Ampiainen angervainen,maan isäntä, maan emäntä!
Manuttaren rinnalla mainitaan myösPenkeretärynnäKunnotarMaanhaltian lepytyksessä:
Manutar maan emäntä, Penkeretär perehen äiti, Kunnotar valittu vaimo. joka olet varsin valvehella, aina aikaisin havahat, tule nyt kullan muuttelohon!
Kunnotarvoisi kenties saada selityksensä, jos muistiinpano on luotettava, ottamalla huomioon Gananderin säilyttämät Synnytysloitsun säkeet:
Kupehesta Kunottaran, lapsenvaimon lappiosta.
Kunottareen, jonka runomitta vaatisi luettavaksiKunnotar, "lapsenvaimon" merkityksessä tekisi mieli yhdistää ruotsinqvinnaja norjankona'nainen'.
Jälkimäistä selitystä tukisi se seikka, että manteren akkaa vastaava lappalainenMadderakkatoimii avustajana synnytyksessä samoin kuin samojedilainen "maata tekevä akka" eli "kodan akka".[45] Myös skandinaavilaisen "kätilön" nimityksenjordgumma'maan akka' on E.N. Setälä selittänyt alkuaan tarkoittaneen asuntomaan alaista naishaltiaa. Kuollan lappalaistenmändir-ähkenmerkitys 'isän tai äidin mummo' osoittanee, mistä tässä on kysymys.Manteren akkaon omaan mantereen haudattu esiäiti, jota etupäässä perheen naisjäsenet ovat palvoneet, tietysti myös niin tärkeässä toimessa kuin lapsensynnytyksessä.
Itse maan kunnioittaminen kaiken elävän äitinä on suomalaisilla myöhä- ja vierasperäistä. Vieras vaikutus on todennettu myös puitten ja kasvien palvonnassa, mikäli se perustuen oman ravinnon pyhittämiseen on vainajauskosta riippumaton.
Eläinten palvonta.
Laskiaisen vietosta oli Suomessa yleinen se käsitys, että saunassa kylvettäessä tuli äänettömyyden vallita; muuten kesän aikana purivat sääsket, itikat, hyttyset, paarmat ja mäkärät sekä ihmisiä että eläimiä. Niinikään illallista syödessä oli oltava vaiti. Samasta syystä piti kylpeä ja syödä ilman tulta; eikä aamullakaan saanut kovin aikaisin sytyttää valkeata.
Sekä hiljaisuus että pimeän pito kuuluvat vainajain vaatimuksiin heidän kotona käydessään. Että ne pikku eläimet, joiden kostoa pelättiin, olivat vainajain ilmestymismuotoja, osoittaa se, että kirkonväkeä, joka erityisesti laskiaisena oli liikkeellä, on kuvailtuhyttysparventapaiseksi. Myöshämähäkkinäolemme kirkonväen tavanneet, samoin vedenväenperhosinaja pajanväenmehiläisinä.
Läheisimmässä suhteessa metsänväkeen ja metsänhaltiaan on usein mainittumuurahaiset. Mutta pihamailla oleskelevina ne edustavat maanväkeä ja maanhaltiaa. Uudelle paikalle asumaan mentäessä nostettiin kiviä ylös; minkäväriset muurahaiset olivat niiden alla, senväriset piti eläimet olla, sitten menestyivät: "se oli maanhaltia". Maahisiksi eli maahiaisiksi nimitettiin pieniä muurahaisenkaltaisia olentoja, jotka puremalla aiheuttivat ihottuman. Ruotsissakin uskottiin vainajahaltiain esiintyvän muurahaisina (alvmyror). Maahisen kohdalla Ganander mainitsee kuuluisan ajattelijan ja näkijän Svedenborgin v. 1759 Tukholman tulipalossa nähneen näitä haltiamuurahaisia nesteellään sammuttamassa liekkejä talon seinältä, joka sen kautta säilyi tuholta.
Vedenväen ja -haltian edustajina olemme nähneetkalanjasammakon. Lisäksi mainittakoon, että jos peltoon keväällä, ennenkuin mitään kylvettiin, haudattiin ennen käen kukkumista saatuhauki, niin siinä oli vedenväki vartiana. Sammakkoa on kotipihallakin kunnioitettu. Vainajille pyhitettynä kekrinpäivänä vietiin verileipää, makkaraa ja rieskoja sammakoille.
Käärmeitten palvonnasta pohjoismailla kertoo jo 1500-luvulla Olaus Magnus. Ne olivat talojen suojeluspyhiä, joita ruokittiin lehmän tai lampaan maidolla ja joiden vahingoittamista pidettiin rikoksena.
Vielä myöhäisempinä aikoina on Suomessa monin paikoin käärmeitä kotosalla elätetty ja lyylitty. Niitä nimitettiinkinelätti-, syötti-, ruokko-, lyyli- eli palveluskäärmeiksi. Suomen ruotsalaiset niitä sanovat "tonttukäärmeiksi" (tomtormen).
Paitsi skandinaavilaisilla ovat suomalaiset käärmeenpalvonnan voineet tavata sekä liettualaisilla että slaavilaisilla naapureilla. Muista indoeurooppalaisista kansoista mainittakoon, että roomalaiset pyhittivät elättikäärmeen kodinhaltialle ja että kreikkalaisten oli tapana kuvata vainajansielu käärmeeksi.
Myöslinnuton mainittu vainajain edustajina haudalla vietetyissä muistajaisissa. Jos kuolevan ääreen kirkonväki ilmestyi lintuina, niin se pidettiin autuaan kuoleman merkkinä, mutta onnettoman, jos käärmeinä. Niinikään metsänhaltian on mainittu näyttäytyvän linnun muodossa. Kun pyhänä metsästäessä sattui semmoinen lintu, joka ei kuollut vaikka kuinka ampui, niin se oli metsänhaltia. Murhatapauksien aikana metsänhaltia ilmestyi korppina.
Vesilintutaas samoin kuin puistavesipajuliittyy vedenhaltiaan: niinikään imettäväisistä vedessä elävät:vesimyyrä, majava ja hylje.Merinorpastamainitaan, että se on merenhaltian likimmäisiä käskyläisiä.
Kotieläiminäkissa ja koirasoveltuivat paraiten kodinhaltiain edustajiksi, vaikka joskus metsänhaltiakin niiden haahmossa näyttäytyi.
MetsänelävistävillipeuraVenäjän Karjalassa yhdistetään metsänväkeen. Sitä, jolle oli syötetty peuran aivoja, tuli metsänväki vaivaamaan, niin että aina heräsi, kun vain yritti nukkumaan, ja näki tuntematonta väkeä unissaan.
Ennen muita kuitenkin edustaa metsänhaltiaakarhu.Metsänpitäjäksikarhua toisinaan sanotaankin. Karhun nimityksetmönnikäinen ja koukoosoittavat, että karhua on pidetty vainajan ilmestymismuotona.
Pelosta mainita karhua oikealla sanallaan johtuvat hänen monet kuvaimolliset nimensä: _metsänmies, metsällinen tai pelkästään _metsä, isommainen eli suuremmainen, mesikämmen ja kontio l. kontia 'kävelijä'.[46] Viimeksimainittu on itä-Suomessa tullut varsinaiseksi nimeksi karhulle, samoinkuin sudelle "hukka".
Kuvakielen käyttö ei ole ollut ainoastaan metsästäjille ominaista. Liiviläiset kalastajat merellä liikkuessaan karttoivat oikeita nimityksiä ja suosivat kuvannollisia. Inkerissä on uskottu, että vainajat keskenään käyttävät kuvakieltä eri käsitteitä mainitessaan.
Kauttaaltaan eläinten asema muinaissuomalaisten uskonnossa näkyy olleen riippuvainen niiden suhteesta inhimillisiin henkiolentoihin. Niinkin pieni eläin kuintäiihmisen päässä on saanut vainajannimityksetkouko, kurkoja Virossakoll.
Erityisesti huomattava on vielä muutamain eläinten esiintyminen runoissa.
Vainajaan viittaa ilmeisesti ennuksena käytettylenninkäinen eli leppäterttu.
A. Lennä, lennä leppäpirkko! Mihinkäs minua naidaan? Suomeen vai saareen vai maan mustan poveen? B. Kultakännä, kultakännä, mihinpäin sinä lennät? Kivikirkon juureen, mustan mullan poveen.
Jos se lensi kirkolle päin, niin kysyjä ensi vuonna kuoli.
Hämähäkilleuhrattiin pudonnut maitohammas heittämällä se uunin ja palomuurin väliin ja hokien:
Hei lukki luuhammas,anna mulle rautahammas![47]
Vastaava luku maitohammasta uunille heitettäessä tavataan Suomen ruotsalaisilla: "lokk, lokk, anna mulle luuhammas, niin saat kultahampaan!" Sanalukkion suomeen lainattu hämähäkin merkityksessä, mutta ruotsalaisellalokkeon myös haltian merkitys. Ruotsissa käytetään hämähäkistä toistakin henkiolennon nimitystä:dvärg'kääpiö'.
Metsänhaltian suhdetta metsälintuihin ilmaisevat hänen mainesanansasulkaukko, höyheneukko eli höyhtenen emäntä ja sasuneiti parviainen.[48] Itse haltia on nähtävästi kuviteltu hongaksi, jossa metsänlinnut oleskelevat, kuten seuraavista säkeistöistä ilmenee.
