Punitar punainen neito, Punilan talon miniä, ainut tyttö ankeloisen, puno nuoroa punaista!
Punainen nuora vastaa Ranskassa käytettyä punaista lankaa. Siitä ynnä Blasiuksen verille revitystä ihosta saanee selityksensä itse punojan ja erittäin hänen polvensa punaisuus.
Jos nuoraa punova Pulletar on Blasiuksen vastine, niin mahdollisesti sopinee tällä paikalla vielä mainita Sudenpureman luvussa esiintyvätNuoratar, Nuorama eli Nuorimo ynnä Puolatar.
A. Sumusta susi neiti, Nuoratar hyvä emäntä. B. Nuorimo hyvä emäntä, Tapiolan tarkka vaimo, kiveltä kivelle astui, haolta haon selälle. mättähältä mättähälle; helmi helmasta putosi, kultakakkare kalahti. Siitä sitten synty syntyi. C. Puolatar merelle syntyi, nousi maalle puolimahan saarelle nimettömälle, maalle mättähättömälle. Siitä sitten synty syntyi — Ulvotar sinun isäsi, Ulvotar sinun emäsi, Ulvotar sinä itsekin.
Nämä näytteet edustavat kahta erilaista Sudensyntyä. Molemmat tavataan myös samaan loitsuun yhdistettyinä; niiden välissä on Käärmeensyntyyn kuuluva Syöjättären sylkeminen. Puolatarta vastaa jälkiosassaKuolatar,[58] joka on siitä alkuosaankin tunkeutunut Nuoraman sijalle.
D. Nuorama hyvä emäntä kiveltä kivelle astui, mättähältä mättähälle, helmi helmoista putosi — Tieän synkkä synnyntäsi — Sylki Syöjätär vesiltä — Kuolatar merestä nousi saarehen puuttomahan, luotohon kivettömähän, suen suustansa sukaisi. E. Kuolatar paha emäntä kiveltä kivelle astui, mättähältä mättähälle, helmi helmoista putosi — Sylki Syöjätär vesille — kiville nimettömille saarille sanattomille, nimen tietämättömille, Kuolatar merestä nousi, suen suustansa sukaisi.
Blasiuksesta on kansan muistiin helposti jäänyt kertomus siitä, mitenkä hän pakoitti suden palauttamaan sen köyhältä akalta ryöstämän porsaan takaisin omistajalleen. Siitä on voitu johdonmukaisesti muodostaa mielikuva sudenhaltiasta. Mainituillenuorasanan johdannaisille ei toistaiseksi muutakaan selitystä ole tarjona.
Sekä lehmien että lampaitten suojelijana runoissamme kuvataanKatrina. Hänenkin palvontansa levisi itämailta länsimaihin vasta ristiretkien aikana. Tanskassa 12:nnen vuosisadan kalenterit eivät häntä vielä mainitse, mutta jo 13:nnen vuosisadan kalentereissa on kaikissa hänen nimensä. Etenkin kerjäläismunkit, sekä dominikaanit että fransiskaanit, uutta pyhimystä kannattivat.
Pyhän Katharinan kerrotaan olleen Armenian kuninkaan tyttären, joka nähtyään ilmestyksessä Kristuksen kieltäytyi maallisista sulhasista ja pakeni maastaan Aleksandriaan, missä kärsi marttyyrikuoleman v. 307. Katharinan legendasta on Saksassa sepitetty kansanlaulu, joka Skandinaavian kautta kulkeutuneena on myös suomalaiseen runomittaan puettu.
Saksalainen kansantapa vaati, että Katrinanpäivänä (25/11) karja oli suljettava läävään ja paimenen saatava loput palkastaan. Saksassa oli sananpartenakin: "Katrina lukitsee lampaat". Virossa onKadriollut nimenomaan lampaitten suojelijajumalana.
Inkerissä on Kaisanpäivän kunniaksi pantu olutta ja keitetty puuroa; niitä oli annettu ensiksi karjalle, sitten vasta itse syöty ja juotu, mitä oli jäljelle jäänyt. Myös itäisellä Uudellamaalla ja etelä-Savossa oli puuropata ennen syömistä viety läävään kellolehmän leuan alle. NimitysKaisan kahjakset eli kahjaisetviittaa siihen, että Suomessakin on mainittuna päivänä uhriolutta juotu. Niinikään Kuopiossa v. 1670 Tapanin maljain ohella mainitutKatrinan lahjatlienee luettavakahjat.
Satakunnasta on Isonvihan-aikuisen köyrinvieton muiston yhteydessä säilynyt Katrinalle osoitettu kiitos uhrilammasta syödessä: "Saltta Kaarama! Oi sinä suloinen jääräpää, lihasi antamasta ja makkarasi kantamasta!"
Inkerissä ovat säilyneet Katrinan, "lehmien Haltiattaren", palvelussanat, joilla hänelle tarjotaan ruokauhria. Uhriantimiin viittaa pohjoiskarjalainenkin luku.
A. Hyvä Katrina, kaunis Katrina, syö voita, kiisseliä, älä tapa lehmojani! B. Hyvä Katri, kaunis Katri, piä karja kaunihina, toiste paremmin muistan.
Itä-Pohjanmaalla on muistiinpantu seuraava Oinaan synty:
Santta Katrina sinun syntys. Käy tänne kapein kengin, sukin mustin muikuttele, punapauloin painattele!
Karjanluvuissa Katrina tai siitä johdettuKatrinatarsaa mainesanat "hyvä emäntä" ja "vaimo kaunis", useimmiten kuitenkinkipokaponen.[59] Viimeksimainittu muistuttaa lausetapaa: "kipi kapi lampaitani", jolla lammasten menestystä toivotettiin, esim. kekrinä ruokia viedessä navettaan. Kertosäkeenä on tavallisesti:hyvä rouva ronkkaselkä, joka käy "kujat kuuruksissa, läävät länkämöisillään". Katrinaa rukoillaan välistä vaatimattomasti:
Anna mulle musta lehmä, tahi valkea vasikka, kelpoaisi kirjavakin.
Vaan toisinaan häneltä vaaditaan:
Sata sarven kantajata, sata maidon antajata.
Samalla suodaan toiseen taloon kaksi tai vain yksi lehmä; senkin:
Sarvet sontahan sorita, sääret pitkin permannoita, kynnet kylvä kynnyksille, karvat seinille karista!
Eräässä Taalainmaan toisinnossa Katrina "kypäkepäjä" saa kertosäkeen:tuo vihanta viljan eukko. Tästä saanee selityksensä yhdessä Karhunsynnyssä esiintyvä säepari:
Vikuritar viljan eukko,Kakuritar karjanpaimen.
Kakuritarlienee väännös Katrinatarta ja siitäVikuritaralkusoinnun (viljan) vaatimuksesta edelleen muodostunut.
Parissa vermlantilaisessa Karhun ja Suden synnyssäKati kaunis, ilman tyttöesitetään "kouvon" tai "koiran" kohdussaan kantajana.
Vielä mainitaan kerran puun kasvattajana ja useammasti tulen tuudittajana:
A. Kati kaunis, neito nuori.B. Katrina vähäinen neito.G. Katrina kipokäpeä —tulitytti tahallinen.
Venäjän Karjalassa tunnetaan "lammasten jumalana";pyhä Nastassii, joka on sama kuin Venäjällä lammasten suojelijana palvottu naispyhimysAnastasia eli Nastasia. Häntä rukoillaan Vapahtajan yhteydessä:
Spaassa ja pyhä Nastassii, katsokaat miun lampahii! Työnnän Viipuriin villomaan, Suomeen sikiämään, kotiin keritsemään, Viipurista villa suuri, Hoahesta (Raahesta?) hyvä hame, viisi leiviskää villoa selkähäs!
Sikojen suojeluspyhänä palvottiin yleisesti pyhää Antoniusta. Hän oli syntynyt Egyptissä ylhäissukuisista vanhemmista. Heidät nuorena kadotettuansa hän antoi pois kaiken perintönsä ja asettui erämaahan, jossa erakkona kuolikin v. 356. Hänet kuvataan aina jalkojen juuressa sika niiden saastaisien himojen vertauskuvana, jotka hän oli voittanut. Antoniittien veljeskunnalla, joka Ranskassa perustettiin v. 1095, oli oikeus syöttää kaikkialla sikojaan: niillä oli kello kaulassa, eikä niitä uskallettu pois ajaa, vaan annettiin niille ruokaa.
Antoniuksesta tavataan Saksassa lyhennysmuotoTönnes, josta virolainenTõnis ja Tõnnovat johtuneet. Tõnnin päivänä (17/1) Virossa tapettiin sika, jonka pää piti sinä päivänä keittää ja syödä. Teurastaessa rukoiltiin, että pyhäTõnisekenehoitaisi ja suojelisi karjaa.
Suomesta tunnetaan keskiajalta nimenmuotoTyni. Pari itäsuomalaistaSiansyntyä alkaa:
A. Tynimys tuon emo, tule luota katsomahan! B. Santta Kynönen sinun syntys, kynin kynnä kynsin maata!
Samoin rukoillaan Siansalvannassa:
Kynimyt on sian emut,ompele utuisin neuloin!
Vielä kuvaillaan parissa vienanpuolisessa Puunsynnyssä, kuinkaKyni(l.Kyyni) kulki kankahia:
Kyni kylvi kyniänsä, siitä kasvoi huonot hongat, siitä pehmeät petäjät Kynimyksen kynistä.
Mahdollisesti on myös tilapäinenTynikki eli Tyynikki"Tapion tyttö" sekamuodostus tästä Tynistä ja Annikista.
