Soudettiin selän poikki viistoon Kirvesluodolle ja huomattiin Kaskiahon Simon verkot jo heitetyiksi pitkin luodon vartta. Tiheässä niitä oli ja puikkarien lappeessa hakaristi, Simon puumerkki. Olipa toisellakin merkillä varustettuja verkkoja ja ne lienevät olleet Kaskiahon naapurien.
— Liian matalellapa on äijä verkkonsa laskenut, virkkoi Eräukko. — Lasketaanpa me tuohon selkäpuolelle, niin nähdään, kenen verkoissa aamulla saalis on. Kontsaan Laurikin souteli Kontiomäestä parin miehen kanssa ja alkoivat laskea verkkojaan hekin, piiritellen kokonaan Kaskiaholaisten ja heidän naapuriensa pyydykset.
Yö kului rattoisasti nuotiolla ja aamuhämärässä alotettiin verkonnosto. Runsas oli saalis ja katsellessaan Kaskiaholaisten verkkoja, joissa vain joku siianpoikanen kohoja heilutteli, virkkoi Eräukko:
— Huonon keiton saavat nyt Kirvesluodon valloittajat. Taskussaan saaSimokin viedä saaliinsa kotiinsa.
Verkonnosto oli vasta puolessa, kun Kirvesluodon kutupaikan oikeat omistajat soutivat vihaista vauhtia paikalle. Silmät pyöreinä katseltiin odottamattomia pyydystäjiä ja vanhan Simon leuka tärähti jo pahasti virkkaessaan Sipi-naapuriinsa kääntyen:
— Johan olet tullut vieraille vesille, naapuri, ja näyt tuoneen muitakin mukanasi. Vai lienetkö lähtenyt vieraillesi keittokalaa hakemaan meidän vesiltämme.
— Eipä tämä taida yksin teille kuulua, jurahti Eräukko, käärien puolen leiviskän painoisia siikoja venheeseen verkoista. — Vähän niinkuin petoskaupalla tämän luodon otitte näiltä Suopellon puoleisilta ja nyt on tässä päätetty vähän korvata tappioita ja pyydystää mekin Kirvesluodossa.
— Mikä päättäjä sinä olet, ärähti Simo. — Taitaa taas hämäläisiä kova leipä kuvottaa, kun pitää tulla täältä asti palanpainiketta hakemaan.
Ennenkin oli ollut savolaisilla tapana haukkua hämäläisiä kovan leivän leipomisesta, ja kun tämä oli ennenkin heitä suututtanut, niin nytkin saivat Simon sanat kuohahtamaan Eräukon ja Konstaan Laurin sisun.
— Koetetaanko, kovan vai pehmeän leivän miehen housuissa kaulus kestää, kivahti Lauri.
— Kyllä, jos ette tästä sovinnolla lähde. Olette vielä verkkomme kiertäneet niinkuin anastajat ainakin. Täytyypä varata ensi kerraksi pyssy mukaan, sanoo Simo kiukusta halkeamaisillaan katsellessaan toisrantalaisten runsasta saalista.
— Ota kaksi samantien, jurahtaa Eräukko. — On niitä tussareita meilläkin, mutta aiotaan tässä kyllä miesvoimin selvitä ja parasta se olisi pehmeän leivänkin miehille, kun jättäisitte pyssyt kotiin.
Tämä leipäasioihin viittaaminen sai uudelleen Kirvesluotolaisten sisun kuohumaan. Heitä oli jo tullut toinenkin venhekunta ja tästäpä venheestä singahti Saunarannan Juortanan kipakat sanat:
— Jopa tekee taas Hämeen tallukoiden mieli tappelemaan. Annetaan sitten, että osaavat pysyä omalla puolellaan.
Ja Juortana huopaa venheensä Eräukon venheen viereen ja iskee kirveellään tämän venheen vesirajasta puhki.
Suopellon Sipi koettaa kolhaista Juortanata airolla mutta ei saa sattumaan ja kun venhe täyttyy vedellä, on kiire korjaamaan saalista ja verkkoja Konstaan Laurin venheeseen. Parhaiksi saadaankin kalat ja verkot pois venheestä kun se uppoaa ja Sipi pulikoi hetken vesivarassa, ennen kuin Eräukko ehtii tempaista hänet käsipuolesta venheeseen. »
— Olipa vähällä tulla Eräukolle repolaisen kalakeitto, ilkahtivatKaskiahon miehet.
— Ei tullut kuitenkaan ja pian koetetaan, eikö kirves pysty yhtä hyvin teidänkin venheenne laitaan. Kun kerran tappelun aloititte, niin vastatkaa siitä myöskin, sanoo Koutsaan Lauri.
— Mitäs tulitte meidän pyyntipaikallemme. Naapurisovun säritte ja sen lisäksi vielä herjasitte meitä, sanoo Simo, joka koettaa saada vielä sovintoa syntymään. — Me kyllä korjaamme venheenne, kun lupaatte pysyä omalla puolellanne.
— Ja siihen lupaukseen ei mennä, sanoo Eräukko. — Siihen voimme tyytyä, että toisen puolen luodosta pidätte ja me toisen, mutta muuhun sovitteluun emme tyydy.
— Luoto on meidän, eikä siitä osia teille luovuteta, sanotaanKirvesluotolaisten venheestä.
— Niinpä otetaan luovuttamatta.
Suopeltolaiset lähtivät soutamaan ja Kaskiaholaisetkin omalle rannalleen laskien ensin verkkonsa uudelleen ja jättäen vahdin rannalle. Illalla luvattiin tulla miehissä ja tuoda lisää verkkoja ja aseita.
Kun Suopeltolaiset illalla palasivat verkkoineen ja lisämiehineen ja alkoivat laskea verkkojaan, oli luoto jo tihitetty niin täyteen verkkoja, että lisää ei näyttänyt enää sopivan.
— Älkää sotkeko meidän pyydyksiämme, vaan viekää omanne luodon rantapuolelle, karjasi Kaskiahon Simo. — Jos ette tätä usko, niin verkkonne on tuhannen kappaleina! lisäsi myrtynyt äijä parta täristen.
Sipi ei sanonut sitä eikä tätä, vaan tyytyi mahtavamman sukulaisensa soutajana vain naureksimaan kahakan alulla. Kun Kirvesluotolaiset uhkasivat verkot repiä, karahti Sipi vakavaksi ja sanoi Eräukolle: — Nyt ei koidu hyvää, jollei lakata verkkoja laskemasta. Repivät ne pyydykset, ei siinä auta…
— Repivät jos annetaan.
Kaskiahon venheet lähtivät kuitenkin heti vesille ja alkoivat nostaa Suopeltolaisten verkkoja syytäen ne sekaisin, myttyyn pyöritellen venheisiinsä.
Kahakka oli valmis. Suopellon venekunta keräsi tuokiossa laskematta olevat verkot Sipin venheeseen, joka lähti naureksien soutamaan vähän ulommaksi päätellen pysyäkin koko nujakasta erossa. Tyhjillä venheillä iskettiin nyt Kaskiahon venekuntaan ja laita räsähti heti rikki Simon venheestä. Läntinen laineen käynti kuljetti tappelevat venekunnat rannalle ja kun useita oli jo kahakassa veteen suistunut, iskettiin vyötäisiä myöten vedessä seisten vastakkain. Aseina oli toki vain airoja, kun kumpainenkin riitapuoli oli kahakassa riistänyt kirveet toisiltaan ja heittänyt ne veteen. Kaskiaholaistenkin verkkoja oli kiskottu matalikolta ja niitä kappaleiksi repivä Koutsaan Lauri sähisi:
— Maksetaan vain samalla mitalla.
Ja verkon kappaleilla Kirvesluodon miehiä päihin mätkivä Eräukko samoin lisäsi:
— Tästä minä annan kateellisille naapureille.
Vähitellen loppui kahakka ja molemmat riitapuolet kopeloivat saamiaan kuhmuja ja valelivat vedellä naarmujaan. Ei toki ollut yhtään syvempää haavaa sattunut.
Savolaisilla oli hyvä onni, kun maavouti sattui olemaan parhaillaan tarkastusmatkoilla näilläkin vesillä ja muutama kaskiaholaisten mies hyvillään riidan ratkaisijan saapumisesta souti voimiensa takaa vartioluodolle. Vouti tiukkasi riidan syytä ja kun sai tarpeellisen selvityksen, kivahti suopeltolaisille:
— Menkää siitä joutuun omille vesillenne, tahi muuten saatte raudat sorkkiinne. Vai vielä harjotetaan näitä kahakoita vanhaan malliin. Itsekukin pyytäköön omilta rantueiltaan ja koskiapajat ovat vain, kuten tiedätte, yhteisiä.
— Ähä kutit! siinä sen kuulitte, ilkahtaa Saunarannan Juortana sitoen kättään johon Eräukon airon lapa oli naarmun vetänyt. — Ja nyt lähtekääkin hyvin joutuun, tahi annamme vielä purjeet päällisiksi.
Vihasta kiehuen hyppäsi Eräukko venheeseensä, komentaen toisetkin lähtemään.. Vähän noloina lähtivät toiset veneilleen, mutta etäämpänä kotirantaansa kohti souteleva Sipi naurahteli vain rauhallisesti. Hän tiesi, että kun kiivasluontoiset sukulaisensa lähtevät ja aikoja vähin kuluu, on taas naapurisopu ainakin näennäisesti ennallaan, vaikka jotain saattaa hampaan koloon jäädäkin turhasta kahinasta.
Viiden sadan retki.
Talvinen kuu valaisi eräänä tammikuun iltana v. 1657 muuanta pientä huonetta Tycoczin linnassa Narov-joen varrella, jossa viidensadan suomalaisen rakuunan päällikkö Didrik von Rosen neuvotteli muutamien alipäällikköjensä kanssa tilanteesta, johon he linnaa puolustaessaan olivat joutuneet. Näki hyvin ikkunasta linnaa ympäröivän lohduttoman tasangon ja linnaa piirittävän liettualaisen sotajoukon leiritulet. Oli keskitalvi parhaillaan ja vuoden alkupäivinä oli suuri armeija piirittänyt linnan, jota nämä viisisataa suomalaista olivat kuningas Kaarle X Kustaan määräyksestä joutuneet puolustamaan. Kolme viikkoa oli tuo urhoollinen joukko kestänyt suuren ylivoiman hyökkäyksiä. Kuningas oli luvannut tulla avuksi joukkoineen läntisestä Puolasta, mutta häntä ei vain tuohon yksinäiseen ja kolkolla paikalla sijaitsevaan linnaan kuulunut. Nyt oli jo puolustautuminen melkein mahdotonta, kun ruokavaratkin olivat tyystin lopussa.
