Marketta, tuntien tulijat herttuan perheeksi, läimäyttikin kätensä hämmästyksestä yhteen samalla hiljaa siunaten. Tästä tulivat vieraat vain entistään iloisemmalle tuulelle ja papin tarmokas emäntä oli kohta saattanut herttuattaan lapsineen loimottavan takan ääreen ja samalla kiirehtinyt ottamaan päälleen parhaimman pyhäisen pukunsa.
Kaarle tahtoi puhutella seudun talonpoikia sillä aikaa kun Marketta-emäntä laittoi päivällistä vieraille ja keskusteli herttuattaren kanssa kankaiden kutomisesta ja muista talousasioista.
Tieto herttuan tulosta pappilaan oli levinnyt kulovalkean tavoin lähiseudulle ja pian oli piha mustanaan väkeä, joka tahtoi nähdä heille niin ystävällistä herttuata ja tulevata kuningastaan. Arkitupa, jossa herttua istui pöydän päässä, työntyi väkeä täyteen ja siinä istui nyt itse isoisäntä, herttua Kaarle, vanhan Kyösti-kuninkaan pojista nuorin, mies, joka oli perinyt isältään jalot hallitsijalahjat. Herttua tervehti miehistä useampia, samalla tiedustellen heidän vuodentuloistaan, antaen isällisiä neuvoja maatalousasioissakin.
Hetken kuluttua virkkoi hän kirkkoherraan kääntyen:
— Muistelen teidän kertoneen saaneenne valmiiksi maan lain suomennoksen. Onko se teillä nyt täällä nähtävänä?
Mielihyvin nouti kirkkoherra käsikirjoituksen laskien sen herttuan käteen.
— Tässä on maan laki kokonaisuudessaan kansamme kielelle käännettynä ja suurin iloni on nyt saada laskea se teidän ruhtinaallisen armonne käteen. Hartain haluni olisi saada se pränttiin, mutta varoja siihen minulla ei ole.
— Minä toteutan toivomuksenne, sanoi herttua ja kansaan kääntyen jatkoi:
— Nyt kun teidän kirkkoherranne on tämän maan lain suomentanut ja kun tämä laki luetaan, samoin kuin kaikissa teidän asioissanne otetaan maan kieli käytäntöön, ei teidän tarvitse peljätä vääryyttä harjoitettavan kohtaanne. Tästä hyvästä saatte kiittää kirkkoherraanne.
— Kyllä hän on meidän etujamme aina katsonut, kuului väkijoukosta ja koko kohtaus sai näin ollen juhlallisen luonteen.
Herttua ojensi kätensä kirkkoherralle, jonka silmät olivat kostuneet ja hyvästelyssään virkkoi hän vielä:
— Kiitän kirkkoherraanne ja teitä kaikkia siitä luottamuksesta, mitä olette minulle vaikeina aikoinanne osoittaneet ja toivon, että tästä lähtien kykenen turvaamaan teille ja koko maalle rauhan, jota olette kauan kaivanneet. Uusi aika alkaa nyt teillekin talonpojille.
Avopäisinä saattelivat miehet vielä pihamaalle rakastamaansa herttuaa, joka perheineen sijoittui rekiin, lähteäkseen Pohjanlahden ympäri kotiinsa Tukholmaan.
Kun reet olivat vierineet pihasta, virkkoi kirkkoherra Ljungo miehille:
— Se oli rauhan vieras.
— Niin oli, ja täysin sellainen, joksi olemme hänet kuvitelleet. Emme me häneltä ele turhaan apua odottaneet.
Reippain mielin jatkoivat Pohjanmaan miehet saataviensa maksua ja taisipa useampi jyväkarpio tulla kukkuraisena papin laariin. Olihan hänkin heidän auttajansa ja suosittu sielunpaimenensa, joka hengellisten toimiensa ohella piti huolta myöskin maallisten asiain hoidosta.
Kuninkaan koulu.
Vihainen tammikuun viima puhalteli Turun ahtailla kujilla ja keskipäivällä myymäkojujaan auki pitävät rihkamaporvarit puhaltelivat kynsiinsä naputellen lämpimikseen jalkojaan. Aamulla oli pakkanen ollut vielä kireämpi ja jalkojaan tömisytellen ja äänekästä melua pitäen olivat kouluteinit saapastelleet Anninkaisten mäen syrjässä olevaan taloon, jossa näihin asti oli Turun triviaalikoulu sijainnut, mutta josta sen nyt oli täytynyt muuttaa toiseen taloon, sillä entisessä aloitti uusi gymnaasio kuninkaan määräyksestä toimintansa.
Osa entisen triviaalikoulun oppilaita oli muuttanut tähän uuteen kouluun, johon opettajia oli haalittu yhtäältä ja toisaalta. Rehtoriksi oli saatu Upsalasta muuan jumaluusoppinut Jacobus Georgii Raichaeus. Lehtoreitakin tarvittiin useita, kun tässä koulussa tuli jokaisen opettajan opettaa omaa ainettaan. Niinpä rehtorin opettaessa jumaluusopillisia aineita Thomas Andræ oli latinan ja kreikan kielen lehtorina ja Turun entisten koulujen opettajat olivat vuoron perään lupautuneet muiden aineiden opetuksesta pitämään huolta.
Nämä molemmat varsinaiset koulun opettajat ankarina sääntöjen miehinä joutuivat heti kohtalaisen suurta vapautta nauttineitten teinivekkulien kanssa vastahankaan. Niinpä tänäkin tammikuun aamuna, kun resuiset, vilusta hytisevät teinit törmäsivät avaraan ja kylmään luokkahuoneeseen ja lämpimikseen aloittivat seiniä tärisyttävän painin, syntyi siitä kahnaus, joka päättyi luokkahuoneen seinällä olevan patukkakaapin tarkasteluun. Arvoisa rector magnificus alkoi vallattomia naputella koivunvitsoista punotulla »klopalla» selänpäähän. Asianomainen sääntö vaati, että oppilaitten oli puhuteltava opettajiaan latinan kielellä, mutta kun tämä taito varsinkin nuoremmilla teineillä oli puutteellinen, syntyi aloitettavasta kurinpitotoimenpiteestä vielä suurempi sekasotku kielen sekaannuksen takia, kun muutamat teinit tulivat nimittäneeksi äkäistä Jaakoppi Roihausta, joksi teinit rehtori Raichaeusta nimittivät, vahingossa aasiksi.
Kuninkaan koulun nimessä käskettiin järjestyksessä vanhin laskeutumaan kurituspenkille. Tämä kurituspenkki oli hätähätää kuljetettu triviaalikoulusta, jossa sitä useinkin oli käytetty ja jonka jalat teinit olivat laittaneet siten, että penkki pienellä liikkeellä romahti maahan. Kymnaasiossa oli vanhimpana oppilaana muuan Aukusti Nuutinpoika, jota sanottiin Rooman keisariksi, ja joka nyt sai laskeutua »klopan» käsiteltäväksi. Penkki kuitenkin romahti maaperään ja teinit ulvoivat kuorossa latinaksi:
— Eläköön Augustus!
Kun Aukusti kääntyili paljain kintuin, tuli siinä arvoisa rehtori huomanneeksi, että teiniparalla ei ollut paitaa päällä talven purevasta viimasta huolimatta.
— Eikö Augustuksella ole tarpeellista aluskertaa? kysyi rehtori.
— Mistäpä ne teiniraukan varat paitaan riittäisivät, kun leipäkin on kerjättävänä, sanoo Aukusti.
Kurinpito jäi sillä kertaa ja rehtori punoi mietteissään partaansa harkiten, eikö jalo kuningas Kustaa Adolf voisi antaa Turun kymnaasiolle jotain summaa teiniapuina jaettavaksi.
Vaikka opiskeltiinkin ahkerasti, sattui kuitenkin aina yhteentörmäyksiä teinien ja ruumiillista kuria harrastavien opettajien kesken. Koulun patukkakaappi tuli vihatuksi ja eräänä päivänä löydettiin se Aurajoen jäältä. Asiasta syntyi ankara tutkinto, mutta selville jäi saamatta, kuka kaapin oli sinne kuljettanut. Kahnaukset jatkuivat, kunnes Raichaeus oli pakoitettu eroamaan. Riitaisuudet vähenivät, kun rehtoriksi tuli suomalainen mies, maisteri Henrik Argillander. Hänen taitavalla johdollaan kehittyi Turun kymnasiosta todellinen opinahjo ollen maan korkeimpana oppilaitoksena siihen asti, kun Turkuun perustettiin yliopisto.
Pitäjiä käymässä.
Keskikesän henki veteli viiruja tyvenien vesien pintaan ja leyhytteli hiljalleen heilimöiviä ruispeltoja pysähtyen talojen pihoihin irroittelemaan tuoksuja parhaillaan kukkivista pihlajista. Matkoillaan ehti se pujahtaa vanhaan Turkuunkin, jonka puutalot torkkuivat hellittävässä auringon paahteessa, ja jonka tuulimyllyt olivat unohtuneet ristisiivin odottamaan voimakkaampaa tuulen puuskaa. Keskikesän henki ei viivytellyt kaupungin ahtaissa solissa, vaan riensi takaisin maaseudulle, jossa aina tapasi järvien rannoilla ja vehmaissa lehdoissa virkeämpää elämää. Eihän ollut Turun ahtailla kujilla edes kouluteinien äänekäs puheenporina kaupunkia vilkastuttamassa. Kaikki olivat lähteneet teinimatkoilleen, pitäjänkäynnille, toiset lähipitäjiin, muutamien painuessa kauas sisämaahan uusille, ennen käymättömille seuduille.
Näitä teinimatkoja tehtiin joka kesä, väliin talvellakin joulun aikoina ja näistäpä almunkeräysmatkoista herui köyhille koulunkävijöille ruoka-apua usein moneksi kuukaudeksikin. Muutamina vuosina annettiin Turun ja Viipurin triviaalikouluissa pitäjänkäyntilupaa kaksi viikkoa elonkorjuuaikana, jolloin saalis oli aina tavallisesti suurempi.
