Mutta tavallisesti kallionvoima otettiin yhdessäukkosen voimankanssa. Kun ukkosilma kuului ensikerran, piti juosta kalliolle ja ristiin kolmesta kohti mitata se kallio; silloin tuli ihmiseen ukkosen voima ja kallion voima.Nostohaltiaotettiin vielä siten, että ukonilmalla kalliolla alasti innosteltiin ja sadevedellä, joka oli jäänyt kalliolle lammikoksi, pestiin pää.
Yksistään ukkosen antama luonto voitiin saada ottamalla multaa jalkojensa alta ja panemalla päänsä päälle. Tai hyppäämällä kosken kivelle ja viskaamalla vettä yli päänsä rukoiltiin Ukolta haltiata. Tämän sai ilmankin käsitemppua, kun keväällä ensi kerran ukkonen jyrisi, pyytämällä kovasti: "tuo Ukko luontoa!"
Ukkosen japihlajanyhteyteen viittaa seuraava taika luontoa nostattaessa. Oli otettava kolmesta yksikantaisestapihlajastakappale ja myrskyn kaataman puun luoksi tehtävä tuli, johon pihlajainkappaleitten toiset päät pantiin. Niiden toisista päistä tirsuva vesi otettiin astiaan; sen kera mentiin, kun keväällä ensi kerran ukkonen kuului, myrskyn kaataman juurikan alle ja juotiin vesi.
Ennen esitetystä eripaikkaisen "väen" otosta "luonnon" ottaminen eroaa siinä, ettei tätä pantu noitakukkaroon tai muuhun erilliseen säiliöön, vaan lääkkeen tapaan otettiin joko "ulkonaisesti" päälleen valamalla tai "sisällisesti" nielemällä taikka "sähköisesti" hermovaikutuksena. Erityisesti on huomattava, että ukkoselta täten luonnon ottaminen on yleisempää kuin ukkosenväen esineellisesti säilyttäminen riepuun käärittyinä kivenmuruina tai tulikuppiin pantuna multana. Samalla tietäjällä mainitaan olleen toiselta puolen "vedenväki ja metsänväki", toiselta puolen "ukkosen voimalla nostettu luonto".
Niinikään runoissa harvoin mainitaanUkon mullat.
Ukko mulle mullat antoi,Ukko mullat, Ukko rauat,Isä ilman iskuneuvot,joilla ma kotisi poltan.
Ukon väki on kyllä hyvin tavallinen, muttaei väkijoukon, vaanvoimanmerkityksessä ja sen kera vaihdellen.
A. Anna Ukko uuluasi, väkeäsi mies väkevä! B. Ukon voimalla Jumalan. G. Väki Jeesuksen väkevä, Ukon voima voimallinen — kanssani karehtimahan! D. Ei minun väki väkevä Jumalan väki väkevä Herran valta voimallinen, väk' Ukon, väki Jumalan. — Jyskä kuin Ukon jyrynen, välkä kuin Ukon väki!
Kolmantena mainittu loitsukappale liittyy yhteen niistä harvinaisista taioista, joissa Ukonmultaa käytetään. Tämä kaikki osoittaa ukkosenväen myöhemmyyttä muuhun paikalliseen haltiaväkeen verraten.
Samoin kuin vainaja ilmestyi ihmisen oma haltia unissa. Piti yhdeksän kiiltomatoa pusertaa rikki käsissään ja silmiinsä hieroa, sitten asettua muutetun huoneen kynnysalle lukemaan Luonnonnostatus-sanoja, niin näki unia.
Unenhaltiaa nimitettiinunikakkias eli unikekko. Unenhaltiain nimityksiä ovat myöskirkonkakkiainen ja metsänkakkinen.
Unen valtakuntaUntolaon runoissa rinnastettu kuolleitten asumasijojen kanssa. Sitä, jolta uni on kadonnut, oli hautausmaan lähellä olevassa järvessä taikavastalla kylvetettävä loitsien:
Tuoos unta Untolasta — kansan makoavan majoilta! On unta Untolassa, makoamista Manalla.
Jos siis vainajain henki voi siirtyä vastasyntyneeseen ja myöhemminkin haltioida ihmisen, niin toiselta puolen elävän henki, samoin kuin kuolleen, saattoi ulkopuolella ihmistä paikallistua ja ruumiillistua.
Asuntopaikan haltiaksi ihminen voi tulla jo eläessään. Taloa asetettaessa piti armeliaan ja hyvänluontoisen vaimoihmisen tehdä ensimäinen tuli ja sen tulen palaa sammumatonna kolme yötä, niinmaanhaltiatuli hyvä ja rakasluontoinen. Taikka pantiin, kun huone oli valmiiksi saatu, sinne ensi yöksi olemaan hyvänsävyinen ihminen, niin sen luontoinen tuli haltia. Talonhaltiaksi voi joutua sekin, joka nurkkakiviä tai nurkkahirsiä asetettaessa ensiksi saapui paikalle.
Nimikkopuu on Karjalassa karsittu jokaiselle nuorikolle tämän taloon tullessa. Kenen nimikkopuu "loisti", oli onnellinen; keltä se kuivi, sen elämä ei menestynyt. Siksi sitä huolellisesti hoidettiin ja sille uhrattiinkin.
Karsikko on tehty yleensä taloon ensi kerran tulleelle vieraalle. Hyvin tavalliset ovat olleet matkakarsikot, joita tehtiin tienviereen, kun saavuttiin likelle kaupunkia jonkun ensikertalaisen kera. Häntä nimitettiinhärkämieheksija hänen oli karsikon alla tarjottavahärkäkannut eli sarvet. Härkämiehen kera tepastelemista ja ryypiskelemistä sanottiinhärän tappamiseksi. Mainitun menon yhdistää vainajansaattueessa noudatettuun tapaan muistiinpano etelä-Hämeestä, jonka mukaan puu oli karsittava myös vanhukselle, jonka luultiin olevan sillä matkalla viimeistä kertaa.
Elävän ihmisen henki voi, samoin kuin vainajan, myös esiintyä eläimenä. Kun karhu oli pahalla päällä repien pensaita ja karjaa, uskottiin siihen jonkun menneen. "Ei karhukaan pahaa tee, jollei siihen joku mene." Asuntonsa on siihen voinut ottaa joko vihoitettu vainaja tai pahastuneen ihmisen sielu.
Laajalle levinnyt on mielikuva ihmissudesta, sudeksi muuttuneesta ihmisestä. Suomessakin tunnettu on tarina susiksi noidutusta hääväestä. Tapauksen paikkana mainitaan usein Viro, mistä nimityksen Viron susi käsitetään johtuneen. Tämä on kuitenkin kansanjohdannainen, jonka alkuperän selvittää ruotsinvar-ulfja saksanwerwolf'miessusi' (vrt. latinanvir'mies').
Vironsusi eli "laskettu" susi eroaa inkeriläisten käsityksen mukaan tavallisesta sudesta. Sillä on valkea sepel kaulassa ja valkea pilkku rinnassa: jalat ovat polvien kohdalta aivan suorat. Sen pääasiallisimpana ravintona on tuuli, jonka vuoksi se avosuin juoksee vastatuuleen. Jos saa leipää syödäkseen, niin se pääsee jälleen ihmiseksi.
Myös toisen ihmisen uniin saattoi elävän sielu ilmestyä. Jos näki ahdistavia unia, niin sanottiin, että tulipainajainen.[54] Painajaisena voi olla vainaja, mutta tavallisemmin "pahan ihmisen henki" eli "toisen ihmisen veri, joka kainoo sitä jota se painaa".Veriluonnon ja haltian kertosanana tavataan inkeriläisissä haltian-puhutteluissa.
(Itkevälle lapselle): Etsi luontosi luoksi, etsi veresi vieryehen, etsi syntymäsijasi!
Voimme siis ymmärtää, että mahtava noita, joka paitsi syntymähaltiaa omisti useampia ottohaltioita ja jonka oma henki saattoi liikkua ulkopuolella häntä itseään, jo eläessään sai osakseen samanlaista pelonsekaista kunnioitusta kuin tavallisesti vasta vainaja. Tietysti se, joka eläessään oli vaikutusvaltainen mahtimies, kuoltuansa kohosi vielä muita vainajia korkeammalle jälkeenjääneiden mielikuvituksessa. Tämä n.s. sankarien palvonta on meille paraiten tunnettu muinaisesta Kreikasta. Siellä miltei jokaisella yhteiskunnalla oli omat sankarinsa (heros), joita sen suojelijoina kunnioitettiin. Mutta ennenkuin etsimme vastaavaa uskonnonmuotoa suomalaisilla, on meidän tarkastettava myöhempää kristillisten uskonsankarien palvontaa, joka katolisella ajalla on suomalaiseen kansanuskoon syvät jäljet jättänyt.
Pyhimykset.
Pakanallisen kekrijuhlan yhdistyminen katoliseen Pyhäinmiesten päivään on ennen esitetty. Kekrinkuvauksiin liittyvissä pienissä runokappaleissa ilmaantuvatPyhätmiehet ja manalaisettoistensa kertosanoina.
Mutta aikaisemmat Pyhäinmiesten yhteistä muistojuhlaa ovat yksityisten pyhimysten merkkipäivät. Niistä johtuvat vanhan almanakkamme nimipäivät seuraten toisiaan pitkin vuotta vain muutamien suurimpien pyhäpäivien keskeyttäminä. Pyhimysten merkkipäivät vastasivat heidän kuolinpäiviään, mutta niitä nimitettiin heidän syntymäpäivikseen, koska ajateltiin heidän kuolemassa uudesti syntyneen taivaalliseen elämään.
