-ämmän kämmenpää. Äkräs nimityksen asemesta on
kaksijatkoisesta nauriista tai perunasta pohjois-Karjalassa käytetty
myöshuuhdan isäntä. Karjalaisten jumalana, joka "huhdat ja pellot teki" esiintyy
Agricolan luettelossaKöndös. Tälle nimelle on E.N. Setälä
asettanut vastineeksi tsheremissiläisenkind?'vilja, leipä'.
Kysymyksen alaiseksi hän on jättänyt, onko näihin yhdistettävä myös
suomenköynnös(könnös, kyönnös, köylös). Ettähumalikossakinon haltia, on pohjois-Hämeessä uskottu. Virossa mainitaanhumala
kuningas eli varjaja, 'varjelija' jahumala aia peremees'humalatarhan isäntä', jota olutta pannessa muisteltiin. Edellämainittujen viljakasvien haltioina tavataan tanskalaisillarug-, byg- ja ærte-kjærling'rukiin, ohran ja herneen akka' sekä
Uudenmaan ruotsalaisillarofgumman'nauriin akka', jolla lapsia
peloiteltiin, etteivät naurismaalle menisi. Kasvullisuuden edustajana on vielä huomattavaSämpsä, jonka joko
kertosanana onPellervotai lisämaineenapoika Pellervoinen.
Sämpsää esittävä runo on säilynyt Inkerissä Hevaalla "Ukko virtenä"
sekä ilman Ukkoon kohdistuvia alkusäkeitä Soikkolan puolella.
Jälkimäinen muodostus alkaa kysymyksellä, miksi "meidän" kaurat ja
rukiit: Ei kasva kas'essakana,
ei nouse not'ossakana,
Sämpsän mättähällekänä,
Pellervon mäellekänä?
Sill'ei kasva meidän kaurat —
Sämpsä sängyssä makasi,
selällänsä seitsenristi,
kylellänsä kymmennyplä,
sääret sängystä näkyvät,
rikoista rivat punaiset.
Ei ole Sämpsän kutsujaista,
Pellervon ylentäjäistä. Sämpsän nostajaksi lähtee ensintalvipoika, joka kuitenkin saa
kieltävän vastauksen, koska tuulihevosella ajellessaan oli vain
tuhoa tuottanut. Sämpsän nousemaan taivuttaa vastakesäpoika, joka
tullessaan: Puhui puut lehellisiksi,
heinät helpehellisiksi,
kaalit kotsinallisiksi,
[t. kapustat kuvullisiksi],
naurihit navallisiksi,
neitoset verellisiksi. Itä-Suomessa on Sämpsän runosta kappaleita kiintynyt Puunsynnyn
alkuun. TäydellisimmässäSuvi ilma Hevon poikailmoittaaAhdintoivomuksesta tulleensa ja saa Sämpsältä kiitokset: Sulasit jokien suita,
jäitä järvistä ohensit,
rannoille kaloja laskit,
suolle suikelehtavia.
Jopa kerran keitettihin —
Kalehvalle kaunis hauki. Lopuksi kuvataan Sämpsän kylväminen: Ennen Ahti maita puuttui,
ennenkuin Sämpsä siemeniä.
Etelähän ensin kylvi,
sitten singotti itähän,
pohjan puolille porotti,
lopettavi luotehesen. Sämpsän johdannainenSämpsykkäesiintyy Karjalan kannaksen runoissa
kasvinnimenä. Varsinais-Inkerissä käytetään nimitystä Sämpsykkä eliSämpsä-heinämetsäkaislasta (Scirpus silvaticus). Keväällä, kun ei
vielä muuta ruohoa ole, sitä nyhdetään karjanrehuksi. Sen valkoista
ja makeata juurta lapsetkin mielellään syövät. Ravintoarvonsa
tähden nähtävästi tämäkin kasvi on tullut palvonnan esineeksi.
Vieraaseen vaikutukseen viittaa Sämpsä-sanan germanilainen alkuperä;
sen vastineena on saksansemse eli simse, joka merkitsee juurikaislaa. Pellervosana tavataan inkeriläisessä kansanlaulussapellavaatarkoittavana.[44] Mutta myöspellonmerkityksessä esiintyypellervoinen. A. (Kilpalaulannossa):
Mäet on mykkylöittämäni,
pellervoiset pieksämäni.
B. (Yskän manauksessa):
Ala maan, ala manuen
ala neien pellervoisen. Puun synnyssä tavataan rinnastettuina "Pekka poikapellervoinen"
ja "maanalainen mannervoinen". Siikasen luvussa vaihtelevat säkeet
"Pellervoisenpensyttämä" ja "Pengerväisenpensoittama", joihin
vielä liittyy: "Pellervöisenpientarehen". Sämpsä Pellervoinen joskus noudetaan: Saaresta selällisestä,
luotosesta puuttomasta. Sieltä on hänet tietysti pitänyt tuoda aluksella. Tämä esitetään
jyvälotjana, jonka parmailla hän oli maannut emintimänsä kera
keskellä jyväkekoa. A. Sämpsä poika Pellervoinen —
kesät kenneliä makasi
keskellä jyväkekoa,
jyväparkan parmahalla.
B. Sämpsä poika Pellervoinen
makasi emintimensä
keskellä jyväkekoa.