Niinpä nytkin saapasteli keskikesän helteisenä päivänä muutamia Turun koulun teinejä Taivassalon pitäjässä, jossa almunanojat olivat ensi kertaa käymässä. Pietari Niilonpoika oli oikeastaan näiltä seuduin kotoisinkin ja kaksi muuta samassa matkueessa olevaa, Eskil Hemminpoika ja Pitkä Mikael turkulaisia, jälkimmäinen turkulaisen Kiukku-Nikun, rikkaan porvarin poika, jota ei isänsä olisi sallinut teiniuralle, vaan mieluummin kauppasaksaksi, ja joka sai kerjäten niinkuin toisetkin köyhät teinit hankkia kouluapunsa.
Nuorukaiset olivat reppuineen ehtineet Kilpisenvaaralle, johon näkyi Taivassalon kylä ja äsken rakennettu puukirkko. Olipa vaeltajain siinä hyvä levähtää ja vetää keuhkoihinsa oikein rinnan täydeltä nuoren lehtipihkan lemua ja kukkien tuoksua. Pitkät koulutunnit Anninkaisten kylmässä kouluhuoneessa ja laihat silakka-ateriat eivät nyt johtuneet mieleenkään. Pitkä Mikael oli äsken aivan sattumalta yhtynyt toisiin ja häneltäpä nyt tiukattiin Turun kuulumisia.
— Mitäpä sinne… kohta vesien auettua sieltä jo lähdinkin. Pietari-maisteri juuri palasi ulkomailta ja toi sieltä vaimonkin tullessaan, kertoili Mikael.
— Vaimon?
— Niin. Onhan Luther kuulema antanut luvan papeille perustaa perheen niinkuin tavallisesti.
— Heh… ja mitä meidän kunnianarvoisa piispa tästä sanoo? kyseliPietari-teini suu ihmetyksestä avoinna.
— Mitäpäs hän… piispahan on Lutherin opin kannattaja. Mutta suljehan,Pietari-veli toki suusi, kun mehiläinen juuri lentää sinne sisään.
Eskil-teini uteli vielä, miten mahtoi hänen mielitiettynsä, Kaarina Hannun tytär nykyään voida, ja saipa nuori papiksi aikova Hemminpoika musertavia uutisia tämän pellavatukkaisen, sinisilmäisen ja rehevän kaunottaren uskottomuudesta.
— Jätä vain Kaarina pois mielestäsi. Juhana-herttua sitä on lähennellyt Turun porvarien juhlissa ja tyttö ei ole ollut vastahakoinen, olen sen omin silmin nähnyt. Puhuupa jo koko Turun väestö puotiensa edustalla asiasta ja Hannun tyttären on kerran jo huomattu linnassakin käyneen, tosin hunnutettuna, ettei liikoja juoruja syntyisi. Turkulaisten porvarien emännät ovat kuitenkin hyviä tuntemaan hunnunkin läpi…
— Älä jatka! kivahti Eskil punaisena kasvoiltaan.
— No olkoon sitten… ellet usko niin puske, mutta kyllä asia niin vain on.
— Ja jos niin asiat ovat, niin silloinpa en astu enää jalallani koulun kynnyksen ylitse. Lähden vaikka merille, eli jään tänne korpeen eränkävijäksi, kuohahteli Eskil ylenmäärin suuttuneena Kaarinan uskottomuudesta.
— Hoo, ei se vetele, virkahti Pietari-teini.
— Parempi täällä salolla on olla pappina kuin eränkävijänä ja kukapa takaa, eikö mielesi pian kiinny johonkin hämäläiskaunottareen. Pianpa joku sellainen sai isä-Petruksenkin mielen sulamaan ja kuuluu nyt juuri äsken Pietari-maisterin kehoituksesta tämän emännäkseen ottaneen. Ja pianpa se nähdään, miten sulavaliikkeinen ja sirkeäsilmäinen se tyttö on, joka Petrus-isän jörön mielen on saanut sidotuksi maalliseen lempeen.
— Mitä… onko Petrus-isä tuon tähän näkyvän Taivassalon kirkon pappina? kysyi Mikael ihmeissään.
— Onpa niinkin ihan kirkkoherrana ja hänen luonaan me saammekin maarumme täyteen ja ehkäpä hieman reppuummekin. Mitäs muuta kun lähdemme saapastelemaan. Ehkäpä Petrus-papin vaimolla on sirkeä sisar sinuakin varten, jatkoi Pietari hymyillen Eskiliin kääntyen.
— Olkoon! En heistä välitä tuon enempää. Ovat kuin mitähän perhosia, mukisi Eskil ja hujautti reppuaan mättääseen, niin että leivän kannikat kolisivat. Mättäässä oli ampiaispesä ja rauhanhäiritsijälle tuli kiire lähtö pesän seutuvilta. Kaikin jatkettiinkin matkaa ja kyselemällä löytyikin pian Petrus-papin talo ja reippaasti astuivat teinit veräjästä sisään.
Petrus-isä oli nuoren vaimonsa kanssa muokkaamassa kasvimaataan ja hämmästyi aika tavalla turkulaisia nuorukaisia nähdessään.
— Jumalan rauhaa taloon, toivotti Pietari ja teki syvän kumarruksen entiselle opettajalleen.
— Mitä ihmettä… Turun poikia Taivassalossa saapastelemassa. Olipa kauniisti tehty, kun tulitte katsomaan ja suuren maailman uutisia kertomaan, virkkoi Petrus-pappi tervehtiessään ystävällisesti poikia.
Nuori papin vaimo, Pirkko, ei oikein tietänyt, olisiko pitänyt nuorukaisia tervehtiessä kumartaa vai niiata. Ensin oli kuitenkin huitastava multasen käden syrjällä kullankeltainen hiussuortuva siloiselta, punastuvalta poskelta ja sittenpä jo Pirkko ojensikin kätensä naurahtaen nuorukaisille.
Nämä olivat jääneet ihmeissään katsomaan Pirkon soreutta ja Petrus-isä näytti miltei pahastuvan moisesta vaimonsa tarkastelusta.
Mentiin tupaan ja sillä aikaa kun Pirkko valmisti mehevän lahnakeiton, uteli Petrus-pappi tarkkaan Turun kuulumisia. Ruokapöytään ilmestyi vielä kuudeskin henkilö, papin vaimon nuorempi sisar, Lyyli ja niin olivat samannäköiset sisarukset, että vain vähän solakkammasta vartalosta voi Lyyli-tytön eroittaa sisarestaan. Tytön pöytään tultua herahti helakan valkoiselle iholle hereä puna ja jopa nykäisi Pietari-teini toveriaan Eskiliä, kuiskaten tälle:
— Enkö sitä sanonut jo äsken…
— No olehan tuossa, keskeytti Eskil, mutta sopivassa tilassa jatkoiPietari:
— Onpa melkein somempi vielä tämä kuin Kaarina.
Siihen ei Eskil väittänyt vastaan, vaan unohtui silloin tällöin silmäilemään tyttöä.
Aterian jälkeen pyysi Petrus-isä teinejä kanssaan verkonlaskuun. Alkoi olla ruoholahnan kutuaika parhaillaan ja entistä Turun koulun opettajaa huvitti näyttää kalastustaitoaan entisille oppilailleen. Pyytelipä hän pojista jonkun jäämään toverikseen kalastamaan ja silloinpa oli jo Eskil innokkaimpana tarjoutumaan.
— Jospa jäisinkin minä, virkkoi Pietari. — Oli se tyttö niin kovin sorea…
— Etkä jää. Sinullahan on Turussa kalaporvarin tytär. Mitä sinä tunkeudut toisen tielle, kivahti Eskil toverilleen.
Pietari nauroi, eikä malttanut olla toverilleen sanomatta:
— Onhan se sinullakin…
— Minä hänestä vähät!
— Hoo, sellaisia perhosia ne ovat kouluteinit, hohotti Pietari, sanoen aikovansa lähteä jo illalla eteenpäin ja rauhoitellen piloillaan Eskiliä:
— Kyllä sinä hänet saat. Katsele vain papin paikka valmiiksi.
Eskil jäikin Petrus-papin toveriksi kalastamaan. Puhuipa jo Petrus-isä apulaisenkin ottamisesta ja antoi nuoren teinin ymmärtää, että hyvin koulunsa läpäistyään olisi se Eskilille vapaana. Tämä sopikin hyvin Eskil Hemminpojan suunnitelmiin, sillä syvällepä oli hän jo ehtinyt katsoa Lyyli-tytön sinisiin silmiin ja tämäkin jo luvannut nuorelle teinille varmempaa uskollisuutta kuin turkulaisen porvarintytär.
Kevätjuhla.
Vuoden 1640 talvi oli ollut kylmä ja luminen, mutta kevät tuli aikaiseen ja Turusta suolaa ja rautaa hakevat sisämaalaiset saivat toukokuun puolimaissa tervavenheitään maataipalien yli kiskoessaan hikoilla niinkuin keskikesän lämpimillä. Kevät-touot olivat jo tehdyt, nauriskasket vierretyt ja joutipa siis suolanhakumatkalla hieman viivyttelemäänkin ja katselemaan sitä vireätä touhua, joka ilmeni tällä kertaa niin erikoisen silmään pistävänä Turun kujilla ja kaduilla. Kuulaassa kesäisessä ilmassa kajahteli rakennusmiesten kirveitten iskut ja raskaita rakennustarvekuormia vedättävien hevosmiesten huudot. Turku oli saanut rakennuskuumeen. Olihan maassa ollut rauha taas pitemmän ajan ja kauppaporvarit olivat vaurastuneet. Kun nyt maan ensimmäinen yliopisto avattaisiin pian Turussa, tietäisi se kaupungille aivan uutta nousukautta ja asukaslisäystä ja niinpä kohosikin talo toisensa perästä Aurajoen varrelle ja Anninkaisten mäen rintaan.
Uuden yliopiston rakennuspuuhat lienevät olleet kuitenkin huomattavimmat. Jo vuosia oli ollut asia vireillä. Pietari Brahen toimesta ja kuninkaan avulla oli asia saatu niin pitkälle, että pian voitiin valmistella yliopiston vihkimäjuhlaa.
