Poika kerran kolme vuotta teki palvelusta kolmeen äyriin. Hänenpä sitten alkoi mieli tehdä maailmaa katsomaan, niin osti kolme leipäkakkarata niillä kolmella äyrillänsä ja läksi kulkemaan kaupunkiin. Matkalla tuli häntä vastaan köyhä kerjäläisukko, joka sanoi itsellään nälän olevan ja pyysi yhtä leipäkakkarata syödäksensä. Poika vastasi ei saattavansa antaa, hänellä on pitkänlainen matka edessä ja eväät vähässä, vaan antaa hän tarvitsevalle kuitenkin, ehkähän Jumala hänestä murheen pitää, ja antoikin yhden eväskakkaroistaan ukolle. Tämä siitä hyvästä antaa nyt pojalle laukkunsa sijaan ja sanoo: "Pidähän tämä muistona minusta, ja mitä sinä näet taikka ajattelet ja toivoisit itsellesi, sano vain: 'Jahkapa sinä minun laukussani!' niin silloin se on siellä." No, otti poika ukolta laukun ja läksi käymään taas tietä pitkin, niin tulee toisessa kohdin taas kulkulaisukko vastaan ja pyytää jo toista eväskakkarata häneltä syödäksensä. Poika sanoi: "Ei minulla ole kuin nämä kaksi kakkarata enää itselläni, kolmannen vasta annoin kerjäläiselle, vaan annanmahan toisen vielä nytkin, ehkähän minusta Jumala huolen pitää", ja antoi leipäkakkaran ukolle. Tämä pisti leivän suuhunsa heti ja antoi lakkaristaan pojalle kortit, sanoi: "Pidähän nämä, ja vaikka sinä kenen kanssa näillä korttisille rupeat, sinä voitat aina." Poika otti kortit, pisti ne talteensa ja läksi astumaan edellensä. No, ei kaukaa kulkenut, kun tuli taas kolmannessa kohdin kerjäläinen häntä vastaan ja anoi leipäkakkarata syödäksensä. Poika ei olisi viimeistä eväsleipäänsä enää antanut, vaan toinen puisti yhä sanoen itsellään semmoisen ruoan tarpeen olevan, että nälkään oli kuolemassa. "No, annanmahan viimeisenkin evääni, koska niin olet tarvitsevainen", sanoi siitä nyt poika ja antoi kakkaransa ukolle. Kerjäläinen antoi nyt leipäkakkarasta pojalle vanhan nahkakukkaron sijaan sanoen: "Pidähän tämä tallellasi, ja kun tarvis tulee, puista vain kukkarotasi, niin saat rahaa, minkä haluat."
Poika erottuaan ukosta, jolle oli viimeisen leipänsä antanut, läksi tietä pitkin astumaan taas joutuaksensa kaupunkiin. Jonkin matkaa kuljettuansa näki hän suuren hanhiparven lentävän taivaalla ja muisti tuosta ukolta saamansa laukun, arveli: "Jahkapa olisitte te minun laukussani!" ja tuossa paikassa lensivät hanhet hänen laukkuunsa. No, ei muuta; kulki poika edelleen yhä, vaan ilta kuitenkin saavutti hänet ennenkuin matkansa perille pääsi. Vähän aikaa pimeässä samottuansa tuli hän viimeinkin kaupunkiin, vaan täällä jo asujamet makasivat, ja hänen täytyi muutaman kartanon portille kolkuttaa päästäksensä sisälle. Tästä herää isäntä ja tulee portille, kysyy: "Mikäs mies ja mistä sinä olet, kun näin yöllä kuljet?" Poika silloin muutamia hanhia laski portin alatse isännälle ja sanoi, että näitä hänellä on ja näitä hän antaisi, jos yösijan saisi. "Ka, ei ole minulla tilaa huoneissani", virkkoi isäntä, "tosin on kartanossani yksi autio tupa, vaan siinä ei kukaan ole rauhaa saanut pirulta." — "Kyllähän siellä toimeen tulee", vastasi poika kuultuansa asian ja pyrki siihen autiotupaan yöksi. "No, saat siellä olla, kun vain rauhaa saanet", vastasi isäntä ja laski pojan portista sisälle. Tämä sanoi kiitokset isännälle ja meni suorastaan neuvottuun tupaan, jossa asettui levolle. Ei kuitenkaan kaukaa tuvassa ollut, kun tuli jo pirukin ovesta sisälle ja kysyi vihaisesti: "Kukas täällä minun huoneessani on?" Poika ei säikähtänyt sitä, vaan tervehti pirua ja sanoi iloissansa: "Hyvähän, kun toveri tuli, niin pääsemme korttisille!" Se oli pirun mieleen semmoinen tuuma, ja poika otti kortit käsille. Siitä kun ruvettiin korttia lyömään, niin poika aina tuli voitolle ja otti niillä kerjäläisen antamilla lehdillä toveriltaan määrättömät rahat. Tästä suuttui piru viimeinkin ja sanoi vihoissaan pojalle: "Pieksän minä sinut, ruoja, kun kaikki rahani veit." — "Elähän joutavaa suutu", vastasi poika, "saat rahasi takaisin ja vielä saat lisää kun haluat, minulla kukkaro on tämmöinen, joka rahaa tulee täyteen, kun vain kädessään puistelee sitä." Samalla otti vanhan kukkaronsa, jonka kerjäläiseltä oli saanut, ja näytti sen pirulle sanoen: "Tämän hankin nyt rahaa täyteen, vaikka se tätä nykyänsä tyhjänä on ihan." — "En usko, että se tyhjä on", vastasi piru, "annas, käyn itse kukkarossasi katsomassa." — "Käy vain katsomassa", sanoi poika ja laski pirun kukkaroonsa, vaan vetäisi samalla kukkaron suun kurenauhalla kiinni. Sinne jäi nyt piru vangiksi; poika pisti kukkaronsa laukkuun, jonka pani päänsä alle maata ruvetessa, ja nukkui siitä rauhassa.
Aamulla tuli talon isäntä vierastaan katsomaan sinne autiotupaan ja kysyi: "Tokkos nyt, miesrukka, täällä rauhaa sait?" — "Hyvin nyt rauhaa saapi, piru kun on kukkarossa", sanoi poika ja näytti isännälle, kuinka piru nyt pienessä paikassa oli. "No, elähän mitään, vai siellä se nyt on?" sanoi isäntä ihastuen sitä, "no, sitten sinä vasta, mieskulta, minulle hyvän tekisit, jos tykkänään saisit pirun täältä minun huoneestani pois." — "Kyllähän sen pois saapi", vastasi poika, pisti kukkaron laukkuunsa ja läksi niine tavaroineen huoneesta ulos kävelemään kaupunkia. Siellä näki hän kaupungin rumpalin kadulla rummuttamassa ja pyysi häntä rummuttamaan kaikki kaupungin sepät moukareineen ja muine paja-aseineen maksua vastaan kokoon torille. Rumpali rummutti, ja sepät tulivat siitä koolle niinkuin käsketty oli. Sattui suuri laaka kivi olemaan torin laidassa, niin poika siihen kivelle asetti laukkunsa, jossa piru oli kukkaron sisällä, ja käski seppiä moukareillaan lyömään sitä. Nämä kävivät työhönsä käsin, muutamat pihdeillä pitelivät laukkua kivellä, toiset moukareillaan ehtimiseensä paukuttivat sitä. Piru ensinnä huusi laukkua lyötäessä kovasti rukoillen: "Elkää, Jumalan luomat, häntä lyökö, hän mielellään pakenee koko kaupungista pois", vaan poika lyötti laukkua yhä, kunne ei ääntä enää kuulunut mitään. "Kyllä se nyt on kuollut", arvelivat viimein sepät ja herkesivät jo lyömästä. Poika silloin aukaisi laukkunsa ja rupesi tiedustamaan asiata, vaan kun kukkaron suuta helpotti, piru oli elossa vielä ja pujahti pojan käsistä pakoon. Kuitenkaan ei siinä tohtinut heidän saapuvillansa viipyä, vaan juoksi jäljelleen katsomatta koko kaupungista matkaansa.
Poikaa pidettiin nyt siinä pirun jättämässä talossa hyvänä; isäntä syötti häntä, juotteli kaikella mokomin, ja muutkin kaupunkilaiset osoittivat kiitollisuuttaan hänelle, kun he hänen avullansa pahasta vieraastaan pääsivät. No, hyvä tämä; vaan ei kauan sitä iloa kestänyt. Piru oli kaupunkilaisille äkäinen siitä, kun torilla pieksettiin, ja piiritti suurella voimalla koko kaupungin ahdistaen sitä niin kovasti, että kaupunkilaiset lupasivat suuren palkinnon sille, joka pirun pois ajaisi. Mies kun kuuli tämän, ilmoitti kaupunkilaisille, että kyllä hän pirun saa pakenemaan. Pani hevosen valjaisiin ja otti kolme täysinäistä ja kolme tyhjää tervatynnyriä rekeensä. Sen tervakuormansa ajoi hän keskelle toria ja huusi kaupungin piirittäjätä kaikkien asukasten puolesta siihen puheellensa. Piru tuli, ja mies alkoi puhutella häntä, sanoi: "Ryypätkäämmepä ryyppy viinaa puheen aluksi." Piru oli siihen valmis, ja mies käski hänen täysinäisestä tynnyristä juoda, vaan itse oli juovinansa tyhjästä. Piru pani suunsa tapinreiälle, ja kun kerran kallisti vain tynnyriä, niin ryyppäsi sen tyhjäksi ja kiitteli miehen viinaa hyväksi. Siitä ruvettiin sitten kaupungin piirittämisestä puhumaan, ja vähän ajan päästä sanoi mies taaskin pirulle: "Ottakaamme toinen ryyppy, niin paremmin sujuu puhe!" — "Kyllähän se niin on", vastasi piru, ja ryypättiin taas uudestansa: mies oli tyhjästä tynnyristä juovinansa, vaan piru jo toisen tervatynnyrin pani vatsaansa. Ryyppäämästä päästyä rupesivat sitten pakinoimaan taas keskenänsä, ja mies kysyi pirulta: "Etköhän heittäisi koko kaupungin piirittämisen?" — "Ei minun käy sitä heittäminen", vastasi piru. No, kun ei muusta apua ollut, sanoi taaskin mies: "Kurkku tässä kuivaa haastellessa, ryypätkäämme, hyvä vieras, tästä vielä viimeinen ryyppy!" Samassa antoi jo kolmannen tervatynnyrin ryypättäväksi pirulle, joka tyhjensi sen kohta, vaan itse oli tyhjästä tynnyristä juovinaan taaskin ja alkoi juomasta päästyä puhutella toveriansa, sanoi: "Puhutaan sinun saavan itsesi niin suureksi kuin ikään tahdot, onko se totta?" — "Tosi se on", vastasi piru ja isonsi itsensä niin suureksi, että tuli koko tori täyteen hänestä, ja miehen täytyi torin nurkkaan väistyä tieltä pois. Säikähtäen sitä sanoi hän pirulle: "Sanotaan sinun saavan itsesi niin pieneksikin kuin tilaisuus vaatii; koetapa nyt, kuinka pieneksi pääset." Kuultuansa tämän hoikkeni piru hoikkenemistaan kohta ja ujutti ruumiinsa niinkuin rihmasäikeeksi ohueksi, kysyen mieheltä: "Enkös ole nyt pieni ja ohut?" — "Kyllä olet", sanoi mies, "vaan koetapas, sovitko tuosta tapinreiästä sisälle?" — "Tokihan tuohon sovin", vastasi piru ja vyyhtäysi tapinreiästä tynnyriin näyttääkseen pienuuttansa; mutta mies oli varoillansa ja pyöräytti tynnyrin tapin kiinni. Piru jäi sillä tavoin tynnyriin eikä päässyt omin voiminsa sieltä poikkeen, vaan alkoi rukoilla miestä, sanoi: "Päästä minut irti, niin pakenen koko kaupungista enkä viiteenkymmeneen vuoteen vaivaa ketään tällä seuduin asuvaista, vaan teen meren saareen itselleni asunnon ja elän yksinäisyydessä siellä." Mies kun arveli asiata, laski sillä ehdoin pirun tynnyristä, ja vanha mies pakenikin kaupungista, vaan sanoi lähtiessään miehelle: "Minä määräajaksi pakenen nyt täältä enkä käy kaupungissanne, jos tulen, saatte tappaa; vaan jos kuka sillä aikaa tästä kaupungista käypi minun saaressani, niin minä taas sen saan tappaa." — "No, olkoon liitto semmoinen!" vastasi mies sanoen pirulle hyvästit.
