Vasta päivän valjetessa aamulla heräsi Pahanen unestansa ja huusi huoneestansa tytölle: "Nouse jo, tyttö, töillesi!" — "Jo nousen, jo nousen", vastasi ensimmäinen veripisara kynnykseltä, ja Pahanen kun luuli tytön valveella olevan, rupesi uudellensa maata ja nukkui toiseen päivään asti yhteen jatkoon. Herättyänsä huutaa taas tytölle: "Joko pata tulella?" — "Jo kiehuu, jo kiehuu", vastasi toinen veripisara. "No, hyvä se", virkkoi Pahanen, nukkui siitä uudellensa ja makasi taasen vuorokauden ennenkuin heräsi; vaan alkoi jo nälkä verinen olla hänellä mahassa, niin ärjäisi oikein tuskissansa: "Eikö jo ruoka ole valmis?" — "Valmiina on", virkkoi kolmas veripisara, "tulkaa, isäntäkulta, syömään!" Pahanen silloin nousi vuoteeltansa ja kävi keittoa katsomaan; vaan huonostipa siellä on ruoan laita, eikä näy edes keittäjätäkään. Meni siitä poikaa katsomaan, onko tuo edes tallella, vaan poikessa oli sekin, huone tyhjänä ihan. Siitä arvaa jo Pahanen seikan, jotta karussa nyt ollaan; ja hänellä kun oli kolme suurta koiraa, ne pani pakenijoita hakemaan. Nämä läksivätkin heti ajamaan, vaan toiset kuulivat jo jytinän peninkulman päästä, niin tyttö sanoi pojalle: "Nyt tullaan jäljessä! Rupea sinä hongaksi tähän, minä rupean kuuseksi." Ja niin muuttuivat molemmat puiksi. Koirat ajaessansa tulivat aina puiden luokse, vaan siinä haihtuivat jäljiltä, etteivät osanneet mihinkään, ja kääntyivät viimeinkin takaisin. Kotiin tulleilta kysyi kohta Pahanen: "Löysittekö pakenijat?" — "Emmekä löytäneet", virkkoivat koirat, "kahden puun juurelle asti oli selvät jäljet, vaan ei siitä mihinkään." — "Siinäpä ne juuri olivat", sanoi Pahanen, "menkää, ottakaa ne puut." Koirat kohta läksivät taasen ajamaan, vaan tyttö kuuli niin ikään peninkulman päässä jo jytinän ja neuvoi toveriansa: "Jo tullaan jäljessä, ole sinä veräjänä, minä niittynä tässä." Ja muuttuivat taasen kumpikin, toinen veräjäksi, toinen niityksi. Ei aikaakaan, niin koiratkin joutuivat siihen, vaan veräjälle tultuansa eksyivät taasen jäljiltä, ja täytyi kääntyä siitä kotiin. "Jokos löysitte?" kysyi taasen Pahanen. "Emmekä löytäneet", vastasivat koirat, "metsän keskessä on niitty, niin sen veräjälle oli jäljet, vaan siihen loppuivatkin." — "Voi teitä!" sanoi Pahanen, "nepä ne olivat, ne samat, juoskaa sievään takaisin." No, alapas siitä koirien juosta taas minkä ennättivät jäljestä; vaan pakenijat samoin taas kuulivat jo jytinän kaukaa ja tiesivät olla varoillansa muuttuen toinen lammiksi, toinen sorsaksi, joka uiskenteli lahden tyvenessä. Koirat kun eivät löytäneet niittyä ei veräjätä enää metsässä, juoksivat vainua myöten edellensä, vaan lammin luona eksyivät taasen jäljiltä ja kääntyivät siitä kotiinsa. Siellä kysyi Pahanen: "Jokos nyt löysitte haettavanne?" — "Eikö mitä", virkkoivat koirat, "vähäisen lammin rannalle tulimme, vaan siinä jäljet katosivat, emme osanneet mistä etsiä." — "No, te nyt eläviä olette!" sanoi Pahanen, "siinähän ne juuri ovatkin", ja läksi itse hakemaan. Jyrinästä kuulivat jo pakenijat, että nyt on isäntä itse liikkeellä, ja tyttö käski pojan heittää puupalasen jäljellensä. Se kun heitettiin, siitä tuli niin suuri hongikko, ettei päässyt Pahanen lävitse, vaan täytyi käydä kirveen kotoansa, jolla hakkasi hongikkoa, kunne sopi viimeinkin kulkemaan. Toiset sillä aikaa pakenivat pakenemistansa yhä, vaan keksittyänsä Pahasen taasen lähestyvän heitti poika kiven lakkaristansa, ja siitä tuli niin mahdottoman suuri vuori, levesi joka haaralle, jotta jäi Pahanen sen keskelle. Siinä kipusi sitten kolme vuorokautta kallioiden lomissa, kunne pääsi viimeinkin ylitse, niin läksi pakenijoita uudestansa ajamaan saavuttaaksensa kuitenkin. Poika silloin heitti vesiastian taas jäljellensä, ja siitä syntyi niin avea järvi Pahasen eteen, ettei hän päässyt mihinkään. Tämäpä, kun muuta neuvoa ei nähnyt, rupesi juomaan järveä kuiviin päästäksensä jalkaisin ylitse, ja saikin jo järven niin tyhjäksi, ettei ollut vettä kuin vähän enää pohjassa; mutta viimeistä juodessa puhkesi vatsa Pahaselta, ja hän kuoli siihen paikkaan. Poika ja tyttö pääsivät rauhassa elämään viimeinkin. — Sen verta sitä.
Eli talossa ennen perhe, jota oli ukko ja akka ja nainut poika. Se poika metsältä tullessansa kerran näki koiransa haukkuvan metsoa puussa ja rupesi ampumaan lintua jousellansa. Mutta metso ihmisen kielellä virkkoi puusta: "Eläs ammu, poikaseni, heitä elämään vielä." Poika kun kuuli metson ihmisen tavalla puhuvan, hämmästyi ensinnä vähän, vaan siitä rohkeni kuitenkin ja yritti uudestansa ampumaan. Ei saanut kuitenkaan vielä laukaistuksi, ennenkuin metso toiste pakisi hänelle: "Eläs, poikaseni, ammu minua, vielä minä sen kostan sinulle." Tämän linnun outo puhe taasen arvelutti poikaa, vaan siitä kiivastui uudellensa ja ojensi kolmannesti jousensa ampuaksensa lintua. Metso silloin vielä surkeammalla äänellä rukoili häntä: "Elä, poikakulta, ammu minua, ota ennen elävänä kotiisi. Syötä minua vuosi, minä sitten palkan maksan!" Pojasta kun oli metson tuuma soma, ottikin hänet elävänä puusta ja vei kotiinsa, jossa kertoi taatollensa koko seikan sanoen: "Tämä metso pyysi minua syöttämään itseänsä vuoden, niin hän minulle sitten palkan maksaisi; syötänkö, taattoseni?" — "No, syötä, paljonko tuo syönee", vastasi taatto. Poika siitä rupesi elättämään metsoansa, syötti, syötti aikansa, niin sille vaskinen sulka häntään kasvoi. Vuoden päästä putosi se sulka purstosta, ja metso lensi tiehensä. "Se siitä nyt oli syöttämästäsi", sanoi pojan nainen, nauroi miehellensä; mutta iltasella tuli metso jäljellensä ja rukoili poikaa: "Syötä minua toinen vuosi!" Poika suostui syöttämään, ja metsolle taasen kasvoi purstoon hopeasulka, joka vuoden päästä putosi siitä, vaan metso taasen lensi pois. Illalla kuitenkin tuli jällensä ja sanoi pojalle: "Syötä vielä kolmas vuosi." Poika syötti, ja vuoden päästä kasvoi metsolle kultasulka, ylen kaunis, jonka pudotti purstostansa ja lensi tiehensä. Vaan ei kauaksi jäänyt, illalla tuli takaisin niinkuin ennenkin, hyväili syöttäjätänsä ja sanoi: "No, nyt tule palkkaasi kolmen vuoden syötännästä ottamaan, nouse selälleni!" Poika asettihe hänen siivillensä, ja metso läksi meren päällä lentelemään. Nousi, nousi ylhäälle hyvin ja kysyi pojalta: "Miltä näyttää meri silmissäsi?" — "Niin on kuin seulan pohja", vastasi poika. Siitä laski nyt metso pojan putoamaan selästänsä, vaan ennenkuin mereen paiskahti, lensi hänelle eteen, sovitti siipensä alle, että pääsi poika selkään taas, ja sanoi: "Niin minullakin oli hätä, kun ensi kerran ampumaan yritit." Kohosi toisen kerran taivaalle ja kysyi: "Miltä näyttää meri silmissäsi?" — "Niin on kuin sormuksen kokoinen vain", vastasi poika, ja samassa pudotti hänet metso selästänsä taas, mutta ei kuitenkaan mereen antanut pudota, vaan sovitti itsensä alle taas ja otti uudellensa pojan selkäänsä. Sai siitä kohoamaan niinkuin ennenkin, nousi aina ylemmäksi taivaalle ja kysyi: "Miltäpä näyttää nyt meri silmissäsi?" — "Ei ole kuin neulan silmän suuruinen enää", vastasi poika, ja samassa päästi hänet metsokin selästänsä, että oli jo mereen putoamassa, vaan tuli kuitenkin avuksi vielä, otti uudellensa selkäänsä ja virkkoi pojalle: "Sinä kun toisen ja kolmannen kerran yritit ampumaan, minulle tuli aina suurempi hätä, niinpä sinustakin oli toiste ja kolmannesti selästäni pudotessasi kerta kerralta hirveämpi." — "No, elä, metsokulta, enää pudottele!" rukoili poika. "En pudotakaan, en", sanoi metso, "armahdithan sinäkin viimein minua." Läksi lentoon siitä ja lensi lentämistänsä yhä. Pitkän matkaa mentyänsä kysyi viimeinkin pojalta: "Näetkö mitään?" — "Onhan kuin vaskipatsas", vastasi poika, "tuolta etäältä näkyy." — "Sinne lennän nyt", virkkoi metso, "siellä asuu nuorin sisareni; kun perille pääsemme, ja hän minua syöttämästäsi tahtoo sinua palkita, niin pyydä avaimetonta vakkaa."
Ei aikaakaan, niin oltiin jo vaskilinnan luona, metso silloin muuttui siinä mieheksi, ja mentiin sisälle. Siellä sisar tulee veljeänsä tervehtimään, sanoo: "No, missä, veikkoseni, nyt olet kolme vuotta ollut?" — "Tämä mies minut elätti", sanoi toinen. "No, mitä sinulle siitä palkaksi pitää?" kysyi linnan emäntä pojalta. "Jospahan saisin avaimettoman vakan", vastasi siihen poika niinkuin metso oli neuvonut; vaan ei annettu hänelle sitä, sanottiin: "Ota kultaa, hopeata, ota mitä vainkin tahdot, emme voi avaimetonta vakkaa antaa." Mitäs siihen; poika ei sanonut muusta palkasta huolivansa, ja lähdettiin vaskilinnalta pois. Emännän veli muuttui metsoksi uudellensa, otti pojan selkäänsä ja läksi lentämään taas. Lensi, lensi, minkä lienee lentänytkin, meri alla, taivas päällä, niin kysyi pojalta: "Näetkö mitään?" — "Tuolla etäällä on kuin hopeainen patsas", vastasi poika, "kenhän siellä asuneekin?" — "Se on minun keskimmäisen sisareni linna", virkkoi metso, "kun tulemme sinne, niin avaimetonta vakkaa kysy palkastasi." Kohta oltiinkin hopealinnassa, kaukaako se metso sitä väliä lensi; vaan ei annettu avaimetonta vakkaa siitäkään, täytyi lähteä palkatta sieltäkin. Kotvan matkaa lennettyänsä sanoi metso taasen pojalle: "Erotatkos kultapatsasta, joka tuolta etäältä näkyy? Se on minun vanhimman sisareni linna, menkäämme nyt sinne, eikö tuolta jo palkkaasi annettaisi."