Turku, ja sen mukana koko maa, oli onnellinen uudesta opinahjosta. Eihän tarvitseisi nyt enää lähettää vieraisiin maihin opinhaluisia nuorukaisia opintojaan jatkamaan, vaan saisivat nämä omassa maassa ja kansan omalla kielelläkin nauttia korkeampaa opetusta.
Joutui sitten heinäkuun viidestoista päivä ja Turku pukeutui juhlapukuun. Yliopistorakennus oli koivuilla ja köynnöksillä koristettu ja jokaisen talon portaat olivat samoin levillä ja koivuilla somistetut. Olipa siinä nuoret koivahaiset raivautuneet lähiseudun metsistä. Kouluteinit olivat niitä juhlapäivän edellisenä yönä huutaen ja hoilaten kuljettaneet isoilla kuormavankkureilla. Turun porvarien nuori neitosakki oli punonut seppeleitä ja köynnöksiä ja ihmetellen katseli yön jälkeen kirkkaana nouseva päivä juhlaan somistautunutta Turkua, joka lehvä- ja kukkaisrunsaudessaan oli kuin nuori morsian.
* * * * *
Jo varhain juhlapäivän aamuna oli piispa Iisakki Rothovius liikkeellä, suunnaten askeleensa Eskillus Petraeuksen asunnolle. Pujoteltuaan ahtaita kujia muutaman Auran rannalla olevan talon pihaan, kopisti piispa Rothovius varovasti kepillään Petraeuksen makuuhuoneen ikkunaan. Kohta heilahti uudin ja rehtori Petraeuksen pörröinen pää ilmestyi ikkunaan.
— Terve, arvon veli, toivottavasti voit tulla kanssani katsomaan, mitä viime yö on saanut aikaan rakkaassa Turussamme, tervehti piispa Rothovius rehtori Petraeusta…
Ikkuna ponnahti rämisten auki ja Petraeus virkkoi hyvätuulisesti:
— Mielelläni, jos vain voit odottaa siksi, kun hyppään housuihini.
Pian joutuikin rehtori Petraeus pihamaalle raskaan kuhmurakeppinsä kanssa, siristellen silmiään huikaisevassa auringon paisteessa. Ystävykset lähtivät aamukävelylle, hengittäen mielihyvällä raikkaita keskikesän aamun tuoksuja.
— Ihana aamu, virkkoi Petraeus. — Tuntuupa siltä kuin luontokin valmistautuisi erikoisen suopeaksi juhlapäiväksemme.
— Niin, kuulehan vain, miten nuo käetkin kilpaa kukkuvat, vaikka kesä on jo puolissa. Mutta enhän muista lainkaan onnitella arvon veljeä rehtorinimityksestä, jonka eilen sain vasta tietää. Suokoon Jumala sinulle voimia paljon kysyvässä työssäsi.
— Niin, en tiedä, onko vaali osunut oikeaan. Koetan kuitenkin tehdä parhaani rakkaan oppilaitoksemme hyväksi, virkkoi Petraeus, joka oli äsken nimitetty uuden yliopiston rehtoriksi, sitä ennen toimittuaan Turussa kymnaasion lehtorina jo puolisenkymmentä vuotta.
— Luulen, että vaali on osunut varsin oikeaan, virkkoi Rothovius.
— Samoinkuin sekin, että kreivi Brahe on yliopistossamme kanslerina.
— Niin, häntähän saammekin etupäässä kiittää yliopiston perustamisesta. Luulen, että hän hoitaa sitä yhtä hellin käsin, kuin muitakin edesottamisiaan, jotka ovat tarkoitetut Suomen maan hyväksi.
— Katsohan, miten Turkumme on pukeutunut juhlapäiväkseen, virkkoi piispa Rothovius viitaten koivutettuja kujia ja portaitten pieliä.
— Niin, tämä onkin kevätjuhla. Kristinuskon maahantuonnista asti ei Suomen kansa ole saanut nauttia tällaista hyvyyttä, sanoi piispa Rothovius ja jatkoi: — Tämä on hengenviljelyksen kevätjuhla ja ensimmäinen hedelmä, minkä se kypsyttää on Pyhä raamattumme, joka nyt toivottavasti jo pian saadaan maan omalla kielellä julkisuuteen.
— Vielä muutamia vuosia ja Suomen kansa saa tämän lahjan omakseen, sanoi Petraeus, joka oli jo useita vuosia ahertanut muiden mukana raamatun käännöstyössä.
Aurinko oli noussut jo korkealle ja eteläinen henkäili lämpimästi kaupungin yllä. Yhtäkkiä helähtivät tuomiokirkon kellot soimaan ja piispa Rothovius paljasti päänsä, hänen toverinsa seuratessa esimerkkiä.
— Kellot soivat nyt maan joka kulmalla ja kansa saa ylistää kirkoissaan Herran hyvyyttä, joka on tämänkin suuren lahjan sille suonut, sanoi piispa Rothovius.
* * * * *
Tuomas Tuomaanpoika Piikkiön Halikossa oli varhain liikkeellä saman päivän aamuna, valmistellen perheineen lähtöä yliopiston vihkimäjuhlaan. Auringon terä pyrki vasta hieman näkyviin metsän reunan takaa, kun Tuomaan emäntä, Pirkko, kävi noutamassa haasta juottovasikan, joka oli päätetty teurastaa tulijaisiksi yliopiston opettajille. Koko maakunnan muissakin taloissa valmisteltiin aamuvarhaisella juhlaan lähtöä ja useimmilla oli varattu tulijaisiksi kalavakka tahi teurasvasikka. Sitoivatpa muutamat rattailleen leipäsäkinkin.
Tuomas Tuomaanpojan emäntäkin oli valinnut parhaan vasikkansa, ja talutettuaan sen pihaan, virkkoi miehelleen:
— Säälittääpä hieman, kun pitää noin hyvä elo-oman alku antaa.
Tähän virkkoi Tuomas naurahtaen:
— Noo, kyllä me näitä aina saamme, eikähän huonompaakaan kehtaisi antaa. Milläpä muullakaan voisimme osoittaa kiitollisuuttamme ja rakkauttamme hengenviljelijöitä kohtaan. Saammehan me heiltä kohtapuoleen, mikäli olen kuullut, vastalahjankin, Pyhän raamatun omakielisenä, jonka käännöstyössä nämä oppineet kuuluvat ahertavan.
— Veisin minäkin kangaspalan tai sukkaparin, jos ilkeäisin, sanoiPirkko-emäntä.
— Niitähän ehtii sitten talvella… viemme nyt vain tämän.
Pian oli Tuomas Tuomaanpoikakin matkalla ja Turku alkoi täyttyä juhlivasta kansasta. Uteliaana odotettiin juhlakulkueen lähtöä yliopistolta kirkkoon juhlajumalanpalvelukseen. Pian lähtikin moniosainen, komea kulkue liikkeelle ja tuomiokirkko täyttyi ääriään myöten juhlivasta kansasta. Jäipä osa ulkopuolellekin ja kaukaa saapunut salon mies saattoi tuskitella, ettei osannut paremmin huolehtia kirkkoon pääsystään.
Mutta avonaisesta ovesta kaikui kyllä uloskin messun sävelet ja piispaRothoviuksen voimakas ääni hänen saarnatessaan tekstistä:
»Kiittäkäät Herraa, sillä Hän on hyvä; sillä Hänen armonsa pysyy ijankaikkisesti.»
»Viheriäisellä niityllä Hän antaa minun levätä ja viepi minut virvoittavain vetten tykö.»
Juhlakulkue palasi tuomiokirkosta yliopistolle ja latinankieliset juhlapuheet alkoivat. Niistä ei kansan mies saanut selvää, mutta muutenkin tiesi hän, että kansa oli nyt saanut ensimmäisessä yliopistossaan lahjan, jonka veroisia vain harvoin saataisiin.
Suuren työn päätyttyä.
Oli muuan varhainen sunnuntaiaamu joulun edellä v. 1642. Piikkiön pappilassa oltiin aina muulloinkin varhain liikkeellä, mutta nyt oli kirkkoherra Gregorius Favorinus ollut valveilla jo ensimmäisestä kukon laulusta ja silmäili usein kansliahuoneessaan liikkuessaan pöydällä olevaa suurta kirjaa, jonka vahvat kannet ja messinkihelat hohtelivat uutuuttaan.
Sen kirjan oli eilen illalla kääreissään kantanut reestä kansliahuoneeseen pappilan renki, joka oli käynyt sen Turusta noutamassa. Kuskipukilla oli renki ajanut ja kirja ollut reen perällä yksinään niinkuin kunniavieras ainakin.
Se kirja oli pyhä raamattu, joka juuri oli valmistunut painosta viisimiehisen toimikunnan kääntämänä ja johon toimikuntaan kuului myöskin Piikkiön kirkkoherra Favorinus. Juhlallisin mielin katseli kirkkoherra Favorinus suurikokoista kirjaa, odotellen Turusta kahta muuta toimikunnan jäsentä, pari vuotta sitten perustetun yliopiston rehtoria Eskillus Petraeusta ja professori Martti Stodiusta, joiden saavuttua pyhä kirja ensi kertaa avattaisiin. Kirjan messinkiheloihin ei oltu koskettu sen jälkeen kun ne painossa oli kiinni pantu, eikä kirkkoherra Favorinus mennyt niitä avaamaan, ennen kun odotetut vieraat olisivat paikalla, vaikka mieli kovin teki katselemaan edes kirjan nimilehteä.
Paljon työtä oli sen kirjan suomentamiseen uhrattu. Monta yötä oli Favorinukseltakin mennyt suomennostyön ääressä ensimmäiseen kukon lauluun, josta taas oikeastaan alkoikin jo seuraava päivä. Niin olivat toisetkin kääntäjät ahertaneet ja työn tulos oli nyt tuossa valmiina. Kansan omalla kielellä oli nyt olemassa tämä kauan kaivattu kirja, joka saisi nyt vähitellen levitä kansan käsiin sitä myöten, miten kunkin varat sallivat. Turusta oli sitä saatavissa ja kullakin kääntäjällä oli oma kappaleensa, joista tämä oli päätetty ensimmäiseksi avata pienin juhlallisuuksin.