Mitäs ollakaan; se mies asettui nyt siihen kaupunkiin asumaan ja sai kaupunkilaisilta sen palkinnon, mikä oli luvattu. Kuluipas muutama vuosi rauhassa siinä, niin sattui se mies kerran olemaan kalassa, niin nousi merellä raju tuuli semmoinen, joka ajoi hänen venheensä muutaman saaren rantaan. Siinä saaressa oli pirulla asuntonsa, vaan tuota ei mies tietänyt, vaan asettui tuulta pitämään rannalle ja rupesi keittämään kalojansa päästäkseen ruoalle. Tuskin sai patansa tulelle, niin tuli jo pirukin rantaan ja alkoi hätyyttää häntä, kysyi: "Miksikäs venheinesi minun saareeni tulit?" — "Tuuli ajoi", vastasi mies. "No, muistatkos liittomme?" kysyi piru, "nyt minä sinut tapan." — "Annahan, keittoni saan syödä ensinnä", sanoi mies. "No, keitähän ruokasi valmiiksi", vastasi piru ja istui odottamaan sitä koetellen kaikella tavoin pelottaa miestä. Tämä kun ei ollut asiasta ollaksensa, näytti piru viimein hampaansa, jotka olivat suuret kuin petkeleet ikään, ja kysyi: "Oletkos tuommoisia hampaita ennen nähnyt?" Mies siihen ei vastannut muuta, vaan sieppasi kiehuvan patansa tulelta ja paiskasi pirua sillä silmiä vasten, kysyi: "Oletkos tuommoista ruokaa ennen syönyt?" Kuuma kalakeitto poltti siinä nyt silmät pirulta, joka huutaen juoksi rannalta poikkeen; vaan mies hyppäsi venheeseensä ja pääsi elävänä kotiinsa.
Kului jonkin aikaa siitä, niin alkoipas miehestä itseksensä eläminen ikäväksi käydä. "Saisipa nyt akka ottaa", arveli hän siitä ja kosi muutaman kauppiaan tytärtä, vaan kaupunkilaiset kaikki pelkäsivät häntä, eikä kukaan antanut hänelle tytärtänsä, vaikka kyllä tiedettiin, että hän vallan rikas oli. Tästä suuttui mies kaupunkilaisiin ja ajatteli mielessänsä: "Tieltä olen ennenkin avun saanut, tieltä toivon nytkin; lähden maata matkaamaan, ja kuka vaimonpuoli ensiksi vastaani tulee, sen otan naisekseni." Sillä tuumalla läksi hän kaupungista maalle päin kävelemään ja käydä astuksenteli tietä pitkin, kunne tuli köyhä kerjäläistyttö vastaan, niin hän sen tytön kihlasi morsiamekseen ja vei vaimokseen kotiinsa. Elivät, olivat sitten aikansa yhdessä, kunne vaimo lapsen teki, niin isä olisi ristittänyt poikansa, vaan ei saanut kummia sille kaupungista. "No, tieltä olen ennenkin avun saanut, tieltä toivon nytkin", arveli hän mielessänsä ja läksi tietä myöten astumaan. Vähän matkan päässä tuli vastaan mies, joka sanoi olevansa Kuolema, niin hän sitä pyytää kummiksi. Kuolema tuli, ja kuljettiin yhdessä kaupunkiin, jossa saatiin nyt lapsi ristityksi. Kuolema siitä kysyy isältä: "Tuleekos minun jotakin kumminlahjaa antaa?" — "Ainahan se tapa on ollut semmoinen", vastasi isä, "vaikk'ei siihen määrää ole, vaan annetaanhan lahjat sitä myöten, miten kummin varat kannattavat ja asiassa muutoin käypi." — "No, olisi minulla voidetta semmoista", sanoi Kuolema, "että sillä kun voiteleepi, niin paranee sairas, jos suinkin paratakseen lienee." — "Kyllähän tuo jo kumminlahjaksi sopisi, vaan mitenkäs sitä voidetta käytetään?" sanoi mies. "Helppo sit'on käyttäessä", vastasi Kuolema, "kun sinä voiteinesi sairaan luokse tulet, ja minä jalkapuolessa lavaa seison, niin sairas siitä sinun voiteestasi paraneepi, vaan jos minä sairaan pääpuolessa satun olemaan, niin ei pidä voidetta antaakaan, sairas silloin kuolee kumminkin."
Mitäs ollakaan. Mies kun sai Kuolemalta sen voiteen semmoisen, hän sillä paranteli ihmisiä paljon ja tuli siitä nerostaan niin kuuluksi kaikille, että häntä kuljetettiin ympäri maailman sairasten luona. Kävipä muutamassa kaupungissa kuningas sairaaksi sitten, eikä nähty neuvoa muuta, vaan haettiin se mies häntä nyt sillä voiteellaan parantamaan. Mies meni, vaan kun kuninkaan luokse tuli, näki jo Kuoleman pääpuolessa seisovan. Keksittyänsä tämän mies ei nähnyt muusta apua olevan, vaan päätti pettää Kuolemata ja teetti kuninkaalle semmoisen lavan, joka pyöri niinkuin kerinkakko navalla, ja rupesi ehtimiseensä pyörittämään sitä. Kuolema kyllä koki pysyä pääpuolessa yhä, ja juoksivat kumpikin peräkkäin siinä, vaan mies yht'äkkiä tempasi lavaa toisaanne päin juostessansa, niin Kuolema lankesi lattialle. Toinen silloin pääsi kuninkaan pääpuoleen ja sai häneen voidettaan pyyhkäistä, niin se siitä parani ja tuli terveeksi kohta. No, siitäkös miestä nyt kuninkaan kartanossa hyvänä pidettiin ja palkinto annettiin hänelle hyvä; vaan Kuolema oli miehelle äissänsä ja peloitteli häntä, sanoi: "Aha, paha äijä, käskinkö minä sinun niin tehdä, nyt tapan minä sinut itsesi." Mies ei säikähtänyt tuota, hänellä kun oli se entinen laukkunsa matkassa, vaan silmäili vastustajaansa ja sanoi: "Jahkapa sinä minun laukussani!" niin samalla meni Kuolema laukkuun. Siitä lähtee mies laukku selässä kulkemaan, niin rupeaa Kuolema rukoilemaan häntä, sanoo: "Laske, veikkonen, minut täältä, niin en ikäpäivänä tapa sinua, kun nyt irti pääsen." — "No, tehkäämme liitto", sanoi mies, "kun kolmekymmentä vuotta antanet vielä minun rauhassa elää, enempää en vaadikaan, niin pääset laukustani ulos!" Kuolema suostui tähän ja sanoi laukusta päästyään miehelle: "Ne kolmekymmentä vuotta saat siinä rauhassa elää, kun et koskaan 'Kas-niin!' sano, vaan niin pian kuin sen sanan sanot, kuoletkin heti."
No, mies vältti nyt monta aikaa sitä kiellettyä sanaa, ettei "Kas-niin!" sanonut, ja paransi taas paljon ihmisiä sillä kuolemalta opitulla keinollansa; mutta Kuolema kantoi hänelle yhä kuitenkin vihaa siitä, kun hän petoksella kuninkaan paransi, ja pyysi kaikella keinoin tappaakseen häntä jo ennen aikojansa. Senpä vuoksi kulki miehen poikessa ollen hänen kotiinsa ja kirjoitti tuvan seinät sisältä ja ulkoapäin sitä yhtä sanaa täyteen vain: "Kas-niin!" — "Kas-niin!" — "Kas-niin!" — No, mies kun kotiinsa tuli ja tuvan seinät näki tuhratun näin pahasti, kysyi vahingossa emännältään heti: "Sinäkö tähän 'Kas-niintä' näin paljon olet kirjoitellut, vai kuka nämä tuvan seinät näin on pilannut?" Siinä tuli sen pahan sanansa nyt sanomaan, ja Kuolema samassa tuli noutamaan häntä, kysyi: "Lähdetkös nyt matkaani?" — "Täytyneehän minun lähteäkseni", vastasi toinen ja sai laukku selässä niinkuin hän matkastaan oli palannut, Kuoleman kanssa kulkemaan. Tämä kuljettaa nyt miestä toisiin maailmoihin, ja tullaan ensinnäkin taivaan portille. Siinä Kuolema kolkuttaa ovelle ja kysyy: "Kelpaako se mies tänne, joka hyvä on korttia lyömään?" — "Ei tänne kelpaa, Hiiteen se on vietävä!" vastattiin ovelta. No, Kuolema kantaa nyt miehen siitä Hiiteen ja kysyy taaskin ovelta: "Kelpaako se mies tänne, joka hyvä on korttia lyömään?" — "Kelpaa", sanottiin Hiidestä, "täällähän semmoinen onkin omansa", ja mies laukkuineen päivineen laskettiin sisälle. Hän ei kuitenkaan hämmästynyt tuota, vaan kun näki vanhan tuttavansa siellä, niin tervehti häntä ja sanoi: "No, ympäri mennään, yhteen tullaan, täällähän minun on vanha korttikumppalini vielä elossa, emmekö rupeaisi korttisille?" — "Saisipa ruveta", vastasi piru, "vielähän minulla olisi sinulta vähäsen siitä ajasta perittävääkin, kun viimeksi korttisilla olimme." No, ei muuta, ihmisen henki pantiin voitolta aina vetoon, ja mies sai ne entiset korttinsa laukustaan, ja ruvettiin piyviä lyömään niillä. Siinä mies tuli voitolle niinkuin ennenkin, ja kun hengen aina voitti, sanoi samassa: "Jahkapa sinä minun laukussani!" niin se silloin meni talteen sinne. Sitä tekoa tehden oli jo kuusituhatta henkeä päästänyt pirun vallasta ja saanut ne laukkuunsa, kun piru suuttui viimeinkin ja ajoi hänet laukkuineen päivineen Hiidestä pois.
No, kuolema kun ei sielläkään saanut miehelle sijaa, vei hänet uudestaan taivaan ovelle ja kysyi: "Kelpaako se mies tänne, joka kuusituhatta henkeä pirulta voitti?" — "Ei kelpaa", sanoi ovenvartija. "Eivätkö nekään henget kelpaa?" kysyi uudelleen Kuolema. "No, ne kelpaavat", sanoi ovenvartija, "missäs ne ovat?" — "Ne ovat tämän miehen laukussa", vastasi Kuolema, ja laukku otettiin taivaaseen heti. Mies kun näki tämän, sanoi suruissaan siitä: "Jahkapa itsekin olisin omassa laukussani!" ja samassa pyörähtikin omaan laukkuunsa ja pääsi muiden henkien joukossa sillä keinoin taivaan ovesta sisälle. Kuolema jäi seisomaan ovelle, vaan ei pahastunut toisen menoa, vaan arveli: "Hyvä kun tuosta tuollakin pääsin, jo häntä sain kylläkseni kanneksia!" ja läksi sitä tietään matkaansa.
Oli köyhä mies ennen, jolle saatiin lapsi, niin läksi kummia etsimään sille. Tiellä tulee mies vastaan häntä ja kysyy: "Minnekäs sinä menet?" — "Läksin kummia etsimään lapselleni", vastasi toinen. "No, ota minut kummiksi", sanoi vieras. "Mikäs mies sinä olet?" kysyi toinen. Vieras sanoi: "Minä olen Jumala." — "En minä Jumalaa ota kummiksi", vastasi mies, "hän on petturi, yhtä pitää köyhänä, toista pohattana, ei tee tasaista." Siitä menee edelleen ja kulkee vähän matkaa tietä myöten, niin tulee mies vastaan taaskin, kysyy: "Minnekä menet?" — "Kummia etsimään lapselleni", vastaa hän sille. — "No, ota minut kummiksi", sanoo se vastaantulija. "Kukas sinä olet?" kysyi kummin etsijä. Vieras sanoi: "Minä olen Surma." — "No, sinut minä kummiksi otan, sinä olet kunnon mies", sanoi toinen, "et säästä rikasta, et köyhää, et nuorta etkä vanhaa, teet kaikille tasaisen."