Ensimäisiä kristillisen kirkon pyhimyksiä olivat veritodistajat eli marttyyrit. Sittemmin asetettiin niiden rinnalle askeetit, jotka ankaranhurskaalla elämällään olivat saavuttaneet pyhyyden maineen. Viimeksi saivat tämän kunnian opiltaan tai vaikutukseltaan muistettavat kirkon esimiehet, jopa muutamat roomalaiskatolisen kirkon hyväksi toimineet maallisetkin ruhtinaat kuten Kaarle Suuri.
Ennen kristinuskon virallista voittoa oli pyhimysten luku vielä hyvin rajoitettu. V. 354 Rooman kristillinen seurakunta, joka kuitenkin jo monet veriset vainot oli kestänyt, ei tuntenut useampia kuin kolmisenkymmentä marttyyrinhautaa. Mutta kristittyjen lukumäärän äkkiä kasvaessa kaksin- ja kolminkertaiseksi väestön keskuudessa, jossa pakanallisten sankarien palvonta oli yleisesti vallinnut, tuli näiden sijalle asetettavien suojeluspyhien tarve yhä tuntuvammaksi. Unohtuneitten marttyyrien leposijoja ruvettiin etsimään hautakivikirjoitusten johdolla tai kansanmuistelmain ja aavistusten avulla. Silloin saattoi joskus riittää M-kirjain osoittamaan, että kiven alla lepäsi marttyyri, taikka ruumislöytö paikassa, jota ilmestyksen johdosta oli kaivettu. Vielä paremmin saatiin tämä tarve tyydytetyksi kuljettamalla vierailta paikoilta osia jonkun pyhimyksen jäännöksistä, jotka tekivät hänen vaikutuksensa uudella paikalla yhtä läheiseksi ja tehoisaksi kuin hänen alkuperäisellä kuolinsijallaan. Itämailta, etenkin Pyhältämaalta toivat pyhiinvaeltajat näitä n.s. reliikkejä länsimaille; niiden mukana seurasi vastaavien pyhimysten palvonta. Suurimmassa määrin edistivät pyhimysten leviämistä ristiretket, joiden aikana länsi-Eurooppa joutui voimakkaan itämaisen vaikutuksen alaiseksi ja samaan aikaan omaa vaikutustaan ulotti pohjoismaihin, viimeksi Suomeen ja Viroon.
Paikallisien pyhimysten yläpuolelle kohosi joukko katolisessa kirkossa yleisesti palvottuja pyhiä. Tämä ei ollut mikään suljettu piiri, vaan saattoi siihen päästä uusi tulokas ja sen kautta joku entinen syrjäytyä. Saksassa muodostui 1400-luvulla neljäntoista "hädässäauttajan" ryhmä, jolla on Suomessakin ollut merkityksensä.
Tällainen pyhimys saatettiin ottaa myös jonkun paikkakunnan erikoiseksi suojelijaksi. Mutta yleensä sitä pyydettiin avuksi jossakin määrätyssä tehtävässä, jonkun elinkeinon edistäjänä, jonkun taudin parantajana tai muun turman torjujana.
Kansan keskuudessa suosituimmat pyhimykset voidaan siten jakaa vaikutusalaansa myöten. Alkaen kalastuksen ja vesilläkulun suojelijoista tulevat tässä esitettäviksi ne, joiden muisto on suomalaisissa runoissa säilynyt.
ApostolimarttyyritAndreasjaPietaritulivat jo aikaisin sekä itä- että länsimaisen kirkon pyhimyksiksi. Edellinen, jonka mainitaan vaeltaneen käännyttäjänä myös Mustanmeren rannoilla, sai sen johdosta Venäjällä kansallisen merkityksen. Kreikasta, jossa hänen kerrotaan kärsineen ristikuoleman, vietiin 4:nnellä vuosisadalla Andreaksen maalliset jäännökset Skotlantiin, jonka maan suojelijana hän siitä lähtien oli. Pietarista, jonka tiedetään viimeksi vaikuttaneen Roomassa ja siellä ristiinnaulitun, tuli roomalaiskatolisen kirkon kallio ja paavinvallan ylläpitäjä. Hänelle luvattujen taivaanvaltakunnan avainten johdosta tehtiin se päätelmä, että Pietari toimi taivaassa portinvartiana. Tämä käsitys kuvastuu myös muutamissa suomalaisissa Viron orjan virren toisinnoissa.
Alkuperäiseltä ammatiltaan kalastajia ollen Andreas ja Pietari joutuivat kaikkialla, myöskin pohjoismailla, kuten Tanskassa, kalastajain suojeluspyhiksi. Runossa Luojan laivaretkestä esiintyy tämä veljespari vesillä:
Antti santti soutamassa, pieni Pietari perässä.
Erikseen Pietaria Virossa vielä 1700 luvulla pidettiin "kalajumalana", ja Venäjän Karjalassa yhä kumarretaan "kalojen hallitsijana". Molempien veljeksien palvonnasta on säilyttänyt muiston Suomessa tavallinen onkimaluku:
Anna Antti ahvenia,Pekka pieniä kaloja!
Siitä on Antti tullut joskus ahvenen nimitykseksi:
A. Ahven, ahven, Antti faari!B. Pthyi ahven, Anteroinen!
Antin päivää ovat myös metsämiehet ja poronhoitajat Ruotsin Lapissa pyhittäneet. Pääsiäisenä rahaa kirkkoon antaessaan he ovat luvanneet uuden antimen Antinpäivänä, jos kesän aikana kaikki hyvin menestyi, sillä "Antero apostoli on onnen ja terveyden jumala". Suorittaessaan sinä päivänä kaikki lupaamansa lahjat, he ovat sitoutuneet jälleen pääsiäisenä uhraamaan, jos heillä talven aikana oli menestystä.
Avaimen omistaja Pietari oli Saksassa lukko- ynnä kelloseppien, Tanskassakin tiettävästi kelloseppien pyhimys. Lukkoseppänä häntä puhutellaan myös suomalaisessa loitsussa:
Pietari parahin pappi, kultalukkojen kutoja, vaskilukkojen valaja!
Suomalaisten runojen yleinen nimenmuoto Pietari, joka on johtunut ruotsinkielisestäPetar, on säilynyt kreikanuskoisillakin karjalaisilla, vieläpä yhdessä latinaisensantti(sanctus 'pyhä') sanan kanssa. Tässä on ilmeisin todiste runojemme länsisuomalaisesta ja roomalaiskatolisesta alkuperästä, kuten A. Lähteenkorva (Borenius), ensimäisenä on huomauttanut.
Yleisesti levinneeseen Käärmeensynty-runoon on Suomen itä-Karjalassa joskus harvoin pujahtanut venäläisperäinen Petri, eikä edes aina oikealle paikalleen Pietarin asemelle, vaan tämän rinnallekin Jeesuksen sijalle:
Astui Pietari Petrin kanssa,virkki Pietari Petrillensä:"Suo sie Herra henki tuolle!"
Vienan läänissä on kuitenkin Suomen puolelta saapuneista loitsuista riippumatta muodostettu kalastajan rukouksia, joissa muoto Petri saa vielä venäläisen määresanankinkormelitsa, 'elättäjä'.
A. (Nuottaa laskiessa): Pyhä Petri kormelitsa, uittele ulaneniä, käytä käyräharteisia! B. (Perkausveistä pestessä): Kuule pyhä Petri, nämä oisi hyvät töiksi, kaunihit käsillisiksi! C. (Syömään käydessä) Pyhä Petri, vereksilläsi näitä syömme, toista antamaan!
Venäläinen kansa kunnioittaa Petriä myös peltojen varjelijana. Siitä johtuu Ukko-päivän yhdistyminen Petronpäivään Inkerissä.
Myös Pietari esiintyy joskus runoissa pellon vartijana:
Pietari pellolle pertuska käteen!Anna maata maan luvalla!
Pietarin apulaisena Rooman seurakunnan perustamisessa kerrotaan olleen Paavalin oppilaanKlementin. Paavina hänet lähetettiin maanpakoon Krimin niemelle, jossa hänet lopuksi surmattiin mereen upottamalla ankkuri kaulaan kiinnitettynä. Pyhä Clemens esiintyy Ranskan kirkon aikaisemmissa rukouksissa avuksi pyydettynä myrskyä vastaan. Pohjoismailla hän kuuluu varhaisemman keskiajan pyhimyksiin. Tanskassa hänen tiedetään olleen sekä ankkuriseppien että merenkulkijain suojelijan. Ruotsin kristillisissä riimukirjoituksissa esiintyy nimenmuotoKlimit. Siitä päättäen on nykyisen suomalaisenKlemettimuodon rinnallaKlimettioletettavissa. Tästä taas on metateesin ja assimilation kautta johdettavissa veden haltiana rukoiltuLitvetti(Klimetti > Likmetti > Likvetti > Litvetti, vrt. likviitti > litviikki).
A. Litvetti veen kuningas, nosta ruotainen rovio, kaikuta kalainen karja miehen etsivän etehen! B. Litvetti veen kuningas, veen isäntä, vuon valio, kivet saata sammaliksi, hauin vuoluksi venonen!