Tästä juhlatilaisuudesta oli saatettu sana Piikkiöläisille ja varhain olivat he liikkeellä tänä aamuna suunnaten kulkunsa pappilaan. Tupa alkoikin jo täyttyä kuudennella tiimalla ja kohta helähti kulkunen pappilan pihamaalla ja kirkkoherra arvasi professori Stodiuksen ja rehtori Petraeuksen saapuneeksi, mennen heitä portaille vastaan.
Hieroskellen kohmettuneita käsiään, katselivat Favorinuksen vieraat pöydällä olevaa raamattua.
— Nyt siis vihdoinkin on työ päättynyt ja tämä pyhä kirja saadaan avata, sanoi professori Stodius.
— Niin, soisimmepa ehkä jokainen puolestamme olevan läsnä tässä tilaisuudessa autuaasti edesmenneen Agricolan, joka oikeastaan on työmme aloittanut, sille tukevimman perustuksen laskenut, virkkoi kirkkoherra Favorinus.
— Kyllä varmaan, myönsi Eskillus Petraeus. — Nyt saamme vain siunata hänen muistoaan.
Kirkkoherra kantoi raamatun sylissään tupaan ja asetti sen varovasti pöydälle, pitäen sitten lyhyen puheen, samalla kun yliopiston rehtori avasi messinkihaat ja käänsi ensimmäisen luvun näkyville.
— Saako sitä tulla vähän lähempää katsomaan? kysyi joku miehistä ja kun lupa oli annettu, siirtyi väkijoukko pöydän ympärille hartaalla kunnioituksella katselemaan pyhää kirjaa. Kaikki eivät sopineet pöydän ympärille ja toisten täytyi odottaa vuoroaan päästäksensä katselemaan tätä mahdottoman isoa kirjaa ja sen koukeroisia lukujen alkukirjaimia.
— Vai tuollainen se nyt on!
— Onpa se!
— Mahtaa se maksaa kokonaisen lehmän hinnan?
— Jo toki monenkin!
— Saisiko siitä kuulla nyt tässä luettavankin, virkkoi joku ja kirkkoherra asettuikin jo kirjan ääreen, ja hiljaisina odoteltiin hänen aloittavan.
»Alussa loi Jumala taivaan ja maan.»
Kirkkoherra vaikeni hetkeksi ikäänkuin kuunnellakseen sanojen vaikutusta.
»Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä», jatkoi kirkkoherra lukuaan.
Hartaana kuunneltiin ja toiset toimituskunnan jäsenet nyökäyttivät aina väliin päätään. Niin, niin se oli. Suomen kansalla oli nyt oma raamattunsa, josta se saisi pitkinä talvipuhteina ammentaa tietoja ja valistusta. Aina vain päästiin vähitellen eteenpäin hengenviljelyksen vainiolla.
Kun kirkkoherra lopetti lukemisen, oli ulkona jo päivä ja mietteissään lähtivät sanankuulijat kotitielleen. Moni heistä taisi laskea päässään kirstun pohjalla olevien plootujen ja äyrityisten summaa, toivoen saavansa lunastaa tämän kirjan itselleen.
Kirkon rangaistus.
Laajan sisämaaseurakunnan vanha sielunpaimen keinahteli hiljalleen kiikkutuolissa huoneessaan syksyisen illan pimetessä. Lohduton, autioita erämaita kiertelevä tuuli riuhtoi irti viimeisiä lehtiä papin talon pihapuistakin ja heitteli niitä pieniruutuista ikkunata vasten. Papin tuvasta kuului rukin hyrinä ja väliin hiljaisia askeleita, kun kirkkoherran vaimo kävi kohentamaan tulta takkaan. Nämäpä hiljaiset askartelun äänet vähin vaimensivat sitä syysillan kolkkoa yksinäisyyden tunnetta, joka niin usein ja varsinkin tällä kertaa painosti sielunpaimenen mieltä.
Tänään oli kirkkoherralla vielä ratkaistavana rangaistus, johon hän oli kirkon vanhimpien kanssa tuominnut muutamia pitäjän miehiä taikuudesta, jota nämä kaikista kielloista huolimatta harjoittivat. Eskil Matinpoika oli taikuustarkoituksiinsa anastanut ehtoollisleipiä ja veistellyt lastuja kirkon seinistä ja Mikko Karppainen harjoitti noituutta aivan julkisesti naapuriensa vahingoksi. Tämän lisäksi Ilpolan emäntä kantoi uhrilahjoja haltijoille karsikkoon ja rukoili pyhimyksiä, vaikka tämä oli ankarasti kielletty.
Nämä kolme oli hänen täytynyt asettaa syytteeseen ja yksin määrätä tuomionkin, kun noituutta ja taikuutta pelkäävät kirkon vanhimmatkaan eivät tahtoneet mitenkään osallistua syytökseen, niinkuin kuninkaallisen asetuksen mukaan olisi pitänyt tehdä.
Eskil Matinpojan ja Mikko Karppaisen oli hän tuominnut pidettäväksi kirkon jalkapuussa kahtena sunnuntaina jumalanpalveluksen ajan ja Ilpolan emännän samoin kahtena sunnuntaina istumaan mustassa penkissä.
Jalkapuussa istuminen oli ankara rangaistus, johon kirkon esimies sai tuomita niskureita. Tällä hengellisellä oikeudella ei ollut mitään lakipykäliä käytettävänään, vaan sai sielunpaimen kussakin tilaisuudessa harkita rikoksen painavuuden ja määrätä sopivan rangaistuksen. Monta oli jo kirkkoherra Hoffrenin täytynyt tähänkin rangaistukseen määrätä. Kammoa herätti seurakuntalaisissakin tämä kirkon eteisessä oleva mahtava jalkapuu jalanreikineen, joihin rangaistavan nilkat asetettiin ja jossa, kädet taakse sidottuina, sai permannolla istuen ja tuskasta koukkuun vääntyen miettiä rangaistukseen johtanutta tekoaan. Yhtä kammottava oli musta penkki, joka nostettiin kuoriin ja jossa syyllinen sai istua kaiken kansan katseltavana. Tämäkin oli ikuinen häpeä, varsinkin naisille ja sitäpä nytkin kirkkoherra Hoffren, entinen Turun trivialikoulun lehtori ja aikansa valistuneimpia hengen miehiä, harkitsi, täytyisikö hänen naapurinsa emäntää armahtaa tästä häpeästä ja koettaa vielä muistutuksilla käännyttää hänen pakanallista mieltään.
Syysilta pimeni ulkona ja myrskyinen tuuli valitti nurkissa. Kirkkoherra oli pysäyttänyt keinunsa mietteissään, mutta sysäsi sen taas liikkeelle. Mitä olisi oikein tehtävä näihin pakanallisiin tapoihinsa kiintyneiden seurakuntalaisten kanssa? Hänen edeltäjänsä, Laurentius-herra oli saanut käydä samaa toivotonta taistelua taikuutta vastaan ja uskoen lukutaidon voivan sitä estää koettanut kaikin tavoin valistaa erämaan asukkaita. Väsynyt oli mies kesken otteensa ja seurakunta oli taas pimeyteen vaipumassa hänen tänne tultuaan. Piispan kanssa yksissä neuvoin oli nyt perustettu muutamia kirkolliskouluja ja määrätty kirjantaitaminen pakolliseksi ja tämä näyttikin taas vähän tätä valistuksen alkutyötä vievän eteenpäin.
Lukutaito ei kuitenkaan näyttänyt estävän taikuutta harjoittamasta. Ilpoinenkin emäntineen oli jo kirjantaitavia, mutta sitä taitoa käytti Ilpotar taikuustarkoituksiinsa. Niinpä keväälläkin oli Ilpolan emäntä ripustanut aapiskirjan ja virsikirjan navettansa oven päälle laskiessaan karjaa ensikertaa laitumelle. Ja moniin muihin samanlaatuisiin synteihin näitä kristillisyyden taidon välikappaleita käytettiin.
Kaikkialla pitäjässä, ja varsinkin kirkkoa kauempana olevissa seuduissa, kun kerran sen lähettyvilläkin.
Niin, rangaistusta täytyi käyttää muutamille, vaikka se olikin vaikeata. Jos kirkko ei käyttänyt valtaansa, tarttui maallinen oikeus asiaan ja silloin tulivat rangaistukset vieläkin ankarammiksi, kun määrättiin raippoja, jopa neljäänkymmeneen pariin asti, joka oli useimmille jo kuolemanrangaistus.
Kirkkoherran raskas huokaus kuului pimeässä huoneessa. Luonnossakin oli taas tämä pimeys tästä puolin valtiaana ja niin oli seurakunnassakin, joka oli hänen hoitoonsa uskottu.
Kirkkoherra nousi tuolistaan ja nouti päretikulla tuvan takasta tulen ja sytytti kynttilän työpöydällään. Sen vipajavassa valossa alkoi hän kirjoittaa piispalle toimenpiteistään ja rangaistuksesta, johon hänen oli täytynyt taas pitäjäläisiään tuomita. Hanhensulka pyrki töksähtelemään paperilla ja lauseita oli vaikea laatia tällä kertaa siihen muotoon kuin olisi tahtonut. Hetken perästä tuli pitempi keskeytys, kun tupaan kuului tulevaa vieras, äänestä päättäen Ilpolan emäntä, siis yksi tuomituista.
Kirkkoherra laski kynän kädestään ja nousi puhutellakseen vieläIlpotarta, ennenkuin kirjoittaisi hänen nimensä syytöskirjaansa.
Ilpotar oli kuullut kirkonmiehen tuomiosta ja rientänyt lahjoillaan lepyttelemään pappia ja papin vaimoa. Valtava siankinkku ja piirakkavakka oli tuvan pöydällä ja Ilpotar istui alakuloisena yksinään tuvan penkillä, papin vaimo kun oli mennyt ulkoaskareilleen.
— Rauha taloon, toivotteli Ilpotar hiljaisella äänellä luoden arasti silmänsä pappiin.
— Rauha vieraalle. Kuulit varmaankin kirkon tuomiosta ja tahdoit tulla minua puhuttelemaan, sanoi kirkkoherra.
— Niin. Armahtakaa Kiesuksen tähden! On niin kauheata joutua siihen tervapenkkiin, vaikeroi emäntä vapisevin huulin.