— Toista viikkoa olemme jo eläneet puolilla ruoka-annoksilla ja nyt pitäisi lopettaa syöminen melkein kokonaan, sanoi von Rosen upseeritoverilleen. — Jos antaudumme, on se samaa kuin tulla hakatuksi maahan ja sitä paitsi olen luvannut kuninkaalle olla jättämättä linnaa viholliselle.
— Voisimmehan ehkä tästä lupauksesta huolimatta koettaa raivautua vihollisen läpi ja pyrkiä kuninkaan armeijaan, esitteli joku upseereista.
— Mahdotonta päästä elävänä sellaisen joukon läpi ja puolalaisia vilisee joka haaralla, joten kuninkaan luokse pääseminen on yhtä mahdotonta, päätteli eversti Rosen.
— Mikä siis neuvoksi?
— Niin, mikä?
— Se on meidän keksittävä ja päätettävä.
Vanha harmaapartainen mies istui lieden ääressä ja lämmitteli jalkaansa, jota luuvalo kouristeli. Upseeriarvoltaan hän oli vain kornetti ja sellaisena palvellut jo vuosikymmeniä monilla sotaretkillä. Hän oli everstin erikoisessa suosiossa ja niinpä hän nytkin astahti uroksen eteen kysyen:
— Mikä on neuvosi, Urpelainen?
Ukko kynsi partaansa ja naurahti rauhallisesti:
— Heh… vallan yksinkertainen se on, herra eversti. Meillä on ruutia enemmän kuin leipää. Annetaanpa siitä tulla meille kaikille sekä leipää että lämmintä.
— Mitä tarkoitat? kysyi Rosen.
— Että annamme tulla vihollisen linnaan ja pistämme tulta ruutitynnyreihin. Sillä tavoin saamme heitä vielä listityiksi kuin russakoita.
— Ja itse myöskin samalla joutuisimme siekaleiksi, virkkoi rykmentin saarnaaja Tuomas Havu, nousten kauhistuneena seisomaan.
— Sillä keinoin ainakin pääsemme kitumasta, johon joudumme ylivoiman edessä, sanoi Urpelainen.
Eversti Rosen oli katsellut ikkunasta ulos ja pyörähti Urpelaisen eteen.
— Ehdotuksesi on todellakin oivallinen, vai mitä muut sanovat?
Eversti kääntyi ja katsoi tovereitaan tiukasti silmiin.
— Sitenhän voimine kuollessamme hävittää enemmän vihollisia kuin eläessämme, virkkoi joku upseereista.
— Ehkä kysymme miehistönkin mielipidettä, minkä kuoleman he mieluummin valitsevat.
— Sen teemme, sanoi eversti ja lähti heti neuvottelemaan miehistön kanssa.
Rykmentin saarnaaja, Tuomas Havu pakeni huoneesta. Hänen mielestään olisi parempi kaatua miekan edessä, kuin joutua sillä tavoin kuolemaan. Hän olisi paennut, mutta minnekäpä voi, kun vihollisen rautainen vanne puristi linnaa joka puolelta. Joka päivä hän oli tähystellyt valleilta ja linnan tornista länttä kohti turhaan odottaen kuninkaan apujoukon ilmestymistä. Sitä ei tullut ja taas täytyi suomalaisten uhrata vieraan maan hallitsijan vallan unelmille henkensä.
Häneltä oli jäänyt Turkuun nuori morsian, joka siellä odotteli häntä palaavaksi. Ei edes tervehdystä voinut lähettää. Ehkäpä muillakin oli omaisensa ja rakastettunsa kotimaassa, mutta heidän täytyi tietysti nyt valita jompikumpi viimeisistä keinoista.
Tuomas Havu tahtoi kuulla, mitä miehet sanoisivat linnan räjäyttämisaikeesta. Tavatessaan kaivannoissa ensiksi vahtisotilaita, huomasi hän heidän kasvoillaan päättävän ilmeen, eikä hituistakaan alakuloisuutta.
— Kas näin myöhään vielä liikkeellä… luulenpa, että pian saatte työtä, voidellaksenne viidensadan suomalaisen sielut tulevaan elämään; sillä huomenna pamahtaa tämä kurjuuden pesä iloisesti ilmaan, sanoi joku sotilaista.
- Onko se jo päätetty? kysyi Tuomas.
— Onpa niinkin.
— Herra meitä armahtakoon!
— Kyllä kai se nyt on kuitenkin meidät unohtanut niinkuin kuningaskin.
Tuuli vinkui valittavasti kaivannossa ja repeilevät pilvet taivaalla näyttivät kuin pakenevan tätä hyljättyä paikkaa. Tuomas veti kauhtanataan tiukemmin ympärilleen ja lähti linnan suojiin. Muutamassa käytävässä tapasi hänet everstin ajutantti Niilo Skalm ja pysäytti Tuomaan lyöden häntä toverillisesti olalle. He olivatkin molemmat Turusta lukiotovereita ja olivat täälläkin olleet usein yhdessä.
— Kuulehan, veli! sinun täytyy lähteä viemään meidän terveisemme kotimaahan, kun meistä nyt ei yksikään sinne pääse, sanoi Skalm Tuomaalle.
— Miten?… lähteä…?
Tuomas ei tätä toverinsa puhetta käsittänyt.
— Niin, niin. Puumme sinut katoliseksi papiksi ja sellaisena sinulla on esteetön kulku. Tänä yönä saatan sinut piilopaikkaan eväillä varustettuna ja siellä sinä odotat kunnes linna on räjähtänyt ja seuraavana yönä lähdet matkalle.
— Mutta… missä tämä piilopaikkasi on, veli?
— Joen toisella puolella on muuan linnaan johtavan salakäytävän suu. Löysin sen eräänä päivänä pensasten suojasta ja siellä olet turvassa siksi kun…
— Mutta… miten pääsen jatkamaan matkaa…? enhän taida maan kieltä.
— Osaathan saksaa. Onhan tietysti muunkin kielisiä pappeja ja katolisena sinuun ei koske kukaan sormellaankaan.
— Ristinmerkin osaan kyllä tehdä ja tervehtiä pax tecum, pax vobiscum.
— Niin, puhut vain latinaa.
— Itsekö tämän aikeen keksit? kysyi Tuomas.
— Niin ja toiset sen ilolla hyväksyivät. Everstilläkin on kirje omaisilleen. Kaikki kirjeet neulotaan viittasi poimuun…
— Hyvä. Minä yritän. Voinhan kertoa…
Tuomas papin ääni murtui. Häntä odotti nyt elämä, mutta toisia hirvittävä kuolema.
— No niin, sinä valmistaudut lähtemään parin tunnin kuluttua, sanoi Skalm ja meni hänkin kirjoittamaan kirjettä morsiamelleen, joka oli hänellä jossain Taivassalon seutuvilla.
Ennen aamun koittoa ryömi Tuomas luolaan Skalmin saattamana. Kädenpuristus ja toveri hävisi, ja Tuomas jäi odottamaan päivää ja mitä se olisi tuova mukanaan. Ennen linnasta lähtöään oli hän pitänyt jumalanpalveluksen ja jakanut ehtoollisen ja jokainen oli tästä tahtonut päästä osalliseksi.
Päivän valjettua aloittivat kuolemaan vihityt suomalaiset taas urhoollisesti puolustautua. »Viimeiseen asti», oli eversti Rosenin määräys kuulunut, mutta se viimeinen hetki näytti varmasti jo tulevan ennen iltaa.
Tuomas makasi luolassaan ja kuunteli tykkien jyrinää, joka väliin pani maan vavahtelemaan. Illan hämärtyessä taukosi kanuunoiminen ja Tuomas arvasi piirittäjien valmistautuvan hyökkäykseen. Se tapahtuikin pian liiviläisten huutaessa ja hurratessa. Tuomas ei malttanut kalliokielekkeen pensaiden suojassa olla varovasti tirkistämättä tapahtumain kulkua. Linna oli antautunut ja taistellen vetäytyivät viimeiset suomalaiset linnan sisäkertoihin. Nyt…! takoivat Tuomaan suonet ja pian kuuluikin hirveä pamaus ja valtava tulipatsas ja savumeri pölähti taivaalle. Ilman paine löi Tuomaan melkein tajuttomaksi ja viskasi tähystyspaikaltaan muutaman askeleen päähän. Hädin tuskin ehti hän ryömiä koloonsa, kun alkoi sataa kiviä, soraa ja silvotulta käsiä ja jalkoja. Oli ollut melkein jo pimeä räjähdyksen sattuessa ja hetkeksi valaistunut seutu oli nyt vielä pimeämpi. Vähitellen alkoivat tähdet ja nouseva kuu valaista ja Tuomas lähti liikkeelle pohjoista kohden.
Viidestä sadasta suomalaisesta oli vain yksi jäänyt terveisiä tuomaan ja saattoikin perille kaikki nämä terveiset, jotka niin välittömästi puhuivat siitä kalliista uhrista, minkä suomalaiset rakuunat antoivat kuningas Kaarle X Kustaan valloitus- ja sotainnolle.
Nälkävuoden joulu.
Vuosi 1696 oli loppuun kulumassa. Talvi oli tullut aikaiseen. Jo joulukuussa olivat kinokset niin korkeita, että saloseutujen pienet mökkitönät olivat hautautuneet lumeen niin kokonaan, että ikkuna ja oviaukko oli täytynyt lumeen kovertaa.