A. Ukko sulka, röhmäparta, holohonka, höyheneukko, eukko höyhtenen emäntä — tuhatparven tuuittaja! B. Holohonka, höyheneukko, sasuneiti parviainen! C. Koppa höyhtenen emäntä, romo kultahöyhteninen! D. Romohonka, höyheneukko, romo höyhtönen emäntä! E. Honkapuu Romentolasta F. Käen kelo, metsän kuningas!
Lintujen kaitsijaksi ajateltu honka mainitaan nimenomaan ontoksi (holo, koppa), kuivuneeksi (kelo) ja murtopuuksi (?rome).
Puun, jossa onkoro, olemme tavanneet metsänhaltian puuna. Juuri tämänlaiseen puuhun liittyy se lintukin, joka runoissa edustaa metsänhaltiaa.
Gananderin tarustollisessa nimiluettelossa tavataanKäreitär, ketun emuu, jota pyydettiin kettua viritettyihin rautoihin kuljettamaan:
Käreitär kultavaimo, otas kullat kulppihisi, hopiat pikarihisi! — Nämä on kuulut Ruotsin kullat.
Nähtävästi lyhyempi muoto samaa nimeä onKäres, käärmehen emuu, josta Ganander ei sen enempää mainitse.
Kärehetär ja Käresovat johdettavat sanastakärki, joka merkitseetikkaaja on yleisesti tunnettu yhdistyksessäpalokärki.
Tikka ja erityisesti palokärki esiintyvät usein metsästystaioissa, etenkin pyssyyn kohdistuvissa. Jos ampui tikan niin pyssy pilautui. Niinikään jos ampui palokärjen, pyssy sivuutti yhdeksän metsoa. Mutta toiselta puolen oli neuvottu lintumetsään mentyä ensimäiseksi ampumaan palokärki ja sen kulkkuperästä ottamaan — sillä sanottiin kaksi kieltä olevan — pieni kieli, josta oli laadittava pyssyyn tähtäin. Samoin piti metsämiehen ensin hankkia itselleen tikan kieli; kun sen ampui metsälle lähtiessä pyssyn piipun läpi, sitten oli hyvä metsäonni. Toiset eivät voineet pyssyä pilata, jos palokärjen kieli oli kätkettynä pyssyn tukkiin tai yleensä jossakin oli pyssyn luona. Pilattu pyssy taas parannettiin hankaamalla sen sisustaa palotikan nokalla tai ampumalla viisikantaan, joka oli piirretty tuoheen palokärjen kielellä.
Muutenkin kärkilintu esiintyy metsästäjän taioissa. Kun tikanpää oli metsämiehellä tuluksissa, niin hän kuuli koiran haukunnan tarkkaan, eikä eksynyt metsässä; sillä kun aina aamuisin suki koiran päätä, niin tämä oli luonnokkaampi ja otuksia hakemaan ahneempi. Missä vain tikka nokki, niin niiltä seuduin sai etsiä pyitä. Karhua kun kierrettiin, piti panna kolme palokärjen päätä kolmiväriseen kolmenkertaiseen villalankaan, jota oli vedettävä perässä ympäri kierroksen; silloin ei mennyt karhu kierroksesta pois, koska tiesi olevansa turvassa, kun palokärki, joka oli saman haltian joukkoon kuuluva,[49] oli kiertänyt. Ketunkannot (käpylaudat) oli paras tehdä sellaisestapuusta, johon tikat olivat takoneet koloja; niihin nousivat ketut hyvin.
Viimeksimainitussa esimerkissä tapaamme tikan eli kärjen nimenomaanketunyhteydessä, samoinkuin Kärehettären olemme nähneet.
Karhurunoissa kuvattu Tapion torven soitto ja metsän piian pillin ääni ehdottomasti johtaa mieleen palokärjen kauas kuuluvan ja läpitunkevan äänen. Että metsänlinnun ääntä on ajateltu, varmentaa toisinto, jossa kotia lähenevät karhuntappajat kehottavat kuulemaan:
Salon soittajan sanoja, käpylinnun kälkytystä.
Haltiaeläimistä huomatuimman aseman runoissa on tunnetustikarhusaanut. Hän voi saada aivan samat nimityksetkin kuin metsänhaltia, kuten "metsän kultainen kuningas", jos on urosa, tai jos on emisä: "metsän ehkeä emäntä". Välistä nämä mainesanat samoissakin toisinnoissa tarkoittavat vuoroin metsänhaltiaa, vuoroin itse karhua.
Mutta huomattavinta on, että karhunpalvonta varsinaisesti kohdistuu tapettuun karhuun, siis vainajaan. Karhulle pidettiin "maahanpanijaiset niinkuin muulle ruumiille". Karhuntapossa ja -peijaisissa noudatetut menot ja esitetyt runot valaisevat siksi tärkeätä osaa kansamme muinaisista uskomuksista ja tavoista, että niille on erikoinen luku omistettava.
Karhunpeijaiset.
Vanhin kuvaus karhuntaposta ja -peijaisista on pohjois-Hämeestä 1660-luvulta, Väinö Salmisen äskettäin julkaisema. Toinen täydellinen esitys on etelä-Savosta, Gottlundin kirjaanpanema v. 1815. Vuodesta 1889 ovat Th. Schvindtin johtamat Muurahaiset laatineet puolitoistakymmentä selostusta karhunpeijaisista eri osissa maata. Sitä paitsi on yksityisiä seikkoja, etenkin runojen ohella, pitkin aikaa muistiin pantu. Ainoa silminnäkijän kertomus on Heikki Meriläisen Vienan läänistä vuodelta 1890. Vihdoin on v. 1913 V. Karvonen ottanut valokuvia muutamista kohtauksista, joita vanhat karhuntappajat muistin mukaan näyttelivät, tapetun karhun puutteessa käyttäen hirventaljaa. Näistä kaikista aineksista kokoamalla ja yhteensovittamalla voi luoda yleiskuvan, joka huolimatta yksityisten piirteitten mahdollisista paikallisista ja ajallisista rajoituksista antaa meille selvän ja seikkaperäisen käsityksen muinoin noudatetuista menoista.
Karhun makuupaikan sai tietoonsa unennäön kautta, joko kirkkomaan vainajain tai metsänhaltian välityksellä. "Karhu-unta" nähdäkseen oli nukuttava takanaan kirkkomaasta otettu ruumiin päänluu. Taikka oli muurahaispesän päälle vietävä lihapata ja siinä ikäänkuin keitettävä; ennestään kypsytetty liha oli sitten syötävä.
Karhua kierrettäessä oli monta taikaa tehtävä. Tärkeintä oli, ettei aivan umpeen kierretty, ainoastaan siksi, että näkyivät toisiinsa ne paikat, mistä lähdettiin kiertämään ja mihin lopetettiin. Silloin ei metsänhaltiakaan arvannut ajoissa varoittaa karhua. Vasta viimeisenä yönä kantoi karhulle haltiansa, joka sitä elätti, veripurtilon ruuaksi sen sijaan, kuin oli ennen tuonut mesipurtilon. Siitä karhu tiesi viimeisen päivänsä valjenneen eikä enää lähtenyt pesästään ajamatta liikkeelle.
Karhuntappoon aikovan oli pari päivää oltava pyhässä, ettei tehnyt mitään työtä, muuta kuin söi vahvasti pukeutuneena juhlavaatteisiin. Lähtöpäivänä oli noustava varhain, heitettävä juhlavaatteet pois ja päälle pantava nurinpäin arkivaatteet, jotka oli savustettu pohjapäreen valkealla. Ennen lähtöä syötiin vielä runsaasti raavaanlihaa, mutta ei muita ruokia. Viinapullosta, joka pantiin taskuun mukaan, otettiin ensimäiset ryypyt.
Kaikki karhuntappoon osalliset kokoontuivat sen luo, joka makuupaikan oli löytänyt. Pirtistä ulos lähdettäessä oli ovi otettava alasaranoista irti ja ovea lonkaamalla saranain puolelta mentävä ulos. Suksensa oli joka miehen kannettava pellon veräjälle asti. Veräjän kohdalla oli aidanvitsas keihäällä lyötävä alas, siinä myös turkin vasen hiha käännettävä nurin.
Kun oli tultu likelle kierrosta, tehtiin metsään tuli yhdeksästä puulajista. Tuli sytytettiin pohjoispuolelta petäjää otetun kolmen lastun avulla. Tulen ääressä syötiin, juotiin ja heitettiin sylipainia. Koirat, joita jo kotona oli kierretty teräaseella, ettei karhunhammas niihin pystyisi, savustettiin pihlajaisella varvulla pelon poistamiseksi. Keihäällä viskottiin rovio hajalle, ja miehet hyppäsivät läpi tulen.
Sitten muodostettiin ketju, niin että mies näki toisensa. Kun karhun makuupaikka oli löytynyt, mikä ilmoitettiin viheltämällä, tulivat kaikki koolle. Varmin kävi edellä kädessä kanki, jonka päässä oli risti, ja joka pesän suulle pistettynä esti uloshyökkäävän karhun liikkeitä. Sisään ei ollut lupa ampua, vaan oli manattava karhu nousemaan. Jos ei muuten herännyt, niin ammuttiin laukaus pesän suulle. Kun karhu tuli esille, ei saanut sanoa: "ampukaa!", vaan: "anna mennä!" Vanhempaan aikaan ei oltu ammuttukaan, vaan hiihdetty hangella karhu kiinni ja keihäällä vastatusten taistellen tapettu. Kaatunutta karhua oli kaikkien käteltävä sovinnon merkiksi.