— Sen kyllä tiedän, mutta etpä ole jättänyt taikuuttasi, vaikka siitä niin moneen kertaan olen muistuttanut. Kristuksen tähden kyllä armahtaisin, kun tietäisin, että nyt jo alkaisit tästä lähtien palvella ainoata oikeata Jumalaa, etkä pakanallisia kotihaltijoitasi.
— Anon kaikkea anteeksi… jos vain ei sitä häpeää… tahdon rukoilla vain Jumalan äitiä… palvoa oikeassa uskossa ja…
Ilpotar oli polvillaan hengen miehen edessä ja nyyhkyttäen sopersi sekavia sanojaan.
— Ei sinun tule pyhimyksiä rukoilla, vaan yksin Jumalaa, olenhan sen sinulle ja teille kaikille seurakuntalaisilleni sanonut. Minä jätän, vaimo, vielä tällä kertaa rangaistuksesi täytäntöön panematta, mutta muista, että seuraavalla kerralla en anna enää armoa, jos taikuutesi jatkuu.
Ketterästi kiepsahti Ilpolan emäntä niiaamaan ja kiittelemään kirkkoherraa, alkaen vilkkaasti puhella muista maallisista asioista, huomauttaen lomassa siankinkusta ja piirakoistaankin:
— Toin vähän kirkkoherralle tuomisiakin. Piirakat jo tänään aamupimeällä paistoin, mutta en uskaltanut tulla ennemmin, kun ihan sydämeni vapisi siitä tuomiosta.
— Olisi ollut parempi, jos jätit anteesi tuomatta, sanoi kirkkoherra. —Niiden vuoksi en rangaistustasi peruuttanut, enkä tee sitä milloinkaan.Paremminkin voisit pienen lahjan antaa kirkolle, joka on vielä sinuarangaistuksestaan säästänyt.
— Annan sillekin… otin jo mukaan äyrityisen. Tässä se on.
Ilpotar kaivoi kirjokorean esiliinansa taskusta kolikon ja laski sen pöydälle. Oli jo vähällä hökäistä, että voisihan hän Pyhälle Nikolaukselle, kirkon pyhimykselle, uhrata lampaan reidenkin, mutta sai kiinni sukkelasta suustaan, muistaen juuri kuulleensa kiellon pyhimysten palvomisesta.
Ilpotar poistui ja kirkkoherra asettui huoneessaan työpöytänsä ääreen jatkamaan kirjelmätään piispalle, ensin hetkisen harkiten, oliko hän tehnyt oikein armahtaessaan heikkoa naista ja olisiko hänen mestarinsa tehnyt myöskin samoin.
Seuraavana sunnuntaina istuivat Eskil Matinpoika ja Mikko Karppainen jalkapuussa kirkon eteisessä. Heidän ohitseen kirkkoon käyvät pitäjäläiset eivät voineet olla säälillä katselematta miesparkoja, joiden otsilta vierähteli tuskan hiki. Nahkakölteriin puettu nihti seisoi rangaistavien vieressä hajasäärin ja ilkkuvin ilmein ja hänpä lienee ollutkin ainoa, joka ei tuntenut sääliä rangaistustaan kärsiviä kohtaan. Nihti olikin marskin aikuisia huoveja, ja raakiintunut aikoinaan lukemattomissa ryöstöissä ja kahakoissa.
Jumalanpalveluksen loputtua, jossa harvat olivat olleet loppuun asti, tuli itse kirkkoherra laskemaan irti miehet jalkapuusta. Hänen viittauksestaan avasi nihti jalkapuiden salvat ja vaivoin liikkeelle lähteville miehille puhui kirkkoherra lempeitä sanoja.
Rangaistus oli kuitenkin käynyt liiaksi nuoremman miehen, Eskil Matinpojan luihin ja ytimiin, koskapa hän poistuessaan kyyräsi kulmainsa alta hengen miestä ja jupisi jotain muutostaan niin kauaksi, ettei kirkon käsi ylettyisi.
Siihen kuitenkin virkkoi Karppainen, joka rangaistuksen oli ottanut opikseen:
— Älähän uhittele… kyllä ne löytävät käsiinsä, niillä kun on kuitenkin mahtavammat haltijat kuin meillä.
Piispan käräjät.
Salopitäjän kaukaisimmillekin kulmille oli saatettu sana, että jokaisesta talosta on saavuttava kirkonkylään piispankäräjille, jotka nyt ensi kertaa pidettäisiin laajassa Salokulman pitäjässä, josta jo osia oli lohkeillut pienemmiksi kappeliseurakunniksi, mutta jotka hallinnollisesti kuuluivat vielä Pohjois-Savon eräjärvien keskellä sijaitsevaan emäpitäjään.
Lähemmäs vuosisadan oli jo erämaan kirkko hengenmiestensä kautta koettanut levittää lukutaidon ja henkisen elämän valoa erämaan yöhön, mutta siitä huolimatta ei kristinoppi ollut vielä ehtinyt juurtua kovinkaan syvälle kansan mieliin. Yleinen taikuus ja taikauskoiset tavat rehoittivat melkein pakanuuden aikoja pahempana ja niinpä piispa Iisakki Rothovius kirjoittaakin kuninkaalle valituskirjelmässään erämaan asukkaiden tavoista: »Taikausko isiltä perittynä rehoittaa vielä yleisesti ja hiippakuntaani hoitaessani olen huomiolle pannut, että kaikkinainen taikuus ja pahan palveleminen haltijain muodossa on vain enentynyt, vaikka sen olisi pitänyt papiston ahkeran ja uhrautuvan työn kautta vähentyä. Pahansuovat ihmiset heittäytyvät paholaisen kanssa liittoon, tuottaen siten lähimäisilleen suoranaista vahinkoa noituudellaan. Näin ollen on minun täytynyt kihlakunnanoikeuksien avulla saattaa tällaisia ihmisiä rangaistukseen.»
Nämä rangaistukset muodostuivat väliin liiankin ankariksi piispa Rothoviuksen aikana. Tuomittiinpa useita polttoroviollekin ja vasta piispa Juhana Gezelius'en aikana muuttuivat rangaistusmääräyksetkin lievemmiksi ja kirkko otti ne jälleen suurimmalta osalta huostaansa, käyttäen jalkapuuta ja mustaa penkkiä taikuutta ja muuta pahennusta harjoittavan ojentamiseksi. Piispankäräjissä tutkittiin syylliset ja tuomittiin rangaistukseen; käyttivätpä seurakuntien sielunpaimenetkin kirkon oikeutta rankaisutoimenpiteisiin.
Salokulman pitäjässä otettiin tieto piispankäräjistä mutisten vastaan. Olihan kevätlahnan kutu parhaillaan ja kaskien polttokin keskeneräisenä. Pitäjän perimmästä pohjukasta oli kahdeksan peninkulman matka kirkonkylään tietöntä taivalta ja vaikea oli sitä lähteä kesäisin kulkemaan ja venheitä maataipalien yli vetämään…
Mutta piispojen ankaria määräyksiä oli täytynyt totella ennenkin ja niinpä nytkin olisi ollut tie Turkuun selvä, jos määräyksen jätti täyttämättä.
Olihan yksi ja toinen utelias näkemäänkin piispa Gezeliusta, joka oli toimittanut kiertokoulut kaikkiin pitäjiin ja myöskin Salokulmalle ja tämän lisäksi oli hänen toimestaan saatu useita uskonnollisia kirjoja ja ensi kertaa kansalle jaettavaksi katekismus selityksineen.
Mikäpä auttoi muu, kun jättää lahna-apajien hoito vanhoille vaareille ja siirtää kaskien siementäminen muutamiksi päiviksi ja lähteä keskellä viikkoa kirkonkylään patikoimaan. Eväskontit ladottiin pitkien tervavenheiden kokkaan ja käen kukkuessa nuoren lehden lemua tuoksuvilla vaaroilla, työnnettiin venheet vesille.
Niille oli lähtö vaikeampaa, jotka tiesivät saavansa nuhteita tahi joutuvansa tekemisiin peljätyn jalkapuun kanssa. Jos jätti lähtemättä ja pakoili metsässä, ei sekään auttanut. Piispan asemiehet saattoivat ilmestyä kotipihalle silloin, kun vähimmin aavisti.
* * * * *
Juhlallisen jumalanpalveluksen jälkeen alkaa sitten piispankäräjät. Kirkko on ahdinkoon asti täynnä uteliasta väkeä, ja ne jotka tietävät tulevansa syytetyiksi, kyyräilevät nurkissa, miettien, miksi korveneläjän ei anneta olla omassa rauhassaan ja palvella rinnan uutta jumalaa ja kotihaltijoita.
Kirkon kuoriin on asetettu pitkä pöytä, ja sen ääressä istuu kirkkoraati ja seurakunnan papisto. Pöydän keskellä on avattuna suomenkielinen raamattu. Odotetaan vain piispaa pöydän päähän, jonka jälkeen syytetyt käsketään esille. Asepukuiset nihdit ja kaksi piispan huovia seisoo kirkon ovella valmiina, jos syytetyistä joku yrittäisi paeta.
Piispa astuu kuoriin ja pitää jylisevän puheen seurakuntalaisille, joista yksi ja toinen hairahtuu pakanuuteen, vaikka jo monen miespolven ajan on kristinoppia saarnattu ja opetettu kansaa palvelemaan ainoata oikeata jumalaa. Tämän jälkeen istuu vanha Juhana Gezelius pöydän päähän ja saa asiakirjavihkon kirkkoherralta, joka syytökset on nostanut ja syytettävät jo kertaalleen tutkinut.
Syytetyt käsketään pöydän ääreen ja toisiaan tyrkkien lähenee kymmenkunta miestä ja naista pelosta hiestävän punaisena korkean kirkonoikeuden eteen. Viimeisiä tyrkkivät nihdit ja piispan huovit pertuskoillaan selkään ja aseet pystyssä jäävät syytettyjen selän taakse seisomaan.
Ensimmäisenä syytetään Simo Matinpoika Kurkelaista, joka on noituudellaan saattanut naapurinsa lehmät lypsämään verta ja hävittänyt samoin toisen naapurinsa kalaonnen kokonaan. Useat näkijät todistivat Simo Matinpojan liikkuneen metsässä ja järvellä taikoja tehden ja loitsuja lukien ja Kurkelainen tuomitaan piiskattavaksi, koskapa oli näin paljon pahaa saattanut aikaan.
Tuomittu asetetaan mustaan penkkiin istumaan ja odottamaan rangaistustaan ja seuraava syytetty, Heikki Ronkainen, astuu esiin ja asiapapereista näkyy, että hän pitää Väinämöistä suurempana haltijana ja sankarina kuin Ristin Kiesusta. Ronkainen seisoo pystypäisenä neuvospöydän ääressä ja piispa sanoo hänelle:
— Etkö tiedä, mies, että Kristus oli Jumalan poika ja Väinämöinen vain tavallinen ihminen. Miksi palvot häntä?
— Ei ole kenenkään tiedot Väinön tietojen veroisia, eikä laulun lahjaa kenellekään semmoista suotu kuin tietäjälle ijänikuiselle, vastaa Ronkainen, katse niinkuin jonnekin hyvin kauas kiinnitettynä.
Hengenmiehet neuvottelevat ja Gezelius sanoo äijälle:
— Sinun on kuitenkin lakattava pakanuuden aikuisesta uskostasi ja palveltava vain ainoata oikeata Jumalaa.
— Mitä minusta… lähden tästä kohta Väinämön jäljille, lasketan laulun ikuisille maille ja silloinpa ette mahda minulle mitään.
Mies huomataan höperöksi ja pääsee lievällä rangaistuksella. Nihti saa taluttaa hänet istumaan hetkeksi jalkapuuhun ja vastaan mukisematta antaa Ronkainen asettaa jalkansa piinapuuhun.
Kahta vaimoa syytetään noituudesta ja salaisiin pahan pitoihin luudalla ratsastamisesta pääsiäisyönä. Piispa lukee syytöspykälää ja naulaa sitten tiukan katseensa kirkkoherraan:
— Uskotteko, että nämä vaimot ovat voineet todellakin ratsastaa luudalla? kysyy hän.
Kirkkoherra vastaa jotain sellaista uskovansa. Vastaus on epäselvä ja niinpä piispa sanookin:
— Se on mahdotonta. Nämä vaimot ovat voineet harjoittaa taikuutta ja noituutta, ja siitä heidät tuomitsemme, mutta kristillisen kirkon pappien ja opettajien tulee näitä asioita käsitellä selvällä järjellä ja nähtyihin tosiasioihin nojaten, toisin sanoen: paimenien tulee valistaa seurakuntalaisiaan ja valistua myöskin itse.
Kirkkoherran otsalle oli kohonnut synkkä pilvi. Olihan piispan sanoissa selvä syytös papistoa vastaan, joka liiallisuuteen asti uskoi noituuden vaikutukseen ja pahan valtaan. Piispan tarkoitus näytti olevan vain rangaista taikuuden harjoittamisesta, eikä hän nähtävästi uskonut sen saavan aikaan niin paljon pahaa kuin papistokin näytti olevan valmis uskomaan.
Pienempiä seikkoja myöten tutkii piispa kaikki syytökset ja julistaa tuomiot aina lievempiä, kuin papit olivat odottaneet. Niinpä vain Simo Matinpoika joutui kärsimään ruumiillisen rangaistuksen ja muut kaikki pääsivät jalkapuussa ja mustassa penkissä istumisella.
Kun viimeinen syytetty oli saanut tuomionsa, virkkoi piispa hengenmiehille:
— Meidän täytyy rakkaudella rakentaa seurakuntaa ja toimia niin, että tietämättömyys vähitellen poistetaan kansasta ja se tehtävä on uskottu teille, sielunpaimenille, vaikka hyvin monet ovat jättäneet tehtävänsä suorittamatta.
Syytetyt olivat vapisseet piispankäräjille tullessaan. Olihan ruumiillisen rangaistuksen ankaruus ja häpeä kuvastellut jo varmana silmien edessä. Pitäjän vankihuoneen kulmalla seisova rengaspaalu, johon piiskattavat sidottiin -käsistään alastomaksi riisuttuna, oli syytetyille kauhua herättävä. Nyt ainoastaan yksi oli siihen tuomittu ja hänenkin vahvalle pergamentille piirrettyä tuomiotaan näytti Juhana Gezelius mietteissään ja kuin katuen katselevan. Ja kun väkijoukko hajaantui kirkosta katselemaan Simo Matinpojan rangaistusta ja piispakaan pappien mukana poistuessaan ei voinut olla katsettaan kääntämättä raakaan näytelmään, virkkoi hän synkin ilmein sielunpaimenille:
— Simo Matinpojan ruumiillinen rangaistus olkoon viimeinen, jonka kirkkomme määrää tietämättömyydessä harhaileville syyllisille. Jatkakoon maallinen oikeus ruumiinrangaistusta, jos tahtoo, se ei kuulu meihin.
Palatessaan lahnavesilleen ja lopettelemaan kaskenkyntöjään, muistelivat seurakuntalaiset tyytyväisin mielin piispaansa, joka oli saapunut heitä ojentamaan ja rankaisemaan, mutta tehnyt sen lempeällä kädellä. Ja tämän käden jälki tuntui kantavan enemmän siunausta kuin kovan ja ankaran.
Suomen leijonat.
Oli lähestymässä Breitenfeldin tappelu. Ruotsin armeija kulki erään joen yli ja lähestyi harjannetta, jolle Tillyn armeija oli asettunut taisteluvalmiiksi. Ennen joen yli menoa oli kuningas ratsastanut rivien ohitse puhuen innostavasti joukoille. Suomalainen ratsuväki oli jo edellisissä taisteluissa saanut tärkeimmän paikan oikean siiven kärjessä ja samalla paikalla se nytkin oli valmiina uljaan everstinsä Stålhandsken johtamana. Ratsastaessaan tätä kunniakasta joukkoa tarkastamaan, ojensi kuningas Stålhandskelle kätensä ja kun ratsurykmentin eläköön-huudot olivat vaienneet, lausui kuningas:
— Suomalaiset! Teillä on taistelurintamassa se tärkeä sija, jonka edellisissä taisteluissa jo osoititte ansaitsevana verrattomalla uljuudellanne. Kun nyt käymme ratkaisevaan taisteluun, on meidän voittomme ja sen kalliin asian menestys, jota varten olemme tulleet vieraalle maalle, riippuva suurimmaksi osaksi teidän miekkojenne kärjestä. Minä luotan teihin ja uljaaseen everstiinne ja tiedän teidän täyttävän tehtävänne niinkuin ainoastaan suomalaiset ratsumiehet pystyvät sen tekemään. Jumala kanssanne!
Raikas eläköönhuuto kajahti suomalaisten joukosta ja armeija lähti raskaasti liikehtimään eteenpäin. Aamu oli kirkas ja saattoi hyvin nähdä keisarillisten joukkojen päälliköt ja heidän keskellään Tillyn harmaan, pienen ratsunsa selässä. Tämä peljättävä sotapäällikkö oli tottunut aina voittamaan, mutta kerrotaan hänen nyt seuratessaan Ruotsin armeijan joen yli kulkua ja sitä ankarata järjestystä, jolla tämä asettui taisteluasemiin käyneen kalpeaksi ja unohtaneen vastata kenraaleilleen ja mutisten itsekseen: »Olen pitänyt sitä hiirenä, mutta siitä on taitanut paisua härkänen, jolla on vielä sarvetkin», tarkoittaen näillä »sarvilla» suomalaisten joukkoja.
Parin kanuunan-kantomatkan päässä pysähtyi Ruotsin armeija hetkiseksi ja Kustaa Adolf luki paljastetuin päin, miekan kärki alas laskettuna, lyhyen rukouksen. Sitten lähti sotajoukko jälleen liikkeelle ja kohta oli Europan kaksi pelottavinta armeijaa vastatusten ja kaksi sen etevintä sotapäällikköä tarkasteli äänettömällä uhmalla toisiaan. Ruotsalaisten etumaiseksi sijoittunut tykistö odotti merkkiä ja kun keisarillisten kolme kanuunaa lähetti ruotsalaisten riveihin laukauksen saamatta mitään aikaan, antoivat ruotsalaiset vuorostaan putkensa laulahtaa, ja keisarillisten vasemmalla siivellä, suomalaisia vastapäätä, tuiskahti yksi korkeammista upseereista hevosineen maahan.
Ennen kanuunain laukauksia oli Stålhandske sanonut pojilleen, että tarkkaisivat, kenen laukauksista ensinnä mies kaatuisi, joutuisi voittokin näille.
»Hurraa! Voitto on meidän», huusi Stålhandske ja iloisesti vyöryi hurraa-huuto läpi armeijan. Pian oli molemmin puolin tykkituli täydessä käynnissä ja savupilviin peittyivät molemmat sotajoukot. Stålhandske piti varalla, kurkotellen ratsunsa selässä, milloin vihollisen vasen siipi lähtisi hyökkäämään. Kohta hän huusikin miehilleen:
— Olkaa valmiina ja tarkastakaa vielä kerran panokset karpiineissanne!
Stålhandsken joukoissa oli totuttu jonkunverran vapaille tavoille ja riveistä sateli innostuneita huudahduksia:
— Valmiina ollaan ja vastaan sylkäistään! Antaa tulla vain vaikka itse keisarini Ja kaikki jesuuiitat lisäksi… kyllä täällä vastaan otetaan!
Alkoi kuulua tykin jyskeen seasta toisenlaistakin tärinää, joka pani maan pinnan värähtelemään ja keisarillisten sotahuudon »Jeesus Maaria!» saattoi erottaa vähitellen lähenevän.
Keisarillisten joukot tulivat näkyviin ja silloin kajahtivat suomalaisten rivit tunnetun huutonsa:
— Hakkaa päälle!
Vimmatulla voimalla iskivät suomalaiset ja muutaman minuutin kuluttua vetäytyi vihollisen ratsuväki takaisin. Suomalaisten musketöörit, jotka oli sijoitettu ratsuväen lomiin, tähtäsivät tarkasti ja pappenheimiläiset menettivät paljon miehiään jo ensimmäisellä hyökkäyksellä. Stålhandske siveli hyvillään partaansa, antaen ratsunsa laukata rivien edessä.
— Rivit järjestykseen ja valmiina vastaanottamaan uutta hyökkäystä! huusi hän ja hetken perästä alkoi kamppailu uudelleen, mutta nytkin pappeinheimiläiset päällikköjensä karjunnasta huolimatta hajosivat pakoon.
— Sillä tavalla pojat! riehahti Stålhandske.
— Kun näin jatketaan, saa tulla vaikka itse paholaiset vastaamme.
Pappenheimiläisten vaaroja halveksiva päällikkö oli jo itsekin verissään, mutta ajoi uudelleen miehensä rajuja suomalaisia vastaan. Näiden rivit eivät edes notkahtaneet ja Stålhandske lennähteli kuin raketti pienen hevosensa selässä käyttäen omalaatuista komennuskieltään.
— Hoi siellä, antakaa tilaa musketööreille! Sillä tavalla! Niin käy kuin heinänteko! Hei, hei tiukasti eteenpäin vain!
Kokonaista seitsemän kertaa uudistui sama näytelmä. Oli muutettu eri joukkojakin vihollisen vasempaan sivustaan, mutta kaikki peräytyivät peläten hirveitä suomalaisia ja heidän leijonaansa, jota ei miekka eikä musketin kuula tavannut.
Keisarillisten vasen siipi oli joutunut viimeisessä hyökkäyksessä hajalleen ja Tillyn tykistö turvattomaksi. Stålhandske karkuutti kysymään lupaa kuninkaalta sen valloittamiseen ja kohta lennähti taas seitsemänsataa suomalaista säilää kuin vihaista tulikielekettä ulos tupesta ja suomalaisten ratsut painautuivat mataliksi maata vasten ja hurja »Hakkaa päälle» huuto lainehti raskaina rytmeinä. Tykistön suojaksi jätetty joukko suistui hurjaan pakoon ja muuan kuoleva pappenheimiläinen kohosi ryntäilleen huudahtaen:
— Ovatko nämä Hakkapelitat ihmisiä?
— Suomalaisia, suomalaisia! huusi ohi lentävä Stålhandske. Suomalaisten valtaamat kanuunat olivat pian täydessä toimessa Tillyn omia joukkoja vastaan ja näin kahden tulen väliin joutuneena eivät keisarilliset kestäneet, vaan hurjan sekasorron vallassa pakenivat joka suunnalle kuulematta vanhaa päällikköään, joka hermostuneena purskahti itkuun.
Kun taistelun loputtua ojentuivat Ruotsalaisten rivit järjestykseen, ratsasti kuningas Stålhandsken rykmentin eteen, kohotti kätensä ja sai sanotuksi vain yhden, liikutuksesta värähtävän lauseen:
— Minun suomalaiset leijonani!
Ruotuvääpelin miekka.
Helmikuinen päivä oli keskitienoillaan kirkastanut pilvettömäksi ja muutaman pienen tuvan seinustalla koetti talvisesta vakuudestaan hieman lempeämmäksi muuttunut aurinko sulatella äsken taivaalta tipahtaneita lumihiutaleita. Ne värisivät kylmässä, eivätkä vielä ottaneet sulaakseen. Luopuen tästä toivottomasta sulatteluyrityksestään, kurkisti päivä tuvan ikkunasta sisään ja löysi seinältä vanhan miekan ja alkoi sen keskipalkoilta kirkkaaksi hijotulla terällä leikitellä.
Vanha ruotuvääpeli Antti Hakkarainen istui tupansa pöydän ääressä ja huomasi tämän päivänsäteitten leikittelyn miekkansa terällä. Hän oli sitonut sen miekan kupeelleen lähtiessään kolmikymmenvuotiseen sotaan ja Stålhandsken ratsuväki-rykmentissä oli hän sitä kunnialla kantanut. Se oli suomalaisen sepän takoma ja karkaisema, eikä sitä painonsa vuoksi voineetkaan poikaset liikutella. Hänellä olikin ranteissa jäntereet sinä aikana olleet suunnilleen samanvahvuiset kuin nyt koko käsivarret ja Breitenfeldin tappelussa oli kuumimman taistelunaikana sattunut Kustaa Adolf ratsastamaan ohitse ja huomatessaan Hakkaraisen raskaan miekan tekevän hirvittävää tuhoa vihollisjoukossa puhjennut innostuksesta lausahtamaan:
— Sillä tavalla! Noin puhtaan jäljen tekee vain suomalainen miekka suomalaisen miehen kädessä.
Taistelun jälkeen tarkastaessaan armeijaansa huomasi kuningas rivistä Hakkaraisen järeän naaman, jota sankka parta reunusti. Lyhyeen tapaansa kysäisi kuningas:
— Nimesi?
— Hakkarainen, herra kuningas.
— Sinähän ruhjoit pappenheimiläisia eilen tuolla raskaalla miekallasi kuin korsia. Ylennetään korpraaliksi.
Rivien hurratessa teki Hakkarainen kunniaa suomalaisen sepän takomalla miekallaan.
Koko pitkäaikaisen sodan lukemattomissa taisteluissa sai hänen miekkansa tehdä tunnettua jälkeään, eikä sen terään tullut naarmuja, vaikka se usein rämähteli vihollisen rautapaitoihin ja musketin piippuihin. Sen kunniakkaasta käyttämisestä oli hän vähitellen kohonnut vääpelin arvoon.
Nyt riippui miekka kunniasijalla hänen pienen tupansa seinällä. Vähäistä elatusapua nauttien ja siihen lisää verkonkutomisella ja muulla näpertelyllä hankkien kulutti Hakkarainen elämänsä loppuvuosia. Kun auringon säteet kimaltelivat miekan kuluneella terällä, heräsi vanhuksen mieleen monia muistoja menneiltä päiviltä.
Kun Hakkarainen oli palannut kolmikymmenvuotisesta sodasta, kokoontui usein seudun talonpoikia ja muita miehiä vanhan ruotuvääpelin tupaan. Kunnioituksella katseltiin seinällä riippuvaa miekkaa ja saattoipa joku koskettaa sitä kädelläänkin. Sehän on kantanut kunnialla kaukana vierailla mailla pohjoisen maan mainetta ja sillä on taisteltu oikean ja suuren asian puolesta.
— Et taitaisi tuota miekkaasi vaihtaa… johonkin arvoesineeseen tahi omaisuuteen, sanoo joku Hakkaraiselle.
Hakkarainen hymähtää ja miekan arpi hänen otsallaan punoittuu. Sen on vanha sotajunkkari saanut pappenheimiläisiltä muistoksi liiasta rohkeudestaan.
— En siitä luopuisi vaikka talon saisin, virkkaa ruotuvääpeli kohennellen hiillostaan.
Vähitellen juro mies elähtyy sotamuistoistaan ja alkaa niistä kertomaan. Ja näissä tarinoissa tulee esille se suomalaisten kunto ja rohkea karskius, joka jo vuosisatoja on pitänyt yllä pienen kansan mainetta.
Kansan suosima ylimys.
Turun linnassa oli taas pitkien aikojen jälkeen vilkasta elämää. Sitten Juhana herttuan aikojen ei oltu siellä nähty niin paljon loisteliasta hoviväkeä, koreapukuisia palvelijoita ja asemiehiä. Kreivi Pietari Brahe, Suomen uusi käskynhaltija oli antanut näitä vallan ja rikkauden merkkejä kokoontua ympärilleen nähtyään, miten autio ja kolkko Turun avara linna tällä kertaa oli.
Turkulaiset olivat mielellään nähneet linnassa loisteliasta elämää ja innokkaasti ottaneet siihen osaa. Olihan Turun porvaristo ollut aina pidetty kestivieras kaikkien linnan isäntien aikana, paitsi jyrkän ja karskin Flemingin, ja nyt kun linna oli ollut jo pitemmän aikaa melkein autiona, otettiin kreivi Brahen pitokutsut iloisin mielin vastaan. Nuorien poskille syttyi innon ja toivon puna. Olihan niin usein Turun linnan kesteissä syntynyt lemmensuhteita, joita linnan isännät sitten vahvistivat nauttien puhemiehen hauskasta tehtävästä.
Nytkin oli ollut linnassa juhlat ja Pietari Brahe oli saanut kaikkien mielet puolelleen ystävällisyydellään ja rakastettavalla käytöksellään. Oli kevät ja metsät kaupungin ympärillä olivat saaneet viime päivinä vihertävän, tuoksuvan verhonsa. Linnan suuressa salissa oli käynyt ahkeraan karkelo ja kevään iloa oli nuorten katseissa, jotka olivat tulleet ulos vilvoittelemaan ja kevätyön suloudesta nauttimaan.
Yhtäkkiä leviää vieraitten joukkoon tieto, että kreivi Brahe aikoo lähteä useita kuukausia kestävälle tarkastusmatkalle sisämaahan ja Turku jäisi taas kesän tullen hiljaiseksi, kun linnakin olisi suljettuna vieraille.
Linnan suuressa salissa se sanoma saakin vahvistuksen. Lopettaessaan kevätyön kestejä lausuu Pietari Brahe vierailleen:
— Tärkeät toimet vaativat meitä lähtemään maan eri osiin ja matka saattaa kestää kauankin. Täällä tulee taas hiljaista, kun nuorille ei ole tilaisuutta kokoontua virkistävään leikkiin, emmekä vanhemman väen kanssa ole tilaisuudessa keskustelemaan maan asioista. Maan parhaimmat miehet ovat sodassa, niinpä minunkin täytyy entistä enemmän huoltaa maan asioita ja tarpeita, jotka ovat hyvin suuret ja vaativat pikaisia toimenpiteitä. Kuninkaani ja omasta tahdostani haluan tehdä kaikkeni tämän ihanan maan hyväksi ja että saisimme tarkan selvyyden kaikesta, on meidän käytävä kaikkialla maassa, pohjan periä myöten ja niinpä lausunkin teille nyt muutamiksi kuukausiksi jäähyväiset ja kiitokset ystävällisyydestänne, ja kun palaan, olette taas tervetulleita Turun linnaan, jonka suojista ei saa ilo puuttua pitkinä syysiltoina.