Päästiinpä perille, niin siellä viimeinkin kävi metson sana todeksi, kultalinnan emäntä ilomielin tervehti veljeänsä, joka nyt oli miehenä taas, syötti, juotti kyllin kumpaakin ja antoi pojalle avaimettoman vakan palkaksi, kun se hänen veikkoansa niin kauan oli elättänyt. Aikansa täällä levättyä jätettiin sitten linnan emännälle jäähyväiset, metso otti miehen ja avaimettoman vakan selällensä ja läksi niiden kera lentoon taas. Mentiin, mentiin määrättömiä matkoja, minkä aikaa lienee mentykin, niin alkoi jo uuvuttaa metsoa lopulla. Olipa korkea vaara ikään näkyvissä, niin siihen heitti metso vaaran kukkulalle kannettavat selästänsä ja itse lensi tiehensä. Tästäkös miehelle hätä käteen. Hän siinä murheissansa ei tiedä, kunne lähteä, minne matkata; lähteä sitä pitäisi jonnekin, vaan vakka jykeä on. "Tuota vielä tuossa kantaisin!" arveli hän viimeinkin ja nakkasi vakan maahan. Vakka silloin aukesi pudotessa, ja siitä linna kasvoi paikalle, ruoat, juomat, herrat, palvelijat ja kaikki, mitä linnan pitoon kuuluu ainakin. "No, ei kummempata!" arveli mies, istuihe ruoan ääreen ja söi mahansa täyteen, mutta syötyänsä ja juotuansa arveli lähteä kotiinsa kuitenkin, ei viihtynyt siinä uudessa linnassansa, ikävä tuli. Ikään olikin jo lähtemässä, kun tuli toinen mies hänelle vastaan, sanoi: "Annatko minulle sen, mikä kodissasi saatu on, niin vien sinut kotiisi?" Ajatteli mies mielessänsä: "Jos tamma, jos lehmä, jos lammas lienee poikessa ollessani poikinut, voinhan minä tuon luvata, naiselleni ei ole lasta ennen syntynyt eikä kyllä tälläkään ajalla." Lupasi antavansa, mikä lieneekin kodissa saatuna, kun vain sinne pääsisi. "No, ota, kerää vakkasi", sanoi toinen, "lähtekäämme jo matkalle!" Mies olikin pian valmis lähtemään, eikä siinä ollut kuin yksi hurahus vain, niin hän oli jo oppainensa kotona. Vaan täälläkös nyt suru nousi. Nainen oli siellä kauniin lapsen saanut ja tuli sen kera miestänsä tervehtimään. Miesrukka murheissansa ei tiennyt muuta neuvoa, vaan puhui salaa sille miehelle, joka hänet kotiin saattoi, pyysi heittämään lasta vielä moniaaksi vuodeksi äitinsä luokse kotiin. Tämä suostui tuumaan, sanoi: "No, jääköönhän poikasi vielä tänne, vaan kun minä Vääräpyörän nimeen sitä haetan, silloin pitää antaaksesi, muuten on paha tarjona."
Kului sitten muutamia vuosia, ja poika kasvoi suureksi, niin siitä tuli niin väkevä, että kun mieheen koski, hän sen särki, jos oli elävä, niin meni kuoliaaksi. Soimattiin siitä poikaa, sanottiin: "Sinä, Vääräpyörän ruoka, ihmisiä tuhoat!" Poika kun ei ymmärtänyt sitä, meni kysymään äidiltänsä: "Mintähden minua Vääräpyörän ruoaksi sanotaan?" Äitikään ei tiennyt syytä, meni, kysyi mieheltänsä. Miehen silloin täytyi ilmoittaa asia naisellensa, sanoi: "Kun en kerran kotiini löytänyt, täytyi minun Vääräpyörälle luvata, mikä olisi kodissani saatu, en luullut poikaa syntyneen." Poika kun kuuli asian, pyrki kohta Vääräpyörää hakemaan, eivätkä saaneet vanhemmat häntä estetyksi. Nousi hevoselle selkään ja kiirehti matkalle. Ajoi siitä, ajoi, kunne uupui jo hevonen juostessa, vaan ei voinut odottaa, jotta olisi syöttänyt, vaan heitti hevosen metsään ja läksi jalan astumaan. Tuli viimeinkin meren rannalle, jossa lampi oli lähellä ja vähän mannerta välissä. Lammin rannalla kasvoi suuri tammi, ja sen ympärillä ja koko välitantereella oli tallattu kisapaikka. Nousipa poika tammeen, eikö tuolta voisi nähdä mitä. Oli siellä, katseli, niin laiva tuli mereltä, laski siihen rannalle satamaan. Siitä tuli iso joukko nuoria neitoja laivasta, ja läksivät pesolle lampeen. Toiset yhden keskimmäisen helmoja kantoivat, jaksoivat vaatteensa kaikki tammen juurelle ja menivät yhdessä lampeen. Poika silloin nousi hiljaa tammesta alas, otti sen parhaimman neidon vaatteet talteensa ja kapusi niiden kera puuhun taas.
Mitäs ollakaan? Tulivat neitoset pesosta, ja kukin vaatteensa tammen juurelta otti, niin yksi kaunein vaatteitta jääpi. No, etsitään niitä, etsitään jos jostakin, niin jo keksitään poika tammen latvassa. "Sillä ne vaatteeni ovat", arveli se neito, joka alastomaksi jäi, kävi poikaa rukoilemaan, sanoi: "Kuka lienet minulta vaatteeni vienyt, työnnä jäljelle! Jos maammoksi, jos veikoksi, jos siskoksi, jos puolisoksi minulle tahdot, minä siksi otan." Moisen puheen kuultuansa nousi poika heti tammesta maahan, antoi tytölle vaatteet ja kysyi: "Kenen olet tytär?" — "Vääräpyörän ainoa lapsi", vastasi neito. — "Missäpä hän on, häntä minä haen?" sanoi poika. Neito silloin neuvoi häntä käymään isänsä kotiin, ei laivaansa ottanut, vaan sanoi: "Linnaa likellä vaaralla on rautainen kanki, rengas päässä, maahan pistettynä, ken sitä kankea ei voine maasta kisaltaa, se ei pääse linnaan. Koetahan kuitenkin voimaasi, ota tämä paikka minulta, se tekee sinut näkymättömäksi ja tuopi ruokaa, mitä ikään tahdot. Jos linnaan pääset, tule ensiksi minun puheelleni, minä sitten olen morsiamesi."
Erosivat siinä nyt toisistansa, neito tovereinensa läksi laivaansa, vaan poika pisti tytön antaman paikan poveensa ja sai Vääräpyörän linnalle maitse kulkemaan niinkuin neuvo oli. Kulki etsien yhä nuo ajat, nämä päivät, ja elätti sillä tytöltä saadulla paikalla henkensä, niin tuli viimeinkin neuvotulle vaaralle, jossa se rautainen rengaspää kanki oli maahan kiinni taottuna. Kaikki ympäristö oli kovaksi tallattuna, kun niin monta jo oli käynyt siinä kankea koettamassa irti saadaksensa ja sillä Vääräpyörän linnaan päästäksensä; vaan vielä oli kanki asemellansa yhtä kovassa kuin ennenkin, ei ollut kellään ollut voimaa sitä siitä irroittaa. Ei poikaa kuitenkan pelottanut, meni hänkin voimaansa koettamaan, ja kun tarttui vain renkaaseen, samassa kisalsikin jo kangen maasta irti ja nakkasi sen Vääräpyörän linnan seinää vasten, jotta kaikui koko ympäristö. Vääräpyörä parhaillansa sattui ruoalla olemaan linnassansa; kun kuuli jumahuksen, niin kavahti äkkiä istuiltansa, sanoi toisille: "Nyt vieraita tulee ja jaloja, koska niin kaikki linna jumahtelee." Meni siitä ulos heti nähdäksensä, kuka se semmoisella voimalla linnaan tuli, ja oliko rautainen kanki asemellansa; vaan eipä siellä näkynyt ketään, kanki vain oli paikaltansa nyhdäisty ja makasi linnan seinävieruksella irrallansa. "Taisivat korvani pettää, koska täällä ei ketään näy", arveli Vääräpyörä, "vaan kukas tämän kangen tähän on nakannut, niin tämä minusta kumma on."
Poika sillä aikaa jo oli tyttären puheilla linnassa. Oli näet pannut sen tytön antaman paikan kaulaansa ja tullut näkymättömänä morsiamensa luokse huoneeseen. Se neuvoi häntä isänsä puheilla käymään, ja poika meni siitä nyt Vääräpyörän eteen häneltä tytärtä pyytämään morsiameksi, sanoi: "Sinulle minua on toivotettu, täällä olenkin nyt tytärtäsi kosimassa; mitä pitää ansiotöitä tehdäkseni?" — "Ei kiirettä ole, poikaseni", sanoi Vääräpyörä. "Laitahan ensinnä linna, joka ei ole maassa eikä taivaassa. Sitten pitää sinun yhtenä yönä kylvää, kyntää, kasvattaa, puida, jauhaa, leipoa leipä minun syödäkseni. Viimeksi hae vielä kolme rautanenää metsoa yhdeksän meren takaa minulle murkinaksi." Kertoi nyt poika työnsä morsiamelle, niin sanoi tyttö: "Tallissa on yhdeksän hevosta, seitsemältä lyö jalat poikki, kahdelta ei, niillä lähdemme pakoon." Poika teki sen, ja läksivät pakenemaan. Kohta tuli kuitenkin Vääräpyörä jäljestä, vaan tyttö huivillansa löi maahan, niin siihen tuli vuori semmoinen, että täytyi Vääräpyörän hakea kuokka kotoansa ennenkuin edellensä pääsi. Läksi siitä uudellensa ajamaan, vaan tyttö hevoset muutti, toisen kirkoksi, toisen kellojalaksi, itse rupesi papiksi ja mies lukkariksi. Vääräpyörä ei tunne heitä, tulee kirkkoon, kysyy: "Näittekö ketään menevän?" — "Jo ne aikojansa yli joen ovat", vastasivat pappi ja lukkari. Vääräpyörä silloin palasi kotiinsa, jossa näki kirjoistansa, että ne siinä kirkossa olivat, vaikk'ei hän tuntenut. Läksi siitä pakenijoita jälkeen taas, mutta tyttö sivalsi huiviansa, ja siitä tuli joki semmoinen, ettei päässyt Vääräpyörä ylitse. — Poika vei morsiamen kotiinsa.
Muutamassa kaupungissa oli kuningas, jolla oli kaunis vaimo. Tämä vaimo käveli kerran puutarhassa ja katosi yht'äkkiä. Jälkeensä jätti kolme aivan pientä poikaa, eikä osattu kadonnutta mistään hakea. Siitä kului jo kymmeniä vuosia, ja pojat kasvoivat aikamiehiksi. Kerran kysyivät isältänsä: "Miksi meillä ei ole äitiä, ja muilla ihmisillä on?" — "Oli teilläkin äiti", sanoi kuningas, "mutta siitä on jo aikoja kun se puutarhassa kävellessänsä katosi."
Siitä päättivät nyt yksituumaisesti pojat hakea äitiänsä, jos mistä he sen löytäisivät; ja niin läksi vanhin poika matkalle, otti jousen ja miekan myötänsä, nousi hevoselle selkään ja alas pitkin tietä ratsastaa. Ajoi vähän matkaa edelle, niin tulee vanha ukko vastaan, kysyy pojalta: "Minne menet?" — "No, mitäs sinä tarvitset minun menojani tietää", vastasi ratsastaja, "menenpä minä minne tahtonsa." — "Sano minulle kuitenkin, ethän tuosta paljon pahene", tarinoi äijä. Poika vain oli ylpeä olevinansa ja virkkoi ukolle: "Ole vaiti ja pidä suusi kiinni, semmoinen minun menojeni kyselijä." Mutta ukko ei päästänyt häntä sillä, vaan vaati häntä yhä kuitenkin ilmoittamaan, minne oli matkalla. Päästäksensä hänestä sanoi poika viimeinkin: "Minä menen äitiäni etsimään, mitäs sinä, ukkoseni, siitä tahdot?" — "Voi poikarukka", vastasi ukko, "kyllä taidatte turhaan hakea, vaan ajakaahan nyt vähän matkaa tämän kankaan laitaan, siinä on suuri tammi, niin koetelkaa ampua siihen. Jos nuoli sattuu kohti ja menee läpi tammesta, niin se on varma merkki, että te löydätte äitinne, sillä se, joka äitinne vei, vannoi sen tammen kautta, ettei sen pidä takaisin tuleman, jos kuka sitä hakekoon, ellei hän ensin saa ampuneeksi sitä tammea läpi." Niin erosivat he toisistansa. Ukko meni tietänsä, vaan poika ajoi neuvottua suuntaa, näki tammen sinä olevan ja arveli itseksensä: "Pitäisipä koetellakseni ampua tuota tammea, koska se vanha mies sitä niin haasteli." Otti ja laukaisi samassa jousensa, vaan ei sattunut koko tammeen, sivuitse meni. Miettii siitä taas mielessänsä: "Mitäpä ukon sanoista, puhuipa se mitä hyvänsä, ei hänen taitoihinsa ole katsomista", ja lähtee ajamaan edellensä.