Klemetin syrjäytti keskiajan loppupuolella, jolloin hänen nimelleen ei Tanskassa enää kirkkoja eikä alttareja pyhitetty, itämailta 11:llä vuosisadalla saapunut merimiesten pyhimys, pohjoismailla erittäin Hansa-liiton patruunana mainittava Nikolaus. Tämän kerrotaan eläneen 4:nnellä vuosisadalla Vähässä Aasiassa. Hän oli pyhimys jo lapsuudestaan, jonka vuoksi joutui myös lasten suojelijaksi. Vanhempainsa kuoltua hän jakeli kaiken omaisuutensa puutteenalaisille. Myran kaupungin piispaksi tultuaan hän esiintyi yhtä anteliaana. Hänestä on muisto säilynyt protestanttisillakin germaneilla, jotka lapsille lahjoja jakavaa joulu-ukkoa hänen nimellään kutsuvat. Merelläkulkijain suojelijaksi hän joutui sen johdosta, että laivamatkalla Pyhäänmaahan oli rukouksellaan tyynnyttänyt myrskyn. V. 1087 vietiin pyhän Nikolauksen maalliset jäännökset Myrasta Bariin Etelä-Italiaan. Tämän muuton juhlaa ruvettiin heti viettämään, eikä ainoastaan katolisessa, vaan myös venäläisessä kirkossa, joka siihen aikaan oli suhteissa Roomaan ja jossa mainittu pyhimys oli saavuttanut erityisen kansansuosion.
Venäläisiltä ovat kreikanuskoiset suomalaiset omistaneet pyhänMiikulan eli Miikkulan, joka muutamissa länsi-Inkerin ja Suomen itä-Karjalan Kartanluvuissa ilmaantuu edempänä esitettävän "metsän herran",Jyrki-pyhimyksen rinnalla, silti säilyttäen alkuperäistä vaikutusalaa osoittavan mainesanansa:meren isäntä. Mutta Venäjän Karjalassa ilmoitetaan Miikkulaa palvottavan myös metsän jumalana ja erittäinlintujen ansoihin juoksuttajana. Yhtäläinen merkityksen siirto on Ruotsin Lapissa Andreaksen suhteen todennettu. Samoin on Nikolaus Suomessakin joutunut metsästäjäin ja erittäin linnustajani palvottavaksi. Häneen on kohdistettu seuraava Gananderin painattama rukous:
Loaus Pohjolan isäntä, anna mulle aika lintu näistä puista puhtahista, varvuista valantehista; siitä mä hyveä kiitän, siitä kuulua kumarran, kuin sa annat aika linnun kotoisiksi tuomisiksi.
Loaus eliLaus(< Laaus), niinkuin sen Ganander myös kirjoittaa, ei ole muuta kuin jälkiosaNiko-laausnimeä. Tämä ei kuitenkaan ole lyhennetty niin yksinkertaisesti kuin esim. Teemu nimestä Nikodemus, vaan välimuotona on epäilemättä ollut tunnettuKlaaus eli Klaus.
MainesanaPohjolan isäntäon johtanut Gananderin tekemään Laauksesta puolison Pohjan eukolle, joka juoksuttaa poroja ja hirviä, sekä sen johdosta selittämään, että hänkin oli porojen ja hirvien haltia, jota villiporon metsästyksessä rukoiltiin. Kuitenkin hänen painattamassaan näytteessä selvästi puhutaan puissa olevista linnuista. Pohjola, kuten saamme nähdä, on tällaisessa tapauksessa ainoasti Metsolan sijainen. Ei siis voi, niinkuin Ganander näyttää tahtovan, naispuolisena vastineena Laaukseen liittää Loveatarta, joka toisinaan esiintyy Pohjolan emäntänä.
Samoissa Ranskan kirkon vanhoissa rukouksissa, joissa Klemetti mainitaan, esiintyy myös pyhäKristofervedenhädästä päästäjänä. Myöhemmällä keskiajalla hän Saksassa ja Skandinaaviassa pääsi yleiseen suosioon huomattavimpana mainituista "hädästäauttajista". Melkein kaikissa 1300- ja 1400-luvun saksalaisissa kirkoissa seisoi oven luona tai muuten kauas näkyvässä paikassa jättiläiskokoinen puuveistos, joka kuvasi Kristoferia Kristus-lasta kantavana. Joka sen sai nähdäkseen, häntä, niin uskottiin, ei samana päivänä äkkikuolema kohdannut.
Kreikkalaisen legendan mukaan Kristoforos, 'Kristuksen kantaja', oli kotoisin jättiläisten maasta ja sai kasteensa Lykiassa Vähässä Aasiassa. Syyrian pakanoihin vaikutti käännyttävästi hänen rautaisen sauvansa puhkeaminen vihreihin vesoihin. Enimmän huomiota herättäneen mainitaan se, että hänellä oli koiran pää. Myös vanhoissa itämaisissa pyhäinkuvissa on hänellä ollut koiran tai suden pää.
Myöhemmän latinaisen legendan mukaan Christophorus oli jättiläinen, joka etsi maailman väkevintä. Aluksi hän palveli mahtavaa kuningasta, sitten paholaista, vaan kun näki tämän ristiä väistävän, läksi hän Kristusta etsimään. Viimein hän tapasi vuolaan virran luona erakon, joka hänelle ilmoitti, että Vapahtaja on löydettävä hurskauden harjoituksissa. Kun hän ei halunnut palvella Kristusta paastoamalla ja rukoilemalla, neuvoi erakko häntä kantamaan virran yli pyrkiviä ihmisiä. Muutamana yönä tuli hänen kannettavakseen pieni lapsi, jonka paino joka askelella lisääntyi, niin että jättiläisenkokoinen mies oli sortua taakkansa alle. Lapsi oli Kristus, joka hänet sitten virrassa kastoi. Christophoruksen nimenä ennen ristimistä mainitaan olleen Adokimos (uskoton), Reprobus (väärä) tai Offerus (uhraaja), jotka kaikki ovat kuvannollisia mainesanoja.
Nähtävästi on tämä pyhimys tarunomainen. Hänen esikuvakseen on selitetty egyptiläinen Anubis-jumala, jonka tunnusmerkkinä oli suden tai koiran pää ja jota esitettiin auringonpoikaa, Horos-lasta, Niilivirran yli kantavana.
Tanskassa tiedetään Kristoferin olleen merimiesten suojeluspyhän. Suomessa onVesi-Ristoavietetty, kuten mainitaan Liperin kirkollisessa tarkastuksessa v. 1737. Loitsien onRistoppia, "kosken-haltiaa" avuksi pyydetty koskenlaskussa. Sitäpaitsi on tämän "virran vanhimman" puoleen käännytty saukonpyynnissä, sillä kansanomaisessa käsityksessä saukko luettiin veden eläimiin.
A. Ristoppi kosken haltia, sylin aaltoja syseä, käsin käännä käppyröitä, koprin kuohua kokoa! B. Joki kultainen kuningas, Ristoppi virran vanhin, juoksuta joen näköisnä, aja aallon karvallisna!
Vielä lukuisampia kuin kalastajain pyhimykset ovat Suomessa olleet metsästäjäin palvomat. Väittääpä runo olevan:
Sata santtia metsässä,tuhat miestä Metsolassa.
Nimiä, etenkin naispuolisia, onkin metsänhaltioilla suuri määrä. Mutta lähemmin tarkastaessa ne ryhmittyvät muutamien pyhimysnimien ympärille, joista huomattavin on neitsyt Maarian äidinAnnan.
Pyhästä Annasta ja hänen puolisostaan Joakimista kerrotaan n.s. Jaakopin alkuevankeliossa, joka on toiselta vuosisadalta. Joakimin, joka oli varakas, oli tapana tuoda kaksinkertainen uhrilahja temppeliin. Mutta kerran häntä ei otettu vastaan ensimäisenä, koska oli lapseton. Nöyryytettynä hän vetäytyi erämaahan, jossa paastottuaan 40 päivää sai ilmoituksen enkeliltä, että hänen rukouksensa oli kuultu. Sillä aikaa oli Anna palvelijansa puolelta yhtäläisen nöyryytyksen kokeneena mennyt rukoilemaan puutarhaan, jossa sai samoin ilmoituksen. Joakimin kotiin saapuessa hän ovelta juoksi vastaan ja heittäytyi miehensä kaulaan kertoen ihmeellisestä ilonaiheesta.
Aikaisemmin keskiajalla oli pyhällä Annalla vielä vähän huomattu asema. Tosin hänelle 500-luvulla rakennettiin kirkko Konstantinopoliin, jonne v. 710 myös hänen ruumiinsa tuotiin Palestiinasta. Siitä ajasta alkaen tavataan hänen jäännöksiänsä länsimaisissakin kirkoissa, kuten Wienissä ja Roomassa. Mutta vasta keskiajan lopulla tuli hänestä roomalaiskatolilaisissa maissa yleisesti suosittu pyhimys.
Tanskassa perustettiin ensimäinen Annan kappeli 1300-luvulla. Suomessa pyhitettiin Annan nimelle Hartolan kirkko v. 1398 ja Ruotsissa asetettiin hänelle kuori Upsalan tuomiokirkkoon v. 1413. Pyhän Annan palvonnasta on keskusteltu Ruotsin kirkolliskokouksessa vv. 1436 ja 1441. Naisten nimenä oli Anna 1300-luvulla hyvin harvinainen, 1400-luvun alussa jo vähän enemmän käytännössä, mutta vuosisadan keskivaiheilla aivan tavallinen Ruotsissa.
Juuri tähän aikaan oli Anna muotipyhimyksenä pohjoismaiden henkisessä emämaassa Saksassa. Pyhä Anna "itse kolmantena", kuten häntä aljettiin kuvata sylissään Neitsyt Maaria, joka vuorostaan piteli Kristuslasta, tuli ajan tunnussanaksi. Hurskas intoilu oli siinä määrin vallannut kaikki säädyt, että näytti siltä, kuin Anna olisi syrjäyttänyt tyttärensäkin. Luther, joka itse oli ollut harras Annan rukoilija, todistaa hänen pyhäpäivänsä loisteen himmentäneen kaikkien muiden pyhimysten juhlat. Kun puhdistetun opin uutuutta moitittiin, Luther puolustautui kysymyksellä: "Vanhako sitten on pyhän Annan palvonta? Eikö sekin ollut uutta 10, 20, 40 vuotta takaperin?"