Maanviljelyksen suojeluspyhiä mainitaan harvoin loitsuissamme, joissa maanviljelykseen yleensä vähän huomiota pannaan ja silloinkin enimmäkseen itse Ukkoa Isäjumalaa avuksi pyydetään.
Kreikanuskoisten runoissa esiintyy kuitenkin Ukon rinnalla tai sijalla niiden ukkospyhimysIlja, venäläinen muotoEliasprofeetan nimeä. Inkerissä loitsitaan:
Ukko pilvell' on väkevä,Maaria tulelle selvä,Ilia jyrylle kovempi.
Inkeriläiseen Ukko-juhlaan liittyvässä laulussa on, kuten mainittu, pyhän Petron ohella puhuteltuna "pyhä isäntä"Iilia. Suomen itä-Karjalassa rukoili kylväjä:
Pyhä Ilja syöttäi, tules turvottamaan köyhien, kurjien varat orpolapsien osat!
Vienan läänissä, jossa Iljaa palvottiin elojen ja jyväin kasvattajana, rukoiltiin häntä sekä toukoa kylvettäessä että taikinaa pantaessa.
A. Pyhä Ilja kormelitsa, ylös touot kasvattele, ales lehmät lypsättele! B. Pyhä Ilja kormelitsa, anna taikinan hapata, leivän juuren jumputella!
Pohjoisinkeriläisessä Kaalimadon luvussa esiintyyMauranen tyrän emonen, joka istuu sinisen sillan päässä ja jota pyydetään raudoillaan ja koukuillaan rasahuttamaan kaaliin pyrkivää tyrää. Tämä johtuuMauranimisestä naispyhimyksestä, jonka päivän venäläiset asettavat viheriän kaalisopan yhteyteen.
Oulun läänissä sekä Ruotsin puolella rajaa on tavattu paholaisen nuolista aiheutuneen taudin luku, jossa mainitaan:
Antti Joopus pellon poika, maan mahtava isäntä, säästelijä, päästelijä kylän kylmistä kiroista, nuorten miesten nuoliskoista!
Anttion ilmeisesti luettavasantti. EttäJoopus on Josephustodistaa Länsipohjanmaalla tavattu kadonneen tai metsään eksyneen lapsen etsintäluku:
Joopus Jumalan isä, Maaria äiti suuren Herran, etsi lapseni kaonnut, saata tänne tervehenä ilmoille inehimisten, oman vanhemman varahan!
Edellä mainittu Joopus pellon poika ei kuitenkaan liene Maarian puoliso, vaan rikas Arimathialainen, joka toimitti Jeesuksen ruumiin yrttitarhaan omistamaansa uuteen hautaan.
Niistä pyhimyksistä, jotka varjelivat vammalta ja taudilta, esitettäköön ensinnä vermlantilaisessa Tulenluvussa puhuteltu:
Laurikkain paloisen paimen,valkeaisen varjelija!
Pyhä Laurentius eli Roomassa 3:nnella vuosisadalla paavin diakonina ja piinattiin kuoliaaksi tuliseksi kuumennetulla rientilällä. Vielä Agricolan Rukouskirjassa verrataan synnin liekkejä pyhän Lauritsan piinan palavuuteen. Kaikissa katolisissa maissa on häntä palvottu tulen suojeluspyhänä. Semmoisena on hänet voitu taivaisen tulen valtiaaseen Ukkoon yhdistää. Eräässä Jäniksen luvussa rukoillaan:
Anna Ukko oinahasi,santti Lauri lampahasi!
Samasta syystä lienee myös Laurentiuksen kuvan tunnus, rautariehtilä, itse Ukolle omistettu:
Ukko taivahan jumala, anna rautariehtiläsi, vaskivakkasi valitse, jolla paistan perkelettä!
Parissa Suomen Karjalan Tulensynnyssä ilmaantuu tulen tuudittajana:
A. Lispettä täti Jumalan. B. Liispettä Ukon tytär, joka pilvissä asuvi. päällä taivahan yheksän.
Liispettä myös maitoansa lypsää tulen polttamalle voiteeksi, mutta häneltä ei nimenomaan apua pyydetä. Tämä on tietysti pyhä Elisabet, Johannes Kastajan äiti, Vapahtajan äidin sukulainen.
Tässä yhteydessä mainittakoon muutamassa Tulensynnyssä esiintyvät raamatulliset nimetHiob ja Tubalkain:
Hiooppi hiiliä kokovi,Tupelkaani tulla tuopi.
Jälkimäinen tavataan puhuteltuna Raudanlumous-sanoissa:
A. Tuupal-Kaini, karaise rauta!B. T-K., missä sun teräs on?
Vanhan Testamentin henkilöistä kutsutaan vieläMethusalahraudanhaavaa sulkemaan:
Methusalah, miesi vanhin,tuo turve tuvan takoa!
Tulen- ja Raudanluvuissa huudetaan avuksiHelka vaimo Hempeätär. Kuten jo Ganander on selittänyt, on Helka sama kuinHelena. Pyhä Helena, Konstantinus Suuren äiti, kävi 80-vuotiaana Jerusalemissa kaivauttamassa esille Vapahtajan ristin. Häntä on Ranskassa rukoiltu sekä tulelta varjelemaan että verihaavaa parantamaan. Mutta sitä paitsi häntä Kristuksen ristin naulojenkin löytäjänä naulojen ja neulojen valmistajat kunnioittivat suojeluspyhänään. Että tämä käsitys on ollut myös suomalaisilla, todistaa loitsu, jolla neula on saatu ulos lehmän mahasta:
Neulat on Jelterin tekemät.Rautaristi, kultaketti.Neulat on tuotu tunturista,naskalit veetty Virosta.
EttäJelterion sama kuin Helena, todistaa välimuotoHeltteri"heleä neitsy", joka tavataan puitten kylväjänä.
Vermlantilainen Kivenluku sisältää rukouksen:
Kyllikki kiven emuu, Kyllikillen kyllätköhön, anna mulle kiven avaimet, jotta pääsen kiv[en] sisähän kiven kivut tuntemahan, paaen pakot painamahan!
TavallinenKyllikkimuoto vähän vaihtelee:Killikki, Kyllitti ja Kyllykäs. Sen edellä käy toisinaankyy tai kyy, kyy, kerrankivi. Toinen säe on vain kahdesti muistiinpantu, tavallisesti seuraa ensimäistä kolmas säe, joka sekä länsi- että itä-Suomessa esiintyy Jumalalle eli Kristukselle osoitetun rukouksen alkuna:
A. Anna Jumala kiven avaimet, että mä pääsen kiven sisähän! B. Tuo Kirstus kiven avain kivi rikki lyöäkseni!
Jos kristillisen Jumalan sijalle tunkeutunutKyllikkion pyhimyksen nimi, niin saattaisi ajatella 600-luvulla Ranskassa elänyttä kreikkalaista erakkoaAegidiusta, ranskaksiGilles, saksaksiGilgen, jonka haudalle pohjoismailtakin tehtiin pyhiinvaelluksia. Sekä Ranskassa että Saksassa häntä palvoivattahkokivelläelatuksensa ansaitsevat. Mutta mahdollista on, ettei tässä nimessä piile pyhimyksen, vaan paholaisen nimi, josta edempänä.
Kaulataudin parantajana olemme jo tavanneet Blasiuksen suomalaisissa muodoissaPulletar ja Kullatar. Vielä ilmaantuu muutamissa suomenkarjalaisissa Kuvunluvuissa "kukkineito"Kuteratar, Kuteritar, Kuuteratar eli Kuuter neito, jota rukoillaan:
Kuo mulle kulleroita, pahka munapalleroita, alla kuusen kukkalatvan, alla kasvavan katajan!
Nämä lienevät väännöksiä 3:nnella vuosisadalla eläneen lääkäripyhimyksenQuadratuksenvenäläistä nimenmuotoaKodral.
Samanaikuiset ovat kuuluisat lääkäriveljeksetKosmas ja Damianus(ven.Kuzma, Demjan), joiden puoleen muutamissa Suomen itä-Karjalan loitsuissa käännytään. Suutelusanoissa niitä kutsutaan nimellä pyhäKuismoi Dimnoi. Suutelusta varatessaan myös pellavan kylväjä rukoilee pyhääKuzmoi Dimjanaa:
Tule kasvattamaan ja katsomaan, kaikista pahoista päästämään! Samoin katsomaan ja vartioimaan heitä pyydetään karhun kierrosta.
Kuismanheinä ja -kukkanimiset kasvit ovat Suomen kielessäkin säilyttäneet edellisen veljespyhimyksen muiston.
Kuoleman pyhimyksestä muistona on runoissa ja sananparsissa tavattavaTuonen Tuomas eli Nurmi-Tuomas. Virolaiset ovat Tuomasta pitäneet "ruttotaudin jumalana".
Nurmi-Tuomaan kertosanana onManalan Matti, joka muuten on tunnettu nimelläNukku-Matti.
Edellisten ohella tavataan välistä vieläHiekka-Heikki, jonka voisi selittää tarkoittavan Suomen kansallispyhimystä Henrikiä, jollei nimen valinta ole pelkästään alkusoinnun aiheuttama.
Kuuluisista skandinaavilaisista pyhimyksistä esiintyvätBirgittaKarhunsynnyssä jaEerikkerran Lainlumonnassa.
A. Pirjata pikainen vaimo, jok' ei kehrätä kehannut, eikä ommella osannut, viskoi villansa vesille. B. Eerikkä pyhä ritari, ottaos omenamarja, tavatko[si] taskusta[s]i, tunge tuomarin kitahan!
Viimeksimainittu, jonkaomenamarjatarkoittaa hänen kuvilleen tunnuksellista valtaomenaa, toimii ilmeisesti ihmisen persoonallisena "patruunana". Katolisella ajalla piti jokaisella yksityiselläkin olla oma suojeluspyhänsä, samoin kuin aikaisemmin oma suojelushaltiansa.