Siitä kulkee nyt Surma miehen kotiin, ja siellä lapsi saadaan ristityksi, niin kysyy isältä: "Antaakos kummi aina lahjaakin mitä?" — "Antaahan se jotakuta", vastasi isä. "No, antaa pitää sitten minunkin", sanoi Surma ja antoi rahin ja kukkaron lahjaksi. Rahi oli laatuansa semmoinen, jotta kun ketä käski siihen istumaan, se ei siitä käskemättä pois päässyt, ja kukkaro taas oli semmoinen, jotta siitä ei raha milloinkaan loppunut. Kolmanneksi Surma sen miehen opetti tietäjäksi, joka kaikki taudit tiesi hyvästi, mutta varoitti häntä, sanoi: "Missä kuuletkin sairastettavan ja sinua käydään tietäjäksi, elä rupea, jos minä pääpuolessa olen, sano: 'Tällä sairaalla on kuolemantauti'; vaan kun missä jalkopuolessa olen, silloin suostu auttamaan, sano: 'Kyllä tämä paranee'; ja se paraneekin siitä."
No, mies kun tämmöiset taiat oppi, se niillä äijän sairaita paransi ja tuli siitä niin kuuluisaksi tietäjäksi, että juoksi rahvasta myöten jo kuninkaallekin hänestä puhe. Sattuipa sitten kuninkaan tytär sairastamaan kerran, niin laittoi kuningas tätä mainiota miestä noutamaan tyttärensä luokse tietäjäksi ja lupasi monia miljoonia palkinnoksi, jos hän sen parantaisi. Mies tuleekin siitä linnaan parantaaksensa tytärtä, vaan tässäpä on Surma pääpuolella nyt. No, siinä ei olisi parantamisen tuumiin pitänyt ruvetakaan ollenkaan, kun nyt asia tällä kannalla oli, vaan hyvä olisi toisekseen ollut palkinnotkin kuninkaalta saada, ja mies kokee ansaita ne. Teettää muka lavan semmoisen, joka pyöri navan päällä, ja pani kuninkaan tyttären siihen, josta alkaa pyörittää lavaa niin liukkaasti, jotta Surma ei jaksanut tulla jäljestä, vaan luiskahti lavasta irti. Sen kun näki toinen, hyppäsi itse pääpuoleen heti ja paransikin kuninkaan tyttären samassa, josta sai kuninkaalta ne suuret palkinnot, mitkä olivat luvassa, vaan Surma tuli ja suhahti korvaan hänelle: "Nyt minä tapan sinut itsesi, kun et kuninkaan tytärtä antanut tappaa." Mies säikähti sitä ja alkoi rukoilla: "Elä vielä tapa, anna kotiini pääsen, jotta jotakuta lapsilleni vielä neuvoisin!" Surma lupasi tämän, ja toinen läksi kuninkaan linnasta kulkemaan kotiinsa neuvoaksensa vielä perillisiänsä, jotka hän jälkeensä jättäisi.
Astuu, astuu miesrukka suruissaan tietä myöten, kunne pimeä tapasi matkalla, niin poikkeaa tien varrella olevaan taloon ja pyrkii siihen yöksi. "Hyvin täällä saisit yötä viettää", vastasi isäntä, joka oli nahkojen valmistaja viraltansa, "vaan ei meillä nyt ole muuta tilaa kuin tuo huone, missä nahkoja pajutaan; siinä olisi sijaa, vaan siellä kehnot käyvät yötä olemassa eivätkä anna kellekään rauhaa." Mies vaikka kuulikin tämän, ei huolinut pimeässä enää edelleen lähteä, kun oli jo matkastaan väsynyt, vaan sanoi kehnoilta toimeen tulevansa ja rupesi isännän työhuoneeseen maata. Mitäpä tästä? Iltayö kului häneltä hyvästi, eikä kuulunut outoa mitään, vaan sydänyön aikana tuli kehnojen päämies sinne huoneeseen ja ärjäisi makaajalle: "Mikä mies sinä täällä minun huoneessani olet?" — "Minä olen matkaavainen", vastasi mies kavahtaen unestansa. "No, ei tässä ole tilaa sinulle", virkkoi kehno, "mene matkaasi täältä!" Mies ei lähtenyt sillä, sanoi: "Eiköhän tässä nyt kahden sovittaisi sentähden?" — "Emme sovi", vastasi kehno, "tämä huone tulee minusta yksinänikin täyteen." — "No, näytäpäs, miten sinusta koko huone täyttyy, en usko tuota muutoin", sanoi mies. Kehno oli koetukseen valmis ja paisui nyt, levisi niin, jotta parhaiksi sai mies henkensä parkkiastioiden välissä säilytetyksi. "Eikös ala nyt olla huone jo minusta täysi?" sanoi hän siitä, "vaan sovin minä pienemmäksikin, vaikka kuin pieneksi kävisin!" Toinen silloin otti Surmalta saamansa kukkaron lakkaristaan ja näytti sen kehnolle, sanoi: "Tokkohan tuohon minun kukkarooni sopisit?" — "Hoh", sanoi kehno, "tokihan minä siihen ainakin sovin!" — "No, koetapas, sovitko!" kehoitti mies. Kehno rupeaakin siitä näyttämään, miten hän pieneksi kitistyy, ja ajautui kukkaroon; vaan toinen samalla veti kukkaronsa kiinni, että jäi kehno koetuksilleen sinne. "Olehan tallessa siellä!" ajatteli mielessään siitä nyt mies, nosti kukkaron naulaan ja itse rupesi maata. Noustuaan aamusella kävi talon väen puheilla sitten ja pyysi nahanhankuuneuvoja lainaksi, joilla hankasi sitä kukkarotaan niin kauan, kunne kehno sisällä kuoli.
Kehnosta päästyänsä jätti mies talon väelle hyvästit sanoen heille kiitosta monta, ja kulki siitä jo kotiinsa. Eipäs aikaakaan kotonaan ollut, niin tuli jo Surmakin sinne ja sanoi: "Ole valmis, nyt minä sinut tapan." — "No, istuhan tässä rahilla vielä vähän aikaa, jotta lapsilleni hyvästit jätän", sanoi mies. Kuolema istui eikä älynnytkään rahia omaksi antamaksensa, vaan tarttui istumaan siihen, kunneka hänet toinen siitä päästäisi. Mies ei tehnyt kiirettä nyt, vaan istutti Surmaa kolmesataa vuotta rahilla ja eli itse kaiken aikansa hyvästi, hänellä kun oli se Surman antama kukkaro ja muut taiat elatuksen apuna. Vasta kolmensadan vuoden päästä alkoi hän pitkästyä aikaansa eikä kehdannut enää maailmassa elää, vaan laski Surman rahilta, ja Surma päästyään siitä tappoi hänet samassa.
No, mies kun kuoli, henki erkani ruumiista ja läksi pyrkimään taivaaseen, vaan ei otettu sinne, vastattiin, "Jumalata petturiksi sanoit, et sinä tänne kelpaa." Mitäs; kun ei taivaaseen otettu, täytyi lähteä helvettiin, koska ei muuta asumapaikkaa ollut. Siellä pyrki taas sisälle, vaan ei otettu sinnekään, sanottiin ovelta: "Tämähän se meidän päämiehemme tappoi, ei tätä tänne huolita!" No, kun ei päässyt miehen henki sinnekään, se jäi kummankin paikan keskivälille, ja siitähän se syntyi taivaanvuohi, joka ilmassa mäkättää nytkin. — Sen pituinen se.
Vähäisellä mökkipaikalla asui ennen vanhanläntä mies, ja sillä oli poika. Heiltä kävi vuoden pitkään eläimen ruoka vähäksi, ja isä laittoi poikansa lehmää kaupalle kaupunkiin, jotta sen hinnalla sitten toisille eläimille syömistä saataisiin. Poika läksi kuljettamaan lehmäänsä ja tuli sen kanssa kaupunkiin, jossa hän nyt ensimmäistä kertaa oli käymässä. Siellä tuli kaupungin kadulla kaksi nuorta miestä, hyvää koiranhammasta, häntä vastaan ja kysyivät: "Minnekä, poika, viet vuohta?" Poika ei vastannut mitään, vaikka miesten puhe oli outoa hänestä, vaan luuli heidän pilkalla tätä sanovan, kun hänen lehmänsä oli laiha ja huononnäköinen, ja kulki heistä edellensä. Nämäpä olivat viisaita mielestänsä, kiersivät huoneiden taitse jäljellensä ja tulivat uudestaan pojalle eteen, sanoivat toimessansa: "Ka, vuohta viet, poika, markkinoille, mikä vuohellasi hintana?" Poika, joka ei tuntenut kyselijöitä niiksi entisiksi, kävi arvelemaan asiasta miettien mielessänsä: "No, kuka tässä nyt oikeassa on, muutko ihmiset vai minä, kun kaikki tätä minun lehmääni vuohena pitävät?" Eihän kuitenkaan virkkanut kyselijöille mitään, vaan hosaisi kuljetettavaansa vitsalla ja meni edellensä. Toisetpa eivät heittäneet asiata siihen, vaan juoksivat taaskin kartanoiden taitse jäljellensä ja pyörähtivät kolmannesti eteen pojalle, tekivät hyvän päivän hänelle ja sanoivat: "Ka, vuohtahan viet, poika, kaupaksi, etkö myö tuota vuohtasi meille?" — "No, vuohihan tämä taitaa ollakin, kun tätä kaikki ihmiset siksi sanovat", arveli poika viimeinkin eikä juljennut asialta väitelläkään, sanoi: "No, kun ostaaksenne lienette, niin myön." Siinä tehtiin nyt kauppa. Miehet sopivat pojan kanssa hinnalta, ostivat häneltä sen lehmän vuohesta ja läksivät matkaansa.
Miesten mentyä jäi poika seisomaan kadulle ja luki kaupassa saamansa rahat, miten ne olivat vähässä, niin alkoi jo katua kauppaansa, arveli: "Lehmä totta oli kuin olikin se minun kuljetettavani, ja minä hupsu möin sen vuohesta!" Päälliseksi pelkäsi isäänsä, että hän vielä toria saapi, jos niin vähillä rahoilla kotiinsa tulee, ja alkoi tuumitella neuvoa, miten hän asiastaan selvän saisi. Tuosta luuli jo keinon keksineensä ja seurasi miehiä jäljestä astuen sinne päin, jonne oli nähnyt heidänkin menevän. Siitä tuli hän torille, jossa markkinata pidettiin, ja näkikin miehet tässä häneltä ostamaansa lehmää kaupittelevan. Poika katseli syrjästä heidän kauppaansa ja näki vuohesta myömänsä lehmän nyt toisille tavallisesta lehmän hinnasta annettavan, josta älysi jo koko petoksen, arveli: "Ahas, vai petitte te koiruudellanne minut, vaan katsokaahan, enkö teitä minä vuorostani petä!" Sillä tuumalla meni lähimmäiseen juontapaikkaan ja maksoi isännälle edeltäkäsin rahan, sanoi: "Meitä tulee tähän kolme miestä vähän ajan päästä ryypylle tämän rahan edestä, minkä nyt saatte, niin minä kun lähtiessäni sitten lakkiani kohotan ja pyöritellen sitä kysyn, jos kaikki on maksettu, niin teidän pitää myöntääksenne." — "Kyllä myönnän, kyllä", vastasi isäntä ja lupasi neuvon mukaan tehdäksensä; mutta poika kävi vielä kahdessa toisessa juontapaikassa ja maksoi juomiset edeltäpäin varoittaen isäntiä samatse kuin ensimmäistäkin, josta kulki takaisin torille. Siellä olivat nekin lehmän ostajat vielä, jotka keksittyänsä pojan kohta tulivat hänen puheellensa ja kysyivät piloillansa, eikö hän harjakaisia lähtisi juomaan, kun niin väleen sai vuohensa myödyksi. "Ka, jos lähdemme", vastasi poika ja vei miehet lähimmäiseen juontapaikkaan, jossa edeltäpäin oli isännälle rahan antanut. Siinä joivat, olivat aikansa ja mielivät poikkeen lähteä, niin kohotti poika lakkinsa pyörittäen sitä kädessänsä ja kysyi isännältä: "Eikö se ole maksettu?" — Isäntä vastasi: "Jo, hyvä vieras, jo se on maksettu!" Mitäs siitä; lähdettiin juontapaikasta yhdessä poikkeen ja saatiin kaupungin katua astumaan, niin alkavat arvella ne nuoret miehet, että mitenkähän se on jälki, kun poika ei rahaa antanut, ja se isännän mielestä oli maksettu. Eiväthän kuitenkaan rohjenneet kysyä asiasta, vaan kulkivat pojan kanssa edelleen, niin nähtiin taaskin juontapaikka muutamassa kohdin, ja poika sanoi toisille: "Käykäämme tätäkin paikkaa koettamassa, minkälaiset juomat tässä on!" No, sehän tuuma oli toistenkin mieleen, ja menivät kapakkaan yhdessä. Tässä oli poika niin ikään jo edeltäkäsin käynyt rahaa maksamassa, eikä muuta, vaan käski isännän juomista tuomaan. Isäntä, kun tunsi jo entuudestaan pojan, kantoi viinaa pöydälle, ja miehet siitä taaskin ottivat ryypyt. Ryyppäämästä päästyä kääntyi poika sitten isäntään päin ja kohotti lakkiansa niinkuin viimeinkin, kysyi: "Eikös se ole maksettu?" — "No, se on maksettu", vastasi isäntä, ja miehet pojan kanssa läksivät kapakasta ja saivat yhtenä astumaan, niin sanoivat pojalle: "No, minkätähden sinä et tarvitse maksaa, kun sanot vain: 'Eikö se ole maksettu?' josta he samassa sanovat: 'Se on maksettu'!" Poika vastasi: "Tämä lakki on minulla niin onnellinen, että jos minä missä käyn syömässä taikka juomassa ja juomasta päästyäni kohotan tätä vain ja kysyn: 'Eikös se ole maksettu?' niin isäntä samassa vastaa: 'No, se on jo maksettu'!"