Tällä kohden kertomukset eriävät sen mukaan, nyljettiinkö karhu metsässä vai kotona. Edellisessä tapauksessa oli tappopaikalle kiireesti tehtävä rovio. Ensiksi leikattiin karhulta "turparengas" ja pantiin johtajan kaulaan tai hatun ympärille, taikka sen joka ensimäisen murhaiskun oli antanut tai jonka pyssystä karhu oli saanut pahimman haavan. Tällä tempulla oli kiire, sillä sivullinen, joka sitä ennen tappopaikalle saapui, saattoi päästä saaliista osalliseksi. Siinä jo aljettiin taskumatista ryypätä "peijaisia karhulle" Sitten ruvettiin käpäliä nylkemään, jonka tehtyä koko karhu nyljettiin; nahka miteltiin vaaksoilla. Kun karhun rinta oli avattu, voideltiin karhun verellä mäntyyn risti ja ammuttiin siihen muutamia laukauksia. Niinikään otettiin sisälmyksistä perna ja kiinnitettiin kuudella pihlajaisella naulalla pienen laudan nenään, joka pantiin ääreen oksalle; siihen miehistä paras kerran ruutipanoksella ampui. Lihat paloiteltiin, että olisi helpompi kuljettaa kotiin. Karhua ei tuotu pihaan "raatelematta". Karhua raadellessa piti varsinkin nuorten karhuntappajain kahmalostaan ryyppiä karhun "leppää" (verta), sillä se karkaisi luontoa.
Karhunlihoja tuotiin metsästä joko korennolla kantaen taikka hevosella, jonka joku miehistä kävi hakemassa. Hevosella kuljetettaessa oli rekeen pantava lepänoksia, ei havuja, jottei liha olisi myrkyllistä, vaan kuin lampaanliha.
Pihaa lähetessä ilmoitettiin ampumalla, että oli tultava vastaanottamaan. Ensin terveytettiin parasta miestä, joka piti nahkaa olallaan; kahden kantaessa oli nahka korennolla. Ennenkuin karhunnahka tuotiin tupaan piti jokaisen purra leppäpalikkaa; silloin ei metsännenä noussut, eikä riena tarttunut, kun on leppä lempeä puu.
Sisään astuivat miehet rinnatusten, käsikkäin, juhlallisin askelin. Karhun nahka asetettiin tuolille tai ensin penkille, sitten pöydälle. Sittenkun oli ryypätty ja syöty, pingoitettiin nahka seinälle kuivamaan, lihaosat jaettiin miehille, lukuunottamatta niitä, joita "karhunvakkoja" varten jätettiin. Ennen erkanemista oli päätettävä, milloin vakkoja juodaan (esim. noin viikkokauden kuluttua).
Siinä tapauksessa, että karhu kokonaisena miesvoimalla kannettiin, pistettiin tanko yhteensidottujen etujalkojen sekä samoin yhteensidottujen takajalkojen väliin, ja miehiä asettui tangon kumpaankin päähän. Rekeen taas nuoritettiin karhu istuvaan asentoon. Myös tupaan tultua karhu asetettiin keskelle lattiaa istumaan. Karhun nylkeminen toimitettiin lämmitetyssä saunassa, jossa ensin miehet olivat kylpeneet. Nylkiessä piti olla vanha, ruosteterä, visapää puukko, jonka tekijä oli tietymätön.
Määräpäivänä kokoontuivat pitopaikkaan kaikki karhuntappoon osalliset sekä kutsutut naapurit ja muut vieraat. Toisen tiedon mukaan ei ketään kutsuttu, vaan hyvin suotavana pidettiin, että vieraita saapui lukuisasti. Jokainen toi kotoansa leipää, voita ja kalaa. Aikaisemmin oli koottu vähän viljaa, josta olut ja viina oli valmistettu. Ainakin olut piti olla vartavasten keitettyä, kotitekoista. Ei maitoa, eikä piimää, eikä mitään lehmän annetta, ei voinkaan muodossa pidetty tarjona.
Näissä "karhunvakat" eli "vakkajaiset" (vrt. Ukonvakat) nimisissä pidoissa oli juominen yhtä tärkeä kuin karhunlihan syöminen. Niitä vietettiin "kuin peijaisia". "Peijaisissa eli peijaisia juotiin". Kotitekoista olutta ja viinaa juotiinkin niin vahvasti "kuin pää kesti". Oluen syrjäytti vähitellen kokonaan uudenaikuisempi viina. Sitä sitten juotiin vielä "paremmin kuin häissä". Erään venäjänkarjalaisen laulajaeukon mainitaan v. 1907 karhun kunniaksi juoneen kolme ryyppyä, vaikkei ennen eikä jälkeenpäin ollut milloinkaan maistanut.[50]
Karhun "maahanpanijaisia" varten oli pirtti puhdistettu. Kaikki pitoihin osalliset olivat pyhävaatteissa. Puettiinpa siellä joku poika sulhaseksi ja joku tyttö morsiameksi taikka valittiin niistä ainoastaan toinen: karhun morsian, jos tapettu oli koiras, tai sulhanen, jos oli naaraskarhu. Morsiamen tuli olla 15-16 vuotias aivan puhdas neito. Tästä johtuu myös karhunpeijaisten nimitys "kouvon l. ohdon häät".
Karhun lihoja keitettiin kodassa. Keittoa hämmennettiin isoilla leppoisilla laikoilla. Keittäjinä toimivat miehet, ei naiset. Karhunrokka keitettiin, samoinkuin ruumiinrokka, herneistä tai mieluummin pavuista, jos niitä vain oli saatavissa; jollei saatu papuja, silloin vasta keitettiin hernerokka. Ensinnä pantiin pataan karhun pää kokonaisena ja keitettiin ilman suolaa. Sitten kiehutettiin rokassa karhun kämmenet, selkäliha ja sydämykset.
Kun pata nostettiin tulelta, niin ammuttiin. Ensin tuotiin pää kodasta, sitten muuta rokkaa hiljakseen kannettiin. Pää asetettiin ylimmäksi pöydälle ja muut lihat järjestyksessä. Sitten istuutui "hääväki" pöytään, sulhanen ja morsian pöydän päähän; missä näitä ei ollut, saatettiin kunniapaikka antaa parhaalle laulajalle.
Miehet jakoivat sitten rokan kuppeihin. Ennen rokalle käymistä ryypättiin. Naiset kantoivat miehille olutta. Hekin saivat olla juhlassa läsnä. Mutta muutamissa tiedonannoissa nimenomaan mainitaan, että he eivät ottaneet osaa juhla-ateriaan, kun eivät "tykänneet" syödä karhukeittoa, taikka että miehet etupäässä sitä söivät, antaen vähän akoillekin.
Karhunlihaa syödessä oli monta taikaa tehtävä. Aluksi pantiin arpaa siitä, kuka ensin sai maistaa karhurokkaa: sitä ennen ei keittäjäkään saanut makua tunnustella. Vatia, jossa pää oli, pyöritettiin mies mieheltä, kerran kukin viskaten. Karhunpyytäjäin päämies leikkasi veitsellä päästä korvan pois lausuen: "otan korvan ohdolta." Toinen kysyi: "minkä sinne sijaan panet?" — "Panen havun kolmikannan." Samoin puhein leikattiin toinen korva ja kärsä. Ei mitään luita saanut heittää alas pöydältä, vaan oli kaikki koottava vatiin. Karhun leukaluista otettiin irti torahampaat ja jaettiin miehiä myöten; pisin hammas pantiin isännän pöydän-kaappiin. Irroittaminen oli suoritettava paljain sormin, ja vielä parempi oli, jos sai loitsimalla hampaan irti.
Piispa Rothovius kertoo Turun yliopiston vihkijäisissä v. 1640 pitämässään saarnassa suomalaisten karhunpeijaisissa juoneen karhun maljan pimeässä sen pääkallosta sekä mörisseen karhun tapaan saadakseen menestystä vastaisuudessakin.
Aterian jälkeen oli karhun päänluu kaiken yötä pöydällä. Toisena aamuna se vietiin puuhun. Tätä kutsuttiin "kouvon päällisiksi" eli pelkästään "päällisiksi".
Karhun päänluun kuljettaminen toimitettiin ikäänkuin hääsaatossa. Edellä kulkivat sulhanen ja morsian rinnan, niiden jäljessä mies, jolla oli astiassa olutta, hänen perässään laulaja, sitten päävadin kantaja ja viimeksi muu väki. Toisessa kertomuksessa, missä ei sulhasesta eikä morsiamesta mainita, puhutaan karhun "kaasoista". Nämä määrättiin metsämiesten joukosta arpomalla siten, että leikattiin kolmesta eri leivästä kolme pientä kannikkaa, joita kukin sai heittää kädellään kolme kertaa pöydältä ylös; jos ne putosivat niin, että kasat tulivat alaspäin, ja sydän ylöspäin, pääsi heittäjä karhulle kaasoksi. Kunniakkain ja arvokkain toimi karhunpeijaisissa oli tämä "kaasoreissu".
Puu, johon karhun päänluu vietiin, piti olla honka ja iso. Sen mainitaan olleen isoin puu lähellä taloa, lähimpänä karhunkierroksen omistajan asuntoa, jopa pihallakin. Toisten tietojen mukaan mentiin metsään, vieläpä paikkaan, missä ei tiedetty ihmisten käyneen; siellä puu valittiin, sylillään mitaten kelpaisiko. Samoin kuin vainajalle, tehtiin puusta karsikko. Kunkin karhun päänluulle oli tehtävä eri karsikko, toisen tiedon mukaan käytettiin tähän tarkoitukseen aina samaa pitämyspuuta. Puuta karsiessa jätettiin pitkäksi yksi oksa, johon karhun päänluu silmänreiästä pujotettiin. Tämä voitiin myös ripustaa puuhun lyötyyn sälöön taikka naulaamalla kiinnittää. Toisinaan mainitaan puuta karsitun jättämällä ylimmäiset oksat, niin että huippuun syntyi tupsu; tämän alapuolelle sidottiin kallo puunrunkoon nauhalla. Karhunkallo täytettiin oluella, jota sen riippuessa reiistä alas tippui. Se miehistä, joka nousi puuhun, viskasi sieltä maahan vadin, jossa päänluut oli nostettu; jos pohja kävi ylöspäin, ei ollut hyvä enne; vaan jos sisus, silloin oli toivo saada kohta toinen karhu.