Pyhimysten palvonnan pakanoituminen.
Vainajanhenkien ja haltiain sijalle astuessaan pyhimykset voivat saada osakseen myös niille omistetun uhripalvonnan. Porthan aikoinaan epäili veriuhrien käytäntöä suomalaisilla, ja tämä käsitys, ettei "veri uhreja tahrannut", on periytynyt niinkin myöhäiseen teokseen kuin Suomi 19:nnellä vuosisadalla. Mutta muutamain pyhimysten päiviin liittyneenä on aivan meidän aikoihimme säilynyt tapa teurastaa eläin, eikä ainoastaan yksityiseksi, kotoiseksi juhla-ateriaksi, vaan myös yleiseksi uhriksi kokonaisten kyläkuntien puolesta.
Pyhäinmiestenpäivänä teurastettukekrilammason jo ollut puheena. Yhtäläinen lammasuhri toimitettiin henkien johtajan Mikaelin päivänä.Mikkeli-lammas eli -pässi, kevätvuona, joka oli pidetty keritsemättömin villoin koko kesä, eli n.s. "villavuona", tapettiin mikkelinaamuna ja keitettiin siitämikkelirokka. Veri ja suolet haudattiin kasvattipuun juurelle. Ensiksi kävi emäntä navetassa syömässä, tipauttaen kolmasti lusikalla keittoa maanhaltialle. Sama temppu oli uudistettava tuvassa isännän ja emännän ruvetessa ruualle. Luut taas pantiin puun juurelle.
Erään tiedon mukaan vietiin Mikonpäivän, samoinkuin kekrin aattona puun juurelle uhriksi vähän kaikista talossa löytyvistä juhlaruuista, joita sittenMikotarten, samoin kuin Kekritärten, luultiin käyvän syömässä.
Pohjanmaan ruotsalaisetkin tuntevatMickelmäss-bässen. Tämä pässi, joka on nuorison kerätyin varoin yhteisesti ostama, teurastetaan, keitetään ja syödään Mikkelin jälkeisenä maanantaina.
Vielä varhaisemman vuodenajan uhri oliOlavin, Olevin eli Ollin lammas, jonka Ad. Neovius on tavannut mainittuna useissa kirkollisissa tarkastuksissa: Kuopiossa 1670, Liperissä 1737 ja Laukaalla 1738. Vanhin hänen löytämänsä tieto norjalaisen kuningas-pyhimyksen palvonnasta on vuodelta 1453 Turun mustassa kirjassa, jossa Olavin päivää (29/7) mainitaan yhtenä "lukupäivistä" (lukudaga).
Aureniuksen väitöskirjassa vuodelta 1751 kerrotaan Karjalassa ja osassa Savonmaata olleen tapana Olavin päivänä teurastaa keväällä valittu "villavuona". Sen kaikki sisälmykset oli maahan kaivettava. Eläin oli kokonaisena, rikkomatta yhtään luuta, keitettävä tai paistettava. Ateriaan ei päästetty osalliseksi ketään vierasta tai palvelijaa, ei edes vävyä tai miniää, jolleivät jo kauan olleet talossa asuneet. Syödessä ei saanut käyttää veistä, vaan ainoastaan kynsiä ja hampaita. Molemmat viimeksimainitut tiedot osoittavat uhritavan viettopäivää paljon vanhemmaksi.
Taalainmaan savolaisten Olavinpäivän vietosta on säilynyt kuvaus vuodelta 1774. Pässi, jonka piti olla virheetön, oli aikaisemmin eroitettu ja lihoitettu. Se teurastettiin Olavin aattona; lihat pantiin suolaan ja kaikki valmistettiin yhtaikaa osittain keittämällä osittain paistamalla. Juhlapäivänä lihat liemineen kannettiin pöytään ja syötiin päivällisateriaksi. Jollei talonväki yksin jaksanut kaikkea kerrallaan syödä, kutsuttiin vieraita avuksi. Oluttakin oli ajoissa tehty ja pantu tynnyriin, joka vasta juhlapäivänä avattiin. Juhlanaattona myös leivottiin jauhoista, jotka samaten kuin maltaat olutta varten oli aikaisemmin eroitettu. Näitä aineksiakaan ei saatu ennakolta maistella, ei edes jauhattaessa. Isäntä itse paloitteli lihat kaikkia varten, itse ensimäisen palan suuhun pistettyään. Ensimäisenä hän oluestakin joi kaikkia yhteisesti tervehtien, mutta sitä ennen oli hänen vuodatettava juoma-astiasta muutamia pisaroita pöydän alle.
Ganander vielä mainitsee, että Olavin lammasta tupaan tuotaessa oli lepän ja kuusen oksilla heitettävä vettä yli kynnyksen. Tätäkin on verrattu lappalaisvaimojen tapaan purskuttaa pureksimansa lepänkuoren nestettä karhukeittoa kantavain miesten kasvoille. Punavärisen lepännesteen varjelevan voiman merkitys johtuu alkuperäisemmästä uskosta itse uhriveren taikavoimaan.
Gananderin tiedon, että Ollinpäivänä vietettiin leikkuun lopettajaisia, vahvistaa myöhemmin etelä-Hämeestä muistiinpantu tieto, että Ollinpäivänä, kun oli tullut hyvä vuosi, oli syötäväsänkiäislammas.
Olevi lammason säilyttänyt Virossakin muistoja sekä kotoisesta pakanallisesta uhrista että skandinaaveilta lainatusta roomalaiskatolisesta pyhimyksestä.
Samaan vuodenaikaan viettivät kreikanuskoiset virolaiset muutamassa setukaiskylässä vielä v. 1910 venäläisten Annanpäivää (25/7 v.l.). Aamulla tai jo edellisenä iltana, kertoo Uno Holmberg, teurastettiin musta lammas kussakin talossa karjansuojelijanAnnenkunniaksi. Annenmäelle rakennettuun kappeliin tuotiin lampaitten päät ja jalat vihkivedellä pirskotettaviksi ja jaeltiin sitten vähävaraisille ilmaiseksi. Pyhäköltä siirryttiin ympärillä oleviin kyliin juhlimaan. Sukulaiset ja ystävät kävivät toistensa luona kesteissä. Juhlaruokana piti tietysti olla lampaan lihaa. Aterialle ryhdyttäessä perheen isäntä luki rukouksen. Aikaisemman muistiinpanon mukaan rukous, joka jo teurastettaessa luettiin, kuului: "Puhdas, pyhä Anne! Hoida ja varjele, siitä ja synnytä, nuorenna nuoria, vahvista vanhoja! Hoida itse puun- ja pensaantakaista, kiven- ja kannontakaista karjaa! Ole itse, pyhä Anne, paimenten ylikaitsija, hoida itse yli suven karjaa metsässä, varjele siellä karja vihoista, kotona kaikesta vahingosta!"
Yleiset veriuhrit jonkun pyhimyksen päivän yhteydessä ovat säilyneet Inkerinmaalla, Suomen itä-Karjalassa, Aunuksessa ja Vienan läänissä, siis karjalaisella alueella.
Länsi-Inkerissä Ali-Laukaalla lähellä Narvaa uhrattiin vielä kymmenen vuotta sitten Iilianpäivänä pässi. Juhlan aattona tai aamuna valittiin paras pässi kylän karjasta — toisen tiedon mukaan se, joka etumaisena illalla kotiin saapui — ja lunastettiin teuraaksi yhteisillä varoilla; nahkan sai omistaja pitää. Teurastus suoritettiin rukoushuoneen luona, sisukset — toisen tiedon mukaan myös pää — heitettiin joenpoukamaan, "apajaan", ja samalla huudettiin: "Kirlouks, Kirlouks!" Lihat keitettiin ja syötiin juhlapäivänä hatutta päin; naiset eivät saaneet ottaa osaa ateriaan. Myös olutta oli joen rannassa siksi päiväksi pantu. Mainitun uhritavan kerrottiin syntyneen sen johdosta, että oli kerran karjaa paljon kuollut. Myös uskottiin, että jollei tätä uhria toimeenpantu, hukkui lapsi sinä vuonna samaan "apajaan".
Kirloukshuudolla muka tarkoitettiin joessa asustavaa haltiaa, joka söi veteen heitetyt osat. Vihtori Alavan selityksen mukaan tämä sana on luettava: "Kiril avuks!" Kiril on 800-luvulla elänyt slaavilaisten apostoliKyrillos(ven.Kiril), joka länsimaillakin tunnetaan myrskyssä avuksi huudettuna ja siis vedenvaaran yhteyteen asetettuna.
Myös Aunuksessa Äänisjärven Sudensaarella on Iljanpäivää vietetty lammasuhreilla. Elukkain hankkiminen tapahtui vuorojärjestyksessä; joka sen laiminlöi, hänen karjansa oli muka vaarassa joutua susien ja karhujen saaliiksi. Lampaat tapettiin järven rannalla kirkkotarhan takana. Keitetyt lihat kannettiin kirkkoaituuksen sisäpuolelle suurissa astioissa, joita myöten uhriin osalliset viisin, kuusin jakautuivat syömäkuntiin.