Ajelee siellä monet päivät eikä näy kotiin tulevaksi, niin jo lähtee toinen poika matkalle ja ajaa samaa tietä, jota ensimmäinenkin. Taas tulee se entinen ukko sillekin vastaan, kysyy: "Minne on matka?" — "Mitäs sinä minun matkastani tahdot tietää, sinusta ei siihen apua tule", vastasi poika; vaan ukko yhä vaati sanomaan, kunne ilmaisi poika viimeinkin, että hän oli äitiänsä etsimässä. "Voi poikarukka", sanoi ukko silloin, "ette te löydä äitiänne, jos ette saa ampuneeksi sitä tammea läpi, joka on tämän kankaan laidassa." Kuultuansa ukon puheen läksi poika ajamaan, tuli tammen luokse, kuten oli neuvottu, ja ampua sätkäsi siihen jousellansa, vaan ei nuoli kohti käynytkään; ja niin ajoi eteensä päin, viipyi siellä eikä tullut kotiin määrätylle ajalle.
Alkoi siitä nyt nuorin poika pyrkiä kuninkaalta lähteäksensä hakemaan ja uhkasi tuoda äitinsä takaisin, jos hän mistä sen löytäisi. Kuningas ei olisi mielellänsä enää laskenut viimeistä poikaansa, kun ei toisiakaan näkynyt takaisin tulevaksi, vaan se meni puolen väkeen ja alkoi ratsastaa samaa tietä, jota veljensäkin. Etäälle ei vielä kerennytkään, kun näki kaukana vanhan ukon vastaansa tulevan, niin arveli itseksensä: "Eläs huoli, tuolta ukolta minun pitäisi kysyä, eikö hän tietäisi jotakin tuumaa antaa, millä tavalla minä löytäisin äitini." Tultuansa ukon luokse kyselikin heti: "Eikö ole tästä näkynyt kahta nuorta miestä kulkevan, jotka läksivät äitiänsä etsimään?" Ukko sanoi kulkeneen silloin ja silloin, virkkaen vielä lisäksi: "Kyllä ne olivat melkein ylpeät kulkiessansa, eivät ne tahtoneet antaa puhettakaan vanhalle miehelle. Mutta mihinkäs te nyt, poikaseni, aiotte kulkea?" — "Minä läksin äitiäni hakemaan", sanoi poika, "etkö sinä, vanha mies, tietäisi siihen mitään neuvoa?" — "Ette taida, poikaseni, löytää äitiänne", virkkoi ukko, "enkä minä tiedä muuta keinoa teille neuvoa, kuin jos saatte ampuneeksi sen tammen läpi, joka on tämän kankaan laidassa, niin se on vahva merkki, että te löydätte äitinne." Poika silloin kiittää ukkoa annetusta neuvostansa ja ratsastaa edellensä, kunne tulee tammea kohti. Tähtää siinä, tähtää tammea sydämeen, vaan kun viimeinkin laukaisi, nuoli sattuikin kohdallensa ja meni läpi tammesta. Poika lähtee nyt hyvällä mielellä ajamaan eteenkäsin, kunne kohtaa suuren, mahdottoman vuoren semmoisen, joka tukkeaa häneltä tien. Siinä oli suuri portti vuoressa, niin poika rupesi siitä sisälle menemään, vaan siihen sattui talon palvelustyttö, joka kielsi porttia aukaisemasta sanoen isäntänsä kohta kotiin tulevan. Käski hyvin joutuisasti mennä pojan pois, muuten olisi paha tarjona. Poika totteli sanaa ja poikkesi vuoren sivua kiertävälle tielle, vaan ennen lähtemistänsä kysyi kuitenkin tytöltä: "Onko täällä mitään vaimoihmistä vankeudessa?" Tyttö sanoi olevan sen ja sen laatuisen ihmisen. "Se on minun äitini", virkkoi poika, ja niin erosi hän tytöstä.
Tultuansa vuoren sivulle, jo kuului vuoren ukkokin kotiin tulevan, oikein vuori jyrähteli, jotta kaikui ympäri seutuja. Siellä ajeli sitten poika jonkin aikaa etsiskellen, niin jopa löysikin vanhemman veljensä, jolta alkoi kysellä, miten asia oli; vaan tämä ei sanonut saaneensa mitään selvää koko äitinsä löytämisestä. "En minäkään ole saanut", sanoi silloin nuorempi, ja läksivät siitä nyt yhdessä kulkemaan, kunne yhdyttivät siellä keskimmäisen veljensä. Siltä taasen kysyi nuorin, jos hän on tietoa saanut heidän äidistänsä; vaan ei sanonut sekään tietävänsä asiasta mitään, ja niin läksivät kolmisin ajamaan ja tulivat siihen vuoren portille taas, jossa nuorin veli jo oli käynyt. Siinä oli palvelustyttö portilla kuin viimeinkin, niin kysyivät häneltä, jos itse ukkopiru oli kotona, ja saivat tietää sen menneen kolmeksi päiväksi pois asioillensa. Pyysivät silloin porttia aukaisemaan, vaan tyttö sanoi, ettei sitä saata aukaista, portin päällä on suuri kello, joka antaa äänen jos portti aukaistaan, ja kello kun ääntää, niin samalla on vuoren ukkokin kotona. Mitäs siihen; asiata arveltuansa kaivoivat pojat portin alle suuren kuopan ja menivät siitä sisälle. Tyttö neuvoi heille, missä heidän äitinsä oli, ja niin saivat vuoren sisusta astumaan, menivät monen kymmenen huoneen läpi, joissa oli monet ovet ja portaat, kunne viimeinkin löysivät äitinsä perimmäisestä huoneesta. Sillä oli kauniit vaatteet päällä, korea kultainen kruunu päässä, sirot, somaiset kengät jalassa, ja istui pöydän päässä joutilaana. Tämä kun näki miesten tulevan huoneeseen, alkoi räkyttää niinkuin koiranpentu vain, paremmin hän ei osannut haastaa, eivätkä saaneet häneltä miehet mitään puhetta. Meni siitä nuorin poika, sanoi tytölle: "Se näkyy olevan meidän äitimme, vaan emme saa häneltä mitään puhetta." — "Ottakaa ja säikäyttäkää häntä", neuvoi tyttö, "niin siitä lähtee pahan voima pois, ja hän rupeaa haastamaan." Poika heti meni takaisin ja ampua sätkäsi jousellansa juuri lähellä äitiänsä, niin se kun siitä säikähti hyvin, samalla rupesi haastamaan jo ja kysyi pojilta: "Mitä te haette?" — "Me haemme teitä", vastasivat pojat, "ja me olemme teidän poikanne, lähtekää nyt meidän kanssamme pois." Vaimo silloin jätti siihen kaikki koristuksensa ja läksi poikien kanssa vuoresta pakenemaan. Tultiin portille, niin laittoivat pojat äitinsä edellä päin portin alatse, sitten meni vanhin poika ja sitten keskimmäinen. Nämä vanhemmatpa kun pääsivät ulkopuolelle, vierittivät samalla suuren kiven kuoppaan, jättivät nuorimman veljensä sinne ja menivät sitä tietä matkaansa.
Mitäs siihen; eihän se yksinänsä voinut kiveä kuopasta työntää, täytyi jäädä vuoreen. Siellä alkoi nyt kävellä vuoren sisusta ja katsella kaikenlaisia kapineita joutessansa. Tulipa sitten muutamaan huoneeseen, josta löysi hyvin korean sauvan, niin sitä alkoi hän katsoa ja kummastella, kuin se oli korea. Aikansa katseltua rupesi panemaan sauvaa paikallensa, vaan se sattui vähän ylempää putoamaan hänen kädestänsä. Samalla kun sauva kolahti lattiaan, siihen tuli mies paikalle ja kysyi: "Mitäs armollinen herra tahtoo?" — "En tahdo muuta kuin pääsen ulos täältä", sanoi poika, ja tuossa paikassa meni mies porttia aukaisemaan, eikä kello, joka oli portin päällä, antanut mitään ääntä. Niin pääsi poika vuoresta ulos, otti sauvan kanssansa, vaikka ei sitä tiennyt, että sen koputtamalla tulee hänelle apulaisia, luuli sen portinaukaisijan muualta tulleen, ja läksi kotiinsa päin astua tassimaan. Kulkiessa rupesi häntä väsyttämään, niin istuihe kivelle ja löi sauvansa maahan. Samalla tuli taas mies siihen ja kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "Jospahan saisin ruokaa", vastasi poika, ja samalla meni mies hakemaan. Sillä aikaa arveli poika: "Ahas, ei tämä sauva taida olla varsin mitätön kalu, koska tällä saapi miehen luoksensa tulemaan, pitää pitää tallella hyvästi." Kohta joutuikin ruoka paikalle, poika söi mahansa täyteen, ja mies vei tähteen takaisin.
Poika syötyänsä astua jorpotteli kaupunkiin, mutta ei mennyt kuninkaan linnaan, vaan meni yhteen suutariin ja rupesi hänelle oppipojaksi. Sama suutari oli myös kuninkaan hovisuutari. Tässä nyt poika alkaa ommella töhlätä. Kuninkaan hovissa juotiin paraillansa ilohäitä kuninkaan puolison kotiintulosta, ja pojan vanhemmat veljet olivat myöskin siellä. Olivat näet valehdelleet kuninkaalle ei nähneensäkään nuorinta veljeänsä, vain hevosen löytäneensä, josta arvelivat metsän petojen syöneen koko pojan, ja ne sanoivat löytäneensä vuoresta äitinsä. Kuningas oli kyllä pahalla mielellä poikansa tähden, vaan ei juuri kauan surrut sitä asiaa, kun sai vaimonsa takaisin.
Mitäs ollakaan. Häitä pidettäessä juohtui vaimon mieleen, kuinka kauniit kengät hänellä oli vuoressa ollessansa, ja sanoi ukollensa: "Eiköhän meidän suutarimme saattaisi semmoisia kenkiä tehdä, se pitäisi kutsua tänne mittaa ottamaan; vaan minä luulen, ettei se ota tehdäksensä, jos sille ei pane kuoleman haastolla sitä työtä tehtäväksi." No, kuningas tahtoi vaimonsa mieltä hyvittää, kutsutti suutarin linnaan ja pani siellä hänelle tehtäväksi semmoiset ja semmoiset kengät, joissa piti olla monenlaisia koristuksia, joita suutari ei ollut ennen kuullut eikä nähnyt; ja jos ne eivät tulisi kahteen päivään tehdyiksi, piti suutarin kuoleman. Tästäkös hätä suutarille; ukko meni pahoilla mielin kotiinsa ja haastoi vaimollensa, mitä tapahtunut oli. Nyt tuli suru suutarin talossa, eivät jaksaneet paljon mitään virkkaa, niin olivat huolellisina. Oppipoika kun näki sen, pyysi asiaa tietääksensä, mutta sille ärjäisi mestari: "Mitä sinä siitä tahdot, olipa se asia mikä tahtonsa, sinussa ei ole kuitenkaan sen täyttäjätä." Ei poika heittänyt sillä, vaan pyysi nöyrimmästi, että sanottaisiin hänelle, mikä oli syy heidän suruunsa. Jo viimeinkin ärjäisi mestari: "Niin ja niin, semmoisia ja semmoisia kenkiä tahdotaan kuninkaan puolisolle, eikä niitä osaa täällä kukaan tehdä." — "Ohos", sanoi oppipoika, "ei hätää ole, kyllä minä ne saan tehdyiksi; hakekaa vain semmoista nahkaa ja muita tarpeita, mitä siihen vaaditaan, niin kyllä syntyy minulta työ." — "Voipihan noita hakea, vaikka siitä ei mitään tule", virkkoi suutari ja kävi linnasta ottamassa tarpeet.