Tästä alkavat ne miehet pojalta ostella sitä semmoista lakkia ja kysyvät hintaa. Poika sanoi: "Ei minun kävisi tätä myöminen, minä saan tällä elatukseni ja tulen hyvästi toimeen." Toiset eivät heittäneet sillä, vaan pyysivät, puistivat vain sitä pojan lakkia ostaaksensa. No, poika suostui kuin suostuikin myömään siitä ja sanoi: "No, kolme sataa kun annatte, niin saatte hänet, hekää!" Toiset maksoivat ne kolme sataa mielellänsä ja saivat pojalta lakin. Siinä oli se kolmas juontapaikka lähellä, jossa poika jo edeltä oli niinikään rahaa antanut isännälle, niin sanoo siitä se poika nyt toisille: "Te kun saitte minun lakkin, käykäämme tässä nyt harjakaiset juomassa, niin koetatte samalla myös lakkia." Miehet myöntyivät tuumaan, ja mentiin siitä kapakkaan, jossa juotiin taas yhtenä. No, kun aikansa siinä olivat, tehtiin lähtöä sitten ja nostettiin lakkia niinkuin ennenkin, kysyttiin: "Eikös se ole maksettu?" — "Maksettu se on, hyvät vieraat, maksettu", vastasi isäntä, kun oli maksun jo edeltä saanut, ja kumarteli nöyrästi.
Kapakasta päästyä erosi nyt se poika toisista ja kulki kotiinsa, vaan ne nuoret miehet saivat yhdessä kaupunkia käymään hyvillänsä siitä, kun he hyvän kaupan sitä lakkia ostaessaan tekivät. Kävellessä sanoo sitten muudan heistä: "Alkaisipa nyt ruoan halu olla, lähtekäämme syömään jonnekin!" Se oli toistenkin mieleen semmoinen tuuma, ja menivät muutamaan ravintopaikkaan heti ja käskivät isännän ruokaa valmistella sekä juomaakin tuoda kaikenlaista. No, isäntä toimitti kaikki mielellänsä, ja miehet söivät, joivat siitä kyllälteen ja tarjosivatpa vielä muillekin syrjäläisille, keitä vain sattui kapakassa olemaan. Siitä kun olivat kyllälteen saaneet viimeinkin, mielivät isännälle suorittaa velkansa, ja vanhin mies kohotti sitä pojalta ostettua lakkia kysyen isännältä: "Eikös se jo ole maksettu?" — "Ei se ole maksettu", vastasi isäntä, "kukas sen olisi maksanutkaan?" Toinen kohotti uudestaan lakkiansa, pyöritti sitä mukulalle ja toiselle ja kysyi taaskin kiivaasti: "Eikös se ole maksettu?" Isäntä ei tuosta kuitenkaan ollut millänsä, vaan päätti vain kovasti: "No, se ei ole maksettu!" Mitäs, kun ei muu auttanut, täytyi miesten maksaa isännälle raha ja häpeissään lähteä tiehensä.
Siitä pulasta päästyänsä pitävät tuuman sitten keskenänsä, sanovat toinen toisellensa: "No, tekipähän poikakin meille lystin, jos lienemmekin häneltä lehmän vuohena ostaneet!" — "No, emme me asiata siihen heitä", virkkoi muudan heistä, "pitäähän meidän pettäjätä rangaista." — "Taitaisihan tuo sen ansaita", sanoivat toisetkin ja läksivät miehissä ajamaan poikaa jäljestä saadakseen häntä käsiinsä.
Hyvän matkaa kaupungista maalle päin kuljettuansa kuulivat jo muutamassa talossa, että siihen vähäistä ennen oli asettunut yöksi yksinäinen poika, joka oli vierashuoneessa nyt makaamassa. Talonväen puheesta arvasivat miehet kohta, että tämä yövieras oli se heidän pettäjänsä, ja läksivät neuvotusta huoneesta etsimään häntä. Tämä kun kuuli heidän tulevan ja arvasi, mitä he hakivat, heittihe kipeäksi ja voivotteli, valitteli surkeasti. Toiset eivät kuitenkaan tuota katsoneet, vaan muudan heistä löysi huoneen nurkasta sauvan ja löi sillä vuoteella makaajata selkään. Ensi kerralta ei poika liikahtanutkaan, toisesti lyötäessä vähäsen hievahti, vaan kolmannelta lyömiseltä kavahti jo seisaalle, hyppäsi lyöjällensä kaulaan, syleili häntä ja sanoi: "Voi, hyvä ystävä, minkä hyvän sinä teit tällä sauvalla lyödessäsi minua; minulle toisinaan aina tulee hyvin äkkiä tauti, josta en parane mitenkään, ellei joku tällä sauvalla paina taikka lyö minun ruumistani! Semmoinen kohtaus tuli minulle nytkin maatessani tässä, ja olisin varmaan kuollutkin, ellette tulleet minua auttamaan; kiitoksia, hyvät ystävät avustanne!" Kuultuansa ja nähtyänsä, mitenkä kummallinen pojalla sauva oli, alkoi miesten tehdä sitä itselleen mieli, eivätkä enää muistaneet koko asiatansa, vaan alkoivat ostella pojalta sitä sauvaa, sanoivat: "Etkö möisi tuota meille?" — "Kyllä kaikitse tämän itsekin tarvitsisin", vastasi poika, "tämä näet on laatuansa semmoinen: vaikka mikä tulkoon kipeäksi, niin tällä kun painelee vain vähäsen, se paranee siitä heti ja tulee terveeksi; vaan kun kolme sataa antanette, niin myönmä hänet kuitenkin hyvän ystävyytemme vuoksi!" Miehet suostuivat hintaan, maksoivat pojalle ne kolme sataa, mitkä oli vaatinut, ja ottivat häneltä sen ihmeellisen sauvan, jolla sairaita kävi parantaminen, vaan epäilivät vähän kuitenkin kauppaansa, sanoivat: "Mistäs tiedämme, ettet sinä meitä nyt petä?" Siinä sattui nyt vanha sairas akka makaamaan samassa huoneessa, niin poika sanoi miehille: "Jos ette muutoin usko, niin tuossa akka potee vuoteella, lyökäähän sitä päähän sillä sauvallanne, niin sen näette, eikö sauva paranna." — "No, siitä sen näemme", arvelivat miehet ja löivät akkaa sauvalla päähän, tokko tuo tuosta paranisi, vaan akkaraja kun vähissä hengin oli jo entuudesta, siihen heitti nyt viimeisenkin ja kuoli. Miehille hätä käteen siitä, pelkäsivät pahan nyt perivän heidät ja valittivat asiataan pojalle, sanoivat: "No, minnekä me tämän nyt panemme, kun tämä räivä kuoli!" — "Taisitte tavattomasti lyödä", vastasi poika, "kuoleehan ihminen, jos millä aseella liian kovasti lyöpi; ja mikäs nyt tulee, miesparat, eteenne, ei muuta kuin henki hengeltä vaaditaan; vaan minulle kun taas kolme sataa antanette, niin otan koko sen asian päälleni." — "Ka, ota, veikkonen", sanoivat miehet, lukivat rahat pojalle käteen ja menivät samassa koko talosta matkaansa juosten minkä ennättivät kotiinsa.
Mitäs ollakaan; poika kun jäi kuolleen kanssa kahden kesken, niin otti akan käsipuolesta ja vei rantaan, jossa asetti hänet kivelle istumaan. Mitäs, eihän se kuollut siinä pysynyt, vaan kaatui kiveltä järveen. Poika silloin oli hätäytyvinään sitä ja juoksi talolta apua, sanoi: "Nyt hyvä tuli, kun vanha mummo kuoli! Pyysi minua häntä rannalle viemään jäähdyttelemäänsä ja istuutui kivelle, niin siitä kaatui järveen ja kuoli." Talon isäntä, joka pihalla sattui olemaan ja siitä oli nähnyt, kuinka mies akkavainaata käsipuolesta talutti, luuli toisen puheen todeksi ja vastasi: "Elä ole hätäissäsi, kuollut se olisi mummorukka kohta kumminkin, mitäpä siihen; kiitoksia vain, hyvä vieras, kun vanhukselle viimeisen avun annoitte!" No, siitä ei miehelle sillä tavoin tullut mitäkään. — Sen pituinen se.
Hämeessä puhutaan tarinan loppua vähän toisella tapaa. Keksittyään lakin kaupassa pettyneensä lähtevät ostajat ajamaan poikaa perästä, tulevat hänen kotiinsa ja kysyvät isältä: "Missä teidän poikanne on?" Poika oli sillä välin laittautunut aittaan, jossa makasi pitkällään laudalla niinkuin ruumis ainakin, ja isä vastasi miehille: "Voi, hyvät vieraat, minun poikani on kuollut ja makaa jo aitassa laudalla." — "Pahuus, kun tuo ennätti kuolla", sanoivat toiset, "meillä olisi hänelle asiata ollut." — "No, olisi täällä se vainajan sauva, jolla hän eläessään aina sairaita paransi", vastasi isä, "koetelkaahan lyödä hänen ruumistaan sillä, jos tuo tuosta elpyisi vielä!" Miehet ottavatkin siitä sen sauvan ja menevät isän kanssa aittaan, jossa hosaisevat kuollutta selkään. Tämä on heräävinään siitä ja nousee istuilleen laudalla, kysyy: "Mitäs minusta nyt tahdotaan, joka olin jo ylämaailmoihin menemässä?" Miehet, nähtyänsä, minkä kumman sauva oli vaikuttanut, eivät muistaneetkaan entistä kauppaansa purkaa, vaan alkoivat hieroa uutta, sanoivat: "Myö tuo sauvasi meille!" — "Ei minun käy sitä hukkaaminen, tarpeen se on itsellenikin, koska vielä eloon virkosin", vastasi ensinnä poika, vaan toiset kun houkuttelivat yhä ja hyvän maksun lupasivat, niin suostui myömään jo viimein, sanoi: "No, ykskaikki, kolme sataa kun sauvastani antanette, niin olkoon menneeksi!" Toiset maksoivat hinnan mielellänsä ja menivät sauvansa kanssa matkaansa, vaan tiellä nousi heidän välillänsä siltä sauvalta riita, kuka sen heistä nyt pitäisi, ja siitä syntyi tappelu, jossa toiset kaksi löivät toverinsa kuoliaaksi. Siitäpäs tuli heille nyt hätä, ja sieppasivat sen pojalta ostamansa sauvan ja hakkasivat sillä kuollutta selkään herättääksensä häntä, vaan tämä ei vironnut sen siitänsä, ja päälliseksi tuli vielä ihmisiä siihen heidän meteliinsä, ja alkoivat hätyyttää heitä siitä, kun kuollutta pieksivät. Peloissaan heitä jättivät miehet kuolleen toverinsa tielle ja juoksivat pojan kotiin takaisin.