Täydellisin kertomus pässiuhreista on K.F. Karjalaisen Vienaa-läänistä, johon liittyvät I.K. Inhan paikalla ottamat valokuvat. Venehjärven rukoushuoneelle kuljetettiin joka vuosi elokuun 15/28 päiväksi, usein pitkien matkojen päästä, joukko pässejä uhriksi. Tavallista oli, että sairastunut pässi luvattiin rukoushuoneen pyhälle Miikkulalle, jolloin se parani; niin myös sellainen, joka oli eksynyt metsään, jolloin se usein ilmestyi samana päivänä, kuin piti viemään lähteä, ja kulki aivan mielellään uhripaikalle. Aamulla aikaisin kellon viidettä käydessä alkoi uhritoimitus. Rukoushuoneen edessä olevaan männikköön, viettävälle rinteelle[60] tehtiin tuli, pari miestä kantoi korvolla vettä, eräs puhdisti muuripataa, joka Oulusta varta vasten siihen tarkoitukseen oli rukoushuoneen varoilla ostettu. Uhrientappaja otti pässin toisensa jälkeen, talutti sen rukoushuoneen kuistille, jonka permannossa oli kannellinen reikä, painoi kaulan reiän suulle, tempasi veitsen tupestansa ja, kutsuttuaan toisen miehen avukseen jalkoja pitelemään, syöksi sen vastaan hangoittelevan uhrieläimen kaulan läpi. Teurastettujen eläinten verien annettiin valua reiän kautta permannon alle. Nahat nyljettiin ulkopuolella aituusta ja joutuivat nekin rukoushuoneen hyväksi, josta kuitenkin eläinten omistajat saivat ne lunastaa parillakymmenellä kopekalla. Lihat virutettiin vedessä, pilkottiin palasiksi ja työnnettiin pataan; sekaan pantiin suolaa. Päät poltettiin roviossa, samoin sorkat. Niin pian kuin lihat olivat kypset, nostettiin ne suuriin tuohisiin ja kannettiin aituuksen sisään, jossa tuohiset asetettiin maahan vähän matkan päähän toisistaan. Liemeen keitettiin puuro ohrasuurimoista, jotka kylästä olivat kerätyt; uhrieläinten talit lisättiin höysteeksi. Rukoushuoneessa pidettiin yhteinen rukous, sitten vasta alkoi uhriateria. Ensiksi syötiin lihat, joita oli vielä suitsutettu pyhällä savulla; jokaisella, joka oli tuonut pässin, oli myös leipä muassaan, ja kyläläiset antoivat lisää, jos ei riittänyt. Sillä aikaa valmistui puurokin ja kannettiin samoin tuohisissa paikalle. Syömisiin ottivat osaa ainoastaan miehenpuolet, kaikki lakittomin päin; naisten ja tyttöjen oli kyllä lupa vierestä katsoa, mutta ei mihinkään puuttua.
Syötyä koottiin kaikki luut ja maahan varisseet muruset suureen, kannelliseen pärevakkaan, joka sidottiin nuoralla ja kiven avulla upotettiin läheisen, syvän lammin rantaan. Mitään ei saanut jäädä koirien tai muiden elukkain korjattavaksi. Jos luvattuja pässejä oli niin paljon, ettei kaikkia yhdessä päivässä jaksettu lopettaa, teurastettiin ja syötiin tähteet seuraavana päivänä.
Suomenkin rajain sisällä on vuotuinen pässiuhri toimitettu Salmin pitäjään kuuluvalla Lunkulansaarella. Pässit, joita oli sinne jonkin karjalle sattuneen taudin tai onnettomuuden johdosta ennakolta luvattu ja 1-2 vuoden vanhoiksi elätetty, uhrattiin Petronpäivänä, jos se oli sunnuntai, muuten sitä seuraavana sunnuntaina. Eläimet teurastettiin rukoushuoneen pihalla. Rukoushuoneen vartia jakoi jokaiselle osansa ja kukin keitti omassa kattilassaan. Viime aikoina toimitettiin keittäminen läheisen talon suuressa kotapadassa. Vielä 1905 oli "bokinpäiville" lahjoitettu kolme pässiä, jotka vanhan tavan mukaan uhrattiin. Senkin jälkeen on toisinaan rukoushuoneelle pässejä lahjoitettu, mutta ne on sen hyväksi myöty.
Vielä kuuluisammat olivat ulompana Laatokassa sijaitsevan Mantsinsaaren Työmpäisien kylänhärkäuhrit, jotka toimitettiin Iljanpäivänä, tai, jos se oli arkipäivä, seuraavana pyhänä. Uhrattavat härät tuotiin tavallisesti jostakin mannermaan kylästä. Milloin karhu tai susi ahdisti karjaa taikka ruttotauti sitä hävitti, teki omistaja lupauksen pyhälle Iljalle toivoen, että tämä sitten häntä suojelisi enemmältä vahingolta, ja määräsi, että ensimäinen karjassa syntynyt härkävasikka oli sitä varten syötettävä. LuvattuIljan härkäelätettiin kotona noin kolmen vuoden vanhaksi ja lähetettiin keväällä saarelle, jossa mainitun kylän asukkaat sitä ilmaiseksi syöttivät "häränpäivään" asti. Jos härkiä oli useampia tullut luvatuksi, kuin mitä yhdellä kertaa tahdottiin uhrata, niin säästettiin ne seuraavaksi vuodeksi ja elätettiin yli talven käyttäen talosta taloon. Ensimäisenä pyhäaamuna Iljan päivän jälkeen kokoontui kansaa suurin joukoin määrätylle paikalle järven rannalle. Oman saaren asukkaista naiset tulivat jalan, miehet ratsain, manterelaiset tietysti veneissä. Työmpäisien kyläläiset olivat jo ennen muun väen saapumista teurastaneet härän rukoushuoneen edustalla ja valmistaneet uhriaterian kalmistoon. Kun kaikki olivat käyneet rukoushuoneessa, jakauduttiin pieniin ryhmiin taloja ja perheitä myöten ja istuuduttiin maahan lihalla täytettyjen patojen ympärille. Jokaisella oli leipää ja suolaa muassaan, taikka sai hän ne kyläläisiltä ilmaiseksi. Oli myös kerätyistä jauhoista tehty kaljaa, jota syödessä juotiin. Syömistä, joka alkoi kello 9 ajoissa aamupuolella, jatkettiin niin kauan kuin ruokaa riitti. Jos ei kaikkea saatu lopetetuksi, viskattiin tähteet Laatokkaan tai vietiin rukoushuoneeseen yöksi ja syötettiin heinäntekoväelle seuraavana päivänä, sillä kotiin ei saanut viedä mitään. Nahka myötiin huutokaupalla ja sen hinta pantiin rukoushuoneen uhriarkkuun. Aterian jälkeen läksivät miehet ratsastamaan kilpaa läheiselle kankaalle. Ajellessa oli kaikilla lusikka lakissa näkyvillä. Viimeisen kerran täällä uhrattiin härkä v. 1892 t. 1893. Myöhäisimmässä kertomuksessa vuodelta 1908 kuvataan, kuinka härkä vietiin rukoushuoneelle ja sidottiin sen edessä olevaan kuuseen kiinni. Mutta rukoustoimituksen jälkeen se päästettiin yhteen lähellä olevista aituuksista, jotka kaikkialta ympäröivät kuusikkoa; tällä ei tiedetä alkuansa olleen eri aitaa. Samana tai seuraavana päivänä se myötiin rukoushuoneen hyväksi.
Salmin naapuripitäjässä Videlessä Aunuksen puolella mainitaan Valassinpäivänä (11/2 v.l.) uhratun härkä Uuksumäen kylän rukoushuoneen luona, jonka vuotuisilla kassarahoilla se oli ostettu. Eräs paikkakuntalainen oli selittänyt Valassin olleen paimenena, ennenkuin pääsi "rukoiltavaksi mieheksi", ja sentähden tulleen tavaksi hänen rukoushuoneensa edessä syödä härkä.
Pyhimystenpäiviin liittyvää ennakolta luvattujen eläinten teurastamista tavataan venäläiselläkin rahvaalla esim. petrona. Tietysti itse veriuhria ei suomalaisten eikä virolaisten ole tarvinnut lainata. Henrik Lättiläinen mainitsee pakanallisten virolaisten uhranneen nautaeläimiä ja muuta karjaa. Elukoita iskiessään he tiedustelivat jumalain tahtoa ja pitivät huonona enteenä, jos ne kaatuivat vasemalle kyljelle. Eivät ihmisuhritkaan olleet heille tuntemattomat. Ennen mainitun arkkipiispan Makarijn kirjeessä valitetaan, että Novgorodin vallan alaiset suomalaiset kansat Liivinmaan rajoilta alkaen, Narvajoelta Nevajoelle, Nevajoelta Rajajoelle, kautta Karjalan tuolle puolen Laatokkaa, Pielisjärvelle ja Kajaanin tienoille aina Lapinmaahan saakka, kaikkialla toimittavat veriuhreja, teurastavat härkiä, lampaita ynnä muita nelijalkaisia sekä lintuja; muutamain sanotaan salaa tappavan lapsiansakin.
Yhtä vähän pitää paikkansa se Porthanin väite, etteivät suomalaiset tehneet itselleen jumalankuvia. Jollei tahtoisikaan varmasti suomalaisille omistaa tunnettua bjarmilaistenJómalinkuvaa ynnä maamme muinaistutkijain löytöjä, niin eivät ainakaan Henrik Lättiläisen tiedot virolaisista anna epäilykseen aihetta. Varsinais-Viron kuuluisassa uhrilehdossa kerrotaan lähetyssaarnaajan kaataneen "tehdyt kuvat ja kaltaisuudet", jolloin kansa ihmetteli, ettei niistä verta vuotanut. Saarenmaalla mainitaan saksalaisten erään linnan valloituksessa viskanneen ulosTarapithan, siis Thoria esittävän kuvan. Eräs liiviläinen kuvaili unissa nähneensä kansansa jumalan, joka "rinnasta alkaen kasvoi ulos puusta". Arvattavasti olivat kuvat puunkantoon tehtyjä ja ainoastaan yläpäästään ihmisen muotoon veistettyjä.