Poika silloin käski mennä pois siitä huoneesta, jossa hän rupesi kenkiä tekemään, ja kun rahvas rupesi maata, otti ja kopahutti sauvaansa, niin kohta tuli mies paikalle ja kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "Ne kengät, jotka jäivät sinne vuoreen, pitää saamasi tänne paikalla", vastasi poika. "Kyllä ne saadaan", pakisi mies, eikä aikaakaan, kun toi jo kengät pojalle käsiin. Aamulla tulee suutari katsomaan, mitä poika on saanut aikaan, niin täällä on poika puittotyön tuumassa ja harjaa kenkiä minkä kerkeää. Kohta antaa jo kengät mestarille, joka vie ne kuninkaan linnaan; mutta mestarin antamat nahat poltti poika uunissa poroksi. Pääsipä suutari linnaan, ja kuninkaan puoliso koetteli kenkiä jalkaansa, niin ne kävivät ihan parhaaksi hänelle ja olivat niin sirot, ettei paremmasta apua. "Näistä pidän minä paremmin kuin niistä, jotka vuoren ukon linnaan jäivät", arveli kuninkaan vaimo, "sepä ihme on, että tuo meidän suutari taitaa tehdä niin kauniita kenkiä, sitä vain en olisi uskonut." Niin meni suutari kotiinsa hyvän maksun kanssa ja oli hyvillänsä, kun äijän tavarata sai. Mutta kuninkaan vaimo taas sanoo miehellensä: "Et sinä usko, kuninkaiseni, kuin minulla oli kaunis hame siellä vuoressa ollessani; eiköhän tuo meidän suutarimme osaisi tehdä minulle semmoista hametta?" Siitä kutsuttiin kohta suutari linnalle tulemaan kuninkaan puheelle, ja täällä sanottiin hänelle, että: "Sinun pitää semmoinen ja semmoinen hame tehdä, ja jos et saa tehneeksi, niin päältäsi pääset." Toinen kyllä sanoi: "Enhän minä ole räätäli enkä taida niitä töitä tehdä", vaan ei auttanut mikään, täytyi vain ottaa sieltä vaatetta ja viedä kotiinsa.
Siellä taaskin suutari pahoillansa vaimoinensa, kun ei osata hametta tehdä eikä nähdä neuvoa mitään. Tuleepa oppipoika ja kysyy syytä, mistä on heillä paha mielensä, niin suutari viimeinkin sanoo hänelle koko asian. "Elkäähän hätäilkö!" arveli siihen poika, "jo minä ennen oli räätälinkin opissa, eiköhän tuota semmoista hametta saataisi tehdyksi; menkäähän pois taas tästä työhuoneesta, että saan yksinäni sitä laatia." No, kaikki läksivät yöksi muualle maata, ja poika jäi yksin huoneeseen. Jo koputti vähän sauvaansa, niin siihen tuli mies samassa ja sanoi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "Se hame, joka jäi sinne vuoreen, pitää saamasi tänne", virkkoi poika; eikä siinä ollut kuin yks-kaks, kun hame tuli pojan käsiin. Aamulla tulee jo varhain mestari katsomaan, mitenkä työ on pojalta joutunut, ja tokko se on asiaan päinkään. Siellä oli poika täydellä työllä olevinansa, puhdisti, silitti ehtimiseen hametta sanoen olleen aika kiireen sitä tehdessä ja sökkäsi sen samalla mestarille käsiin. Tuosta mestarille hyvä mieli. Meni vaimonsa luokse heti ja sanoi: "Taitaa se tuo oppipoika olla melkoinen mies, kun osasi tuommoisen hameen tehdä, sitä vain ei toinen tekisi." Siinäkös nyt akallakin oli ihmettelemistä, vaan ei antanut suutari aikaa, juoksutti paikalla hameen kuninkaan linnaan. Siellä kun kuninkaan puoliso koetteli sitä päällensä, se kävi hänelle varsin hyvästi, ja hän oli siitä aika iloissansa, kun niin kauniin hameen sai, jossa oli kultanauhoja ja kaikenlaisia koristuksia; vaan ennenkuin suutari linnoilta vielä pääsikään, kuiskutti kuninkaan vaimo taas miehellensä: "Eiköhän tuo suutari osaisi tehdä minulle semmoista kruunua kuin minulla oli siellä vuoressa?" — "Saisipa koettaa", arveli kuningaskin, ja antoi kohta suutarille kaavan, minkälainen kruunu hänen oli tehtävä. Taas suutari säikähti armottomasti luullen ainakin joutuvansa kuoleman omaksi, vaan kuitenkin lohdutti se häntä vähäsen, että hänellä oli semmoinen oppipoika, josta ennenkin jo oli apu ollut. Ei muuta kuin otti kuninkaalta kultaa myötänsä, mistä kruunua tekisi, ja läksi sen kanssa kotiinsa. Siellä kun kohtasi akkansa, valitti hänelle onnettomuuttansa ja sanoi: "Mistähän on kuningas suuttunut minuun, kun se aina panee minulle semmoisia outoja töitä tehtäväksi; nyt olisi, kuulen ma, tämän kaavan kaltainen kultakruunu hänen vaimollensa hankittava." Akkakaan ei tiennyt siihen neuvoa mitään, ja niin meni ukko oppipoikansa luokse ja sanoi taas olevan uuden työn hänellä tehtävänä. "No, mikä se on työ semmoinen?" kysäisi poika. "Tahdottaisiinpahan kultakruunua, joka olisi tämän kaavan mukainen, ja se olisi väleen valmiiksi saatava", virkkoi suutari ja antoi pojalle sen kuninkaan antaman kuvauksen. "Vai ei muuta", vastasi poika, "ei sitten hätää ole, kyllä minä osaan sen tehdä, jo olen kultasepänkin opissa aikanani käynyt, laittakaahan minulle eri huone, jossa saan takoa, niin kruunun pitää aamulla olla valmiina."
No, mielellänsähän se suutari siihen suostui; pojalle laitettiin paikalla takomakeinot ja palje, jolla liehtoisi kullan sulaksi, että oli kaikki tarpeet varalla, mitä työhön tarvittaisiin. Poika rupeaa iltasella työhön, suutarin lähellä ollessa alkaa liehtoa minkä kerkeää, liehtoo siinä, liehtoo ja kääntelee kultaharkkoja sinne tänne niin kauan kuin mestari oli katsomassa, vaan hänen pois mentyään otti poika sauvansa ja kopahutti lattiaan. Siitä tuli kohta entinen mies, joka kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "Se kultakruunu, joka on siellä vuoren ukon linnassa", vastasi poika, ja samassa tulikin kruunu hänelle käsiin, josta pääsi poika sitten rauhassa levolle.
Varhain oli mestarikin aamulla valveilla ja tuli samassa katsomaan, mitä oppipoika on aikoihin saanut. Tämä parhaillansa on puhdistamassa kruunua, hankaa, kirkastaa sitä kaikella väen, jotta hiki päästä nousee, ja pahoittelekse, kun on pitänyt sillä lailla liikkua, jotta oikein on siihen katketa. Sai mestari häneltä kruunun, niin samassa vei sen kuninkaan linnaan. Siellä katseltiin ja kummasteltiin sen kauneutta ja sitä taitoa, mikä sen tekijällä pitää olla, ja kuninkaan vaimokin ihastui kruunua ja sanoi: "Kas, tämä on juuri samanlainen kuin sekin, joka minulla vuoressa oli, ihmeellinen kumma, että se suutari semmoisia töitä aikaan saapi!" Nyt päästettiin suutari kotiinsa hyvän maksun kanssa, ja kuningas vielä antoi hänelle ritarin kunnian merkiksi; mutta kuitenkin ajattelutti se asia häntä, miten piti suutarin saada semmoiset kapineet tehdyiksi, joita ei kuningas osannut itse ajatellakaan. "Vielä koettelen kerran suutaria", arveli hän, "onko tuolla ihmisen taito, vai tekeekö hän jonkin pahan voimalla niitä kummia." Paikalla haetti hän suutarin taas luoksensa ja sanoi hänelle tultua: "Sinun pitää tähän meren rantaan tehdä pitkä laituri, jota myöten laivaan päästään, ja sen pitää oleman huomenna valmiina."
Menee suutari taas pahoilla mielin kotiinsa ja haastaa perheellensä, ettei se kuningas herkeä häntä kiusaamasta. "No, mitä hän nyt tahtoo?" kysyi oppipoika. "Se tahtoo nyt minua tekemään laituria meren rantaan, jota myöten pääsee laivaansa", sanoi suutari, "ja sen pitäisi jo huomenna olla valmiina." — "No, heittäkää se asia taas minun haltuuni", virkkoi poika, "kyllä minä siitä huolen pidän." Sepä suutarista hyvä, ja hän meni maata heti eikä ollut enää millänsä koko asiasta. Poika läksi yöllä kävelemään kadulle ja siellä kopahutti sauvaansa, niin jo tuli mies, joka kysyi: "Mitä armollinen herra tahtoo?" — "En tahdo muuta", vastasi poika, "vaan kaikki miehet, mitä vuoressa löytyy, pitää saamasi tähän minun luokseni heti." — "Ohhoh!" sanoi mies, "siellä on niin paljon miehiä, etteivät sovi tähän kaupunkiinkaan." — "No, tulkoon heitä kuitenkin noin jonkinlainen joukko!" arveli poika; ja paikalla joutuikin rahvasta, ettei tahtonut sopia mihinkään. Niille sanoi poika: "Teidän pitää tehdä pitkä laituri tuohon meren rantaan, ja siinä ei saa liiaksi viipyä tehdessä." Samassa miehet kavahtivatkin työhönsä käsin, ja siinä sitten oli heillä kahina sitä tehdessä — voi kummaa nujakkata — eikä siinä ollut paljon aikaa, kun laituri oli valmis, joka ei ollut puusta, vaan selvästä lasista, ja suuri, komea huone oli sen merenpuolimmaisessa päässä.
Aamulla nousee kuningas levolta ja näkee sen julman rakennuksen rannalla, niin säikähtää pahankelpoiseksi ja ajaa kaiken rahvaansa katsomaan sitä kummaa. Siellä oli itse laiturin teettäjä huoneessansa, ovelle oli panettanut vartijat ja vuoresta tuottanut kuninkaalliset vaatteet ja kruunun. Se sitten kapineelta näytti, kun siellä istua kökötti. Jo laittaa kuningas vanhimman poikansa katsomaan, kuka siinä niin kauniissa huoneessa asuu. Se tulee laiturille, vaan ei pysy seisaallansa, kun laituri on liukas kuin syksyinen jää; mennä kompuroipihan polvillansa ja niin pääsee perille viimeinkin. Laiturin teettäjä kun näki veljensä tulevan, lähetti kohta sauvaansa koputtamalla miehen vitsoja hakemaan, ja ne paikalla joutuivat sinne. Päästyänsä polvillansa-kulkija laiturin päähän menee samalla huoneeseen, jossa lankeaa polvillensa ja alkaa kumarrella veljeänsä; ei näet tuntenut häntä, vaan luuli jonkin etäisen maan kuninkaaksi. Toinen ei ollut siitä paljon millänsäkään, vaan käski vartijoidensa ottaa mies kiinni ja antaa selkään noin hyvän tavalla. Nämä tarttuivat mieheen käsin totellen isäntänsä sanaa, joka lyötti jotestansakin kovasti, sillä hän muisti sitä, kun veljet salpasivat hänet vuoreen. Vasta vähissä hengin päästivät vartijat pojan käsistänsä ja työnsivät kotiinsa. "Voi sinua huonokas!" sanoi toinen poika kotiin tulleelle, "kun et osannut sen vieraan maan kuninkaan edessä oikein itseäsi käyttää, maltas kun minä lähden, niin kyllä tiedän itseni viisaammasti käyttää", ja samalla läksi jo menemään rantaan. Suuri työ oli taas hänelläkin laiturin yli päästessä, kun ei pysynyt seisaallansa; vaan viimeinkin perille tultuansa oli hän kaikella tavalla nöyrä ja kuuliainen eikä muuta tehnyt kuin kumarteli. Ei toinen kuitenkaan huolinut hänen kumartamisistaan mitään, vaan antoi panna selän kypseksi ja työnsi takaisin. "Voi teitä tyhmiä raukkoja!" sanoi itse kuningas, kun poika pääsi vähissä voimin taas kotiinsa, "äsken taitaa tulla asia toimeen, kun minä itse lähden, sillä ei teistä näy olevan laitettavaa mihinkään, kun olette semmoisia tollukoita." Niin läksi ukko itse matkaan mennäksensä vieraan kuninkaan pakeelle, vaan laiturin teettäjä kun näki itsensä kuninkaan tulevan, paikalla laittoi hevoset ja vaunut häntä noutamaan. Laiturin päähän päästyä vei sitten kuninkaan huoneeseensa, likisti, suuteli sitä ja oli kaikella tavalla alamainen niinkuin isällensä ainakin. Alkoi siitä jo puhella, sanoi: "Minä olen teidän poikanne, joka läksin äitiäni hakemaan, ja minähän sen löysinkin äitini vuoresta, sittemmin satutin veljeni, joiden kanssa läksin pelastamaan sieltä äitiäni, vaan he salpasivat minut sinne ja veivät äidin myötänsä valehdellen minua kuolleeksi. Minähän ne kengät, hameen ja kruunun noudatin vuoresta äidilleni, eihän niitä suutari omin voimin miten tehnyt." Samalla heitti jo kuninkaallisen pukunsa pois, niin sitten vasta tunsi kuningas poikansa, ja menivät yhdessä kuninkaan linnaan. Siellä äitikin tunsi nyt lapsensa ja todisti asian niin olevan kuin poika oli puhunut.
Siitä kuningas tutkistelemaan asiata pojilta ja kyseli heiltä kaikki, että: "Teittekö te niin ja niin, ja salpasitteko te veljenne vuoreen, vai tekö sen äitinne löysitte?" Mitäs, eipähän niillä ollut siihen mitä virkkamista, kun näkivät isänsä kaikki tietävän, olivat häpeissänsä vain eivätkä koettaneet asiata kieltääkään. No, sitten kun ukko otti vanhemmat pojat kynsillensä, se sitten ei ollut vähä kopakka, siinä vain selkänahka heiltä kypsyi isän kurittaessa.
Mutta laiturin teettäjä kopahutti sauvaansa, ja samalla tuli miehiä, jotka veivät koko laiturin huoneinensa pois. — Siihen loppui se nujakka.
Kuninkaalle muinoin syntyi kolme tytärtä. Isä silloin kokosi linnaansa kaikki valtakuntansa tietäjät kuulustaaksensa niiltä lastensa tulevaista onnea, miten heille eläessänsä kävisi. Tietäjiä keräytyi nyt linnalle suuri, suuri joukko, ja kaikki ennustivat sen, ettei kahteenkymmeneen vuoteen kuninkaan pitäisi päästää tyttäriänsä taivaan valkeutta näkemään, muutoin paha mikä sattuisi. Lapsia pidettiin sitten neuvon mukaan piilossa hyvin, ettei konsaan laskettu linnasta ulos; vaan oli jo nuorin heistä viidentoista vuoden vanha, niin arveli kuitenkin mieltänsä myöten isä: "Ei niitä nyt kauemmin voi pimeässä kiusata, johan ne ovat täysikasvuisia, eikähän noille mikä ulkonakaan tulle." Oli linnaa lähellä kaunis, kaikenlaisia puita ja hedelmiä kasvava tarha, niin siihen laski tyttärensä kävelemään ja pani vartijat mukaan. Vaan mitenkäs kävikään? Tyttäret kun tulivat puistoon ja alkoivat siinä iloilla ja kisata, ei ollut kun yksi humahdus vain, niin katosivat vartijoidensa näkyvistä, eikä osattu heitä mistään etsiä. Siitä nousi nyt suru suuri ja yleinen koko linnassa. Kuningas itse oli siitä päivästä murheellinen yhä eikä sen kovemmin pitänyt lukua paljon mistään, niin oli mielensä paha. Oli sitten kuninkaalla paitsi muuta väkeä kolme herraspalvelijata ja yksi vähäinen tallipoika. Miellyttääksensä isäntäänsä tarjosihe nämä herraspalvelijat hänen kadonneita tyttäriänsä etsimään, ottivat muuta väkeä kanssansa ja läksivät taivaltamaan; vaan tallipoikaa eivät suvainneet seuraansa, vaikka toinen kyllä pyrki ja rukoili.
Kului sitten viikon päivät, ettei hakuväki löytänyt matkallansa mitään, niin palasivat evästä ottamaan kotiinsa; vaan yötä levättyänsä linnassa pyysivät kuninkaalta taaskin luvan ja läksivät toiseksi viikoksi kadonneita uudellensa etsimään. Tallipoika samatse pyrki heidän matkaansa nytkin, vaan toiset eivät huolineet hänestä, sanoivat: "Mitä sellaisella miehellä siellä teemme, ei sinusta olisi apua kuitenkaan." Poika tuli siitä pahoillensa hyvin, kun häntä ei joukkoon otettu, ja meni suruissansa tavalliselle työllensä hakkaamaan tammipuita metsään. Siellä yhtyi häneen vanhanpuoleinen äijä, kooltansa muita ihmisiä paljoa suurempi, ja katseli nauraen pojan työtä. "Mitä", sanoi hän, "sinä niin nuori poika halkoja hakkaat, annapa kun minä koetan." Poika, joka kyllä keksi, ettei tämä vieras ollut tavallisia miehiä, ei kuitenkaan säikähtänyt sitä, vaan arveli neuvoa, mikä tuuma nyt oli pidettävä. Kohta luulikin jo keinon keksineensä, sivalsi kirveellänsä pölkyn pään raolle ja oli hätäytyvinänsä siitä sanoen: "Nyt en saa minä kirvestäni pois, pankaa, äijäkulta, sormenne väliin ja vääntäkää vähäsen, että lähtisi kirveeni irti." Äijä pöllöpää pisti nyt sormensa siihen eikä tietänyt varoittaa, vaan toinen samalla sivalsi kirveensä raosta pois ja nosti olallensa. Siinä oli nyt äijäparka sormestansa pölkyssä kiinni ja rupesi porajamaan, pyytämään poikaa, että päästäisi häntä siitä. Tämä kuitenkaan ei ollut äijän hädästä ollaksensa, vaan sanoi toimessansa: "En päästä, ellet sano, missä kuninkaan kadonneet tyttäret ovat." — "Päästätkö varmaan, niin sanon", vastasi tuskissansa äijä. "Pidän sanani ainakin", takasi poika, ja äijä siitä ilmoitti hänelle, miten asian laita oli, sanoen: "Kuninkaan tyttäret ovat vuorenpeikon vallassa kaikki kolme. Nuorin on sadan sylen syvällä rautaisessa kammiossa, rautainen kruunu päässä ja rautainen sormus sormessa. Keskimmäinen on taas siitä ruveten hopeaisessa kammiossa, hopeainen kruunu päässä ja hopeasormus sormessa; kolmas siitä lähtien sata syltä syvemmällä kultaisessa kammiossa, ja on kultainen kruunu päässä ja kultainen sormus sormessa." — "Hyvä kunmahan tiedän!" vastasi poika, "vaan milläs ne sieltä pois saan?" — "Hoh, kyllä ne sieltä tulevat", virkkoi äijä, "minä annan kalut sinulle ja aseet, joilla sinne pääset, kun vain päästät minut tästä." Poika silloin kirveellänsä sivalsi puuhun taas ja päästi äijän sormen tammen raosta irti, niin toinen sitten antoi hänelle köyden, sadan sylen pituisen, ja miekan ja elementin vettä putellin ja pillin ja sanoi: "Ne sinä nyt kaikki tarvitset, ja kun tahdot vuoreen mennä, puhalla vain pilliisi, niin kohtaat minut." Siitä erkanivat sitten sillä erällä toisistansa, tallipoika läksi kuninkaan kartanolle kotiinsa, ja äijä minne lienee pyörähtänyt.
Kohta sen jälkeen tulivat myös herraspalvelijat ynnä väkensä kanssa kotiin, vaan eivät olleet etsimämatkallansa saaneet haettavistansa tietoa mitään. Tallipoika silloin kävi kuninkaan eteen ja pyysi nöyryydessä, että pääsisi hänkin hakemaan vuoronsa. "Minulla pitäisi asiasta vähän tietoa oleman", sanoi hän, "jääkööt nyt herraspalvelijat kotiin, minä lähden yksinäni etsimään." Kuultuansa hänen pyyntönsä salli kuningas hänen mennä, vaan sanoi suruissansa: "Tuskinpa niistä minun tyttäristäni sinäkään tietoa saanet, kun eivät muutkaan, vaan käyhän kuitenkin koettamassa, kun mielesi tekee." Poika kun luvan sai, ei kaukaa arvellut asiata, vaan läksi matkalle heti ottaen ne äijän antamat aseet myötänsä. Tultuansa metsään, ettei luullut kenenkään häntä näkevän, soitti sitten, piipahutti pillillänsä, niin siihen tuli se vanha äijä, jolta sormen oli tammen raosta päästänyt, hänen tykönsä ja kysyi: "Jokos nyt olet valmis lähtemään?" — "Jo", virkkoi poika. "No, tule sitten perässäni!" sanoi äijä ja läksi hänelle tietä neuvomaan kulkien edellä yhä. Mutta herraspalvelijat, jotka keksivät tallipojan linnalta lähtevän, tulivat salaa jäljessä nähdäksensä, minne tuo menisi. Ihmeeksensä näkivätkin, miten poika pilliinsä puhaltamalla sai vanhan oudonnäköisen äijän tykönsä, jonka rupesi kulkemaan jäljessä, ja seurasivat väijyen heitä perässä. Toiset eivät tietäneet siitä mitään, vaan kulkivat huoletonna edellensä aina vuorelle asti, jossa oli se peikko asuntoa, joka piti kuninkaan tyttäret vankina. Tultuansa reiän suulle, josta tie aleni vuoreen, lasketti äijä ensin pojan köysillä sinne ja meni itse perässä. Siellä tuli nyt sadan sylen päässä rautainen ovi eteen ja tukki heiltä tien, vaan äijä neuvoi poikaa ja sanoi: "Ota miekkasi, jollas lyöt oven rikki!" Poika teki niin, ja kun sillä äijän antamalla miekalla sivalsi ovea, niin ovi meni palasiksi, ja päästiin sisälle. Täällä istui nyt kuninkaan nuorin tytär rautaisessa kammiossa, rautainen kruunu päässä ja rautainen sormus sormessa, mutta vuorenpeikko, jolla oli suuri sarvi päässä ja yksi silmä vain otsassa, oli itse häntä vartioimassa. Tämä jo nostaa päätänsä, sanoo: "Hoh, hoh! jopa täällä ihmisen veri haisee", ja rupeaa nousemaan paikaltansa; mutta tytär estelee häntä, sanoo: "Ei tässä ole mitään, korppi tuosta lenteli ylitse, niin sillä mikä lienee raadon pala suussa ollut — se tässä haisee." Vuorenpeikko, joka oli vähänäköinen hyvin ja vanha, ei erottanut oven suussa seisovata poikaa, vaan uskoi tyttären puheen ja asettui jällensä. Oli sitten uuni ikään lämpiämässä, ja vierellä seisoi suuri rautainen hanko, jolla aina vuorenpeikko puita käänteli uunissa, niin poika hiljaa sen otti siitä, kuummensi ensinnä liedessä variksi ja pisti sillä tulisella raudalla vuorenpeikolta silmän päästä puhki. Tästä nyt vuorenpeikko tuskissansa kavahti äkkiä seisaallensa ja rupesi hosumaan ympärillensä kiljuen niin että koko vuori kajahteli, vaan kun oli sokea, ei tavoittanutkaan poikaa, mutta tämä kohta miekallansa tempasi häneltä pään poikki. Siihen tuli sitten äijäkin pojalle neuvojaksi ja sanoi: "Nyt on nuorin tytär pelastettu, ota nyt kruunu häneltä päästä pois ja sormus sormesta, ja se leikkaa halki ja kätke toinen puoli tykönäsi ja toinen pane tilallensa takaisin." Poika tekikin niinkuin neuvo oli: jakoi miekallansa sormuksen kahtia, piti toisen puolen itse ja toisen puolen pani tilallensa takaisin; mutta kruunu jätettiin sinne vuorenpeikon kammioon, ja kuninkaan tytär läksi pojan ja äijän matkassa sieltä pois.