Siellä oli poika isänsä kanssa pitänyt tuumaa taaskin, ja kun näki miesten tulevan, pistäytyi tyhjään tynnyriin, josta oli puhkaissut pohjan, ja haasteli siellä itseksensä. No, miehet kun pääsivät tupaan ja kysyivät poikaa, isä vastasi heille: "Se on tuolla tynnyrissä, olkaa, veikkoset, hiljaa!" — "Mitä juukelia se siellä tekee?" kysyivät miehet. "Se on siellä vieraita kieliä opettelemassa", selvitti isä. "Vai niin, no, mitenkähän noita mekin oppisimme?" kysyivät toiset. "Väleen niitä oppii", sanoi isä, "kun vain kielensä pistää tuosta tapinlävestä sisälle, niin silloin on kieli aina opittu." — "Pitääpä koettaakseni", sanoi yksi mies ensinnä ja pisti kielensä tynnyriin; mutta poika, joka puukko kädessä istui tynnyrissä, vetäisi sillä häneltä kielen pään poikki, josta toinen sanoi: "Mylyt", ja kävi mykäksi kohta. Toinen mies, kun kuuli toveriltaan pääsevän oudon äänen, arveli tuosta: "Kyllä siinä näkyy hyvästi oppivan, koska Pekka jo rupesi puhumaan", ja pisti myös kielensä läpeen, jossa kävi mykäksi hänkin. — Paha on pettäjän perintö.
Kauppamiehellä muinoin oli kaksi poikaa, joille kuollessaan antoi laivan kummallekin perinnöksi. Pojat siitä läksivät yhdessä laivoinensa ulkomaille, ja erotessansa toisistansa merellä tekivät liiton keskenänsä vuoden päästä samalla paikalla yhtyä, jossa nyt toisistaan erkanivat. Kuluikin määräaika tuosta, ja veljet tavaralla täytetyillä aluksilla yhtyivät vuoden päästä puhutulla paikalla toisiinsa. Vanhempi veljes oli valhetta ja vääryyttä harjoittava ja oli niiden avulla täyttänyt laivansa, nuorempi taas oli totuutta rakastavainen ja siinä tarkasti pysyväinen kaupassaankin, jossa oli hyötynyt hyvästi. Yhdessä ollessansa saivat kauppa-asioistaan sitten keskustelemaan, ja siinä nousi heidän välillensä totuudesta ja valheesta kova kiista; vanhempi sanoi valheen kaupassa auttavan, nuorempi totuuden. Kun ei muutoin asialta sovittu, määräsivät riitansa ratkaisijaksi, ken vain kotiin purjehtiessa heille ensiksi vastaan sattuisi, ja panivat laivansa tavaroineen vedoksi kumpikin.
Purjehtivat, purjehtivat yhtenä siinä, niin tulipas mies venheellä soutaen vastaan, joka oli pirun joukkoa. Vanhempi veljes huusi nyt laivastaan sille: "Mies hoi! Totuusko tahi valhe auttaa maailmassa?" — "Etkö sitä tiedä, valhehan maailmassa vallitsee!" vastasi laivalaisten sivuitse mennessä soutaja ja kulki venheessään edellensä. "No, kuulepas sitä, veljeni, valhe ja vääryys vallitsee!" sanoi iloissaan vanhempi veljes, otti veljeltänsä vedon voitannasta laivan sekä tavarat itsellensä eikä tahtonut häntä edes maallekaan saattaa, vaan uhkasi mereen heittää. Toinen miten häntä palavasti rukoili, antoi vedon voittanut veljellensä toki pienoisen venheen, vaan puhkaisi silmät häneltä ensin ja jätti hänet onnensa nojaan siihen.
Tuuli kuljetti nyt venhettä lykäten sitä aaltoja pitkin ja saattoi vihdoinkin saaren rannalle. Sokea siinä nousee maalle, ja sattui suuri kivi hänelle kahmiessa eteen, jolle kipusi istumaan, ettei toki turvatonna olisi eläinten syötävänä maassa. Istuessansa siinä kuuli hän suksen hiihdännän metsässä ja alkoi huutaa apua, sanoi: "Kun lienet ihminen, kuule minun huutoni ja tule luokseni tänne!" Hiihtäjä tuli ja kysyi sokealta: "Mitäs tahdot minulta, poikaseni?" — "Jos saisin vaivan silmistäni", sanoi sokea ja kertoi siinä, miten hänelle oli merellä käynyt. Hiihtäjä siitä antoi hänelle suksensa ja sanoi: "Nouse hiihtämään näillä, ja tultuasi lähteelle, jolle sukset sinut vievät, pese silmäsi sillä vedellä, siinä niin pääset, miesrukka, vaivastasi." Sokea teki sen, hiihti toisen suksilla lähteelle ja pesi silmänsä siinä, niin pääsi kivustaan samassa. Siitä läksivät sukset itsestään liikkeelle taas ja veivät hänet takaisin kivelle, jossa hiihtäjä odotteli häntä. "Kiitoksia avustasi, Jumala sinut palkitkoon!" sanoi sokea siitä nyt hiihtäjälle ja antoi hänelle ne suksensa, joilla se läksi hiihtämään kohta; vaan itse jäi kivelle istumaan niinkuin ennenkin.
Kuluihan jonkin aikaa tuosta, niin sokea taaskin kuuli hiihdännän ja huusi: "Ken lienetkin, joko vieras vai sama mies kuin ennenkin, tule auttamaan, lohduttamaan minua!" Hiihtäjä tuli, kävi sokean luokse ja kysyi: "Mitäs minulta tahdot?" — "Taidat olla se sama, joka minua jo silmieni pakotuksesta autoit", vastasi sokea, "paranna nyt silmänikin, muutoin täytyy minun tänne metsään kuollakseni." — "No, ota nämä sukset", sanoi hiihtäjä, "hiihdä lähteelle, jolle sukset tästä vievät, ja pese silmäsi taaskin, niin sinä saat näkösi." Toinen teki niinkuin neuvo oli, ja tuli lähteellä käytyänsä silmistänsä terveeksi, josta hiihti kivelle takaisin, kussa hiihtäjä oli häntä odottamassa. Siinä kiitti taas auttamastansa ja rukoili Jumalata palkitsemaan hiihtäjälle tätä laupeuden työtä. "No, etkös muuta vielä ole vajaalla?" kysyi hiihtäjä. "Soisin pääseväni kotimaalleni", sanoi toinen, "vaikka köyhä olen, elän toki hiljaisuudessa siellä totuudella elätellen henkeäni." Hiihtäjä sanoi siitä: "Tässä annan sinulle nämä sukseni, jotka vievät sinut, minne ikään pyrit; vaan kun neuvoa totellet, elä pane kiirettä, vaan viivy iltaan tässä ja hiihdä sitten tuon suuren hongan luokse, jonka nouse latvaan yöksi, niin saat taiat tietää, joista sinä hyvän onnesi käsität seuraten niitä."
Mies pani neuvon mieleensä hyvästi, sanoi kiitokset parantajalleen, joka katosi nyt metsään eroten hänestä, ja odotti iltaan asti kivellä. Illan tullen vasta läksi hiihtämään siitä ja tuli neuvotulle paikalle sen suuren hongan luokse, jonka meni latvaan yöksi ja otti suksetkin kanssansa, ettei niitä kuka varastaisi häneltä. Olla oletteli jonkin aikaa piilossaan siellä, niin tulipas yöllä pirun kansa sen hongan juurelle kokoon, ja alkoivat kaikenlaista jutella keskenänsä. "Tiedättekö uutta mitään?" kysyi muudan toisilta. "Tiedän, minkä tiedän", sanoi yksi. Toinen sanoi: "Tiedänpä, minkä sinä tiedät, vaan et tiedä, minkä minä tiedän." — "Tiedän minä, minkä te tiedätte", sanoi kolmas, "vaan ettepä kumpainenkaan tiedä, mitä minä tiedän." — "No, puhupas, minkä sinä tiedät!" sanoivat toiset. "Minä tiedän semmoiset", sanoi piru, "että kuninkaan tytär, joka jo kymmenen vuotta on sairastanut, sillä paranisi, kun päivännousun aikana vietäisiin isänsä puutarhaan ja aamukasteella hiveltäisiin hänen kasvojansa sekä rintaansa." — "Minä taas sen tiedän", sanoi toinen, "millä kuninkaan linnassa vettä saataisiin, jossa tähän asti turhaan on koetettu kaivoa saada. Linnan pihalla kasvaa kaunis, tuuhea koivu, niin se kun hakattaisiin siitä ja juuret väännettäisiin maasta, sieltä juoksisi lähde, josta vettä saataisiin kaikelle linnan väelle kyllälteen." — "Tiedänpä minäkin, mitä eivät muut tiedä", sanoi kolmas piru. "Kuninkaalla on linnan luona puisto, jossa ennen asui kauniita hirviä joukottain, vaan nyt ei ole yhtä ainoata moneen vuoteen enää nähty; ne hirvet tulisivat siihen puistoon takaisin, kun vain ottaisi ne hirvensarvet veräjän suusta pois, joita nyt koristuksena pidetään siinä, hirvet näet pelkäävät niitä."
Siitä kun kukin oli haastellut juttunsa, läksivät pirut matkaansa hongan luota äkkäämättä latvassa istujata, joka oli kuunnellut heidän puheensa kaikki. Tämä laskeutui päivän tultua suksineen sieltä maahan ja hiihti kotimaallensa kuninkaan linnaan, jossa pyysi itselleen työtä. "No, tarvittaisiin täällä vedenkantajata", sanottiin linnassa, "vaan se on vaikeanlainen toimitus, linnan seudussa ei ole kaivoa eikä lähdettä missään, vesi on kaikki matkojen päästä kannettava tänne." — "Hyvä minulle, mitä työtä annetaankin", vastasi toinen ja rupesi kuninkaalle vedenkantajaksi. Jonkin aikaa sitä työtä tehtyänsä sattui hän vedeltä tullessansa istuutumaan tiepuoleen levätäkseen vähäsen. Siitäpä kulki kuningas tietä myöten ja keksi vesiastioineen hänet, niin tuli katsomaan vettä, sanoi: "No, ihme, kumma! Matkojen päästä tätä täytyy hakea eikä kuitenkaan saada kelvollista, likaistahan tuo on nytkin." — "Niinhän tämä on", vastasi vedentuoja, "vaan jos linnanne pihalta hakkuuttaisitte sen suuren koivun, mikä siinä kasvaa, ja juuret väännettäisiin maasta, siihen tulisi kirkas lähde, josta vettä olisi koko linnalle kyllin." — "Vastaatkos sanasi, niin minä sen koivun siitä hakkuutan?" sanoi kuningas, "vaan jos puheesi nähdään perättömäksi, niin sinulle tulee päällinen rangaistus eteen." — "Vastaan sanani", takasi toinen. "No, tule sitten minun kanssani", virkkoi kuningas, "kohta se nähdään, onko sinun puheellasi perää!"
Siitä käytiin koivun luokse kohta, ja kuningas palvelijoillansa kohta hakkuutti sen pihansa koristuksen siitä pois, ja juuretkin väännettiin miehissä maasta. No, ei kummempata! Tuskin saatiin tämä tehdyksi, niin koivun paikalta kohosi kirkas lähdevesi näkyviin, jota maistoi siinä itse kuningas ja kiitteli hyväksi. "No, sinä olet nerokas ja toimellinen mies", sanoi hän vedenkantajalle siitä, "tästä päivin ei tarvitse sinun muuta työtä tehdäksesi kuin vain juomaveden toimitat minulle, vaan se pitää varalla pitääksesi aina." Mies kun tähän virkaan pääsi, se kuninkaalle pitikin juomaveden kirkkaan ja makuisan, josta kuningas niin rakastui häneen, että piti häntä kuin parasta ystävätään ikään, ja kaikenlaista aina jutteli hänen kanssansa. Kerrankin läksi kesän sydämellä lystimetsässään kävelemään, ja vedenpitäjä silloinkin vesileileinensä seurasi häntä. Jonkin aikaa lystiä käveltyänsä istuutui kuningas puiden siimekseen lepäämään ja pyysi vettä juodaksensa, kun oli kesälämpimästä hänelle jano tullut. Vedenpitäjä kaatoi hänelle vettä leilistänsä, ja kuningas juotuansa alkoi haastella siinä, sanoi: "Tässä lystimetsässäni kävin ennen useammastikin ja ammuin hirviä huvikseni, vaan nyt en ole moneen vuoteen nähnyt yhtäkään elävää, mikä heidät lienee tästä hävittänyt." — "Kyllä tähän taas hirviä saatte, kun tahtonette", virkkoi vedenpitäjä. "Milläpäs niitä saisin?" kysyi kuningas. "Te kun tämän aituuksen veräjän suuhun panetitte hirvensarvet koristukseksi, niin hirvet peloissaan pakenivat sitä", vastasi vedenkantaja, "vaan kun otettaisiin ne sarvet siitä poikkeen, niin hirvet tulisivat tässä lystimetsässänne asumaan niinkuin ennenkin." — "No, saahan nähdä, jos sanasi toteen käyvät!" sanoi kuningas, "kyllä kaikitse se hyvä asia olisi!" ja kun siitä kotiin mentiin, niin hirvensarvet otettiin veräjän suusta poikkeen koetteeksi, tokko tuosta apua olisi jotakin.