Kaksi katovuotta oli ollut peräkkäin ja nälkäisiä laumoja horjui pitkin teitä, etsien toisista maakunnista jotain ravintoa henkensä pitimiksi, mutta kun kato oli kohdannut kaikkia seutuja melkein yhtä ankarana, ei apua voitu antaa. Se mitä voitiin, oli jo syksytalvesta jaettu ja moni oli jakaessaan, tahi ryöstön kautta joutunut niin tyhjäksi, että sai kärsiä itse puutetta. Taloissa teurastettiin karjat niin, että muutamia vain jäi ja hevosetkin joutuivat nälkäisinä kulkevien laumojen hädän lievitykseksi.
Oli enää vain muutamia päiviä jouluun, ja Rautalammin kirkkoherran, Johan Porthanin pappilaan oli tullut taas muuan kaksikymmenhenkinen joukkue anomaan leipää. Sitä oli jaettu kaiken talvea nälkäisille ja Porthan näki jo viljalaarinsa kuivuvan niin vähiin, ettei mitenkään sen sisällöllä kevääseenkään pääsisi. Papin vaimo oli viime päivinä koettanut kieltää pappia leivän jaosta ja tehnyt pieniä kassojakin oman hengen pitimiksi. Kymmenittäin oli haudattu joka sunnuntai nälkään nääntyneitä, joista oli jo viime viikkoina ollut runsaasti puolet oman ja naapuripitäjäin väkeä. Pitäjään oli tullut vähän viljaa viime suvena ja omat nälkäiset ehkä olisi voitu auttaa talven yli, mutta muualta kulkevat laumat vähensivät viljavarat niin, että joulun kynnyksellä sai kirkkoherra Porthan merkitä kuolleiden luetteloon hyvin monien oman pitäjän henkilöiden kohdalle: Nälkään kuollut.
Tätä kauheata kuolemaa peläten oli Porthanin vaimokin alkanut napista yhä jatkuvasta pappilan leipien jakamisesta. Ja nytkin oli taas tuvassa yksi etelä-pohjanmaalta vaeltanut joukko anomassa edes pientä palaa leipää. Kahdella vaimolla oli ollut rintalapsi ja niistä toinen jo kuollut, kun äidin rinnoissa ei ollut enää mitään antamista. Toisen äidin lapsi oli vielä elossa, mutta murtuisi nähtävästi pian sekin.
Papin vaimo tuli miehensä työhuoneeseen.
— Siellä on taas yksi joukko, jolla on pieni lapsikin. Jos tätä menoa jatkuu, olemme keskellä talvea leivättömiä. Kai minun pitäisi heille taas antaa edes vähäisen.
— Tietysti heille on ainakin ateria annettava, sanoi kirkkoherra. —Leipää vähän ja keittoa enemmän ja lapselle on annettava maitoa.
Papin vaimo lähti raskaasti huoaten ja pitäjän haudankaivaja astui huoneeseen. Väsyneeltä näytti tämä mies, joka heikolla ravinnolla ei jaksanut apulaisineenkaan avata hautoja niin paljon kuin vainajia ilmestyi.
— Siellä on ankara pakkanen ja maa taitaa jäätyä aivan käsiisi, virkkoi kirkkoherra.
— Niin on ja maantieltä tuotiin taas kuusi kinokseen uupunutta. En minä jaksa enää hautoja kaivaa kaiken maan väelle. Avasin siellä taas eilen ja tänään yhden ja siihen olisi entiset mahtuneet, mutta nyt tuli nämä lisää. Pitänee latoa niitä jo päällekkäin.
— Ei niin saa tehdä. Meidän on onnettomille edes maata suotava riittäväksi lepopaikaksi, kun leipää ei ole heille saatu riittämään. Hauta täytyy leventää, sanoi Porthan.
— Sitten saa kirkkoherra hankkia lisää yhden miehen. Vain kaksi apulaista on minulla, mutta nälkäänsä huutavat joka hetki, eikä työstä tule mitään. Jouluun asti tuota vain minäkin jaksanen, eikähän tuohon enää olekaan kuin pari päivää.
— Niin, ylihuomenna taitaa olla jo joulun aatto. Murheellinen joulu tästä nyt tulee.
Haudankaivaja poistui ja viluisena korviaan hieroen paarasti kinoksen läpi maantielle. Kirkkoherra jäi huoneeseensa miettimään, mitä laupias Jumala oikein aikoi tällaisella kurjuudella. Mitään suurempaa syytä ei sielunpaimen löytänyt kysymykseensä ja tuntuipa niinkuin hänen hiljainen, nöyrä mielensä olisi tälläkertaa napissut taivahista vastaan, joka antoi niin paljon kurjuutta yhdellä kertaa.
* * * * *
Joulun aatto koitti ja pureva viima puhalsi pohjoisesta. Kinoksiin kaatuneita tuli yhä lisää pitäjän ruumishuoneeseen. Haudankaivaja istui tylsänä tuvassaan ja veisasi keskellä päivää jouluvirttä. Hänen järkensä valo oli sammunut. Kuultuaan tämän tuli kirkkoherra yhä surullisemmaksi. Pappilassa ei oltu mitään jouluvalmistuksia laitettu ja lapset kyselivät, eikö nyt joulu tulekaan. Äiti ei joutanut edes uteliaiden lastensa kysymyksiin vastaamaan. Jouluavun anojia oli tullut taas ja vielä tänään oli papin vaimo päättänyt jakaa vähän jokaiselle.
Kun viimeiset avunpyytäjät olivat lähteneet, sanoi papin vaimo miehelleen:
— Nyt meidän täytyy sulkea jo ovemme. Muuten joudumme pian itsekin horjumaan maantielle.
— Niin… ehkä se niin on… virkkoi pappi hajamielisenä. — Tuskin sitä voidaan jouluaamuna kirkkoonkaan mennä.
Ilta hämärtyi ja kolmihaarainen kynttilä sytytettiin papin tuvan pöydällä.
— Tuntuu melkein ylellisyydeltä tämäkin, että kolme kynttilän sydäntä on yht'aikaa tuikkamassa, virkkoi papin vaimo.
— No, onpa siihen sijaan jouluillan ateriana vain talkkunapuuroa. Ei meitä Herramme voi syyttää tuhlauksesta, eikä siitäkään, ettemme olisi antaneet vähästämme hätäisille. Hän itse saa ratkaista, millä pääsemme kesään ja siitä uutiseen.
Jouluvirsi veisattiin ja jouluyön evankeliumi luettiin niinkuin ennenkin. Jouluvirren aikana tuli haudankaivaja tupaan ja kun virsi oli loppunut, alkoi hän höpittää:
— Lapsi on syntynyt Betlehemissä, mutta haamut horjuvat vain avonaiseen hautaan… Tulin pyytämään kirkkoherralta kirkon avaimia. Hehän voisivat horjua yksintein kirkkoonkin ja kuorissa langeta polvilleen anomaan Kristuslapselta armoa.
— Vie sana lukkarille, että tulee noutamaan pois tuon onnettoman, sanoi pappi vaimolleen.
Kun haudankaivaja oli viety tupaansa ja edelläveisaaja palasi »pappilaan lämmitelläkseen papintuvassa, näki hän uuden nälkäisen joukon hitaasti hoippuvan maantiellä. Pappilaan asti eivät he kuitenkaan päässeet, vaan jäivät hautausmaan nurkalle kinokseen kylmässä korkeudessa väräjävien tähtien alle.
Sotaisa kuningas.
Oli kylmä ja kirkas talvi-ilta uuden vuoden aikoina v. 1700. Mälari oli äsken jäätynyt ja sinertävissä korkeuksissa tuikkivat tähdet kiilsivät sen sileällä pinnalla. Kuului kulkusten kilinää, kun iloista hoviväkeä ajoi Drottningholmiin, leskikuningatar Eleonoran huvilinnaan, jossa hän piti yhtämittaisia iloisia pitojaan ja koetti saada sinne hoviväen mukaan pojanpoikansakin Kaarle XII, joka harrasteli enemmän metsästystä ja miekkaleikkejä kuin hoviväen pitoja. Nytkin oli leskikuningatar pyytämällä pyytänyt nuorta kuningasta mukaan pitoihin, mutta tämä oli siihen vain vastannut:
— Metsästän mieluummin karhuja kuin nuoria hovineitoja.
Mitäpä auttoi leskikuningattaren kauhistuminen. Nämä eivät olleet ensimmäiset suorasukaiset sanat, mitä hän oli Kaarlen suusta saanut kuulla.
Nuori hoviväki kokoontui nytkin Drottningholmin kirkkaasti valaistuihin saleihin. Mukana oli vanhempiakin ja kuninkaan isoäiti neuvotteli heidän kanssaan, miten saisi Kaarlen tulemaan juhliin. Kaarle oli ollut tänäänkin karhujahdilla ja yksi naaraskarhu oli hänen verkostaan päässyt karkuun. Kuningas suunnitteli huomiseksi uutta metsästystä ja erään toverinsa kanssa ratsasti tähtikiiluisen Mälarin yli isoäitinsä linnaan, jossa kreivi Hård, hänen karhujahtiin innostunut toverinsa makasi sairaana. Nyt tuli Kaarle tiedustamaan hänen vointiaan ja pyytämään mukaan huomiselle retkelle antaen toverinsa toimeksi käydä Hârd'ia puhuttelemassa, itse vetäytyen tulisoihduilla valaistun pihamaan varjoisaan soppeen koettaen pysyä tuntemattomana.
Toveri palasi pian kertoen Hârd'in olevan niin sairaan, ettei voisi tulla mukaan huomiselle retkelle. Kuningas nyrpisti nenäänsä tyytymättömänä, varsinkin kun leskikuningattaren tallimestari soihtuja kantavien palvelijain kanssa tuli pyytämään, että kuningas kunnioittaisi edes lyhyellä käynnillä alkaneita pitoja.
— Sama se, voimmehan pistäytyä, virkkoi Kaarle ja sai samalla päähänpiston ratsastaa nurin muutaman, pihamaan yli hillovateja kantavan, silkkisukissa hiipottelevan palvelijan. Leikki oli liian kovakouraista ja pelästynyt mies sai nenänsä veriin. Iloisesti nauraen nakkasi kuningas hänelle kultarahan ja astui linnaan, jossa hänet tavanmukaisin arvonosoituksin otettiin vastaan ja johdettiin juhlahuoneisiin.