Anna, joka eläessään oli ollut rikas ja antelias emäntä, tuli rikkauden antajaksi pyhimykseksi. Luther mainitsee kansan häntä suosineen, paitsi uutuuden vuoksi, vielä enemmän siitä syystä, ettei hän tullut tyhjin, vaan täysin käsin: "Missä tapaa nykyään pyhimyksen, jolta rukoiltaisiin kärsivällisyyttä, uskoa, rakkautta, puhtautta tai muuta hengellistä hyvyyttä niinkuin pyhältä Annalta rikkauksia?"
Hyvin runsaasti tavataan Annan nimellä kappeleja, kirkkoja ja kaupunkejakin Saksan vuoristoissa, missä on metallia, etenkin hopeata löydetty. Vuorikaivosten suojeluspyhänä hän sai nimityksen "malmintekijätär". Paitsi vuorimiehet pitivät häntä pyhimyksenään myös naisellisen käsityön tekijät ynnä nuoranpunojat. Legendan mukaan hän oli ollut taitava emäntä, joka omin käsin valmisti sekä villaa että liinaa vaatteiksi. Hänen kuvilleen tunnuksellinen olivihreäkaapu, jommoiseen myös Anna-veljistöjen jäsenet juhlatiloissa pukeutuivat.
Tanskassakin tiedetään Annaa palvotun sekä rikkauden antajana että kotoisen työn suojelijana. Suomen kirkoissa säilyneitä keskiaikaisia pyhäinkuvia on useampia Annan kuin kenenkään muun pyhimyksen, Neitsyt Maariaa lukuunottamatta.
Itäsuomalaisissa ja rajantakaisissa metsänluvuissa pyhä Anna esiintyy tavallisesti kolmitavuisenaAnnikki eli Annikka, kerran Annatarmuodossa. Harvinainen on kaksitavuinenAnnija vielä harvinaisempi perusmuotoAnna. Jälkimäiseen liittyy yhdessä kirjaanpanossa taivaalliseen arvoon viittaavaPäivölän miniä. Edellinen on säilyttänyt latinaisen etusanansantta(sancta 'pyhä') parissa Niukahdusluvussa.
Annikin olennaisin määre, jota käytetään etelämpänä Karjalankannaksella ja usein itä-Suomenkin alueella, onavainpiika.Itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa yleisin mainesana ontytärTapion. Tälläkin kuvaillaan olevan:
Käessä kultaiset avaimet,renkahat on reiellähän.
Muutamasti Suomen puolella on Annikkisalojen aljo eli salon alio.Tavallisena kertosäkeenä onmetsän piika pikkarainen.
Paitsi Tapion tyttärenä esiintyy Annikki välistäTapion eukkona, akkana eli emäntänä. Useammin on hänellä mainesanametsän emäntä. Annikki avainpiika saa toisinaan kertosäkeekseensinisukka suon emäntä.
Annikkia avainpiikaa rukoillaan:
A. Anna tie, avaa portti, miun metsällä käyessäni! —Annappassitt'antimesi, annasta korven kolkkasesta! B. Anna minulle, me Annelle, sinun antoaikoinasi, minun pyytöpäivinäni, heitä aukianninaitta!
Onpa joskus samassakin säkeessäAnniyhdistettyantamisenkäsitteesen:
Anna, Anni, aioin toisin, —mie kumarran kullillani.
Että nämä rukoukset jo alkuansa on kristilliselle pyhimykselle omistettu, ilmenee seuraavista Annikkiin, Tapion tyttäreen kohdistetuista pyynnöistä:
A. Avoa rahainen aitta, metsän linna liikahuta — En minä pyhänä pyyä, aina arkena ajelen. B. Jätä auki aitan ukset miesten mennessä metsälle Jumalalta pyytämähän, Luojalta anelemahan.
Metsäalueen vertaaminen aittaan ulottuu niiden sisällykseenkin turkiseläimiä kuviteltaessa jo valmistetuiksi esineiksi.
Visko viisi kinnastasi,kymmentä kypereäsi!
Tavallisimmin kuitenkin niiden myyntiarvo on vertauksen pohjana.Metsästäjä ne rinnastaa oman tarjoamansa kullan ja hopean kera:
Tule kullan muuttehelle metsän linnan liepehelle! Annan kullat kullistasi, hopeat hopeistasi.
Kultaa ja hopeaa eivät ole ainoastaan Annikin antimet, joita häntä pyydetään laskemaan liikkeelle:
Laske kulta kulkemahan,hopeainen liikkumahan!
Kultaiset ja hopeaiset ovat myös kujat ja tiet, joita myöten hän juoksee kulta- ja helmikoristeissaan:
Juoksi kultaista kujoa, hopeaista tietä myöten, kaulassa heleät helmet, korvat kultakoltuskoissa, silmänripset simpsukoissa, — pää kullan vipalehissa.
Kultaa ja hopeaa kuvitellaan hänellä riittävän koko metsänkin koristamiseen:
Pane kuuset kultavöihin, petäjät hopeavöihin. varvat vaskirenkahisin!
Mielikuva metsän ja sen teitten kultaisuudesta ja hopeaisuudesta johtunee päivänpaisteen ja kuunvalon synnyttämistä vaikutelmista. Mutta metsän emännän puvun koristeet metsästäjä asettaa uhriksi vuolemainsa todellisten kulta- ja hopeasirusten yhteyteen:
Usein on hyvän emännän käet kultakäärehissä, sormet täynnä sormuksia, kalvot käärösen munia, helmat vaskirenkaita, hiukset kultakukkasia, jotk' on saanut annillansa. Usein on pahan emännän sormet vitsasormuksissa — auttamattomuues[san]sa.
Että tämä emäntä, jonkaannistaon kysymys, on Annikki, ilmaistaan nimenomaan toisinnossa, joka alkaa:
Annikka metsän emäntä!Katsopas hyvän emännän —
Paitsi Metsänloitsuissa käännytään Annikin puoleen myös muutamissa Karjanluvuissa. Hän on: "juottaja metisen juonen, katsoja metisen karjan", jota häntä pyydetään "koiriltansa", metsänpedoilta varjelemaan. Erityisesti lammasonnea häneltä joskus anotaan:
Siitä lauma lampahia, kimppu kierävillaisia!
Metsänhaltiana Annikki on myös ampiaisen hillitsijä, jota rukoillaan panemaan: "maata miehet, maata miekat". Itse ampiainen saa puhuteltaessa mainesananAnnin lintu.
Santta Annin toiminta naisten käsityön ynnä nuoranpunonnan suojelijana kuvastuu mainituissa Niukahdusluvuissa:
A. Sant[t]a Anni, armas muori, kehrää mulle punainen lanka, sinilanka siuvuttele rautaisella rukkilalla, vaskisella värttinällä kahen kallion välissä, kolmen vuoren konkelossa! B. Santta Anni, armas neito, tuolin kultaisen kukulla, rahin rautaisen nenässä kehräsi punaisen langan, langan mustan muiahutti kehrällä hopeisella, vaskisella värttänällä.
Huomattava on, että Annia tässä nimitetään vuoroinneidoksivuoroinmuoriksi. Myös metsänhaltiana Annikki esiintyy näillä molemmilla määreillä.
Toiselta puolen rukoillaan Annikkia "Tapion emäntää":
Naita meiän miehiämme, uuista uroitamme metsän mielityttärille, karvarinnoille kavoille!
Toiselta puolen Annikkia avainpiikaa kehoitetaan:
Soitellos metinen pilli, simapilli piiparoita korvalla ehon emännän! Et emäntä lienekänä, jos et piikoa pitäne, sata piikoa pitäne.
Välistä siirrytään taas emännästä piikaan seuraavasti:
Et emäntä lienekänä, kun et piikoa pitäne, kolmea avainta vyöllä. Etpä piika lienekänä, kun et aittoa avanne —. antane avattuasi.
Taikka kuvaillaan mitenkä Annikki "tytär Tapion":
Piti piikoa yheksän,viisi kuusi käskyläistä.
Saattaapa Annikin "metsän emännän" kertonakin olla "metsän piika pikkarainen".[55]
Tämä kahtalainen nimitys saa selityksensä roomalaiskatolisen kirkon käsityksestä, että Annakin on neitsyenä synnyttänyt neitsyt Maarian. Annikin oli sitä helpompi vallata Tapion sekä tyttären että eukon asema, kun ei kumpaisellakaan paikalla ollut nimellistä edeltäjää. Sillä muut metsän emännän tai piian nimitykset voi osoittaa tilapäisemmin käytetyiksi tai myöhäisemmiksi runollisiksi muodostumiksi.
Jonkun kerran esiintyy Savossa Maaria "metsän emäntä" eli Metsä-Maaria "emäntä". Mutta milloin kertosäkeessä on "metsän miniä", ei tämä ole Annikki, vaanPiata, s.o.Beata. Milloin taas Annikki käy Maarian edellä pääsäkeessä, silloin hän ei ole miniä eikä tytär, vaan myöskin "metsän emäntä".
Muutamissa savolaisissa Jäniksenluvuissa tavataanPurppuraeliPurppula puhas emäntä, joka ilmeisesti tarkoittaa pyhääBarbaraa. Sennimisen puhtaan neitsyen kerrotaan eläneen 3:nnella vuosisadalla Nikomediassa epäluuloisen isänsä sulkemana torniin. Siellä hän sai ilmestyksen Vapahtajalta, jolle vihkiytyneenä kieltäytyi maallisesta avioliitosta. Julmistuneen isänsä käsistä hän pääsi pakenemaan ihmeen kautta avautuneeseen vuoreen. Sieltä löydettynä hän joutui monen kidutuksen alaiseksi ja viimein mestattiin; mutta pyövelinä toimineen isän ukkonen iski kuoliaaksi. Ruudin ja tykkien tultua käytäntöön hänet Espanjassa otettiin niiden suojeluspyhäksi. Saksassa hän sitäpaitsi oli vuorityöntekijäin ynnä yleensä vuoriston pyhimyksenä.