Sitten ammuttiin muutamia laukauksia, kuten jo viemään lähtiessä oli tehty. Hyvästiksi juotiin olutta ja palattiin samassa järjestyksessä, mutta hiljaa.
Juhlan lopettajaisiksi otettiin seinältä karhunnahka ja levitettiin se pöydälle siten, että taljan pääpuolella peitettiin pöydän tyvi s.o. tuvan oikean nurkan puolinen pää. Taljalle pantiin juomiset ja astiat. Jonkun aikaa vielä ryypättyään hajaantui joukko, palaten kukin kotiinsa.
Mielenkiintoisinta karhunpeijaisissa ovat niissä esitetyt karhurunot. Jo karhuntappoon lähtiessä oli luettu Karhun synty- ja lumontasanoja. Metsässä liikkuessa oli kajautettu Metsänlukuja. Paikalle tultua oli mieliä loitsulla rohkaistu ja laulaen karhu pesästään nostettu. Varsinaiset karhurunot alkavat kuitenkin vasta karhun kaaduttua. Toinen osa laulettiin tappopaikalla, sieltä pihaan karhua kuljetettaessa "niinkuin juohtokansa häämatkalla", sekä pihalta tupaan tuotaessa. Toinen osa esitettiin peijaisissa: keitettäessä, keittoa kannettaessa, sitten syötäessä ja juotaessa ynnä viimein karhun päätä puuhun vietäessä ja sieltä palattaessa.
Karhurunojen esittäjinä ovat aikaisemmin olleet yksinomaan miehet.[51] Tappopaikalta lähetettiin edeltäpäin muutamia miehiä, jotka veistivät pilkkoja puihin karhun vaellettavalle tielle ja sitten kotipihalla laulaen ottivat vastaan laulavan saattojoukon. Tätä vuorolaulua jatkettiin vielä pirtissä. Yhtäläisiä vuorolaulua esitettiin karhunrokkaa kodasta kannettaessa. Lopuksi karhunpäätä puuhun viemästä palanneet ja kotiin jääneet miehet lauloivat vastatusten.
Myöhempinä aikoina ovat naisetkin ottaneet osaa lauluihin kotiväen puolesta vastaajina. Viimeksi mainitaan v. 1907 kuuluisan laulajanaisen Vuokkiniemellä yksin esittäneen molemminpuoliset laulut.
Ensimäisessä runossa, joka karhun kaaduttua laulettiin, tarjotaan karhulle kättä sovinnoksi lykäten luotaan syyn hänen kuolemaansa. Itä-Suomessa tämä kuului:
Lyökämme kättä kämmenillä, läpätkämme lapikkailla! En minä sinua pannut, eikä toinen kumppalini, itse hairahit haolta, itse vierit vempeleltä, itse koivun konkelolta, lepän lengolta lipesit, puhki kultaisen kupusi, halki marjaisen mahasi.
Joskus laulaja ilmoittaa aivan erehdyksestä tapaturmapaikallekin joutuneensa:
Enp' ois tänne tullutkana, ohtosen pesän oville; saattoi sauva pihlajainen, keppi tuominen talutti, koirani keränä vieri, sukseni meni metsälle.
Pohjanmaan ja Vienan läänin rajalla karhuntappaja ei tahdo kokonaan kieltää syyllisyyttään, vaan väittää vahingossa keihässauvallaan satuttaneensa vastaantulijaa.
En ole pyssyin pyytänynnä, enkä ampuen ajellut. Syöstin kerran keihä'ällä savahutin sauvan päällä, tulit vastahan urosta, satuit miestä korkeata.
Vienan läänissä yksinomainen on tästä sekä yleisestä itäsuomalaisesta yhdistetty sekamuoto:
En pyytänyt pyssyin kanssa, enkä ampuen ajanut. Itse hairahit haolta, vierit vempelen selältä.
Ampuma-aseitten mainitseminen viittaa siihen, ettei ennen niiden käyttöä runo ole Suomen puolelta Venäjän Karjalaan kulkeutunut.
Mainitulla syyn luotaan lykkäämisellä ei suomenpuolisissa toisinnoissa ole vakinaista paikkaa: monesti se esitetään jo ennen varoitusta karhulle kätkeä kyntensä, mikä on Karjanluvuista lainattu, muutamasti vasta sen jälkeen kuin kaatunutta karhua on kehotettu liikkeelle lähtemään, useamman kerran vielä karhun päätä syötäessä tai puuhun vietäessä.
Nähtävästi se on ollut muista karhurunoista erillinen loitsu, jommoisena sitä Vermlannissa on luettu ennen ampumista. Runomuodossa kuvastaa se ikivanhaa käsitystä ja tapaa.
Karhunpeijaislaulut Suomen puolella alkavat yleensä vasta pitojen yhteydessä, johon myös seuraavat runosäkeet viittaavat:
O Jumala! jonka annoit, jot' ei syöä laulamatta, päätä puuhun kantamatta,
Ensimäisinä olivat "kokin laulut". Tulelle vietäessä karhun päätä ja kämmeniä laulettiin:
Läkkämästen, käykämästen, käykämme kären tulille, nokkalinnun nuotiolle! Kolme on koukkua koassa, yksi koukku rautakoukku, toinen koukku vaskikoukku, kolmansi hopeakoukku; käy kohti kolmantehen, hopeaisehen hyvähän, olemahan orren alla, lengolle lepeämähän! Meill' on metso kiehumassa, havulintu hautumassa, koppelo kopajamassa.
Keittäessä lausuttuja lienevät sanat:
En minä sinua pihlajahierimellä, vaan honkaisella, hyvällä puulla.
Jos vieras tuli kotaan keitettäessä, niin oli karhua tervehdittävä:
Terve metsän isäntä, terve metsän emäntä! Ohtoseni, lintuseni, kun sie tulit meiän maille, meiän miessä ollessamme, meiän miessä ja hyvänä.
Keittoa pois tulelta nostettaessa kehuttiin:
Jo nyt on kulta kiehununna,[kiehununna], paistununna.
Kun sitten kodasta lähdettiin, laulajat edellä ja keitonkantajat jäljestä, niin laulettiin, kajautettiin:
Jo on kokki kotahan kuollut, kokin poika porstuahan, liha suuhun, luu kätehen, veitsi pikkuinen pivohon! Ohtoseni, lintuseni, mesikämmen kaunoiseni! Käy tänne kapein kengin sukin mustin muhjuttele, jo oot viikon vilussa ollut, kauan kaihessa sijassa. Läkkämästä lämpösehen, käykämme ala katoksen!
Tuvan oven taakse saavuttua kysyttiin:
Joko on sillat siivottuna, joko lattiat la'aistut, joko penkit pyyhittynä — pöyät kullin käänneltynä — hyvän tullessa tupahan, astuessa aikamiehen?
Kun tähän oli myöntävästi vastattu, kysyttiin vielä: "onko lupa tupahan tulla?" tai:
Sopiiko tupahan turpa,nenä nelisnurkkasehen?
Erikoisesti tässä kohden ilmenee karhurunojen suhtautuminen naisiin ja lapsiin.
A. Pois vaimot oven eestä, ulos uksen renkahista, lapset keskilattialta! B. Pois poiat porstuasta, piiat pihtipuolisista hyvän tullessa tupahan, autuahan astuessa! C. Ellös akkoja pelätkö, liinasukkia sureko; jok' on akkoja tuvassa, ne on kaikki karsinahan, D. Ellös vaimoja varoko — jo on vaimot valkeina — tyttäret tinasiloissa.
Huomattava on karhun mainesana:autuas, joka luo mielikuvan inhimillisestä vainajasta.
Juhlallinen tupaan astuminen on kuvattu seuraavin säkein:
Astun jalan, astun toisen, astun kohta kolmannenkin alle kuulun kurkihirren, päälle pinnatun petäjän
Keittovatia pöydälle laskiessaan kantajat lopettivat sanoilla:
Panen puulle puhtahalle, lasken laualle hyvälle; lauat kaikki laulamahan, ikkunat iloitsemahan, hyvän tultua tupahan, astuttua aikamiehen.
Keiton kantajalle mainitaan välistä vastaankin lauletun:
On nyt kystä, kystä, kyllin syöä, kyllin juoa, kyllin antoa kylähän, kyllin itsensä piteä.
Niistä runoista, joita pöytään istuuduttua esitettiin, on yksi omistettu juhlaa varten valmistetulle oluelle, jota naiset miehille kantoivat.
Tuolta tuoppini tulevi, kannuni karettelevi, täys' on tuoppi, täys' on tuoja täyen on antanut Jumala.
Vadissa olevaa karhunpäätä mies mieheltä pyöräyteltäessä laulettiin:
Nyt se oht[o] kääntelekse. nyt on oht[o] oveen päin, nyt on oht[o] perään päin. Nyt se metsä kääntelekse, nyt se metsä vääntelekse, kuin kuningas miekkoinehen, mets[o] purstosulkinehen.