Nyt oli keskimmäinen tytär pelastettava. Äijä lasketti pojan ja sen pelastetun tyttären sata syltä syvemmälle vuoreen ja meni itse myös perässä. Siellä tuli heille nyt hopeainen ovi vastaan, vaan äijä neuvoi taas poikaa sanoen: "Ota miekkasi, lyö ovi rikki!" Ja poika kun teki sen, ovi aukesi heti, ja päästiin hopeaiseen kammioon, jossa oli kuninkaan keskimmäinen tytär asuntoa, hopeainen kruunu päässä ja hopeasormus sormessa. Siltä otti nyt poika kruunun päästä pois ja heitti kammioon niinkuin viimeinkin; vaan sormuksen halkaisi miekallansa kahteen ohueen osaan, joista toisen pani talteensa ja toisen tilallensa tyttären sormeen, ja lähdettiin yhtenä sitten kaikki kammiosta ulos. Siitä äijä taaskin lasketti toiset sata syltä syvemmälle kuninkaan vanhimman tyttären tykö kultaiseen kammioon, jossa tapahtui samatse kuin ennenkin. Lyötyänsä miekalla oven pirstaksi, että sisälle päästiin, otti poika kuninkaan tyttäreltä kultaisen kruunun päästä ja jätti kammioon; vaan sormuksen jakoi kahtia taas, piti toisen puolen itse ja toisen antoi tyttärelle takaisin. Se kun oli tehtynä, lähdettiin kapuamaan vuoresta ylös, äijä edellä ja toiset jäljessä. Siten pyrittiin porras portaalta ylemmäksi, ja äijä autteli toisia. Tuli sitten viimeinen noustava, niin äijä kapusi edellä ensin, nosti siitä tyttäret jäljessänsä ja viimeiseksi rupesi nostamaan poikaa. Vaan mitenkäs kävikään? Olivat herraspalvelijatkin joutuneet siihen vuorelle, niin lähestyivät äijää hänen vetäessänsä, ja kun poika ikään oli maan pintaan tulemassa, sieppasivat äijän älyämättä köyden äkkiä poikki, että poika pyörryksin putosi vuoreen takaisin. Hämmästyen sitä pakeni äijä metsään heti, ja herraspalvelijat ottivat kuninkaan tyttäret siitä matkaansa ja veivät kuninkaan kartanolle vannottaen heitä todistamaan, mitä he kuninkaalle sanoisivat. Tytärten täytyi pelosta luvata se heille, ja linnalle tultua kävivät herraspalvelijat kuninkaan eteen ja kehuivat siinä, että he muka tyttäret vuorenpeikon vallasta pelastivat. Tyttäret kun vielä todistivat puheen, niin kuningas uskoi asian, ja herraspalvelijoita kohdeltiin nyt suurella kunnialla, kun semmoisen ihmetyön olivat aikaan saaneet. Mutta tallipoikaa ei muistanut kukaan, ei kuningaskaan, se oli jo unohdettu; tyttäret sen vain muistivat, vaan eivät tohtineet hekään virkkaa hänestä mitään, kun olivat näet valan tehneet.
Tallipoika oli kuitenkin vielä elossa. Köysi kun katkaistiin, ja hän pyörryksissä sinkoili maan pinnasta alas, särkyi koko hänen ruumiinsa pahaksi; vaan kun tointui vähäsen, muisti kuitenkin, että hänellä oli elementin vettä putellissa, ja otti sitä suuhunsa, niin virkosi järillensä ja tuli terveeksi. Siellä käveli sitten vuoren sisusta suruissansa ja ajatteli onnetonta alaansa, niin juohtui äijän antama neuvo mieleensä, ja puhalsi piipotteli koetteeksi vähän pillillänsä. Kohta tulikin siitä vanhannäköinen äijä hänen tykönsä ja kyseli: "Mitä täällä niin sureskelet ja itket, poikaseni?" — "Sitä suren", vastasi poika, "kun en ikänä täältä nyt enää pääse, vaikka minä kuninkaan tyttäret pois autoin." Äijä siihen sanoo: "Olisi täällä korppi muudan saapuvilla, jos se sinut jaksaisi täältä pois viedä." — "Kyllä se voi minut täältä kantaa", vastasi ihastuen poika, "minä olen niin kiusaantunut, nälkääntynyt ja laihtunut, etten minä enää paljon paina." Äijä toi silloin korpin siihen, ja poika istui sen siiville ja tuli niin että tomahti maan päälle, johon sitten korppi heitti hänet selästänsä ja lensi tiehensä, minne lienee lentänyt.
Tässä arvelee nyt poika, ajattelee ajattelemistansa, mitä piti tekemän. Kuninkaan kartanoon ei enää rohjennut mennä, kun arvasi herraspalvelijain siellä olevan ja pelkäsi niitä, eikä ollut paikkaa muuallakaan, missä eläisi. Tuumaillessansa oli kuitenkin kulkenut yhä edellensä ja lähestyi jo kuninkaan lääniä. Siinä oli sepällä maantien varrella paja, niin siihen poikkesi sepän taloon viimeinkin ja rupesi siellä sepän oppiin. Kuluipa muutamia viikkoja, niin tarvittiin kuninkaan kartanossa seppää. Kuninkaan nuorimman tyttären rupesi näet mieli tekemään samanlaista kruunua kuin hänellä vuoressakin oli, ja haettiin tämä pojan isäntä sitä tekemään. Miesparka kyllä ei olisi työhön tahtonut ruvetakaan, kun ei uskonut semmoista kalua itseltänsä syntyvän, vaan kuninkaan käsky oli kova, eikä auttanut sepän vastustaminen; kruunu oli tehtävä niinkuin käsky oli, kykyä ja keinoa ei kysyttynä. No, eihän muuta, täytyi sepän käydä työhönsä käsin vain. Viimein useampia päiviä taottuansa sai kuitenkin kruununtapaisen aikaan ja lähetti sen kuninkaan tyttärelle, mutta eihän se sopinutkaan — mistä se seppä semmoista tiesi laittaa — ja kuninkaan tytär lähetti kruunun takaisin. Poika kun kuuli mestariltansa asian, rupesi ajattelemaan, eikö hän semmoista kalua voisi kuninkaan tyttärelle hankkia, ja kun yön tullen seppä rupesi maata, niin meni kohta pajan taakse ja soitti siellä, piipahutti pillillänsä, tokko tuosta apua olisi. Heti tulikin äijä taas pojan tykö ja kysyi häneltä: "Mitäs soitat ja mitäs tahdot, poikaseni?" Poika vastasi: "Kuninkaan tytär tahtoo nyt sellaista kruunua kuin sillä vuoressa ollessansakin oli, niin minä sen hänelle toimittaisin mielelläni." — "Kyllä sen saat", sanoi äijä, ja samassa ilmestyi se rautainen kruunu vuorenpeikon asunnosta siihen, millä lienee voimalla äijä sen sieltä tuottanut. Tästäkös nyt poika kävi hyvillensä, meni maata heti ja kruunun laski vuoteensa viereen lavitsalle.
Aamulla herättyänsä meni seppä oppipoikaansa nostattamaan, niin näki kruunun valmiina lavitsalla. Ihmetellen sitä kysyi hän pojalta: "Kuinkas ja miksi sinä tämän työsi niin salaa olet tehnyt?" — "Enpä minä sitä salaa ollut tekevinäni", vastasi poika, "jopa tuon paukkeenkin olisi pitänyt täältä kuuluman, kun sitä kaiken yötä tässä takoa kalkuttelin." — "No, kun olet työsi itse aikaan saanut ja se hyvästi sinulta on syntynyt", sanoi seppä, "niin lähde nyt itse kruunuasi kuninkaan tyttärelle viemään, jos tuo tuohon tyytyisi." Poika ei kuitenkaan lähtenyt, vaan käski mestarin itsensä viemään, ja kun tahtoi, kuitenkin sanomaan, että se oli hänen oppipoikansa tekemä. Seppä suostui viimeinkin siihen ja vei kruunun kuninkaan tyttärelle ja sanoi oppipoikansa sen nyt uudesta tehneen. Kuninkaan tytär kun katseli kruunua ja koetteli päähänsä, kävi kiittämään sitä hyväksi ja sanoi, että se oli juuri samanlainen kuin se, joka hänellä vuoressakin oli, jos ei vielä parempi. Sepälle annettiin nyt hyvä palkka, ja kuningas lupasi häntä vastakin muistaa, jos linnassa milloin seppää tarvittaisiin. Siitäkös nyt seppä tuli hyvillensä, kun asia sillä tavoin päättyi, ja hän kunnialla vaikeasta työstänsä pääsi; mieli siitä jo lähteä kotiinsa hyvän palkkansa kanssa, vaan silloin tuli kuninkaan keskimmäinen tytär ja esti hänet menemästä. Oli näet se keskimmäinen tytär nähnyt sisarensa kruunun, miten oli soma, niin rupesi hänenkin mielensä tekemään samanlaista hopeakruunua kuin hänellä vuoressa oli. Tuli siis seppää puhuttelemaan ja antoi hänelle kaavan, jonka mukaan kruunu oli tehtävä. Seppä kyllä älysi, että hänellä oli vaikea työ tehtävänä, vaan ei tohtinut vastustaa, mutta otti tyttäreltä kaavan ja meni sen kanssa kotiinsa. Siellä kun kohtasi oppipoikansa, sanoi heti: "Oletkos nyt mies hopeasta kruunua tekemään, tässä olisi kaava, johon katsoen se pitäisi tehtämän." Poika sanoo siihen: "Enhän minä ole koulutettukaan hopeasta tekemään, ihan minä olen siihen tottumaton; vaan käykäämme nyt yhtenä pajaan, jos tuo semmoinen kalu meiltä syntyisi." Kaiken päivää tekivät sitä sitten yhtenä siellä, kunne tuli kruunu viimeinkin valmiiksi. Se vietiin nyt kuninkaan tyttärelle, vaan tämä kun koetteli sitä, sanoi heti: "Ei tämä sovi, ei tämä kelpaa eikä tämä ole selvää hopeatakaan." Mitäs siihen? Seppä tuli nyt pahoilla mielin linnalta takaisin, kun ei työnsä kelvannutkaan, ja kertoi asian apulaisellensa. Poika kuitenkaan ei virkkanut siihen mitään, vaikka näki isäntänsä huolen, vaan odotti iltaa, että rupeaisi maata, niin meni yöllä taaskin pajan taakse ja soitti piipahutti pillillänsä. Siihen ilmestyi nyt entinen äijä taas hänen tykönsä ja sanoi: "Mitäs soitat pillilläsi ja mitäs olet puutteessa?" — "Kunmahan saisin sen keskimmäisen kuninkaan tyttären hopeakruunun, joka sillä oli vuoressa, se tahtoo nyt sitä", vastasi poika. "Hei! kyllä minä sen pian tuon", sanoi äijä, ja tuossa paikassa tuli jo kruunu siihen heidän eteensä. Tästä pääsi nyt poika maata taas, heittäytyi itse vuoteellensa ja kruunun pani lavitsalle viereensä.
Aamulla tulee seppä taas tapansa mukaan nostattamaan oppipoikaansa ja astuu huoneeseen, niin näkee hopeakruunun lavitsalla ja sanoo pojalle: "No sinäpä nyt aika veitikka olet, mitäs tahdot nyt tuosta kruunustasi?" — "En minä pyydä mitään", vastasi poika, "viekäähän kruunu kuninkaan tyttären koeteltavaksi!" Tämä ei olisi lähtenyt, pyysi poikaa omaa työtänsä viemään; mutta poika vastasi sanoen: "Ei minun käy lähteminen, sillä mestari on oppipoikaansa suurempi." No, seppä meni nyt itse kruunua viemään ja toi sen kuninkaan kartanolle, jossa kuninkaan tytär kiitteli sitä ja sanoi: "Aivan tämä on samanlainen kuin minulla vuoressakin oli ja hyvin sopiva." Tästä sepän mieli taas kävi hyväksi, kun hän kiitokset sai, vaan ei kaukaa sitä iloa kestänyt. Sai kuninkaan vanhin tytär nähdä sisarensa hopeakruunun, miten oli kaunis ja komea, niin mieltyi siihen hyvin, ja alkoi mielensä tehdä hänenkin semmoista kultakruunua kuin siellä vuoressa oli ollut. "Minkälainen oppipoika teillä on, joka niin taitaa tehdä sopivaa?" sanoi hän sepälle, "jospa nyt minullekin saa niin sopivan kruunun kuin näille toisille sisarilleni, niin se on minun mieheni, ja hänen on koko valtakunta, vaikka kuinka huono olkoon." Mitäs, eihän siihen mitä ollut sepällä virkkamista, vaan saatuansa kuninkaan tyttäreltä kaavan, jonka mukaan työ oli tehtävä, meni hän kohta kotiinsa ja antoi oppipojallensa sen tyttären antaman kaavan sanoen: "Tee nyt kultainen kruunu tuon kaavan mukainen, niin saat kuninkaan tyttären vaimoksesi ja perit koko valtakunnan; osannethan tuon kullastakin kruunun tehdä, koska teit jo hopeasta ja raudasta, ei siinä nyt minua enää sitä tehdessä tarvita, kun ei ennenkään." Sillä puheella heitti hän oppipoikansa ja meni huoletonna koko asiasta tiehensä, mutta kuitenkin päätti salaa väijyä kovasti poikaa tietääksensä, mitä tuumaa tuo pitäisi. Siinä aikeessa ei mielinyt maatakaan sinä yönä yhtään, vaan aikoi olla valveilla koko ajan ja kuunnella, jos poika pajassa takoi vai mitä hän teki. Poika taas arvasi mestarinsa mielen eikä liikkunut hänkään huoneestansa, vaan odotti isäntäänsä nukkuvaksi. Sillä tavoin väijyivät toinen toistansa aina sydänyöhön asti, niin seppä viimeinkin jo nääntyi unesta ja kävi nukuksiin, jotta rinta maatessa korisi. Poika kun kuuli isäntänsä makaavan, nousi kohta vuoteeltansa ja meni pajan taakse niinkuin ennenkin ja puhalteli pilliinsä. Siitä tuli nyt entinen äijä taaskin hänen luoksensa ja kysyi, mitä hän tahtoi. Poika kertoi nyt äijälle asiansa ja sanoi, että sen hän nyt sen kultakruunun tarvitsisi sieltä vuoresta täyttääksensä kuninkaan tyttären vaatimuksen. Ei aikaakaan, niin saikin jo äijältä, minkä oli pyytänyt — sieväänhän sen äijä taas kruunun hänelle hankki, eihän siinä kaukaa mennyt — ja meni siitä sitten maata sijallensa ja asetti kultakruunun viereensä lavitsalle.
Tulipa aamu, ja seppä heräsi unestansa, niin kavahti heti vuoteeltansa ja kiirehti oppipoikansa huoneeseen. Siellä näkee nyt kultakruunun valmiina taas lavitsalla ja ihmettelee sitä, sanoo pojalle: "No, sinua nyt vasta on aika mestari, kun tämmöisen työn yössä teet, mene nyt kruunuasi itse kuninkaan tyttärelle viemään, että näet, jos on sopiva." — "Saisipa lähteä!" sanoi poikakin ja laittautui matkalle. Ei kauas kuitenkaan huolinut jalan kulkea, vaan puhalsi pilliinsä niinkuin ennenkin ja kutsui taas vanhan äijän tykönsä sanoen: "Nyt pitäisi minun mennä kuninkaan kartanoon tätä kruunua viemään, vaan ilkeä on näin jalan kulkea, jos sentähden saisin kultaiset vaunut ja kolme hiirenkarvaista hevosta, niin paremmin julkeaisin kuninkaan pihaan tulla." — "Hoh! kyllä ne saat, kun et muuta tarvinne", vastasi äijä, ja tuossa paikassa ilmestyivät pojalle ne, mitä hän oli pyytänyt, sekä vaunut että hevoset. Poika nousi nyt kruununsa kanssa kultavaunuihinsa ja läksi komeasti ajaa hojottamaan niillä hiirenkarvaisilla hevosillansa. Herraspalvelijat, jotka tiesivät, minkä lupauksen kuninkaan vanhin tytär oli tehnyt, olivat sillä välin laittaneet tappajat tien viereen kruunun tuojaa varten estääksensä häntä kuninkaan tytärtä saamasta; vaan poika kun tuli näin komeasti ajaen, tappajat eivät osanneet muuta, vaan ottivat kumarruksissa lakit pois päästänsä ja ihmettelivät keskenänsä, mistä tuo niin suuri ja jalonnäköinen herra saattoi olla. Sillä tavoin pääsi poika rauhassa edellensä ja tuli niin että humahti kuninkaan pihaan. Nousi siellä nyt vaunuistansa ja astui kruunu kädessä hovihuoneisiin. Siihen keräytyi nyt myös kaikki muukin hoviväki koolle, ja kaikki katselivat pojan tekemää kruunua kummastuksella; yksin kuninkaan tytärkin, jolle se oli tehty, oikein hypiskeli iloissansa ja kehui kruunuansa, että se oli ikään semmoinen kuin hänellä vuoressakin oli, ja jos ei vielä vähäistä parempi.
Tästä kävi poikakin rohkeammaksi, otti sormuksen puoliskot lakkaristansa ja lähestyi ensin kuninkaan nuorinta tytärtä, jolle pisti sen rautasormuksen puoliskon sormeen sanoen: "Eikös tuo kuulu teidän sormukseenne?" No, mitäs, kuuluihan se siihen, ja kaikki kuninkaan raati todisti asian todeksi. Siitä meni sitten poika keskimmäisen tyttären tykö ja pani niin ikään taas hopeasormuksen puoliskon hänen sormeensa sanoen: "Eikös tuo sovi tuohon?" Viimeiseksi sovitti vielä kultasormuksen puoliskon vanhimman tyttären sormeen kysyen: "Eikös tuo ole tuosta?" Ja kaikki raati todisti taaskin ja sanoi, että niin oli.
Mitäs tästä? Kuninkaan tytär pani kohta sen kultakruunun päähänsä ja sanoi pojalle: "No, kun asia niin on, sinä olet sitten minun ja minä sinun — ja sinun on koko valtakunta." Kaikki hovin väki kutsuttiin nyt kokoon ynnä muitakin vieraita paljon, ja kuninkaan kartanossa pidettiin sille tallipojalle ja kuninkaan vanhimmalle tyttärelle häät semmoiset, ettei parempia enää saada. Poika sai myös vallan rangaista herraspalvelijoita miten tahtoi. Yhden pani hän vanhaa virsua kantamaan, toisen sian selässä ajamaan ja kolmannen määräsi ilmaan heitettäväksi. — Siihen loppui se tarina.
Oli uudistalo muutamassa metsämaassa, jossa asui vanha mies, jolla oli yksi poika. Tämän talon luona oli suuria koivuja joukko, joissa tavallisesti asui suuret parvet teeriä. Poika pyysi isältänsä lupaa ampuaksensa niitä, mutta isä kielsi aina kovasti, ettei saa ampua yhtään ainoata, vaikka mikä olisi. Viimein ei poika enää malttanut varoittaakaan kieltoa, vaan sieppasi isänsä tietämättä jousensa ja ampui yhtä teertä sieltä koivusta, mutta ei osannutkaan oikealle hengen paikalle, jonka tähden teeri pääsi lentoon vielä ja jonkin matkan päässä vasta putosi maahan. Poika läksi sitä nyt tavoittamaan ja mieli saadaksensa lintua kiinni, vaan kun pääsi lähelle, niin teeri aina lenteli etemmäksi ja sitä tekoa tehden juoksutti poikaa yhä perässänsä, kunne oli jo virstamääriä loitonnut kotoansa. Sillä tavoin joutui poika lintua ajaessansa viimeinkin synkkään saloon kauas, ja ilta alkoi jo pimetä, niin täytyi kumminkin jättää teeri sinne; se katosi yht'äkkiä metsään, ettei näkynyt ei kuulunut.
Tästä rupesi nyt poika osoittelemaan kotiinsa, vaan ei tiennyt suuntaa; käydä huppuroi sinne tänne jos jonnekin, vaan ei löytänyt ihmisasuntoa missään. Tuli yö jo, ja poika mieli asettua metsään maata, niin näki samassa Paholaisen juoksevan ohitsensa paeten susia, jotka purivat hänen kantapäitänsä. Tuossa paikassa otti poika jousensa ja laukaisi susiparveen, että muudan heistä kuoli, niin toiset säikähtivät siitä ja läksivät pakoon. Siitäkös nyt hyvä mieli Paholaiselle, kun hädästänsä pääsi; tuli kohta pojan luokse ja kiitti häntä siitä hyvästä, että hänet vielä henkiin pelasti, luvaten vielä hyvän palkan antaa, jos tulisi poika hänen kotiinsa. "Kyllä olisi hyvä, että yösijan saisin, täällä olen tämän päivää samonnut metsää eksyksissä osaamatta kotiin", vastasi poika ja suostui tuumaan. "No, lähde kerallani astumaan", sanoi siihen Paholainen ja vei pojan kotiinsa. Siellä rupesi poika heti tultuansa maata, kun oli paljosta juoksusta väsyksissä, vaan itse perheen isäntä meni metsästä ruokaneuvoja tuomaan, joilla pelastajaansa ruokkisi. Talon ruokaneiti sillä välin kokee herättää poikaa makaamasta, ajaa häntä, ajaa ylös, sanoen hänen vaarallisessa paikassa olevan, ja käskee pakenemaan; vaan poika ei havaitse, muutaman kerran vähän aukaisee silmiänsä, vaan nukkuu siitä takaisin. Tulee siitä jo ukko metsältä ja käskee neiden ruokaa valmistamaan kiiruusti. Kohta joutuikin ruoka valmiiksi, ja ajettiin poikaa syömään, vaan ei saatu heräämään, heidän täytyi syödä se ruoka itseksensä; ja taaskin meni ukko metsälle ja toi sieltä syömistä. Ei vielä kuitenkaan poika noussut sitäkään syömään, vaikka kuin olisi nostatettu; ja vielä kolmannen erän läksi vanha mies metsälle.
Sillä aikaa nousi poikakin makaamasta ja rupesi puhuttelemaan neitiä. Tämä kun oli jo kuulla saanut, että poika oli talon isännälle hyvää tehnyt, josta hänelle oli kaunis palkka annettava, ei käskenytkään enää poikaa pois, vaan alkoi tuumitella, mitä hänen pitäisi palkaksi pyytää, ja käski anomaan Paholaiselta sitä hevosta, joka oli kolmannessa karsinassa oikealla puolella hänen hevostallissansa. Tuleepa vanha mies metsältä ja näkee pojan valveilla, niin laitattaa hänelle ruoan hyvän ja syöttää, juottaa kylläiseksi. Kohta pojan syömästä päästyä kysyy sitten: "Mitäs nyt, poikaseni, palkaksesi tahdot?" — "En tahdo muuta mitään", vastasi poika, "kun vain saan sen hevosen, joka on kolmannessa karsinassa oikealla puolella sinun hevostallissasi, sillä minulla on pitkä matka kotiini, enkä jaksaisi jalkaisin kulkea." — "Voi poikaseni!" sanoi Paholainen, "kyllä tahdot suurta palkkaa, sillä se on minun kaikkein paras tammani; ota muuta mitäs tahdot, sitä minä en antaisi millään tavalla." Vaan ei sanonut toinen muusta palkasta huolivansa, ja viimein täytyi Paholaisen kuitenkin antaa se hevonen, jota poika oli anonut. Vielä antoi päälliseksi pojalle kanteleen, viulun ja pillin ja sanoi: "Jos sinulle hätä tulee missä, niin soita tällä kanteleella; jos apua ei tule, niin soita sitten viulullasi; ja jos siitäkään ei apua ole, niin ota pillisi, puhalla sillä vähän, niin tulee apu ainakin." No, ei muuta; poika kiitti isäntäänsä hänen antimistansa, otti soittoneuvot mukaansa ja läksi tammallansa ajamaan. Ajaa vähän matkaa edellensä, niin jopa alkaa tamma haastella pojalle, sanoo: "Ei sinun pidä nyt mennä kotiisi, siellä isäsi pieksää pahankelpoiseksi, vaan menkäämme siihen ja siihen kaupunkiin, siellä sinä ja minä tulemme hyvästi vastaanotetuiksi."
Poika kun arveli asiata, näki hevosensa neuvon hyväksi ja läksi kaupunkiin päin ajamaan niinkuin tamma oli pyytänyt. Sinne tultuansa tuli hän kohta kaikille kaupungin asukkaille tiettäväksi hyvän hevosensa tähden; kuningaskin sai siitä sanoman ja tuli itse katsomaan. Alapas siitä nyt pyytää hevosta ostaaksensa, lupasi maksaa, minkä hinnan vain pyytäisi; mutta tamma esti kaupan, sanoi pojalle: "Elä myö minua, vaan pyydä kuninkaalta, että ottaisi sinut tallirengiksensä ja antaisi minullekin ruokaa, niin kaikki hänen hevosensa tulevat yhtä kauniiksi kuin minäkin olen." Poika haasteli sen kuninkaalle, ja kuningas otti pojan ja hänen hevosensa omaan talliinsa; vanhan tallirenkinsä pani pois viralta. Kohta pojan tultua tulivatkin kaikki kuninkaan hevoset lihaviksi ja kauniiksi, mutta entinen tallirenki oli pojalle siitä äkäinen ja etsi kaikenlaista syytä saadaksensa häntä viralta pois. Se kaipasi ja kaipasi kuninkaalle kaikkia kanteita pojan päähän, vaan ei kuningas niistä huolinut eikä ottanut kuullaksensa. Jo valehteli viimein kuninkaan edessä pojan sanoneen saavansa takaisin sen mainion sotahevosen, joka muutamia vuosia takaperin oli metsään kadonnut. Tästä alkoi nyt kuninkaan mieli tehdä entistä oivallista sotahevostansa, ja hän kutsui pojan eteensä ja pani kovan ehdon eteen, että kolmeen päivään saada se hevonen käsiin, muutoin paha perisi.
Siitäkös nyt hätä pojalle. Meni kohta tammansa luokse ja kysyi siltä tuumaa. "Ei hätää ole", sanoi tamma. "Mene ja pyydä kuninkaalta ensinnäkin sata härkää ja anna hakata ne palasiksi. Lähdemme sitten niiden kanssa matkaan, ja kun tulemme sille ja sille lähteelle, niin siitä nousee hevonen ylös, vaan sitä elä ota, ja kun nousee vielä toinen, elä huoli siitäkään ennenkuin nousee kolmas, niin ota se sitten kiinni ja pane minun suitseni sille päähän." Poika teki niinkuin tamma oli sanonut ja ajoi lähteelle. Sieltä nousi kolme hevosta perätysten vedestä maalle, ja poika otti niistä viimeisen ja pisti suitset suuhun. Puhuu tamma taas siitä hänelle, sanoo: "Nyt kun tästä lähdemme, Paholaisen korpit tahtovat meitä syödä; vaan ota ja mätä lihakappaleita tielle niin paljon kun kerkeät ja kulje joutuisasti, niin kyllä pääsemme korppien kynsistä kuitenkin." Poika taas teki neuvon mukaan senkin, ja sillä tavoin toi kuninkaalle hevosen.
Ei vielä herennyt vanha renki kuninkaalle pojan päähän kantamasta. Nyt sanoi hän pojan kehuneen saattavansa tuoda kuninkaalle hänen vaimonsa takaisin, joka jo monta aikaa oli ollut kateissa. Siitä pani kuningas taas pojan saamaan sitä hänen vaimoansa ilmiin, koska oli kehunut voimaansa; ellei saisi, niin kuolema perisi. Pojalle hätä käteen; menee tamman luokse talliin ja alkaa valittaa onnettomuuttansa, että: "Kuninkaan vaimo nyt olisi kuulemma ilmiin saatava, vaan milläpä sen saa, joka on jo aikoja ollut tietämättömissä." — "Kyllä se saadaan", vastasi tamma, "elä huoli surra, ota ja minulla aja sille samalle lähteelle, josta hevonenkin saatiin, ja heitä minut lähteeseen, niin siitä muutun ihmiseksi, sillä minähän olenkin kuninkaan vaimo, jota nyt etsitään, vaikka siellä Pahan luona täytyi ollakseni hevosena." No, mikäs pojalla hätänä, kun semmoiset tiedot sai! Ajoi kohta lähteelle ja viskasi tamman sinne, niin se muuttuikin heti ihmiseksi, tuli kauniiksi kuten alkuansa oli ja kulki pojan kanssa linnoille. Tuosta hyvä mieli kuninkaalle, kun sai kauniin vaimonsa takaisin, kiitteli poikaa kaiken linnan väen kuullen ja antoi hyvät lahjat palkinnoksi. Vaan ei vielä poika rauhaa saanut. Vanha renki taaskin kieli kuninkaalle, että poika on uhannut hävittää kuninkaan ja itse ruveta sijaan.
Tästähän nyt kuningas suuttui silmittömästi poikaan ja käski hänet hirttää paikalla. Ei muuta kun ruvettiin poikaa hinaamaan hirteen kuten käsky oli, vaan poika pyysi kuninkaalta, että saisi vähän soittaa vielä kantelettansa ennen kuolemistansa, ja saatuansa luvan alkaa soittaa minkä ennätti. Mutta samalla kun kantele rupesi soimaan, silloin kaikki hirttäjätkin tanssimaan. Poika soitteli kaiken sen päivää ja uuvutti jokaisen, etteivät kyenneet paikalta mihinkään, ja niin jäi hirttäminen huomeneksi. Taas huomenna kokoontui rahvas paikalle poikaa muka hirttämään, mutta vielä poika pyysi, että suotaisiin hänen soittaa viulullansa ennenkuin hän maailmasta iäksi eroaa, ja vielä antoi kuningas luvan. No, poika taas alkoi vetää viulunsa käyrää, josta saapi kuningas ja kaikki rahvas samalla tanssimaan, ja sillä tavalla tanssitti poika heitä kaiken senkin päivää eikä tullut vielä hirtetyksi. Vielä kolmantena päivänä yritettiin poikaa puuhun ripustamaan, ja se taaskin pyytää lupaa saada pillillänsä soittaa, vaan kuningas ei enää antaisi, sanoo vain pojalle: "Sinä olet jo kaksi päivää minua tanssittanut, ja jos vielä saat luvan, niin minä tanssin itseni kuoliaaksi; ei ensinkään, nyt ei enää ole aikaa soittamisia tuumata, käy vain pois nuora kaulaan!" Mutta poika vain pyytää nöyrimmästi, ja muutkin herrat sanovat kuninkaalle: "Antakaamme poikaraukan vähän vielä soittaa, kun tuo niin nuorena kuolee kumminkin." Siitä suostui nyt kuningas kuin suostuikin pojan pyyntöön, vaan sidotti itsensä suureen kuuseen kiinni peläten muutoin täytyvänsä tanssia, jos hän irtonaisena oli. No, kuningas kun sai sidotuksi, alapas silloin poika puhua pilliinsä minkä ennätti, ja tuossa paikassa kiihtyivät taas kaikki tanssimaan. Yksin kuningaskin, joka oli puussa kiinni, nytkytteli siinä kahdakäteen ylös ja alas vain, jotta vaatteet kuluivat rikki ja nahka läksi selästä. Jo tulee silloin itse ukko Paholainen pojalle avuksi ja kysyy: "Mikä sinulla, poikaseni, on hätänä, kun sinä nyt semmoista ilvettä pidät?" — "Tässä tahdotaan minua hirttää", virkkoi poika, "ja tuossa on se hirsipuu, johon ne minut ripustaisivat." — "Vai niin, vai tekisivät ne semmoisia!" sanoi Paholainen ja kaappasi samalla hirsipuun, joka oli suuri hongan kanto, juurinensa maasta ja heitti sen ylös ilmaan, ettei sen kovemmin näkynyt. Siitä kysyi sitten pojalta: "Kukas se on, joka tahtoo sinua hirttää?" Poika neuvoi kuninkaan, joka oli kiinni kuusessa, ja samalla kaappasi vanha mies sen kuusen käteensä ja antoi sille semmoisen sinauksen, että se meni miehinensä päivinensä ylös näkymättömiin, minne lienee pilviin kadonnut; ja niin pääsi poika heidän käsistänsä, ja rahvas pani hänet kuninkaaksensa entisen haltijansa sijaan. — Siihen se loppuu tarinakin.
Oli köyhän loismiehen poika talossa ennen kolme vuotta renkinä eikä saanut palkkaa mitään, ruokansa edestä sai vain palvella. Oli siinä talossa jousi sitten, niin poika pyysi sen kolmelta vuodelta palkaksensa, ja isäntä, josta kuitenkin kävi sääliksi poikaa, suostui antamaan, minkä hän pyysi. Poika läksi sitten pahoilla mielin astua nyrkyttelemään tietä myöten, niin näki astuessansa tien vieressä ison hongan, ja sen hongan kohdassa oli Hiiden vuori, näkyi tielle. Seisahtui poika tätä ihmeellistä paikkaa katsastamaan, niin hänen siinä seisoessansa lähtee Hiiden vuoresta Hiiden poika hyppäämään honkaan päin. Olipa hukka, siinä lähellä rutjotti lepän vesakossa, niin alapa tämä Hiiden poikaa ajamaan syödäksensä. Hiiden poika hädissänsä päätyi sitä honkaa kohti ja kapusi siihen; vaan hukka ei sillä päästänyt, mutta rutjahti siihen hongan juurelle häntä vahtimaan, ja kun näki pojan tiellä seisomassa, rupesi pyytämään häntä avuksensa, sanoi: "Ammu, velikulta poikaseni, tuo Hiiden poika tuolta hongan latvasta, en iälläni syö eläviäsi." Hiiden poika taasen vastasi hongasta: "Ammu vainen, poikaseni, tuo hukka puun juurelta, minä maksan sinulle enemmän palkkaa; tämä on emähukka, tekee paljon poikia ja syöpihän tämä itsekin; siitä saat vielä rukkaset nahasta, kun ampunet." No, tämä ampui hukan hengettä, ja Hiiden poika pääsi hongasta maahan. Sanoi siitä pelastajallensa: "Tule nyt palkkaasi perimään meiltä", ja vei pojan kerallansa vuoreen.
Siellä annettiin nyt pojalle kultaori palkinnoksi, ja hän mieli lähteä sen kera pois, vaan Hiiden poika tuli sanomaan: "Elähän vielä mene, vielä sinulle annetaan enemmänkin, katso vain jäljellesi." No, poika meni vähän matkaa ja katsoi siitä jäljellensä, niin jo huudettiin takaisin ja annettiin kultavasta hänelle. Taas tuli Hiiden poika siihen ja sanoi: "Elähän vieläkään lähde kohdastansa pois, katso vielä jäljellesi, vielä sitä lisätään palkkaasi." Toinen teki niin, ja muutamia askeleita mentyänsä katsoi taaskin jäljellensä, niin hänelle siitä annettiin vielä uusi nuotta lisäksi. Nyt olisi poika mielestänsä tyytynyt antimiin, vaan Hiiden poika vielä sittenkin esti menemästä, sanoi: "Elähän vieläkään lähde, minä lisuutan palkkaasi vanhemmillani, vielä sinulle nytkin jotakuta annetaan, katsohan jäljellesi." No, poika mennessänsä vielä kerran katsahti jäljellensä, niin häntä taaskin huusivat hiidet takaisin ja antoivat hänelle vaskipillin neljänneksi. Niine kaluinensa läksi poika sitten vuoresta pois, mutta Hiiden poika meni keralla ja neuvoi häntä kuninkaan kotiin, sanoi: "Kuningas siellä sinulta kultaoria pyytää ostaaksensa, vaan elä myö, ei äijästä ei vähästä; anna on itselläsi, se on sinulle onnellisempi." Siitä palasi sitten Hiiden poika vuoreensa takaisin, vaan toinen matkasi kuninkaan kotiin niinkuin neuvo oli.