Myöskin ne kivet, jotka arkkipiispa Makarijn v. 1534 lähettämä inkerikkojen ja karjalaisten käännyttäjä Ilja munkki heitti veteen, viittaavat luontaisten, kivisten jumalainkuvain palvontaan, jolleivät tarkoita pelkästään uhrikiviä.
V. 1559 venäjänpuoliset valittivat suomalaisten uudisasukasten raivaavan kaskea heidän alueelleen Oulujärven rannoille ja pystyttävän "veistettyjä kuvia" (theres utskårne beleter) niihin paikkoihin, joihin aikoivat talonsa rakentaa. Nämä jumalankuvat ovat kuitenkin voineet olla pyhimysten kuvia, joita roomalaiskatoliset veistivät puusta. Myöhemmät kuvia koskevat tiedot ja löydöt saattaa samoin asettaa kysymyksenalaisiksi.
Mutta pakanallinen kuvain käyttö ilmenee vielä siinä tavassa, jolla pyhäinkuvia on palvottu. Pyhimysten syöttämistä voitelemalla kuvain suuta rasvalla tai kermalla on mainittu Liperin Taipaleelta sekä Inkeristä. 1700-luvulla tiedetään inkerikkojen vieneen pyhäinkuvia pyhiin lehtoihinsa palvottaviksi.
Tässä yhteydessä on otettava puheiksiTõnnineli Antoniuksen palvonta virolaisilla, etupäässä pärnunpuolisilla. Antoniuksen päiväksi (17/1) piti panna olutta ja teurastaa jokin eläin; tämä oli tavallisesti lammas, mutta härkäkin mainitaan. Pimeän tullessa kannettiin piilopaikastaanTõnni vakk, vakan keskellä olevan vahatapin ympärille sytytettiin kynttilöitä, valaistiin se ulkopuoleltakin ja sitä kannettiin ympäri kaikkianne asuinrakennukseen, eläintensuojiin ja kartanolle. Kiertäessä rukoiltiin: "Tönn isänen, Tönn emonen, älä vaivaa elukoitamme, olkoot sarvet ylöspäin, hännät alaspäin ja synnytys oikeinpäin!" Jo keittäessä oli Tõnnille eroitettu palanen kustakin teuraan ruumiinosasta ja lientä tipautettu kaikille pihapoluille. Kiertäessä mainitaan nimenomaan lantatunkiolle vähäsen kaadetun. Lopuksi istuutui koko perhe aterialle, jolta noustessa ei suinkaan saanut kiittää. Toisten tietojen mukaan oli pöytä koko päivän katettuna ruualla ja juomalla niinkuin pidoissa. Jokainen, joka ovesta sisään astui, käskettiin syömään. Ruokaa ei vain saanut siunata.. Vieraan oli tervehdittäväkin kiroamalla, muuten sai selkäänsä.
Tõnninvakka, joka oli tietäjän valmistettava, — erään tiedon mukaan Tõnnin päivänä — oli tehty puusta, päreistä, tuohesta tai oljista. Mainitaanpa yhdestä tammenpölkystä koverrettu ja sekä ulkoa että sisältä veistoksilla kirjaeltu vakka. Sitä pidettiin paikassa, jonka yksin isäntä tiesi, tavallisesti aitassa ylisillä. Tähän vakkaan vietiin pitkin vuotta esikoisuhreja: viljaa puitaessa, olutta pantaessa, vasta poikinutta lehmää lypsettäessä, lammasta kerittäessä, lankaa tai kangasta valmistettaessa. Teurastettaessa uhrattiin lihaa, verta tai rasvaa ja keitettäessä lientä ensimäinen lusikallinen. Kun talossa elukka syntyi, annettiin vaskiraha, kun lapsi tuli ilmoille, hopearaha. Erityisesti sairaudenkohtauksissa oli vakkaa muistettava. Jos elukka tuli kipeäksi, tuotiin lihaa, rahaa tai vaatetilkkuja. Mutta jos ihminen sairastui, piti paitsi rahaa uhrata vaatekappaleita pienoiskoossa, pojan puolesta esim. housut ja lakki, tytön puolesta alusnuttu ja solki. Sairastumisen näet arveltiin johtuvan siitä, että vakalle oli pahaa tehty tai sen ohi kulkiessa melua ja ääntä pidetty taikka unohdettu sille uhrata. Silloinkaalonaene'punnitsijanainen', arpomalla otti selkoa, mitä hyvitystä se vaati. Itse uhrit toimitti perheen isäntä tai emäntä.
Joka vuosi määrättynä päivänä vakan sisällys tyhjennettiin ja kaivettiin maahan tai poltettiin. Tämä tapahtui muutaman muistiinpanon mukaan samana Tõnnin suurena pyhänä, jolloin sille elukka teurastettiin.
Tõnninvakan toisintonimenä tavataantondi vakk, 'tontun vakka',[61] mikä, jos tieto on luotettava, viittaisi siihen, että mahdollisesti kielellinen yhtäläisyys on aiheuttanut juuri Antoniuksen asettumisen kodinhaltian paikalle. Mutta itse palvonta on skandinaavista "tonttu" nimeäkin vanhempi. Eräällä paikkakunnalla, jossa Tõnnin uskojat eroittautuivat toisista, niin etteivät kotonaan antaneet kättä kyläläisille eivätkä vieraille mennessään kädestä tervehtineet, muistellaan, ettei ainoastaan joka perheellä ollut omaa vakkaansa, vaan myös joka kylällä oma kuuluisin Tõnnin säiliönsä. Ilmeisesti on Tõnninvakka säilyttänyt muiston sukupalvonnasta ja on tätä verrattu votjakkienkuala-palvontaan javorshud-vakkaan.
Tõnnista mainitaan kuvakin joko vahasta tai puusta ja nukenvaatteisiin puettu taikka pelkästään tilkuista tehty. Se oli joko vakkaan pantu tai tämän taakse säilytyspaikan nurkkaan asetettu. Eräässä muistiinpanossa on kuitenkin huomautettu, että vakasta löydetty nukke ei ollut itse Tõnn, vaan apua etsivä sairas.[62]
Olemme nähneet pakanallisten palvontamenojen sekaantuneen sekä roomalais- että kreikkalais-katolisten pyhimysten kunnioittamiseen. Edellisten muistopäiviä on sittemmin luterilaistunut väestö yhä pyhittänyt. Mutta vielä merkillisemmät ovat ne katolisuuden ja siihen sulautuneen pakanuuden jätteet, joita pieni virolainen siirtokunta Pinkovan läänissä Kraasnan piirissä on säilyttänyt. Kraasnan "maarahvas" on 1500-luvulla muuttanut Petserin piiristä Liivinmaan rajalta, n.s. Setumaalta, jonka kreikanuskoinen väestö on tallentanut Viron roomalaiskatoliset legendarunot. Neljättäsataa vuotta ovat nämä siirtolaiset eläneet vieraskielisten keskuudessa. Sikäläisistä sielunhoitajista muistellaan ainoasti yhden, 1800-luvun loppupuolella eläneen setukaissyntyisen, ymmärtäneen heidän kieltään. Kirkoissa he eivät käyneet muulloin kuin pakolla vietyinä. Kesken kreikanuskoisten paaston juhlivat he roomalaiskatolisia merkkipäiviä syöden ylen runsaasti liha- ja maitoruokia. Niin oli laita juhannuksena, jonka nimikinJaanipäväon katolisilta virolaisilta aikoinaan lainattu; Johannesta vastaavana miehennimenä käytetään venäläisperäistäIva.
Kraasnan maarahvas on kaiken aikaa palvonut omia "maajumaliaan". Niitä se nimitti osittain paikan ja toimen mukaan.Aiajezä, 'kasvitarhan isä', jakodojezä, 'kodin isä', asusti alempana mainitussa aitauksessa. Samassa paikassa tai pellolla pähkinäpensaan juurella palvottu olinurmeizä'pellon isä' jakaraezä(ulkona olevan) 'karjan isä'. Läävässä ja tallissa saivat uhriantimensa "läävän" ja "hevosen jumalat".
Mutta maajumalista enimmin muistettu olipühä Toomas, joka "kasvitarhan nurkassa istui". Siellä näet oli talon uhripaikka, matalalla aitauksella eroitettu puhaspaik. Sisällä kasvoi katajapensas ja tämän eteen oli pystytetty katajainen risti ja viereen niinikään katajainen seiväs, jota humala kierteli. Seipään edessä oli kolme kiveä, joiden alle uhriantimet kätkettiin. "Puhtaan paikan" hoito oli isännän huolena, hänellä yksin oli oikeus siellä toimittaa uhreja. Milloin hän tarvitsi apulaista, valitsi hän miespuolisen henkilön, "puhtaan ihmisen". Naiset pääsivät tänne vain kerran eläessään, nimittäin vihiltä tullessaan.
Paitsi tilapäisiä uhreja toimitettiin pyhälle Tuomaalle kerran vuodessa, torstaina muutama viikko Mikonpäivän (Mihkli)[63] jälkeenperekahi, 'perheen uhri'.Kahi, 'kahja', oli täällä alkuperäisestä uhrioluen merkityksestä yleistynyt uhria merkitseväksi; uhrien yhteydessä oluenkeittäminen oli säilynyt ja uhrien kera tämäkin taito joutui pois käytännöstä. Torstain aamuna perhe kokoontui tupaan. Permannolle oli vaatetta laajalle levitetty ja keskelle asetettu nurinkäännetty sammio, jonka pohjalle oli pantu astioissa ruokaa ja juomaa: munapuuroa, juustoa, voita, maitoa ja tietystikin olutta. Perheen polvistuttua isäntä kulki heidän ympärinsä kantaen porsasta, kanaa ja kukkoa sekä ripoitellen vettä puhtaalla saunavihdalla. Toisten noustua hän teurasti tuvassa uhrieläimet, joita eri kattiloissa keitettiin. Perheen uudestaan polvistuessa hän vielä kantoi uhrieläinten päitä puulaatikossa heidän ympärinsä. Sitten itsekin heittäytyi polvilleen seljin pyhäinkuviin (Vinne jumala) rukoillakseen maajumalia. Viimein vei hän Tuomaalle aituukseen uhriantimet; vasta hänen palatessaan saatiin käydä ateriaan käsiksi. Kanan söivät naiset, kukon miehet.