Päästä eri osia leikattaessa esitettiin ennen mainitut kysymykset taikka luettiin:
A. Kun otan oholta otsan, otsan entisen lisäksi, vaan en aivan ainoaksi. (Samoin sanoin korvan — turvan — silmän — kielen), B. Otan nenän oholtani, vainun tuntemattomaksi; otan korvan oholtani, korvan kuulemattomaksi; otan silmän oholtani, silmän näkemättömäksi.
Jälkimäisen kappaleen edellä on kirjaanpantuna karhunhaltian kutsunta "härkänsä" häihin.
Metsolan metinen muori, metsän kultainen kuningas, tule nyt häihin häkkösesi, pitkävillasi pitohon!
Lopuksi päätä rikottaessa ja leukoja irroittaessa saneltiin:
A. Joko otan ohtoani, alan ampulintuani, repäisen leukaluita? B. Nyt tulevi [luien luske], luien luske, päien pauke, hammasten hajoitusvuoro.
Seuraavan päivän laulut viittaavat joskus jälleen karhun ja vaimojen väliseen vieromiseen.
Lähen nyt tästä kun lähenkin, tukal' on tuvassa olla, läyli lasten lämpimässä, vaikea vaimoin seassa.
Mutta tavallisesti ne alkavat lähtökehoituksella:
Lähe nyt kulta kulkemahan, rahan armas astumahan, kultaista kujoa myöten, hopeaista tietä myöten! Täst' on sillat silkin pantu, sillat silkin, suot sametin, palttinoin pahimmat paikat, pantu Saksan palttinoilla, veran äärillä veetty. Ei tästä etähä vieä, vieään mäntyhyn mäelle, petäjähän pellon päähän, siihen tuuli turvan tuopi, aalto ahvenen ajavi, sivullas on siikasalmi, luonasi lohiapaja, juot vettä viereltäsi, syöt tuoresta kaloa, sinun on hyvä ollaksesi, armas aikaellaksesi.
Päänluuta kiinnitettäessä niinikään lohdutettiin:
A. En minä pane pajuhun, enkä raitahan rakenna, panen puuhun puhtahasen, honkahan hyvähän puuhun, petäjähän kaunoisehen, istutan itähän rinnoin, kaiten kaarnapohjosehen. B. Jossa tuuli tuuvittavi, ilman henki heiluttavi. C. En pane kovin alahalle — syöpi mustat muurahaiset; enkä kovin ylähälle, syöpi harmajat havukat.
Toisinaan oli tähän tilaisuuteen loitsujakin sovitettu sekä karhunpään rauhoittamiseksi pahansuovilta että karhuvainajan kummittelemisen estämiseksi.
A. Joka tuon ohon ottanevi, kullan pois kulettanevi, väännä päätä väärällehen, kättä koukkuhun kokoa, nokka syrjähän syseä! B. Älä puhas metsä minulle näyttele! Itse hullu hukkasitet, mielipuoli mestasitet.
Vielä kuulunee tähän kohtaan huudahdus:
Kukku mulle, kukku sulle, kukku kaikelle kylälle, kukku heija, kukku heija! (Kukkoluuta puuhun pannessa).
Kotiin palanneilta päänluun viejiltä oli viimeisessä vuorolaulussa kysytty:
Minne saatit saalihisi — ootko jäälle jättänynnä, vaanko tiehen tellännynnä, uhkuhun upottanunna?
Siihen oli vastattu kieltämällä sekä selittämällä:
A. Tuonne saatin saalihini — kultakunnahan kukuille, vaskiharjun hartioille, panin puuhun puhtahasen. B. Tuonne heitin heijoseni, heitin mielipiettäväni, heitin kuuta katsomahan, päiveä ihoamahan.
Vienan läänissä ei keitettäessä, syötäessä eikä puuhun vietäessä esitettyjä karhurunoja ole muistiinpantu enempää kuin pari toisintoa läheltä Kuusamon rajaa. Mutta näissä on monta huomattavaa piirrettä säilynyt. Keittokotaan mentäessä laulettiin:
Tänne viemme vierahamme — kuparihin kullittuhun, vaskipohjahan patahan. Tukhulmista suolat tuotu, souttu Suolasalmen kautta, laskettuna laivan päällä.
Karhun päätä syötäessä hyräiltiin "metsän piioille mieliksi".
Pyörit kuin pyy pesänsä päällä, hanhi hautomaisillansa, koppelo kotinsa kokalla. Kulettelen kuuluani, hajottelen haukkuani. Silmänkö otan oholta, korvanko otan oholta? En ota silmeä oholta, en ensin korvoa koperra, kielenpä otan oholta kielekseni, mielekseni, lajivirttä lauloakseni, iloksi istumasijoille. Laulellen syön silmän oholta, koikaten korvan koverran, ilon lyöen irtauttelen.
Päänluuta honkaan vieneeltä kysyi kotiin jäänyt laulaja katsellen tyhjiä astioita:
Tyhjäpä täss' on tynnyrissä, vale vanteien sisässä. Minnepä veit vierahani, kunne kuuluni kuletit, joko liet suohon sortanunna, kanarvihin kaatanunna?
Siihen toinen vastasi kieltämällä lisäten:
Nostinpa puille puolitiehen, hongan oksille ojennin, siinä ei pahoin päivä paista, aurinko ei ahavoita.
Taikka oli hän laulanut jo päänluuta puuhun nostaessaan:
Panen lehville leveille, oksille olovimmille. Jos ma latvahan panisin, siinä tuuli kuivoaisi, ahava pahoin panisi; öisin kaivanut karihin, söisit mustat muurajaiset. Sano täältä saatuasi, Metsolahan mentyäsi: "Ei täällä pahoin pietty, simoa täällä syötettihin, mesijuomat juotettihin."
Että keittoruno on tullut Suomen puolelta, todistavat nimet Tukholma ja Suolasalmi (= Juutinrauma). Suomen puolella muussa yhteydessä tavattava Suolansynty on kuitenkin liittynyt karhurunoihin vasta sen jälkeen kuin alkuperäinen tapa keittää karhunlihaa ilman suolaa oli unohtunut.
Päänleikkaamis-runo on alkuperäisestä suomenpuolisesta muodosta somasti kehitetty kuvailemalla ennen silmää ja korvaa sisältä otetuksi kieli laulua varten.
Puuhunpano-laulussa on liian ylhäälle asetetun pään vaarana mainittu tuulessa kuivaminen sekamuodostus päätä syövästä havukasta ja pään jättämisestä tuulen tuuditettavaksi suomalaisissa toisinnoissa. Loppusäkeet sitä vastoin sisältävät karhunvakkojen perusajatuksen, että Metsolaan palannut karhunhenki houkuttelisi toisia karhuja samanlaisiin pitoihin. Epäilemättä ne kuuluvat alkuperäiseen karhulauluun, vaikka Suomessa ovat unhottuneet.
Samoilla tienoin Vienan läänissä on karhunnyljentä suoritettu kotona ennen keittämistä ja sen yhteydessä laulettu:
A. Anna kättä käyrän poika, hongan oksalle ojenna! Vaihtakamme paitojamme, nurikamme nuttujamme, anna mulle villapaita, ota multa rautapaita: rautainen risuissa lujempi, kuusikossa kestävämpi. Ei ole veitsi minun tekemä, eikä toisen kumppalini, Virossa on veitsi tehty, saatu Saksan kaupungissa, [t. Tukulmista rauat tuotu], verkapankossa veetty, läpi kuulujen kylien, läpi Suolasalmeksien B. En kosketa kovalla, enkä aivan pehmeällä, kosketan vaan korttehella. saran syrjällä syseän.
Kätteleminen hongan oksan välityksellä tavattiin kirkonhaltian, vaatteitten vaihto vedenhaltian yhteydessä. Viron, Saksan, Tukholman ja Suolasalmen mainitseminen viittaa jälleen runon suomenpuoliseen alkuperään, kuten A. Lähteenkorva (Borenius) on osoittanut, ja saa selityksensä siitä tiedosta, että nylkemiseen käytetyllä veitsellä tuli tekijä olla tietymätön. Tämä oli mahdollista, jos veitsi kuten mainittu oli niin vanha, että sen tekijä oli vainaja, taikka myös jos se oli ostettu ulkomailta, minne ei karhun kosto ulottunut.
Näistä runoista voi siis päättää, että karhun nylkemistä on myös Suomen puolella laulaen toimitettu keittämisen ja siinä esitettyjen laulujen yhteydessä. Siitä johtuu edelleen, että karhun tuominen kotiin kokonaisena on metsässä nylkemistä ja paloittelemista alkuperäisempi.
Yleisesti Venäjän Karjalassa lauletaan karhua metsästä kuljetettaessa ja kotona vastaanotettaessa. Mutta jos näitä runoja, samoinkuin harvoja suomenpuolisia vastineita, lähemmin tarkastamme, niin havaitsemme, että ne sisältävät suureksi osaksi samoja säkeitä kuin äsken esitetyt peijaislaulut.
Karhunpään pyöriminen vadissa on vertauskuvineen sovitettu herätetyn karhun kääntymiseen pesässään.
Niin se ohto kääntelekse kuin pyy pesänsä päällä — vasten miestä valkeata, kohin koivunkarvallista.
Nyljentärunot sekä metsän haltian kutsuminen piikansa pitoihin, härkänsä "häihin" on ilman muuta voitu siirtää metsässä laulettaviksi.
Kehoitus lähtemään liikkeelle tappopaikalta on tässä kohden erittäin valaiseva.