C. Akka manteren alainen,
poika pellon pohjallinen
makasi emintimänsä
keskellä jyväkekoa,
jyväpaatten parmahilla. Täydellisin suomenpuolinen Sämpsänrunon kirjaanpano alkaa kuvauksella
Sämpsän aviollisesta suhteesta sisareensa, jonka vuoksi hänen oli
paettava Pohjolaan. Mainittu kohta on nähtävästi Kullervon sisaren
runon vaikutuksesta vääntynyt. Alkuperäisempää Sämpsän suhdetta
emintimäänsä on selitetty miespuolisen vilja-vuudenjumalan ja
naispuolisen maaemon väliseksi. Skandinaavilaisen viljavuuden jumalanFreynkerrotaan tavanneen
rakastettunsaGerdin, joka merkitsee aidattua viljelysaluetta,Barri'jyvä' nimisessä paikassa. Freyn tiedetään myös olleen
aviollisessa suhteessa sisareensaFreyaan. Hänen isänsäHjordin,
joka alkuansa on ollut naispuolinen ja siis Freyn äiti, tapaamme
jo ajanlaskumme ensimäisellä vuosisadalla muodossaNerthusElben
pohjoispuolella asuvain heimojen palvomana. Tämä jumalatar noudettiin
merensaarelta ja sitä kuljetettiin ympäri lehmien vetämissä
vaunuissa. Tacitus sitä vertaa roomalaisten palvomaan maaemoon,Terra mater, jota härkien vetämissä vaunuissa ympäri kuljetettiin
ja samoin kuin Nerthusta lopuksi kylvetettiin. Tämän jumalattaren
palvonta tiedetään tuodun v. 204 Roomaan Vähästä Aasiasta, josta myös
mielikuva maaemon lemmensuhteista ainoaan poikaansa, miespuoliseen
kasvullisuuden jumalaan (Kybele ja Attis) on johdettavissa. Mutta vaikka mielikuva Sämpsästä ja hänen puolisoemostansa on
vierasperäinen, ei kysymys maan palvomisesta kaiken kasvattajana ja
elättäjänä ole sillä ratkaistu. Castrén on viitannut nimitykseenmaaemä, jota runoissa itse maasta käytetään. Maaemä esiintyy esim.
Maantervehdyksessä pelkän maan asemella: Terve maille, manterille —
maaemä kultainen kuningas! Maan merkitys on sillä myös taivaan kertosanana (vrt. s. 124): Alaisihin maaemihin.yläisihin taivosihin. Personallisemman värityksen saavat sekä maaemä että taivas äidiksi ja
isäksi puhuteltuina: Maaemä maammoseni,taivas taattoseni; Että tämä säepari edellyttää raamatullista käsitystä ihmisen samalla
kertaa taivaallisesta ja maallisesta alkuperästä, osoittanevat
seuraavat Maanvihan sanat: Kyllä maa varansa pitää,maa on Jeesuksen luomaäiti. Tavallisempaa taivaasta erillistä taattoa vastaamaaemässäasuvaksi
ajateltumaammo. A. Ylemmäksi huokoamme,
taatolleni taivahasen —
Alemmaksi huokoamme,
maammolleni maaemähän.
B. Tule taatto taivosesta,
maammoseni maaemästä! Samoin ilmaantuuUkonvastineenamaan emoinen: Ukon voima taivahasta,
maasta maan emoisen voima! Tämä maan emoinen on tuskin eroitettavissa edellä esitetyistä
maan emännästä ja manteren alaisesta akasta. Näille vainajista
paikallistuneille vainajain hengille vastakohdaksi sitä siis ei voine
asettaa ja olettaa maata edustavaksi luonnon jumalaksi. Tavallista
huomattavampi asema näyttää kuitenkin naispuolisella maanhaltialla
olleen. Sitä osoittaa myösmaa ja mantusanoista johtopäätteellä
-tarusein muodostettu nimentapainenMaatar eli Mannutar. Sen
sijaanMetsätär eli Kummutarovat hyvin harvinaisia ja, kuten
saamme nähdä, tilapäisiä väännöksiä muista nimistä;vesi ja merisanoista ei vastaavaa johdannaista tunnetakaan. Kivensynnyn itäsuomalaisissa toisinnoissa lausutaan se ajatus, että
kivi on palanen maksaaMaattaren, Mannottarentai yleisimminMammottaren eli Mammattaren. Selityksensä tämä mielikuva saa
länsisuomalaisista säkeistä: A. Maa äitis, kivi nimes!B. Maan muna, pellon kakkara! Vermlannin savolaisilla kiveä nimitetään: "pellon perna", "mannan
(< mannun) maksa" ja itä-Suomessa yleisesti: "mamman eli mammon (<
mannun) poika eli lapsi". Muutamassa Käärmeen synnyssä kuvataan päätänsä sukivaMaanhuter"maan emäntä". MyösMammotarmainitaan "matoin emuuna". Yhdeksän tautia synnyttää välistäMaanotar"Pohjan eukko". Suden
synnyttäjänä ilmaantuu "maan tytön, mannun neidon" ohellaManuhutar"maan emäntä". Tämän läheistä yhteyttä vainajanhenkien kanssa
osoittaa toisinnossa tavattavaMarattaren, mikä ei ole korjattava
muotoon Maaratar, kuten Lönnrot Loitsurunojen julkaisussa on tehnyt,
vaan "marras" sanasta johtuvaanMarratar. Vielä tavataan muutamassa Karjan luvussa: Manutar valittu vaimo,
akka angervon alainen! Jälkimäinen säe on verrattava Ampiaisen puhutteluun:
Back to IndexNext