Vermlantilaisessa Karjanluvussa rukoillaan karhua hillitsemään:Mareta"hyvä emäinen". Inkeriläisessä Voiteenluvussa mainitaanMarketan emo mokomameren lukkojen lumoojana, saatanan salpojen ja avaimien saajana sekä kyiden lypsäjänä. Karjalaisessa Pistoksenluvussa "Marketta on tietäjäeukko". V. 290 marttyyrikuoleman kärsinyt pyhäMargarethaoli pakanallisen papin tytär Antiokiasta, joka imettäjänsä käännyttämänä ja sen johdosta kotoaan karkoitettuna tämän luona asui lampaita paimentaen. Sittemmin vangittuna hän ristinmerkillä lannisti lohikäärmeeksi tekeytyneen paholaisen. Hänet kuvataan paimensauva kädessä ja lohikäärme jalkain juureen kytkettynä. Saksassa ja Virossa Margarethaa on palvottu lapsensynnyttäjäin suojelijana.[56]
Annikki avainpiika saa itä-Suomessa joskus kerrokseenEeva piika pikkarainen. Alkusoinnun vaikutuksesta "emäntään" helposti yhdistyvääElinaapuhutellaan myös pari kertaa "metsän emäntänä".
Venäjän Karjalassa ilmaantuu Annikista muunnoksenaAinikki"Tapion neiti", johon lienee vaikuttanut sentapainen säe kuin: "metsän Anni ainokainen".
Yleinen Venäjän Karjalassa onMielikki metsän emäntä. Kertosäkeessä on toisinaan säilynyt Annikki tytär Tapion, mutta silloin melkein aina on Mielikkimetsän miniä, eikä emäntä.
Mielikki nimen kehitys on lähtenyt tavallisista Metsänlukujen alkusanoista: "mielly metsä" j.n.e., johon olemme nähneet joskus kertosäkeenä liittyvän "mielly Metsolan emäntä". Tämä säe saattaa itsekin runon alkaa:
Mielly Metsolan emäntä,Tapiolan tarkka vaimo!
Siitä muodostunut on laulajan vakuutus:
Miellytän metsän emännän,korven eukon kostuttelen.
Edelleen on mieluisuus käsitetty metsälle tai emännälle oleellisena ominaisuutena.
A. Mieluisan metsän emäntä,Tapiolan tarkka vaimo!B. Mielus Metsolan emäntä —mielly meiän miehiimme!
Tämä mielus Metsolan emäntä voi saada kertosäkeekseen myös "Tapiolan tarkkaneito". Sama määre:mielu(mielo, miely eli mieli) on metsän tytöllekin annettu:
Metsän tyttö, mielu neiti, mieluttele metsiäsi!
Mielu sanasta on viimein johdettu naisellinen nimi sekä -tarettä -kkipäätteen avulla. Metsän emäntänä esiintyy jo Suomen puolella Mielutar eli Mielotar, kerran kumpikin, sekä kahdestiMielikki, joka ilmeisesti on Annikki nimen mukaan muodostunut.
Mielotar muodosta vääntynyt on eräässä PuunsynnyssäMierotar"metsän miniä", jonka edellä käyMalitar"vanha vaimo". Malitar on alkuaanMaritars.o. Neitsyt Maaria, jonka tulemme puitten kylväjänä tapaamaan. Näissä nimissä on vain tapahtunut dissimilatio, r:n ja l:n vaihtuessa.
Mierottaresta on edelleen muuntunutMiiriitär"metsän miniä", minkä mukaan on muodostunut seuraavakin säe: "Kuuriitarmetsän kuningas", josta edempänä. Tästä taas on Lönnrotin toimittamissa Loitsurunoissa laitettu Mielikin ehon emännän vastine hänen epäsuosiollisena ollessaan:Kuurikki"kova emäntä".
Myös Muurutar "metsän emäntä", jota kalastaja rukoilee:
Ota virpu viittä syltä, salko seitsensä satoa, jolla merta meurutat!
on ilmeisestimeurutaasanan vaikuttama erehdysmuoto Mielutarta. ItseMieluutaresiintyy kerran veden emäntänäkin.
Merkityksellisesti Mieluttaren mukaan muodostuneena on lisäksi mainittava:Lemmitär"metsän emäntä", johon verrattakoon säepari:
Mielly metsä, kostu korpi,lepy lempeä emäntä!
Metsolan neidin mainesanametinenon yhdistetty metsän meden eli oluen pyyntöön:
Tuo mulle metsän olutta, metsän mettä juoakseni: metsäss' on olutta paljon, metsässä mesi makea.
Samaa mielikuvaa edustavat haltian karhulle kantama mesipurtilo sekä vanhassa E.N. Setälän löytämässä karhurunossa vuodelta 1675 tavattavat säkeet:
Juo metsän mesipikari metsän neieen kainalosta, ällös juoko miehen verta — Siitä mä sinun ottelen metsäisestä mättähästä simaiselta neitiseltä.
Tässä mainitunsimaisen neidonohella tavataan vieläsiman eukko.
Määreestä metinen eli simainen on muodostettuSimanter(<. Simatar) "metsän emäntä" sekä "metinen neito"MelikkieliMesitär. Viimeksimainitusta on muodostunutMetsätär, kuten sen edellä käyväKuitarselvästi osoittaa:
Paista Kuitar kuinen kakku, Metsätär mesinen leipä, jolla metsän miestuttelen, korven synkän kostuttelen!
Kuitarvuorostaan, joka johtuurasvaamerkitsevästäkuusanasta, on muunnettuKuuttareksi, joka sitten kertosanakseen saaPäivättären:
Paista Kuutar kuinen leipä,Päivätär metinen leipä!
Tapion vaimon mainesanastatarkkaon Kantelensynnyssä joskus laitettuTarkotin"metsän emäntä" taiTarkoin"its' metsän isäntä" ynnä samannimiset veden emännät.
Vielä on huomattava metsän ja sen haltiainsininen väri, jota viheriän asemesta runoissa käytetään:
A. Lämpiä salo sininen!B. Sininen on salon isäntä.C. Sinisirkku metsän emuu —Sisällä salon sinisen.
Sinisukkasuon emäntä jasiniviittaviidan eukko ovat ennen mainitut, samoinsinipiikametsän tytön kertosanana. Ehdottomasti johtaa pyhän Annan viheriän kaavun mieleen seuraava säepari:
Annapa metsän emäntä,siniviit[t]a velvollinen!
Myös Ampiaisen puhuttelussa tavataan "sininenmetsän miniä", josta nimikinSinitär("sinun sukusi") on kehittynyt.
Toisissa Ampiaisenluvuissa on puhuteltu: "siivekäsmetsän emuus",Siivikko"metsän emonen",Siivikki"metsän miniä" sekäSiilikki"metsän miniä tai emäntä".
Mielikin ohella Kalevalassa (UK 14: 217) tavattava metsän emännän nimitysMimerkkiesiintyy ainoasti yhdessä kirjaanpanossa, mutta samalla sekä isännän että emännän nimenä:
Mimerkki metsän isäntä, havuhattu, naavaparta! Mimerkki metsän emäntä, tinatuppi, vyö hopea!
Selityksensä se saa toisista Metsänlukujen säkeistä:
A. Himmerkki metsän emäntä!B. Metsä Himmerten kuningas!
Himmerkkiei ole muuta kuin ruotsinhimmelrik, 'taivaan valtakunta'. Siitä väännetty Himmerten osoittaa, mikä sija ja yhteys sanalla alkuaan on ollut. Täysin selvä on Karhunsynnyssä kummina toimiva itseHimmerkin kuningas. Tulenluvuissa kutsutaan avuksiImmerkin, Himmerkin, Himmertin eli Himmelin kuningas. Määreestä on se tässäkin tapauksessa toisinaan muunnettu nimeksi:itse Himmeri eli Immerkki kuningas. Immerkistä on yksinkertaisesti takaheiton kautta muodostunutMimerkki.
Muutamassa Peuran luvussa ilmaantuu Tapion tyttären nimenäLumikki, jota rukoillaan: "luikuta lumikkiasi!" Eräs Pakkasen luku alkaa:
Lumikki hevosen varsa, Lumikki tytär Tapion imetteli poikoansa riippuvilla rinnoillansa.
Toisessa Pakkasen luvussa saa itse pakkanen nimen Lumikki:
Nimi tuolle pantanehan —Lumikki hevosen varsa.
Sana johtuu talvikon eli tallitoukan luvun alkusäkeestä: "Lumikki lumelle syntyi".
Pakkasen ynnä Puun luvussa tavattavastaTuulettarestaon samalla päätteellä kuin Annikki muodostunutTuulikki Tapion neiti, joka Suomen puolella aloittaa runon ilman vempelellä istuvan immen kosinnasta. Tähän paikkaan se on siirtynyt Karjanluvuista, mistä se kerran on löydetty Vienan puolella. Siellä on myös pari kertaa kirjaanpantu Tuulikista sisarenturmelijanTuurikkaisenmukaan väännettyTuurikki.
Tuurikin, Tapion tyttären, edellä käyvät:
Mielikki metsän miniä, Tellervo Tapion neiti. utupaita, hienohelma.
Tellervo tavataan vielä toisessa vienanpuolisessa säkeistössä:
Mielikki metsän emäntä,Annikki tytär Tapion,Tellervo Tapion paimen,metsän piika pikkarainen!