Tuomaalle omistettuja rukouksiakin on muistissa säilynyt. Täydellisin niistä kuuluu: "Pyhä Tuomas, pyhä risti! Korkea kumarrus! Kuukauden kumarran, polvillani palvon, joka kerta lasteni, talonväkeni kera — myöhään illalla, aamulla varhain — kotini, majani, ilmallisen elämäni, täyden terveyteni tähden, kaiken karjani tähden, kyntöni ja kylvöni tähden. Kasvata, Herra (Issänd)[64] Jumala, peltoni kolkalle, nurmeni nurkalle! Saattakaa suvi-ilmoja, päästäkää päiviä! Olkaa hoitamassa ja vaalimassa, elukoita metsään laskemassa, niin myös kotiin ajamassa; varjelkaa luunenältä, luppakorvalta, kipeäkynneltä, terävähampaalta; kätkekää kannon taakse, painakaa lehden alle! Tämän toin teille puhtaan oluen, kauniin kahjan, kirjavan kukon kera. Teille on karju tapettu, teille veri tehty, teille kakku leivottu, teille juusto valmistettu. Tulkaa syömään ja juomaan, leipäni ääreen, suolani ääreen!"
Myös nimiToomason aikoinaan lainattu roomalaiskatolisilta virolaisilta; miehen nimityksenä käytetään venäläistä muotoaHoma.
Niinikään roomalaiskatolista vaikutusta edellyttää "tulenjumalana" palvottu pyhäLaberitss.o. Lauritsa. Hänelle toimitettiinrehekahi, ('riihi) tuvan kahja', joka oli yksistään isännän valmistettava vedenkeitosta alkaen; naisia ei päästetty likimaillekaan. Uhriolutta isäntä tipsutteli tuvan uunille ja valoi kolme lusikallista lieden tuhkaan rukoillen: "Pyhä Laberits! Sinulle puhtaan oluen, kauniin kahjan kera, tupaa hoitamastasi. Varjele tupaani ja kamarihuonettani tulipalolta, vesitulvalta!"
Kraasnan virolaisten uhripalvonta säilyi 1860-luvulle, jolloin esivallan käskystä se piti lopettaa. Mutta vielä 1901 O. Kallas'en käydessä heidän luonaan eli usko, että "kun maajumalia pidettiin, niin viljakin kasvoi paremmin" ja että "nykyisellä ajalla, kun maajumalia ei enää kunnioiteta, tuli tekee paljon enemmän pahaa kuin ennen". Muinaisten menojen paras muistelija Annõ Kiriljevna, jonka veli oli ollut maajumalain pappi, kertoi itkusilmin, kuinka raskasta oli ollut jättää hänelle paljon hyvää tehneet maajumalat ilman mitään syömistä ja juomista. Mutta häntä lohdutti näkemänsä uni. Pyhässä aitauksessa oli ollut kaikennäköisiä ruokia ja juomia; niiden ääreen olivat jumalat tulleet ja lausuneet: "te luulette meidän kuolevan, kun ette meille mitään enää anna, mutta meillä on yllin kyllin".
Mainittu vaimo oli 84 vuotta elänyt, joista 20 sokeana ja toistakymmentä raihnaisena uunin päällä. Siellä oli kirjaanpanijankin epämukavassa asennossa, huonon lampun valossa, korva heikkoäänisen eukon suuta lähellä suoritettava työnsä. Mutta vanhuksen pitkällistä kärsimystä on kansallinen tieteemme aina kiitollisuudella muisteleva. Häpeään ei joutunut kuolemaa ikävöivän luottamus kohtalonsa tarkoituksellisuuteen: "minä elän niin kauan, kuin Jumalalla on kirjoitettu".
Neitsyt Maaria.
Runoissa esiintyvistä pyhimyksistä on yksi vielä mainitsematta jota ennen muita muistellaan ja joka edelle kaikkia asetetaan, mittain Neitsyt Maaria.
Maaria käypi tietä myöten, Jumalan jukoa myöten, kullaista kuloa myöten, hopeista heinikkoa. — Maaria matkoa pitävi, tuhat on eessä enkeliä, sata santtia jälestä hän käy keskellä väkeä, paistaa kuin pyhäinen päivä, kumoittaa kuin kultaristi.
Tätä asemaa ei Maarialla ole ollut alunpitäen, vaan on hän sen vähitellen saavuttanut roomalaiskatolisen kirkon käsityksessä.
Itsenäistä huomiota on Maariaan kiinnittänyt edellä mainittu Jaakobin alkuevankelio. Siinä kerrotaan, paitsi hänen vanhemmistaan, myös hänen lapsuudestaan, jonka hän vietti pyhässä temppelissä "kuin kyyhkynen" saaden ravintonsa enkelin kädestä, sekä alkuajoista leskimiehen Joosefin kodissa, jolloin hän työskenteli kehräten purppuraa temppelin esivaatetta varten. Vuoden 400 vaiheilla muodostui legenda Neitsyt Maarian kuolemasta ja hänen ruumiinsa ottamisesta taivaaseen.
Viidennellä vuosisadalla liitettiin Maarian nimi niiden pyhäin nimien joukkoon, joita kirkollisissa rukouksissa mainittiin. Silloin oli myös aljettu rakentaa Maarialle nimikkokirkkoja, joita jo kaikkialla oli marttyyreille omistettu. Kymmenennelle vuosisadalle asti saivat kuitenkin pyhimysten hautakappelit enemmän huomiota osakseen kuin Maarian pyhäköt. Mutta ristiretkien aikana Neitsyt Maarian palvonta pääsi ehdottomasti etusijalle. Lopulla keskiaikaa määriteltiinkin kolme eriasteista palvontaa: pyhimysten, Maarian ja Jumalan.
Kun roomalaiskatolinen kirkko ulotti vaikutuksensa Suomeen ja Viroon, oli Neitsyt Maaria jo kohonnut kaikkien pyhimysten yläpuolelle. Valloitetut Itämeren maakunnat saivat nimekseen Maarianmaa, jota virolaiset yhä vielä runollisesti kotimaastansa käyttävät.
Pyhän Neitsyen ihailu oli kukkeimmillaan suomalaisten loitsurunojen muodostuessa. Niissä on Neitsyt Maarialla siinä määrin vallitseva asema, että tuskin voimme käsittää monia niissä esiintyviä nimityksiä ja seikkoja ottamatta ensin selkoa Maarialle omistetuista mainesanoista, esineistä ja toiminnoista.
Runoissamme häntä puhutellaan yleisesti säkeellä: Neitsyt Maaria emonen, joskus vähän toisinnellen:
A. Maaria neitonen emäntä!B. Maaria emonen neiti!
Kertona on tavallisesti: "rakas äiti armollinen, puhas muori muodollinen l. muoto kaunis" tai "pyhä piika taivahinen". Viimeksimainittu kertosäe kuuluu myös usein: "pyhä piika pikkarainen", jonka pääsäkeenä on toisinaan: "Maaria matala neiti".
Huomattava on, että Maaria nimitetään samalla kertaaneitsyeksi ja äidiksi. Muutamassa 11:nneltä vuosisadalta alkaen kirjaanpannussa Sanctus-messussa esiintyy suomalaista täysin vastaava lausetapavirgo mater Maria'Neitsyt, äiti Maaria'.
NimityksenNeitsyt Maariaon A. Lähteenkorva (Borenius) osoittanut tulleen runoihimme, myöskin vienanpuolisiin, roomalaiskatolisen kirkon vaikutuksesta. Tällä nimellä ei venäjänkarjalainen tavallisessa puheessa koskaan sano "Jumalan emää" eliPohrotsaa(< ven. Bogoroditsa).
Jälkimäinen nimi esiintyy jonkun kerran kreikanuskoisten erikoisissa loitsuissa: "Spaassa (Vapahtaja) ja pyhä Pohrotsa pesemään, puhastamaan!" Sama käsite on Vienan läänissä välistä runollisestikin ilmaistu: "äiti ilmoisen Jumalan" tai "sukeaja sulan Jumalan, äiti kanssa kaikkivallan". Mutta tämäntapaiset lausetavat ovat harvinaisia poikkeuksia.
Kertosäkeenrakas äiti, joskushyvä äiti, käsitettiin tarkoittavan Maariaa uskovaisten hengellisenä äitinä. Suomalainen loitsija sanookin usein Maariaa omaksi äidiksensä:
Kusta ma anon apua?Isältäni Jeesukselta,emoltani l. äidiltäniMaarialta.
Mainesanaarmollinenon suomennos latinaisesta:gratia plena, 'armoa täynnä'. Keskiajan runoudessa annettiin Maarialle myös nimitysmater gratiae, 'armon äiti,' jota vastaa v. 1658 muistiinpannussa Niukahdusluvussa tavattava:armon muori.
Seuraavat mainesanatpuhdas ja kaunisovat yleisiä keskiaikaisessa hartauskirjallisuudessa. Maariaa esittäessäänpikkaraisena ja matalana piikanaon suomalainen runo hänen nöyrän mielialansa havainnolliseen muotoon pukenut.