Kului jonkin aikaa tuosta, niin kuningas muutamana päivänä lähtee lystimetsäänsä taaskin ja sen vedenpitäjän ottaa kanssansa, sanoo: "Käykäämme nyt katsomassa, onko tuolla hirviä enemmän kuin ennenkään minun puistossani!" No, päästään veräjästä aituuksen sisälle ja aletaan kävellä metsää yhtenä, niin jopas nähdään kaksi hirveä juoksevan tien poikki komeasti, ja kuta etemmäksi mennään, sitä useampia keksitään yhä. Kuningas ihastuu tätä ja alkaa lystiksensä ammuskella niitä. Jo oli kolme hirveä sillä tavoin kaatanut, kun heitti jo ammunnan ja sanoi toverillensa: "No, kävipähän sinun sanasi toteen, sinä olet viisas mies näenmä; tästä lähin olekin minun ystäväni, et tarvitse palvelusta tehdä, vaan asu ja elä minun linnassani, miten suinkin mielesi tekee."
Tästäkös tuli miehelle nyt hyvä elanto, hän kuninkaan kanssa piti ystävyyttä ja toimeen tuli hyvästi. Kului jonkin aikaa siitä, ja kuningas ja se mies kestiä kävivät keskenänsä linnassa, vastakkain molemmat, niin sattui kerrankin kuningas olemaan miehen luona vieraana ja oli suruissaan hyvin. Kysyy siitä se mies: "Ka, mitäpä te, hyvä kuningas, nyt pahoillanne olette?" — "On syytä paljonkin", vastasi kuningas, "ainoa tyttäreni jo kymmenen vuotta on sairastanut eikä parane mistään, vaan käypi vuosittain huonommaksi yhä." — "Elkää, kuninkaiseni, hätäilkö; kun sallitte, minä hänet parannan", vastasi toinen. "Hyvä ystäväni", virkkoi kuningas, "moni mies on jo koettanut häntä terveeksi saada, vaan ei ole kellekään onnistunut, vaikka tyttäreni ja puolen valtakuntaani olen luvannut parantajalle. Siitä, kun kaikki häntä tyhjään parantelivat eikä apua lähtenyt, kuulutin ympäri koko valtakuntani viimeinkin, että ken vasta vielä parantajaksi tarjoakse eikä onnistu työssään, sille tulee päällinen rangaistus. Saat neroasi koettaa nyt sinäkin, vaan täytyy sitten suostuaksesi siihen kauppaan, minkä olen ehdotellut, jonka tautta lienee parasta, kun et rupea koko koetuksiin."
Mies ei pelästynyt kuninkaan puhetta, vaan tyytyi siihen, mikä ehdoteltu oli, ja otti kuninkaan tyttären parantaaksensa. Varhain aamusella, kun päivä oli nousemassa, rupesi hän parantamisen tuumiin. Kuninkaan tytär kannettiin lavalla puutarhaan, missä kaunein heinikko oli kasvamassa, että siinä häntä parannettaisiin; ja kuningas sotaväkeä pani vahtimaan ympärille, ettei mies karkuun pääsisi, jos ei parantaminen onnistuisi häneltä. Mitäs siitä; mies ei muuta kuin liinasen vain aamukasteessa kostutti, jolla alkoi kuninkaan tyttären kasvoja ja rintoja hivellä hiljalleen. Sairas kun näkyi tästä jo virkistyvän heti, mies riisui hänet kokonansa ja asetti kasteesta kosteaan heinikkoon pitkällensä. Pidettyänsä häntä vähän aikaa siinä puki hän hänet vaatteihin taas ja nosti lavalle takaisin siinä toivossa, että paranee se nyt, kun parataksensa lienee. Siihen tuli nyt kuningaskin katsomaan itse ja kysyi tyttäreltänsä: "Tunnetko vaivaa mitään vai oletko terve?" — "Terve olen, vaan voimaton", vastasi tytär. No, tästähän nyt kuninkaan mieli kävi hyväksi, hän iloissaan kätteli tyttärensä parantajata ylistäen hänen viisauttansa ja lupasi hänelle puolen valtakuntaa ja oman tyttärensä vaimoksi, kun se entiseen voimaansa tulisi. Siksi aikaa annettiin miehelle toimitukseksi ottaa satamaan tulevia laivoja vastaan, joissa kuninkaalle ulkomailta tavaraa oli tuotava. Miehen tätä virkaa pitäessä tuli hänen veljensäkin kahdella laivalla siihen kuninkaan satamaan tuoden kaikenlaisia tavaroita kuninkaalle. Se kun oli vääryyttä seuraava niinkuin ennenkin, ja laivasta tavarata puuttui paljon, niin tuli päällysmiehen puheelle ja tarjosi rahaa hänelle, sanoi: "Saatte tässä rahamäärän itsellenne, kun sanotte kaikki laivoissani olleen, mitä ollakin piti." Toinen, joka tunsi veljensä hyvästi, ei huolinut hänen rahoistansa, sanoi: "Ei, miesrukka, vääryys ja valhe auta ketään, enkä minä virkaani toimittaessa mitään lahjaa ota, etkös tunne minua entuudesta?" — "En", vastasi toinen, "mistäpä, vapaasukuinen herra, teidät minä tuntisin!" — "No, minä olen sinun veljesi", sanoi se kuninkaan virkamies siitä, "etkös muista, miten minulta silmäni puhkaisit venheeseen laskiessasi, kun ensin vedossa laivani voitit? Nyt on minua Jumala kuitenkin auttanut, että voisin sinua petollisuudestasi rangaista jos tahtoisin, koska olet kuningasta koetellut pettää, vaan kun luovut entisestä käytöksestäsi ja tästälähin takaat totuutta seuraavasi, niin annan rikoksesi anteeksi." Toinen, joka pelkäsi kuninkaan rangaistusta, ihastui veljensä puhetta, sanoi: "No, kun et petostani kuninkaalle ilmoita, minä en tästä päivin valhetta enkä vääryyttä harjoita, vaan elän kaiken aikani rehellisesti, sen takaan nyt kovasti."
Saatuaan veljeltään tämän lupauksen, että se nyt vääryyden tieltä luopuu, sovitteli se kuninkaan virkamies veljensä asiat ja vei hänet kotiinsa linnaan. Siellä alkoivat keskenään sitten kaikenlaista jutella, niin sanoo laivankuljettaja veljellensä: "Kerropa minulle nyt kohtasi, miten ensinnäkin silmistäsi terveeksi tulit ja sitten näin kuninkaan ystäväksi pääsit?" Toinen puhui siitä asiansa kaikki ja ilmoitti veljellensä, että ne metsässä saamansa sukset ne ne häntä ovat parhaastansa auttaneet. "No, etköhän antaisi niitä suksiasi minulle?" sanoi kohta se vanhempi veli, "koska ne niin ihmeelliset ovat, niin voisinhan minäkin niillä hyvän onneni käsittää niinkuin sinäkin." — "Hyvin ne voit saada, en minä heitä enää tarvitse", sanoi nuorempi veli ja antoi sukset veljellensä. Tämä kun sai ne häneltä, ei malttanut kauempaa veljensä luona olla, vaan läksi linnasta matkaansa ja päätti koettaa suksiansa paikalla. Läksi muka hiihtämään heti ja sanoi itseksensä: "Juoskaa, sukset, sinne, missä veljenikin hongan latvassa piruja kuunteli!" No, suksilla oli entinen tapansa, ne juoksivat, kunne käskettiin, ja veivät miehensä sen hongan luokse metsään, jossa pirut aina öillä kokousta pitivät. Ei muuta, nousi mies hongan latvaan niinkuin velikin oli tehnyt, ja rupesi sinne yöksi, vaan ei muistanut suksia ottaa kanssansa. Sydänyöllä tulivatkin pirut tavalliseen kokouspaikkaansa, vaan kun nähtiin sukset siinä hongan juurella, niin oudoksuttiin sitä ja alettiin hakea suksien omistajata. "Tuolla se on hongan latvassa", sanoi muudan piru keksien miehen piilostansa, "siellä kuuntelee meitä niinkuin taannoinkin ja meiltä tietomme varastaapi!" — "Vai siellä sin' olet?" ärjäisivät yht'aikaa toisetkin ja rupesivat puistamaan honkaa yhdessä. Sieltä putoaa se mies niinkuin orava puusta, ja pirut miehissä pieksivät hänet kuoliaaksi, josta alkavat taas haastella maailman asioita, sanovat: "Tiedänpä, minkä tiedän", ja toinen virkkaa heti: "Tiedän minä, minkä sinä tiedät, vaan et tiedä sinä, minkä minä tiedän."
Semmoisen lopun sai se valhetta seuraava veli ja siihen pirujen käsiin kuoli, vaan toinen sai kuninkaan kauniin tyttären vaimoksensa ja puolen valtakuntaa kuninkaalta, jonka kanssa piti ystävyyttä ikänsä.
Tuli matkasta ulkomailta kaksi miestä, ja yöpaikassa saivat yhteen. Siinä kysyivät toisiltansa nimet; ja yhden nimi oli Riuta, ja toisen oli Rauta. He kun tulivat ystäviksi toisilleen kohta, niin päättivät yhdessä rientää kotiinsa ja läksivät kahden miehen yöpaikasta matkalle. No, ei kaukaa yhdessä kuljettu, kun oli kaitaista polkua myöten suon poikki mentävä, ja Rauta sattui astumaan edellä, niin Riuta takaa päin löi toveriansa päähän, että se polulta suohon lankesi. Siinä ryösti Riuta siltä Raudalta rahat kaikki lakkarista ja silmät kaivoi päästä ja meni matkaansa; semmoinen ystävä hän oli.
Rauta kun toverinsa petollisuudesta jäi sokeaksi siihen suolle, se ei silmitönnä osannut mihinkään, raukka. Hapuroihan iltaan asti tuskissaan korvessa kuitenkin, niin yhtyi suureen kuuseen viimeinkin ja nousi siihen yöksi. Siinäpä kuusen juurella kävi kolme kehnoa aina joka yö tuumaamassa tiedustellen toisiltansa, mitä mikin maailman tapauksista tietäisi. No, ne tulivat sinäkin yönä kuusen juureen niinkuin ennenkin ja alkoivat pakinoida keskenänsä. Toiset kaksi kysyivät siltä, kuka heistä ensiksi yhtymäpaikalle sattui: "Mitä sinä tiedät maailmassa hyvää?" Se ensimmäinen sanoo: "Minä tiedän sen hyvän, että vaikka upposokea olkoon, niin kun päivän noustessa aamusella vain kasteella pesee silmiänsä, sillä saapi näkönsä takaisin." — "No, mitäs sinä tiedät maailmassa hyvää?" kysyivät toiset taas toiselta. Se sanoi: "Kuninkaan tytär vaikka jo on niin monta vuotta potenut, minä tiedän, millä se paranisi; kirkon sillan alta pitää saada punainen sammakko ja siitä voiteet tehdä, niin sillä se paranee." — "Mitäs sinä tiedät maailmassa hyvää?" kysyttiin kolmannelta. Se vastasi: "Minä tiedän aarteen semmoisen, jossa on sadalle miehelle kannalmus; sen uhria ei tiedä kukaan muu: kun menee sata miestä yht'aikaa sille aarteelle, niin ne sen saavatkin, se sillä onkin uhrina."