Lähes kuulu kulkemahan, rahakarva kaalamahan, hopea vaeltamahan, miehen miekkojen nenissä, urohoisen väen e'essä — kulkusta kujoa myöten, hopeaista tietä myöten, vaskista vanoa myöten!
Vanamerkitsee reen jälkeä ja sopii näennäisesti hyvin talvisen tien kertosanaksi. Mutta toisessa vienanpuolisessa kirjaanpanossa kehoitetaan karhua kulkemaan "kultaista kujoa, vaskista vakoa", jota voisi ainoastaan siten ymmärtää, että on kuviteltu reen uurtavan kujaa eli vakoa lumeen. Luonnollinen selitys on kuitenkin saatavissa suomenpuolisesta kappaleesta, joka myös on karhuntapossa laulettaviin runoihin yhdistetty.
Lähes kulta kulkemahan, hopea vaeltamahan, kultaista kujoa myöten, vaskista vajoa myöten, vasten varvikkomäkeä, vuorta suurta, korkeata'
Kuja ja vajaeivät sovellu metsässä, vaan pihalla liikkumiseen, joko sitten kodasta tupaan tai tuvasta pääkallopuuhun. Tämän puun olemme nähneet kasvavan "mäellä" tai runollisemmin "kultakunnahan kukuilla, vaskiharjun hartioilla". Sitä mainittu "varvikkomäki" eli "suuri, korkea vuori" alkuansa lienee tarkoittanutkin. Sittemmin tappopaikalla laulettuna sen merkitys on siirtynyt korkealla vaaralla olevaa taloa osoittavaksi, kuten todistaa lisäys: "talon keskitanhualle", toisessa suomenpuolisessa kappaleessa, joka on ilmoituksen mukaan laulettu, kun karhua metsästä kotiin vietiin.
Lähtöön kehoituksen oikea paikka ilmenee vielä selvemmin toisista vienanpuolisista kappaleista.
A. Lähe nyt kulta kulkemahan — sivuitse sikojen teistä, poikki porsahan poluista, petäjäisehen pesähän! B. Hopeaista tietä myöten poikki porsasten poluista, sikojen silittämiä, kuuksojen kuluttamia!
Jälkimäisessä sikojen ja porsasten lisäksi tullutkuuksaon sama kuin kuusanka, myös hepoharakaksi nimitetty, joka seuraa metsässä kulkijaa. Tämä on sitten saanut kertosanoiksi toisia lintujen nimiä, joiden tieltä siat porsaineen ovat kokonaan syrjäytyneet.
Lähe kuulu kulkemahan tätä uutta tietä myöten, vasta-aikuista ratoa, tiasen ojentamoa, [t. kuuksojen kulkemoa], varpusen vaeltamoa.
Muutamissa toisinnoissa on porsasten ja sikojen polut vielä kuvattu "vaimojen vanuttamiksi". Sikojen silittämät tiet eivät niinmuodoin ole metsästä, vaan pihasta etsittävät. Mutta kuten jo A. Lähteenkorva samojen häärunoissakin esiintyvien säkeitten johdosta on huomauttanut, ei Venäjän Karjalassa ole sikojen silittämiä pihoja paitsi eteläisimmissä osissa, missä venäläisten esimerkin mukaan on uusimpina aikoina ruvettu sikoja pitämään. Tämä säepari on siis jo Suomen puolelta kulkeutunut joko pihalla laulettujen karhurunojen tai häärunojen mukana.
Karhunpään kuljettamista karsikkomäelle lienevät alkuansa kuvailleet myös seuraavat vienanpuoliset metsästä kotiin kuljettaessa lauletut säkeet.
Jospa mennemme mäelle, itse nosta nokkoasi noron päälle noustessasi, itse käännä kärseäsi, [t. itse turpasi ylennä], mäen päälle mennessäsi!
Keitetylle karhulle kodasta tuotaessa laulettu kehoitus kävelemään kapein kengin ja mustin sukin on metsästä tuloon siirrettynä yhdistetty alkuansa metsänhaltialle osoitettuun rukoukseen, ettei hiihtäjää hiestyttäisi.
Kävele kevein kengin, sukin mustin muikuttele, urohoisessa väessä! Älä hiihata hikehen, äläkä vaahtehen valuta, keveänä keikaele!
Karhukeittoa tupaan kannettaessa laulettuja säkeitä on helposti voitu siirtää tapetun karhun tuomiseen sisälle. Sitä laatua on kysymys pirtin siivoamisesta, joka joskus Vienan läänissä on saanut soman käänteen.
Joko on simoin sillat pesty, mesin lattiat valeltu?
Siirrettäväksi ovat myös hyvin soveltuneet karhun tyynnyttämiset, ettei piikoja ja vaimoja pelkäisi; niin myös varoitukset vaimoille, joita on useampia eri muodostuksia.
A. Vaatetkatten vaimo raukat valkeihin vaatteihin! B. Varokatten vaimoraukat, varokatte vatsojanne, kokekatte kohtujanne! C. Varokatten vaimoparat, jottei karjat kammastuisi, vikoisi emännän viljat, pienet viljat pillastuisi, ohon tullessa tupihin!
Ensimäinen vastaa suomenpuolista karhun rauhoittamista sillä, että vaimot ovat jo valkeissa, toinen esittää ikivanhan perusteen, miksi naisten oli varottava karhua, kuten kaikkia henkiolentoja: vainajat näet pyrkivät syntymällä uudesti ilmoille. Nähtävästi samasta pelosta ei raskaan naisen sallittu mennä ruumista katsomaan eikä saattaessa arkkua liki tulla. Viimeinen kappale on ilmeisesti uudemman ajan muodostama muunnos.
Niin on vielä luvan kysyminen tupaan tulla, juhlallinen sisään astunta sekä puhtaalle puulle, hyvälle laudalle asettaminen, joka luonnollisimmin keittoastiaan soveltuu, muutamissa suomenpuolisissa toisinnoissa tapetun karhun sisälle kantamiseen siirretty. Vermlantilaisessa katkelmassa, joka mainitaan lauletun "karhua tupaan tuotaessa" kysytään poikien ja piikojen ovesta pois käskettyä:
Sopiiko turpa tupahan,nenä nelisoppisehen?
Tämä säepari kuuluu kieltämättä karhun päävadin kantamiseen, jonka kohdalla sen olemme tavanneetkin.
Vienan läänissä välistä lohdutellaan metsästä tuotua karhua samaan tapaan kuin puuhun kannettua karhunpäätä:
Ei sua pahoihin panna, pannaan paikkahan hyvähän, piispan pitkiksi hioiksi, esivallan vaattehiksi.
Jälkimäinen säepari on lisätty Suomen puolelta kulkeutuneesta Ketun valituksesta, joka kuvailee ketunpoikien kohtaloa.
Vienanpuoliset toisinnot tavallisesti päättyvät neuvotteluun, minne nyljetty karhunnahka on pantava, esim.
A. Minne vienen vierahani? 1. Vienenkö päähän pintalauan, alle kuulun kurkihirren? 2. Rahinko rautaisen nenähän, petäjäisenkö penkin päähän? 3. Tuohenpa kuuluni kuletan, isäntien istuimille.
B. Tuonneko vienen vierahani? 1. Alle kaunihin katoksen, päälle pitkän pintalauan? 2. Honkaisehen huonehesen, petäjäisehen pesähän? 3. Pöyän kultaisen nokalle? Tähän lasken laukkuseni.
C. Mihin heitän hempuseni? 1. Rautaisen rahin nenähän, tuolin kultaisen kukulle? 2. Kahen lautsan laskimille? 3. Panen aitan parven päälle, ituja iättämähän, [maltasia] maistamahan,
D. Minne saatan saalihini? 1. Panenko penkille perähän? Enpä vielä siinäkänä. 2. Panenko aitan parven päähän, ohria iättämähän?
E. Vienen viinahuonehesen, kantanen oluttupahan, jopa siellä lautsat lauloi, jopa ikkunat iloitsi.
Sama kysymys joskus vastalaulajain esittämänä: "minne nyt viette vierahanne?" viittaa siihen mahdollisuuteen, että tämän kohdan muodostumiseen on vaikuttanut kotiinjääneen kysymys karhunpäätä puuhun vieneeltä. "Honkainen huone" ja "petäjäinen pesä", jonne edellä olemme nähneet myös sikojen teitten ja porsasten polkujen kuljettavan, ovat voineet alkuansa tarkoittaa karhunpuuta. Lisäaineksia ovat antaneet juhlallinen astuminen karhukeiton kera "alle kuulun kurkihirren, päälle pinnatun petäjän" sekä kuvaus laulavista laudoista ja iloitsevista ikkunoista, kun päävati pöydälle laskettiin. Aitan kuvaus on tavattu Suomen puolelta rajaa lähtöön kehoituksen yhteydessä; kenties sekin on alkuperäisemmin tarkoittanut karhunpään kuin karhunnahan säilytyspaikkaa.
Meill' on aitta ammoin tehty hopeaisille jaloille, kultaisille patsahille, jonne viemme vierahamme.
Viimeksi kehittynyt on ajatus aitassa säilytetyn karhunnahan rahaksimuuttamisesta:
A. Sieltä kuptsille kuletan, sieltä kannan kaupunkihin. B. Vienenkö aitan penkin päähän — hopeata syntymähän, kiiltoa kuvuttamahan.
Vielä sopii mainita Venäjän Karjalassa yleinen Karhun pesältä nostatus
Nouse pois nokinen poika l. neiti nokiselta nuotiolta, havuisilta vuotehilta pihkaisilta päänaloilta, tummilta tulisijoilta!
Tähän liittyvät toisinaan säeparit:
Nyt on ottajat ovilla, veräjillä poies viejät. Late altasi lahovi, laki päälles lankeavi.
Suomen puolella tavataan vastine alkusäkeille loitsussa, jolla susi tai karhu nostettiin karjan kimppuun. Viimeinen säepari on mukailin Nimettömien tautien luvusta:
Alta lattiat lahovi, päältä peite märkänevi.
Vienanpuoliset karhurunot ovat lisäksi lainanneet häälauluista, metsänluvuista ynnä muista runoista runsaasti säkeitä, jotka niiden kauneutta tuntuvasti kohottavat. Sekä tappopaikalla että kotipihalla on vielä kajautettu erilaisista karhunpyynnin aiheista muodostettuja ylistyslauluja Jumalalle, jotka tietystikin ovat myöhäisempiä kuin itse karhulle osoitettu pyyntö toisille karhuille kertomaan hyvänäpidostaan, esim.
Anna vastakin Jumala, toistekin totinen Luoja, näit' on näissä laulettavan, näitä häitä pyylyn poian, [t. näitä pyylin peijahia], Pihlajattaren pitoja!
Joku tämäntapainen on Suomen puolellakin kirjaanpantu
Anna vastakin Jumala, toistekin totinen Luoja, meiän miessä ollessamme, meiän miessä ja jaloinna! Jos et anna aikanansa, emme kostu kuoltuamme.
Sopii siis asettaa kysymyksen alaiseksi, onko karhurunoja alkuansa laulettu metsässä, muita kuin ensiksi mainittu loitsuntapainen, tai kotipihallakaan ennen nylkemiseen ja keittämiseen ryhtymistä, joista peijaispitojen voi laskea alkavan. Yksityisiä säkeitäkin, jotka varmasti olisivat niistä jäännöksiä, on vaikea osoittaa. Muutamat vienanpuolisten karhunrunojen säkeistöt ovat tosin ilmeisesti jo Suomen puolella syntyneet. Sitä todistaa nimi Viro tapetun karhun tervehdyksessä:
Viikon viivyit, kauan kuuluit,Vironmaata juostessasi;
niin myös sanatsäteri(= satiini) jasänkymetsästä lähtöön kehoituksessa:
Säteriset sängyt käännän, sian kultaisen kumoan. Heitä kylmille kotisi, asumasi autioksi!
Mutta karhunpesän kääntäminen esitetään useammin jo tapahtuneena: "käänsin — kumosin", joten se, samoin kuin huomautus karhulle hänen viipymisestään, on voitu myöhemminkin kotona peijaisissa laulaa.
Ilmeistä siis on, että karhurunot ovat Suomen puolelta verrattain myöhään kulkeutuneet Vienan lääniin ja siellä kehittyneet muiden runojen vaikutuksesta. Huomattavin muutos on tapahtunut itse laulutilaisuudessa, sen siirtyessä karhunpään keittämisestä, syömisestä ja puuhun viemisestä kokonaan karhun metsästä viemiseen ja kotiin tuomiseen. Mutta mikä on ollut syynä tähän perinpohjaiseen muutokseen? Se yksinkertainen seikka, että kreikan-uskoiset karjalaiset eivät ole syöneet karhunlihaa. Samasta syystä Suomen itä-Karjalassa ei ole karhurunoja ollenkaan laulettu,[52] lukuunottamatta loitsuntapaista anteeksipyyntöä kaadetulta karhulta, mikä keskellä Metsänlukuja on väännetyssä muodossa tavattu:
En minä sinua tullut, eikä toinen kumppalini — mie(!) vaan hairahin haolta — lepän lengolta putosin(!).
Samat paikannimet ja lainasanat, jotka todistavat karhurunojen vaellusta yli rajan, viittaavat myös siihen, että ne ovat itä- ja pohjois-Suomeen levinneet etelämpää ja lännempää, niinkuin muukin muinaisrunoutemme. Jälkiä entisiltä laulualueilta sisältävät pari muistiinpanoa Karjalan kannakselta ja lounais-Suomesta. Muolaassa oli kaadetun "hallin" päänpohjiin astunut joukosta varmin ja lukenut melkoisen "seremonian" toisten seistessä ympärillä hiljaa ja hatutta päin. Yhteisesti oli sitten rukoiltu Isämeidän ja laulettu moniaita värssyjä virsikirjasta, jotta talvinen korpi kumisi; koko juhlallisuus oli päätetty Herran siunauksella. Aluksi luettu seremonia mainitaan olleen esi-isiltä perittyä "loihtupuhetta". Luvialla muisteltiin karhua kotiin kuljetettaessa lauletun niin että metsä raikui ja esitetyn erityisiä peijaislaulujakin, vaikka niiden sanat olivat unohtuneet. Halikossa oli tapana jo karhunlavaa metsään tehtäessä pitää hyvitys- ja suosituspuheita.
Mutta vielä on otettava huomioon suomalaisten ja lappalaisten karhurunojen ja -menojen keskenäinen suhde. Yhdessä suomenpuolisessa toisinnossa lausutaan, kun on väki ovesta pois käsketty karhun tieltä:
Tässä poikanen tulevi poloisesta Pohjanmaasta.
Sitä vastaa lappalaisten karhulaulussa metsästä saapuvan karhuntappajan ilmoitus: "Tässä nyt tulemme miehet Ruotsista, Saksasta, Englannista ja kaikista maista." Toinen, nimetön lappalaiskirjailija esittää mainitun lauseen vasta sillä kohdalla, kun miehet tulevat karhukeittoa kantaen. Niinkuin tiedämme, on myös suomalaisessa runossa väen ovesta pois käskeminen tarkoittanut alkuperäisemmin poistumista karhunpään tieltä. Verrattain uudenaikuiset nimet ovat kuitenkin esteenä lappalaissuomalaisen alkuyhteyden olettamiselle.
Suomalaiset ja lappalaiset karhulaulut eriävät koko rakenteeltaan ja sisällykseltään siinä määrin toisistaan, että jotkut harvat yleistä laatua olevat yhtäläisyydet, kuten karhun tervetulleeksi lausuminen ja Jumalaa kiittäminen, ovat voineet molemmilla tahoilla itsenäisesti muodostua.
Sitävastoin on karhuntappoon ja -peijaisiin kuuluvissa menoissa todellista yhteyttä osoitettavissa. Lappalainenkin karhua nylkiessään leikkaa ensin karhun ohuen ja karvattoman turvan ympärystän pujoittaen sen omille kasvoilleen.[53] Siellä ei ole muita menojakaan noudatettu, kuin että tapettu karhu aina tuotiin tupaan. Karhunliha on miesten keitettävä ilman suolaa, naisten on sitä erikseen syötävä eikä heille kaikkia osia annetakaan. Mutta pukeuduttava on heidän juhlavaatteisiin ja valkealla liinalla kasvonsa peitettävä miesten kotaan tullessa. Sitten saavat katsella yhdellä silmällä vaskirenkaan läpi ja samalla miesten kasvoille syljeksiä pureksimansa lepänkuoren verennäköistä nestettä. Viimeksi mainitun omituisen tavan jäännös on itä-Pohjanmaalla tavattu leppäpalikkaan puraiseminen ennen karhunnahan tupaan tuomista. Vaskirenkaan läpi katsomista vastaava taika on säilynyt Venäjän Karjalassa vedenhaltian näkemisen yhteydessä. Kun panee vihkisormuksen vaseman silmänsä eteen ja sen läpi katsoo vasten aurinkoa veteen, niin vedenhaltia tulee näkyviin.
K.B. Wiklund on sitä mieltä, että suomalaiset karhutaiat ovat suuremmalta tai vähemmällä osalta lappalaista alkuperää. Tämän väitteensä hän perustaa siihen, että M. Varosen Metsästystaikojen joukossa julkaisemat tiedot karhuntaposta ja -peijaisista ovat etupäässä niiltä aloilta, joilla lappalaisia vielä verrattain myöhään on asunut. Siihen on kuitenkin heti huomautettava, että täydellisiä kertomuksia karhunpeijaismenoista on saatu niinkin etelästä kuin Sulkavalta Savosta ja Parikkalasta Karjalasta.
Yhtäläisyydet lappalaisten menojen kanssa ovat suureksi osaksi senlaatuisia, että ne, kuten turvan ensiksi leikkaaminen eläimestä ja naisten suhtautuminen koko toimitukseen, ovat yhteistä suomalais-ugrilaista perintöä. Osittain ne voivat olla yhteistä lainaakin; lappalaisille alkuansa tuntemattomalla metallilla taikominen on luultavasti skandinaaveilta opittu. Jos tässä olisi lappalaisten ja suomalaisten välinen laina tapahtunut, olisi sen siirtyminen suomalaisilta lappalaisille ja haltiasta karhulle luonnollisempi. Suomalaiset karhutaiat ja -laulut ovat siis vanhalla pohjalla omintakeisesti muodostuneet ja lappalaisten ja ugrilaisten kera rinnakkaisilmiöinä arvosteltavat.
Ihmisenhaltia,
Olemme nähneet vainajain henkien paikallistuneina elottomaan ja kasvulliseen luontoon sekä ruumiillistuneina eläimiksi. Vielä on tarkastettava, missä suhteessa ne ovat elävään ihmiseen.
Suomalaisen tietäjän yhteydessä on mainittu Haltiannosto-sanat, jotka alkavat:
Nouse luontoni lovesta,haon alta haltijani!
Kolmantena säkeenä on usein:syntyni syvästä maasta.