Iloinen, silkissä kahiseva seurue antoi tietä salin yli raskaissa ratsusaappaissa astuvalle nuorelle kuninkaalle, joka nytkin, samoin kuin muulloinkin joutui hieman hämilleen naisseurassa. Hoviväki hymyili hänen kömpelöille ratsusaappailleen ja takilleen, joka oli vielä karhun veressä. Kiusaantuneena, mutta ylpeänä silmäili kuningasnuorukainen hymyilevää hoviväkeä ja hänen isoäitinsä kiiruhti saattamaan kuningasta erääseen sivuhuoneeseen houkutellakseen hänet siellä pukeutumaan sotajumala Marsiksi ja ottamaan osaa naamiohuveihin. Leskikuningattarella oli yhtä paljon huolta tästä itsepäisestä, rajusta ja takkuisesta nuorukaisesta, kuin ennen muinoin pojastaan Kaarle XI:sta. Nuori kuningas ei osannut edes ranskaakaan ja hänelle olisi pitänyt opettaa hienoja kuninkaallisia tapoja, mutta niistä ei itsepintainen nuorukainen välittänyt. Kaarle XII oli jo poikasena lukiessaan Curtiusta sanonut, että hän tahtoisi tulla Aleksanteri Suuren kaltaiseksi ja hukkaan meni huolestuneen leskikuningattaren yritykset itsepäisen nuorukaisen taivuttamiseksi hovitapoihin.
Tällä kertaa jäi nuori kuningas pitoihin koko illaksi, mutta paluumatkaksi oli hänellä uusi päähänpisto valmiina. Vastusteluista huolimatta sullottiin hoviväki kaksittain rekiin, jotka sidottiin aisoistaan toisiinsa ja näin köytettyjen kuudentoista reen eteen valjastettiin peräkkäin kuusitoista hevosta ja ratsastaja ohjasi etumaisen hevosen kulkua. Ei auttanut mukiseminen ja useita tällaisia hevos- ja rekiryhmiä laskeutui Mälarin jäälle. Rekiä kellahteli kumoon hurjassa menossa ja naarmuisina ja kuhmuisina saavuttiin kaupunkiin, mutta nuori kuningas oli mielissään.
* * * * *
Kuninkaan metsästysseurue oli kaatanut kolmetoista karhua Kungsörin seuduilla. Kaarle oli kieltänyt ampuma-aseiden käytön metsästyksessä. Keihäillä ja nuijilla oli otukset kaadettava ja rohkeimmatkin miehet hämmästelivät kuninkaan hurjuutta. Viimeinen otus, valtavan iso uroskarhu oli haavoittanut useita miehiä ja lyönyt kerran kuninkaankin alleen. Naarmuitta oli hän nytkin selvinnyt ja antanut viimeisen iskun metsän vaarille.
Oltiin jo paluumatkalla kuninkaan kartanoon, kun tuotiin sana, että vähän matkan päässä on neljästoista karhu saarrettuna. Tultiin pesälle ja entistä uhittelevammin kävi kuningas otusta ajamaan ulos pesästään. Kreivi Hård käski virittämään verkot pesän ympärille, mutta kuningas tiuskahti:
— Pois verkot! Nyt tapellaan otson kanssa sulin käsin. Tahi otettakoon kuutta korttelia pitkät kanget, joilla pölistellään pois tomut ukon turkista.
— Mieletön! jupisi Hård itsekseen. Eikö hänen mielestään ole jo kylliksi kynsien jälkiä miesten rinnoissa, hartioissa ja säärissä… Hän itse kyllä on haavoittumaton.
Nalle saatiin ulos pesästään ja se kumosi heti ensimmäisen miehen alleen, alkaen kynsiä vaatteita tämän päältä. Navakat iskut korvallisille saivat pedon hakemaan toisia uhreja. Hyökäten suoraan kuningasta kohden, sai otso tältä tuiman iskun kuonoonsa.
— Oho, ei ollut tarkoitus toki naamatauluusi, vaan sattui vahingossa, virkkoi kuningas nauraen.
Karhu typertyi iskusta ja alkoi horjahdella. Sulin käsin sysäsi Kaarle hänet kumoon ja käski miesten köyttämään otuksen elävänä rekeen.
Kuninkaan kartanossa alkoivat taas juhlalliset peijaiset. Koko lähiseudun kansa oli mukana ja köytetty karhu lepäsi juhlatuvan lattialla. Peijaisten jatkuessa yömyöhäisellä tempasi Kaarle metsästyspuukkonsa ja käyden otusta kohden virkkoi tälle:
— Näin ei sovi todellakaan kunniallista vastustajaansa kohdella. Nouse ja ole vapaa urhoollisuutesi palkkioksi!
Samalla sivalsi Kaarle puukollaan nallen köydet poikki ja hämmästynyt pitoväki pakeni tuvasta. Metsän kuningas ei näyttänyt kuitenkaan haluavan käyttää vapauttaan. Turkkiaan raukeasti puistaen se nousi ja horjuvin askelin kävi kuninkaan luokse ja laskeutui hänen jalkojensa juureen. Ryhdyttiin otusta tarkastamaan ja huomattiin se kuolleeksi. Se oli saanut metsässä siksi navakoita iskuja, että joutui näin parhaiksi heittämään henkensä mahtavampansa jalkojen juureen.
Tapahtumaa pidettiin paljon merkitsevänä enteenä ja muuan hovimies virkkoi kuninkaalle:
— Tuo kömpelö otus teki, totta vie, tempun, jota hienoinkin hovimies kadehtii. Luulenpa tuon merkitsevän sitä, että ehken monikin mahtava saa vielä laskeutua jalkojenne juureen, sire.
Riemulliset peijaiset alkoivat taas kuninkaan kartanossa ja laulu ja tanssi kaikui suurissa talonpoikaistuvissa. Ennen yön tuloa pidot kuitenkin keskeytyivät, kun kreivi Piper, Kaarle XII:ta neuvonantaja ja uskottu, saapui juhlaan, vaatimaan kuningasta sotaan.
— Teidän majesteettinne, nyt on aika lopettaa karhujen metsästys.Holsteinia hävitetään ja tsaari Pietari kerää 100.000 miestäInkerinmaata vastaan. Hän on käynyt liittoon Puolan ja Tanskan kanssariistääkseen Ruotsilta Itämeren maakunnat.
Kreivi keskeytti. Kuningas tarttui espanjanviinimaljaan ja virkkoi:
— Jatkakaa!
— Saksilaiset ja puolalaiset ovat hyökänneet Liivinmaahan. Sota on välttämätön.
— Hyvä, lähdemme heti. Koska kerran molemmat serkkuni tahtovat sotaa, niin olkoon menneeksi.
Viini ruiskahti pöydälle maljasta, jonka nuori kuningas puristi ruttuun kourassaan. Se oli hänen viimeinen viinimaljansa ja peijaispidot hänen viimeiset juhlansa. Alkoi seitsentoistavuotinen sotakausi valtakunnan monia vihollisia vastaan. Sotaonni oli alussa suotuisa, mutta muuttui lopulta niin, että Ruotsi oli perin juurin köyhdytetty ja Suomi saanut valuttaa viimeisetkin verensä kuiviin. Seitsentoista vuotiaana sai mitään pelkäämätön kuningasnuorukainen lähteä sotaan. Seitsemäntoista vuotta kuulat kiersivät häntä, ja vasta Fredrikstenin linnaa piirittäessään sai hän kuulan päähänsä. Kaarle XII:ta ensialussa niin loistavat sotavoitot johtuivat siitä, että hän tahtoi olla ystävä ja toveri halvimmankin sotilaan kanssa, ja että hän oikean asian puolesta taistellessaan luotti Jumalan apuun. Jos loistavasti voitetut sodat olisi ajallaan lopetettu, eikä nuorukaisena kuninkaaseen kasvanut itsepäisyys olisi päässyt hänessä määrääväksi, ja johtamaan asioita nurinpäin, ei tappioiden ja kärsimysten aika olisi ehken koittanut niin raskaana kuin se sittemmin koitti.
Muuan jouluyö.
Levenhauptin Liesnan tappelussa lähellä Mohilewaa melkein puolella vähentyneet suomalais-ruotsalaiset joukot harhailivat metsissä Djesnajoen varrella. Lunta oli tullut yhtäkkiä maahan ja pakkanen tuntui yltyvän. Nämä Liivinmaalta kuningas Kaarle XII avuksi etelä-Venäjälle kuljetetut joukot olivat muutamassa rykmentin siirrossa eksyneet oudoille maille ja huonosti varustettuna ja nälkäisenä odotettiin jotain pelastusta, kunnes lumi tuli eräänä yönä tavattoman runsaana maahan ja risaisissa saappaissa ja repaleisissa vaatteissa saivat joukot väristä yönuotioillaan.
Levenhaupt oli tappionsa takia joutunut kuninkaan epäsuosioon ja ratsasti nyt rykmenttinsä edellä allapäisenä. Hänen rinnallaan ratsasti ratsumestari Härkäpeus yhtä alakuloisena. Äsken oli hän saanut kotoaan, jossa ei ollut päässyt vuosikausiin käymään, ikävän kirjeen, jossa hänen vaimonsa ilmoitti vanhimman pojan sairastavan ja heidän kaikkien ikävöivän isää edes täksi jouluksi kotiin.
Joulu olikin lähellä. Siihen ei ollut enää kun muutamia päiviä ja ties missä sen saisi viettää, nälässä ja kurjuudessa. Kuningas saattoi mielijohteidensa kannustamana komentaa joukot minne tahansa liioin joulusta välittämättä.
Ilta alkoi hämärtyä ja rivit huojuivat epätasaisina lumessa eteenpäin, kuului lumen ratina jalkojen alla ja väliin musketin piiput kilahtivat vastakkain. Nälkä oli saattanut miesten kasvot kalpeiksi ja niillä oli kireä, kärsivä ilme. Levenhaupt mutisikin puoleksi itselleen, puoleksi ratsumestari Härkäpeukselle:
— Ellemme pian pääse johonkin kylään, olemme nälän ja pakkasen tuhoamia.
Härkäpeus ei siihen sanonut mitään. Nyki vain väsynyttä hevostaan vireämpään käyntiin. Hänen ajatuksensa olivat yhä kotona Karjalassa. Tänä talvena tulisi kolme vuotta siitä, kun hän kotoa lähti. Äiti oli ehken vanhentunut, mutta pojat kasvaneet. Nyt oli vanhin sairaana ja kukapa tiesi, voisiko hän enää nähdä poikaansa, jos hengissäkin säilyisi ja joskus pääsisi kotimaahan palaamaan.
Ratsumestari Härkäpeuksen mietteet katkesivat kun edestäpäin alkoi kuulua liikettä ja ääniä. Luultiin tultavan jonkun vihollisjoukon kanssa vastakkain ja valmistauduttiin jo siltä varalta, mutta ilo oli suunnaton, kun huomattiin tultavan yhteen erään kuninkaallisen joukko-osaston kanssa. Näillä oli muonaakin ja yhteisten yönuotioiden ääressä lämmiteltiin ja kuivattiin jalkineita.
Seuraavana päivänä taivalsi karoliiniarmeija kohti Ukrainaa, jossa joulukin olisi vietettävä.
Perin vaivaloisen matkan jälkeen pääsi armeija Romnyn kaupunkiin ja luultiin saatavan viettää joulujuhla tässä pienessä kaupungissa, ehkäpä koko sydäntalvikin, mutta siinä petyttiin. Jouluaaton aamuna, kun useimmat jo alkoivat suoritella pieniä jouluvalmistuksiaan, komensi kuningas armeijan liikkeelle…
Tästä toi tiedon Härkäpeuksellekin muuan hänen sotatoverinsa, luutnantti Kajander.
— Ei kai se ole totta, sanoi Härkäpeus Kajanderille.
— Ulkona luetaan juuri päiväkäskyä. Pitäisi mennä johonkin toiseen kaupunkiin, joka on tässä lähellä. Kuningas on saanut päähänsä, että siellä on muka paremmat talviasunnot. Onkohan tämäkin sankaruutta, että jouluaattona ajetaan tuollaiseen pakkaseen, arveli Kajander lopuksi.
— Uhkapäisyyttä se on ja saat nähdä, kuningas saa siitä vielä palkkansa.
Pakkanen oli kiihtynyt ja marssiin valmistelevien miesten jalkojen alla helisi lumi niinkuin soipa teräs. Huonoissa jalkineissa täytyi tömistellä alituiseen jalkojaan ja hakata käsiään hartioihin, pysyäkseen lämpimänä. Kaupungin ulkopuolelle päästyään sai armeija kahlata lumessa ja silloin pakkanen puristi jalkoja pahimmin. Jouluaaton iltahämärässä tuli Hadjatschin kaupungin portti vastaan ja kun jokainen olisi tahtonut ensiksi päästä sisään, eikä muuta pääsytietä ollut kankeassa muurissa, syntyi sekaannus ja meteli ja toiset saivat jäädä taivasalle paleltumaan.
Luutnantti Kajanderin eskadrona valmisteli nuotioita ja yhden sellaisen ääreen tuli Härkäpeuskin vilusta hytisten.
— Näin tässä kävi, että puolet armeijasta paleltuu jouluyönä, sanoi hänKajanderille.
— Ja se kohtalo näyttää tulevan taas meille suomalaisille, jotka jäimme jälkipäähän. Enpä ole näin kurjaa jouluyötä vielä koko sotilasaikanani viettänyt.
— Tästä saamme kiittää mieletöntä kuningasta, murisi Härkäpeus kaivaen lumeen kupurata suojaksi selkäpuolelleen ja sen tehtyään kaivoi esille satulalaukusta raamattunsa, joka hänellä oli aina mukanaan, sieltä löytyi vielä kolmihaarainen kynttiläjalkakin, johon ties mistä, Härkäpeus oli saanut kynttilänpätkät ja ne sytyttäen avasi hän raamattunsa.
Kajander lähti etsimään muonaa heille molemmille ja poistuessaan kuuli hän Härkäpeuksen vilusta jäykin kielin lukevan kuuluvalla äänellä:
»Ja sinä Betlehem Judan maassa, et sinä ole suinkaan vähin Judan pääruhtinasten seassa…»
Viima liekutti kynttilän liekkejä ja kohmettuneilla luisilla käsillään puristi Härkäpeus kirjaansa, niinkuin siitä puristaen lohdutusta kipeälle mielelleen. Siellä täällä näkyi kyteviä nuotioita ja portilla oli vielä tungos ja meteli, ennallaan. Kajanderin päästyä lähelle, soluivat kuitenkin loput sisään, mutta useimmilta olivat jo jalat paleltuneet ja muutamia seisoi muuria vasten lasittunein silmin. Kajander koetteli heitä ja vavahti: Paleltuneet…! jäässä…! Kun hän vihdoinkin palasi, vaivaloisen etsinnän perästä saatuaan kainaloonsa leivän puolikkaan ja silakoita, oli nuotio aivan sammumaisillaan ja Härkäpeus jatkoi kuumehoureisena lukemistaan. Kajander koetti saada ystävänsä liikkeelle, mutta turhaan. Eihän kaupungissakaan ollut suojaa kaikille ja Kajander lähti etsimään lisää puita nuotioon.
Kuningaskin, huonon omantuntonsa ajamana, oli lähtenyt kävelemään ja huomattuaan Härkäpeuksen nuotiolla lukemassa pysähtynyt kuuntelemaan.
»Minä sanon öykkäreille: älkäät niin kerskatko ja jumalattomille: älkäät vallan päälle haastako. Sillä Jumala on tuomari, joka tämän alentaa ja toisen ylentää», luki Härkäpeus ja iski hetkeksi teroittuvan katseensa kuninkaaseen. Tämä hätkähti ja lähti jälleen liikkeelle häviten pimeään.
Härkäpeuksen kädestä putosi raamattu, ja kun hän koetti kurkottaa sitä ottamaan jäikin hän kumaraiseen asentoonsa. Juuri nuotion hiilokselle palaava Kajander ehti vain kuulla hänen vaisusti sanovan: »Vie terveiset kotiin ja tämä… raamattu… pojille.
Kun Kajander hätääntyneenä koetti nostaa toveriaan seisoalle, tunsi hän jo elämän paenneen paljon kärsineestä ruumiista. Kädet olivat aivan jäässä ja jalat jäätyneet myöskin koukkuun.
Ylhäällä korkeudessa vilkuttivat lukemattomat tähdet ja Kajanderista tuntui niinkuin niiden olisi ollut vaikea katsella tätä sanomatonta kurjuutta.
Kotiinpaluu.
Oli syyskuun viimeinen päivä v. 1708. Halki sysimustan pimeyden, tihkuvassa räntäsateessa huojui muuan Liettuan tappelussa pääarmeijasta erilleen joutunut suomalais-rykmentti. Märkä savi litkui jalkojen alla ja musketin piippujen kilahdellessa vastakkain kuului huokauksia ja väliin synkeitä kirouksiakin. Neljäsataa suomalaista oli näin eksynyt Liettuan lakeuksille, ja kun kuormasto oli täytynyt kiireellisen lähdön takia hävittää, ja selkäreput olivat eilispäivän kuluessa jo melkein kokonaan tyhjentyneet, alkoi nälkä tuntuvasti kouria väsynyttä miehistöä.
Aamuyöstä voimat tyyten loppuivat ja muutaman peltoviljelmän ladoissa viettivät miehet loppuyön väristen vilusta, kun nuotioita ei saatu sytyttää lähiseuduilla parveilevien kasakkain takia.
Päivän valjetessa lakkasi sade ja tuuli kääntyi pohjoiseen. Tuli pakkanen. Aamuteehen vettä, noutavat miehet huomasivat muutaman vanhan miehen erillään muista polvillaan maassa, edessään avattu rukouskirja, kädet sen yli hartaasti ristittynä. Vanhus oli nähty rykmentin mukana kaikkialla, mutta kukaan ei tietänyt hänen nimeään eikä mistä hän oli. Porilaisiin hän kuului ja istuksi loma-ajat erillään nuotiollaan puhumatta sanaa kenellekään. Jonkunlainen kunnioitus oli miehistöllä vanhusta kohtaan, koskapa jokainen antoi hänen olla rauhassa, omissa oloissaan.
Nyt luki hän hartaana, vapisevalla äänellä, katse korkeuteen kohotettuna: »O sinä kaikkivaltias, laupias Jumala! Sinuun nimees minä aloitan tämän matkan. Anna pyhien enkeliesi saattaa minua niinkuin Tobiasta; anna heidän matkalla varjella niinkuin Eliasta; suojella oudoilla teillä niinkuin Hagaria; matkassa virvoittaa niinkuin Jakobia; yöllä ja päivällä johdattaa niinkuin Israelin lapsia heidän vaeltaessansa Egyptistä Kaanaan maalle.»
Vanhus vaikeni hetkeksi, kohotti sitten luisevat, ristiin puserretut kätensä ylös ja jatkoi: »Sinun huomaas annan minä, laupias Isä, päällikköni, itseni ja toverini, jotka olemme eksyneet tänne kuoleman aavikolle. Johdata meidät, o laupias Isä, tästä onnettomuuden sijasta takaisin kotimaahamme, amen.»
Vanhus sulki kirjansa ja muista välittämättä jäi tuijottamaan jonnekin kauas pohjoiseen. Näytti siltä, niinkuin hän olisi jotain nähnyt ja erikoinen varmuus olennossaan, kohosi hän ja kävi neuvottomana mietiskelevän majurin luoksi. Ennen oli vanhus näyttänyt pieneltä ja kokoon käpristyneeltä, mutta nyt hän oli kuin kasvanut entisestään ja näytti muita pitemmältä.
— Olen vanhin tässä joukossa ja kantanut nuorukaisesta saakka sinistä univormua. Jos sallitte, vien miehistön takaisin kotimaahan, kun kuninkaan luokse meiltä on tie katkaistu, sanoi vanhus majurille.
— Tehkää toki sellainen palvelus meille Jumalan nimessä!
Vanhus viittasi kädellään ja alkoi tallustaa rykmentin edellä. Ja kun illansuussa levähdettiin, huomattiin oltavan jo toisella seudulla. Näin samottiin useita päiviä ja aina löytyi väliin tienvierestä jonkin kuormaston jätteitä, milloin mitäkin syötäväksi kelpaavaa. Vanhus pysähtyi ja viittasi ottamaan, samalla haukaten leipää omasta laukustaan, jossa sitä näytti ihmeellisesti riittävän. Heikommat miehistä tahtoivat nääntyä tähän yhtämittaiseen vaellukseen, mutta ihmeellisesti heidän voimansa kuitenkin riittivät. Vähän väliä näkyi heidän sivuillaan kasakka ja kalmukkijoukkoja, mutta nämä eivät näyttäneet uskaltavan lähestyä ryysyistä joukkoa.
Kertaakaan ei vanhus pysähtynyt arvellakseen matkan suunnasta, ja virtojen eteen sattuessa löytyi aina sellainen paikka, josta hyvin pääsi yli menemään.
Muutamia päiviä näin taivallettuaan, saapuivat Beresina-joen latvoille. Tänne oli muuan kasakkalauma seuraillut heitä tsaarin käskystä ja aikoivat yön tullen hyökätä suomalaisten kimppuun.
Lunta oli tullut pohjoisempana jo vahvasti maahan ja väsymättömänä raahusti rykmentti eteenpäin kuun valaistessa hohtavia hankia. Vaatteet samoin kuin hikiset hevosetkin muuttuivat huurteesta valkoisiksi ja niinkuin aaveet huojuivat miehet eteenpäin kuun sinertävässä valossa. Muutaman luostarin kupeella väjyi kasakkalauma suomalaisia, mutta kun nämä muutaman pyssyn kantaman päässä huojuivat eteenpäin, valtasi kasakat hämmästys ja neuvottomuus. Luostarin portista astui ulos muuan rukouksissa ollut munkki ja nähtyään suomalaiset, lausui rintaansa lyöden:
— Katsokaa, Liettuassa kaatuneiden suomalaisten haamut palaavat kotimaahansa!
Munkin sanat herättivät kauhua kasakkajoukossa. Turhaan odotettiin päällikön hyökkäyskäskyä, vaikka miekatkin olivat jo siltä varalta paljastetut. Totta tosiaan! Haamujahan nämä olivatkin ja heitä oli seurailtu.
Kasakat poistuivat ja suomalaiset saivat jatkaa rauhassa matkaansa. Ja muutamien päivien perästä tuli näkyviin Riian kaupunki, jonka portille vanhus johti suomalaisensa. Riiassa oli kuninkaallinen varusväki ja saatuaan kaupungissa lepoa ja hoitoa, voivat suomalaiset nyt jo helpommin jatkaa kotimatkaansa.
Kun vanhus oli saanut kuoleman väsyneen joukkonsa ihmisasunnoihin, laskeutui hänkin vuoteelle ja ojensi ristityt kätensä ylös. Samalla kuin hänen silmissään oli kirkas loiste, kuiskaili hän jotain kiitosta matkan johdosta sille, joka oli näyttänyt hänelle tien.
Napuan sankarit.
Valju täysikuu kohosi verkalleen Ilmajoen metsien takaa ja valaisi Isonkyrön pappilan vierastapaa, jossa istui hämärähetkeä viettämässä toistakymmentä soturipukuista miestä. Porin rykmentin upseerit olivat kokoontuneet päällikkönsä eversti von Essenin kutsusta keskustelemaan huomispäivän odotetusta taistelusta.
Oli helmikuun 18 päivä v. 1714. Pari päivää oli viisituhatmiehinen Suomen armeija odottanut täydessä taistelujärjestyksessä vihollista Napuen kylän kentillä. Juuri äsken oli palannut tiedustelijajoukkue, ilmoittaen ruhtinas Galitzinin 15-tuhatmiehisen armeijan kanssa olevan täydessä marssissa Isoonkyröön.
Taistelusuunnitelma oli tehty paria päivää aikasemmin, jolloin eversti von Essen oli ehdottanut peräytymistä Vöyrin metsäisemmille seuduille, jossa olisi vähälukuiselle Suomen armeijalle ollut paljon paremmat puolustautumisen mahdollisuudet. Ratsuväen päällikkö de la Barre oli kuitenkin saanut kiivaasti vaadittuaan taistelupaikaksi Napuen kentät viittailtuaan von Essenille, että tämä mahdollisesti pelkää avonaista taistelupaikkaa. Ylikomentaja, kenraalimajuri Armfelt oli ollut samaa mieltä, että Napuen kenttä olisi sopivin taistelupaikaksi ja niin olivat joukot sijoitetut Napuen kylään.
Kuu valaisi pappilan vierastavan niin valoisaksi, että saattoi hyvin nähdä, miten eversti von Essen istui synkkänä ja tuijotti kuun valoläikkään permannolla. Piippu oli sammunut hänen kourassaan ja otsa oli käynyt syviin uurteisiin. Kirkkoherra Aejmelæuksesta oli äänettömyys niin painostava, että hän nousi ja sytytti kynttilät. Eversti Essenkin suoristi ryhtiään, nousi seisoalleen ja virkkoi toisille upseereille:
— Te tiedätte, toverit, että huomispäivänä alkaa taistelu ja se on ehken viimeinen tässä sodassa. Luulen, että siinä ratkaistaan kohtalomme, hyvin tahi huonosti, ja ne, jotka pari päivää sitten sotaneuvottelussa viittailivat meitä pelkureiksi, kun olisimme tahtoneet valita Vöyrin taistelupaikaksi, saavat nähdä, että emme todellakaan pelkää. Toivon, että taistelemme viimeiseen mieheen.
— Viimeiseen mieheen! huudahti kapteeni Hinnel ja paljasti miekkansa.
Toiset upseerit seurasivat hänen esimerkkiään ja kuun säteet leikkivät paljastetuilla miekan terillä, jotka olivat kohotetut kunnia-asentoon. Kumeana kajahti salissa hurraa-huuto, mutta siinä oli outo sointu. Kun toiset upseerit olivat poistaneet huoneesta, virkkoi eversti Essen kirkkoherra Aejmelæukselle:
— Se, että taistelupaikaksi valittiin aukeat Napuen kentät, oli viimeinen tyhmyys tässä sodassa. Minulla on sellaiset aavistukset, että huomispäivänä murskataan viimeiset Suomen joukot. Sanokaa, kirkkoherra, olemmeko me perikatoon tuomittu kansa?
— Sitä en usko, virkkoi kirkkoherra kynttilän liekkiin tuijottaen. — Miten käyneekin huomisen päivän ja monen sitä seuraavan, on sittenkin kerran tämä kansa nouseva tuhkankin alta.
* * * * *
Seuraava päivä vaikeni harmaana ja myrskynenteisenä. Eversti von Essen ratsasti taistelulinjalle, jossa juuri alotettiin jumalanpalvelusta. Tultuaan rintaman eteen paljasti eversti päänsä ja yhtyi virteen, jota tuhannet, pakkasessa värjöttävät sotilaat veisasivat. Kenraalimajuri Armfelt nähtiin niinikään paljastetuin päin ottavan osaa hartaushetkeen, mutta sen loputtua ratsasti rintaman editse ratsuväen päällikkö de la Barre ja sivuuttaessaan Armfeltin, tervehti tätä kylmästi. Nähtyään tämän, pudisti eversti Essen merkitsevästi päätään. Hän tiesi Barren kadehtivan Armfeltin päällikkyyttä ja se ei ennustanut hyvää tämän päivän taistelulle.
Valmistuttiin taisteluun. Kenraalimajuri Armfelt ratsasti keskustaan sijoitettujen porilaisten eteen ja puhui näille:
— Porin miehet! Tiedän, millä tunteilla olette jättäneet kotiseutunne vihollisen valtaan ja nyt, kun vihdoinkin päästään ratkaisevaan taisteluun, uskon että teillä niinkuin meillä kaikilla on sama tunne tällä hetkellä: voittaa tahi kuolla.
Porilaiset vastasivat ylipäällikölle innokkaalle hurraahuudolla jaArmfelt ratsasti samoilla sanoilla rohkaisemaan toisia rintaman osia.
Kohta nähtiin venäläisten marssivan joen äyrästä kohti ja samalla purkautui pilvistä lumipyry, jonka tuuli toi suomalaisten silmille.
— Tuo ei ole hyväksi, virkkoi joku vanha sotilas. — Narvassa pyrysi lumi vasten venäläisten silmiä, mutta Pultavasta lähtien näkyy tuuri muuttuneen.
Venäläiset alkoivat ampua ja ilmassa vihelsi ja vinkui. Eversti Essenin ratsu kaatui ensiksi ja äskeinen vanha sotilas virkkoi jälleen: — yhä vain huonoja enteitä.
Samalla hetkellä toi de la Barren adjutantti sanan Essenille, että vasemman siiven on peräydyttävä.
— Minä tottelen vain kenraalimajuri Armfeltin käskyjä, kivahti Essen ja komensi pojat ampumaan. Taistelu kiihtyi joka hetki ja kohta kuuli eversti Essen kapteeni Hinnelin takanaan huohottavan:
— Se kirottu Barre on ratsuväkensä kanssa jättänyt taistelutantereen.
— Se roisto! kähisi Essen.
— Ainoastaan kaksi eskadroonaa Turun rakuunoita on jälellä. He eivät ole totelleet hänen peräytymiskäskyään ja ovat juuri hyökkäämässä.
Armfelt oli lähettänyt sanan kaikille rintaman osille, että oli ryhdyttävä pistinhyökkäykseen ylivoimaista vihollista vastaan. Suomalaisten raivokkailla pistinhyökkäyksillähän oli ennenkin selvitty tiukoista paikoista.
— Hei, pistimet tanaan ja eteenpäin mars! huusi Essen pyryn ja ruudinsavun seasta!
— Näyttäkäämme ranskalaiskerskurille, kuka tässä pelkää. Lyökäämme maahan verivihollinen!
Vihollinen ei tälläkään kertaa kestänyt raivokasta pistinhyökkäystä, vaan epäjärjestyksessä peräytyi joen pohjoispuolisille vainioille ja niityille. Vihollinen oli kuitenkin uusilla reservijoukoilla kiertänyt suomalaisten selän taakse ja vasemmalle kyljelle.. Syntyi uusi taistelu, jota molemmin puolin käytiin raivokkaasti ja suomalaisten joukot yhä harvenivat, joskin venäläisten rivitkään eivät säästyneet. Eversti Essen haavoittui, mutta johti siitä huolimatta useita tunteja verta vuotavana porilaisten ympärille muodostunutta kiivasta taistelua. Miekkaansa nojaten laahusti hän lumessa polvillaan ja näki porilaistensa kaatuvan viimeiseen mieheen. Taistelu etääntyi ja eversti Essen jäi hankeen makaamaan.
Hän havahtui siitä, kun joku siveli hänen otsaansa lumella.
— Missä rykmentin upseerit ovat? kysyi eversti Essen mieheltä.
— Kaikki ovat kaatuneet, herra eversti.
— Missä kenraalimajuri Armfelt on?
— Näin hänen äsken miekka kädessä raivaavan tietä itselleen.
— Kaikki on siis menetetty?
— Niin, herra eversti.
— Mutta kaikki ovat kuitenkin sankarien tavalla taistelleet, muut paitsi Barre joukkoineen.
— Kyllä. Sen he ovat tehneet, herra eversti.
Eversti Essen käännähti selälleen ja hänen haavoitettu ruumiinsa nytkähti. Kerran vielä kohosi rinta ja vapisevilta huulilta tuli kuiskauksena sanat:
— Ja sittenkin on kaikki menetetty.
Eversti Essenin viereen polvistunut sotilas aikoi ottaa päällikkönsä syliinsä kantaakseen hänet turvallisempaan paikkaan, mutta huomasi jo hengen hänestä lähteneen.
Ympärillä oli hiljaista. Vihollinen ampui vain Napuen kylässä voittolaukauksia.
Pohjan tuntureilla.
Raudankova pakkanen oli purrut lumen heliseväksi. Sen ääni askelten alla muistutti helisevän teräksen ääntä, kun pieneksi kutistuneen Suomen armeijan tähteet pyrkivät tunturien yli kotimaahansa. Vielä kerran oli täytynyt Suomen puristaa kokoon muutamien tuhansien suuruinen armeija Kaarle XII vaatimuksesta, joka palattuaan Turkista v. 1714 oli puuhannut uuden sotaretken aikoen valloittaa Norjan Tanskalta, siten korvatakseen ne maat, jotka Ruotsilta tulisivat rauhanteossa menemään Venäjälle. Suomella oli enää vähäinen miesluku jälellä Ison vihan viimeisiltä vuosilta ja niistäkin oli tsaari Pietari kuljettanut osan Venäjälle orjiksi. Ainoastaan joku mieskuntoinen mies jäi kuhunkin pitäjään, kun syksyllä 1718 viimeinen ja kovin onneton sotaretki aloitettiin ja Suomen armeija koottiin Armfeldin johdolla Trondhjemia valloittamaan.
Vihollisen kuula teki etelä-Norjassa lopun kuninkaasta ja sotatoimet lopetettiin heti. Armfeldkin sai käskyn tuoda joukkonsa Ruotsin puolelle ja sitä tietä kotimaahan, ja nyt oli tämä pieneksi supistunut Suomen onneton armeija palausmatkalla joutuen vielä viimeiseksi lopuksi taistelemaan nälkäisenä ja väsyneenä ankaraa pakkasta ja purevaa viimaa vastaan, joka pohjoisesta puhalsi tuntureilla.
Oli varhainen joulunaaton aamu. Rautalammin komppania, johon suurin osa Suomen jälelle jääneestä armeijasta kuului, oli viettänyt yönsä muutamissa heinäladoissa ja komppania sai käskyn lähteä taipaleelle. Luultiin voitavan ehtiä johonkin tunturikylään jouluillaksi ja levättyään rauhassa lähtivät miehet taas reippaammin taivaltamaan eteenpäin. Kuormasto lähti edeltä aukasemaan tietä, mutta väsyneet ja laihtuneet hevoset liikkuivat hitaasti, varsinkin raskaiden tykkirekien edessä. Kulkue eteni hitaasti ja pakkasessa täytyi miesten takoa jalkojaan lujasti lumeen pysyäkseen lämpiminä. Aamupäivällä alkoi pyryttää ja komppanian päällikön oli vaikea pysyttää oikea suunta. Pyry yltyi rajuilmaksi ja lumensekainen viima pieksi ankarasti kasvoihin, tunkeutuen hatarain, repaleisten vaatteiden lomista paljaaseen ihoon. Lähellä puolta päivää väsyivät tykkirekiä vetävät hevoset ja ne täytyi riisua, kun kuormaston hevosia ei voitu käyttää avuksi, sillä nekin jo horjahtelivat väsymyksestä. Tykkireet jäivät tielle ja matkue alkoi huojua myrskyssä eteenpäin. Osa miehistöstä olisi tahtonut levähtää ja sulatella leipäpalan ravinnokseen, mutta toivottiinhan päästävän kylään illaksi ja olisi siis kiirehdittävä.
Lumi ratisi ja valitti rekien alla ja helisi saappaissa, joista saumat olivat ratkeilleet. Pyryssä kuului hevosmiesten huutoja ja päällystön komennuksia:
— Eteenpäin, eteenpäin!
Illan suussa ilmoitetaan Rautalammin komppanian päällikölle, TuomasTuomaanpojalle, että hevoset eivät jaksa.
Tuomaan rinnalla paarustava ja häntä joukon nuorempi veljensä, YrjöTuomaanpoika, virkkoi Tuomas-veljelleen:
— Eivät jaksa miehetkään enää. Meidän on jäätävä yöksi johonkin tuulelta suojaiseen paikkaan.
— Ole vaiti, täytyy jaksaa! virkkoi Tuomas ja taas kajahti hänen voimakas äänensä:
— Eteenpäin, mars!
Miesjoukko sivuutti uupuneet hevoset, joiden ajajat sadattelivat ja kylmän käsissä hakkasivat käsiään hartioihinsa. Näin vaellettiin, kunnes toivo kylän saavuttamisesta oli mennyttä. Se oli varmaankin sivuutettu pyryssä. Tuli vastaan vähän loivempi alanko, jossa oli useita heinälatoja. Kun miehistäkin heikommat alkoivat horjahdella hankeen, sai armeija pysähtymiskäskyn ja nuotioita alettiin rakentaa latojen eteen. Tällä kertaa löytyi puita riittävästi ja myrskykin oli jo asettunut, että roihuavat nuotiot pian lämmittivät väsyneitä, kylmästä kohmettuneita jäseniä. Pakkanen oli kuitenkin pureva ja hevoset, joille ei ollut riittäviä peitteitä, hytisivät vilusta. Tahtoipa miestenkin kesken syntyä riitaa lämpimimmistä paikoista nuotioiden ääressä, viima kun pohjoisen puolelle kääntyen pureksi vihaisesti latojen seinämillä.
Jouluillan ateriaksi sulatettiin palanen jäätynyttä leipää ja miehistössä syntyi murinaa, jokainen kun olis tahtonut enemmän.
— Ei palaakaan enää, sanoi jyrkästi komppanian päällikkö Tuomas Tuomaanpoika. — Minun täytyy vastata siitä, että leipä riittää vielä ainakin kahdeksi päiväksi ja sitä on niukasti.
Ravintotilkan ja nuotioiden lämmön vaikutuksesta alkoivat muutamat torkahdella ja heitä oli toisten pidettävä hereillä, kun nukahtaminen moisessa pakkasessa olisi tietänyt ehdotonta loppua.
Armeijan pappi kaivoi muutaman reen pohjalta raamatun ja alkoi siitä lukea korkealla äänellä Kristuksen syntymästä. Se toi taas mieleen joulun niillekin, jotka pakkasen ja nälän turruttamina olivat sen jo unohtaneet. Siitä olikin vuosikymmeniä, kun oikeata joulua oli voitu pitää. Monet olivat olleet sotateillä vuosikausia ja sitä ennenkin oli joulurauha vain muisteloissa. Kuitenkaan ei tällaista jouluyötä vielä ennen ollut kenelläkään ja ne, jotka olivat vielä voimissaan, ajattelivat kotiin pääsyä ja tulevata joulua jossain kotinurkilla. Olisihan siellä edes lämmintä.
Aamuyöstä täytyi armeijan taas lähteä taivaltamaan, kun puut loppuivat ja armoton pakkanen tuntui vain kiihtyvän. Tuomas Tuomaanpoika kantoi muutamasta ladosta heinän tähteitä ja kehoitti niitä kuumentamaan nuotioissa ja laittamaan saappaisiin jalkojen suojaksi. Useilta oli jo varvas paleltunut ja jalkarievut jäätyneet kenkiin kiinni. Torkkuvat hevoset valjastettiin ja matkue alkoi taas lähteä etelää kohti taivaltamaan.
Joulupäivä selkeni kirkkaana ja viima vihloi yhä polttavammin kasvoja ja koko ruumista. Puolipäivään taivallettua, väsyivät muutamat ja heittäytyivät tiepuoleen lepäämään. Kiroten raastettiin heidät pystyyn ja joka ei jaksanut, sovitettiin rekiin ja niissä saivat he hiljalleen jäätyä toisten huomaamatta. Armfeld parin muun upseerin kanssa oli ajanut edellä vahvalla hevosellaan ja jättänyt armeijan Tuomas Tuomaanpojan johdettavaksi ja hänen vastuulleen. Kun vielä illansuussakaan ei alkanut näkyä ihmisasunnoita ja kun Armfeldin reen jäljetkin oli viiman juoksuttama lumi peittänyt, alkoi miehistö suuttuneena napista.
— Ettekö käsitä, että meidän on nyt pyrittävä takaisin kotimaahan ja meidäntäytyykestää. Siellä kotiseuduilla ei ole ketään, jotka rakentaisivat talot pystyyn, puhui Tuomas Tuomaanpoika. — Jumalan nimessä siis eteenpäin mars! Hetkisen huojui miesjoukko eteenpäin ja kun muutama hevosista jäi väsyneenä tiepuoleen, olisivat miehetkin jättäytyneet kinoksiin lepäämään.
— Ettekö näe, että puita nuotioita varten ei ole missään, sanoi Tuomaanpoika. — Koko armeija on minun vastuullani ja minun on se vietävä täysilukuisena tunturien yli.
— Niin, niin, mutta me emme jaksa…
— Eteenpäin, eteenpäin mars! kajahti Tuomaan ääni ja kun hänen rinnallaan huojuva Yrjö-veli pyrki edes vähäiseksi hetkeksi levähtämään sanoen tapaavansa toiset, virkkoi Tuomas hänelle:
— Etkö aio totella esimiestäsi? Kun olen saattanut armeijan tunturien ylitse, on siinä minulle, mutta sinun on päästävä kotiin, poika, panemaan talo taas pystyyn. Eteenpäin, eteenpäin mars!
Seuraavan yön nuotioihin oli enää vaikea saada puita. Muutamia rekiä lyötiin kappaleiksi ja kinokseen koetettiin kaivaa hautoja, joissa olisi ollut suojassa purevalta viimalta. Mitä vain suinkin löytyi, jonka arveltiin palavan, kannettiin nuotioihin ja alituisesti liikkeellä ollen päästiin taas aamupuolelle, jolloin Tuomas Tuomaanpoika komensi armeijan liikkeelle. Siitä oli jo muutamia miehiä jäänyt taipaleelle ja lähtiessä komensi Tuomas lopettamaan ne hevoset, jotka eivät jaksaneet kylliksi nopeasti kävellä ja olivat hidastuttamassa matkuetta. Vain kymmenkunta hevosta jäi jälelle ja näiden rekiin asetettiin musketit ja eväsreput.
Seuraava päivä valkeni eikä vieläkään näkynyt millään suunnalla ihmisasunnoita. Miehistö huojui kalpeana ja väsyneenä ja Tuomas Tuomaanpojan täytyi ponnistaa kaikki voimansa, pysyäkseen pystyssä. Mutta hänenhän täytyi kestää loppuun asti. Armeija oli hänen vastuullaan ja se oli saatettava tunturien yli. Sitten hän ei enää jaksaisi. Yrjö saisi mennä panemaan taloa kuntoon.
Keskipäivän lähetessä oli yksi ja toinen alkanut kuumeesta ja väsymyksestä hourailla. Täytyi pysähtyä levähtämään. Puita ei ollut ja miehistö kävi arvelematta rekien kimppuun jättäen vain kaksi jäljelle. Nämä paloivat pian ja kun puita ei muualta saatu lyötiin muskettien periä vastakkain ja kappaleet nuotioon. Rykmentin pappi houraili ja saarnasi ikuisesta joulusta, joka oli tunturien toisella puolella alkava. Yrjö Tuomaanpoika aikoi heittäytyä kinokseen, multa Tuomas sanoi hänelle tiukasti:
— Mars pystyyn, poika! Etkö ymmärrä, että sinun on päästävä kotiin.
Useimmilla olivat jalat osittain paleltuneet ja muutamilta kädetkin. Tuskissaan työnsivät he käsiään hiilloksiin. Kun nuotioista ei lähtenyt enää mitään lämmintä ja kun pistimien kärkiin pistetyt ja nuotioissa sulatellut leipäpalat oli syöty, komensi Tuomas miehet taas liikkeelle. Yhteen ryhmään likistyneenä, horjahdellen ja tylsänä laahusti armeija eteenpäin ja jälelle jättäytyviä täytyi Tuomaanpojan tyrkkiä musketin perällä saadakseen heitä pysymään joukossa.
Kaikista Tuomaan ponnistuksista huolimatta jättäytyi kuitenkin yksi ja toinen kinokseen. Heidän lasittuvat silmänsä painuivat kiinni ja viima alkoi peitellä heitä lumiinsa.
Illan hämärtyessä näkyi kylä alempaa laaksosta ja kun Yrjö Tuomaanpoika horjahti hankeen, repäisi Tuomas hänet pystyyn ja takoi häntä hartioihin virkkaen:
— Älä niskoittele esimiestäsi vastaan, poika! Sanoinhan, että sinun on mentävä kotiin rakentamaan taloa.
— Entä sinä?
— Niin… minä… Minä jään kokoomaan miehiä, jotka ovat jääneet jälelle, sillä minun on vastattava armeijan täysilukuisuudesta esimiehelleni. Etkö sitä ymmärrä, poika?
— Mutta sinun on myöskin tultava kotiin, sopersi Yrjö aavistaen, ettäTuomas jäisi kinokseen niinkuin monet toverinsakin.
— Kylä näkyy tuolta ja sinne on enää virstan verran. Minä jätän nyt armeijan vuorostani sinun vastuullesi ja sinun on se vietävä tuonne kylään. Ymmärrätkö?
— Kyllä, Tuomas.
— Minä tulen, kun joudun. Mars eteenpäin!
Yrjö aikoi kääntyä vielä jälelleen katsomaan, mutta Tuomas tyrkkäsi häntä menemään ja kun joukko oli hävinnyt mäen alle, horjahti Tuomas kinokseen ja tunsi hivelevää levon tunnetta.
Ei, mitä hänelle nyt olikaan tapahtumassa? Häh oli aikonut jättäytyä toisten uupuneiden joukkoon, kun ei saanutkaan armeijaa täysilukuisena tunturien ylitse, mutta eihän hänellä ollut siitä vastuu sen suurempi kuin Armfeldillä, joka oli sen jättänyt kokonaan oman onnensa nojaan. Ei, tästä täytyy sittenkin nousta. Yrjö saattaa sairastua ja talo kotinurkilla jää panematta kuntoon.
Tuomas ponnistautuu liikkeelle ja tuntee, että jalat ovat jäätyneet, mutta eteenpäin on päästävä. Kinoksiin horjahdellen pääsee hän vihdoinkin kylään, johon toiset ovat jo ehtineet. Armfeld on mennyt siitäkin ohitse ja kun miehistö luetaan, on armeijasta puolet jääneet tuntureille.
Tyhjä luentosali.
Purevan kylmä helmikuinen viima puhalteli v. 1721 Turun puoleksi palaneiden talojen nurkissa, kapeilla kujilla, joissa kaikkialla vielä virui venäläisten jätteitä, heiniä ja muuta roskaa. Kiertelipä surullisesti valitteleva viima niitäkin taloja, jotka venäläiset olivat Turusta lähdettyään jättäneet ja joihin kaupungin paenneista asukkaista oli muutamia harvoja perheitä muuttanut takaisin.
Elämä oli sammunut ennen niin vilkkaan ja elämänhaluisen Turun kaduilta näinä pitkinä kärsimysten vuosina. Joskus näkyi vain viluinen kulkija kuin takaa-ajettuna kiirehtivän ränsistyneiden talojen seinävieriä, piilottautuakseen hataraan asuntoonsa. Tuomiokirkko oli kuitenkin vielä paikoillaan, vaikka senkin sisällä näkyi hävityksen jälkiä, ja kiirehtivä kulkija loi katseensa sen torniin, kuin siltä turvaa hakien.
Viima vihelteli kulkiessaan autioilla kaduilla, pyöräytti lunta lian ja roskan peitteeksi ja jatkoi matkaa edelleen. Se pysähtyi hetkeksi kiertämään akatemiataloakin ja kurkisti sen avonaisista ovista sisään, valitteli särjetyissä ikkunoissa ja pyöräytti tyhjäksi raastetun luentosalin permannolla muuanta kirjasta, jonka puukannet olivat irtautuneet ja jonka aikulehdellä oli kömpelöillä, puuhun veistetyillä kirjaimilla painettu: »Se aapic-kiriapainettu Daniel Medelplanilta, Pälkäneen Taurialan kylässä v. 1716.»
Surullisella vaellusretkellään oleva pohjoisviima ei tästä ymmärtänyt mitään ja jatkoi matkaansa.
Vähäistä myöhemmin, kun yliopiston luentosalista lunta sisään puhalteleva tuuli oli poistunut, astui sinne kaksi viluista, vaippoihinsa tarkasti kääriytynyttä miestä. Toinen oli Someron kirkkoherra Jaakko Riz, joka Ison vihan alussa oli paennut Inkerinmaalle, mutta josta hän äsken oli palannut ja tullut nyt Turkuun hoitamaan väliaikaisen konsistorion esimiehen virkaa. Venäläiset upseerit olivat hänet tähän toimeen määränneet ja kun kirkkoherra Riz muutenkin halusi auttaa hädänalaista kansaansa, ei hän tahtonut vastustella toimeen ryhtyessään.
Toinen hänen toverinsa oli Pernajan kirkkoherra Pietari Serlachius, joka oli hänkin ollut pakolaisena ja sattumalta yhtynyt virkatoveriinsa.
— Surkealta näyttää täälläkin, virkkoi Jaakko Riz katsellen ympärilleen autiossa luentosalissa, jossa oli vielä nurkissa venäläisten majailun jätteitä.
— On vaikeata käsittää, miksi Herra on pannut näin raskaan kuorman päällemme, virkkoi Pietari Serlachius. — Tämäkin nyt tässä… maan korkein opinahjo… venäläisten likaamana ja saastuttamana.
Kirkkoherra Serlachius vaikeni ja jatkoi hetken kuluttua:
— Minusta tuntuu, niinkuin tällä ajanjaksolla olisi syövytetty sammumaton kammo ja viha kansamme vereen idän raakalaisia kohtaan. Sitä kammoa imevät lapset äitiensä rinnoista ja se paisuu vielä voimaksi, joka maksaa nämä kohlut samalla mitalla.
— Minun on kosto, sanoo Herra, virkkoi Jaakko Riz. — Vaikka kyllähän minäkin myönnän, että Suomen kansa voi vielä kerran nousta tästäkin kurjuudesta ja häpeästä.
Pietari Serlachius oli huomannut luentosalin permannolla Medelplanin aapisen ja nosti sen sieltä alkaen uteliaana silmäillä muun muassa jäykillä kirjaimilla painettua Isämeidän rukousta.