Rauta kuusen latvassa kuunteli heidän puhettansa ja pysyi hiiskumatta siellä, vaan kun aamuyöllä äänestä kuuli kehnojen menevän kuusen luota matkaansa ja siitä arvasi, että jo tämä nyt alkaa olla päivännousun aika, niin laskihe kuusesta alas ja alkoi kastetta haparoida maasta. Sitä oli heinä täynnä, ja hän sillä voiti silmiänsä niinkuin kehnon neuvo oli, niin tulikin näkeväksi kohta, ja silmänsä paranivat jällensä. No, Rauta kun näkönsä sai takaisin, hän iloissaan läksi kulkemaan siitä ja meni kirkkoon heti ja otti sen punaisen sammakon sillan alta, mikä siellä oli. Siitä teki voidetta sitten kuten kehnojen puheesta tiesi, ja kulki sen kera kuninkaan linnaan ja anoi tytärtä parantaaksensa. Kuningas oli jo aikoja sitten julkisessa kuulutuksessa luvannut sen tyttärensä ja puolen valtakuntaa sille, ken sen hänen tyttärensä terveeksi saisi, ja kun mies nyt parantajaksi tarjosihe, niin sai luvan koetella mahtiansa hänkin. Mikäs miehen sairasta parantaessa, kun oli rohdot varalla; hän sitä sammakon voidetta antoi vain tyttärelle, niin se parani jo samassa. No, mieheltä kun onnistui se sairaan parannus hyvästi, se saikin kuninkaan tyttären ja puolen valtakuntaa palkoistansa niinkuin oli luvattu, ja pääsi kuninkaan ystäväksi samalla. Siitä lähtee sitten kolmannenkin kehnon neuvoa tiedustamaan, ottaa sata miestä kerallaan ja kulkee sitten kehnon ilmoittamalle aarteelle, jota sadan miehen piti käydä ottamassa. Aarre löytyikin heti, ja siitä tuli rahaa niin äijän, että oli joka miehelle tavallinen kannalmus.
Päästyään tällä keinoin rikkaaksi ylen eli Rauta monta aikaa appensa kanssa sovinnossa ja oli puolen valtakunnan päällikkönä, mutta muutamien vuosien perästä alkoi mieli tehdä omalla maallansa käymään. Hän lähtee siitä matkalle ja ajaa kuudella hevosella komeasti, niin sattuupa hänen entinen toverinsa, se Riuta, tulemaan vastaan hänelle. He tuntevat toisensa heti, ja Riuta kysyy Raudalta siinä: "No, miten sinä nyt olet näin pohataksi päässyt ja silmäsikin entiselleen saanut, vaikka ne minä kerran jo sinulta puhoin?" Rauta haastoi Riudalle totuuden jälkeen kaikki asiansa niinkuin ne olivat tapahtuneet, ja Riuta kuultuansa tämän erosi Raudasta heti, arveli: "Koska se niin on Raudalle tapahtunut, niin annakas, lähden minäkin siihen samaan kuuseen, enkö minäkin jotakin kuulisi!" Menikin samalla, kulki kuusen luo ja rupesi latvaan yöksi. Ei aikaakaan siinä ollut, kun tulivat ne kolme kehnoa taas kuusen juureen koolle. He jo tietävät sen, että jo ovat taiat tunnetut maailmassa, ja alkavat väitellä asialta. Toinen syyttää toistansa, sanoo: "Eihän se meidän puheemme miten ole tietoon tullut, sinä sen olet sanonut!" Vaan toinen riitelee vastaan syyttäen taas toveriansa, sanoo: "Se on valhe, on ainakin, sinähän sen olet meidän pakinamme ilmoittanut!" Riidellään, riidellään asialta, niin sopivat toiset kaksi keskenänsä ja päättävät siitä syyn kuin päättävätkin jo kolmannen toverinsa päähän. Sen he tuomitsevat halkaistavaksi kahtia ja tarttuvat toveriinsa käsin, vaan tämä rukoilee heitä, sanoo: "Antakaa kerran vielä ylhäälle ilmaan päin katson ennenkuin halkaisette!" Toiset sallivat sen, ja se tuomittu katsahti ylhäälle siitä, niin näki Riudan sieltä kuusesta ja huusi: "Tuolla kuusen latvassa on mies, sehän se on meidän pakinamme kuullut, vaan minä olen viaton, olen ainakin!" Mitäs; näkivät toisetkin miehen istuvan kuusessa, niin arvasivat jo asian kohdastansa ja ottivat kuuntelijan kuusesta alas ja halkaisivat Riudan sen tuomitun toverinsa sijaan. — Sen pituinen se.
Oli talo ennen, talon alla järvi ja järven rannalla peltoa vähäsen. Siinä oli pellollaan talon isäntä kyntämässä ja auran perässä käydä asteli uutterasti, vaan tulipas rupeaman pitkään helle tuosta ja jano, niin jätti mies kyntönsä kesken ja läksi rannasta vettä saamaan janoonsa. No, olihan tässä juotavata järven täysi, ja hyvää, kirkasta vettä olikin; vaan ei ollut saapuvilla astiata, millä olisi juonut, eikä malttanut mies janoissaan muutakaan neuvoa pitää, vaan laskihe rannan äyräälle suullensa vain ja koetteli kohdastaan järvestä juoda. Mitäs, juonta kävi laatuun sitenkin, vaan tarttuipa Vetehinen tuossa miehelle partaan, ja tämä kun kylläkseen oli juonut, eipäs saakaan suutansa veden pinnasta nostaneeksi, siellä pidättää, mikä pidättääkin, parrasta häntä. Tuskastuen tätä sydäntyy mies noitumaan ja kiroilee kovasti, vaan ei ole apua tuostakaan, niin saapi jo rukoilemaan viimeiseltä ja pakajaa veteen: "Ken lienetkin sinä minun parrastani pitäjä, laske, Jumalan luoma, irti eläkä veteen hukuta!" — "Enkä laske", vastasi Vetehinen, "tähän kuoletan sinut, kun et vain vanhinta tytärtäsi minulle antane." — "Ka, täytyneehän se antaa, kun ilman en päässe", pakisi tuskissaan ukko ja lupasi tyttärensä siihen rannalle tuoda Vetehisen otettavaksi. No, siitä pääsikin nyt parrastaan irti, kävi hevosensa riisumaan aurasta ja kulki kotiinsa, vaan oli paha mielensä siitä, kun tyttärensä oli Vetehiselle luvannut.
Mitäs! Se olisi nyt koko asia ollut ilmoitettava kotona; vaan ei ollut ukolla rohkeutta siksi. Päästäkseen asiataan kohdalleen sanomasta alkoi hän niitä näitä vaan perheensä kera pakinoida, ja siitä sitten virkkoi vanhimmallekin tyttärellensä muun puheensa lomaan: "Oi lapseni, käypä länget hakemassa rantapellon pientareelta, ne sinne minä hevosta riisuessani unohdin." Tyttö meni, eihän se mitä varoa osannut, läksi isänsä asialle niinkuin ainakin, vaan tuskin saikaan pellon pientaretta astumaan, kun nousi Vetehinen järvestä, sieppasi hänet syliinsä ja vei kerallansa järveen siitä.
No, kun sai tyttären kotiinsa Vetehinen, siellä näyttelee hänelle linnaansa sitten niinkuin morsiamelleen ainakin, sanoo: "Tässä voit sinä emäntänä olla ja kaiken hallita taloni, eläkä huoli köyhää kotiasi konsana ikävöidä, onhan elo sinulla nyt pulskempi täällä; asu ja ole kuten mielesi laatii ja rikkaissa tapa on; ka, onhan varaa, on eloista minulla." Kuluipas jonkin aikaa tuosta, niin jo lähtee Vetehinen kotoansa, minnehän lähteneekin, ja kaikki talonsa avaimet antaa tytölle, sanoo: "Kaikissa huoneissa voit sinä poikessa ollessani käydä, tuolla äärimmäisessä aitassa et, varo vain se." Sillä varoituksella jätti tyttären kotiin ja kulki itse, kunne lienee kulkenut, kylälle. Mitäpä tuosta; tyttö sill'aikaa kävi linnan huoneita katsomassa kuten lupa oli, ja ihaili, ihmetteli sitä, mikä rikkaus niissä oli jokaisessa, niin alkaapas mieli tehdä äärimmäistäkin aittaa nähdä. "Eihän tuota kuka tietäne, jos tuolla kävisinkin", mietti hän mielessänsä, "menen kuin menenkin pikimmältäni katsomaan häntä, jos lie vielä somempi siellä kuin muualla, kosk'ei siellä suvaittaisi käytävän." Tätä arvellessansa aukaisee tyttö kielletyn oven ja menee äärimmäisessäkin aitassa käymään. No, mitäpä täällä? Huone on moinen kuin muutkin jo ennenkin näkemänsä, vaan on keskellä lattiata suuri, suuri puinen verta täpösen täynnä. Tyttö käypi katselemaan sitä, niin kultasormuksen keksii päälläpäin veren pinnassa siinä, joka kauniisti kiiltää ylen. "No, tämäpäs kumma, kun noin on korea sormus nyt tuossa!" arvelee mielessään tyttö eikä voi olla koskematta sitä, vaan pistää sakarinsa sormukseen koettaaksensa muka, sopisiko tuo hänelle. No, se sopikin ja hyvästi, vaan tuli sakari vereen siitä, niin tyttö heitti sormuksen puiseen takaisin ja koki pyyhkiä, puhdistaa sormeansa, vaan ei saa sitä verta hän millään siitä, jos kuinka monesti pesisi.
Mitäs ollakaan siitä. Tuli moniaan päivän päästä Vetehinen kotiinsa ja oli matkastaan väsyksissä, niin heittihe pitkälleen heti ja sanoi tytölle: "Etsipä vähäsen päätäni, kunneka nukkuisin tässä!" No, eihän muuta; tytön täytyi käskyä kuulla ja olla isännälleen mieliksi, vaan sattui päätä etsiessään siinä vahingossa koskemaan Vetehisen korvaa, niin tämä istuilleen nousi heti ja ärjäisi tytölle: "Millä sinä, heittiö, minun korvani poltat, näytäpä kättäsi minulle!" Tytön täytyi näyttää hänelle kätensä, ja Vetehinen kun sen verisen sakarin näki, niin siitä arvasi jo asian heti eikä armoa antanut, vaan surmasi tyttären samassa ja työnsi ruumiin veriaittaan sinne.
Tyttären vanhassa kodissa isä sillä välin elää entistään myöten eikä ylen äijän tiedä kaivatakaan tytärtänsä, hänellä kun kaksi tytärtä kuitenkin on jäljellä, vaan kokeehan työllään siinä elätellä heitä ja itseänsä. Sattuipa kerrankin sitten olemaan kalassa, ja oli hyvä saalis puuttunut hänelle, niin läksi kalojaan viemään kotiinsa, etteivät venheessä pehmenisi, ilma kun oli kesäinen ja kuuma ylen. No, ei muuta, kulkee, kulkee kotiin päin siitä, järven selkää soutelee edellensä, vaan seisahtuu venhe häneltä äkisti niinkuin karille olisi tarttunut ikänä, eikä lähde väen ei väkisen siitä. Ukko saapi tiedustamaan sitä ja koettelee, harailee venheessä ympärystä melalla, tuntuisiko pohjaa tuossa, vai mikä siinä on pidättämässä, vaan ei tuntunut mitään. No, mitäpäs muuta, koettelee soutaa ukko taaskin, siinä riehkii, riehuu kotvasen, vaan ei saa venhettään liikkeelle, se ei hievahda paikaltansa. Alkaa jo hätä tulla tuosta, vaan ei aikaakaan toki, kun kohottaa Vetehinen päätänsä vedestä sanoen: "Antanet keskimmäisen tyttäresi minulle, niin pääset venheinesi liikkeelle, muuten et pääse sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana." Ukko ei raahtisi enää nyt toista tytärtään antaa, vanhin kun jo hukkautui häneltä, vaan Vetehinen pidättää venhettä yhä eikä laske häntä siitä edelle ei takaisin, kysyyhän uudelleen vain: "Annatko, ukko, tyttäresi, vai ennenkö veteen kuolet?" — "Ka, täytyneehän se antaa, kun en ilman päässe", vastasi viimeinkin hädässään ukko ja lupasi keskimmäisen tyttärensä Vetehiselle. Siitä pääsi nyt venheinensä liikkeelle heti ja souti suorastaan kotiinsa, jossa tervehdykset laadittuansa sanoo keskimmäiselle tyttärellensä: "Oi lapseni, käypä kirves hakemassa venheestä, se minulta unohtui sinne."
Tyttö kun käskyn kuuli, se ei kauempaa arvellut, vaan juoksi rantaan heti sitä isänsä kirvestä hakemaan, jossa kävi samoin ikään hänelle kuin vanhemmallekin sisarellensa. Vetehinen tapasi hänet syliinsä siitä ja vei kerallaan järveen kohta, jossa talonsa katsannan antaa hänelle niinkuin naiselleen ainakin. Eletään, ollaan jonkin aikaa tuosta, niin saapi Vetehinen kylässä käymään taaskin ja kaikki linnansa avaimet jättää tytölle sanoen lähtiessään hänelle: "Joka paikassa voit sinä minun poikessa ollessani käydä, tuolla äärimmäisessä aitassa et, muistahan se." Mitäpä siitä. Tytär, vaikka kiellon kuuli, ei malttanut olla aitassa käymättä kuitenkaan, ja Vetehinen kotiin palattuaan asiasta kun tiedon sai, niin surmasi hänet kuin sisarensakin ja ruumiin työnsi veriaittaan taaskin.
Kuluu muutaman aikaa tuosta, ja tytärten isä vanhalla paikallaan elelee yhä, vaan on mielipahoissaan sitä, kun kaksi tytärtään oli täytynyt Vetehiselle hukata, josta alkoi nyt kostoa pelätä itsellensä. No, eipäs mitään. Sattui ukko muutamana päivänä valkamalla olemaan rannassa, siinä verkkojaan levitteli kuivamaan, niin löytää somerolta hän virsut, nuo somatekoiset ylen ja uudet. Katselee niitä nyt siinä, ajattelee mieltänsä myöten: "No, kenhän noin hyvät, sievännäköiset virsut tuohon jätti, eivät ne hukkaan jouda, korjaan heidät minä." Sen sanoi itsekseen siinä ja pisti virsut jalkaansa lähteäksensä niissä astumaan kotiinsa, vaan jalat alkoivat väkisellä pyrkiä toisaanne ja veivät häntä rannemmalle yhä. Ukko kun käkesi kotiinsa kulkea, hän ei olisi suostunut tähän, vaan koki hallita jalkojansa kuin ennenkin aina, pyrkien edelleen. Ponnistelee siinä poloinen mies, jäykistelee jalkojansa, vaan ei auta mikään; virsut kun olivat Vetehisen siihen rannalle asettamat, ne veivät ukon ensimmältä rantaan ja siitä väkisellä järveen sitten. Vyötäistään myöten oli ukkorukka jo sillä tapaa vedessä ennenkuin älysikään koko seikkaa niiden virsujensa syyksi. Siinä vasta koettelee virsuja jalastaan saada, vaan ei saa lähtemään heitä millään. Ei aikaakaan tuosta, kun kohoaa taas Vetehinen järvestä kuin edellisilläkin kerroilla ja pakajaa ukolle: "Sinä koska virsuni varastit, et pääse nyt vallastani muulla, kuin et nuorinta tytärtäsi minulle antane." Ukko ei antaisi, sääli on viimeistä tytärtään antaa, vaan jalkansa lähtevät niissä Vetehisen virsuissa liikkeelle taaskin ja kulkevat syvemmälle yhä, kunne seisoo ukko jo leukapieliään myöten vedessä. Siinähän seisahtuivat kuitenkin kulkemasta, ja Vetehinen uudelleen pakisee ukolle: "Antanet nuorimman tyttäresi minulle, niin lasken maalle sinut tästä, muuten hukut tähän kuin hukutkin." Mitäs; täytyihän ukkorukan luvata tyttärensä Vetehiselle viimeinkin, kun ei muustakaan apua nähnyt. Sillä tavoin pääsi hän järvestä maalle ja läksi alla päin pahoilla mielin astumaan kotiinsa. Siellä kun näkee tyttärensä, alkaa haastatella häntä, sanoo: "Minä virsut laadin metsässä käydessäni ja tuonne rantaan jätin turpoamaan vähäksi, käypä ne, lapseni, kotiin sieltä."
Eihän muuta; läksi tyttö isänsä asialle, vaan kun rantaan pääsi ja virsuja rupesi liosta nostamaan, Vetehinen taas järvestä kavahti, sai tyttären syliinsä ja vei kerallaan järveen kohta, missä hänellä kotinsa oli. Siellä antaa talonsa katsannon tytölle niinkuin toisillekin sisarille oli antanut, ja kun ajan päästä taas kotoaan läksi, niin sanoi lähtiessään hänelle: "Täss' ovat taloni avaimet, pidä tallella hyvästi, kunneka minä kotiin tulen; kaikissa voit sill'aikaa huoneissa käydä, elä vain tuohon äärimmäiseen aittaan mene." Tyttö ei sanonut aittaan menevänsä, jäi taloutta pitämään kotiin, ja Vetehinen sillä puheella läksi matkaansa; vaan tietäähän sen naisten luonnon, malttavatko ne kieltoa kuulla! Tuskin sai Vetehinen kotoaan lähteneeksi, kun alkaa jo tyttö linnan huoneita katsella, eikä aikaakaan, niin jo äärimmäiseenkin aittaan käypi. Siellä verisammion näkee hänkin ja säikähtää jo sitä, vaan kun toiset sisarensa löytää surmattuina loukossa, tuotakos kauhistuu hän vasta, ettei tiedä, kuhun saada, mihin mennä hädässänsä, kaikki kävivät kasvotkin vaaleiksi ihan ja kädet hervottomiksi häneltä. Olihan kuitenkin toimellisempi toisia; ei turhamaisesti sormukseen ihastunut, vaikka näki sammiossa senkin, vaan kun ennätti pahimmasta hädästään tointua, katseli tarkasti huoneen sisusta, mitä kaikkea siinä oli, ja keksi muutamassa kohdin kaksi suleikkaa rinnatusten lautasella, joiden oli kylkeen nimet kirjoitetut, toiseen: "Täss' on elävätä vettä", toiseen: "Täss' on kuollutta." Niistä sen otti, jossa oli elävätä vettä, ja juotti sisarillensa, niin ne eloon virkosivat siitä, vaan kuolleen veden kaasi toisesta suleikasta toiseen, mikä oli tyhjäksi jäänyt, ja pani asemelleen lautaselle. Vielä oli arkkuja, lippaita kaikenlaisia aitassa, niin niistä kaksi isointa lipasta valitsi, joihin kätki vanhemmat sisarensa, ja käski heidän siellä hiljaa pysyä, niin hän heille hyvän neuvon pitäisi. Itse läksi aitasta pois koskematta sormusta sammiossa, ja kun Vetehinen kotiinsa palasi, oli nöyrä häntä kohtaan hyvin, alkoi puhutella häntä ja sanoi: "Sinulla tuo pitkä partasi kovin on sotkuksissa pahasti, annas, selvittelen häntä." Sitä sanoessansa sieppasi kamman ja alkoi siistiä Vetehisen partaa. Tälle tämä mieleen kaikki, ja tyttö kun tunsi Vetehisen hyvällä tuulella olevan ylen, alkoi taas pakinoida siinä sanoen: "Etköhän läksisi sinä, ystäväiseni, isälleni minulta lahjaa viemään, tuohon olen lippaaseen kaikenlaista kalua sitä varten pannut; kanna se minun kotiini sinne, vaan elä huoli matkalla lippaaseen katsoa, sinun ei tulisi sen sisusta nähdä, ne minun lahjani ilman joutavia akkojen laitoksia vain ovat." Vetehinen suostuu tuumaan, ottaa lippaan olallensa, lähtee kantaa jytyyttämään sitä ja vie tyttären kotiin saati katsomatta sisusta, vaikka lipas jykeä oli ylen. Siihen jättää pihamaalle kuormansa sitten ja kulkee jäljelleen kotiinsa; vaan talossa kun lipas aukaistiin, sieltä vanhemmat löysivät vanhimman tyttärensä elävänä, ihmetellen, ihastuen sitä.
Kului muudan päivä siitä, niin jo toisen sisarensa tytär samatse kannatti Vetehisellä lippaassa kotiinsa ja itse sillä välin tuumaa piti kotona, millä hänkin Vetehisen vallasta pääsisi. No, ei muuta; huhmaren vaatetsi omiin pukimiinsa ja pirtin katolle asetti istua kököttämään kuosali käteen; itse lippaan kantoi pihalle, johon pistäytyi sisälle kuin toisetkin sisarensa, ja paljon tavaraa otti keralla. Siitä kun Vetehinen kotiinsa tuli, tyttö lippaasta haasteli hänelle: "Lähde, ystäväiseni, vielä kolmannesti minulta lahjaa kotiini viemään, tuo lipas kuljeta vanhemmilleni sinne." Vetehinen luuli tyttären tuvan katolta haastavan ja läksi viemään lipasta ollakseen hänelle mieliksi. Kulki hyvän matkaa jo kanneksien, kuljetellen sitä, vaan laskee lippaan maahan, sanoo: "Raskaspa tämä on, jos katson, mitä sisässä ompi." Jo rupeaa aukaisemaan kantta katsoakseen sisusta, vaan tytär lippaasta huutaa samassa: "Elä katso, mitä joutavia katsot, enkö minä kieltänyt sinua." — "Ka, vieläpähän näkee tuvan katolta tyttö", arveli Vetehinen tuosta, "varsin se, näenmä, sinne sitä varten istuutuikin, että näkisi etäälle." Siitä lähtee hän lipasta kanneksimaan taaskin ja vielä jonkin matkaa kuljettaa sitä, niin jo uudestaan rupeaa aukaisemaan lipasta nähdäkseen sisusta, vaan tytär silloin hiljemmin puhuu lippaasta, sanoo: "Elä katso, elä katso; kuinkas puhe oli!" No, ei katsonutkaan Vetehinen, luuli tyttären aina vain tuvan katolta haastavan ja sai kantamaan lipasta edelleen, vaan murisi itsekseen tuossa: "En enää toiste lähde naiseltani lahjaa viemään, kun näin ovat nämä hänen lippaansa jykeät." Miettiessään näitä pääsi jo matkansa perille ja lippaan jätti portaiden eteen pihamaalle, josta itse kulki kotiinsa takaisin. Siellä tyttö istuu tuvan katolla yhä, niin Vetehinen pihaan päästessään huutaa hänelle: "Oletko jo kalat murkinakseni keittänyt?" Toinen ei katolta virka mitään; ka, mitäpä huhmar pakajaisi! Mitäs, astuu Vetehinen pirttiin, vaan ei näe ruokaa valmistetun siellä, niin tulee takaisin pihalle ja sanoo katolla istujalle: "Etkö ole kaloja keittänyt? Minä joka päivä järvestä kaloja kannan, vaan sinä ne aitassa annat märätä etkä edes ruokaa laadi, vaikka sinun asioitasi minä olen juossut, että siihen olin katketa matkalla." Toinen ei siihenkään vastaa mitään, istua kököttää vain toimessaan katolla. Tuopas pistää jo Vetehisen vihaksi, eikä tiedä hän neuvoa muuta, vaan kapuaa itsekin katolle ja lyödä kamahuttaa naista, kun ei tuo edes puhetta antanut hänelle. Mitäs siitä, huhmar vieree katolta alas, ja Vetehinen vahingossa putoaa perästä, päälleen tuiskahtaa tuvan seinukselle pahasti. Siitä kun vähissä hengin selvisi sitten, vetäysi äärimmäiseen aittaansa heti, missä elävätä vettä paratakseen joisi. Kohta löytääkin vanhasta paikastaan suleikan, jossa parannuksen ainetta tiesi olevan, ja ottaa hyvän ryyppyisen siitä, vaan tytär kun suleikkaan oli kuoleman vettä kaatanut, Vetehinen juomasta päästyänsä meni tainioksi ja kuoli. Tyttäret saivat häneltä rauhassa elää sitten ja vanhassa kodissaan asua kuin ennenkin hyvästi. — Sen pituinen se.