Luettelontapaisesta:emäntä, tytär, paimenvoisi jo päättää viimeksimainitun tarkoittavan poikaa, jollei neljännen säkeenpiikayhdistäisi kaikkia samaksi haltiaolennoksi. Mutta Suomen puolelta on löytynyt kolmannen säkeen alkumuoto:poika Pellervo Tapion.
Metsään eksynyt maanviljelyksen haltiaPellervoon nähtävästi alkusoinnun (Tapio) vaikutuksesta vääntynyt Tellervoksi, samalla merkitykseltäänkin siirtyen miespuolisesta sukupuolettoman välityksellä naispuoliseksi: poika > paimen > tytär.
MiespuolisestaRistopistaeli Kristoferista lienee johdettavaRistikko"Tapion neito", jota kehoitetaan metsänviljaa juoksuttamaan.
Annikin ohella sekä Suomen että Venäjän Karjalassa joskus esiintyväMikitär"metsän miniä" eli "metsän mieliäMitikkä" vastannee kreikanuskoisten miespyhimystäNikita(Niketas), jonka syksyisestä nimipäivästä (9/9 v.l.) keväiseen (3/4 v.l.) kaikki metsänhaltiat venäläisen kansanuskon mukaan nukkuvat. Alkukerakkeiden n:n ja m:n vaihtelun olemme jo todentaneet nimessäMiikula.
Ainoasti näennäisesti naispuolinen on Kummutar, joka tilapäisesti esiintyessään ei tahdokaan olla metsän emäntä, vaan "metsän kuningas", samoinkuin ennen mainittuKuuriitar. Molemmat kuuluvat suureen ryhmäänKu- alkuisia metsän kuninkaan nimityksiä, joista Kalevalaan otettu (UK 32: 493)Kuippanaon jo Gananderille ollut tunnettu. Tämä muoto, jonka Renvall sanakirjassaan on yhdistänyt sanaankuikkana, 'pitkäkaulainen', tavataan vielä muutamissa Lönnrotinkin muistiinpanoissa: kerran käy sen edellä "neitsyt Maaria emonen". Mutta muissa se vaihtelee:Kuihkamo eli Kuihkanen, joiden edellä käy "Maria metinen neitsy" tai "Purppura puhas emäntä",Kuikuli, Kuihtana, Kuittola, Kuittia(karhun isänä),Kuituva ja Kuitua. Erikseen huomattavia muunnoksia ovatHu- alkuisetHuitua ja Huuhkana, jota seuraa "Annukka metsän emäntä".
Nimen vaihtelevat muodot ja siihen liittyvät naispuolisten pyhimysten nimet viittaavat siihen, että tässä piilee miespuolisen pyhimyksen nimi, joka ei ole enää henkilönnimenäkään käytännössä ja siitä syystä monella tavoin vääntynyt. Siitä selville päästäksemme on meidän ottaminen huomioon vielä muutamia metsän emännän nimiä:Kuitio"ohdon emäntä",Hyperä"hyvä emäntä", jota seuraa "metsän Anni", samoinHyyperö eli Hyypiö"hyvä emäntä". A.V. Koskimies (Forsman) Tutkimuksessaan Suomen kansan persoonallisen nimistön alalta ei tunne muuta -io(-iö) päätteistä nais-nimeä kuin juuriHyypiön, eikä -rä(-rö) päätteistä enempää kuin kaksi, joista toinen onHyperäja toinen yhtä epäiltävä. Mainitut metsän emännän nimitykset ovat siis käsitettävät miespuolisiksi metsän isännän nimiksi. Näihin kuuluu vieläHuijutar"metsän miniä" yhdessä Ampiaisenluvussa.
Niinkuin näimme, vaihtelevat alkukerakkeina k ja h, joista jälkimäinen on alkuperäisemmäksi katsottava, koska edellinen on helposti voinut tulla sijalle alkusoinnun vaikutuksesta (kuningas). Seuraava ääntiö on ollut epäilemättä u, joka ainoasti harvoin on siirtynyt y;ksi hyvä sanan seuratessa.Hu- alkuinen metsästyksen suojelija on helppo löytää pohjoismailla palvottujen pyhimysten joukosta. Ranskalaisen herttuan poikaHubertus, joka kuoli piispana v. 727, oli ollut kiihkeä metsästäjä. Kerran pääsiäisviikolla metsästäessään hän kohtasi valkean hirven, jolla oli sarvien välissä loistava risti; samalla hän kuuli äänen, joka häntä vaati luopumaan entisestä elämästään ja kääntymään hengelliselle alalle.
Hubertus nimen lopputavuu on paraiten säilynyt suomalaisen runon muodoissaHuitua ja Kuitua, keskitavuu on tallella muodoissaHyperä ja Hyyperä, joissa b:n vastineena on p. Tavallisesti kuitenkin on b ääntiöiden välistä kadonnut, e on siten liittyneenä u äänteesen muuntunut t:ksi, joka kaikissa muodoissa u:ta seuraa. Sama kahtalainen muunnos on todennettu nimessäTiberias, josta runoissamme on muodostunut toiselta puolenTyperia ja Tyypevija toiselta puolenTyyriä ja Tyrjä. Muodoissa Kuihkamo, Kuihkanen ja Kuihtana i:n ja kerakkeen välinen h lienee selitettävissä k:n tieltä väistyneestä alkukerakkeen h:sta. Mutta yleensä näyttävät enimmän vääntyneet muodot Hubertus nimeä olevan kansanjohdannaisia.Kuippanamuotoon on Renvallin yhdistämä sanakuikkanavoinut vaikuttaa.Kuihkamo ja Kuihkanenvoidaan verrata sanaankuihkata, 'huhuilla metsässä paimenten tavoin'.Huuhkanalähenteleehuuhkajaa, jotaHyypiömerkitseekin. Selvästi kertosäkeen aiheuttama väännös onKulkia.
Kulkia metsän kuningas, metsän käyjä käyretyinen.
Huuhkanan metsän kuninkaan ja Annukan metsän emännän väliin ilmaantuu kolmanneksiIivana metsän isäntä. Toisen kerran tavataan Iivana ja Annukka kahden. Oudolta tuntuuJohannesnimen venäläisperäinenIivanamuoto Keski-Pohjanmaalla ja Pohjois-Savossa, joten tekisi mieli olettaa tässä alkusoinnun vaikutusta (isäntä). Mutta korvessa elänyttä Johannes Kastajaa kunnioitettiin ainakin Ranskassa metsäneläinten vartiana ja karjan suojelijana.
Suomessa Johannes esiintyy useimmiten ristijänä. Karhun:
Juhannes Jumalten pappi ristiäksensä lupasi.
Sitä vastoin kun Yhdeksän taudin synnyttäjä häntä rukoilee:
"Johannes pyhä ritari, tule risti lapsiani, nimitteles poikiani!" Johannes on taiten vasten: "En minä pahoja risti, enkä kasta kauhehia."
Taikka milloin:
Juhannes Jumalan pappi tuli noita ristimähän,
silloin pahojen emo ne kuitenkin itse ristii.
Kerran kastaja Johannes saa määresanansimainen, joka johtunee raamatun kuvauksesta, että hänellä oli ruokana hunaja.
Vielä tavataanJohannes eli Juoneslääkekasvien kerääjänä ja voiteitten valmistajana:
A. Johannes Jumalten mies, paras Herran palvelija, ylimmäinen ystäviä, lähimmäinen lääkäreitä sata hieroi heinän päätä, sata klikkaa kukasi, sata kastetta kokosi. B. Juones Jumalan poika sepä heiniä keräsi, ruhtoi ruohoa tuhannen, kesät keitti voitehia. C. Juhannes Jumalan pappi vuoen voietta keitti kattilalla pienoisella. D. Johannes se paras pappi seisoi meren selällä pienellä patasella voitehia keittämässä.
Mutta kuten voimme arvata mainesanasta "paras Herran(s.o. Vapahtajan)palvelija" ja "ylimmäinen ystäviä", oikeastaan myöskin Herran eikä avuksianojan, tarkoitetaan tässä Johannes evankelistaa, joka kerrottiin viedyn Roomaan ja piinatun öljyssä keittämällä, vaikka ilman tehoa, ja joka sen johdosta pääsi öljynkeittäjäin pyhimykseksi esim. Tanskassa.
Rakkauden apostolina tuli tämä Johannes myös maallisen lemmen suojelijaksi. Eräässä kreikanuskoisten karjalaisten Naintaluvussa pyydetään avuksipyhä Iivari syöttäjä. "Pyhä Iivan suuri on mies, svaadban (häät) asettelee".
Evankelista Johanneksen maallisena muistona säilytetään eräässä Italian kaupungissa hänen tunikaansa eli ihokastansa. Sitä tarkoittanevat seuraavat Verensulkusanat:
Johannes parahin pappi, leikkaa puoli paitoasi!
Johannes Kastajan esiintymistä metsän isäntänä voinevat vielä valaistaJuonesmuodosta mahdollisesti johdettavat naispuolisetJuonetar eli Juonitar sekä Juoletar.
A. Juonetar metsän jumala!B. Juonitar metsän emäntä!G. Juoletar ukko kaunis,veen kultainen kuningas!
Juonettaren tosin voisi selittää runolliseksi metsän juonen personoimiseksi, kuten samassa Metsänluvussa esiintyväUramatarlienee yhdistettävä seuraavassa säkeessä tavattavaan ura sanaan:
Uramatar uusi piika, älä uuista uria, varateitä vahvistele! Yks' on juoni juostaksesi.
