The Project Gutenberg eBook ofSuomen historiallisia kertomuksia 2This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suomen historiallisia kertomuksia 2Uskonpuhdistuksesta Uudenkaupungin rauhaanAuthor: Veikko KorhonenRelease date: June 28, 2024 [eBook #73934]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Osakeyhtiö Valistus, 1924Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEN HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA 2 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suomen historiallisia kertomuksia 2Uskonpuhdistuksesta Uudenkaupungin rauhaanAuthor: Veikko KorhonenRelease date: June 28, 2024 [eBook #73934]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Osakeyhtiö Valistus, 1924Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Suomen historiallisia kertomuksia 2
Uskonpuhdistuksesta Uudenkaupungin rauhaan
Author: Veikko Korhonen
Author: Veikko Korhonen
Release date: June 28, 2024 [eBook #73934]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Osakeyhtiö Valistus, 1924
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEN HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA 2 ***
Uskonpuhdistuksesta Uudenkaupungin rauhaan
Kirj.
Helsingissä, Osakeyhtiö Valistus, 1924.
Taipumaton.Hannu Krankka.Vaikealla tiellä.Petetty talonpoikaispäällikkö.Nuijan jälkiä.Aapelusta oppimassa.Rauhan vieras.Kuninkaan koulu.Pitäjiä käymässä.Kevätjuhla.Suuren työn päätyttyä.Kirkon rangaistus.Piispan käräjät.Suomen leijonat.Ruotuvääpelin miekka.Kansan suosima ylimys.Riitaisilla vesillä.Viidensadan retki.Nälkävuoden joulu.Sotaisa kuningas.Muuan jouluyö.Kotiinpaluu.Napuan sankarit.Pohjan tuntureilla.Tyhjä luentosali.Piilopirtillä.Kodin raunioilla.Salonkävijä.
Taipumaton.
Erämaan ensimmäinen kirkko oli saatu valmiiksi ja pitäjän kaukaisimmaltakin kulmalta hiihtelivät miehet uutta Herran huonetta ihmettelemään ja kirkon miestä katsomaan, muutamilla mukanaan metsopari hengen miehelle tulijaisiksi.
Laajan pitäjän perimmäisessä pohjukassa oli kuitenkin mies sellainen, joka ei mokomalle matkalle lähtenyt. Kivijärven Kinnulan Hukkainen oli muutamia vuosikymmeniä aikasemmin muuttanut näille asumattomille riistamaille ristin kastetta pakoon etelä-Hämeestä, jossa ei mielestään saanut rauhaa kierteleviltä saarnaajamunkeilta. Nyt oli täällä sama vastus edessä vielä vaativampana ja vähän väliä sai Hukkainen tiukat sanat kirkkoherralta, joka vaati häntä tulemaan ristin kasteelle ja muutenkin seurakunnan yhteyteen.
Hukkainen ei näistä kirkon miehen sanoista välittänyt eikä lähtenyt toisten tavalla uutta ihmettä katsomaan, vielä vähemmin kirkon miehelle metsopareja jousellaan ampumaan. Koko tienoon pelättynä taikojana eleli hän kalajärvillään ja riistamaillaan, joille Hukkaisen taikoja pelkäävät naapurit eivät uskaltaneet käydä riistan jaolle.
Talonsa oli Hukkainen rakentanut korkealle niemekkeelle lahna-apajistaan kuuluisan järven rannalle. Kalapaikka oli ennen kuulunut hämäläisten takamaaosuuksiin, mutta savolaisetkin olivat saaneet osansa tuottoisista apajista, ennenkun Hukkainen valtasi paikan itselleen.
Kun naapurien oli käynyt vaikeaksi liikkua peljätyn erämiehen lähettyvillä, sai Hukkaisen talo jäädä kokonaan omiin oloihinsa ja kirkkoherran sanatkin jäivät usein toimittamatta perille.
Sattuupa kerran kesäisillä pitäjäretkillään erämaaseura, kunnan kirkkoherra Laurentius kulkemaan läheltä tätä paatuneen pakanan olinpaikkaa ja pyytää Tahvanaista, lähimmän talon isäntää, tämän taitavan taikojan pesälle toverikseen.
— Ei tuonne taida uskaltaa lähteä, arvelee Tahvanainen peloissaan. Ei olisi käynyt kirkon miestäkään vastustaminen, mutta paha oli joutua Hukkaisenkin vihoihin. Saattoihan tämä taikoa vaikka karhun karjaa raatelemaan, tahi hävittää kokonaan kala- ja karjaonnen. Milläpäs sitten henkeäsi pidit, jos nämä tärkeimmät tulopuolet joutuisivat naapurin taikomina tuottamattomiksi.
— Miks'ei uskalla? tiukkaa Laurentius.
— Paha on sen miehen vihoihin joutua… on taikoja semmoinen.
— Ei taikuudella ketään vahingoiteta. Vahingoita saattaa joskus tulla, mutta ne tulevat muuten eikä pahan voimasta, selittää Laurentius.
— Eikö sitä käyntiä voisi jättää toiseen kertaan? esittelee Tahvanainen raappien korvallistaan. Kun saisi nyt kirkon miehen jättämään käyntinsä, niin ehkä jäisikin kokonaan.
— Ei ole minulla usein tilaisuutta liikkua laajan pitäjän perukoilla, ja tahdon omin silmin nähdä sen pakanan, sanoo Laurentius ja kiirehtii peloissaan pälyilevää miestä lähtöön.
— Mutta jos minulle vahinko tulee, niin kirkon herran on se korvattava, sanoo Tahvanainen ja saa surullisesti hymähtävän papin menemään tähän lupaukseen.
Hukkainen on rakentanut talonsa joka suunnalta järveen viettävän mäen nyppylälle ja linnoituksen tapaan on pihamaa ympäröity joka puolelta rakennuksilla. Katon rajassa oli ikkuna-aukkoja ja niitä saattoi pitää ampuma-aukkoina tarvittaessa ja sitä varten oli Hukkainen ne laittanutkin. Mahtava portti oli vahvasti raudoitettu ja voitiin tarpeen tullen lukita. Vaikeatapa oli päästä tämän metsäkarhun majaan, jos ei suosiolla tahdottu laskea.
Hukkainen oli kalaverkoillaan, kun vieraat saapuivat taloon ja kun emäntä sai kuulla, ketä vieraat olivat, laittoi hän tyttärensä sanomaan tästä isälleen.
Odotettiin iltaan saakka Hukkaista, mutta turhaan ja emäntä jo ilkahti kirkon miehelle:
— Taidatte turhaan odottaa. On saattanut lähteä vaikka pitemmällekin pyyntimatkalle.
Laurentiuksen kiivas luonto jo kuohahti.
— Älä ilku, vaimo. Vielä me hänet tavotamme ja Turkuun on silloin tie selvä niskottelijalla. Kyllä esivalta yhden miehen taivuttaa.
Tahvanainen oli hyvillään, että Hukkainen näytti jäävän tapaamatta. Eipä nyt naapuri voisi häneenkään kirojaan kohdistaa, varsinkin kun hän vielä lähtiessään kuiskasi Hukkaisen emännälle:
— En olisi mitenkään lähtenyt, mutta kun kirkon mies pakotti ja uhkaili. Sanohan tämä Hukkaiselle, ettei suotta minulle vihottele.
Laurentius ei kuitenkaan aikonut jättää vielä tähän käyntiään. Keskikesän lämpimänä yönähän saattoi nukahtaa vaikka jossain heinäladossa ja mennä sitten aamulla ennen kukon laulua Hukkaisen talolle. Ristin kastetta ja kirkkoa pakoileva mies ei silloin varmaankaan osaisi eikä ehtisi piilottua.
— On saattanut lähteä vaikka etäisimmille järville lahnankutuun tämä Hukkainen, arveli Tahvanainen soutaessaan rivakoin vedoin Lahnajärven selkää.
— Ei ole mennyt minnekään, kivahti pappi ja jatkoi: — Aamulla hänet kyllä tapaamme ja nyt yövymme tähän läheisyyteen jonnekin. Meillä on leipääkin repussamme ja voimme onkia jonkun kalan ja paistaa sen hiilloksella.
Tämä kirkon miehen päätös oli kokonaan aavistamaton Tahvanaiselle ja kaikenmoisia syitä tehden olisi hän tahtonut Laurentiuksen jättämään aikeensa. Jopa uhkaili Tahvanainen jättää kirkkoherran yksinään salolle ja lähteä kotoisiin toimiinsa.
— Silloin sinua viikon jalkapuussa istutan, uhkasi Laurentius ja sai mukisijan vaikenemaan. Jalkapuu, joka oli nähty kirkon eteisessä, oli hirvittävä laitos, varsinkin sen jälkeen, kun oli muuan pitäjäläinen nähty siinä kädet taakse sidottuina istuvan ja hikikarpaloita otsastaan pusertavan.
Järven toiselta rannalta löytyi kaislikkopoukama ja siihen Laurentius ohjasi venheen. Sattuipa olemaan lahnaparvi kudulla kaislikossa ja niin sakeasti oli siinä veden karjaa, että sulin käsin sai niitä venheeseensä lappoa. Ihmeissään oli Tahvanainenkin ja Laurentius sanoi hänelle:
— Katsohan, kun taivahinen Isä toimittaa meille näin runsaan illallisenkin. Tästä tiedät hänen olevan meidän puolellamme.
Osa saaliista perattiin, ja kun hengen miehellä oli repussaan suolaakin näin pitäjällä liikkuessaan, siveltiin sitä kaloihin ja paistettiin nuotiolla, joka oli laitettu vähän etäämmäksi metsään, ettei savut näkyisi Hukkaiselle. Laurentius laittoi itselleen illallisen jälkeen havuista ja tuoreista koivun lehvistä vuoteen, mutta Tahvanainen lähti vielä pyydystämään lahnoja, jotka ihan rantaäyräälle hypähtelivät. Saisihan edes viedä Hukkaiselle lahnoja lepykkeeksi ja osan kotiinkin. Aamulla niitä olikin aikamoinen kasa venheen pohjalla, ja hengen mieskin ihaili saalista, virkkaen Tahvanaiselle:
— Noillahan maksaisitkin kesäsaatavat kirkolle ja minulle, kun kuljettaisit ne pappilaan.
— Mitenkä niitä tällaisen matkan takaa, jurahti Tahvanainen. — Kyllä ne on tahvikelillä sellaiset maksettava.
Harva kuitenkin pitäjän kaukaisimmilta kulmilta muisti saataviaan maksaa talvellakaan ja niinpä Laurentius hymähtikin saattomiehelleen:
— Niinkuin olisitte tämän puolelaiset ennen talvellakaan mitään maksaneet. Täytyykin tässä laittaa ensi talvena veronkantaja tänne kimppuunne.
Sitähän se vielä puuttuisi, mietti Tahvanainen itsekseen, mutta äänettömänä tyytyi soutamaan taas pappia Hukkaisen rantaan.
Nyt olikin Hukkainen kotona ja hämmentyi vieraiden tulosta, joiden luuli jo menneen matkoihinsa.
— Nythän onkin jo isäntä kotona, vaikka kuului pitemmälle eräretkelle menneen, sanoi Laurentius, katsellen kiinteästi miestä, joka siinä penkillään istui kiiluvin silmin vuorostaan hengen miestä tarkastellen.
— Niin on, mikä sitten! lausahti Hukkainen kolkosti ja tapaili teräksistä joustaan seinältä.
— Ei muuta, kuin tahdoin nähdä sinua, joka pakoilet ristin kastetta ja kirkkoa. Sellaisille niskureille on varattu jalkapuu kirkon eteiseen ja ellet nyt anna kastaa itseäsi, olet siihen joutuva hyvinkin pian. Pahimmassa tapauksessa joudut Turkuun vastaamaan piispan eteen niskoittelustasi.
Eipä näyttänyt Hukkainen välittävän Laurentiuksen ankarista sanoista.Naurahtaen vain virkkoi:
— Entäpä kun käy piispallesi ja itsellesi niinkuin Henrikillekin kuuluu käyneen. On minussa sen verran miestä kuin Lallissakin.
— En pelkää uhkauksiasi, sillä minulla on parempi suojelija kuin sinulla, eikä hiustanikaan voi katkaista päästäni ilman Hänen tahtoaan, sanoi Laurentius.
— Noita ei näy monta olevankaan, jurahti Hukkainen silmäten Laurentiuksen kalloa, joka munkkina ollessa oli ollut paljaaksi ajeltuna ja jossa oli vain korvallisilla ja takaraivolla muutamia suortuvia.
— Minun olisi pitänyt tulla useampien miesten kanssa asunnollesi ja lähettää sinut heti köysissä Turkuun saamaan rangaistustasi, jonka nyt jo ansaitset ja olet ennen pitkää saapakin.
— Sepä se. Entäpä en olisi ollut miehiesi köytettävänä, enkä ole vastakaan. Laajat on täälläpäin korvet miehen piilottua, mutta sitähän ei minun tarvitse tehdäkään. Luen semmoiset luvut miehiäsi vastaan, että puolitiestä pyörtävät takaisin, uhkaili Hukkainen pitkää tukkaansa ravistellen ja kääntyen Tahvanaiseen, kivahti tälle:
— Ja sinulle ei tästä hyvää koidu, kun kirkon miehen tänne kuljetit. Eikä ole sinulla oikeutta kuljettaa kotiisi viime yönä pyydystämiäsi lahnoja.
Tahvanainen vavahti ja vapisi Hukkaisen julman katseen alla. Tiesipähän mies, että hänen järvellään oli kalastettu, vaikka silmä ei pyyntipaikalle mitenkään kantanut. Muut tiedot olivat siis sittenkin hänellä.
— E-enhän mi-minä olisi lähtenytkään… mutta kun tämä pa-pakotti… uhaten minutkin jalkapuuhun panna. Ja kalat saat kyllä. Ne ovat tuolla rannalla venheessä.
— Kalat ovat minun, eikä niitä kukaan muu omistele, jyrähti Laurentius. — Ja sinunkin on ensi talvena veroa maksettava kirkolle ja minulle, niinkuin kuningas on säätänyt. Ja nyt kysyn vielä ystävänä ja rauhan miehenä, suostutko pyhään kasteeseen vai et?
— En, jyrähti Hukkainen ja napsutteli jousensa jännettä ollen nuolta katselevinaan seinältä.
— Älä näyttele joustasi, sinun nuolesi eivät kuitenkaan minuun pysty, sanoi Laurentius. — Ennemmin kuin aavistatkaan olet joutuva jalkapuuhun.
— Jos annettaisiin kuitenkin ne kalat tälle Hukkaiselle, hätäiliTahvanainen hengen miehelle. — Saadaanhan niitä uusia menomatkalla.
— Johan kuulit, mitä sanoin. Ei sinun tarvitse peljätä taikojaa ja kirkon kirouksessa olevaa miestä.
Kuullessaan tämän, hätkähti Hukkainen ja istahti penkille, mutta ponnahti taas pian suoraksi.
— Eivät sinun kirosi minuun pysty!
— Sitten nähdään, sanoi Laurentius lähtiessään.
Kirkkoherran poistuttua pihamaalle rauhoittelemaan kuohuvaa mieltään jäi vielä Tahvanainen tupaan ja alkoi ruikuttaa:
— Minä tässä nyt olen kahden tulen välissä, enkä tiedä ketä olisi toteltava. Kyllähän minä sinuakin, mutta kun se sillä jalkapuulla ja…
— Kumarra vaan pappia, nähdäänpä sitten, pystyykö hän lehmääsi suosta auttamaan.
— Elä hyvä mies… annan vaikka mitä, jos et syytöntä tässä ahdista.
— Joudu! sanoi Laurentius ovelta ja Tahvanaisen täytyi lähteä.
Hukkainen lähti hänkin jousineen menijäin jälkeen ja koetti satuttaa nuolensa kirkonmieheen.
Ensimmäinen meni ohitse ja Hukkainen laski uuden samalla onnella.
Laurentius huomasi tämän ja huusi Hukkaiselle:
— Joko nyt uskot, että nuolesi eivät pysty minuun.
Vieläkin singahti Hukkaisen jousesta nuolia ja vaikka hän oli taitavin ampuja näillä erämailla, eikä pieninkään lintu välttänyt hänen nuoltaan, jos hän tahtoi, niin menivät ne nyt kaikki ohitse. Tahvanainen oli hiipinyt rantaan metsää myöten ja luuli jo papin sille tielleen jäävän, kun kuuli Hukkaisen jousen jänteen ehtimiseen helähtävän. Kun pappi ilmestyi venheelle, virkahti Tahvanainen:
— Kah, taidat ollakin taitavampi taikoja kuin Hukkainen, koskapa hänen nuolensakaan eivät osuneet.
— En ole mikään taikoja. Liikun väellä väkevän Jumalan.
Kun Tahvanainen näki, että kirkon mieheen eivät Hukkaisen nuolet osuneet, ei hän enää hoputtanut kalojakaan jättämään rannalle, vaan alkoi soutaa voimainsa takaa. Pelko ahdisti vielä kuitenkin hänen mieltään Hukkaisen uhkailusta, mutta hengen mies sai hänet vähitellen rauhottumaan.
Kesän ja vielä syksynkin säilyi Hukkainen korvessaan lain kouralta, mutta ensimmäisten lumien tultua lähti muutamia asemiehiä noutamaan Hukkaista linnastaan ja pian istuikin mies kirkon jalkapuussa. Kärsittyään tämän rangaistuksen, sai mies lähteä vielä Turkuun kirkon päämiehen määräämää rangaistusta niskoittelustaan kärsimään ja ainakin näennäisesti nöyränä miehenä palasi Hukkainen tältä matkaltaan.
Hannu Krankka.
Vienan karjalaiset tekivät tuontuostakin ryöstöretkiä pohjanmaalle, aina Limingan rannikkolakeudelle asti ja nämä taas väliin vuorostaan vastasivat samalla mitalla näihin karjalaisten retkiin. Halki vuosisatojen jatkuivat vainoretket ja vielä kuudennellatoista vuosisadalla niitä tehtiin silloin tällöin.
Pohjalaiset kuitenkin kyllästyivät ensiksi näihin retkiin ja asettivat rajavartioston, jonka tuli ainoastaan häätää päälle tuleva vihollinen takaisin kotikylilleen. Tällaisen rajavartioston päällikkönä oli Hannu Krankan isä, Erkki Krankka 1560-luvun lopulla, jolloin Krankan Hannu syntyi.
Näinäkin aikoina sattui rajakahakoita ja niinpä sodan tuohukset paloivatkin Hannun kehdon ääressä.
Oulunjärven sydänmailla tehtiin kuitenkin v. 1577 sovinto ja jonkunlainen rauhanliitto karjalaisten kanssa, mutta kun näinä aikoina Ruotsi ja Venäjä olivat melkein ilmisodassa keskenään, hyökkäsivät vienalaiset taas jo seuraavana vuotena Pohjanmaan rannikolle.
Näihin taisteluihin otti Hannu Krankka isänsä kanssa jo osaa, vaikka olikin vielä aivan poikanen ja siitä alkoikin kareta sisu miehelle semmoinen, että se riitti vastaisiinkin mainetöihin.
Vaikka Hannu Krankka ei olekaan mikään suursotien sankari, on hänen työnsä kuitenkin pohjalaisten vapauden hyväksi aina kansan muistissa ja monenmoisia tarinoita hänestä kerrotaan.
Vähitellen mies kasvoi ja karkeni Vesaisen, kiiminkiläisen talonpoikaissankarin kuuluisilla Vienan retkillä ja kun sitten alkoi nuijakapinan melskeet pohjoisella pohjanmaalla, oli Hannu Krankka ensimmäisenä miehenä nostattamassa talonpoikia kapinaan ja heitä johtamassa.
* * * * *
Koitti vuoden ensimmäinen päivä v. 1597. Limingan nimismiestalossa oli vilkasta liikettä ja suksimiehiä sujahteli pihamaalle ja työntyi pirttiin, jossa neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä Klaus Flemingin ryttäreille, jotka olivat veriin tukahuttaneet eteläisellä Pohjanmaalla Ilkan johdolla kapinaan nousseet talonpojat ja teloittaneet heidän päällikkönsä.
Tällöin oli jo Hannu Krankka liminkalaisen nostoväen päällikkönä ja tiesi vastuunsa ja velvoituksensa esilläolevaan kysymykseen. Niinpä hän innokkaana selittikin, että jollei lähdettäisi Noki-Klaun joukkoja vastaan, olisivat ne pian täälläkin maakuntaa hävittämässä.
— Ei muuta kuin aseisiin, miehet. Ilkan ja etelä-pohjalaisten kohtalo velvoittaa.
— Niin, mutta heidän kohtalonsa on myöskin varoituksena, sanoivat vanhemmat miehet, jotka lähtöä vastustivat.
— No jääkää sitten ryttärien armoille. Se, mikä täällä vielä miehiä on, ei ainakaan odota huovijoukon tänne asti tuloa, kivahti Hannu.
— Ei muuta kuin ryttäreitä vastaan.
— Mies tielle joka talosta.
— Ja parhaimmista kaksi.
— Heti vain keihäitä varsittamaan ja tahkoamaan.
Nuoret ne näin uhmailivat ja saivat vanhatkin mukaan kiireisiin valmistuksiin. Oulun linnassa majaili jo Kaarle-herttuan miehet, ja nämä olivat luvanneet Hannulle aseita, ruutia ja tykkejäkin ja tästä ilmoitti hän melkein ylpeillen nimismiehen taloon kokoontuneelle väelle.
— Ei siis tarvitse paljain käsin lähteä.
— Eikä nuijia aseikseen haalia.
— Kapula kiertämään ja ylihuomenna on ensimmäisten lähdettävä naapurimaakuntiin miehiä nostattamaan.
Evästä pantiin taas kontteihin ja kellot kumahtelivat jokivarsien kirkoista kutsuen miehiä kokoon, toisia lähtemään, toisia vartijoiksi jäämään.
Johtomiehet ajoivat, Hannu kaikkien eellimäisenä, resloillaan ja syöttöpaikoissa neuvoteltiin ja tehtiin suunnitelmia.
Saatiin sanoma, että pienempi huovijoukko oli tulossa pohjalaisia rankaisemaan ja sitä käytiin nyt sopivassa kohdassa muutamana talvi-iltana vaanimaan.
Oli kova tammikuun pakkanen ja kylmä alkoi ahdistaa tien varressa vaanijoita, mutta Hannu Krankka innosti joukkojaan:
— Kohta saadaan lämpimiksi tapella.
Pian alkoikin kuulua kulkusten kilinä ja huovijoukko ajoi esiin. Kylmästä kangistuneet miehet eivät kyenneet vastarintaan ja melkein tappelematta voitettiin tämä joukko.
Se kiihoitti uusiin saavutuksiin ja tuhatpäiseksi kasvanut talonpoikaisjoukkue halusi tapella itsensä Noki-Klaun joukkojen kanssa. Viestit kertoivatkin Klaus Flemingin olevan tulossa huoveineen, uhaten ainiaaksi lopettaa pohjalaisten kapinoimisen.
— Me ehdimme ennen ja näytämme myöskin heille kerrakseen, riehahteli Hannu ja enempää harkitsematta voiton mahdollisuuksia komensi joukkonsa. Hannun mieli oli liian herkkä ja hän luuli voivansa tuhota yhtä helposti Flemingin harjoitetun joukon kuin kotipaikoillaan vienalaiset.
Niin jouduttiin Ilmajoelle ja suoritettiin onneton Santavuoren tappelu. Sen meno on jo moneen kertaan kuvattu. Krankan Hannu sai siellä kokea ensi kertaa kuvitelmiensa särkyvän ja intomieliset päätelmänsä pettävän. Veriinsä nääntynyt talonpoikaisjoukko sai Hannun ensikertaa pitämään arvossa vanhempien neuvoja.
Vanhat ja kokeneet miehethän olivat kieltäneet ainakin pitemmälle retkelle lähtemästä ja kohottaneet puolustamaan ainoastaan kotiseutua marskin miehiä vastaan. Ehkäpä olisi taitavasti harkiten voittokin ollut mahdollinen, jos varsinkaan ei olisi näin suoraan suden suuhun lähdetty.
Tauonnut on taistelun melske ja Ilmajoen nimismiestalossa seisoo nuori päällikkö ankaran Klaus Flemingin edessä, joka osasi yhtä hyvin haukkua talonpoikia kuin sortaakin heitä.
Ne nuhteet ja manaukset, jotka esivallan taholta nyt Hannulle kapinaan kiihoittajana annettiin olivat kylläkin paikallaan, eikä Hannun mieli enää tuntunut nousevan sankarimainetta halaavaksi, kun näin huonosti oli hänen ensimmäinen taistelunsa päättynyt.
Mutta suorana seisoo Hannu Krankka joukkojensa edessä vielä nytkin, eikä kuulu armon pyyntiä hänen huuliltaan. Veri ehkä kiehahtelee entistä kuumempana, kiukusta ja harmista, kuunnellessa Noki-Klaun ärhentelyä:
— Hajottakaa nyt sulin käsin tuo tuvan uuni, niinkuin olette uhanneet repiä Turun linnan. Hakekaa kuitenkin ensin esiin Ilkkanne luut, nähdäksenne, montako niistä on poikki, tietääksenne kapinanjohtajain kohtalon.
Hannu Krankka jäi kuitenkin henkiin, niin hyvä onni oli tällä pohjalaisten päälliköllä, joka liiassa innossaan oli asiansa tälläkertaa pilannut. Vankina sai hän kuitenkin käydä jalkasin sitä unelmiensa linnaa kohden, jonka hän niinkuin leikillä oli luullut saavansa piankin valloitetuksi. Siinä ilkkuvien asemiesten rinnalla kulkiessa karvasteli kiukku ja lähti liika ylpeys miehestä ja taisipa Hannu tulla moneenkin kertaan ajatelleeksi, että hätiköiden ei pitäisi mihinkään ryhtyä.
Turun linnan kosteimmissa ja kylmimmissä holveissa aukeni nyt KrankanHannulle asunto ja asemies ilkkui sinne häntä saatellessaan:
— Tämä on Turun linnan parhaimpia vierashuoneita ja tännepä se Pentti Pouttukin äsken elävältä nuutui. Sama kohtalopa se taitaa odottaa sinuakin.
Mutta onni seurasi Hannu Krankkaa täälläkin. Pian oli kevätpuoli käsissä ja ilmat leutonivat ja sisukkaana miehenä Hannu kesti kesään asti linnan komeron kylmyyden ja kosteuden, joka oli Poutun heti sairaaksi tehnyt.
Pian sai Hannu Krankka kuulla komeroonsa, että Klaus Fleming on kuollut.
Ja viimeinkin Suomen talonpoikaisväki sortajastaan vapautunut.
Se oli Hannulle ilosanoma ja kohta hän aavisteli vapautensa koittavan, kunhan Kaarle-herttua ehtisi saapua Turkuun, jonka hän uskoi varmasti pian tapahtuvaksi.
Hannu pääsi nyt jo linnan töissä liikkumaan vapaasti ja huomasi, etteivät huovit ainakaan talonpoikien vihollisia olleet. Flemingin ankara komento heidät oli siksi tehnyt. Niin meni aika syksypuolelle ja eräänä päivänä saapui linnaan viesti, että Kaarle-herttua on laskenut laivastollaan Turun edustalle.
Turun linnakin valmistautui valloittajaa vastustamaan, mutta näissä varustustöissä häärivä Hannu huomasi, että varustelu oli vain näennäistä ja kun piiritys alkoi, karkasi joukko toisensa perästä herttuan puolelle.
Muutamana päivänä tömisi linnan laskusilta tavallista kumeammin ja siitä arvasi Hannu herttuan vihdoinkin linnaan saapuneen.
Pian kutsuttiin Hannu Krankka herttuan luokse ja ystävänä kävi tanakkaKaarle Hannua kädestä puristamaan.
— Sinäkö olet Hannu Krankka, terve mieheen. Pitkäksi taisi käydä täällä aikasi, kun en aikasemmin päässyt sinua täältä pelastamaan. Mutta nyt ei muistella murheella koko juttua. Nyt pääset pohjanmaalle ja talosi toimitan verottomaksi heti, kun tästä Tukholmaan joudun. Sitäpaitsi tarvitsen nyt sinua moniin luottamustoimiinkin.
— Ne koetan suorittaa parhaan taitoni mukaan, virkkoi Hannu saamastaan suosiosta aivan suunniltaan riemastuneena.
Olihan hänen onnenpyöränsä taas kiepsahtanut oikeaan suuntaan ja saisivatpa nähdä taas liminkalaiset, jotka olivat jo häntä syytelleet retken onnistumattomuudesta, että kyllä Krankan Hannua miehenä sentään pidettiin.
Myöhemmin tuli Hannu Krankasta kuninkaallinen lohivouti ja muitakin luottamustehtäviä sai hän alituiseen Kaarle-kuninkaalta.
Eipä vielä hänen sotamiesuransakaan ollut lopussa. Hannu Krankka sai johdettavakseen sen sotaretken, joka onnistumattomana tehtiin v. 1611 Vienan rannoille.
Liiallinen sotainto ja harkitsematon valmistelu vei tämänkin retken piloille ja alakuloisena sieltä palattuaan sai Hannu Krankka taaskin myöntää itselleen, että liian hätäisesti kävi käsiksi suuriin asioihin.
Tästä huolimatta oli Krankan Hannu vielä kauan kuninkaan voutina ja luottamusmiehenä häntä pidettiin. Vanhuudenpäivänsä sai Hannu viettää rauhassa kotonaan Limingan Krankkalassa.
Vaikealla tiellä.
Vuoden 1596 viimeinen kuukausi oli loppuun kulumassa. Vähäisiksi supistuivat ne jouluvalmistukset, jotka vanha Pirkko-muori oli juuri saanut valmiiksi Juvan Seppälässä. Akseli Kurjen lipullisiin kuuluvat huovit olivat äsken majailleet talossa ja puhdistaneet aitat niin tyhjiksi, että vain Tuomas Niilonpojan vähäistä ennen huovien vierailua piilottamat siemenohrat olivat jääneet. Pirkko-muorikin oli tehnyt kätköjä lampaan käpälistä ja muutamasta sian kinkusta, ja näistä oli nyt osa otettu esille juhlaa varten ja muutama karpio siemenohrista jouluolueksi.
Joulua ei kuitenkaan voitu nyt näilläkään harvaan asutuilla saloilla viettää rauhan juhlana, koskapa kapinan liekki pohjanmaalta oli leimahtanut tännekin ja miehet lähteneet suksilleen jokaisesta talosta niin tarkoin, että vain vanhukset ja keskenkasvuiset pojat jäivät naisväen avuksi koteja vartioimaan.
Jo marraskuulla oli kapinaliekki leimahtanut näilläkin mailla ja monet talonpoikia sortavista ja luvattomia veroja kantavista huoveista olivat saaneet ankaran tuomionsa, mutta kapina oli tullut yhtä ankarasti kukistetuksi ja luultiin jo voitavan taas asettua sodan kohluja parantelemaan, kun pohjanmaalta lennätettiin viestiä, että nyt on tultava mukaan, joka suinkin keihästä kykenee kantamaan.
Tuomas Niiionpoika oli edellisessä kapinassa saanut syviä haavoja ja ne olisivat vielä vaatineet miestä pysymään kotitanhuvilla, mutta mieli paloi toisten mukaan lähtemään, maksamaan samana laatuna saadut haavat ja auttamaan yhteistä asiaa, vapautusta rautamarskin ikeestä, joka oli viime aikoina käynyt sietämättömäksi.
Osa Rautalammin miehistä oli jo hiihtänyt edellisenä iltana Seppälän ohi, liittyäkseen Juvan ja muiden naapuripitäjien miehiin ja Tuomaankin naapureista olivat miehet siihen joukkoon lyöttäytyneet. Tuomaskin oli jo ollut lähtötouhuissaan, mutta toiset olivat häntä kieltäneet lähtemästä. Viime yönä ei Tuomas kuitenkaan saanut unta ja nytpä hän aamun koittaessa jo tahkosi uutta keihästään, jonka oli käynyt pajassa taikaluvuin terästämässä ja kengittämässä.
Vanha Pirkko esteli poikaansa sotateille enää lähtemästä:
— Uusia syvempiä haavoja sinne menet vain saamaan, sellaista näin unta viime yönä. Nyt kun vielä ainoa poikasi sinne estelyistäsi huolimatta lähti, ei miestä jää taloon, kun molemmat sille tielle jäätte.
— Voihan se käydä niinkin, mutta vaikeatapa se on olo silloin kotinurkilla, kun toiset ovat maata sortajista vapauttamassa, virkkoi Tuomas.
— Kädetönnä sinä sieltä palaat, saat uskoa minua jos tahdot, jatkaa muori ja kohentaa tulta liedellä ja tarttuu sitten taas värttinäänsä.
Tuomas ei kuitenkaan kuuntele muorin kamalia ennustuksia, vaan liikehtii sillä päättäväisyydellä, mikä hänelle ennenkin on ollut ominaista. Vaikeatapa se hänen tiensä on ollut näihinkin asti, eikä se sen vaikeammaksi tulle, vaikka saisikin lisää kohluja entisten lisäksi. Uutistaloa peratessa on ollut yhtämittaisia vastuksia. Vanhin poika jäi Vienan retkelle, johon sattumalta tuli joutuneeksi ja vaimon vei kulkutauti. Nuorimman poikansa kanssa on tässä raatanut ja koettanut häätää ahnastelevia huoveja aitoistaan, kun suosiolla suoritettujen verojen lisäksi ovat käyneet anastamaan viimeisetkin rippeet vähäisistä vuosituloista.
— Laittakaahan eväs reppuun. Jos hyvä onni sattuu, niin ehkä päästään sieltä jouluksi jo kotiinkin, rauhoittelee Tuomas äitiään. — Kohta tulee muutamia jälkijoukon miehiä, enkä malta olla heidän mukaansa lähtemättä.
Huoaten ottaa Pirkko-muori ilveksennahkaisen laukun seinältä ja säälii siihen osan vähäisistä eväistä. Parhaiksi työntyykin tupaan Tuomaan odottamat miehet huurteisina ja hiihdosta palavissaan ja Tuomas nostaa viivyttelemättä laukun selkäänsä.
— Valmiinapa jo oletkin lähtemään ja hyvä onkin, ettei viivytellä.Ei tässä malta mitenkään kotinurkille jäädä, kun tietää pääsevänsänäkemään, miten knaappeja rökitetään, sanovat miehet ja vanhin lisääTuomaalle muhoillen:
— Annetaan nyt heille semmoiset voiteet, etteivät aivan heti ole aitoilla kurkkimassa viimeistä jyväkarpiota ja lihamukaretta.
Miehet lähtevät ja Pirkko avaa ikkunaluukun, katsellakseen vielä menijäin jälkeen.
Sinne painuivat miehet lumiseen metsään, joka raudan kovalla pakkasella näytti niinkuin maata vasten painuvan. Erämaan hiljaisuus tuntui tulevan vielä suuremmaksi, kun viimeiset menijät painuivat sinne tuntemattomille teilleen.
Muori sulkee ikkunaluukun ja heittää honkaisen halon takkaan. Käy antamassa niille kahdelle lehmälle, jotka ryösteleviltä huoveilta ovat kuin vahingossa jääneet, ruokaa ja juomaa ja asettuu sitten taas värttinänsä ääreen.
Läpi lumisten metsien hiihtää Tuomas Niilonpoika toisten miesten jälessä ja seuraavina päivinä jo tavataan suurempia nuijajoukkoja, jotka taas lähtevät eteenpäin läpi äänettömien, raskaan lumen alla nukkuvien sydänmaiden, yhtyäkseen Pirkkalan seuduilla pohjalaisiin, joita sinne sanantuojat ovat kertoneet laumottain saapuvan. Kaikki voimansa täytyy Tuomaan ponnistaa pysyäkseen nuorempien kintereillä ja mieltä kalvaa epäilys, että tämäkin matka saattaa mennä yhtä huonoilla tuloksilla kuin entisetkin. Eihän tuntunut olevan mitään yksimielisyyttä talonpoikien joukossa, vaan majapaikoissa riideltiin, kenen neuvot olisivat parhaat ja kuka saisi olla johtajana.
Kokonaan toisin oli entisillä partioretkillä, kun vainolaista vastaan käytiin. Yksi määrättiin lähtiessä johtajaksi ja sitä kaikki tottelivat. Nyt käytiin aateliston taloissa ryöstelemässä ja kun kerran Tuomas uskalsi paheksua tällaista sodankäyntiä, sanottiin hänelle:
— Mikä sinä luulet olevasi, kun tulet muita komentamaan. Eikö sinulle muka tavara kelpaa. Verotetaan nyt mekin vuorostamme herroja, jotka ovat meidät nylkeneet puhtaiksi.
— Mutta se on kuitenkin väärin, jatkoi Tuomas.
— Ei tässä nyt katsota, mikä on oikein ja mikä väärin, vastattiin ja siihen sai Tuomas tyytyä.
Mieli tyyten lamaan painuneena aikoi Tuomas jo pyörtää takaisin, mutta isketyt haavat, joita kylmä viima vieläkin viilteli, vaativat jäämään toisten mukaan. Ehkäpä sittenkin nuijajoukko yhteisen päällikkönsä ympärille keräytyy yksimielisenä ja lopettaa ryöstelemisen voidakseen suorittaa tehtävän, jota varten on lähtenyt.
Jouluksi majoittuvat savon seutujen nuijamiehet muutamaan Götrik Fincken huovipäällikön taloon. Parin päivän hiihtomatka on enää pohjalaisten majapaikoille ja kun ei vielä ole mitään kiirettä sinne menolla, päätetään viettää joulu Olavi Simonpojan talossa oikein juhlahumulla. Edellisenä jouluna oli Akseli Kurjen lipullisiin kuuluva huovi, Mauri Skytte, elämöinyt miehineen Rautalammilla ja uudenvuoden pyhinä muissa naapuripitäjissä, särkien talonpoikien joulurauhan. Nytpä saatiin vuorostaan maksaa samalla mitalla, vaikka takaisinmaksu sattuikin tälläkertaa Hollolan voutiin, joka ei ollut milloinkaan mitään rauhattomuuksia talonpoikien keskuudessa harjoittanut.
Karjaa teurastettiin ja oluttynnyrit kiskaistiin suuren väentuvan permannon alta ja tapit lyötiin auki.
Eipä maltettu voitonmahdollisuuden huumaamana olla kerskailematta:
— Tämä on vasta alkua… Kunhan päästään Hämeenlinnaan ja Turkuun, niin juhlitaan sitten eri tavalla.
— Lämmittäkäähän pojat sauna kunnolliseksi, että saamme norjiksi hiihdosta jäykistyneet jäsenet. Ehkäpä jo päivän, parin perästä vetreyttä kysytään, kun Nokinaaman joukkoja mäikytetään.
Eipä kuitenkaan tarvinnut miesten kinttujaan hautoa matkan jatkoa varten. Joulukylpy oli tarpeen kokonaan toista tarkoitusta varten, jota remuava miesjoukko ei osannut edeltäpäin kuvitella. Savonlinnan käskynhaltija, Götrik Fincke, oli saanut koko joulukuun ajan lähettää yhteen ja toiseen paikkaan asemiehiään tukahuttamaan Savon maakunnassa syttyneitä kapinan liekkejä ja niinpä pelmahti ratsuväkijoukko Olavi Simonpojan taloonkin juuri parhaiksi, kun miehet olivat joulusaunasta palanneet oluthaarikoidensa ääreen.
Ei edes ehditty vähäiseenkään vastarintaan nousemaan, kun nuijajoukko oli sidottu ja heitetty pakkasyöhön talon pihamaalle. Siitä tuli talonpojille outo jouluyö ja moni taisi ajatella, että olisi sittenkin ollut joulu kotona pirtin lämpimissä ja puhtoisilla oljilla monin verroin parempi.
Sitä ajatteli ainakin Tuomas Niilonpoika, joka hytisi vilusta portinpylvääseen sidottuna, ja kylmästä, väsymyksestä ja ärtelevien haavojen tuomista kivuista puolipökertyneenä koetti kihnuttaa auki köyden solmuja. Toisetkin koettivat aukoa siteitään ja joku taisi onnistuakin, koskapa joutui tovereitaan auttamaan ja miesjoukko pääsi vähitellen saunan lämpimiin miettimään, mitä olisi tehtävä.
Kidutuksesta mielet olivat vain lisää myrtyneet ja eipä rauhan yökään estänyt taistelua syntymästä, joka taistelu päättyi, niinkuin useimmat nuijamiesten kahakoista, heidän surulliseen häviöönsä. Osa pääsi pakenemaan ja niiden mukana myöskin Tuomas poikansa Laurin kanssa.
Hiihtäessään poikansa tukemana jouluaamun hämärässä asumattomia taipaleita, hoki Tuomas yhtämittaa:
— Ei pitäisi nousta kapinaan esivaltaa vastaan. Näin se taas kävi ja käy aina, kun miekkaan tartutaan.
Matka kävi hitaasti ja yönuotioilla levättiin aina melkein aamunkoittoon. Vähitellen virkosi Tuomas ja kävi reippaammin suunnittelemaan tulevaisuutta.
— Kun päästäisiin taas kesään, niin ehkäpä tästä taas elämä alkaisi mennä vanhaa latuaan. Kaipa se marskin valtakin joskus loppuu ja talonpojat pääsevät hengähtämään linnaleirin ja verotaakan alta. Vielä minä jaksan korpea aukoa siinä missä toinenkin ja kun sinä tuot nuorikon taloon avuksi vanhalle äidille, niin silloinpa alkaakin uusi, ehompi elämä meillekin.
Näin puheli toivovin mielin taas Tuomas ja nytpä uskalsi jo Laurikin jouluyön kahakassa saatuja haavojaan hoitaa salailematta niitä isältään, niinkuin oli tähän asti tehnyt, siten koettaen olla tuottamatta lisää huolta vanhalle miehelle.
— Nehän pitivät ahtaalla sinuakin, etkä ole siitä mitään virkkanut, sanoi Tuomas, nähtyään pitkän miekan haavan poikansa käsivarressa.
— Mitäpä siitä… pian se paranee, kunhan kotiin päästään, sanoi Lauri. — Rauhan töihin tässä taas on tartuttava, kun on sotaakin käyty tarpeeksi. Parasta se kai on antaa heidän vastustelematta ottaa otettavansa. Ehkäpä vielä Kaarle-herttua pääsee valtaan ja silloinhan hän meitä kyllä armahtaa.
Pitkiksi ovat venyneet Pirkitta-muorin päivät yksinäisessä Seppälän uudistalossa. Aamuisin on taivaan kiiluvaisista pitänyt asettaa tuntilasin juoksu ja Otavan pettämätön viisari on näyttänyt kolmea joka aamu, kun muori on sitä käynyt herättyään tarkastamassa. Verkalleen valuu sitten hiekka suppilosta toiseen, kunnes on aika mennä karjalle aamuruokaa antamaan. Siitä on vielä aikaa aamun koittoon ja keskipäiväkin sydäntalvella on niin kovin lyhyt, että puut ja heinät ehtii Pirkitta hädäntuskin noutaa keskipäivän aikana metsästä, nekin kun ovat sotaan lähtijöiltä jääneet hommaamatta.
Joulu on mennyt rauhallisesti. Ei ole kuulunut kylältä eikä vieraista pitäjistä sanomia huovien hurjisteluista. Kolmihaaraisen talikynttilän valossa on muori tutkinut kirjantaitavana Uutta Testamenttiaan ja virsikirjaansa, josta löytyi lohdutusta ja rauhaa rauhattominakin aikoina.
Nyt on jo uuden vuoden aatto ja muori odottelee miehiä palaaviksi. Saunakin on pantu lämpiämään ikään kuin heitä varten ja väliin avaa muori tuvan ikkunaluukun, kuunnellakseen, eikö matkamiesten suksen sauvan kipakkata kirinää alkaisi talvitieltä kuulua.
Huoahtaen sulkee muori luukun ja ottaa taas esille puukantisen virsikirjansa ja lukee siitä mielensä virkistykseksi. Mikäpä hänellä on täällä hiljaisen korven keskellä yksinäänkään ollessa. Eikähän sellaista ole voinut tapahtua, että molemmat miehet sille tielleen jäävät. Hän on kyllä viime yönä nähnyt kamalan unen. Miehet ovat olleet paluumatkalla ja molemmat kääriliinoihin kiedottuna. Lauri on hoippunut isänsä jälessä ja hänen kädestään on jäänyt veriviiru lumihangelle. Kiesus-Maria miehiä armahtakoon, jos haavoissaan siellä avutta hoippuvat.
Sauna on turhaan odottanut kylpijöitä. Pirkittakaan ei ole uskaltanut pimeän tultua mennä saunaan, kun navetassa käydessään on kuullut läheisestä korvesta suden ulvontaa. Huu, huu, hu-uh-huu, on kamalasti kaikunut pakkasen sitä säestäessä räiskähtelyllään ja muori on sulkenut tarkoin navetan ja tuvan ovet ja asettunut taas joulun edellä valmistamansa talikynttilän ääreen sanaa tutkimaan.
Puoliyössä kuitenkin kuuluu hiljainen koputus oveen ja muori arvaa, että miehet sieltä vihdoinkin tulevat.
Avattuaan oven, näkeekin Pirkko siinä Tuomaan ja Laurin tutut kasvot, vaikkakin valkoisempina kuin lähtiessä. Silloin oli niissä vihan tuli loimunnut, nyt ne olivat rauhalliset, joskin veri oli niistä tyystin paennut.
— No vielähän toki tulitte, virkkaa muori ojentaessaan oluthaarikan väsyneille matkamiehille. — Ja kuinka asianne onnistui?
— Huonosti. Ei tarvitse talonpojan lähteä tappelemaan herroja vastaan, virkkaa Tuomas. — Emme tosin tiedä, miten Nokialla on käynyt, mutta luulenpa sielläkin epäsovun ja ryöstöhalun miehiltä tarmon vieneen.
— Ja Lauri on saanut käsivarteensa haavan, sanoo muori. — Sitä tiesi uneni. Annahan kun laitan sen, ettei pääse raudan ja pakkasen vihat tehoamaan.
Muori käärii Laurin haavan loitsujaan hiljaa lukien, ja jouduttaa sitten miehille ruokaa tuvan honkaiselle pöydälle. Käy saunaakin tarkastelemassa ja ilmoittaa miehille vielä kylynkin olevan saatavissa.
Antaa vielä jotain voidetta Laurille, käskien sillä käsivarttaan saunassa sivelemään, huomauttaen:
— Lukisit samalla raudan synnyn, niin se estäisi veren vihoja.
— Pappihan sanoo sellaisia noituudeksi, virkkaa Lauri naurahtaen.
— Sanokoon. Tiedän kuitenkin niiden auttavan, virkkaa muori, joka palveli rinnan omia taikojaan ja kotihaltijoitaan ja Ristinkiesusta.
Kun miehet palasivat saunasta vähän jo virkeämpinä, laulettiin virsi Ristuksen syntymästä. Olihan tämä matkamiehille niinkuin joulu, kun talikynttilä valaisi kotoista pirttiä ja kaskihalmeen ohrainen olut palautteli hiljalleen menetettyjä voimia.
Kun virsi oli laulettu ja muori lukenut vielä virsikirjastaan viimeksi rukouksen keskiyön vaaroja vastaan, virkkoi hän kirjansa sulkien:
— Johan kieltelin lähtemästä ja olen aina kieltänyt. Sota ei tuo muuta kuin sotaa ja vaino uutta vainoa. Voihan sitä muutenkin päästä veronkantajien ja huovien mielivallasta, kun kärsii aikansa hiljaisena.
— Niin, eteenpäinhän sitä on yritettävä, vaikka tie näyttääkin vaikealta, virkkoi siihen Tuomas, asetellen nurkkapenkille hirven taljaa pehmoiseksi nukkumapaikakseen.
Kohta ei kuulunut tuvassa muuta kuin nukkuvien tasainen hengitys ja sirkan laulu uunin solasta.
Petetty talonpoikaispäällikkö.
Vuoden 1596 viimeinen päivä oli kallistunut illoilleen. Viikkokausia kestänyt pakkanen alkoi yhä kiihtyä yöksi ja Tyrkkölän ja Viholan talojen pelloille sytytteli nuijajoukko nuotioita lämmitelläkseen taistelun jälkeen ja kootakseen lyhyen yölevon aikana voimia huomispäivän uuteen taisteluun.
Nuijamiesten ja marskin joukkojen välinen taistelu oli kestänyt koko päivän ja vasta illan hämärtyessä oli marski joukkoineen vetäytynyt kapean Pyhäjärven selän yli Nokian puolelle, josta leiritulet nyt pilkoittivat pakkashuurujen lomitse. Pohjalaiset olivat lähteneet tälle kohtalokkaalle retkelle kotiseuduiltaan kolmena joukkona, jotka nostattivat Savon, Hämeen ja rantapitäjien asukkaat aseisiin marskia vastaan. Ilmajoen kirkolla oli näille joukoille valittu yhteiseksi ylimmäksi päälliköksi Jaakko Ilkka, joka oli jo ennemmin puuhannut talonpoikien vapauden puolesta ja niistä puuhistaan joutunut Turun linnan syvimpään vankityrmään, mutta sieltä neuvokkuudellaan pelastunut.
Pakkanen räiskähteli ja lisää nuotioita rakennettiin. Korjaamatta olivat vielä taistelukentän laidassa tämän päivän taistelun kaatuneet, joita oli siellä sekaisin marskin niinkuin nuija-armeijankin miehiä. Järven toisellakin rannalta alkoi yhä useampi nuotiotuli tuikkaa ja Ilkka katseli näitä tulia miettien, miten mahdollisesti seuraavan päivän taistelussa tulisi käymään. Vastakkain oli tässä herravalta ja talonpoikaisvalta ja jos jälkimmäisten joukossa olisi ollut tarpeeksi yksimielisyyttä, ei olisi ollut Ilkalla vähäistäkään epäilyä talonpoikaisväen voitosta.
Nyt oli kuitenkin niin, että heti retken alusta oli ollut riitaa siitä, kuka saisi tahtonsa kuuluville ja kun hän valittuna johtajana oli ajanut jyrkästi tahtonsa läpitse, alettiin häntä vihata ja kadehtia. Hän kyllä olisi suonut päällikkyyden yhtä hyvin jollekulle toisellekin, jos vain olisi löytynyt mies, joka tätä monimielistä joukkoa olisi pystynyt hallitsemaan ja johtamaan. Sitä ei suurista eleistä ja sanoista huolimatta näyttänyt löytyvän, ja hän kun oli ottanut retken vastuulleen, tahtoi myöskin lujasti pitää johdon käsissään.
Niinpä oli hän saanut pitkin nuijajoukon matkaa hillitä joukkojensa ryöstelyn halua ja juopottelua. Aatelisten kartanoissa käytiin kostoon empimättä ja kaikenlaista ryöstötavaraa karttui, joka oli esteenä sotatoimille ja ripeälle etenemiselle. Oluttynnyrien tapit lyötiin auki ja kuohuvien haarikoiden ääressä unohtui retken todellinen merkitys, raa'at vaistot pääsivät valloilleen. Vielä eilen olivat muutamat tunkeutuneet Nokian kartanon kellariin, kuljettaen sieltä oluttynnyreitä ja jos aiottu juominki olisi saanut jatkua, ei nuijajoukko olisi pysynyt tämänpäivän taistelussa horjumatta asemissaan, niinkuin se nyt oli tehnyt. Ilkka oli katkaissut juominkiyritykset ja tästäkin saanut taas lisää entisiin vihoihin. Olipa hän jo saanut kuulla useilta tahoilta uhkauksiakin ja nytkin vihollisen leiritulia silmäillessään mietti Ilkka, voisiko hän pitää järjestystä yllä loppuun asti ja hillitä niitä voimia, joita hän itse oli herättänyt. Hänen tarkoituksensa ei ollut, että herrat olisivat surmattavat tahi karkotettavat ja kartanot poltettavat ja »ryöstettävät, mutta veronkantajien kourissa kiusaantuneet rahvaan miehet eivät pystyneet käsittämään, että retken tarkoitus ei ollut kostaa, vaan lopettaa rasittava linnaleiritys ja ylenmääräinen verojen kanto ja siirtää vallan ohjat Flemingiltä jollenkin toiselle, kansan oloja ja elämää paremmin käsittävälle miehelle.
Ilkan suunnitelmat tässä suhteessa olivatkin kiintyneet Erik-kuninkaan poikaan, Kustaaseen, joka maanpakolaisena oli kuljeksinut vierailla mailla, mutta jonka nyt huhuiltiin piilottelevan jossain äitinsä, Kaarina-kuningattaren lähettyvillä Liuksialassa.
Niinpä oli hän joulun edellä poikennut Liuksialaan, jossa leskikuningatar otti hänet pelkäämättä ja ystävällisesti vastaan. Kävellessään leirinsä vahtipaikkoja tarkastellen kertasi Ilkka vielä mielessään tämän kohtauksen.
Kaarina-kuningatar seisoo Liuksialan vierassalissa jäntevänä, joskin hieman kalpeana ja kysyy likalta:
— Mitä tahdotte minulta?
— Tahdon vain ilmoittaa, että monikymmen tuhantinen nuijajoukko ei kädelläänkään koske omasuuteenne, eikä häiritse rauhaanne ja sitten haluan kysyä, tiedättekö poikanne, Kustaan olinpaikan?
Kaarinan kasvot käyvät entistä kalpeammiksi ja hiljaa hän vastaa:
— En, sitä en todellakaan tiedä. Ja mitä tahtoisitte pojastani?
— Tekisimme hänestä Suomen kuninkaan, lausuu Ilkka kalskahtavasti, lisäten:
— Kansa rakastaa teitä ja poikaanne ja luottaisi hänen oikeamielisyyteensä.
Leskikuningattaren kasvoille vierähtää kyynel. Väsyneenä hän istahtaa ja pyytää nuijapäällikköäkin istumaan.
— Oh, onneton poikani Kustaa… sitä hän kyllä olisi, mutta eihän hän voi… kateelliset eivät sallisi hänen kauan pysyvän vallassa…
Niin, sepä se oli, kateus, joka nytkin näytti peloittavana hajottavan kansan voimat. Alakuloisena oli nuijapäällikkö poistunut Liuksialasta ja saanut töin tuskin estetyksi ryöstelijät sinne menemästä, samoin kuin Tottien ja Hornien kartanoihin.
* * * * *
Tarkastaessaan nuijajoukon leirin vahtipaikat, vetäytyy Ilkka omalle nuotiolleen lepäämään. Äsken oli hän saanut taas keskeyttää muutamilla nuotioilla reuhaavien miesten juomingit ja kuullut yhä tuimempia uhkauksia. Nokian kartanosta oli taas kuljetettu oluttynnyreitä ja ylimielisinä päivän taistelussa saavutetun voiton johdosta aikoivat miehet kostutella yön kuluessa kaulojaan kuohuvalla nesteellä. Rähisten pantiin olutnassakat syrjään ja Ilkka oli käskenyt renkinsä pitämään silmällä, jos ne otettaisiin jälleen esille, ja tuomaan siitä sanan hänelle.
Kunnolleen ei Ilkka ollut ehtinyt ummistaa silmiään, kun renki tuli kertomaan:
— Muutamat Jalasjärven miehet jatkavat juopottelua ja Tyrkkölän taloon on kokoontunut miehiä samassa tarkoituksessa.
Iikka nousee nopeasti ja hänen silmissään leimahtaa vihan liekki. Näinkö he valmistautuvat huomispäivän ratkaisevaan taisteluun? Muutamalla harppauksella on hän rähisevien miesten nuotiolla ja potkaisee pohjan rikki oluttynnyristä, josta kuohuva neste roiskahtaa hangelle. Muuan mies hypähtää nuotion äärestä kiroten Ilkan rintamuksin:
— Mikä sinä luulet olevasi, joka tässä näin komennat?
— Sen sinä tiedät kysymättäkin, että olen teidän päällikkönne, joksi olette minut valinneet ja sellaisena vastuussa retkemme onnistumisesta. Vai luuletteko, että humalaisina olisitte kestäneet marskin tottuneiden joukkojen hyökkäystä, joka huomispäivänä uudistuu varmasti tuimempana.
— Päällikkö… hymähti toinen ilkeästi. — Kyllä tässä aina sellaisia päälliköitä löytyy.
Ilkka eteni toisille nuotioille, jossa uusiutui sama temppu ilman suurempata sanan vaihtoa. Vihaisista silmäyksistä ja murinasta kumminkin voi huomata, että nuijapäällikön ankara juopottelun esto ei tehnyt hyvää vaikutusta.
Palattuaan nuotiolle, kallistui likka havuvuoteelleen ja katseli kylmässä korkeudessa väräjäviä tähtiä. Nokian kosken pauhu kuului pakkasyössä omituisen moniääniseltä ja sen soinnuissa oli jotain, joka teki Ilkan rauhattomaksi. Miten käy huomisen taistelun, kun joukkojen kuri on noin yhä höltymässä? Jos se epäonnistuu on kaikki menetetty, ja marskin sorto jatkuu entistä julmempana ja talonpoikien toivottu vapaus on pitkiksi ajoiksi menetetty. Nyt oli uuden vuoden yö. Minkälaisena koittaisi tämä uusi vuosi maalle ja sen vaikeissa oloissa elävälle kansalle, minkälaisena nuotioittensa ääressä lepäävälle talonpoikaisarmeijalle?
Ilkan mietteet katkaisee lähestyvien askelten narahtelu pakkaslumessa. Ilkan renki ja muuan toinen mies tulee kiireisin askelin ja edellinen sanoo isännälleen:
— Isäntä, isäntä, lähtekää pian pakoon, teitä tullaan kohta vangitsemaan.
— Mitä sinä horiset? t
— Totta se on, vakuutti toinen vieras, Tuiran Vilppu, Ilkan ystävä, joka oli saanut olla todistajana, kun talonpojat tekivät kauppaa marskin lähettien kanssa omasta päälliköstään. Fleming oli lähettänyt voutinsa Melkiorinpojan ja Laukon herran talonpoikien leiriin, josta joku oli saattanut sanan ensin Flemingille asiain tilasta. Ilkan kadehtijat panivat asian alulle Tyrkkölän talossa reuhatessaan ja marski oli luvannut lähettiensä kautta talonpojille täydellisen anteeksiannon kapinasta ja viideksi vuodeksi vapautuksen linnaleiristä, jos nämä jättäisivät hänelle päällikkönsä vangittuna. Ensin oli hieman aprikoitu, mutta pian oli kateus painanut alleen viimeisetkin kunniantunnon rippeet miesten mielissä ja katalaan hankkeeseen suostuttiin.
— Niin, kyllä nahkasi on myyty, vahvisti vielä Vilppu ja jatkoi; — Sanoinhan jo kerran sinulle, että kiittämättömyydellä ja halpamaisuudella se joukko palkitsee auttajansa vaivat.
— Onko tämä totta? kirahti Ilkka hampaittensa lomasta.
— On, on ja nouskaa pian satulaan ja paetkaa, kiirehti renki. — Me tulemme Vilpun kanssa reellä ajaen jälestä.
— Mutta miksi ei vangittu pettureita ja myöskin marskin lähettejä? kuohahti Ilkka.
— Siinäpä se. Silloin ei olisi tullutkaan päällikön nahka myydyksi, virkkoi Vilppu.
— Minä satuloitsen hevosen, hätäili renki.
— Tee se, Jaakko Ilkan nahkaa he eivät myy!
Ilkka otti reestä miekkansa, sitoi sen kupeelleen ja hypähti satulaan.
Ylitse vuotava viha leimahti Ilkan tuuheiden kulmien alta, kun hän ojensi nyrkkinsä leiriä kohti ja sähähti.
— Ryömikää nyt sortajanne jaloissa, katalat, ja tuntekaa luissanne tuhatta tuimempana huovien ruoskan iskut. Vielä kerran kuitenkin purkaisitte kaupan, jonka tänä yönä teitte, mutta silloin en ole enää teille apuani antamassa.
Ilkka nykäisi ohjista ja ratsu porhalsi täyteen juoksuun ja hävisi pakkashuuruun. Leirin ohi ajaessaan huomasivat jälessä tulevat miehet että nuotiot tuikkivat yksinäisinä ja sammumaisillaan, kun miehet olivat lähteneet niiden äärestä.
* * * * *
Kului loppu yö ja koitti uuden vuoden päivä. Kun vangittavaa nuijapäällikköä ei kuulunut, ärtyi marski ja vangitutti kaupan hierojat, käskien huoviensa kohtelemaan heitä niinkuin halusivat. Ne nuijamiehistä, jotka olivat yöllisestä humalastaan selvinneet, riensivät suin päin pakoon. Ei ollut mitään toiveita linnaleirin vapautuksesta, sen olivat marskin voudit ilmoittaneet ja talonpojat jo rähisivät keskenään, kuka oli Ilkan vangitsemiseen suostunut ja näin oman asiansa ajaneet karille. Se oli kuitenkin nyt menetetty, samoin kuin paljon kuviteltu vapauskin. Aikaa ei ollut liioin kinasteluun, kun jokainen tahtoi päästä mahdollisimman pian pakoon. Syntyi teillä ja metsissä sekasortoinen tungos ja Flemingin huovit olivat pian tämän pakenevan joukon kintereillä, lyöden ja surmaten.
Osa pohjanmaan miehistä välttyi teurastukselta, mutta jokainen tiesi, että kosto oli tuleva heille siitä häpeällisestä kaupasta, jolla he olivat päällikkönsä myyneet.
Nuijan jälkiä.
Kaarle-herttuan tykit olivat jyskähdelleet ja ammukset rapistelleet ankarasti Turun linnan muureja, joiden sisällä koetti puolustautumisesta huolehtia Ebba-rouva vanhan linnanpäällikön kanssa. Tälläkertaa tuntui kuitenkin Turun järeän linnan valloitus ikäänkuin leikiltä siihen nähden, mitä linnan harmajat muurit olivat saaneet kokea. Puolustusväki vähenikin rippeiksi, kun aniharvat tahtoivat taistella herttuata vastaan ja niinpä täytyi eräänä päivänä Ebba-rouvan, marskin lesken, sanoa vanhalle linnanpäällikölle:
— Huomaako Degen, että kohta saamme taistella yksinämme. Holtiton väki karkaa Kaarlen puolelle.
Voutivanhus hykerteli käsiään neuvottomana.
— Minkä minä sille mahdan, armollinen rouva. Kaipa sitten meidän täytynee antautua…
— Ja tekin kehtaatte siitä puhua! kuohahti Ebba-rouva käyden punaiseksi kasvoiltaan.
— Niin, niin. Välttämättömyydelle ei voi mitään. Jos autuaasti nukkunut marski olisi…
— Sepä se! Jos hän eläisi, ei Turun linna koskaan antautuisi herttualle.
* * * * *
Turun linnan täytyi kuitenkin jo samana päivänä avata porttinsa herttualle ja seuraavana päivänä jo saneli herttua kirjureilleen julistuksia Suomen kansalle ja löi tahtia piiskan varrella saapasvarsiinsa, kävellen kiivaasti permannolla, jonka keskellä pöydän ääressä sihteerit ahersivat. Herttua oli juuri palannut kaupungista, jossa hän oli lukenut lakia Turun porvareille, jotka viime päivien tapahtumia olivat seuranneet vain syrjästä liittymättä suoraan ja selvästi herttuan joukkoihin.
Äsken olivat kirjurit kinastelleet huoneessaan ja kertoilleet hiljakkoin Viipurista tulleelle kamarijunkkari Hieronymus Birkholzille herttuan tulosta linnaan, ja niin reheväksi oli juttelu käynyt, ettei yksikään kuullut herttuan kiivaita läheneviä askeleita ennenkun herttua tempasi oven auki ja seisoi kynnyksellä tuimasti ympärilleen silmäillen.
Kirjurit ponnahtivat seisoalleen ja kumarsivat syvään, joka temppuBirkholzilta kävi hieman kankeasti luuvaloisen selkänsä vuoksi.
Saatuaan kirjeen Viipurista ja silmäiltyään sen läpi, heitti herttua sen pöydälle virkkaen:
— Sitä ijänikuista soutamista ja huopaamista! Meidän on kirjoitettavaSuomen kansalle julistus.
Ja niin se oli alkanut. Herttua saneli julistuksen sisältöä, teroittaen kaikessa luottamaan häneen ja tekemään tyhjäksi Arvid Stålarmin ja hänen toveriensa mahdolliset hankkeet. Koskapa hän, herttua, oli pitävä huolta siitä, että tästä lähtien saisivat talonpojat, joita tähän asti oli sorrettu, oikeutta ja lainsuojaa.
Kun julistus oli saneltu loppuun, merkitsi sihteeri sen alle: AnnettuSuomen Turussa 3 pnä Lokakuuta Anno Domini 1597.
Herttua tarttui jo kynään, aikoen kirjoittaa nimensä alle, mutta huomattuaan julistuksen ruotsinkieliseksi laski kynän takaisin pöydälle.
— Kääntäkää tämä suomeksi. Tahdon panna nimeni suomenkielisen julistuksen alle, sillä se on oikeus ja kohtuus Suomen kansalle, joka näinä vuosina on näyttänyt siinä määrin itsensä, että voi vaatia julistukset omalla kielellään. Paha, etten itse osaa vielä suomea, niinkuin veljeni Juhana.
Nyt oli Birkholzin vuoro suomenkielen taitoisena tarttua kynään ja vahingoniloisesti silmäsi hän toisiin kirjureihin, joilta tämä näihin asti halveksittu taito puuttui. Olipa hyvä, että hän herttuan kamarijunkkarina taisi virheettömästi puheessa ja kirjoituksessa maan kielen.
Kun julistus oli käännetty, piirsi herttua sen alle suurin kirjaimin Carolus. Nimikirjoitus vahvistettiin vielä herttuallisella sinetillä ja siitä toimitettiin riittävä määrä jäljennöksiä maan kaikissa kirkoissa julki luettavaksi.
Kun herttua oli poistunut huoneesta, ihmetteli joku sihteereistä, että herttua tahtoi julistukset maan omalla kielellä. Siihen arveli partaansa punova Birkholz:
— Eiköpä liene suomalaisen talonpojan nuijan jälkiä. Se hyöty siitä ainakin oli, että ensikertaa saa nyt Suomen kansa hallitsijansa julistuksen omalla kielellään.
Aapelusta oppimassa.
Erämaaseurakunnan kirkkoherra istui huoneessaan ja koetti jankata äsken saapunutta piispa Agricolan kirjettä ritisevän talikynttilän ääressä. Ulkona paukahteli keskitalven pakkanen, mutta sisällä oli lämmin ja kirkkoherran otsalle kohosi hikihelmi, niin innostunut hän oli luettavaansa.
Kirjeen mukana oli tullut piispalta toinenkin lähetys, joka oli sisältänyt hänen äsken ilmestyneen aapiskirjansa. Kirjeessä kehoitti piispa kirkkoherraa ahkerasti käyttämään tätä kansan opetukseen ja ilmoittamaan, mihin tuloksiin tässä työssään pääsisi.
* * * * *
Muutamia kuukausia myöhemmin istui papin tuvassa muutamia lähellä asuvia talonpoikia hartaasti tankkaamassa aapiskirjan koukeroisia kirjaimia, jotka eivät tahtoneet mitenkään mahtua enää ikämiesten harmaantuviin päihin. Kesken opetuksensa virkkoi kirkkoherra naapurinsa miehille:
— Visasta tuntuu olevan kallot miehillä. Miksi ette ole ottanut yhtään nuorempata miestä mukaanne?
— Johan tässä nyt vielä nuorempia… kunpahan vanhemmatkin ensin oppisivat, virkkoi Kanoinen, kirkon kuudennusmies, jonka täytyi jo senkin vuoksi koettaa oppia aapelusta, kun oli kirkon omaisuuden huoltaja ja etumies.
— Kyllä nuorempienkin täytyy oppia kirjan taitaviksi, sanoi kirkkoherra ja ojensi lukupuikon vaimolleen Marketalle, jonka oli saanut melkoisen vähällä vaivalla lukutaitoiseksi, ja jonka täytyi vuorostaan opettaa muita ja auttaa kirkkoherraa opetustoimessa.
Pöydällä paloi kaksi talikynttilää, että miehet paremmin näkisivät. Hymyillen hieman vallattoman veikeästi otti nuori papin vaimo aapeluksen ja miehet asettuivat molemmille puolin seuraamaan lukupuikon verkkaista liikuntaa.
— Aa.
— Aaa, aa, kuului partaisista suista.
— Mikäs tämä oli? kysyi Marketta osoittaen B:tä.
— Eiköhän se ollut setta, arvelee lipoinen, vankka erämies ja korvenkävijä.
Marketan iloinen nauru helähti.
— B tämä oli ja tämä C.
— See… setta.
— Miksi Kanoinen sanoo niin että setta? pistää kirkkoherra väliin.
Pöydän toisessa päässä oleva tuntilasi oli valuttanut hiekkansa alimmaiseen suppiloon ja tunti oli siis kulunut, mutta kirjaimistoa ei ollut vielä päästy loppuun.
Marketta oli väsymätön opettaja, mutta nyt hänen täytyi lähteä pistäytymään läävässä suorimassa heiniä lehmilleen ja kirkkoherra istui vuorostaan jatkamaan.
Tuntuipa entinen harmaaveljeskunnan munkki ja myöhemmin Turun triviaalikoulun rehtori puristavan lukupuikkoa hieman tiukemmalla otteella kuin tavallisesti ja äänessäkin vivahti pieni kärsimättömyyden piirre. Vasta alussa oli lukutaidon opetus ja milloin olisikaan monituhantinen erämaapitäjän väki saatettu siitä osalliseksi. Piispa Agricola oli jo tiedustellut, miten lukutaito edistyy ja tuossa jankkaa aikuiset miehet aakkosia jo toista iltapuhdetta, saamatta niitä sittenkään päähänsä.
— Eiköhän vähän huoattaisi välillä, pyytää vanha Ilpoinen ja pyyhkii hikeä otsaltaan. — On tämä lujempaa työtä kuin kantojen vääntäminen.
Vielä mitä, kun vaan pitää opetuksen mielessään, sanoo kirkkoherra kärsimättömästi.
— Kyllä taidan minäkin laittaa nuorempia edestäni, arvelee Kanoinenkin puhkaen palavissaan.
— Vai jo alkaa kyllästellä Kanoinenkin. Eihän tämä vielä mitään, mutta kun pitäisi kirjoittamaankin oppia, sanoo kirkkoherra, sulaen taas kasvoiltaan hieman lempeämmäksi.
Kirjoitustaitoa ei tosin voitu vielä aikoihinkaan ajatella kansalle opetettavaksi. Voisihan lukutaidon oppimisessakin mennä vuosikymmeniä ja miehet saisivat edelleen nimensä kirjoittamisen sijasta piirrellä puumerkkejään niinä harvoina kertoina kuin sitä tarvittiin.
— Ei tule palonkyntäjästä kynämiestä kuuna päivänä, virkkoi Kanoinen. —Luulenpa, etteivät poikamme pojatkaan vielä sitä taitoa opi.
Kirkkoherra oli unohtunut miettimään niitä vaikeuksia, joita oli lukutaidottoman kansan valistamisessa taikauskoisista tavoistaan palvelemaan yhtä ainoata ja oikeata Jumalaa. Kun saisi edes muutamiakaan kansan miehiä oppimaan, niin saisipa heistä taas apua tässä vaivaloisessa työssä. Nämäkin ukon jäärät tässä vain alkoivat kyllästellä jo aivan alussa, jota vastoin vanha pitäjän edelläveisaaja oli kärsivällisesti jankannut aapiskirjan päähänsä ja opetti nyt jo vuorostaan muita kotonaan.
— Aloitetaanpa taas, sanoi kirkkoherra ja alkoi yhdistellä kirjaimia sanoiksi. Se oli kovin ihmeellistä miehistä. »Isä meithen, joca olet taivahissa», tavailtiin kirkkoherran mukana ja kun Herran rukous oli päästy onnellisesti loppuun, sanoi sielunpaimen hikipäisille oppilailleen:
— Sunnuntaiksi on tämä jo opittava ulkoa. Se on toista, kuin teidän loitsunne, jotka eivät auta mitään.
Kirkkoherra nousi mennäkseen kyhäämään kirjettä piispalle ja läävästä palaava Marketta sai taas käydä vuorostaan jatkamaan opetusta miehille, jotka olisivat jo mielellään lähteneet suksilleen, koskapa jo Otava ulkona myöhäistä iltaa näytti. Kirkkoherra kuitenkin määräsi, että kirjaimet oli vielä useampaan kertaan jankattava ja ainakin puolet opittava muistamaan ulkoa, ennen kuin miehet saisivat kotiin lähteä. Hymyilevän Marketan lukupuikko alkoi jälleen liikkua verkalleen aapeluksen lehdellä, ja nöyränä taipuivat vanhat päät seuraamaan sen liikkeitä.
Rauhan vieras.
Nuijasodan melskeet olivat vähitellen vaimenneet ja Pohjanmaallekin vierinyt viesti Klaus Flemingin kuolemasta. Häviöstä turtunut ja päällikkönsä myynyt Pohjanmaan väki ei kuitenkaan osannut iloita niinkuin olisi pitänyt näistä sanomista. Ilkan kohtalon muisto painoi mieliä ja vasta kun kerkeä kesä oli tullut ja päästiin vähitellen arkisiin askareihin käsiksi, alettiin odottaa Kaarle-herttuaa Suomeen.
Hän kyllä saapuikin, ja oli valmis jäntevin kourin järjestämään maan asioita. Useampia retkiä hän teki Suomeen, ja v. 1602 hän palasi täältä Ruotsiin matkustaen Pohjanlahden ympäri. Siltä retkeltä kerrotaan seuraava kohtaus.
— Eräänä kirkkaana helmikuun päivänä oli Kalajoen kirkolla vilkasta väen liikettä. Laajan pitäjän eri kulmilta oli kokoontunut väestöä suorittamaan verojaan ja pitämään markkinoita.
Kirkkoherra Ljungo hääräsi vilja-aittansa luona ottaen vastaan saataviaan ja kysellen eri seutujen miehiltä kuulumisia. Kohta alkoi kuulua aisakellojen helke ja viljaa mittailevat talopojat keskeyttivät työnsä sitä kuunnellakseen, kun oli varmasti joku ylhäisempi matkue kulkemassa.
Kohta porhalsikin papin talon pihaan nelirekinen matkue ja ensimmäisestä reestä ponnahti kookas mies, joka korkeasta otsasta tuimista viikseistä ja salamoivista katseista tunnettiin heti herttua Kaarleksi, Ruotsin ja Suomen itsevaltiaaksi hallitsijaksi, vaikka kuninkaan nimi häneltä vielä puuttuikin. Tulija heitti ympärilleen tutkivia katseita ja kirkkoherrakin oli niin hämmentynyt, että tunsi polvensa tutisevan. Herttua nyökäytti ystävällisesti päätään miehille tervehdykseksi ja ojensi kätensä kirkkoherralle.
— Hyvää päivää, kirkkoherra. Olette niin usein saanut käydä meilläTukholmassa, että minä nyt vuorostani pistäysin teidänkin vieraaksenne.
Talonpojat olivat kokoontuneet herttuan ympärille, ottaen naapukat päästään, ja katsellessaan heidän innosta palavia poskiaan, tunsi Kaarle-herttua jotain lämmintä läikähtävän povessaan ja tervehti kädestä pitäen jokaista.
Kirkkoherra sopersi sekavin sanoin korkean vieraansa tervetulleeksi jaKaarle taputti häntä ystävällisesti olalle.
— Tulkaahan nyt tervehtimään perhettänikin ja opastakaa meidät sisään takan ääreen.
Tuvan portailla seisoi prinssi Kustaa Aadolf, Ruotsin vallan tuleva perillinen, joka parin vuosikymmenen kuluttua oli hämmästyttävä maailmaa ruotsalais-suomalaisella sotajoukollaan. Pakkanen oli loihtinut tämän kahdeksanvuotiaan pojan, joka ikäisekseen oli harvinaisen kookas, poskille voimakkaan punan ja herttaisesti tervehti hän vanhaa kirkkoherraa. Seuraavan reen vällyistä oli selvinnyt herttuatar molempien prinsessojen, Katarinan ja Marian kanssa ja ystävällisesti hymyillen ojensi tämäkin kätensä kirkkoherralle, joka kumarrellen lähti saattamaan vieraita sisään peläten vaimonsa, Marketan, hämmästyvän toimettomaksi.