Nähtävästi tässä, kuten L. Merikallio on huomauttanut, on puhe vainajan oleskelupaikasta maan syvyydessä.Haon allaasemesta on haltian välistä noustavahauan alta.
Tätä käsitystä vahvistavat useanlaiset mainittua säeparia seuraavat säkeistöt.
A. Sammalista saattajani! Tule kalma kauhistava, tule tuskassa kovassa arvanlyöjälle avuksi! B. Jo oot viikon maassa maannut kauan kaihessa sijassa, jottet oo kuollutta parempi, kalmalaista kaunihimpi. C. Viikon oot lovessa maannut kauan hakona levännyt. D. Viikon lie[k]ona lepäsit, kauan martona makasit.
Että tietäjän lovesta nostattama haltia on vainajain henkiä, todistavat lisäksi hänen näkönsä ja pukunsa kuvaukset:
A. Kiven alta kiilusilmä, paaen alta paikkaposki! B. Haon alta hattu päässä, kiven alta kinnas käessä!
Edellinen jatkuu kehoituksella pukeutumaan palavaan paitaan, minkä ennen olemme tavanneet loitsijan vanhemmilla kiirastulessa. Jälkimäistä verrattakoon Väinämöisen Tuonelassakäynnin säkeihin, joissa kuvataan mitenkä, jos Tuoni Manalle toisi, kuolleella pitäisi olla:
Tuonen hattu hartioilla,Tuonen lakki päälaella.
Joka ihmisellä uskottiin olevan oma haltiansa, joka käveli hänen edellään. Muutamalla ihmisellä oli niin kova haltia, että se jo hyvän aikaa ennen hänen kotiintuloaan rytysi ja kolusi talossa. Ihmiselle itselleenkinvarjohaltiaennakolta ilmoitti esim. huonosta vuoden tulosta. Sama usko oli ruotsalaisilla;råjoko seurasi ihmistä tai kävi hänen edellään näkymättömänä, eräille joka päivä ilmestyen, toisille vain tärkeitten tapahtumain lähetessä. Sen edellä käydessä kotolaiset saattoivat kuulla veräjän avautuvan, porstuaan astuttavan ja ovenripaan tartuttavan, vaikka tulija oli vielä näkymättömissä.
Haltia tuli ihmiselle samoin kuin asuinhuoneelle, kun hän oli kolmen yön vanha. Siihen asti ei saanut lasta jättää yksinään, ettei sitä vietäisi ja vaihdettaisi. Joka päivä oli elävän puun pakkula sytytettävä ja sillä kierrettävä lapsi kolmesta kohti puhaltaen savua sieramiin, niin että se aivasti.
Ihmisen kuollessa oli varottava, etteivät taloon jääneet ruumiinhaltiat. Näitä on toisessa muistiinpanossa selitetty samaksi kuin kirkonväki.
Haltian nostosanojen tavallisia alkusäkeitä seuraa välistä säepari, jossa niinikään "luonto" ja "haltia" ovat rinnastettuina:
Luontoani nostattele,haltiaani haastattele!
Luonto sanaa vastaavaa skandinaavilaistanaturon käytetty Islannissa monikollisestikin (natturur) merkitsemään niitä henkiä, joita haltianmanauksilla (vardlokkur) kutsuttiin esille.
Harvinainen kertosanasaattajamuistuttaa skandinaavilaistafylgja(vrt. ruots.följa'saattaa'). Norjassa oli tapana vieraan lähdettyä vielä kerran avata ovi, että hänen varjohaltiansa pääsisi mukaan.
Vielä liittyy haltiaan kertosanaonni:
A. Ihminen haltiaton — piä luontosi luonasi, haltiasi harteillasi, onnesi [olallasi]! B. Otan onneni ovesta, haltiani haon alta C. Muill' on onni työn tekevi, haltia rahan hakevi.
Jokaisella ihmisellä uskottiin olevan joko hyvä tai kova onnensa, joka vasta kuolinhetkenä hänestä erosi. Jos hän oli matkalla, tuli onni vähää ennen hänen palaamistaan kotiin ja ilmoitti tulosta odottaville; jos joku onnettomuus oli tiellä tapahtunut, tuli onni siitäkin tietoa antamaan siten, että näkymättömänä soi kotijoukon korvissa, kutkutti silmää tai suuta y.m. Samoin meni onni edeltäkättä viestiä viemään naapuritaloon, jos oli meno vieraisille. Siitä käsityksestä ovat johtuneet sananlaskut: "matkalla onni muassa" ja "onni eellimäisenä kotona". Onnen personoimista todistavat vielä sananparret: "onni osoittaa, näkymätön neuvoo" (aarteita) ja "mies makaa, onni valvoo".
Onnenrunossa esitetään hyvä onni valvovana, huono onni eli osa nukkuvana:
Osallisten onni valvoi, lykyllisten lyyrätteli, minun osa, onnettoman, minun osa[ni] makasi kuusessa kujojen suussa, petäjässä pellon päässä, mäen alla männikössä, kaivolla katajikossa.
Onni sanan ohella tavataan myös ruotsin ja venäjän kielistä lainatutlykkyjatsäästi eli säästi.
Miun on onneni ojassa, säästini pahassa säässä, lykkyni lumisaossa, haon alla haltiani.
Luontoon ja haltiaan liittyvä synty on verrattava muinais-skandinaavilaiseenaettarfylgja, 'sukusaattajaan', joka siirtyy kuolleesta sukulaisesta syntyvään.
Tähän käsitykseen haltian siirrosta suvussa perustuu tapa antaa vainajain nimiä lapsille. Virossa, Inkerissä ja Suomen Karjalassa sai tavallisesti ensimäinen poika isoisän nimen.
Lappalaisten toimittama uusi nimenanto sairastumisen johdosta, joka osoitti entisessä tapahtuneen erehdyksen, ei ole Suomessakaan tuntematon. V. 1803 mainitaan Eerik nimisen talonpojan Tervolassa Pohjanmaalla pitemmän aikaa sairasteltuaan parantautuneen uuden kasteen kautta, jossa otti nimen Iisak.
Muutamissa Haltianpuhutteluissa nostatetaan paitsi omaa luontoa lisäksi molempain vanhempain:
A. Isäni luonto, emäni luonto, päälle luontoni omani B. Ison luonto, eukon luonto, oma luontoni ylitse.
Eräässä inkeriläisessä toisinnossa yllytetään "yhdeksän luontoa".
Synnyn vastakohtana onottoluonto, jonka voi saada sekä vainajilta että paikallistuneilta haltioilta.Kuolleiltasen voi ottaa kolmesti sylellään mittaamalla riihtä, jossa on kuollut, tai halaamalla hautausmaalta kaivamaansa ruumista taikka pääkallon läpi viinaa ryyppäämällä. Kirkon kiertämällä jouluna jumalanpalveluksen aikana kolmesti ja vuolemalla hopeaa kirkon perinurkan alle sai sellaisen luonnon, että jos kenelle pahaa ajatteli ja kirosi, niin se tepsi pahemmin kuin oli ajatellut; pelkkä ajatteleminenkin ilman kirousta vaikutti. Mutta kalman rikkeistä päästettäessä se luonto oli hyvä, sillä kalmanväki pelkäsi kirkonhaltiaa.
Viljelysmaalta sai luonnon juhannusaamuna ryyppäämällä viinaa pullosta, jonka kolmea viikkoa ennen olipellon ojaanpannut, puoleksi kätkien mullan sisään, puoleksi auringonpaisteeseen jättäen.
Tulisijastavoi ottaa luontoa panemalla sinne torstaipäivänä riepuun käärittyjä suoloja, joiden antoi siellä olla kolme torstaita. Niitä suoloja suuhun pistäessään ei pelännyt toista tietäjää.
Metsänväenluonnon omisti panemalla viinaa korkittomaan pulloon ja hautaamalla sen muurahaispesään, jossa antoi olla yhdeksän vuorokautta. Miehiselle henkilölle se oli asetettaa koirakseen, s.o. suippopäiseen, naishenkilölle naarakseen, s.o. leveä-päiseen muurahaispesään ja juhannusaamuna juotava.Puustakinsai voiman ottamalla kolme yhdeksää pihlajaa ja etsimällä suurimman kankaalle kaatuneen hongan, jota piti lähteä lyömään tyvestä latvaan asti, joka lyönnillä hokien: "juuren alta voimani!"
Vedenväkeäsai luontonsa avuksi ottamalla kosken alta, kun kevättulva oli korkeimmillaan, pyörteestä vettä ja vaahtoa; sillä oli pestävä päänsä ja juotava vesi kaikki. Jos tahtoi luontonsa pahaksi, niin oli vesi otettava vastapäivään pyörivästä pyörteestä panematta minkäänlaista lunastusta sijaan: mutta hyvää luontoa halutessaan myötäpäiväisestä pyörteestä, vuollen hopeata, tinaa ja vaskea paikalle.
Sekä vedestä ettäkalliostatuli luonnokkaaksi panemalla itkevän kallion hikeä ja koskessa yhdessä kohden pyörivätä vaahtoa kiehuvasta lähteestä ammennettuun veteen ja sillä päänsä pesemällä. Liian laimea luonto oli myös parannettavissa siten, että maanalaisesta purosta tai kiehuvasta hetteestä noudettuun veteen lohkoi vanhan puukon kärjellä kolme murua päivänpaistamattomasta kalliosta, sitten meni sen veden kerajättiläisen haudanpäälle ja siinä pesi silmänsä ja kasteli päänsä. Pyyhkiä ei saanut, ja loppuvesi oli kaadettava jättiläisen hautaan.