Niinikään Juoletar, jota rukoillaan saukonpyynnissä ja siitä syystä veden kuninkaaksi puhutellaan, voisi ollajuola-kasvista johdannainen. Juolukan ruotsinkielisenä nimityksenä onutterbär, 'saukon marja'. Ganander asettaa Juolettaren puolisoksiHillervon, joka oli "saukon oma emuu" ja "veen ehtoisa emäntä". Myös Hillervo voitaisiin suomarjanhillantai kärpänsukuisenhillerinavulla selittää.
Mutta Juonettaren ja Juolettaren määresanatJumala ja ukkoynnäkuningaseivät ole naispuolisia. Lönnrot Loitsurunoissaan on Juolettareen nähden, josta runomitan vuoksi on venytettyJuolehetar, yrittänyt saada aikaan yhdenmukaisuutta muuttamalla ukon akaksi ja kertosäkeen lainaamalla Hillervolta. Kuitenkin ovat juuri määresanat oikeita ja nimet väännettyjä. Hillervo ei ole edes päätteeltään naispuolinen, enempää kuin ennen esitetty Tellervokaan. Jos pyhimyksen nimestäJuhannes > Juoneson johdettavissaJuonetarsiitäJuoletar, niin kenties myösHillervoynnä sisiliskon syntyä mukailevassa Vasken synnyssä esiintyväHilajatar"Hiitten neito, vaskivattalan sikiä" voitaisiin yhdistääHilariusnimiseen, opiltaan kuuluisaan pyhimykseen, jota rukoiltiin avuksi käärmettä vastaan.
Vielä mainittava "metsän isäntä" onRauhio, jota puhutellaan eksynyttä lehmää metsän peitosta päästettäessä. Rauhio on mahdollisesti suomalaisen lausunnan synnyttämä väännös matkustajain ja vuorimiesten suojelusenkelinRafaelinnimeä.
Yhdessä Metsänluvussa esiintyväRammikko"rahojen vanhin",[57] jota rukoillaan:
Raskuta rahaista kättä,kirjokättä kiimoittele,
tavoittaneeErasmusnimeä, josta on käytetty lyhennysmuotoaRasmus. Pyhä Erasmus eli 4:nnellä vuosisadalla piispana Palestiinassa ja vetäytyi erakkona korpeen, jossa eläinten kerrotaan kokoontuneen hänen jalkainsa juureen. Saksassa hänen apuaan anottiin karjantauteja vastaan ja kuvailtiin hänen voivan tehdä rikkaaksi. Tanskassa luettiin sunnuntaisin rukous, jossa häneltä pyydettiin jokapäiväistä elantoa seuraavan viikon varalle.
Nuoremman miespuolisen metsänhaltian eliTapion pojanolemme jo tavanneet Pellervo nimisenä. Kalevalasta tunnettu nimiNyyrikkiperustuu pariin ilomantsilaiseen kirjaanpanoon. Tämä on epäilemättä sama kuin Agricolan mainitsema karjalaisten jumalaNyrckes, joka "oravat antoi metsästä". Naisellinen -kkipääte on ilmeisesti muodostunut runomitan vaatiessa kolmea tavuuta. Alkuperäisen -rk- yhtymän on säilyttänyt muotoNyrkysparissa Karhuntappo-runon toisinnossa:
Tuleppa nyt Nyrkys nylkemähän,Tapio rahan tekohon!
Turmeltunut Metsänluvun säe:Nyrkki sonnakka Tapiaon luettava:Nyrkis on akka Tapian. Tapion akkana esiintyy myösNyrkiöja sen yhteydessäVilpus Tapion poika. Samoin seuraavat toisiaan Tapion akkana ja poikanaNyrkytär ja Virpus, Nylkys ja Vilpus sekä Nylky ja Virpus. Molemmat sanat ovat ilmeisesti vaikuttaneet toisiinsa siten, että jälkimäisenlpon muuttunutrp:ksi ja päinvastoin edellisenrk lk:ksi, niin että lopulta pelkästään väärät muodot jäivät jäljelle.Vilpussanan on Lönnrot johtanut Tapion pojan "vilpasluontoisuudesta". Mutta tämä ei ole muu kuin apostoliFilippus, joka Suomen keskiaikaisissa asiakirjoissa tavataan typistyneessä muodossaPhilpus. Tätä pyhimystä esitettiin kuvissa pyhiinvaeltajan puvussa ja ristisauva kädessä.
Virpusmuodosta edelleen vääntynyt kansanjohdannainen voisi ollaVarvutar"valio vaimo" eli "neito". Edellisen pääsäkeenä onHyypiö(< Hubertus) "hyvä emäntä". Mutta tämän nimen saattaisi myös yhdistää naiselliseenValpuripyhimykseen, josta toisintomuotoVarpulitavataan sananlaskuissa, taikka yksinkertaisesti johtaa runollisena muodostuksena varpu sanasta ja asettaa ennen mainitunHavutarenrinnalle.
MyösNyrkes, Nyrkys eli Nyrkison löydettävissä pyhimysten joukosta, jos ottaa huomioon semmoisen äännevaihtelun mahdollisuuden alkukerakkeeseen nähden kuin sanoissanyrkkä-jyrkkä. Mutta ennenkuin pyhäJyrki eli Yrjänätulee esitettäväksi, on syytä mainita muutamiaNyyrikistäedelleen väännettyjä muotoja:Myyrikki"Tapion neiti",Nyypetti"Tapion poika",Tyytikki"Tapion neiti" ja "oravan emuus". Jälkimäisen kertosäe "metsän piika pikkarainen" sekä pyyntö: "aukaise rahainen aitta" viittaavat selvästi Annikkiin, joka itse Nyyrikille lienee -kkipäätteen lainannut. MahdollisestiNyyrimuotoon palautettava onTyyrisäkeessä: "Oravainen Tyyrin poika".
Legenda Georgios, 'maanviljelijä', nimisestä soturista, joka rohkeasti tunnusti uskonsa ja urheasti kesti kaikki mahdolliset piinat ja viimein kuoleman, on moniseikkaisimpia ja mielenkiintoisimpia pyhimyskertomuksia. Aina 11:nnen vuosisadan loppuun asti kuvattiin Yrjänä seisovana lohikäärmeen päällä, joka voitetun pakanuuden vertauskuvana moniaan muunkin pyhimyksen jalkoihin asetettiin, kuten edellä mainitun Margarethan. Mutta myöhemmin alkaa lohikäärme hänen allaan elää ja hän itse ratsun selkään kohotettuna ojentaa keihästään tämän kitaa kohti. Ristiretkien aikana ritarit omistivat hänet suojeluspyhäkseen ja hänen legendaansa liittyi vanha taru lohikäärmeeltä vapauttajasta. Semmoisena hän tuli tunnetuksi ja palvotuksi koko kristikunnassa, vieläpä muhamettilaistenkin keskuudessa. Länsi-Euroopassa erittäin englantilaiset ottivat hänet kansallispyhimyksekseen. Brunkebergin taistelussa v. 1471, jossa Sten Sture saavutti tanskalaisista suuren voiton, olivat ruotsalaiset laulaneet "Sancti Örjans vijsa". Tämä on Ruotsissa kansanlauluna meidän päiviimme asti säilynyt ja Suomessa synnyttänyt omituisesti muodostuneen runon Neidosta ja lohikäärmeestä (Kant. III 47). Koska Yrjänän voittama lohikäärme ei ollut ainoastaan ihmisiä, vaan erittäin vielä karjaa ahdistanut, pyydettiin häntä suojelemaan karjaa petoeläimiltä ja hänestä tuli paimenten pyhimys. Petoeläinten hillitsijästä kehittyi helposti niiden hallitsija, jolta metsämiesten tuli riistaa anoa. Venäläisen kansankäsityksen mukaan hän itsekin harjoitti metsästystä pitäen susia koirinaan.
Länsisuomalaisissa loitsuissa esiintyy ruotsalaistaSankt Örjan eli YrjanvastaavaSant Yrjänämainesanoilla "pyhä ritari" eli "herra ritari", jota rukoillaan:
A. Pidä koiras kahlehissa! B. Pane lukku suden suulle, karhun kielelle kapula suviyöstä talviyöhön!
Välistä lisätään: "pyhän t. herra ritarin nimehen."
Vermlannin ja Rautalammin savolaisten Karjanluvuissa tavataanYrjömuoto.
A. (Karhulle):Santta Yrjöi paimenesi.B. Pane Yrjö koiras kiinni,älä laske laitumelle!
Muista itäsuomalaisista loitsuista mainittakoon:
A. (Ähkyn luku). Santti Yrjänä kuningas laski langan taivahasta. B. (Sisiliskon sanat). Yrjäme yliä neito päällä taivosten asuvi.
Kreikanuskoisten karjalaisten ja inkerikkojen Karjanluvuissa on venäläisenJurij'nmukainenJyrkimuoto yleinen.Pyhä Jyrkisaa tavallisen mainesanansyöttäjä eli syöttäjäni, myös venäläisenkormelitsa. Inkerissä hän on sitäpaitsiarmollinen ja metsän herra. Jyrkiä samoin kuin Yrjänää rukoiltiin pitämään metsänpetoja kurissa:
A. Piä koirille kovoitus. penikoille suuri pelko! B. Tee metsät mieleviksi. sinikorpi siivoisaksi!
Muutenkin häntä pyydettiin karjasta huolehtimaan:
Pyhä Jyrki kormelitsa, karjan kaunis jumala, piä kahta kämmentäsi kahen puolen karjastani!
"Pyhä Jyrki on karjan katsoja", selitettiin lyhyesti Suomen itä-Karjalassa. Vienan läänissä on häntä pidetty erityisestihevosten jumalana. Samoin Virossa onpüha Jüriollut kotieläinten suojelija ja nimenomaanhevosien jumala, jona häntä on palvottu Saksassakin. Virolaisessa loitsussa rukoillaan:
Püha Jüri poisikene, võta kätte kuldakeppi,
mikä muistuttaa suomalaisen runon säettä: "salon poika rautasauva".
Silloinkin kuin itse karja Yrjänälle omistettiin, toimi hän metsänhaltiana, huolehtien siitä ainoastaan ulkona metsässä, jossa itse asui. Ganander mainitsee, että karjaa keväällä ulos laskettaessa miehen piti mennä niin kauas metsään, kuin lehmät kävivät laitumella, ja kovalla äänellä kolmasti huutaa: "Sankt Yrjänä, tuo karjas kotiin!"
Yrjänän ohella pyydetään metsän koirien kiinni pitäjiksi joskus myösMartti ja Mikael:
A. Marta Yrjänä, hyvä Yrjänä!B. Pyhä Yrjölä, Mikaeli ja Mart!
Toursin piispa Martin, ranskalaisten kuuluisa käännyttäjä ja Ranskanmaan "patruuna" tuli frankkilaisvallan aikana Saksassakin yleisesti palvotuksi. Hän esiintyy muun muassa karjan suojelijana, erityisesti hevosten, koska oli nuoruudessaan sotilaana ratsuväkeen kuulunut. Tapa kuljeksia marttina laulamassa on Saksasta levinnyt Viroon ja sieltä Inkeriin, jossa esilaulajaa vielä nimitetäänSaksan Martiksi.
"Mikkeli on pyhä miesi", määrittelee suomalainen runo. Samoin kuin pyhimyksiä on tätä enkeliä aljettu palvoa Frygiassa 3:nnella vuosisadalla. Suuren lohikäärmeen voittajana soveltui hän varjelijaksi petoeläinten puremalta, jona häntä Ranskan vuoriseuduissa avuksi pyydettiin. Virolaiset uskoivat, että Jyrki (23/4) panee sudelle päitset päähän, ja Mikael (29/9) ne taas päästää irti. Mikaelin päätehtävä kohdistuu kuitenkin hengenlähtöön.
Varsinaisiin karjansuojelijoihin siirtyessämme tulee hevosten varjelijana vastaamme kristinuskon ensimäinen veritodistaja pyhäStephanus. Hänen nimensä oli legendan mukaan yhdellä Betlehemin paimenista. Tanskassa on Stephanusta palvottu nimenomaan tallihevosten hoitajana. Skandinaavilaisessa Tapaninvirressä onStaffantallirenkinä, samoin siitä johtuneessa länsisuomalaisessa runossa, jossaTapanisaa mainesanatjalo ja taitava. Runon inkeriläisissä toisinnoissa:
A. Tahvana oli heposen herra.B. Tahmana hengoisten herra.
Suomalaisessa Hevosenluvussa häntä puhutellaan:
A. Santti taitava Tapani!B. Santta Tahvo talliherra,jumala hevosten herra!C. Tehvanus hevosten herra,Tahvo taitava Tapani!D. Tehvannus hevosen haltia!E. Tahvanus hevosten herra,soimen suomija jumala!F. (Naispuolisena).Tahvotar hevosten herra!
Tätä pyhimystä pyydetään hevosia tallissa ruokkimaan tai sukimaan taikka "luota katsomahan, läheltä tähyämään", "ettei karvakaan katoisi, puoltakana pois tulisi", erityisesti silloin kun hevonen on päästetty pihalle, kartanolle tai kedolle. Välistä tahdotaan nostetuksi maasta marhaminta, jota varten on herättävähevosen rengin, tallin haltianhavahduttava. Myös hevosenkavioita leikattaessa on häntä rukoiltu.
Eräässä vienanpuolisessa loitsussa ilmaantuu venäläisestäStepanmuodosta johtuvaIstoppi, "hevosten herra", johon kertosäkeessä "pyhä Jyrki kormelitsa" liittyy. Siitä väännös lienee kajaaninpuolisessa kirjaanpanossa tavattu:Imantti hevosten herra. Venäläisten mainitaan Tapaninpäivänään (2/8) juottaneen hevosia lakista, johon oli pantu hopearaha, mikä sitten piiloitettiin tallin seimen alle.
Länsimailla vietettyä Tapanin päivää (26/12) nimitettiin Suomessatallitapanukseksi. Hevosia juottaessa aamulla piti astiassa olla hopearaha. Ruuaksi pyydystettiin jänis tai orava, josta tehdyn rokan oluen ja viinan kanssa miehet nauttivat tallissa. Syödessä piti varoa, ettei luita särkenyt tai viskannut pellolle, muuten eivät hevoset menestyneet. Kuopiossa v. 1670 pidettyjen rovastinkäräjäin pöytäkirjassa mainitaan vanhojen taikatapojen joukossa myösDapanin maljat, jotka vastaavat ruotsalaisten Tapaninkannun juomista. Eivät hevosetkaan uhrijuomasta osattomiksi jääneet. Samoin kuin Ruotsissa hevosille juotettiin jouluoluen tähteet, tiedetään Satakunnassa tapanina kaadetun olutta ja viinaa kauroihin ja silppuihin. Myös Ruotsista lainattu tapanin ajo monine menoineen tarkoitti hevosonnen säilyttämistä. Ruotsiin on Tapaninpäiväinen sekä muistomalja että ratsastus tullut Saksasta, josta edellinen tapa tunnetaan jo Kaarle Suuren ajoilta.
Teppanamuodosta on johtunut lyhennysTeppo, joka Vienan läänissä on tavattu yhdistyksessäMatka-Teppoja mainesanalla "tiejumala", mikä hyvin soveltuukin hevosten suojelijalle. Häntä rukoillaan:
Tules tietä neuvomahan, matkoa osoamahan!
Vielä on mainittavaHuotari"hevosten herra". Nimi vastaa venäläistäFeodorja tarkoittaa sotilaallistaTheodorpyhimystä, jonka myös kerrotaan hevosen selässä ratsastaen lannistaneen lohikäärmeen.
Kajaaninpuolisessa Härän synnyssä rukoillaan:
Santta Seitäri sinun syntys, katso luota luomoasi!
Härän haltiaSeitäriei voine olla muu kuin 1100-luvulla elänyt espanjalainen talonpoikaispyhimysIsidor, jonka puolesta, hänen rukoillessaan, kerrotaan enkelin kyntäneen valkealla härkäparilla. Yhteyden vahvistaa nimen venäjänkarjalainen muotoSiitari.
"Lehmien jumalana" mainitaan Vienan läänissäpyhä Ulassie. Häntä rukoiltiin lehmän poikimisen jälkeen:
Pyh' Ulassie kormelitsa, herustele Hermikkiäni — heraisista hettehistä, läikkyvistä lähtehistä, pyhäisistä pyörtehistä, jott'ei puollu polvenansa!
Suomen itä-Karjalassa kutsutaan kirnutessa: "Pyhä Valassivoita antamaan!" Vastaava nautakarjan suojeluspyhä venäläisillä onVlasijs.o.Blasios. Tämä pyhimys, joka eli lääkärinä Armeniassa, valittiin hyväntekeväisyytensä ja pyhyytensä vuoksi piispaksi. Vainojen aikana hän vetäytyi vuoristoon, jossa pedot häntä kuuliaisina ympäröivät. Sieltä noudettuna vankilaan hän matkalla paransi paljon ihmisiä ja elukoita. Erään vaimon tuodessa hänelle poikaansa, jolle oli ruoto tarttunut kurkkuun, Blasios rukoili, ettei ainoastaan tällä kertaa, vaan vastaisuudessakin kaikki kaulakipua kärsivät häntä avuksi kutsuessaan paranisivat. Vankilassa pyhimystä piinattiin hänen ihoaan rautahäkilöillä verille repimällä ja lopuksi hänet mestattiin v. 316.
Jo 6:nnella vuosisadalla tiedetään kreikkalaisen lääkärin neuvoneen tukehduskohtauksessa koskettamaan kaulaa ja rukoilemaan pyhää Blasiosta. Hänen maallisia jäännöksiään siirrettiin länsimaille ristiretkien aikana; niitä seurasi hänen palvontansa. Blasiusta, jota kuvattiin paimensauva kädessä, Ranskassa rukoiltiin nautakarjan suojelijana. Saksassa rakennettiin metsäisiin seutuihin kappeleita, joissa hänen varjelustaan pyydettiin laitumella lihotettavalle karjalle. Roomassa toimitetaan Blasiuksen päivänä kirkoissa kaulanvoitelu siunatulla öljyllä. Ranskassa on Blasiuksen lähde, johon määräpäivänä vuodessa pappi kastoipunaisen langan, sitoen sen sitten suojelukseksi pyhiinvaeltajan kaulaan. Myös Saksassa kunnioitettiin Blasiusta erikoisesti kaulataudin poistajana.
Sekä nautakarjan kaitsijana että kaulataudin parantajana on Blasiuksen nimi myös runoissamme säilynyt, vaikka miltei tuntemattomaksi vääntyneenä. Eräs Häränsynty alkaa: "Pullukka eli Puolakka puhos emäntä, tule luota katsomahan", ja Kuvunsanoissa rukoillaan:
Pulletar punainen neiti, puno nuoroa punaista punaisella polvellasi päällä taivahan yheksän, päällä pitkän pilvenrannan, jolla mie kupuja kuristan!
Alkusoinnun vaikutuksesta onPulletarnimestä samassa kirjaanpanossa tullutKullalar:
Kullatar kupujen neito, neito kärkäs kääriäinen, kääri multa liiat kääröt — kaulan kaioilta lihoilta!
Jälkimäinen pyyntö esiintyy erikseenkin, osoitettunaKullitarneidolle.
Pulletar muodosta seuraavan sanan mukaiseksi vääntynyt on muutamassaPaiseenluvussaPunitar: