The Project Gutenberg eBook ofSuomen historiallisia kertomuksia 1This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suomen historiallisia kertomuksia 1Pakanuuden ajasta uskonpuhdistukseenAuthor: Veikko KorhonenRelease date: June 26, 2024 [eBook #73919]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Osakeyhtiö Valistus, 1923Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEN HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA 1 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suomen historiallisia kertomuksia 1Pakanuuden ajasta uskonpuhdistukseenAuthor: Veikko KorhonenRelease date: June 26, 2024 [eBook #73919]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Osakeyhtiö Valistus, 1923Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Suomen historiallisia kertomuksia 1
Pakanuuden ajasta uskonpuhdistukseen
Author: Veikko Korhonen
Author: Veikko Korhonen
Release date: June 26, 2024 [eBook #73919]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Osakeyhtiö Valistus, 1923
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEN HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA 1 ***
Pakanuuden ajasta uskonpuhdistukseen
Kirj.
Helsingissä, Osakeyhtiö Valistus, 1923.
Erätoverit.Kevätuhri.Muuan partioretki.Pyhä risti.Rangaistus.Ilta Kuusistossa.Kaarle Knuutinpoika.Viimeinen Vesperamessu.Kustaa Vaasa Suomessa.Kuninkaan apua anomassa.Riita apajasta.Suomen herttua..Uusi sielunpaimen.Kastematka.Erämaan yössä.Rautamarski.Armoa anomassa.Kosto.Särkynyt joulurauha.
Erätoverit.
Keskitalven pakkanen paukahteli lumisessa korvessa. Tähtikiiluinen taivas näytti kuin laskeutuvan maata vasten ankaran pakkasen vetämänä. Apso, erämies, hiihteli korvessa kotimajalleen, koettaen löytää latua, jonka aamulla oli jättänyt, lähtiessään hiihtämään isomman otuksen jälkeen. Sen ladun varteen oli hän jättänyt aamulla ampumansa jäniksen ja teeriparin, mutta merkitty paikka ei ottanut löytyäkseen tähtien heikossa valossa. Jänöjussista ja teeristä oli tuleva illallinen hänelle ja Ilpolle, erätoverille, joka majalla sairasteli karhun kaadannassa vioittunutta jalkaansa.
Saalis löytyi ja Apso pyyhälsi nopeasti pakkasen kynsissä risahtelevan korven poikki ja hiihdosta hiestyneenä astui majaan.
Siellä loikoi Ilpo pyöreistä kivistä muuratun takan ääressä, kohennellen tulta padan alle, jossa kiehui samanlainen saalis kuin minkä Apso laski majan havupermannolle.
— Ka, mistä riista pataan on tipahtanut? kysäisi Apso ihmeissään.
— Korvesta sen käväsin keikkaamassa, naurahti Ilpo. — Kävi jo aikani kovin pitkäksi ja teeripari lensi aivan tuohon majan nurkalle ja jussukka kuukki uteliaana riista-aitan ympärillä. Siitä ne napistin.
— No eihän sitten tarvinnut kauaksi liikkua ja jalkaasi uusia kipuja hankkia, virkkoi Apso. — Minä riehkasin hirven jäljillä, vaan lienen ajanut Tapion suojattia, kun yhtäkkiä edestäni hävisi.
Apso pujotti jousensa poronsarvinaulaan ja laski otuskimpun maahan.
— Tuos' on sitten tuoretta riistaa eineheksi, sillä eipä aamulla liene menemistä salolle. Pyry siitä yöllä nousee, vaikka metsä vielä seisoo hiljaisena tähtien vipajavassa valossa.
Laatokan länsirannoilta olivat eränkävijätoverukset muuttaneet tänne Keski-Suomen asumattomille saloille. Täällä olivatkin riistamaat ja kalavedet erinomaiset. Karhun ja hirven suolattu liha ei loppunut heidän vahvojen pylväitten varaan rakennetusta aitastaan ja tuoretta riistaa oli nytkin tuo Ilpo-veli lävistänyt jousellaan aivan tuvan edestä. Kesäisin sai taas läheisestä järvestä vedenriistaa niin paljon kuin halusi. Olisipa vain nämä laajat pyyntimaansa saanut pitää yksinään, mutta silloin tällöin ilmestyi aina etelästä päin uusia asukkaita valloittamaan parhaimpia kalastus- ja eränkäynti paikkoja.
— Näin taas Lapin pojankin tänään, sanoi Apso loikoessaan tulen ääressä. — Viimeisiä se muuten taitaa olla näillä mailla, sillä eipä kärsi nämä kääpiöt etelästä tulevia rotevampia naapurejaan. — Johan viime talvena keräsivät poronsa näiltä mailta, pohjoiseen paetakseen.
— Keräsivät, kun taisi muidenkin erämiesten nuoli ja keihäs heidän porojaan läpäistä eikä vain yksin meidän.
Miehet nostivat padan keskelleen ja vuoleskelivat puukoillaan mehevää lihaa, haukaten vain siteeksi ohrakakkaraa, jota oli viimekesän palohalmeesta lihan särpimeksi saatu. Väkevä, länteen viettävä järven rantarinne olisi sitä kasvanut enemmänkin, vaan kaukaa, selkärepussa tuotu siemen ei laajempaan halmeeseen olisi riittänyt. Ensi suveksi oli suurempi huhta kaadettu ja sitä varten siemenet varattu poronnahkaiseen säkkiin aitan orrelle.
Ilpo sulki savua ulos johtavan lakeisen ja toverukset asettuivat levolle, ensin ulkona tarkasteltuaan, ett'ei mitään epäilyttävää ollut läheisyydessä.
Ihana oli toveruksien nukkua piilopirtissään riistasta viljavan korven keskellä, havuisella vuoteella poron ja karhuntaljojen ja hiestävää kuumuutta uhovan kiukaan lämmössä, ja kuunnella rajuilman alkavaa kahinaa, jota Ilpo oli ennustanut.
* * * * *
Kevätaurinko sulattelee viimeisiä lumia rantamailta ja eräkorvessakin ovat jo aukeimmat paikat pälvineet. Niinpä erätoverienkin tuvan edustalla on maa sulaa ja kuivaa ja Apso perkaa ensimmäistä kevätkalasaalista, kirkaseväisiä ahvenia, joita Ilpo on äsken käynyt lammen rantasulaan laitetusta pyydyksestä päästämässä.
— Hyväksi näyttää tulevan tämän kesän kalansaalis, sanoo Ilpo. — Nyt jo näin runsas saalis, vaikka melkein kuun kierto lienee siihen, kun päästään suliin vesiin soutelemaan.
— Siltä näyttää. Kun vain saisimme yksinämme pitää nämä kalavetemme, sanoi Apso. — Minulla on ollut outoja aavistuksia, että etelästä päin työntyy taas tänne uusia asukkaita ja saamme muuttaa vielä pohjoisemmaksi.
— Emme tästä niin hevillä lähde. Käskisipä heille koskensa ja kalavetensä jättämään.
Yhtä ja toista keskustelivat toverukset pyyntimaistaan ja kalavesistään, kun kirkkaan ilman kantamana alkoi etelästä päin kuulua kirveen iskuja. Apson kalaa perkaava puukko pysähtyi ja Ilpokin laski käsistään pajumerran, jota oli siinä kalakeittoa odotellessaan nitonut.
— Siellä se nyt jo on, jota on tulevaksi pelätty, virkkoi Ilpo.
— Eikä kaukana olekaan. Säynätlahden poukamasta kuuluu kirveen iskut ja kaatuvien puiden parahtelu.
— Niitä voi olla useampiakin.
Molempien miesten kasvolihakset olivat jännittyneet ja Apso puristi lujasti kalapuukkoaan, hiljaa mutisten:
— Sanoinhan jo, ettei niiltä rauhaa saa. Parhaimman kalapaikan aikovat anastaa.
— Lähden katsomaan, sanoi Ilpo.
— Menemme molemmat. Voivathan sinut vaikka keihästää yksin mentyäsi.
Saalis kätkettiin visusti ja toverukset lähtivät aseistettuna katsomaan rauhansa häiritsijöitä.
Niitä ei ollutkaan yksi eikä kaksi, vaan kokonainen perhekunta. Vaimokin heillä oli ja nuori tytär, joka iloisena laitteli havumajaa, toisten hääriessä tuvan veistoksella, joka oli pantu alulle jo eilen, vaikka toveruksilta oli jäänyt kirveen kalke kuulematta, ollessaan lammen puolella pyydyksiään laittamassa.
Näreikön takaa katselivat Apso ja Ilpo tulokkaiden puuhia. Miehet eivät olleet Laatokan rantamilta, vaan varmasti etelän eri heimoa. Molemmat olivat rotevia ja riuskaliikkeisiä. Toinen kaatoi hirsiä ja veti paikalle, toisen niitä veistellessä ja laittaessa kehälle.
— Heillä on naisensakin mukana, kuiskasi Apso. — Aikovat varmasti jäädä pitemmäksi ajaksi.
Ilpo puristi tuimasti keihäänvartta.
— Olisipa vain yksi, niin… Nyt emme heille voi mitään. Säynätlahti meni ja paljon muutakin.
— Jos olisi heitä pyytää hyvällä siirtymään. Voisimmehan sanoa, että meitä on enemmän metsän takana asumuksillaan.
Varovasti kävivät miehet esiin. Molemmin puolin katseltiin epäillen toisiaan.
— Onpa tullut kutsumattomia vieraita näille rannoille, virkkaa Apso.
— Valtaamaan meidän pyyntimaitamme ja kalavesiämme, jatkaa Ilpo.
Tuvan rakentajat vain hymähtävät.
— Ei ole kutsuen käyty ennenkään, eikä aiota lupaa kysyä nytkään, sanoo vanhempi ja alkaa taas sovitella hirttä saumalleen.
— Onpa heillä komea tytär, sanoo Ilpo hiljaa toverilleen. — Tekisipä melkein mieli sitä kesytellä.
— Vai sellaisiin sinä silmäsi isket, kun on eräpaikkojen menetys kysymyksessä. Odotahan, kun sanon heille tiukat sanat.
— Etkä haasta heti riitaa, esteli Ilpo. — Näethän, että ovat meitä voimakkaampia ja pyydämme heitä ensiksi sovinnolla jättämään nämä maat. Elleivät siitä välitä, katsomme sitten, mitä olisi heidän kanssaan tehtävä.
Toveriaan kuuntelematta läheni Apso tuvan kehää muutaman askelen ja sanoi miehille:
Pahasti teitte, kun meidän kalavesillemme ja riistamaillemme tulitte. Emmehän mekään ketään ahdistele, joka korvessa asuntopaikan itselleen hankkii. Siirtykää pohjoisemmaksi, vaikka tämän veden toiseen päähän. Siellä on kyllä tilaa teillekin, eikä entisiä erämiesten savuja nousemassa.
— Emme lähde tästä minnekään, kun olemme tähän tupamme paikan katsoneet ja sen kehän aloittaneet. Lienee tässä liikkuma-aloja teille niinkuin meillekin ja jos sovussa soudetaan, on kalapaikkojakin riittävästi ja riitaa pitämättä.
Ilpon olisi tehnyt mieli mennä rauhan kämmentä lyömään, niin kovin mehevä oli tuon vaaleasuortuvaisen ja sinisilmäisen tytön hymy, mutta Apso kiskasi häntä hihasta ja kivahti:
— Jääkööt siihen. Tulemme toiste suuremmalla joukolla ja silloin pistetään nuotioksi hämäläisten tupa.
Miehet palasivat valmistelemaan kalakeittoaan, joka oli niin ikävästi jäänyt kesken. Apson povessa kiehahteli vieläkin kiukku rauhan häiritsijäin odottamattomasta ilmaantumisesta Säynätlahden pohjaan. Ilpo hyrähteli siinä kalevalaistaan'sen enempää vieraan ilmestymisestä välittämättä. Mies olikin sellainen hyvätuulinen, häilyvä hattara, joka ei osannut pitää kiinni omistaan.
* * * * *
— Kesä on tullut, ja erätoverit melovat haapiollaan pyydyksiään kokemaan. Erämaan kesäaamu on ihanimmillaan ja runsaalla saaliilla saavat veljekset täytellä ruuhensa.
— Näkyy tätä Ahdin karjaa olevan, vaikka naapurikin siitä osansa ottaa, puheli Ilpo.
— On sen aikaa kun on, jurahti Apso, joka yhä kantoi kademieltä Säynätlahden asuttajia kohtaan. — Kunhan tuossa pesivät muutamia vuosia, niin et kehu saaliillasi.
— Suotta mutiset, naurahti Ilpo. — Aion tässä käydä heiltä pyytämään tytärtään ehtoiseksi emännäksi. Mitäs siihen sanot?
— Että silloin saat jäädä sen kanssa yksinäsi. Minä en suvaitse naista yhteiseen taloon.
Ilpo ei jatkanut, kun tiesi Apson kyllä sanansa pitävän. Ei kuitenkaan malttanut olla kysäisemättä mielitiettyä illalla, kun taittoi saunavihtoja samalta rannalta kuin tämä naapurin tytärkin.
Sai kuitenkin tältä jäätävän vastauksen, vieläpä kiellon, ettei tulisi käymäänkään heidän maillaan ja vesillään.
Vihaisen vastauksen lähettää Ilpo tulistuneena tytölle ja myrtyneenä rientää Apsolle kertomaan huonosta onnestaan.
— Johan sen sanoin, vaikka et uskonut. Lähden tästä heti hakemaan heimoni miehiä, ja sitten katsomme, eivätkö lähde kutsumattomat vieraat vesiltämme.
— En kiellä enää. Jään tänne majaa ja pyydyksiä vartioimaan, sanoiIlpo, istuen synkkänä tuvan portailla.
Muutamien päivien perästä palasi Apso neljä vetreätä miestä mukanaan. Apson Aino-siskokin oli lähtenyt mukaan leivän leipojaksi ja tähän ihastui Ilpo ikihyväksi.
— Kun ajamme hämäläiset täältä tiehensä, rakennamme lisää pirttejä ja haemme nuorikot oman heimon tyttäristä, sanoi Apso.
— Tuomme hiehonkin ja mullikan ja siitäpä karjan alku ahoillemme.
— Ja kun emme unohda uhreja ilman, veden ja maan haltijoille, niin hyväpä on täällä asuaksemme.
— Ellei taas etelästä joku voimakkaampi joukko tule meiltä asuinsijojamme vaatimaan, sanoi Ilpo.
— Niille näytetään tietä pohjoisemmaksi, niinkuin Säynätlahden ylpeille asujamillekin. Heillepä meidän on ensiksi lähtimet annettavakin ja tehdään se nyt heti.
Vastarintaa tekemättä, mutta uhkaillen Ukon kostolla, lähtivät hämäläiset Säynätlahdesta. Komean tyttären silmä välähti uhittelevasti pihamaalla seisovalle Ilpolle.
— Vielä tätä kadut.
— Mitäpä tässä katumista. Ala vain suoriutua venheeseen, hämärikköjen ylpeä tytär. Soreampi mielitietty minua jo kotipihalla vartoo.
— Siitä ei onnea sinulle, suhahti tyttö niskaa nakaten.
Uhkasanoja heitellen lähtivät toisetkin.
— Ette siinä tuvassa kauan lämmittele.
— Ettekä kalaa keitä näillä rannoilla. Kokemäen jokivarsilta uhkaa tänne miehiä tulla korpia asuttamaan ja silloin lähdette.
Se uhkaus vähän painosti. Tosin ei tällaisella miesjoukolla tappelematta lähdettäisi, mutta saattaisihan tulla lähtökin. No, sitä ei sopinut jäädä miettimään.
— Toiset miehistä kaskeen ja toiset lisää tupia tekemään. Koetetaan sitten mekö vai Kokemäen miehet täällä ollaan isäntinä, sanoi Apso.
— Ensin on kuitenkin käytävä kevätuhria tekemään veden ja maan haltijoille.
— Niin, uhreja emme saa unohtaa. Ottakoon Ilpo jousensa ja kolkatkoon korvesta, uhriotuksen maan haltijalle. Me toiset käymme kalaan ja valmistamme veden Ahdille ja Vellamoiselle uhriaterian.
Kevätuhri.
Korkean vaaran ylimmällä huipulla, vanhojen riippakoivujen ympäröimällä kentällä puuhaili kaksi ikämiestä suurta Ukon uhrijuhlaa valmistellen. Tyvenenä lepäilivät järvien selät ja salmet. Kaakosta harvakseen hengähtelevä tuuli veteli vain viiruja, suoria kuin viivottimella vedettyjä, poikki ja pitkin selkien ja salmien, samalla koettaen viilentää hiestävää keskipäivän kuumuutta.
Hikipäisenä puuhailivat uhrijuhlan valmistajatkin. Vanhempi pitkäpartainen Ilpo heitti jo kivelle matalan, kirjaillun kallokkinsa ja virkkoi toverilleen Juortanalle:
— Kovinpa se nyt hellittääkin päiväkulta. Kyllä näkyy, että Ukko suosii juhliamme koskapa näin kauniin ilman eilisestä sateesta laittoi.
— Niinpä tuo on laittanut joka vuosi ihalaisen ilman juhliksemme, virkkoi Juortana partaansa sivellen ja katsellen hyvämielisenä ympäröiviä maisemia, joista välkkyvät; vedet vihannoivien metsien lomasta puunsivat.
— Hyvän teki Ukko kesän, jatkoi vielä äijä, hänkin kallokkinsa riisuen ja katsellen mukavan kiven istuakseen levähtämään. — Ruis heilimöi parhaillaan ja ohrakin alkaa tähkiä, vaikka muutamia viikkoja sitten vielä ohrakasket sauhusivat. Viljaa tulee, heinää ja kaikkea kasvullisuutta enemmän kuin ennen ja siksipä mielen vetääkin iloiseksi.
— Suopeapa on ollut veden haltijakin. Ei ole kevätkalaa milloinkaan saatu niin runsaasti kuin tänä kesänä, eikä ole sattunut riitojakaan kalapaikoista. Kukin on saanut pitää omansa ja rauhassa pyytää Ahtolan karjaa.
— Hyvä olisi, kun riistarauha säilyisi, virkkoi Juortana.
— Kuitenkin tuntuu minusta, niinkuin Hämeen miehet aikoisivat tänne lohi- ja siika-apajoille. Olen unenkin nähnyt ja arpakannuskin sitä sanoo.
— No sillä emme saa nyt edeltäpäin mieltämme vaivata. Ainapa niistä sellaisista on voittajana selvitty ja selvittänee vastakin. Nyt on aika uhrata Ukolle ja muille pienemmille haltijoille ja nauttia tästä kesän kauneudesta.
Käki lensi uhrivaaran koivuun ja alkoi kukahdella.
— Mieluiseksipa näki Ukko uhrivalmistelut, koskapa lähetti lintunsa kukkumaan, sanoi Ilpo.
— Mieluinenhan on uhri, kun on mieluisat valmistajatkin, naurahti Juortana, tienoon tietäjä ja uhrien ja taikojen tekijä, hieman itseään kehaisten.
Juortanasta olikin sukeutunut koko Saimaan seuduilla oleilevien savolais- ja karjalaisheimojen uhripappi, jota käytiin kuulemassa muulloinkin ei vain heimojen käräjissä, joita joka vuosi vietettiin niinkuin uhrijuhliakin. Taidolla ja antaumuksella hoiti Juortana tehtävänsä niin että sula sovinto oli aina eri heimojen välillä sekä rauha ja onni kaukana toisistaan asuvien saloeläjäin ja eränkävijäin majoissa.
Uhripitojen valmistajat laskeutuivat vaaralta vähän alemmaksi aterioimaan, sillä ei sopinut haltijain lehdossa ja uhrisijoilla ruokailla, vaikkapa ruuistakin vietiin osa uhriksi pyhien puiden juurelle.
Mehevä kalakukko ja piirakka suli miesten suissa ja ilman moninaiset tuoksut ja lintujen laulu tekivät ruokalevon suloiseksi.
Ilma oli vain ihanoitunut, kun miehet heräsivät. Käki kukahteli puussa pään päällä ja mehiläinen surisi korvan juuressa.
— Oho, onpa tässä vielä aikaa uhrikansan kokoontumiseen. Mitäs jos ruvettaisiin runoille ajan kuluksi? ehdotti Ilpo.
— Ihanahan on ilma ja luonto ylen korea, niin että mieli laululle laseikse, myönsi Juortana.
— Mitäs jos laulaisimme Lemmin pojasta tahi Joukahaisesta?
— Tokihan tuota Väinämöstä laulaisimme, tietäjästä ja taikojasta, jonka veroista nykyiset eikä vastatulevat sukupolvet nähne.
— Lemmen vuoksipa se Väinökin tietonsa ja taitonsa menetti, virkkoiIlpo.
— Niin teki, ja moni muu Väinämön jälessä. Mutta lauletaanpa seppoIlmarisesta ja Sammosta. Ne ovat partasuu urohien lauluja.
Miehet tarttuivat toistensa käsiin ja vuorotellen vetelivät Karjalasta kulkenutta runolaulua:
»Orjat lietsoi löyhytteli,väkipuolet väännätteli…»
Sillä välin alkoi keräytyä uhrikansaa vaaralle. Miehet kesäisissä kirjaelluissa kauhtanoissaan, mukanaan jouset ja keihäät, jotka Juortana taikoi kotipajassaan. Naisilla oli loistavat juhlakoltit ja vasta kankaasta päästetty päähine ja heidän oli jäätävä uhrilahjoineen vähän alemmaksi uhrikentän laitaan.
Jopa tulee Juortanakin Ilpon, apulaisensa, kanssa ja erinäisin manauksin ja loihtuluvuin sytyttää uhrirovion, johon heitetään metsän ja maan antia, pari kyyhkystä ja kimppu rukiin tähkiä.
Ilta on tyven ja savu nousee suorana patsaana hohtavaan avaruuteen.Sitä pitää Juortana hyvänä merkkinä ja puhelee kansalle:
— Hyvin kelpaa Ukolle uhrimme, ja täydestä sydämestä sen hänelle suommekin. On saatu parahiksi sadetta ja poutaa, vuoroin kumpaakin ja hyvin on halmeemme tähkineet. Tapio ajoi talvella riistaa eteemme sen kun erämiehet jaksoivat kotiin kuljettaa ja runsaammin kuin milloinkaan ennen sai saksa miehiltämme nahkoja Teljän markkinoilla. Suopea on ollut Ahtikin, jonka senkin on Ukkoa ylistä kuultava ja toteltava, ja laumottain on vedenkarja uinut verkkoihimme. Ja kun aina vastakin sovussa elämme ja kaikki pienet uhrit ja taiat ajallaan teemme, seuraa onni meitä vastakin ja rauhassa saamme viljellä koskiamme, ja käydä riistamaillamme ja kalavesillämme.
Nyt saivat jo naisetkin lähestyä uhripaikkaa ja tuoda antimensa.
— Hyvin olette tekin pikku-uhrinne tehneet ja taiat muistaneet, lausuu Juortana heille. — Mielikki, metsän emäntä, Tapiolan kaunis antimuori on hyvin karjojanne hoivannut. Niinkuin olen kuullut, ei ole yhtään karjavahinkoa koko heimokuntien seutuvilla sattunut. Kotihaltijat ovat niinikään saaneet lukunsa ja loitsunsa ja pienet saatavansa, koskapa kukaan ei ole sairastanut ja kotien rauha on hyvin säilynyt. Kun vastakin muistatte tehdä mitä olen neuvonut, on onni aina mukananne.
Naisilla oli mukanaan voi vakkasia, nauhan ja kankaan palasia, piirakoita ja juustoja. Ne asetettiin Ukonpuun juurelle ja oksille, ja kun vielä Juortana oli lukenut muutamia salaisia loitsujaan, sai uhriväki lähteä alas Juortanan taloon, jossa juhlia jatkettiin ja vietiin uhrit myöskin veden haltijalle ja hopeasolki pyhään lähteeseen.
Äsken oli Juortanan talon lohiapajilta saatu runsas saalis ja uhripapin ehtoinen emäntä oli siitä valmistanut illallisen uhri väelle ja vielä huomisen päivän pitoihinkin oli osa jäänyt. Aterian jälkeen vietiin lohen pääluut kotikarsikkoon ja sittenpä saivatkin nuoret aloittaa karkelon, vanhojen miesten lähtiessä saunomaan ja uhraamaan saunan haltijalle.
Leppoisa mieliala kuitenkin särkyy, kun muuan erämailleen palaileva, aikoinaan Taivassalosta pieniä pilojaan karannut ja nyt kotopuolessaan käväissyt mies kertoo Auran suilta outoja uutisia.
— Julma sota on syttynyt Aurajoen suulla, kertoo mies rauhallisen saunomisensa keskeyttäneille miehille.
— Ruotsin kuningas on tullut pyhän miehen kanssa kastamaan suomalaisia ja joukottain on näitä kaatunut, kun eivät hyvin puhein suostuneet kasteeseen. Piispa kuuluu aikovan tulla Kokemäen joelle saakka ja mikäpä tietää, eikö tulle vielä tännekin.
Äsken reippaina juttelevien miesten saunavasta unohtui ja mieli kävi mustaksi.
— Jos tosia haastat, niin eipä sitten onnen käki meille kauan kuku, virkkoi Ilpo, pirauttaen vielä kiukaasta pohisevan äkälöylyn itselleen.
— Sitä se uneni tiesi ja arpakannuskin ennusti, sanoi Juortana. — Emme kuitenkaan huoli pelkäämään ruveta. Ehkäpä Kokemäen miehet sellaiset ristinkastajat käännyttävät. Pidetään huomenna käräjät, joissa päätetään mitä on tehtävä, mutta nyt käydään juhlimaan ja yhdessä oluthaarikat tyhjentämään valoisan yön kunniaksi.
— Olkoon se sitten uhrina näille kevätkesän öille.
— Olisi kuitenkin aseet käytettävä pajassa ennen aamunkoittoa, esittelee Ilpo, joka näyttää olevan vielä huolestunut äsken kuulemastaan uutisesta.
— Ne kerkiämme huomisiltanakin käyttämään, sanoo Juortana.. — Niille onkin nyt luettava toiset luvut kuin ennen — siltä varalta, jos ristinkastajat sattuisivat jousiemme jäntevyyttä kysymään.
Pihamaalla olivat nuoret hippasilla ja heidän reipas ilonsa sai vanhemmatkin unohtamaan äskeisen huolensa ja pyhän pihapihlajan alla tarinoimaan vanhoista vaino- ja eräretkistä.
Muuan partioretki.
Samoja oltiin suomalaisia, mutta ainainen oli viha Karjalan ja Hämeen heimojen välillä. Hämäläiset olivat tulleet maahan merenlahden poikki Virosta ja karjalaiset kiertäneet Laatokan ympäri ja sen rantamilla enin osa heistä jäänytkin. Laajat erämaat olivat molempien heimojen välillä, mutta silti eksyttiin vuorotellen toiset toistensa pyyntimaille ja kalajärville ja siitä sai alkunsa veriset kahakat ja vainoretket.
Eikä vielä sittenkään, kun erämaa vähitellen asuttui kalasaunojaan rakentelevista molempien heimojen jälkeläisistä, riidat loppuneet, vaan partioretkiä tehtiin melkein joka kevät tahi jos silloin jäi, niin syksyllä jo poltteli veriä ryöstöretkille lähtö.
Kukapa tietää, hämäläisten vaiko karjalaisten puolelta nämä retket ensi kerran saivat alkunsa, mutta kun alkuun oli päästy, niin viha synnytti vihaa, kosto vaati kostamaan ja niin jatkui vuosisatoja paljon voimia ja uhreja vaativat kahakat.
Äsken oli Vanajan Ilpolassa toimitettu Ukon suuret uhrijuhlat, joissa uhrivanhempana oli toiminut vielä nuorekas, vaikka jo harmaapäinen Ilpo. Hänet oli äsken manalle mennyt Juortana jälkeläisekseen nimittänyt ja heimo sen hyväksynyt. Kesä oli kauneimmillaan ja monipäiväisiä kekkereitä oli vietetty, kun takamailta tuotiin sana, että karjalainen on tulossa hävittämään hämäläiskyliä ja on jo poroksi polttanut erämiesten uudis-saunoja Suvilahden seutuvilla.
Sanoma tuli tälläkertaa yllätyksenä juhliville hämäläisille eikä osattu ensin muuta kuin ihmetellä, että karjalaiset keskikesällä olivat vainoretkelle lähteneet.
— Apuun sinne olisi lähdettävä, ennenkuin sieltä rintamaille ehtivät. Kuuluu olevan heillä novgorodin ryssiäkin mukanaan ja siitä päättäen heitä on suurempi joukko kuin ehkä aavistetaankaan, toimitti sanantuoja.
— Se on selvä, että kotisijoilleen niitä on lähdettävä käännyttämään, sanoi Ilpo, juhlatuulet pois yltään karistaen.
— Olipa sekin nyt, kun parhaana lahnankutuaikana tulivat, sanoi joku korvallistaan kynsien.
— Mikä heidät nyt ajoikin liikkeelle. Varmaan sieltä takamaan kalasaunoilta nuoret yltiöpäät ovat hankikelin aikana vierailleet Laatokan rantamilla ja nyt he sen lämpimiltään maksoivat.
— Ei ole muita retkiä tehty, kuin se mihin viime kevännä täältä lupa saatiin ja jossa Etelä-Hämeen miehiäkin oli mukana, puolustelihe sanantuoja. Ei hänkään kuitenkaan voinut mennä sanomaan, eikö takamaiden rajoilta ehkä oltu hiihdetty karjalaisten asuntomaille, koskapa jotain sellaista oli kuulunut.
— Olipa miten tahansa, ei ole nyt aikaa arveluun, vaan sukkelimmat miehet kapulata kierrättämään ja ylihuomenna lähtee ensimmäinen joukko liikkeelle ja toiset tulevat perässä, määräsi Ilpo, jolla oli nyt ensi kertaa päällikön huolet niskoillaan.
Hidas hämäläisveri ei tälläkertaa tahtonut kuohahtaa taisteluhaluiseksi. Olihan kesä kauneimmillaan ja Vanajaveden poukamissa olisi ollut mukava kääriä parhaillaan kutevia lahnaparvia verkkoihin. Yhtä hupaisaa olisi ollut kaskienkin kaataminen, kun entiset oli saatu jo aikaisin kylvöön ja lupaavasti laihoamaan.
— Naisten hoiviin jää siis kalastus ja kaskenkaato, jurahti äskeinen korvallisen kynsijä. — Kaipa sitä on lähdettävä, kun kerran karhu on lähtenyt pesästään liikkeelle.
Jo tulistui Ilpokin siitä verkkaisuudesta, jolla lähtöä tuumailtiin ja kivahti:
— Vieläkö arvelette, että olisiko muka lähdettävä, kun vainolainen saattaa muutamien päivien perästä jo täällä rintamailla reuhata. Ei nyt joudeta kaloja eikä kaskimaita miettimään. Ne asiat jääkööt naisten hoidettaviksi.
— Siispä lähdetään jo huomispäivänä, ainakin osa miehistä.
Ja retki pitää laatia sellaiseksi, että yksintein taivalletaanNovgorodiin asti.
— Niin juuri. Novgorodiin asti, ennen ei hellitetä. Eivät ne karjalaisten retket ennen lopu ennenkuin annetaan isku itse pahan sydämeen.
— Miten tuo käynee noin pitkälle retkelle lähteminen, kun ei ole edeltäpäin varusteltu, arveli joku.
Sitä samaa mietti Ilpokin, mutta kun useampien sisu näytti nousevan Hämeeseen jo aikaisemmin ryöstöretkiä tehneitä novgorodilaisia rökittämään, ei hänkään vastustellut.
— Voidaanhan käydä sinnekin kun ensin on Laatokan rannoilla tehty puhdasta. Jos joka talosta lähtee mies ja kaksikin suuremmista, voisi osa heistä tulla vesitse Syvärinjoen suuhun, josta yhdyttäisiin matkaa jatkamaan.
Ilpon vanhimman pojan, Osmon, mieli paloi matkalle, jollaiselle ei ollut vielä ennen päässyt isänsä estelyn vuoksi lähtemään. Nyt häntä ei enää pidättäisi mikään. Eilen oli hän Karjalan kävijäin retkistä kuullut kerrottavan ja tällainen partioretki kangasteli hänen mielessään satuhohteisena.
— Kuulehan, isä, anna minun lähteä jo huomisen miesjoukon mukana retkelle, pyyteli Osmo posket hehkuvina. — Ethän tahtone miestä alle minun jäävän ja saatpa nähdä, että osaan keihästäni käytellä vähän sukkelammin kuin tuuletkaan.
— Samahan tuo on. Onhan sinun kuitenkin näihin retkiin totuttava ja ehkä johdettavakin, kun minusta aika jättää. Lähde siis ja Pohdon kanssa saatte yhdessä päällikkyyden miesjoukollenne siksi kun minä täältä joudun.
Taisipa monen pellavapäisen ja sirkeäsilmäisen neitosen poskelle pisara vierähtää juhlista erotessa, kun ne loppuivat näin ikävällä tavalla, ja nuorukaiset lähtisivät taas vanhempien miesten mukana sinne kahakoihin henkeään kaupalle. Ilpolan lähinaapurin Apsolan nuori seitsentoistavuotias Lippokin viivästeli lähtöä ja näytti etsivän tilaisuutta puhutellakseen Osmoa, joka touhusi miesjoukossa. Yhdessä oli Osmon kanssa lapsuusleikit leikitty ja nykyisinkin ahkerasti toisissaan käyty ja nyt Osmo ehken jäisi sille tielleen.
Lähtöä puuhaava Osmo huomasi Lipon odottelevan kainona häntä puheilleen. Vielä äsken oli tyttö iloisimpana pyrähdellyt leikissä hänen toverinaan lesken- ja pantinjuoksussa ja nyt seisoi siinä lipakkaansa kärkiä katsellen.
— No, mitäs nyt… mistä surut? kysyi Osmo.
— Lähdethän sinne ja minulle taitaa tulla ikävä, sanoi tyttö avoimesti.
— Pianhan sieltä palataan kun on ensin karjalaisia ja ryssiä rökitetty.Ehkäpä elojuhliin joudumme ja tuon sinulle sieltä silkit ja soljet.
Poikasen povessa kuohahti riemukkaasti. Tyttö oli aina iloisena veitikkana kaarastanut pakoon kun hän alkoi puhumaan helliä sanoja simasuulle. Jopahan nyt täytyi tunnustaa tunteensa, kun hänellä oli sotaan lähtö.
Osmo katseli siinä rinnallaan kävelevän tytön vaalean hiussuortuvan reunustamaa poskea ja ripsien raosta väliin välähtävää sineä. Sievä oli tämä Lippo, kylän kaunotar ja kyllä kilpailtiinkin hänen suosiostaan, mutta hänpä sen sai, eikä kukaan muu.
— Vähätpä minä karjalaisten soijista, kunhan itse terveenä tulet, virkkoi tyttö.
— Tulenhan toki ja tulenkin uroksena takaisin. Kun vain sinä pysyisit sillä aikaa minulle uskollisena.
Tyttö katsahti moittivasti nuorukaiseen. Tokihan tuo olisi pitänyt tietää sanomattakin, ettei hän leikkitoveriaan unohtaisi.
Kättä puristaen nuoret erosivat ja Osmo kiirehti varustuksiaan laittamaan.
Kymmenkunta miestä tulikin jo illan suussa Ilpolaan ja toisia yhtyisi matkalla määrätyissä paikoissa. Puuhakkaana ja punakkana kääkersi Ilpokin, neuvoen miehiä ja antaen monia ohjeita siksi kun tavattaisiin. Verkkaliikkeinen metsänkävijä, Pohto-ukkeli hymähteli, tietäen taitonsa näissä sotapuuhissa hyvinkin Ilpon taitojen veroisiksi ja sanoikin Ilpolle:
— Olehan huoletta. Kyllä siellä osataan… Kunhan vain itse joudut miestesi kanssa matkalle.
Kesäyön kuulteessa taivalsi miesparvi kumisevia kangaspolkuja, väliin painuen nevojen askelpuille ja lehtoihin, joissa uneksiva rastas soitteli yövirsiään. Keveät kantamukset olivat miehillä, välemmin joutuakseen. Ilpon taikoma keihäs kädessä ja tappara vain vyössä ja muutamilla äitimuorin antama taikapussi kaulassa piikkopaidan alla vaaroista varjelemassa.
Seuraavan päivän iltapuolella joutuvat miehet takamaan uudisasutuksille ja varovasti lähestytään mahdollisia vihollisen lymypaikkoja.
Siitä ei kuitenkaan näy jälkiäkään vielä ja melkein pettyneinä asettuvat miehet Jurkan, Vanajasta muuttaneen erämiehen asunnolle lepäämään ja murkinoimaan.
— Onhan täällä taas karjalainen käynyt, vaikka ei näillä pihoilla ja vankejakin vienyt, selittää Jurkka puuhakkaana kantaen suolalahnaa ja ruislimppua pöytään.
— Outokaisesta olivat vieneet tyttären, karjan, ja muutamat miehet jo aikoivat heti jälkeen kyökätä, mutta ovat odotelleet sieltä rintamailta apua.
— Vai jo taas veivät naisiakin, kuohahteli Pohto, jolta kerran oli näin mielitietty viety ja rääkätty hengettömäksi, ja joka tällaisten uusiutuessa vannoi kostoa karjalaisille ryöstäjille.
— Niinpä lähdemme painamaan edelleen yötämyöten, ettei ehdi meidän ja räähkäin välimatka kovin suureksi revetä, sanoi Osmo.
Puoliyössä tavattiin jo saunojen ja tupien raunioita, ja ryöstön kärsineitä miehiä liittyi mukaan matkueeseen.
— Eivätpähän meiltä suuria saaliita saaneet ja aikomus heillä lienee ollutkin sinne varsinaisiin hämäläiskyliin, mutta jostain kuuluivat tiedon saaneen, että miehissä sieltä vastaan lähdetään, niin olisivatko takaisin pyörtäneet, vaiko jossain odottaisivat yhteen iskeäkseen, kertoi joku miehistä.
— Niin mutta ellei vihollista väliltä tavata, painetaan heidän kotisijoillen ja kun jälkijoukot joutuvat, niin jatketaan matkaa paremmille saalispaikoille.
— Semmoinen on päätös, että isketään kerrankin suonta Novgorodin ryöstäjäruhtinaista.
— Vai sinne asti… eikö tuo riittäne kun risteillään Syvärin suilla jaLaatokan rantamilla, arveli joku.
Sitä mieltä oli Pohtokin, kun tiesi, että vain muutamia Novgorodin miehiä oli ollut mukana ja heidän kaikkien retki Hämeeseen näytti epäonnistuneen. Aikoi mielipiteensä esitellä vasta Karjalan kylillä kun ensin olisi siellä kylliksi selvää tehty ja miehet saaneet kuumemmat verensä asettumaan. Mikäpä tiesi minkälaisia sotavoimia Novgorodin ruhtinailla oli.
Kun vihollista ei löytynyt, jäätiin päiväksi odottamaan toisia ja sittenpä voitiin jo hyökätä ensimmäiseen karjalaiskylään. Se sattuikin olemaan karjalaississin, Tuiran, kotikylä ja sitä ei säästetty. Tuira, luihu-silmäinen partaniekka saatiin vangiksi ja Osmo tiukkasi häneltä Mariaa, ryöstettyä hämäläistyttöä.
— Sano mihin olet hänet saattanut tahi muuten kirimme köysiäsi.
Saatiin tietää että tyttö oli naapurikylässä, erään Uhmanan orjana ja sinne vietiin Tuirakin, herättämään pelkoa karjalaisissa.
Uhmanan kylässä rukoiltiinkin armoa, ja Osmon lempeä mieli alkoi taipua. Hänestä oli vastenmielistä ylivoimaisena hyökätä toisten kimppuun, vaikkapa nämä olivatkin monta hävitysretkeä Hämeen kylille tehneet.
— Mitä me heidän hengellään… sanoi hän Pohdolle. — Otetaan Uhmana vangiksi ja katsotaan vähän, mitä heillä on aitassaan ja sillä hyvä.
Pohto naurahteli, hänkin epätietoisena, miten olisi tehtävä.
— Eipä taida tulla sinulle päällikön luontoa. Eikähän sitä ole isässäsikään. Toista oli Juortana, kun karjalaiskylille pääsi.
Otettiin mitä saatiin ja voitiin mukana kuljettaa, ja sillä ehdolla säästettiin karjalaisten henki ja asumukset, etteivät nämä enää koskaan tulisi hämäläiskyliin.
Näin samoiltiin Syvärin suulle, johon oli jälkijoukon määrä soutaa suurilla sotavenheillä. Karjalaisten sissijoukko oli kuitenkin ehtinyt heitä ennen ja tulinen tappelu oli jo käyty hämäläisten kanssa, jotka henkihieverissään haavojaan hoitelivat.
Olihan annettu vastaankin ja karjalaiset olivat sukkelasti hävinneet kuultuaan apua tulevaksi hämäläisille.
Pohteissaan käkkerehti Ilpokin ja valitteli retken epäonnistumista.
— Yhdessä joukossa olisi pitänyt kulkea, mutta maataivalta. Kun nähtiin tämä meidän laivue, oli rantakylien asukkaiden hyvä kuljettaa sanaa sisseille ja tässä sitä nyt ollaan. Monta miestä taas meni.
— Ja me kun säästimme karjalaisten henkiä, eikä edes taloja poltettu, naurahteli Pohto.
— Siinä on päälliköitä! intoutui Ilpo. — Kelpaa heidän nyt siellä naureksia partaansa ja kahta suuremmalla voimalla hyökätä Hämeeseen. Voi raukkoja miehiä!
— Oletko muka itse etevämpi, kivahti Pohto. — Juortana olisi puolella väellä lyönyt sellaiset joukot. Eivätkä hänen aikanaan uskaltaneetkaan vierailla meidän kylillä kovin usein, niinkuin ehkä nyt tekevät.
— Olisitte pitäneet siitä huolen, ettei olisi jäänyt vierailijoita.
— Tämä Osmohan se alkoi, säälitellä poloisten henkeä. Tytön ryöstäjän kuitenkin vangitutti, mutta tyttöräivä taitaa olla siitä enemmän suruissaan.
Alakuloisena näytti Marja tosiaankin istuvan erillään muista. Uhmana oli kohdellut häntä hellävaroen ja sanonut ottavansa taloonsa emännäksi. Yönuotiolla ollessa antoikin Uhmana tytölle merkkejä, että tämä aukaisi hänen siteensä. Ilpo tahtoikin kuulla mitä tyttö oikein arveli vapautuksestaan.
— Mitä olisit tehnyt, jos ei miehemme olisi sinua vapauttaneet? kysyi hän tytöltä.
— Jäänyt sinne, missä olinkin.
— Tuota… mitenkä?
Vanajan tuuheapartainen heimopäällikkö heristi korviaan, siksi oudolta kuului tytön vastaus.
— Jäänyt Uhmanan luokse, sammalsi tyttö. Ei hän minulle pahaa tehnyt.
— Taisi pitää hyvänäkin?
— Niin.
Ilpo naurahti, mutta samassa jo hänen sisunsa kuohahti:
— Tiedätkö, että hän on sinun ja meidän kaikkien vihollinen ja sen mukaan kohdeltava. Omaisesi surevat sinua ja…
— Eivät ne minusta välitä, keskeytti tyttö.
Ilpo sai utelemalla tietää, että tytön äitipuoli oli kohdellut häntä huonosti ja isäkään ei hänestä taitanut välittää.
— Tuhma tyttö olet ja nyt sinut kotiin viemme. Tokihan sinun pitäisi heimosi puolesta vihata karjalaisia.
— Älä toru tyttöä, karjalainen on hänet loihtinut, sanoi Pohto. — Ei tämä ole ensimmäinen kerta kun ryöstetyt naiset on lumottu. Ja tämä nyt sikseen ja pohtimaan, käännymmekö takaisin vai jatkammeko Novgorodiin. Viisainta olisi jättää se retki ja palatessa vähän höyrytellä karjalaiskyliä ja vannotella heitä pysymään kotonaan.
— Niin on minustakin selvintä. Hyvä kun näillä vaurioilla selvitään ja suoraan sanoen näin meidän kesken: on parempi puurtaa siellä kotivesillä ja kaskimailla kuin rämpiä näitä vaivaloisia matkoja.
Pohto hymähteli. Sotaisemmat miehet murahtelivat pahasti, mutta Ilpo touhusi paluumatkalle lähtöä ja laittoi sotaisammat maitse karjalaiskylien kautta kotiin, itse poikansa kanssa astuen venheeseensä, hoputtaen toisia matkaan.
— Ottakaa karjalaisilta mitä saatte ja menetelkää miten haluatte. Me menemme jo suorinta tietä kotisatamiin.
— Mene vain Ilpolan saunan lavoille, huudettiin hänelle.
— Sinne joutaa semmoinen sotapäällikkö.
Nämä huomautukset karmivat uuden heimopäällikön mieltä ja palauttaen veneensä rannalle sanoi kipakasti:
— Vielä sitä käydään Novgorodissakin, mutta silloin pitää olla suurempi joukko. En minä ainakaan uskalla kourallista miesjoukkoa ajaa suoraan surman suuhun.
Sanoi ja käski miehet soutamaan.
Toisetkin soluivat takaisin karjalaiskyliin ja pitivät siellä kestiä viikkomäärin, karjalaisten nöyränä heille herkkujaan kantaessa. Päälliköt olivat vankina ja uusia ei ollut vielä, mutta tulisi ehken vielä olemaan. Siltä näytti Karjalan miesten veristävät silmät.
Venekuntalaisten matka joutui myötätuulessa ja ennen kuin osattiin odottaa, palasivat miehet omaisten luokse. Tuli asiaa Aapolan Lipollekin Ilpolaan ja iloisesti hymyillen tervehti kaunokainen sotaurostaan. Osmo, kertoi säästäneensä karjalaisten hengen ja asunnoita ja sai tytön hyvästä mielestä punastumaan.
— Siinä teit oikein. Silloin kun tänne hyökkäävät, ei voine heitä säästää, mutta lähteä sinne hävittämään on yhtä raaka teko kuin heidänkin.
— Et siis naura tällaiselle sotasankarille?
— Olet suurempi sankari kuin ne, jotka surmaavat. Sinun hyvyyttäsi varmaankin muistavat karjalaiset ja antavat olla meidän rauhassa.
Tytön silmissä läikähteli lämmin loiste ja se oli paras palkinto pojalle. Hänenkin mielestään oli parempi lempeydellä rakentaa rauhaa kuin raudalla.
Pyhä risti.
Runsaasti oli keräytynyt Aurajoen suuhun kauppasaksojen laivoja ja heidän kanssaan vaihtokauppaa harjoittavia etelä-hämäläisiä. Turun uutterat porvarit lastasivat veneisiinsä suolaa ja rautaa ja koreita Saksan verkoja. Ja heidän kanssaanpa saksalaiset varsinaisesti kauppaa hieroivatkin, vaikka muuten oli tultu tänne Auran satamaan laivoja katsomaan.
Kaupanteko kuitenkin keskeytyi kun yhtäkkiä vireän etelätuulen painamana komea Ruotsin laivue pöllähti sataman suulle.
— Viikinkilaivue tulee!
— Ruotsin ryöstäjät ovat taas täällä!
— Tavarat kokoon ja pakoon kiireesti!
Tämän tapaisia huudahduksia alkoi kuulua väkijoukosta, joka alkoi myöskin hajautua eri suunnille. Porvarit sukivat kiireesti venheensä lähtökuntoon ja alkoivat kiskoa niitä ylöspäin.
— Kuninkaan laiva on mukana!
— Itse Pyhä Eerikki on lähtenyt liikkeelle!
— Nyt sitä saadaan taas tapella!
Nämä lausuttiin puolittain kuiskaamalla ja hiljaiset hämäläiset katselivat, olisiko lähdettävä vai jäätävä katsomaan.
— Tulevat verottamaan, mutta vähäisiksi ne verot nyt jäävät tälläkertaa, köhisi sattumalta Auraan toisten hämäläisten mukana tullut Jurkka, heimopäällikkö. Tämä komealta ja sotaiselta näyttävä mies oli parin muun miehen kanssa tullut ostamaan visbyläisiltä laivureilta aseita ja latonut ne jo venheisiinsä, jotka hiljaa liukuivat jokisuusta ylöspäin.
Mietteisiinsä kävi kuitenkin Jurkkakin, kun saarten takaa ilmestyi näköpiiriin yhä lisää laivoja ja entisistä purkautui satoja sotilaita rannalle.
Hämeen miehet neuvottelivat keskenään. Olisivat joutaneet turkulaiset itse hoidella vieraansa niinkuin olisivat voineet, mutta kaipa tässä oli heitä autettava. Hiki alkoi helmeillä naapukkapäisien, lammasnahkatakeissa kesälläkin liikkuvien hämäläisten otsalta ja joku jo taisi kirotakin, kun tuli lähteneeksi suolan hakuun ja joutui näin pahaan pinteeseen.
Erik Pyhän joukkojen keihäät ja kilvet välkähtelivät auringossa ja itse pyhä piispa Henrikkikin komeat saattueen kera tuli ulos laivastaan. Ruotsalaiset eivät ymmärtäneet maan kieltä ja tuotiin sana, että kuningas ja piispa haluavat jonkun kauppaporvarin tulkikseen.
Vikkelä visbyläinen laivapoika joutui kuitenkin tähän toimeen ja selitti kansalle kuninkaan tarjoavan suomalaisille rauhaa, mutta vaativan heitä ottamaan pyhän ristin kasteen.
Jäykät hämäläiset katselivat kuninkaan, piispan ja sotaväen loistavia pukuja, joissa jokaisessa oli pyhä risti kuvattuna. Se oli piispa Henrikilläkin kädessä ja hän osoitti sitä kansalle, samalla puhuen jotain lempeällä äänellä.
Kaupaan kalastajia sattui olemaan myöskin näillä markkinoilla ja he kertoivat kyyräileville hämäläisille, että piispa Henrik oli heidätkin kastanut ristin uskoon, eikä mitään pahaa ollut siitä heille seurannut. Turkulaisetkin olivat jo aikaisemmin kuulleet ristin uskosta ulkomaisilta kauppiailta ja muutamat jo palvelivatkin ristin Kiesusta suurimpana haltijanaan.
— Mitä tehdään? kyselivät hämäläiset päälliköltään.
— Ei suostuta vieraan vallan alle, eikä heidän kasteeseensa. Olette nähneet omien haltijain auttavan, mutta mistä tiedätte näiden ristinkastajain haltijoista. Aseet käteen joka miehelle ja taisteluun.
Kun Visbyn laivapoika oli selittänyt, etteivät ainakaan salolaiset taivu kasteeseen, antoi kuningas piirittää väkijoukon ja kohta riehui taistelu kuumimmillaan. Ylivoiman edessä täytyi jäykkäniskojen suomalaisten taipua ja alttari rakennettiin Kupittaan lähteelle, jossa pyhä kastetoimitus aikoi.
Kiireesti lähtivät hämäläiset kotimatkalle ja suoraa päätä pyhässä lähteessä pesemään pois ristin kasteen.
Heimon käräjissä, joka heti pidettiin, päätettiin, että jokainen palvelee entisiä haltijoitaan niinkuin ennenkin ja varustautuu uusien ristisoturien hyökkäysten varalta.
— Entä jos ristin Kiesus onkin voimakkaampi haltija? uskalsi joku arvella Jurkalle.
— Älä puhu siten… joudut Ukon vihoihin, ja niistä et pääse minkäänlaisilla loitsuilla, sanoi päällikkö.
Erik Pyhä majoittui sotureineen Turkuun ja Henrik piispa kastoi ympäristön kansaa ja toimitti joka sunnuntai messun, johon varsinkin naisväki mielellään otti osaa. Kuningas oli retkeensä tyytymätön. Olihan saatu tapellen toimittaa ensimmäinen kaste ja niskurit uhkasivat jatkaa entisiä pakanallisia tapojaan.
— Tämän maan pakanat ovat jäykkäniskaista väkeä, puhui kuningas piispa Henrikille. — Kovin kourin sinun täytyy heitä kohdella ja meidän valtamme tueksi rakennuttaa linna tähän Aurajoen varrelle. Me lähdemme pois ja jätämme sinut tänne käännytystyötä jatkamaan ja turvaksesi jätämme me tänne puolet sotajoukostamme, ja jos lisää tarvitset, on sitä sinun meiltä pyydettävä.
— Tahdon tehdä parhaani tämän jäykän kansan hyväksi ja toivon voivani lempeydellä heitä enemmän, käännyttää kuin ankaruudella.
— Siinä erehdyt, piispa. Sinun on armotta hävitettävä heidän pyhät lähteensä, lehtonsa ja uhripuunsa sekä julistettava, että se on Pyhän isän ja meidän tahtomme.
— Sen voin kyllä tehdä, mutta kuningas ymmärtäköön, miten vaikeata on tehdä käännytystyötä ja saarnata Kristuksen oppia, kun ei osaa maan kieltä, eivätkä he ymmärrä mitään meidän kielestämme. Tiedän kuitenkin, että minun jälkeeni on tuleva tänne minun työtäni jatkamaan miehiä, jotka osaavat maan kielellä julistaa ristinoppia ja silloin vasta voidaan tämä kansa käännyttää pakanuudesta.
— Tahtoisitko, että meidän pitäisi määrätä sinulle maan kieltä taitava apulainen, kiivaili kuningas. — Sellaista meidän on vaikea hankkia, mutta voimmehan asiata miettiä. Nyt kuitenkin on sinun tehtävä mitä olemme määränneet, ja minun on aika lähteä täältä pakanain maasta. Mitä pikemmin saataisiin maan väestö tunnustamaan uutta oppia, sitä välemmin saisi maamme rannikko rauhan heidän hyökkäyksiltään.
Piispa Henrik hymähti. Erik Pyhä luuli voivansa muutamissa vuosissa käännyttää harvaan asutun maan asujamet, vaikka siihen todennäköisesti tarvittiin ehkäpä vuosisatojakin.
Kun kuningas oli osan sotaväkensä kanssa poistunut, ja sitä ennen pystyttänyt Kupittaan lähteelle ristin valtansa merkiksi, käytiin sitä taikaesineenä palvomassa. Taisipa joku tuoda uhrilahjojakin Henrikin pyhälle ristille.
Rangaistus.
Nousiaisten piispantalon virkahuoneen ikkuna oli auki ja kesäisen keskipäivän tuuli heilautteli Tuomas-piispan rapisevia pergamenttejä ja keskelle pöytää auki jäänyttä paavin kirjettä, jonka lähetti oli muutamia päiviä sitten tuonut Nousiaisiin. Tuomas-piispa koetti kyhätä kokoon kirjettä Upsalan arkkipiispalle, kertoen nyt lähtevänsä sotaan Novgorodia vastaan ja toivoen pikaista apua Ruotsista.
Sotainen Tuomas-herra oli niin innoissaan, että haukankynä pyrki töksähtelemään eivätkä ajatuksetkaan oikein pysyneet koossa. Ne lipsahtivat yhtämittaa Turkuun, jossa laivoja varustettiin kiireesti retkeä varten ja odotettiin häntä joka hetki saapuvaksi.
Kirkon asiat olivat taas Suomessa päin honkia, karjalaiset yhdessä novgorodilaisten kanssa tekivät tiheään ryöstöretkiä Hämeen alueille jopa etemmäksikin ja vaikka hän oli koettanut kaikin keinoin lujittaa kirkon valtaa maassa, ei se ottanut onnistuakseen. Kun väestö ei saanut hallituksen suojaa ryöstäjiä vastaan, luopui se ristin uskosta ja alkoi palvella entisiä haltijoitaan.
Paavi olikin lähettänyt useita kirjelmiä hänelle asiasta ja nyt viimeksi määrännyt piispa Tuomaan lähtemään sotaretkelle Nevajoen suulle, luvaten retkeä tukea kaikella tavalla.
Tuuli pyöräytteli papereita pöydällä, mutta innoissaan ei Tuomas-piispa muistanut sulkea ikkunaa. Sieltä pörisi sisään mehiläinen ja horjahti jotenkuten piispan musteastiaan ja lähti siitä kömpimään suurella vaivalla laaditulle Upsalan piispan kirjelmälle.
— No mikä sinä luulet olevasi, joka tulet minun asiakirjojani laatimaan, kuohahti Tuomas ja huitasi mehiläisen menemään. Paperi oli kuitenkin piloilla ja harmin puna kohosi piispan ryppyisille kasvoille. Saarnaajaveli Pietari kuuli piispan hyräilevän kasvimaalla ja tälle huusi Tuomas avonaisesta ikkunasta:
— Tule laatimaan nämä kirjelmät, me emme jouda enää tällaista näpertelemään.
Vakava, sileäksi ajettu munkki Pietari hymähti, nähdessään mehiläisen jäljet ja sen johdosta Tuomaan ärtyneet kasvot.
— Minkä merkkejä nämä ovat? kysyi hän piispalta, johon piispa melkein äkäisesti tokaisi:
— Mehiläisen! Kirjoitat sen pian puhtaaksi ja toisen melkein samanlaisen Kalparitarien veljeskunnalle Viroon, sillä lisäyksellä, että heti on hyvin aseistettu joukko lähetettävä Nevan suulle meitä auttamaan.
— Huono enne, tuo mehiläisen vierailu, virkkoi saarnaajaveli, ryhtyen kirjoittamaan.
— Miten niin ja minkä enne? Tämän retkenikö? kivahti Tuomas.
— Vaikkapa senkin. Suuri sotaväki pitäisi olla Novgorodin mahtavaaJaroslovia vastaan.
— Suuri… mistä minä sen suuremman otan kuin ne pari tuhatta miestä, jotka parhaillaan valmistuvat matkaan. Pitäisikö minun jättää sinun mielestäsi koko retki sikseen, häh?
Tuomas saapasteli kiivain askelin lattialla.
— Ainakin siirtää retki tuonnemmaksi, kunnes lisäjoukkoja tulisiRuotsista ja Liivinmaalta.
— Ja sitten hänen pyhyytensä paavi pommittaisi minua yhtämittaa kirjeillään. Ei, nyt minä lähden ja lopetan sen Nevan suun mätäpaiseen, puhkaisen sen pohjia myöten ja sitten kiristän hämäläisetkin entistä tiukemmalle. Kun palaan, saat lähteä soturien! kanssa Hämeen perukoille ja aina Suvilahteen saakka ja tuoda kaikki niskurit Turun linnaan. Jolleivät lakkaa noituudestaan ja pysy pyhän kirkon yhteydessä, mädätköön heidän luunsakin Turun linnan pohjaholveissa. Mitä olet siinä, Saarnaaja-Pietari, niin epäilevän näköinen, häh?
— Enpä erikoista… luulisin vain lempeydellä ja rakkaudella teidän armonne paremmin voittavan tämän, jäykkäniskaisen kansan.
— Vai sillä…! käskisi mokomia petoja lempeydellä kohtelemaan! Pelkäämään heidät on saatettava kurilla ja ankaruudella, muuten pian tekevät kirkon päämiehelle samoin kuin Henrikillekin. Saarnaa sinä Pietari lempeydellä, jos haluat, ja se kai kuuluukin paremmin sinulle, mutta minä edustan esivaltaa ja esivalta ei saa miekkaa hukkaan kantaa.
* * * * *
Komea oli laivue, jolla Tuomas-piispa lähti Novgorodin ruhtinaita hätyyttämään. Sukkelaan sukeni matka myötätuulessa ja kohta sai tuikea Tuomas iskeä yhteen Nevan suulla liehupartojen kanssa.
Huonosti kuitenkin kävi. Tuomas-piispan vähäinen joukko lyötiin hajalle ja murtuneena miehenä sai piispa palata joukkonsa rippeillä Karjalan ristiretkeltä.
Päästyään väsyneenä piispanasuntoonsa, alkoi Tuomas laatia eronpyyntöä paaville ja sitä vaivalloisesti tuhertaessaan puheli itsekseen:
— Rangaistus se oli minulle omasta ankaruudestani, joilla pakanoita olen kohdellut. Pietari-veli on ehken sittenkin oikeassa.
Saatuaan eronpyyntikirjeensä valmiiksi, tapasi taas kiukku sotaisen kirkkoruhtinaan ja terävästi käski hän sihteerinsä istumaan vuorostaan pöydän ääreen ja laatimaan kirjelmät samoille, joilta ristiretkelle lähtiessään oli apua pyytänyt.
Sattuu olemaan sukkelampi hanhensulan käyttäjä kuin Pietari-veli ja äkäisiä ovat Tuomas-piispan sanatkin, jotka paperille piirtyvät.
— Joko kirjoitit, että jätän tämän susien maan ja lähden Kristuksen haudalle vaeltamaan, kysyy piispa ja jatkaa saneluaan:
— Määrätköön Pyhä Isä herroista kenen tahansa paikalleni ja pian on näkevä, ett'ei täällä mitään synny, ellei Karjalaa ensin kukisteta. Sen olisin nyt tehnyt, mutta melkein tyhjin käsin olisi se minun pitänyt suorittaa, kun arvoisa velikään ei suvainnut pikaista apua lähettää. Mutta maksetuksipa tämä laiminlyöntimme siellä meren takana voi tulla, sillä kukapa takaa, eikö taas pian novgorodilaiset pistäydy siellä savustamassa herroja, jotka rauhoinaan antavat pakanain päästä voitolle Suomen kristillisessä seurakunnassa.
Piispa Tuomas raapusti nimensä kirjelmien alle ja antoi ne lähettien perille saatettaviksi.
— Jo nyt saat avata ikkunan ja päästää raitista ilmaa sisään, sanoi piispa sihteerilleen. — Minun puolestani saa nyt vaikka mehiläinenkin tulla jatkamaan.
Hoikkasäärinen luostariveli katseli ihmeissään herraansa, oudoksuen tämän puhetta mehiläisestä. Eipä hän tietänyt, että Pietari-veli oli kerran piispan papereita rähjännyttä mehiläistä pitänyt onnettomuuden enteenä.
Ilta Kuusistossa.
Keskikesän unettava hiljaisuus ympäröi joka puolelta Kuusiston piispan linnaa. Väliin hilpeään leikkiin heräävät Piikkiön lahden pikkulaineet läpättivät vain rantapengermän juurelle ja pyykinpesijäin karttu paukahteli silloin tällöin rannassa. Tähän paukkeeseen heräsivät valleilla torkkuvat vahtimiehetkin, mutta eipä kuitenkaan torventoitottaja Haakon, joka kuorsasi niin että jyrinän olisi luullut kuuluvan linnan pihalle, jossa hänen armonsa Suomen piispa, Maunu Tavast oli äsken kävellyt.
Vahtimiehet olivatkin loikoneet nurmettuneella vallinharjalla koko päivän, nauttien kauniista ilmasta. Heidän täytyi olla tässä tavan vuoksi, sillä eihän nykyään vartijoita tarvittu muuhun, kuin korkeintaan vieraiden tulosta ilmoittamaan linnaan ja torventoitottaja Haakonille. Rauha oli maassa ollut jo pitemmän ajan ja kaikki edistyi ja kukoisti mahtavan Maunu Tavastin käden alla.
Äsken juuri oli käynytkin useita vieraita Kuusiston linnassa. Lähettejä Ruotsista ja Turusta. Vielä äsken oli hänen armonsa ottanut vastaan lähettilään Raisiosta, jonne parhaillaan rakennettiin piispan tahdosta maan ensimmäistä nunnaluostaria.
Vahtimiehetkin jutustelivat siinä joutessaan kaikkialla kunnioitetun isäntänsä suurista ansioista Suomen kirkon päänä ja valtiomiehenä. Sitä juttua riitti melkein joka päivä, mutta eipä ollut nyt sotaretkistä puhumista, kun venäläisetkin pysyivät omalla puolellaan ja Karjalakin koetti elää sovinnossa Hämeen kanssa.
Maunu Tavastin aika oli ollutkin Suomen seurakunnalle yhtämittaista nousun aikaa. Kirkkoja rakennettiin ja yhteiskunnallisia oloja järjestettiin. Köyhät ja sairaat saivat avustusta ja kansa alkoi suorittaa papistollekin kymmenyksensä napisematta.
* * * * *
Turun linnan lähetti palasi piispan puheilta ja pysähtyi vallin juurelle laskeutuneiden vahtimiesten kanssa juttelemaan. Vanhempi hilporimies oli toimittanut paikan Yrjö Pietarinpojalle piispan palvelukseen, ja tämä katsoi nyt velvollisuudekseen kertoa vanhuksille hieman Turun uutisia.
— Nyt Turussa vasta komeata on, kun tuomiokirkko on uusittu ja pappeja lisätty. Minäkin käyn joka kerran piispan messussa, vaikka olenkin tällainen huikarinen.
— Vai jo tuomiokirkon laajennustyöt ovat päättyneet, sanoi Jönni-vanhus. — Pitääpä tästä lähteä sitten ensi piispanmessuun minunkin. Ja mitä siihen tulee, että sinä käyt siellä piispan messuissa, taitaa se olla vähän niinkuin tarpeellistakin. Hänen armonsa kyllä huomaisi poissa olosi ja taitaisitpa tuiskahtaa pois tärkeältä paikaltasi, johon sinut puuhasin.
— Asemieheksipä tuota vain puuhasitte. Itse tässä olen melonut vähän ylemmäksi. Sitä kun yrittää oikein todenteolla niin pääsee aina eteenpäin.
— Ja mitä muuta kuuluu Turkuun?
— Kuuluuhan sinne muutakin. Oiavi-maisteri, hänen armonsa kasvattipoika, on palannut ulkomailta ja lienee jo tulossa tänne Kuusistoon. Sitäpaitsi näin tuolla linnassa Annan, Lepaan neidin, ja luulenpa hänenkin olevan hyvillään Olavi-maisterin tulosta.
Keskustelu taukosi kun vallilta törähti Haakonin merkkitorvi.
— Kas, johan kuorsaaja on herännyt.
— Ja ilmoittaa varmaan Olavi-herran tulosta.
— Poika, ota hilporisi ja käykäämme vallille. Ja rauha kanssasi, YrjöPietarinpoika.
* * * * *
Linnan vierassalissa oli valmistettu kuuluisan vieraan tuloa varten ja Maunu Tavast istui avatun ikkunan ääressä, nauttien kesän kauneudesta ja omista onnellisista unelmistaan. Äsken oli Lepaan jalosukuinen Anna-neiti, hänen nuoruutensa ystävä, lupautunut uuden, Raision birgittalaisluostarin abbedissaksi. Hänen kauan hautunut unelmansa oli nyt toteutumassa kun maan entiset, fransiskolais- ja dominikolaisluostarit, saisivat tämän uuden sisarluostarin lisäkseen. Tämän lisäksi vielä hänen rakas poikansa palasi kuuluisana miehenä kotimaahan, ja tänä ihanana suvi-iltana Kuusistoon.
Maunu Tavast hengitti mielihyvin piispansaliin kannettujen nuorten koivujen tuoksua.
Martti, piispan kaniikki näyttäytyi ovella.
— Martti, eikö jo pian näy venhettä Piikkiön lahdella?
— Kyllä, teidän armonne, se laski juuri rantaan.
— Onko kaikki järjestetty Olavi-maisterin arvokkaaksi vastaanotoksi?
— Kyllä, teidän armonne,
— Nähkääs, herra kaniikki, hän on nyt oppineempi kuin me yhteensä ja meidän on osoitettava tarpeellista kunnioitusta hänelle.
— Linnan vouti Pietari Karpalainen on itse häntä portilla vastaan ottamassa. Sitä paitsi on sana saatettu koko linnan väelle.
— Hyvä. Minun sauvani ja piispanhiippani.
Kaniikki toi ne ja Maunu Tavast valmistautui ottamaan vastaan Olavi-maisteria, joka kaiketi oli jo linnan pihalla, koskapa väkijoukko riemuitsi.
Ovet levähtivät auki ja Pietari Karpalainen ja asemies Rankonen asettuivat ovenpieliin edellisen ilmoittaessa:
— Hänen jalosukuisuutensa, maisteri Olavi Tavast.
Ahavoittunut, yleväryhtinen nuori mies, maisterin baretti päässään, astui sisään ja jälleennäkevät syleilivät sydämellisesti toisiaan.
— Rakas setä!
— Rakas poikani! Sinä olet jälleen täällä.
— Niin, ja tällaisena ihanana iltana oli minulla onni päästä sinun kauniiseen Kuusistoosi, setä. Ei ole mitään sen veroista kuin tämä tällainen Suomen kesäyö.
Isä ja poika vajosivat hartaaseen keskusteluun, kun sitävastoin muualla linnassa oli vilkasta hyörinää vieraan saapumisen vuoksi.
— Oletko tyytyväinen toimintasi tuloksiin, setä? kysyi Olavi ja lisäsi— Sitä oikeastaan voisit olla hyvinkin.
— En vielä, vastasi piispa harvakseen. — Täällä on paljon työtä ja sitä on vasta osiksi tehty, mutta tahdon tehdä kaikkeni rakkaan maani hyväksi. Ja kun minun pääni kallistuu, jatkat sinä työtäni.
— Niin, aika sen näyttää. Toimeni Parisin yliopistossa ei ole vielä päättynyt.
— No, vielä minäkin luultavasti jaksan jonkun aikaa. Tämä ilta on nuorentanut minua ainakin kymmenellä vuodella.
Kun Maunu Tavast myöhemmin käveli Olavi-maisterin kanssa linnan valleilla, kuiskasi Jönni-vanhus nuoremmalle hilporimiehelle:
— Katso, miten komea hän on, Olavi-maisteri. Hänestä tulee hänen armonsa seuraaja.
— Ja varmaankin kaikkien rakastama, niinkuin hänen armostaan MaunuTavastistakin.
Kesäyö kietoi onnellisen piispa-vanhuksen ja hänen koti-ikävää kokeneen poikansa hienoiseen hämäräänsä.
Kaarle Knuutinpoika.
Turun linnan upeaksi laitetussa vierassalissa odotteli nuori, roteva ylimys muuanta vierastaan, jonka oli määrä saapua neuvottelemaan hänen kanssaan tärkeistä asioista. Tämä upeaan turkisreunaviittaan ja hopealta hohtavaan ihotakkiin puettu ylimys oli Kaarle Knuutinpoika ja vieras, jota hän odotti, hänen entinen opettajansa ja ystävänsä, Maunu-piispa.
Kaarle Knuutinpoika, Ruotsin valtionhoitaja ja marski oli syntynytSuomen Turussa ja menetettyään viisivuotiaana isänsä, valtioneuvos KnutBonden, joka oli silloin käskynhaltijana Turun linnassa, joutui KaarleKnuutinpoika isoisänsä sotaisan Tord Bonden hoiviin Viipuriin, jossayleni nuorukaiseksi, ja myöskin nuoruuden siteillä kiintyi tähän maahan.
Täältä joutui hän ulkomaille opiskelemaan ja sieltä Ruotsiin, jossa valtiollisten tapahtumien pyörteet soivat hänen osalleen tehtäviä, jotka johtivat hänet nuoresta iästään huolimatta Ruotsin valtionhoitajaksi ja jo sitä ennen valtakunnan marskiksi. Ei puuttunut enää kuin kuninkaan nimeä tältä loistavauraiselta nuorukaiselta ja kiitollinen Ruotsin kansa olisi sen hänelle sydämestään suonutkin, ellei ylimysten kateus ja viha kansan tanskalaisvallasta vapauttajaa kohtaan olisi ollut vielä esteenä. Heidänpä juonittelujensa johdosta oli nyt Kaarle Knuutinpoika pakolaisena Suomessa, jonka hän vallasta erottuaan oli läänityksekseen pidättänyt.
Nyt oli kuitenkin Viipurin käskynhaltija ja linnan isäntä, Krister Niilonpoika Vaasa alkanut juonitella häntä vastaan ja saanut Kristoffer-kuninkaan vaatimaan takaisin hänelle luvattuja Turun ja Viipurin linnoja ja koko läänitystä. Äsken »pieneltä baijerilaiselta» saamaansa kirjelmää katseli Kaarle Knuutinpoika nyt vielä kertaalleen ja raju suuttumus näytti kuohuttavan hänen mieltään, mutta sitä hän kuitenkin miehekkäästi hillitsi. Hänen ystävänsä ja sotapäällikkönsä Eerikki Akselinpoika Tott oli kehoittanut häntä viipymättä lähtemään laivastollaan Ruotsiin, vaatimaan kuningasta pysymään lupauksissaan, mutta Kaarle tahtoi ensin neuvotella asiasta ystävänsä Maunu-piispan kanssa ja kuulla hänenkin mielipidettään ennen kuin ryhtyisi vaikuttavimpiin toimenpiteisiin.
— Turhaa ajan viivytystä, kivahteli Eerikki-ritari mittaillen kiihtyneenä permantoa helisevin kannuksin. — Itsehän teit tuosta saksalaisesta kuninkaan ja talutit hänet alttarin ääreen kruunattavaksi ja nyt vielä kuuntelet neuvoja, mitä pitäisi tämän sanansasyöjän kanssa tehdä. Jos olisimme päättävästi katkaisseet herrojen vehkeilyt, olisi kansa tervehtinyt sinua kiitollisuudella kuninkaanaan sen sijaan, että se tervehti Kristoffer-äijää ivalla ja vihalla. Hänen valtansa olisi sinä päivänä ollutta ja mennyttä, kun vain astuisit sitä varten takaisin Ruotsin mantereelle.
— Niin, mutta ei ole vielä aika siihen. Kerran ehkä sekin tulee ja silloin ei auta herrojen vehkeilyt, eikä liioin oma viivyttelynikään. Nyt kuitenkin tahdon ensiksi antaa Kristoffer-kuomalle vakavan muistutuksen ja vaatia viipymättä Krister-enolta Viipurin itselleni. Haluan vain kuulla Maunu-piispalta, mitä vehkeitä hän täällä on punonut minua vastaan.
Kohta saapuikin Maunu-piispa ja sydämellisellä ystävyydellä otti Kaarle tämän ystävänsä ja entisen opettajansa vastaan ja saatteli hänet mukavasti istumaan.