Hyväksyvä humina kävi väkijoukossa ja kaupungin pormestari ei malttanut olla korottamatta ääntään:
— Eläköön kreivi Brahe!
Tähän yhtyi vierasjoukko, eikä niin sydämestä lähtenyttä toivomusta ollut Turun linnan vahvat seinät ennen kuulleet.
* * * * *
Saloseuduilla ei oltu ennen kuultu eikä nähty, että maan korkein päämies lähtisi itse omakohtaisesti ottamaan selvää maan asioista. Nyt se nähtiin. Kreivi Brahe liikkui kaikkialla ja vaatimattomalla, ystävällisellä olemuksellaan valloitti heti kaikkien mielet. Saavuttuaan eri paikkakunnilla talonpoikien tupiin, antoi hän kutsua naapurit kokoon ja neuvotteli heidän kanssaan elinkeinojen, maanviljelyksen ja karjanhoidon, parantamisesta. Epäkohdat ja toivomukset saatiin lausua vapaasti maan päämiehelle ja harkittuaan asiaa, oli tämä valmis sanelemaan sihteerilleen määräykset virkamiehille. Ja kun asiat oli järjestetty, alotti korkea vieras leikkipuheet, söi talonpoikien pöydässä ja nukkui keskikesän helteessä heidän aitoissaan, ylistäen maan ihanuutta ja luonnon rikkauksia.
Kelvottomia virkamiehiä hän moitti, pannen joskus pois viraltakin ja lainlukijat ja voudit joutuivat tarkan tutkinnon ja määräysten alaisiksi. Saivatpa huonosti tehtäväänsä hoitavat papitkin kuulla tiukat muistutukset seurakuntain hoidosta ja tehtäviensä laiminlyönnistä ja uhkauksen, että ellei korjaannusta tulisi, saisivat eron viroistaan hänen toimestaan.
Palattuaan matkaltaan teki Brahe esitykset parannuksista hallitukselle, saaden suostumuksen ja niinpä saatiin monta tärkeätä parannusta oloihin kreivin toimesta. Postilaitos sai alkunsa, majatalot ja kyydinpito järjestettiin ja yliopisto ja uusia kaupunkeja perustettiin. Veronkanto muutettiin yksinkertaisemmaksi ja uusia tärkeitä virastoja perustettiin.
Jo muutamien vuosien kuluttua kiertää taas kreivi Brahe ympäri maata tarkastamassa toimintansa tuloksia. Joutuessaan näin kulkemaan vaivaloisia teitä suunnitellee kreivi uusia teitä ja kulkuneuvoja. Kulku käy taaskin kesäiseen aikaan ja Juhannuksen tienoissa ollaan keskimaassa, liukaskielisten savolaisten kalarannoilla.
Sattuupa sitten, että kreivin matkueen venheet ovat vedettävät muutaman hieman pitemmän maataipaleen poikki ja kun hevosia miehineen ilmestyy useita kymmeniä venheitä vedättämään, ihmettelee tätä Pietari Brahe:
— Johan näillä menisi kokonainen laivakin taipaleen ylitse.
Siihen sanoo muuan Juurikorven mies:
— Mitenkäpä muutenkaan osottaisimme teille syvää kiitollisuuttamme ja rakkauttamme.
Kreivi tulee tästä liikutetuksi ja päättää viettää juuri käsillä olevan Juhannusyön Tanu Tasaisen talossa Salokulman kirkonkylässä, vaikka pappilaan on varattu huoneet kreiville ja hänen seurueelleen.
Tanun talossa tulee kiire ja hätäinen hälinä korkean vieraan sijoittamisesta. Tanukin tulee arvelemaan kreiville kumarrellen, minkä huoneen tämä tahtoisi itselleen laitettavan.
— Nukun aitassa. Siellä on ihana hengittää keskikesän tuoksuja.
— Mutta eihän nyt kuitenkaan… estelee Tanu ihmeissään.
— Kyllä vain. Miehilleni saatte laittaa vuoteet tupaan.
— Tuota… kun siellä taitavat tanssia pitää näin Juhannusyönä, hätäilee isäntä ja päättää kieltää pois koko homman.
— Eihän nyt toki saa kieltää nuorten iloa, sanoo kreivi ja lisää:
— Mekin tulemme mukaan ja nyt saatte lähteä näyttämään meille viljelyksiänne.
— Ne… tuota ovat huononpuoleisia… eihän niistä näin korkean vieraan katseltaviksi… estelee taaskin Tanu.
— Pitää laittaa viljelykset hyvään kuntoon ja jalostaa karjaa, sanoo kreivi. — Se on kuitenkin oleva tämän maan pääelinkeino, kunnes kulkuneuvot kehittyvät ja teollisuus elpyy.
Lähiseudulle ehtii vieriä viesti kreivin vierailusta ja Tanun talo on pian pyhäpukineista väkeä täynnä. Pitäjän kirkkoherra on väkineen nyreissään, mutta saapuu kreivin kutsusta ja lauhtuu saatuaan kuulla kreiviltä tämän haluavan tutustua maan talonpoikaisväen elämään ja tapoihin.
Väestön innostuksella ei ole rajoja, kun korkea vieras tahtoo vielä lähteä Juhannussaunaan, joka siellä rantatörmällä on pullautellut savujaan kesäillan tuoksuville ilmoille.
Tanun suureen vierastupaan on katettu ruokapöytä, johon kreivi vaatii käymään papin perheineen ja Tanu-isännän naapureineen. Illallisen jälkeen virittävät pitäjän parhaat viuluniekat poloneesin Juhannusyön tanssien alkajaisiksi ja kreivi väestön ystävyydestä lämmenneenä tahtoo ottaa siihen osaa.
Kirkonkylän vallasväen tyttäret punastuvat ilosta, odottaen, kuka heistä saisi kunnian tulla pyydetyksi poloneesiin. Tanu Tasaisenkin nuori tytär on joukossa ja koettaa vetäytyä kainona toisten taakse, mutta kreivi hakee katseillaan viehkeätä pöytäpalvelijaansa ja kun huomaa tämän, ojentaa hymyillen käsivartensa. Nuori Helinä Tasainen tarttuu punastuen ja alasluoduin katsein Pietari Brahen käsivarteen ja vaikka toisten neitosten silmäkulmassa välähtää pettymys, ehkäpä pieni katkeruuskin, saa hyväksymisen hyminä heidätkin mukaansa.
Ja kun myöhemmin kreivi astuu pihamaan ylitse isännän saattelemana aittaansa nukkumatiloille, remahtaa koko riemuitseva väkijoukko innokkaaseen tervehdykseen rakastetulle kreiville.
— Eläköön, eläköön kauan meidän kreivimme!
Riitaisilla vesillä.
Vaikka entiset Pohjois-Hämeen erämaat olivat hämäläisten ja savolaisten asuttamat parhaimpien viljelysmaiden ja kalavesien seutuvilta, oli vielä kuitenkin jäänyt järviä, joiden rannoilla vain muutama savu kohosi ja joissa yhteisesti käytiin keväisin kutuhaukea ja lahnaa pyytämässä ja syksyisin verkkopyydyksillä kutevia siikaparvia kiertämässä. Suurempiin riitoihin kalastuspaikoista eivät savolaiset hämäläisten kanssa sotkeutuneet kuin ainoastaan aniharvoin, milloin jonkun talon kala-onni houkutteli toista kateellista naapuria liiaksi lähentelemään toisen nimettyjä apajia. Oltiinhan sitä paitsi jo vuosikymmeniä sovussa soudettu entisillä hämäläisten erävesillä siitäkin syystä, että sukulaisuussuhteet olivat solmeutuneet entistä lukuisammiksi ja lujemmiksi ja riistakin sovussa eläen näytti hyvin riittävän jokaiselle.
Mikä lienee sitten eräänä syksynä siiankudun ajoissa sovun särkenyt Konneveden ja sen itäpuolella sijaitsevien pikkuvesien seutuvilla, koskapa käsikähmään käytiin ja entisaikaiset erämiesvihat heräsivät. Salokulman Suopellon taloon oli tullut sukulaisvieraita Hämeestä, vanha Tapani Eräukko ja Konstaan Lauri, hänkin entisten takamaankävijäin poikia ja nämäpä olivatkin syyllisiä uusien kalastuskahnausten syntymiseen. Kun Keyrin seutuvilla valmistuttiin Suopellossa siiankutuun ja venhe oli ladottu täyteen verkkoja, virkkoi perään asettuva Eräukko sisarensa pojalle, Suopellon nykyiselle isännälle:
— Nyt mennäänkin Kirvesluotoon kutukalaa hakemaan. Suotta olette sen parhaan siikapaikan jättäneet näille kiverille savolaisille.
Suopellon Sipi naurahti.
— Taitaa taas riita syntyä, jos sinne mennään. Aikoinaan tehtiin näiden Savon miesten kanssa, sellainen sovinto Kirvesluodon seutujen siikapaikoista, että he saavat sen paikan, johon miehen heittämä kirves osuu. Kaskiahon Simo heitti kirvestä ja varsinko vai vahingossa lienee parhaimmalle siikaluodolle sattunut, mutta sinne se singahti ja siitä sai luotokin nimensä ja savolaiset sitä ovat näihin asti omanaan pitäneet ja ne neljä taloa, jotka järveen kuuluvat, siitä vuoro-öin pyytäneet.
— Kyllä tiedän tarinasi, virkkoi Eräukko ja jatkoi:
— Sepä juuri, että niin hölmöjä olitte, että moisella kirveen heitolla luovutitte luodon, joka vanhastaan kuului Suopellolle ja naapurillesi Kontiomäen Kustaalle. Nyt ainakin lasketaan verkot Kirvesluotoon, ja tulkoonpas Kaskiahon Simo niitä poikineen pois ottamaan.
— No saapihan nähdä… tappelu siitä tulee ja minunkin käteni sattui vielä kipeäksi, muhoili Sipi.
— Tulkoon, on tässä tervekätisiäkin, jos tapella tarvitsee. Kontiomäestä tulee Konstaan Lauri parin miehen kanssa verkonlaskuun ja yöksi jäädään rannalle rakovalkean ääreen niinkuin ennenkin erävesillä ollessa.