Maarian pyhyyttä on eräs 1100-luvun kirjailija määritellyt: "pyhin kaikista pyhistä, valituin kaikista valituista". Sitä vastaa suomalaisessa loitsussa joskus tavattava säepari:
Piioista pyhäisistä valittu, emännistä eroitettu.
Mutta Maariaa ei ole ainoasti arvossa, vaan ajassakin ensimäisenä naisolentona pidetty. Häntä siten käsitettiin tarkoittavan sen vaimon, johon kertomus syntiinlankeemuksesta ennustaen viittaa. Hänelle myös omistettiin jo 4:nnellä vuosisadalla Eeva nimen tulkinta: "kaiken eläviin äiti". Tähän käsitykseen perustuvat seuraavat Maariaa kuvailevat runosäkeet:
A. Jok' olet emä emien l. imehiensekä vanhin vaimoloista.B. Vanhin vaimosten emistä,C. Eläjistä l. emoloista ensimäinen.D. Ikuinen hyväntekijä,äiti mannun polvuhinen![65]
Maarian pyhiä jäännöksiä mainitaan 400-luvulta alkaen. Niistä merkillisin on "Jumalan äidin maito"; tämän on selitetty olleen Betlehemin luolasta saatua liitua, joka veteen sekoitettuna sai maidon muodon. Erään paavin 8:nnella vuosisadalla tiedetään lahjoittaneen reliikkejä Kristuksen verestä ja Maarian maidosta. Molemmat yhdessä mainitaan usein Voiteenluvuissa:
Kristuksen veri punainen, Maarian makea maito sekalutta siivittihin seulalla teräksisellä vaskireunahan vatihin, kultaisihin kuppiloihin.
Legendoissa kerrotaan pyhän Neitsyen ilmestyneen parantamaan hurskaita sairaita maidollaan. Loitsuissamme kuvataan Maarian vuodattavan maalle maitoansa, josta sitten voide keitetään; käännytäänpä sitä tarkoittavalla rukouksellakin hänen puoleensa.
Neitsyt Maarian vaatekappaleista huomattava on hänenvaippansa, jota hän myöhemmän keskiajan kuvissa levittelee palvojainsa suojaksi. Sama tehtävä on tällä suomalaisissa Varousluvuissa:
A. Maarian vahainen vaippa, Luojan teltti terhollinen ylitsemme luotakohon — jaloillemme täytyköhön yli kaiken vellon kansan! B. Kuo mulle kultavaippa, vala mulle vaskivaippa, jonka alla yöt asuisin;
Vanhemmista Maarian kuvista puuttuu harvoinhuntu, milloin ei vaippa päätäkin peitä. Myöhemmin keskiajalla, jolloin päähinettä ei katsottu neitsyelle kuuluvaksi, annettiin yhä yleisemmin hänen pitkän tukkansa kuvissa tulla näkyviin. Suomalaisissa Verensulkn-sanoissa mainitaan toiselta puolen huntu eli tanu, toiselta puolen hiuksiin palmikoidut moniväriset, metallinkiiltoiset, alasriippuvat nauhat, jotka olivat länsimailla muodissa erittäin ristiretkien aikana ja joita Suomenkin vanhoista kalmistoista on löydetty.
A. Sivalla silkki silmistäsi, huntu otsaltasi! B. Tanun päästänsä tapasi. G. Päässä kultaviilekkehet. D. Hius päästäsi sivalla, sinilanka silmiltäsi, kultalanka kulmiltasi! E. Pantasi tulipunainen!
Jerusalemissa säilytettiin pyhän Neitsyenpäänauhaasekä hänenvyötänsä, joka hänen kerrottiin pilvistä pudottaneen epäilevälle Tuomaalle. Jälkimäinen reliikki vietiin ristiretkien aikana varkain Italiaan. Tämäkin neitsyen tunnusmerkki on Maarialla joskus suomalaisissa loitsuissa.
A. Pane paitasi panuhun, vyösi vaski valkeahan! B. Meni sukkarihmasta sulahan, vyönlapasta lainehesen.
Usein mainitaan runoissa Maarian hienothelmateli helmukset, joita hän kiiruhtaessaan nostelee.
A. Tuo hienot helmuksesi tuskillemme tukkeheksi! B. Koprin helmasi kokoa, käsivarsin vaattehesi!
Jalassa hänellä välistä tavataan siniset tai muunväriset sukat ja kultaiset kengät. Mutta toisinaan, kun on tarvitsijalla kova hätä, häntä joudutetaan:
A. Kerkiä jalan kengättömän, ehi sovan vyöttömän, tukalla päin tuiskahtele, levällä päin lennättele! B. Avopäin, haralla hapsin, ilman vyöttä, helmuksitta.
Neitsyt Maaria kuvaillaan myös lentävänkyyhkysenmuodossa, joka kertosanakseen on saanut suomalaisten lempilinnun käen.
A. Lennä tänne kyyhkysenä voimatonta päästämähän! B. Lennä kultaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä!
Kyyhkyseen on Maariaa verrattu jo Jaakobin alkuevankeliossa. Muutamassa 11:nnen vuosisadan legendassa kerrotaan Maarian kyyhkysen muodossa ilmestyneen paikalle, jonne tahtoi kirkon itselleen rakennettavaksi.
Neitsyt Maarian alas lentäminen tietysti edellyttää, että hän on "päällä pilvien asuja". Hänen oloaan yläilmoissa on monin runollisin kuvauksin esitetty:
A. Pistä pääsi pilven raosta, kaunis kaulasi ojenna! B. Astu taivosen napoja, ilman viertä viilettele yli kuun, alatse päivän! C. Juokse kuun keheä myöten, päivän päärmettä samoa! D. Tule syntisten sekahan ahavassa, auteressa, pilvessä, sumun seassa!
Toiselta puolen on Maarian olopaikka osoitettu vesien takaiseksi:
A. Jos lienet joen takana,joutuos joen takoa!B. Kirkasi Maaria mereltä,C. Istuvi keskellä merta.
Samassakin runossa Maaria voidaan ensin mainita tulevan "yläisestä taivosesta" ja sitten taas "soutaen suloa vettä".
Loitsuissamme käännytään Neitsyt Maarian puoleen mitä erilaisimmissa tarpeissa; sillä hänen kauttaan on uskottu saatavan, mitä ikinä anottiin.
Kalastaja häntä pyytää auttamaan tarpomalla. Koskenlaskija lausuu:
A. Anna Maaria meloa, Pietari peränpi'intä, jolla viiletän venettä! B. Itse airoille ajate, sovitate soutimille, pane kaksi kämmentäsi kahen puolen karpahani, varaksi vähän venehen!
Maarian esiintymisestä Metsänluvuissa on edellä ollut puhe. Erityisesti karhuntappaja, joka kuvittelee hänen olleen osallisena karhun kasvatuksessa, kutsuu hanhi:
Minua keventämähän, ohtoa jyventämähän, kiviriippa rinnan alla, rautaharkko hartioilla!
Karjan suojelijana[66] Neitsyt Maaria saa määreet: "karjanpiika pikkarainen" ja "akka laarien alainen." Häntä silloin rukoillaan:
Käypä karja katsomahan, viitsimään emännän vilja, ennen käymistä emännän, karjapiian katsomista, syötteles metisin syömin, juotteles metisin juomin!
Myös karjaa laitumelle laskettaessa ja metsästä takaisin haettaessa hänen apuansa tarvitaan.
A. Pane kaksi kämmentäsi kahen puolen karjastani! B. Ota vitsa viiakolta, koivu korpinotkelmalta; kotihin kotoinen karja, metsän karja Metsolahan!
Mutta varsinaisesti hän pitää huolta karjan maidonannista:
A. Laita torvet taivosesta, pillit pilvistä rakenna, jota myöten juorun juosta, virrata Jumalan viljan minun ruokaruoakseni, minun henkiheinikseni! B. Auo maa alaisin puolin, puhko pellon pientaretkin, mistä juoksevi Jumalan vilja, Herran vilja virtoavi vihannista mätiähistä, tuorehista turpehista.
Ihmistäkin hänen nukkuessaan Neitsyt Maaria varjeli. Maata pannessa luettiin:
A. Ristus kilpeni, Maaria miekkani!Kysyn maata Maarialta,pihatietä Pietarilta.B. Maaria makuuttajaksSantta salvan laskijaksi,Pyhä risti nostajaksi!
Erityisesti lasta nukuttamaan häntä kutsutaan:
Tuopas unta Tuovinmäeltä, haukko hepohuonehesta, joss' on Ristus nukkununna, — uinonnut itse Jumala.
Useimmin kuitenkin Neitsyt Maariaa kutsutaan avuksi kaikenlaisessa hädässä. Ennen kaikkia tarvitaan hänen apuaan lapsen ilmoille tullessa.
Tästä syystä lyhyt Ihmisensynty alkaa Neitsyt Maarian puhuttelulla, samoin kuin muutamain eläinten synnyt niitä varjelevain pyhimysten mainitsemisella.
Neitsyt Maaria emonen, rakas äiti armollinen! Tehty mullan kakkarasta, mullan kaakusta rakettu.
Lapsivaimon avuksi pyydetään Maariaa tietysti saunaan:
Käy saunahan saloa, piilten piikahuonehesen, ilman uksen ulvomatta, kyläkunnan kuulematta, saranojen laulamatta, veräjien vieremättä!
Saunassa, jossa yleensä parantamiset suoritettiin, kuvaillaan pyhäNeitsyt kaiken työn tekijänä:
Kokoa kivet koskesta, katajaiset kankahalta, puita muurehettomia, kiviä kivuttomia! Saustuta [simainen] sauna, lämmitä kyly metinen [metisillä halkosilla]! Taittaos metinen vasta metisestä metsäsestä! Kanna vettä läiköttele lähisestä lähtehestä puhtahalla puisuella! [Lyö löyly, lähetä lämmin, kiviselle kiukahalle!]
Silloin kun on saunassa tai lähteen luona neitoselle lempeä nostettava, pyydetään Maarialta erityisesti vielä pesuvettä:
A. Nouse kuun keheä myöten, tuoppa kuun kultasia, päiväsen hopeisia, ota kuppi kuun kylestä, kauha päivän kainalosta! B. Jolla tuot puhasta vettä, kannat kullan karvallista. C. Tuo vettä tullessasi pyhän Juortanin joesta, pyhän virran pyörtehistä!
Parannusluvuissa, etenkin ulkonaisiin vammoihin kohdistuvissa, esiintyy pyhä Neitsyt monella tavoin auttajana. Samoin kuin hänen äitinsä Anna toimii Maaria Niukahdusluvussa värttinällä kehrääjänä.
Kehräsi sinisen langan sinisellä kehruspuulla sinisestä kuontalosta sinisellä värttinällä maasta asti taivosehen, taivosesta maahan asti. Kehräsi punaisen langan — Kehräsi valkean langan —
Paitsi kehrääjänä muistellaan Maariaa myös taitavana ompelijana.Molemmilla taidoilla hän keskiaikaisten kertomusten mukaan ansaitsiEgyptissä perheensä elatuksen. Verensulku-sanoissa häntä useinrukoillaan:
A. Tuo neulasi omasi, ompele utuisin neuloin, — pujottele punaisin langoin! B. Neula kultainen kätehen, rihma sulkkuinen perähän, vetämähän [umpeen] haavan!
Muutamassa Pakkasenluvussa Neitsyt Maariaa pyydetään lähettämään lämmintä taivaasta.
Taivas reikihin repäise, ilma kaikki ikkunoihin, josta lämmintä lähetät iholle alastomalle!
Tulenluvuissa sitävastoin Maaria käsitetään jäähdytyksen aikaansaajana. Länsi-Suomessa häntä puhutellaan:
Ota jäätä vähänen,jolla tulen tukahutat!
Itäisemmissä toisinnoissa hänen mainitaan taivaasta tulevan "lävitse lumisen linnan" ja kuvataan, kuinka hän:
Hyyssä sukka, jäässä kenkä, hallassa hamehen helma, hyistä kelkkoa vetävi, jäärekeä reu'ustavi.
Neitsyt Maarian asettaminen jään, hyyn ja lumen yhteyteen perustuu 3:nnella vuosisadalla Roomassa tapahtuneeksi kerrottuun ihmeeseen, jonka johdosta roomalaiskatolinen kirkko viettää 5:ntenä päivänä elokuuta "Maarian lumen" juhlaa. Rikas ylimys, joka oli luvannut koko omaisuutensa Neitsyt Maarialle, sai tältä unessa osoituksen, mihin paikkaan hänen oli rakennuttaminen kirkko. Paikalle tultuaan hän näki hienon lumisateen kuumimpana kesän aikana laskeutuvan viheriälle kummulle ja lumihiutaleitten muodostavan kirkon pohjakaavan. Kuvissa esitetään pyhä Neitsyt lapsineen lunta satavan pilven yläpuolella.
Raudan, Tulen ja Käärmeen lukuihin, harvemmin muihin loitsuihin liittyvissä Voiteensanoissa on Maarialla vakinainen paikkansa. Niinkuin Jeesus on "paras parantaja" on Maaria "paras voitelija", sillä hän on aikoinaan ollut myös:
Jeesuksen veren pesijä,Herran haavan hautelija.
Avuksi hän rientää:
Sata sarvea otsassa, tuhat rinnassa niseä, kaikki täynnä voitehia, yheksiä voitelua
Maarian kaikkianne tarvittavan maidon mielikuvasta johtuva tuhatnisäisyys muistuttaa muinaista Efesolaisten Dianan kuvaa. Yhtä omituiset ovat otsasta esiin pistävät sadat sarvet.[67] Edellisten yhteydestä irtautuneina ovat jälkimäiset siirtyneet selkään kannettaviksi:
Sata on sarvea selässäs, ne on täynnä voisimia, ne on voisimet väkevät, niill' on Luoja voieltuna.
Sittemmin on niiden luku supistettu kuuteen ja kuhunkin voide-sarveen sijoiteltu sulka toisesta Voiteenluvusta:
Kultakehänen selässä, kuusi sarvea kehässä, sulka kunkin sarven päässä.
Voidesarvien asemesta voi Maarialla olla myös voidekuppeja:
Kuus' on kuppia sylissä, seitsemän selän lakana.
Välistä on hänellä yksi ainoa:
Kultakuppinen käessä, kultasulka kuppisessa.
Erikseen voidesulkaa vielä häneltä pyydetään:
Tuo sulka sulasta maasta, höyhen maasta lämpimästä!
Tämä sulka on toisinaan otettava taivaalliseltakukolta:
Kultainen sinulla kukko, kana kullan karvallinen, katkaise kanalta siipi, sulka kultainen kukolta!
Itse kukkoa joskus rukoillaan suoranaisesti avuksi:
Luojan kukko kultaheltta, lennäs kultaisna käkenä — alas maahan taivahasta sotimahan puolestani!
Toinen Neitsyt Maarian yhteyteen asetettu eläin on orava.
Tuo sa kultainen orava tuolta kuun keheä myöten, päivän päärmettä samoten syömähän tulen kipuja!
Oluenkeittorunossa käytettä hakemaan lähetetty orava on Maariaa edustavan keittäjänaisen "ottopoika" ja "värtäjäinen" s.o. leikintekijä. Tämän oravan puoleen välistä loitsijakin hädässä kääntyy:
Kierrä hattu silmillesi, juokse lankoa punaista, ylähäksi taivahasen, vie Herroille sanoa!
Yleisesti on Neitsyt Maarialle omistettumehiläinen. Suvuton mehiläinen pidettiin siveellisyyden esikuvana munkeille ja nunnille. Pohjois-Saksassa vieläkin uskotaan, ettei se pistä puhdasta neitsyttä. Mehiläisen valmistama vaha oli myös puhdasta ja kelpaavaa kirkonkynttilöiksi. Keskiajalla kuviteltiin mehiläisten, joille ei oltu ilmoitettu Herransa kuolemasta, Häntä etsiessään lentelevän taivaaseen asti.
Kristinuskon mukana tuli mehiläisten hoito Saksaan, jossa sitä aluksi harrastettiin etupäässä luostareissa, ja levisi sieltä pohjoismaihin.
Suomalaiset Mehiläisenluvut ovat lähtöisin länsi-Suomesta, vaikka ne varsinaisesti itä-Suomessa ja rajan takana ovat säilyneet.
Länsi-Inkerissä on tavattu Mehiläisensynty, jossa kuvataan mitenkä:
Mehiläinen pieni lintu, Jumalan käpeä käsky lensi mettä ottamahan lensi puulta puhtahalta.
Lennettyhän suot, kanervikot, meret ja metsät:
Niin löysi rohon mokoman, kukka on kuusihaarallinen, kasvoi Luojan kalman päällä, Osan lautsasen ovella.
Otettuaan siitä kielelleen mehiläinen tiedustelee työnsä kelvollisuutta, johon Jumala vastaa:
Kelpoavat sinun työsi rinnoin Ristuksen etehen, pyhän Maarian etehen kelpoavat tuohuksiksi.
Tavallisissa Voiteenluvuissa mehiläinen saa mainesananilman lintu, joskus Luojan tai Tuonen lintu. Välistä on:
A. Mehiläinen meen emäntä, karjapiika Herran karjan! B. Mehiläinen kaunis lintu, metsän kukkien kuningas!
Mehiläistä kehoitetaan lentämään enimmiten yli yhdeksän meren, harvemmin ylös taivaaseen:
A. Lennä tuonne, kunne käsken, yheksän meren ylitse, meripuolen kymmenettä! B. Yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien ta'atse, otavaisen olkapäitse!
Sen on pyrittävä "Luojan kellarihin, kamarihin Kaikkivallan", tai paikkaan, jossa on:
Yheksän mesimätästä t. tynnöriä; kaikki vaipoilla katetut, yksi jäänyt kattamatta.
Joskus se lentää "aina Maarian majalle" eli sinne, missä "Maaria makasi pikkuisella luotosella". Maariaa myös ilmeisesti tarkoittaa taivaassa tai saarella nukkuva nimetön neiti, jonka pieluksiin on kasvanut kolmikanta heinä.
A. Siell' on neiti nukkununna, vyövaski valahtanunna. Onpa neien päärivoilla onpa heinä kolmisyrjä. B. Siell' on neitonen makasi, tinarinta riuvotteli; siell' on heinä kolmekanta sen on neion pieluksissa.
Mehiläisen tuomia voiteita sitten pyydetään Neitsyt Maariaa taiJeesusta taikka molempia koettelemaan:
Koettelepa kielelläsi,maistelepa huulillasi,
ovatko samoja:
Joilla on ennen Luoja voittu ja voittu Jumalan poika, katsottuna kaikkivalta pirulaisen pistettyä.
Mehiläisen valmistaman puhtaan vahan väristä johtuu myös Maarian nimitys "vahainen vaimo", jonka tavallisena kertona on "vaimo valkeaverinen".
Paitsi niitä mainesanoja, jotka Neitsyt Maariaan liittyvät, tavataan vielä useampia, joita hänen nimensä asemesta käytetään. Semmoinen on SiikasenluvussaHerranohella esiintyväHerran tytär.
Helmi Herralta putosi,helmi Herran tyttäreltä.
Tätä vastaavat keskiaikaisessa kirjallisuudessa nimitykset "Jumalan tytär" ja "Herratar" (domina).
NimitysLuojan tytäron niinikään selvä: