"Olemmehan myöskin nähneet sen epäonnistumisen, mikä tapahtui, kun Bobrikoffin aikana toivottiin eri kieliryhmäin lähempää yhtymistä. Ja me näemme mitenkä suomalaisella taholla, vahvistamalla rotutunnelmaa ja toteuttamalla sen päämääriä, koetetaan saada rajat selviksi. Me tunnemme missä siteet tiukennetaan, missä erotus yhä laajenee."
Tässäpä hra A. Eklund puhuu vastoin parempaa tietoaan.
Joskin on totta, että aito-suomalainen, sellainen, johon "länsimaisen kultuurin tasottava voima" ei vielä ole pystynyt hämmennystä tekemään, tunteekin ja aina tietää olevansa suomalainen, niin on toisaalta paljasta juttua se, että suomalaisella taholla "vahvistamalla rotutunnelmaa koetetaan saada rajat (ruotsalaisiin nähden) selviksi." Missä ja milloin sellaista tapahtuu? Suomalaisethan yleensä ovat tähän saakka syystäkin nauraneet ruotsalaisten "rotutunnelmalle", joka kieltää talonkauppoihinkaan ryhtymästä suomalaisten kanssa. Sellaista "rotutuntoa" eivät suomalaiset koskaan ole lietsoneet, sillä he tietävät, etteivät taloudelliset lait sellaisia "tunnelmia" tottele, enempää kuin perhe- ja avioliitto-asiatkaan. Voidaan sanoa päinvastoin kuin hra Eklund, että nykyajan sivistystä saaneissa suomalaisissa tunto siitä, että he ovat suomalaisia, on usein surkuteltavan nukuksissa, erittäinkin puolisivistyneissä. Siinä merkityksessä "rotutunto" sietäisi paljonkin herättämistä. Kuuleehan joskus suomalaisenkin — kuin kaikuna ruotsalaisten kehumisista — sanovan ruotsinkieltäkin "kauniiksi". Sellainen suomalainen kaipaisi tosiaankin terveellistä "rotutunnelmaa". Pitäisi toki jokaisen suomalaisen tietää, että ruotsinkieli on ainoastaan sekotus monista kielistä, ja ennen kaikkea, että suomenkieli on maailman kauneimpia, ehkäpä kaunein kieli. Sellainen totuuteen perustuva tunnelma on omansa ainoastaan kannustamaan jokaista suomalaista rakastamaan kieltään.
Mutta hra Eklund tietää vielä "yhtä ja toista", kuten Joukahainen, ja hän jatkaa:
"Me tunnemme menneisyytemme, me tunnemme alkuperämme, joka on ollut yhteinen meille ja Ruotsin kansalle.[51] Me katselemme vielä kauvemmas taaksepäin, vielä laajemmalti ympärillemme, ja näemme germanilaisen, arjalaisen syntymme ja sukulaisuutemme kaikkien niiden kansojen kanssa, jotka ovat tehneet enimmin siitä historiasta, minkä tunnemme, ja jotka ovat luoneet sen kultuurin, mikä valloittaa maailman."
Tämä ennustus, lausuttuna huhtikuussa 1914, on liian aikaisin lausuttu!
Tosin näemme, että germanit ovat panemassaylösalasin kaiken tuntemamme historian, mutta rakennetaanko sillä tavallasitä kultuuria, "mikä valloittaa maailman", se on toistaiseksi suuri kysymysmerkki.[52]
Meidän mielestämme "ei suuret sanat suuta halkaise".— Mutta hra A. Eklund liitelee yhä korkeammalle:
"Gobineaun ja Chamberlainin ylpeät, loistavat näyt nousevat silmiimme; me kuulumme sellaisiin kertomarunon sankareihin. Germanilaisuuden koillisella rajalla, Suomen rajojen sisällä, ovat skandinavilaiset, ruotsalaiset, enimmin tunnusomaiset germanien jälkeläiset, viljelleet ja asuneet, ja vähälukuisuudestaan huolimatta, vaikeista luonnonsuhteistakin välittämättä on täällä luotu luja yhteiskuntarakennus, selvät oikeuskäsitteet, vapaus ja kultuuri.
"Pysykäämme siinä katsantokannassa!"
Pysykäämme vaan! — Mutta sellaisien "sankarien" sivistys ei maailmaa voita. Sen sijaan tulee se ehkä muuttamaan koko Europan savuavaksi raunioksi. Suottapa ei hra Eklund jatka seuraavasti:
"Tämä (suomalaisten ja germanien) erotus on seuraava: germanit ovat alunpitäin sotilaskansaa, sellaiselle ominaisine vaistoineen ja hyveineen; suomalaiset sen sijaan eivät omintakeisesti ole olleet sotilaita, vaan ainoastaan ruotsalaisten johdolla. Heillä ei koskaan ole ollut sankariaikaa, heillä ei ole kirjallisuudessaan mitään sotaisia suurtekoja säilyssä. Kaikessa germanilaisessa ja arjalaisessa muinaisrunoudessa on miekan kalsketta; se kuvaa sotia, tuhoja ja traagillisia tapahtumia; siten islantilaiset sadut, siten keltiläiset laulut, siten Beowulf, Niebelungenlied, Chanson de Roland, siten Iliadi, siten myöskin kaikkein mahtavin kertomaruno, intialaisten Mahabharata. Miten toisin on Kalevalan laita!"
Jumalan kiitos, että Kalevalan laita on toisin! Nähtävästi raakuus ja ryöstöt eivät ole olleet ominaisia suomalaisille! Kyllähän suomalaisetkin osaavat tapella,[53] mutta he eivät ole katsoneet tarpeelliseksi laatia tappeluistaan kansalliseposta. Se jääköön germanien erikoisuudeksi.
Viimeiset vuosikymmenet on ahkerasti tehty työtä rauhan aatteen hyväksi. Maailman ajattelevimmat henget, joilla on silmää arvailla tulevaisuuttakin, ovat väittäneet, että kaikesta huolimatta kerran tulee aika, jolloin kaikki kansat yhteisvoimin omaksuvat saman suuren aatteen, rauhan aatteen, ja että kun se aate kautta koko maailman toteutuu, tulee siinä ilmenemääntodellisen sivistyksen korkein saavutus. Ehkäpä silloin germanitkin toisin silmin katselevat Kalevalaa; ehkäpä silloin selviää, että Suomen kansa on ollut maailman esikansana todellisessa sivistyksessä jo silloin, kun se loi Kalevalansa, jossa se näytti panneen korkeimman arvon sanan voimalle ja syntyjen syvien tuntemiselle, tiedolle — muiden kansojen sekä silloin että satoja vuosia jälestäpäin ihaillessa "miekan kalsketta, sotia ja tuhoja."
Mistähän muuten hra Ekholm tietää sanoa, ettei Suomen kansalla ole ollut sankarikautta? Kansojen kehityksen mukaisesti on tietenkin myös Suomen kansalla sellainen aikakausi ollut, mutta se oli "voitettu kanta" jo ennenkuin germaneja oli olemassakaan.[54]
Ei sovi kummastella, jos henkilö, joka niin suorin sanoin ihailee germanien veristä esiintymistä ja tuhotöitä Europassa, ei vähimmässäkään määrässä ymmärrä sellaista tarua kuin on Kalevala, jossa realistinen luonnonkuvaus osittain syventyy itämaiseksi mystiikaksi ja luonnon symbolikaksi, ja osittain koettaa ratkaista olemisen ja luomisen arvoituksen teosofista tietä, huomaamalla hengen, "haltian", kaikissa kappaleissa.
Herra Eklundin käsitys Kalevalasta on kaikin puolin päinvastainen kuin ulkomaalaisten viisaitten, jotka asettavat Kalevalan ensi sijalle eposten joukossa. Hän jatkaa nimittäin kirjoitustaan seuraavasti:
"Miten paljon hyvänsä ihailemmekin sen (Kalevalan) kauneutta, mitenkä hyvänsä yksityiset suuremmoiset kohdat meihin vaikuttavatkin, ja vaikkapa annammekin arvoa sille kauniille todistukselle, minkä tämä runokokoelma monessa suhteessa antaa sen kansan sielusta, josta se on lähtöisin; — eräässä suhteessa se kuitenkin on heikko. Ei siinä ilmene nimeksikäänsitä iloisaa sotakuntoisuuden henkeä, jota ilman kansat eivät voi tunkeutua esiin historian kilpailutantereella. Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon: siinä on väkevä todistus suomalaisten uskosta sanan eli ajatuksen ja aatteen voimaan, vai kuinka? Niinpä niin, miten vaan halutaan, mutta toisaalta: eikö tuo tunnu melkein kuin pilalta, kun katselee kansamme viimeaikaista, monisanaisuuden merkeissä syntynyttä historiaa?"
Tämä hra Eklundin ja hänen heimolaistensa Kalevalan arvostelu todistaa ei ainoastaan esteetistä heikkonäköisyyttä, vaan myöskin historiallista likinäköisyyttä ja valtiollista lyhytnäköisyyttä.
Otetaanpa hiukan käsille kirjoittajan käsityskanta. Esteetistä heikkonäköisyyttä ilmenee, kun ei Väinämöisen ja Joukahaisen laulukilpailussa voida nähdäviisauden ja röyhkeydenvälillä tapahtuneen voimanmittelyn kuvausta. Tämä runo on samansuuntainenopetuskertomuskuin Jobin kirja. Koettihan Jobkin kilpailla viisaudessa viisauden jumalan, Jahven (Jehovan) kanssa.
Yhtä vähän kuin Jobin sopi tarttua miekkaan Jumalaa vastaan, yhtä vähän soveltuu Kalevalan kertomuksen tarkoitukseen sallia Joukahaisen, "tyydyttääkseen germanien iloisaa sotakuntoisuuden henkeä", lyödä viisaalta laulajalta pää poikki saadakseen viisauden — vaikenemaan!
Eerikki "pyhä" käytti miekkaa, ja ompa historiallista lyhytnäköisyyttä, ellei hra Eklund ymmärrä, että se vastaus, minkä suomalainenLalliantoi piispalle, oli sangen "lyövää" laatua.
Valtiollista lyhytnäköisyyttä taasen ilmenee siinä, kun katsotaanheikkoudeksise, ettei kaikissa suomalaisissa ollut samaa "iloisaa sotakuntoisuuden henkeä" kuin Lallissa. Sillä jos asianlaita olisi ollut sellainen, niin eipä totisesti "viikinkejä" näillä rannoilla löytyisikään. Herra Eklund heimolaisineen saa siis kiittää olemassaoloaan vaan sen vuoksi, ettei ole suomalaisen luonteen mukaista "tunkeutua historian kilpakentälle" kirves kädessä.
Eipä pitäisi maalata paholaista seinälle, eikä puhua hirttohuoneessa narusta! Mutta hra Eklund voi olla sangen levollinen. Suomen kansa ei lue sellaisia tekeleitä kuin on "Svenskt i Finland", jotenka sanotun kirjasen useimmat ärsytykset ja letkaukset kaikuvat kuulumattomiin kapealla, Edeslahden, Töölönlahden ja Lapinlahden[55] välisellä taipaleella.
Kansamme viimeaikaisesta, "monisanaisuuden merkeissä syntyneestä historiasta" ei hra Eklundin pitäisi kovinkaan pisteliäästi puhua, sillä hänen oma "historiansa" "Svenskt i Finland" teoksessa on todella erikoisen monisanainen, eikä se silti pysty muuttamaan kansamme vanhempaa eikä nuorempaa historiaa.
Hra Eklund ei tosiaankaan kainostele. Hän jatkaa "moninaisuuden merkeissä":
"Tämän seikan merkitystä ei ole vähäksi arvattava. Se, mikä on ero eri kansakuntain välillä ja saattaa toisen esiintymään toista etevämpänä, on juuri se terästetty tahto, joka ensin esiintyy rakkautena aseitten käyttöön ja sotaisiin sankaritekoihin, jonka samalla kertaa tulee olla yhtyneenä ritarilliseen mielialaan ja joka ei saa esiintyä sellaisena raakana hillitsemättömyytenä, mikä on tehnyt esim. Hunnit peloittaviksi. Tällainen kimmoisuus, rohkeus ja voima tekee vastaisuudessa tehtävänsä toisilla aloilla…"
Näyttääpä siltä kuin tässä olisi puhe ruumiinvoimista, joissa muka "viikingit" ovat etevämmät kuin "toinen rotu". Mutta mitenkähän sen asian laita oikein lienee? Miten oli laita esim. viimeisissä Olympialaisissa kilpailuissa? Mitkähän "finländarit" siellä näyttivät "terästetyssä tahdossa" ja "voimassa" voittavansa puhdasrotuiset suomalaiset? Kuka Andersson, Pettersson tahi Lundström juoksi niin nopeasti kuin Kolehmainen? Eikö jo jokainen tässä maassa tiedä, että suomalaiset kaikessa voimaa ja kestävyyttä kysyvässä urheilussa ovat ehdottomasti voitolla "finländareista".
Apein mielin käyn pohjalaisen kimppuun, kun itse, — isäni puolelta, — olen pohjalainen, mutta asia ei ole autettavissa.
Herra A. Eklundin pitäisi tietää, ettei vuosisatain kuluessa sorretun Suomen kansan avuksi ole useammin rientäneet kutkaan muut kuin pohjalaiset.
Kuka koetti herättää ruotsia puhuvain rakkautta talonpoikaan, Paavoon, joka "Saarijärven salomailla asui mailla hallaisilla"? — PohjalainenJohan Ludvig Runeberg.
Kuka kirjoitti suomenkielestä:"sillä siihen on Jumala sille antanut suuria, kuninkaallisia lahjoja ja sitä lasta(suomenkieltä)tulemme käsivarsillamme kantamaan maailmaan." — Niin kirjoitti pohjalainenZ. Topelius.
Kenestä Te itse, hra Eklund, olette kirjoittanut:
"Hän katsoi kansakuntaa, valtiota sellaiseksi lujaksi ja yleväksi yhtenäisyydeksi, jossa häiritsevillä ja heikontavilla eroavaisuuksilla ei ollut olemassaolon oikeutta; tuo suuri aate vaati kaikkien erikoisharrastusten alistumista; se vaati myös, että kaikkien, jotka tahtoivat palvella sen tarkoituksia, tuli ajatuksin ja sanoin käyttää kansallista kieltä. Sen voimallisen isänmaallisen innostuksen synnyttämän mahtavan hyökylaineen, joka viime vuosisadalla kohotti kansaamme, johti pääasiallisesti hän leveään suomenmielisyyden virran uomaan; ennen kaikkea tuli suomalaisen kultuurin ilmetä suomenkielisenä; kaikkien niiden, jotka rehellisesti ja hyödyllisellä tavalla tahtoivat olla hyödyksi maalleen, tuli käyttää kansallista kieltä. Koko se ruotsalaisten joukko, joka silloin yhtyi suomenmielisyysliikkeeseen, oli vakuutettu siitä, että se täytti velvollisuutensa ja pääsi lähemmäksi omaa varsinaista olemustaan; he eivät hetkeäkään arvelleet, että he ehkä olivat jollekin aatteelle uskottomat…"
Se, joka johti "koko ruotsalaisten joukkoa" käsittämään kansalliseen yhtenäisyyteen nojautuvaa valtiokäsitettä, oli — pohjalainenJohan Wilhelm Snellman.
Kuka jatkoi hänen työtään? — PohjalainenYrjö Sakari Yrjö-Koskinen.
Kuka tulee jatkamaan pohjalaisten nerojen ritarillista uraa?
Luonnollisesti pohjalaiset. Ja ellei kukaan muu jatka, niin yritän ainakin minä!
Mutta maisteri Eklund ja hänen joukkonsa ovat ruvenneet uskottomiksi pohjalaisten perinnöllisille tehtäville, niille aatteille, joiden pelottomina esitaistelijoina me pohjalaiset aina olemme olleet, olemme ja — jollaisina meidän tulee olla.
Me opimme Amerikassa englannin kieltä, saksaa Saksassa, ranskaaRanskassa ja — suomea Suomessa.
Uusmaalaisten täällä liehtoma kieliriita on kuin myrsky vesilasissa.
Ellei muu auta, niin lyömme lasin palasiksi, sillä sellainen myrsky on asetettava!
Herra Eklund, Vaasan Osakunnan kuraattorina, Upsalan ylioppilaiden ollessa vierailulla Helsingissä vuonna 1910, lausui avoimesti ruotsinmaalaisille, että "Runebergin ja Topeliuksen asettamat ihanteet olivat toista laatua, eivätkä he tietäneet mitään kieli- ja rotuvastakohdista, mutta ne ajat ovat olleet ja menneet!"
Mutta minä sanon Teille: Se aika on vielä tuleva takaisin! Ja tuleepa se seitsemän kertaa lujempana, sillä vielä löytyy pohjalaisia, joilla on samaa verta suonissa kuin Runebergillä, Topeliuksella, Snellmannilla ja Yrjö-Koskisella. Saattekin olla vakuutettu siitä, että heidän "yhteensoittamisensa" oli vaan alkusoittoa ja että pääosa tulee vasta jälkeenpäin.
Antakaahan uusmaalaisen "rodun", antakaahan vanhojen nuorukaisten ja lapsellisten vanhusten hoidella ja laastaroida "uhattua äidinkieltään", kuponkivihkojaan ja lompakoitaan. Uskokoot, että ruotsalaisuus on jokin päämäärä; uskokoot, että ihminen on olemassa kielen vuoksi, eikä päinvastoin. — Mitä tuo meihin koskee.
Sillä aikaa kun uusmaalainen hoitelee kihtiään ja suruaan, lyömme me pohjalaiset hämäläisten kanssa kädet kätehen, sormet sormien lomahan, niin että sormiluut natisevat. Tästä kädenlyönnistä riippuu Suomen henkinen tulevaisuus. Sillä, jos uusmaalainen heittää kirveensä järveen, niin meidän asiamme on nostaa se sieltä.
Valitteleva ruotsalaisuus, joka vaatii ruotsalaisuuden säilyttämistä sen itsensä vuoksi, ei ole minkään arvoinen. Uusmaalaisen kykenemättömyys oppia suomen- tahi venäjänkieltä selitetään useinkin muka germanilaisuuden merkiksi; hänen mielestään näiden kielten oppiminen on hänelle "alentavaa".
Tällainen kykenemättömyys on seurauksena henkisestä laiskuudesta, — mutta germanilaista se ei ole, sillä sekä Ruotsin ruotsalaiset että saksalaiset oppivat kieliä, jopa venäjän, persian ja kiinankin kieliä.
Kaikkein vaarallisin henkiselle viljelykselle Suomen pääkaupungissa on ruotsinkielinen juutalais-sanomalehdistömme, joka kalastelee sameassa vedessä ja hakee kannatustaan varatuomarien ja torieukkojen keskuudesta.
Samainen sanomalehdistö, jota ennen luki ainoastaan paikkain hakijat ja jonka "torikertomukset" liukuivat kuin sula voi torieukkoihin, on nyttemmin n.k. sivistyneittenkin uusmaalaisten ainoana henkisenä ruokana.
Kirjoja näet eivät ruotsalaiset enää lue. Kaikki kirjainkustantajat sanovat kuin samasta suusta, ettei kannata kustantaa muita ruotsinkielisiä teoksia kuin koulukirjoja. — Kirjainkustantaja Bonnier Tukholmassa kertoi minulle, etteivät ruotsalaiset yleensä lue niin paljon kuin muut kansat. Tämä tapahtui vuonna 1910. Tuskinpa asianlaita sittemmin on parantunut.
Se, että ruotsalaiset ovat lakanneet lukemasta omaa kieltään, aivan kuin sekin, että he ovat laanneet käymästä omissa kirkoissaan, on todistuksena siitä, ettei ole kovinkaan paljon pantava arvoa heidän puheeseensa "meidän kielestämme", "meidän uskonnostamme", "meidän laistamme" y.m.
Tämähän kaikki oli suuren Meklenburgilaisen juutalaisen ulkolukua. Itse hän — vaikkapa kristityksi olikin kastettu — harvoin kävi kirkossa, mutta "Suomen uskonto" oli aina huulilla.
Jumala suojelkoon tuota "Kolmikulman" varrella olevaa pientä isänmaata, jossa tuulta kylvänyt henkilö niittää myrskyä, pannaan arkkuun ja saa osakseen "kuninkaalliset hautajaiset".
Mutta täytyyhän uusmaalaisillakin olla jotakin juhlittavaa. Kun heillä ei ole hautaan saatettavana Runebergiä, Topeliusta, Snellmania, eikä Yrjö-Koskista, niin täytyyhän heidän tyytyä hautaamaan pankkitirehtöörejä, viina-asessoreja ja mannaryynilähettiläitä.
Todellisetsuurmiehethaudataan useinkin omasta pyynnöstään kaikessa hiljaisuudessa.
Suuret hautajaiset Helsingissä kuvaavat paljoa suuremmassa määrässä Uudenmaan talonpoikaiskultuuria kuin "Bragen" renkien ja piikojen esittämä vanhojen herrastanssien jäljittely.
Täten annettuamme pienen silmäniskun Helsingin kansanpuolueen "vanhalle talonpoikaiskultuurille" ja "ruotsalaisuustunnelmalle", lähdemme nyt tarkastelemaan "Svenskt i Finland" teoksessa julkaistua toista kirjoitusta, joka sekin on rakennettu vanhoille ennakkoluuloille ja ennen omaksuttujen mielipiteitten pohjalle, mutta jonka silti saattaa mielellään lukea.
TarkoitammeC.A. Nordman'inkirjoitusta "Förfäder och fornfinnar"("Esi-isät ja muinaissuomalaiset").
Jo kirjoituksen esipuheesta käy selville, että kirjoittaja haluaa täysin puolueettomasti kertoa tieteen eri tuloksista.
Tässä hän onnistuukin paremmin kuin olisi voinut odottaakaan. Sillä eihän ole hänen vikansa, jos "oppineet", joiden mielipiteitä hän kertoo, eivät ole yksimieliset. Oppineethan eivät voi tulla yksimielisyyteen; sen vuoksi on järkevien ihmisten astuttava väliin.
"Oppineiden" kesken vallitseva, valitettava epäsopu johtuu siitä tosiasiasta, että kukin heistä tavallisesti tuntee vaan oman erikoisalansa. — Jotkut kaivelevat vanhoja kumpuja, jotkut tutkivat vanhoja pergamentteja ja toiset taasen kompastelevat Thomsenin lainausteoriassa. Mitenkä he voisivat päästä yksimielisyyteen, kun heidän tutkimustensa tulokset ovat toisilleen vastakkaisia?
Herra C.A. Nordmanin kirjoituksessa sanotaan muun muassa:
"Koska saapuivat ruotsalaiset Suomeen? Kuka ensiksi metsästi metsissämme, kuka ensiksi laski verkkonsa järviimme ja merenlahtiimme? Tekikö sen ruotsalainen, vaiko suomalainen? Ja olemmeko me, jotka nyt elämme, niiden germanien jälkeläisiä, jotka kerran, kauvan sitten, aikana, johon historia ei ylety, nousivat maalle Suomen rannoille? Vai ulottuuko sukumme täällä taaksepäin ainoastaan Eerikki pyhän ja Birger Jarlin ristiretkeläisiin — vaiko ehkä myöhempien aikain uutisasukkaisiin?
"Nämät kysymykset nousevat ehtimiseen tieteellisissä keskusteluissa ja kansanomaisissa väittelyissä, sekä tyynesti keskusteltaessa että valtiollisessa kiihotuksessakin. Voimmeko siis odottaa niihin vastausta, vastausta, joka ei olisi ainoastaan otaksuma, vaan joka perustuisi tosiasioihin, mitkä puhuisivat selvää kieltä, jotenka ei niitä voitaisi väärin selittää?"
Kyllä me annamme vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin, yhteen kerrallaan.
"Kuka metsissämme ensiksi metsästi, suomalainen, vaiko ruotsalainen?" — Ei kumpikaan näistä. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sellaista sekakansaa, jota nyt kutsutaan "ruotsalaisiksi", silloin vielä ollut olemassakaan. Ja suomalaiset, tahi oikeammin länsisuomalaisten esi-isät, saapuivat vasta myöhemmin Pohjois-Europaan. Itäsuomalaisten esi-isät kaiketi vielä silloin asuivat Mustanmeren rannoilla ja tunnettiin nimellä Skytit = Kytät.
Mutta se kansa, joka ensiksi harjoitti metsästystä Suomessa, oli sama kansa, joka metsästeli koko Europassa ja Aasiassa; se kansa, joka kutsuu itseäänSame(Lappalaiset) ja jota Aasiassa kutsutaanSamo-jädsekä Japanin pohjoissaarillaAino.[56]
Samaa, muinoin Ranskassa asunutta kansaa kutsuvat ranskalaiset oppineet vielä nyt, viisaasti kyllä, vaan: "Nos chasseurs de rennes" (meidän peurametsästäjämme). Mutta Taylor on todistanut, että se oli samaaSame-kansaa. Ja hra Nordman kumppanineen voi Taylorin teoksesta "On the origin of Aryans" havaita, että Taylor puhuu "lappalaisista pääkalloista", joita on löydetty Ranskan vanhimmista hautapaikoista, erittäinkin Auvergnen maakunnassa.
Hra Nordman sanoo, että kysymys: "suomalainen, vaiko ruotsalainen ensiksi j.n.e." ehtimiseen nousee tieteellisessä keskustelussa; mutta sellainen keskustelu, jolla ei ole pohjaa (kun "ensiksi" ei ollut kumpikaan), ei ole tieteellinen, vaan korkeintaan "valtiollista kiihotusta", kuten hän itsekin sanoo.
Tästä riippuu, että esim. professori T.E. Karstenin lentokirjasessa "Ruotsalaisten asutuksesta Suomessa", ei ole paljoakaan tieteellistä pohjaa. Hän puhuu siinä m.m. ruotsalaisesta kansallisuudesta 2,500 vuotta ennen Kristusta; toisin sanoen 1,700 vuotta ennen Rooman perustamista! Se on tusinatyötä ja lisää vaan käsitteiden hämmennystä opiskelevan nuorison keskuudessa.
Ruotsalainen kansallisuus on peräisin verrattain myöhäisiltä ajoilta. Mitenkä tämä sekakansa on syntynyt lappalaisista, suomalaisista, itä- ja länsigöteistä y.m., siitä kerron vastaisuudessa.
Kun aivan kainostelematta kutsutaan kaikkia skandinavilaisia muinaisesineitä "ruotsalaisiksi", niin tarkoitetaan tietenkin, että ruotsinkieli, tahi kaikessa tapauksessa jokin samansuuntainen germanilainen kieli olisi ollut Skandinavian niiden alkuperäisten asukkaiden kielenä, jotka ovat käyttäneet noita esineitä.
Minulle on käsittämätöntä, kun ainoastaan turhamaisuudesta — jotta keinotekoisella tavalla voitaisiin esittää oma kansallisuus tahi "rotu" vanhemmaksi kuin mitä se todellisuudessa on — vääristellään tosiasioita ja salataan sellaisia seikkoja, mitkä saattaisivat selvittää asiaa.
Jos Skandinavian vanhimmat riimukirjoitukset ovat ruotsalaisten piirtämät, niin tehkää hyvin, herrat "ruotsalaiset", ja sanokaa mitä e.o. riimukirjoitukset merkitsevät ruotsiksi.
Vasta sitten, kun nämät riimut voidaan tulkita "germanilaisiksi", — jota ne eivät ole —, vasta sitten voidaan puhua ruotsalaisesta tahi germanilaisesta kansallisuudesta Skandinaviassa pronssikaudella.
Mutta niin kauvan kuin tällainen riimukirjoitus jää ruotsiksi tulkitsemattomaksi, niin kauvan on pötyä väittää muinaista pohjoismaista kieltä germaniseksi. — Eräästä C.A. Nordmanin lausunnosta selviää, että hän on taipuvainen ottamaan professori T.E. Karstenin vakavalta kannalta kielentutkijana; mutta siinä hän menee harhaan, sillä professori Karstenilla ei esim. ole aavistustakaan siitä, mitä edellä kuvatut riimut merkitsevät.
T.E. Karstenin ja hänen heimolaistensa harjoittama kielitutkimus ei voi kumota saksalaisen professorin, muinaistutkijanG. Kossinna'neikä ruotsinmaalaisen professori O. Almgrenin yhteisesti tekemää väitettä että:
Ruotsin alkuasukkaat kuuluivat suomalais-ugrilaiseen kansanheimoon.
Näiden tiedemiesten lausunto nojautuu tavattuihin esineisiin ja löytöihin, kun sen sijaan kieliniekkailijat pitävät omia hurskaita toivomuksiaan tosiasioina, asiakirjojen luonnollisesti puuttuessa nyt kysymyksessä olevalta aikakaudelta:kivikaudelta.
Sitä paitsi ovat mainittu saksalainen muinaistieteen professori ja hänen ruotsinmaalainen virkaveljensä vieraita maamme kieliriidalle. Kun he puhuvat suomalaisista, Ruotsin ensimäisinä asukkaina, niin tekevät he sen tutkimusten ja vakaumuksen perustuksella. Heitä ei ainakaan voida syyttää "suomenmielisyydestä".
Meidän ruotsin- ja suomenkieltä puhuvat suomivihaajat kieliniekat eivät ainoastaan puutu taitoa arvostella saksalaisten ja ruotsinmaalaisten muinaistutkijain tuloksia, vaan he ovat sitäpaitsi kaikki jääviä.[57] Heihin on syöpynyt kieliriita ja muutamilla heistä on synnynnäinen vastenmielisyys metsäimme ikivanhaa ja korkeasukuista keltiläistä kieltä kohtaan.
Helposti voidaan käsittää meidän yliopistollisten "viikinkiemme" kesken syntynyt harmi ja säikähdys, kun kaksi täysiveristä germania rupeaa häiritsemään heidän piirejään ja repimään niitä kiinalaisia muureja, joita he ovat rakentaneet itsensä ja historiallisen totuuden välille.
Kun vuoden 1905 jälkeen ei enää voitu pitää suomalaisia valtiollisen painostuksen alaisina, niin koetettiin toki tieteen varjon alla väittää, että suomalaiset ovat jonkinlaisia aasialaisia kulkureita, jotka saapuivat Suomeen Kristuksen syntymän jälkeen ja ajoivat pois nuo kiltit viikingit Suomesta, jossa he olivat itselleen kaikki hyvin asettaneet.
Ja vaikka nuo rumat ja pahat suomalaiset "viikinkien iloisasta sotakuntoisuudesta" huolimatta onnistuivat karkoittamaan heidät aina rannikkopitäjien rantakiville saakka, niin ei suomalaisilla kuitenkaan — kuten hra R. Eklund sanoo — "ole koskaan ollut mitään sankariaikakautta", jonka vuoksi "heillä ei ole mitään urotekojen muistoja kirjallisuudessaan".
Täytyy siis otaksua olleen ajan sellaisenkin, jolloin Suomen muka alkuperäisissä viikinkiasukkaissa ei asunutkaan tuota "iloisaa sotakuntoisuuden henkeä", koska he väistyivät muinaisista asuinpaikoistaan, joita on osotettu olleen muka Suomen sydämessä, kun esim. professori Karsten on väittänyt nimen Satakunta olevan ruotsalaisen!
Kaikki oli jo menemässä toivottuun suuntaan. Oli jo onnistuttu kääntämään historia melkein ylösalasin; oli onnistuttu tukkeamaan totuuden suu, selittämällä että C.A. Gottlund oli intoilija. Minua luonnollisesti ei luultu tarvittavan ottaa lukuunkaan. Thomsenin lainateoriain avulla oli onnistuttu saavuttamaan ja kesyttämään pari suomalaista professoriakin kieltämään oman kielensä sukuperä. Kaikki oli jo vallan ihanalla kannalla. Se korttihuone, joka oli rakennettu otaksumisista sekä ylös-alaisin käännetyistä lainausteorioista, oli jo vakaantumassa vanhuuttaan. Silloin Wettenhovi-Aspa, ruotsinkielisen professorin poika, kirjoitti neljästi Hufvudstadsbladetissa, ettämaailmankielten juuret ovat fenno-keltiläisellä pohjalla. Mutta ei ollut "ruotsalaisella kansanpuolueella" suurta vaivaa panna este kirjoituksille, mikä tapahtuikin.
Ainoastaan sokea tietäjä, professoriO.M. Reuter, näki vähän pitemmälle kuin näkeväiset. Hän lausui minulle: "Jos sinä olisit tohtorin arvolla varustettu, niin olisi asia selvä kaikille."
Myöskin toinen professori, tietäjämies hänkin — ystäväni Robert Kajanus — Ericus Erici Lejonhjertan[58] jälkeläinen — lausui: "Se on selvä kuin päivä, mutta sellaisen totuuden täytyy tulla ulkomailta, silloin se kelpaa."
Ja katso! Robert Kajanus osui oikeaan! Totuus tulikin sittemmin ulkomailta. Ensimäinen pommi, joka iski akateemiseen korttihuoneeseen, lähti puhdasverisestä Wienissä asuvasta germanista. Professori, tohtoriHeinrich Winkler, julkaisi 30 vuotisen tutkimuksen hedelmänä kirjan: "Der Ural-Altaiche Sprachstam das Finnische und das Japanische" ("Urali-Altailainen kieliheimo, suomalainen ja japanilainen"), missä hän, germani, osottaa, että Aasiassa asuvien suomalaisten heimojen, esim. Samojedien kielessä on kieliopillisesti parempi selkäranka kuin germanien kielessä, että heidän possessivipronomininsa ovat paremmassa järjestyksessä y.m., kuin myöskin että suomalaisiin kieliin on myös luettavajapaninkieli.
Tämä oli viikingeille sangen ikävä juttu, osittain sen vuoksi, ettei Winkleriä, germanilaista professoria, käynyt väittäminen suomenmieliseksi, osittain sen vuoksi, että japanilaiset ovat sivistyskansa, jonka ei juuri voida väittää lainanneen sanoja viikingeiltä.
Pyysin silloin erään ystäväni, Pertti Uotilan, joka syvemmissä suomenkielen salaisuuksissa on ollut johtotähtenäni, matkallaan Köpenhaminan kautta poikkeamaan viikinkien tietomiehen, vanhan professori Thomsenin puheilla, saadakseen kuulla hänen ajatuksensa professori Heinrich Winklerin kirjasta. —
Niin tapahtuikin. Mutta Thomsen sanoi aivan yksinkertaisesti,ettei hän ensinkään tuntenut Winklerin puheena olevaa teosta. Tämäpä oli selvää puhetta. Viikinkien tietomies ja asiantuntija Köpenhaminassa ei tunne alaansa kuuluvia teoksia!
Vähän aikaa tämän jälkeen iski toinen pommi akateemiseen hapatukseemme.
Tämä oli latinankielen professori Sorbonnessa, Parisissa,Jules Martha, joka 25 vuotta tutkittuaan roomalaista esihistoriallista kieltä Italiassa, väitti ettäEtruskit,[59] joiden sivistys polveutui suoraan muinais-Kemistä, Egyptistä, olivatsuomalais-ugrilaista kansanheimoa.
Nyt rupesivat akateemiset kannunvalajamme tuntemaan käryn hajua. Nyt tultiin todella levottomiksi.
Olisikohan Wettenhovi-Aspa sittenkin oikeassa. — Olihan kuitenkin onnistuttu tukkimaan hänen suunsa — niin luultiin. Myöskin professori Winklerin suomalais-japanilainen kirja oli onnistuttu vaijeta kuoliaaksi. Mihin toimiin oli nyt Martha'an nähden ryhdyttävä?
Jos etruskilainen sivistys oli suomalaista, niin voihan, kuten Aspa oli väittänyt, egyptiläinenkin sivistys olla suomalaista. Ainakaan ei voitu näyttää toisinkaan olleen. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Ajatelkaapa, jos koko se länsimainen sivistys, mikä vallitsi Europassa ennen germanien tuloa, olikin fenno-keltinen; mitenkähän sitten kävisikään tuon rakkaan opinkappaleen, että suomalaiset muka olivat lainailleet sanoja viikingeiltä, eikä päinvastoin?
Sen sijaan, että olisi kutsuttu professori Jules Martha Sorbonnesta, Parisista täkäläisessä yliopistossa esittämään tutkimustensa tuloksia,mikä olisi ollut Suomen yliopiston ehdoton velvollisuus— vaikkapa ei muun vuoksi, niin jo senkin tähden, että olisi yritetty näyttää hänen erehtyneen — sen sijaan sivuutettiin Martha vaikenemisella. Tällaista ei tosiaankaan voisi tapahtua missään muussa maassa,eikä missään muussa yliopistossa kuin Suomen. Missä oli yliopistomme suomenkielen edustajain velvollisuuden tunto, ja missä heidän kansallistuntonsa? Tästä, yliopistollisia olojamme niin erikoisella tavalla kuvaavasta tapauksesta ei isänmaan ja Suomen kansan todellinen ystävä voi riittävän ankarasti lausua paheksumistaan. Niinpä niin. Kun Suomessa ei ollut ketään, joka olisi ottanut näyttääkseen, että musta on valkoinen tahi päinvastoin, niin päätti yliopistomme päinvastoin kutsua tänne vanhan köpenhaminalaisen poppamiehen.
Tämä tuli, näki ja voitti — kutsumatta jätetyt vastustajansa. Hän piti esitelmän niin heikolla äänellä, että sen kuulivat lähimmillä istuimilla istujat. Kauvempana istujat saivat vaan nauttia meikäläisten professorien kasvojen ilmeistä, joissa kuvastui "germanien iloisa sotakuntoisuuden henki".
Sitten seurasi asiaan kuuluva illanvietto…
Enimmin surullisen naurettavaa tässä akateemisessa näytelmässä oli se, että oli onnistuttu petkuttaa supisuomalaisiakin ylioppilaita ottamaan osaa suomisyöjäin johtajalle pidettyyn soihtukulkuun. — Aspa vaikeni. Ehkäpä hän nyt oli täysin nolattu. — Ei Winkleriä, eikä Marthaa oltu tilaisuuteen kutsuttu.
Jos oli luultu, että joku saapuisi kutsumatta, kuten Lemminkäinen, niin petyttiin.
Nyt levättiin. "Mauri" oli pitänyt esitelmänsä; Mauri sai mennä! Ehkäpä nyt saataisiin olla rauhassa, koskemattomassa pesässä! Nyt oli totuus saanut aimollisen iskun — suomalaisten ylioppilaitten avulla, nyt oli taas "all right".
Mutta kauvanko Aatami sai olla paratiisissa!
Eräänä kauniina päivänä nostaa tuo riivattu totuus taas esiin uuden pään; tällä kerralla aivan Saksassa. Kaiken lisäksi päännostaja,G. Kossinna, ei ole ainoastaan muinaistieteen tohtori, vaan vieläpä professori.
Hiisi vieköön! Näyttääpä Europassa löytyvän monta Aspaa!
Lyhyesti sanoen: G. Kossinna väittää, kuten minäkin,että suomalaiset eivät ainoastaan ottaneet haltuunsa Suomenmaata lappalaisten jälkeen, vaan olivat suomalaiset myös nykyisen Saksanmaan asukkaina — noin 5,000 vuotta sitten.
Mitäpä tästä! Parasta lienee sanoa, että se mies panee omiaan, sillä vastatodistuksia ei voida hankkia. Ja Kossinnan vaikenemalla tappaminen, kuten Winklerin, ei enää käynyt laatuun. Thomsenin uudelleen tänne kutsuminen ei myöskään enää soveltunut.
Mutta hädän ollessa suurimmillaan, on apu lähinnä. Ruotsalaisten ylioppilaitten puoluehallinto löysi pelastavan sanan.
Annetaan palttua kaikille todistuksille, heitetään totuus syrjään ja julkaistaan kirjanen, jossa ihaillaan toinen toistamme vuorotellen. Täytyy ruveta kutsumaan Ruotsin ruotsalaisia "korkearuotsalaisiksi" (suur'ruotsalaisiksi), jotta itse voitaisiin olla — "matalaruotsalaisia" (pien'ruotsalaisia).
Mutta istuttaessa ja kirjoitettaessa imelloksia "korkearuotsalaisille", iski suurin ja vaikein pommi keskelle mustepulloa.
Jopa nyt oltiin jouduttu hiiden kattilaan. Germani — ruotsalainen — oikein "korkearuotsalainen" tiedemies emämaasta, Ruotsista, esiintyy ja sanoo, että sekä Suomen että Ruotsin alkuasukkaat olivat suomalaisia.
Kukahan nyt avuksi kutsuttaisiin?
Täällä "ruotsalaiset" kuvittelevat olleensa Suomen alkuasukkaina, ja nyt todistetaan kaikkialla, että nuo pahat suomalaiset sittenkin ovat olleet aikaisemmin tämän maan asukkaina ja muidenkin Europan maiden. Näin sanoo muinaistutkijain vertaileva tutkimus, heidän tarkastellessaan kivikirveitä, näin näyttää myös antropologien vertailu, kun he tutkivat kuolleitten luita.
Äsken mainittu ruotsinmaalainen, O. Almgren, ei ole ainoastaan tohtori, vaan sitäpaitsi muinaistutkimuksen professori, ja hän väittää, että suomalaiset ovat sytyttäneet sivistystyön Ruotsissa.
Tämäpä oli viikingeillemme liian karvas pala. He hurjistuivat ja julkaisivat oikein uhmalla tekeleensä:
"Svenskt l Finland".
Tässä teoksessa sai C.A. Nordman toimekseen iskeä germania,G. Kossinnaa, ja emämaalaista, professori O. Almgrenia.
Tämä hra Nordman hyökkääkin kuoleman halveksumisella näiden molempain germanilaisten luopioiden kimppuun ja sanoo heistä (kun heitä ei enää voitu hiljaisuudella tappaa) "Svenskt i Finland" teoksen sivulla 28:
"Tosin on muuan saksalainen tutkija, professori G. Kossinna, tahtonut väittää, että Ruotsin alkuasukkaat olivat suomalaisia ja että heidät jo kivikauden loppuaikoina maahan saapuneet germanit pakottivat siirtymään pohjoiseen päin. Häh huomauttaa, että Ruotsissa vanhimpina aikoina on esiintynyt kahdenlaatuista kultuuria toistensa vieressä. Puhutaan itä-ruotsalaisesta asumuskultuurista, etelä-skandinavilaisen kivihautakultuurin vastakohtana. Ensiksi mainittu, eli itä-ruotsalainen, edustaisi suomalaisia, jotka ovat väistyneet maahan tunkeutuneita muinais-germaneja, venekirveskansaa, ja vihdoin vetäytyneet Suomeen, yhä voittajain ja heidän korkeamman sivistyksensä seuraamina. Mutta esitetyt todistukset eivät ole pitäviä, vaan ainoastaan jaaritusta."
Tietenkin nyt odottaisi C.A. Nordmanin esittävän vastatodistuksia, mutta mihinkään sellaiseen hän ei tohdi antautua, ei "jaaritukseenkaan"!
Hän jatkaa ylimielisenä:
"Tämän otaksuman on sittemmin hyväksynyt ja sitä on kehittänyt erinomainen ruotsalainen tiedemies, professori O. Almgren, mutta eivät hänenkään todistuksensa ole muinaistieteellisesti sitovia. Sitäpaitsi eivät kielimiehet voi hyväksyä mainittua käsitystä. Jos se olisi oikea, sanoo muuan niistä kielimiehistä, jotka parhaiten tuntevat tämän kysymyksen, pitäisi ainakin joku ikivanha suomalainen paikannimi olla näytettävissä itä-ruotsalaisen asutuksen piirissä, mutta niin ei asianlaita ole."
Kielimiehet eivät voi hyväksyämuinaistutkijain käsitystä kivikaudesta!Jopa nyt jotakin saadaan kuulla.
Sillä mitä tuon taivaallista kielimiehet tietävät kivikauden aikaisesta kielestä, koska he eivät osaa lukea eikä selittää pronssikauden vanhimpia suomalaisia riimukirjoituksiakaan.
Herra C.A. Nordman olkoon ystävällinen ja lausukoon minun terveiseni "eräälle niistä kielimiehistä, jotka parhaiten tuntevat tämän kysymyksen" ja lähettäköön hänet minun puheilleni, niin esitän hänelle heti 10 Itä-Ruotsin riimukirjoitusta, joita hän ei pysty lukemaan, eikä siis myöskään selittämään germanilaisiksi.
Myöskin puhuu hän vastoin parempaa tietoaan sanoessaan, ettei "suomalaisia paikannimiä ole näytettävissä itä-ruotsalaisen asutuksen piirissä."
Tosiasia on se, että ikivanhoja suomalaisia paikannimiä on suuret määrät, ei ainoastaan itä-ruotsalaisilla seuduilla, vaan myöskin kaikkialla Ruotsissa. — Seuraavissa teokseni vihkoissa mainitsen tusinoittain sellaisia nimiä. Tässä esitän vaan yhden tusinan kysymyksiä hra C.A. Nordmanin "kielimiehelle":
1) Mitä merkitsee maakuntanimi "Skåne" ruotsiksi? Ja miksi sanotun maakunnan asukkaat eivät tänäkään päivänä kutsu sitä nimellä Skåne, vaan aivan selvästi:S'kaune?
2) KoskaSe kaunesanasta on muodostunut ruotsinkielinen sana "sköna" (kaunis), niin miksi eivät ruotsinmaalaiset kutsu tätä maakuntaa nimellä "det sköna"?
3) Mitä ruotsiksi merkitsee tunnetun skånelaisen kivikalmiston nimiKivikalma, joka tänäkin päivänä lausutaan "Kivik''"?
4) Mitä merkitsee:
Suom.: KalameriLapin kiel.: Kalamare— Kal'mareNyt: Kalmar.
On huomattava, että Kalmar vielä keski-ajalla kirjoitettiinKalmare.
5) Mitä ruotsiksi merkitsee kukkulan nimi:Kinnekulle?
6) Mitä merkitsee Hallannin maakunnassa oleva paikannimi:Hiiskuit? Onko "Hiisi" germanilaiseen tarustoon kuuluva nimi?
7) Mitä merkitsee järven nimi "Venern" (Venejärvi). Onko se ruotsinkieltä?
8) Mitä merkitsee järven nimi "Vettern"? Onko se ruotsinkieltä?(Veltenjärvi).
9) Entä järven nimi "Melarn" = "Melajärvi", mitähän ruotsinkieltä se on?
10) Mitä merkitsee "Viisby" = "Viispyhäkkö"?
11) MitähänKuikkajoki(nyk. Qvickjock) merkitsee? Myönnettänee, että se on puhdasta suomea.
12) Ellei suomalaisia ollut Ruotsissa, kun gotilaiset sinne saapuivat, niin minkä alkuasukaskansan mukaan ovat saaneet Ruotsissa nimensä seuraavat paikannimet: Finn-Marken, Finnveden, Finnåker, Finnerödja, Finnspång, Finnsta, Finnstaholm y.m., y.m. — Viidennellätoista sataluvulla muuan latinalainen vielä kutsui Smålannin asukkaita nimellä: "Finnaithae".
Erään toisen "kielimestarin", prof. T.E. Karsten'in mielipiteen mukaan merkitsee sanaFinne(suomalainen) jotakin "kulkemista" ja "löytämistä", "germanilaisesta sanasta finna" (löytää), mutta…
Sanottu professori kuvittelee myös muinais-saksalaisia sanoja "funden — fundan — fundian" j.n.e., mikä hänelle voi olla "ge-fundenes Fressen", mutta ken haki peltoja, uudismaita tahi teitä erämaassa, sai hakea — löytämättä! Ei tosiaan suomalainen ole ruotsalaista nimeään "Finne" saanut siitä, että hän olisi löytänyt (finna, funnit) valmiita peltoja, uudismaita ja teitä. Kyllä suomalainen sai ne itse raivata ja rakentaa Fennoskandian erämaihin.
Mutta se, joka etsi kenet hän nielisi, se oli germani. Ja kun hän löysi suomalaisen pellon, uudismaan ja tien, niin syntyivät nimetFinnåker(suomalaispelto) —Finnrödja(suomal. uudismaa) jaFinnspång(suomalaistie eli -polku).
Mikä näiden nimenä oli suomalaisten siellä asuessa, ei enää tiedetä.
Myöskin Englannissa ja Irlannissa, jossa "Fingal" aikanaan eli, on paljon sellaisia Finn-nimiä, kuten:Finriver, Finton, Fintuna, Fintowny.m. Irlannin keltiläiset kutsuvat kieltään vielä tänäkin päivänä nimellä "Fenisch", mikä siis kielimiehen, prof. Karstenin, mielestä merkitsee, että he ovat "etsineet" ja löytäneet (funnit) itselleen kielen — arvatenkin ilmasta.
Hra T.E. Karstenin laatima, nimeä "Finne" (suomalainen) koskeva kyhäelmä on sikäli — hänen itsensä kaiketi arvaamatta — leikkisä, etten saata olla huvittamatta sillä lukijaa. Julkaisen tässä näytteen hänen selitysyrityksestään. Hän kirjoittaa m.m.:
"Lukuisain ruotsalaisten paikannimien joukossa on nimi Finland merkillisimpiä. Se on muodostunut kansannimestä 'finnar' (suomalaiset), kuten esim. nimet Svealand ja Sverige (Ruotsi) sisältävät kansannimen Svear (ruotsalaiset). Jo roomalainen Tacitus mainitsi historiassa suomalaiset noin 100 vuotta Kristuksen syntymän jälkeen. Hän kutsui heitä nimellä 'Fenni'. Mutta kreikkalainen maantieteilijä, Ptolemaeus, käyttää jo 100 vuotta myöhemmin nykyäänkin käytettyä nimeä 'Finni', jossa e kirjain sanan ensi tavussa on muuttunut i:ksi. Sana 'Finne' on meidän aikanamme pohjoismainen ja germanilainen nimitys sille, mikä suomeksi on 'suomalainen'. Professori O.T. Hultmanin vuonna 1896 antaman selityksen mukaan, joka nyttemmin lienee yleisesti hyväksytty, on tällä nimityksellä yhteistä sangen laajalle levinneen germanilaisen sanaryhmän kanssa, m.m. muinaissaksalaisten 'fendo' (kävelijä) ja 'funden' (etsiä) sanain kanssa, sekä muinaissaksilaisen 'fundon' (koettaa saavuttaa) ja muinaisenglantilaisen sanan 'fundian' (mennä, kiiruhtaa, saavuttaa y.m.) kanssa. Mutta erittäinkin on sillä yhteisyyttä yleisgermanilaisen sanan 'finna', saksalaisen 'finden', kanssa, mikä alkujaan merkitsee 'käydä ja etsiä'. Nimi 'finne' ei kuitenkaan ole välitön johto sanasta finna, vaan sen täytyy, kuten sen muoto ilmaisee, olla syntynyt jo germanilaisesta alkukielestä. Alkuperäisen merkityksensä johdosta soveltuu tämä nimitys erittäin hyvin paimentolaiskansalle, niin alkuperäisellä asteella oleville ihmisille, että he elävät siitä, mitä he kulkiessaan löytävät, eli n.s. 'kokoojille' ja 'muuttajille', kuten jotkut uudemmat tutkijat ovat tahtoneet heitä nimittää. Nimitys 'Finnar' ei siis tarkoita vakinaisia maanviljelijöitä tahi paimentolaiskansaa, vaan kuljeksivia metsästäjiä tahi kalastajia…"
Hiljentäkää jo vauhtia, hyvä herra Karsten!
Elleivät suomalaiset tunteneet maanviljelystä, niin mistä on sitten tullut Ruotsiin nimi "Finnåker" ja mistä on tullut Kalevalaan kertomus Sampsa Pellervoisesta? Kun suomalaiset, maata viljelläkseen, ensinpolttivat kasken, on sanastapolttotullut sanapelto, josta ruotsalaiset ovat saaneet sananfelt, sillä p muuttuu helposti kielissä f kirjaimeksi (mutta f ei muutu p:ksi). Esim. Parsistan nimestä sittemmin Farsistan. — Ja sitäpaitsi oli pelto muinaissaksankielessä vieläFeldo,[60] muttapolttoon sama kuinpeltoja poltto sanasta on myös syntynyt slaavilaistenpolje. — Näin ollen ovat, päinvastoin kuin hra Karsten kuvittelee, sekä germanit että slaavit saaneet peltonsa (maanviljelystaidon) suomalaisilta.
Siten käsitteet siirtyvät. Ensin poltetaan kaskea, siitä tulee pelto ja lopuksi pellolla syntyybellum, kenttätaistelu, sota, kun "rodut" eivät enää tunne toisiaan.
Edelleen kertoo hra Karsten:
"Mutta kansannimen 'finne' ohella esiintyy sekä Ruotsissa, Norjassa että Tanskassa jo muinaisaikoina henkilönimenä 'Finn', myöskin yhdyssanoissa, kuten Finnvid ja Dagfinn, ja tämä muinaispohjoinen henkilönimi on säilynyt sukunimessä Finne, jota tavataan sekä Ruotsissa että Suomessa, jopa talonniminä maaseuduillakin. Ennen luultiin, että näillä nimillä oli yhteyttä kansannimen, Finne, kanssa. Mutta kun on vaikeata käsittää miksikä muinoin niin halveksittuja (!) lappalaisia ja suomalaisia olisi paljoa useammin kuin svealaisia ja tanskalaisia kunnioitettu nimenannon kautta, niin tämä vanha käsitys, lausuu ruotsalainen kielentutkija Noreen, voinee tuskin olla oikea. Ja nyttemmin on tuo vanha käsitys näistä finn-nimistä tarpeetonkin. Uudempi (!) paikannimien tutkimus Ruotsissa on nimittäin saattanut uskottavaksi, että vielä niinkin myöhään kuin viikinkiajan alussa (noin v. 700 j.Kr.) myös ruotsalaisten joukossa Ruotsissa oli n.s. 'muuttelijoita', ihmisiä, jotka eivät vielä olleet asettuneet vakinaisiin asuinpaikkoihin. Näitä paimentolaisia käsittivät (!) heidän vakinaisilla asuinsijoilla olevat naapurinsa suomalaisiksi (finnar), sanan varsinaisessa merkityksessä ja nimittivätkin heitä siten. Nimitys finne tuli sittemmin, kuten monet muutkin vanhat ruotsalaiset sukunimet, etunimeksi. Vertaa: Karl, Jarl, Knut, Sven y.m. — Vanhimmassa sukunimimuodossaan sisältyy sana finne, prof. Noreenin mukaan, myös muutamiin paikannimiin Ruotsissa, esim. Finnveden, Smålannissa, aijemmin Finnheden, jonka asukkaita latinalainen kirjailija Jordanes (500-luvulla) kutsuu Finnaithae. Tämän nimen ei siis enää voida katsoa todistavan Smålannissa muinaisina aikoina olleen suomalaista asutusta.
"Mutta jos vielä viikinkiajan alussa, noin v. 700-800 e.Kr., Ruotsissa oli n.k. 'finnar' ruotsalaista sukua, niin on luonnollista, että ne 'finnar' (suomalaiset) meidän maassamme, joista islantilaiset sadut niin paljon puhuivat, eivät nekään aina kuuluneet suomalaiseen kansanheimoon.
"Näillä Suomen 'Finnar'-ihmisillä tarkoitettiin epäilemättä sangen usein maamme silloisia ruotsalaisia…"
Tämä on tosiaankin niin nerokasta ja "tieteellistä", ettei tiedä onko tarkoitettu leikkiä vaiko totta. Tällä tavalla voi "todistaa" aivan mitä tahansa ja parhaiten sellaista, joka ilmeisesti on totuuden vastaista.
Johtopäätökset ovat sangen hauskoja! Ehkäpä Eerikki pyhä ja Henrikki-piispa olivatkin Ruotsinmaan "Finnar"-heimoon kuuluvia, jotka "kulkivat" ja "hakivat" kenenkä he nielisivät. Ehkäpä suomalainen Lalli Suomessa oikeastaan olikin sen ajan "ruotsalainen viikinki", jonka nimenä olisi pitänyt olla Dagfinn (dag = päivä), koskapa hän eräänä päivänä löysi Henrikki-piispan reestä jäällä ja löi kuoliaaksi tämän "muuttajan", josta ei jäänyt jälelle muuta kuin ruumis, joka kuljetettiin Turun tuomiokirkkoon.
Eiköhän olisi syytä antaa professori Karstenin kirjoittaa uudelleen Pohjoismaiden historia. Johonkinhan "ruotsalaisen sivistysrahaston" miljoona-markkaset ovat käytettävät. Olisihan sekin sivistystehtävä: kääntää nurin Pohjoismaiden historia.
Mitähän nuo "muinoin niin halveksitut suomalaiset" ovatkaan tehneet?
Wilhelm Thomsen ottaa heiltä heidän kielensä; Suomen yliopiston Kalevalan edustaja pyrkii heiltä ottamaan Kalevalan; ja T.E. Karsten ottaa heiltä paikannimet ja heidän oman nimensäkin. — Lopuksi kaiketi todistetaan, etteisuomalaisiaole olemassa, eikä ole koskaan ollutkaan — muualla kuin helsinkiläisen "kansanpuolueen" pelästyneessä mielikuvituksessa…
Herra Karstenin todistustapa muistuttaa autuaasti nukkuneen O. Rudbeck'in todistusta siitä, että Aatami todella oli tehty maan tomusta:
Aatami, nuori mies,Hän seisoi tomussa —Siis ol' hän — tomua.[61]
Tästäpä muistuu mieleen, että ruotsalaiset eivät ole ruutia keksineet. Mutta he eivät ole keksineet tomuakaan, —damm-sanaa. Sillä saksalaisten tomu onStaub.
Damm-sanan ovat ruotsalaiset, kuten ennen mainittu saksalainen tiedemies Jakob Grimm sanoo, "deriveranneet" (johtaneet) itselleen suomalaisestatamppu-jauhosta.
Tamppujohtuu sanasta tammipuu, jonkaterhoistasuomalaiset muinoin tekivät hätäjauhoja. — Tammipuu = tam'puu = tamppu'-jauhoja.
Sellaista oppivat he tammenterhoista tekemään silloin, kun he vielä oleskelivat Keski-Europassa ja Ruotsin eteläosissa. Kun heidät sitten työnnettiin tänne Pohjolaan, oppivat he täällä tekemään hätäleipää petäjän sisäkuoresta, mutta entinen nimi, "tamppu-jauhot", pysyi sellaisenaan. Tästä tamppu-sanasta muodostui sitten Ruotsissa sanadammmerkitsemään tomua.
Suomalainen "tomu"-sana on toista juurta. Samaa juurtaon tomahdus. Kuntomahdusyhtyyhakkaus-sanaan, saadaan Amerikan "intiaanien" kuuluisa sotakirves:Tomah-hauk'. — Syvällä tammen juuret!
Muinaistiede ei vielä ole verrannut Amerikan alkuasukkaitten kivikirveitä — esim. British Museum'issa Lontoossa — muinaissuomalaisten kivikirveisiin. Kunhan se tapahtuu, saavat ehkä jonkun verran valaistusta kaikki epäilijätkin ja tulevat huomaamaan mikä kansa oikeastaan on vanhin maailmassa.
Mutta niitä aikoja odotellessamme saatamme taas luoda silmämme meidän pikku-piiperoisiimme täällä ja heidän epätoivoiseen taisteluunsa maan, mutta erittäinkin Pohjolan maan henkivoimaa vastaan.
Muinaistutkimuksesta kirjoittaa hra C.A. Nordman "Svenskt i Finland" teoksessa m.m. seuraavaa:
"Mutta, eittää ehkä joku, mitä muinaistutkimus tietää itse kansasta? Se voi tosin todistaa, että samoja muinaisesineiden muotoja tavataan täällä kuin Ruotsissakin; se voi osottaa hautarakenteiden ja taiteen yhteisyyttä tahi erilaisuutta eri maissa. Mutta tämä ei riitä. Yhtäläisyydet voivat riippua paljosta muustakin kuin rotu- ja heimoyhteydestä, esim. kaupasta, sivistysvaikuttimista tahi sattumuksesta. Ei voida väittää, että jonkun erityisen hautamuodon tuntisi ainoastaan yksi kansa, tahi että joku erikoismuotoinen ase olisi ominainen ainoastaan jollekin erikoiselle kansalle.Ei, muinaistutkimuksella ei pitkälle päästä. Pikemmin näyttää päästävän päämäärään antropologian[62] avulla. Se antaa meille tietoja itse ihmisistä, siitä rodusta, johon he kuuluvat. Antropologia ei kuitenkaan ole täysin luotettava apukeino. Muuan esimerkki: venäläisissä muinaishaudoissa esiintyvän pitkäkalloisen ihmisrodun väittävät muutamat tutkijat suomalaiseksi, toiset taasen germanilaiseksi! Ja mitä erikoisesti meihin tulee, on meidän otettava huomioon surkea antropologisten ainesten puute. Suomen kivi- ja pronssikaudelta on jälellä tuskin mitään, ja se, mitä rautakaudelta on löydetty, on sangen köyhää.
"Mutta muinaistutkimus tosiaan antaa meille arvokkaita tietoja. Tosin ei yksityisistä aseista tahi työaseitten muodosta, eikä samanlaisten hautamuotojen tahi koristemuotojen esiintymisestä eri maissa voida päätellä, että niissä olisi asunut samaa kansaa, mutta jos tavataan useita samanlaisia muotoja, jos sivistys-, maantieteelliset ja muut olosuhteet viittaavat kansojen yhteisyyteen, silloin voidaan tehdä johtopäätöksiä. Harvoin sattuu niin onnellisesti; harvoin voidaan täydellä varmuudella tehdä väitöksiä. Mutta mitä Suomeen tulee, ovat muinaistutkijat lausuneet ajatuksensa sangen suurella varmuudella muutamista aikakausista; toisista taasen aivan varmasti. Yksimielisyyteen ei kaikissa kohdissa vielä ole päästy, mutta useissa. Ja muinaistutkimuksen tuloksia kannattavat myöskin kielimiehet, jotka omalta kannaltaan ovat asiata käsitelleet."
Tämäpä kuulostaa toisin paikoin oikein järkevältä, mutta toisin paikoin on ajatusten sotku tuottanut — sanasotkua.
Voidaanko muinaistutkimukselta odottaa jotakin, vai eikö voida odottaa mitään? Herra C.A. Nordman on kuin muinaisajan orakeli eli ennustaja. Hän vastaa samaan kysymykseen sekä kieltävästi että myöntävästi. Ensiksi hän sanoo: "Ei, muinaistutkimuksella ei pitkälle päästä". Vähän sen jälkeen hän kääntää viittansa tuulen mukaan ja sanoo: "Muinaistutkimus sen sijaan antaa meille arvokkaita tietoja."
Mitenkä on tällainen kaksinaamaisuus selitettävissä? — Ellei ole painovirhettä tullut paperille, niin on se päässä.
Mutta ehkäpä asia onkin ymmärrettävä näin:
Muinaistutkimuksella, joka on osottanut, että suomalaisia on asunut sekä Suomessa että Ruotsissa ennen germaneja, "ei pitkälle päästä". Tahi selvemmin sanoen: sellaiset tunnetut tiedemiehet kuin professorit G. Kossinna ja O. Almgren saavat mennä hiiteen! Sen sijaan meidän "finländariemme" pikkumuinaistutkimus, joka koettaa vääntää teorian ja tieteen totuudet ylösalaisin, on se muinaistutkimus, "joka tosiaan antaa meille arvokkaita tietoja".
Tällainen päätteleminen tuntuu ikävältä, mutta nähtävästi on hra Nordmanin tarkoitus ollut sellainen, sillä T.E. Karstenin lausunnosta teoksesta "Ruotsalaisten asutukset Suomessa" ("Svenskarnas bosättningar i Finland") käy selville, että helsinkiläisen kansanpuolueen johtavissa piireissä on päätetty antaa korvapuusti totuudelle, silloinkin kun se tulee Saksasta ja itse Ruotsistakin.
T.E. Karsten lausuu nimittäin — vaikka hänellä, kuten seuraavissa teokseni vihkoissa tulen näyttämään, ei ole aavistustakaan muinaistutkimuksesta — seuraavaa:
"Kaikkein uusimpiin, saksalaisen G. Kossinnan, ruotsinmaalaisen O. Almgrenin ja suomalaisen J. Ailion muinaistutkimuksellisiin päätelmiin, että suomalaisia oli muuttanut Suomeen jo kivikaudella, ei toistaiseksi oikeastaan voi panna huomiota".
Siten siitä päästään! Aitosaksalainen professori Kossinna saapi aitoruotsinmaalaisen professori Almgrenin kanssa mennä — nukkumaan, sillä "outo" professori Karsten, Helsingistä, on sanonut, "ettei heidän tutkimuksiinsa toistaiseksi oikeastaan voi panna huomiota".
No, miksikä? Siksi, että jotkut kieliniekat ovat keksineet väitteen, että "suomalaisiin olisivat ennen Kristuksen syntymää (!) kauvan ja väkevästi (!) kielellisesti vaikuttaneet Itämeren rannoilla asuvat liettualais-lättiläiset kansat."
Suomen kansaparka! Eiköhän kohta väitetä itse paholaisenkin väkevästi vaikuttaneen suomenkieleen. Suomen yliopistossa ainakin on merkkejä sellaisista juonitteluista.
Mitenkä kieleemme olisivat voineet vaikuttaa liettualais-lättiläiset kansat, jotka aikanaan itse olivat suomalaisia, niin suomalaisia, että tasangolla,lettoelilättö, asuvina saivat siitä suomalaisen nimensäkin! Vastaisuudessa vielä palaan tähänkin asiaan.
Se kiukku, jolla kaikenlaiset "kielimiehet" ovat ryhtyneet vastustamaan muinaistieteen tuloksia (Kossinnaa, Almgrenia ja Ailiota), osottaa, että on käymässä taistelu elämästä ja kuolemasta. Sillä totuuden kokonaisuudessaan astuessa esiin, lankeavat "kielimiehemme" kumoon ja heidän lankeemuksensa on suuri, — niin suuri, että he tulevat vetämään samaan lankeemukseen koko "filologiansa" ja kaikki Thomsenin lainausteoriat.
Tämä tapahtuma, jahka se kerran tulee, ei ole iloinen tapaus niille, jotka ovat kielten professoreja Suomen yliopistossa.
C.A. Nordmaninkin täytyy myöntää, että: "nyttemmin useat muinaistutkijat ovat taipuvaiset olettamaan Suomessa löytyneen suomalaista asutusta jo kivikaudella, ja kielimiehetkin ovat lausuneet mielipiteitä samaan suuntaan."
Mutta kuntämä suuntanähtävästi ei ole hänen puolueensa puoluehallinnon mieleinen, on hänen pakko lisätä: "Mutta tämä on uskon asia".
Miksikä ei — makuasia? — Jos hra Nordman luulee muinaistieteen perustuvan "uskoon", niin tunteepa hän sangen vähän tämän tieteen työtapoja. — Hän jatkaa:
"Että Suomen asukkaat myöskin nyt (pronssikaudella) olivat kahta rotua, näyttää olevan selvää; lännen ja idän vastakohta oli suuri."
Tätä vastaan en väitä; vielä tänä päivänäkin on lännen (hämäläisten), ja idän (karjalaisten) vastakohta suuri.
"Eikä voida epäillä sekä Ruotsissa että Länsi-Suomessa asuneen samaa kansaa", — sanoo hra Nordman edelleen.
En tätäkään epäile. Samaahan professorit Kossinna ja Almgren ovat todistaneet, että nimittäin länsisuomalaisia vielä silloin (pronssikaudella) asui Ruotsissa. Asuuhan niitä siellä vielä nytkin sekä Vermlannissa että Taalainmaassa!
Vastaisuudessa tulen näyttämään, että Taalainmaan asukkaat ovat germanisoituja lappalaisia, vanhaa, suurikasvuista jotunheimoa.
Näiden, Ruotsin suomalaisten keskuudessa on, kuten tunnettua, tohtori Väinö Salminen suorittanut tarkkaa ja syvää tutkimustyötä. Tähän tutkimustyöhön ja tohtori Salmisen myös Itään tehtyihin tutkimusmatkoihin palaan niin ikään seuraavissa vihkoissa.
Mutta hra C.A. Nordman jatkaa yhä:
"Kaikki viittaa länteen. Ja mitä pronssikauteen tulee, ei ole olemassa epäilystäkään siitä, kutka silloin asuivat Ruotsissa."
Tässä piilee kaksinkertainen erhetys. Ensiksikään ei pronssikaudella löytynyt Ruotsissa mitään "kansallisuutta"; ja toiseksi on prof. Montelius osottanut jo aikoja sitten, että pronssikauden kultuuri tuli Ruotsiin, ei suinkaan lännestä, vaan päinvastoin kaakosta; toisin sanoen Veikselin jokilaaksosta, jossa vielä Tacituksen aikana asui "Aestui", Estejä (virolaisia), siis suomalais-keltiläisiä kansoja.
Koko Itä-Preussissa on tänäkin päivänä viljalti supisuomalaisia paikannimiä, kuten tuonnempana tulemme osottamaan. Tässä ainoastaan muutamia esimerkkejä.
Ne, jotka mistä hinnasta tahansa koettavat selitellä muiksi joitakin fenno-keltiläisten paikannimien muuttuneita muotoja, selittelevät ja vääntelevät niitä sinne jos tännekin, saadakseen niistä germanilaisia tahi slaavilaisia.
Mutta, kuten sanottu, ovat monet Itä-Preussin paikannimet vielä nytkin puhdasta Suomea. Kukapa uskoisi löytävänsä Suomen ulkopuolella seuraavia paikannimiä: "Ohra", "Leipen", "Lahna", "Jänisken" (Jäniskenttä), "Janova" (Janovaara) ja "Quicka" (Kuikka). Kuitenkin ovat nämät paikat kaikki Itä-Preussissa.
Preussilainen nimi "Quicka" on täydellisempänä säilynyt; ruotsalaiset kun ovat tehneet nimestä "kuikkajoki" nimen "Qvick-jock'".
Jotta "oppineet" taasen eivät rupeaisi puhumaan "satunnaisista yhtäläisyyksistä", esitämme vielä joitakin paikannimiä mainituilta paikoilta:
VehkaselkäVehk'sel'(än joki)Nyt: Veiksel.
Epäilemättä kutsuivat muinaiset suomalaiset nykyistä Frischehaff'ia, johon Veiksel laskee, Vehkaseläksi.
NiemenjokiNyt: Niemen-(joki)
laskee Kurische-Haff'issa olevan niemen lähelle.
Suom.: Peräkyl'(än joki)PeregileNyt: P(e)regel.
Tällä joella on ollut toinenkin nimi: "Tapionjoki", lapinkielelläTapiojaur, josta preussilainen nimiTapiauon jäännös.
Sillä varmasti on preussissa aikanaan asunut myös lappalaisia("Samelaisia"), koskapa Preussin "Haff'ien" välisen maan nimenävieläkin onSamelandja siellä on paikannimetLapinenjaLaponen.— Myöskin lienee nykyinenLablau, entinenLapinjaur(Lapinjoki).
Nimi "Stalupönen" taasen selvästi muistuttaa lappalaista satua, jossa esiintyy jättiläinen "Stalu". — Lappalainen on myös preussilainen nimi "Porosken'" = Porokenttä.
Ikivanha on tietenkin myös sikäläinen nimi:
UkontaloNyt: Uk'ta' (myös Alt-Ukta).
Ettei "satunnaisuus" voi tulla kysymykseenkään, osottavat vielä esim. seuraavat Preussissa esiintyvät nimet:
Varpuhnen = Varpunen.Trahenen = Tarhanen.Koschelo = Koskelo.Mokainen = Mukainen.Voriienen = Vuoriainen.Kivitten = Kivi, Kivitten tahi kivitenho.Voitovos = Voittovastus.Zaine (joki) = Säynäsjoki.Aulavöhnen = Ouluvyönen.Kallinoven = Kallionovi (Kallionoven suu?).Traponen = Tarponen.Kulm = Kulma(järvi), kolmikulmainen järvi; Culm (Kulm)kaupunki Veikseljoen eräässä kulmakkeessa.Dargainen = Tarkkainen (tahi Tarkiainen).Kujan = Kujan(kylä).Mehlauken = Meht'laukaa.Passenheim = Passinheimo.Mällinen = Miilunen.Mulleinen = Multeinen.Mayer'(järvi) = Maajärvi.
Preussissa on vielä kymmeniä samanlaatuisia nimiä, mutta ehkäpä nämät riittävät tällä kerralla näytteeksi siitä, mitä kieltä siellä pronssikaudella puhuttiin.
Sitäpaitsi pronssikausi pohjoismaissa loppui noin v. 500 ennen Kristuksen syntymää ja viikinkien rautakausi alkaa vasta noin 700 vuotta jälkeen Kristuksen. Missähän otaksuttu "ruotsalainen" pronssikauden asutus oli näiden vuosilukujen eroituksen aikana.Tässä on 1,200 vuotta käsittävä aukko!
Tämän tuhatkunnan vuotta sivuuttaa hra Nordman olkain kohauttamisella. Hän väittää "maataviljeleväin germanien" tänä aikakautena väistyneen ilmastonmuutosta (!)
Tämä on taasen oikeinmoninkertainen erhetys!
Ensiksikin: viikingit eivät olleet maanviljelijöitä, vaan merirosvoja.
Toiseksi: nämät merirosvot olivat toki niin karaistut, että on alentavaa otaksua heidän pelästyneen "ilmaston muuttumista".
Kolmanneksi: ovat "finländarimme" väittäneet germanien jo kivikaudella asuneen pohjoismaissa. Tottapahan he näin ollen olisivat sen verran ilmastosuhteisiin tottuneet, etteivät he olisi säikähtäneet ilmastomuutosta myöhäisempänä aikana; ja
Neljänneksi: sellaista ilmastomuutosta siihen aikaan ei ole voitu todeta koskaan tapahtuneen. Onhan, päinvastoin, esim. tammi ennen kasvanut pohjoisempana kuin nyt.
On päivänselvää, ettei hra Nordman itsekään usko laatimaansa otaksumaan, etta muka "maataviljeleväin germanien" olisi ollut vetäydyttävä etelään päin "pohjoisemmilta ja kylmemmiltä seuduilta".
Minun täytyy sanoa hra Nordmanille Goethen sanoilla:
"Die Filologen, sie haben Dich und sich selbst betrogen" ("Kielitieteilijät ovat pettäneet sinua ja itse pettyneet").
Totuushan on se, että pronssikaudella ei germaneja vielä oltu ajateltukaan kylmän ilmanalan asukkaiksi, jotenka heidän ei myöskään tarvinnut "vetäytyä takaisin".
Herra Nordman huomaa itse aukon todistelussaan; 1,200 vuotta käsittävän aukon! Hän katkaisee sen vuoksi solmun, jota hän ei voi avata ja lausuu:
"Olkoonpa tämän asian laita miten tahansa; tosiasiana pysyy kuitenkin, että me vanhemmalla rautakaudella voimme todeta suuria muutoksia sekä mitä asutuksen leviämiseen että mitä asukkaiden kansallisuuksiin tulee."
Tästähän juuri onkin kysymys! Asukkaiden kansallisuuden muuttuminen sanottuna aikana täällä Pohjolassa oli juuri siinä, että kesti noin 1,000 vuotta ennenkuin Ruotsiin tunkeutuneet germanit saivat maahan poljetuksi ikivanhan fenno-keltisen pronssikauden kultuurin. Mutta lopuksi rauta voitti — "miehensurmaaja rauta".
Kultuuriin nähden merkitsi se taaksepäin menoa.
Ne keltiläiset ja druidiperheet,[63] jotka pääsivät hengissä, pakenivatSuomeen. Heistä ovat länsisuomalaiset lähtöisin.
Heidän tässä kolkossa maassa alkamansa elämä oli kuin Robinson Crusoen elämää: he alentuivat "tuohikultuuriin" ja köyhyyteen. Mutta lauluissaan, Kalevalassa, he vielä puhuvat pronssikauden vaskella päällystetyistä laivoista, hopeasta ja kullasta, silkistä y.m.; vieläpä helmivyöpiiskoistakin.
Kalevalan tarkkaavainen lukija huomaa helposti, että siellä kuvattu sivistys oli paljoa korkeampi kuin se raakuus, joka viikinkiaikakautena tuli "isänmaalliseksi".
Mitenkä naurettavat "kielimiestemme" puheet "ruotsinkielestä" muka kivikauden alkukielenä ovat, sitä ei ole vaikea täysin selvittää asiaan perehtymättömillekään. Sillä se selviää osapuilleen jo seuraavasta:
Ruotsinkieli on uudenaikainen sekakieli, aivan kuin englannin- ja ranskankielet. Se on kokoomus melkein kaikenlaatuisista murteista ja kielistä, kuten muinaissaksan, gotin, messogotin, tanskan ja alasaksan kielistä ja murteista.
Professori O. Montelius huomauttaakin, että Ruotsin kaupungeissa asuvien sivistyneitten kielenä suurimmalta osalta keskiaikaa oli alasaksan murre. Sen jälkeen on ruotsinkieli omaksunut noin 37,000 lainasanaa — "vierasta sanaa", kuten Ekborn sanoo — enimmäkseen munkki- ja "kyökki"-latinasta. Sitäpaitsi on se saanut joukon sanoja tietenkin myös ranskan- ja saksankielistä.
Mutta pohjakieli, alkuperäisin pohjoismainen kieli, oli fenno-keltiläinen, johon oli sekaantunut lapin- ja vironkieltä. — Tähän kieleen sekaantui sittemmin gotinkielestä sanoja; siten muodostui viikinkiajan "muinaispohjoismainen kieli". Siihen tuli lisäksi tanskalaisten linnanvoutien kieltä; sittemmin Hansa-aikakauden alasaksan murretta y.m.
Tällaisesta moninaisuudesta syntyi sitten nykyinen ruotsinkieli, joka kyllä on tavallaan kaunista ja sujuvaakin, mutta mitään varsinaista alkuperäistä, itsenäistä kieltä se ei ole.[64]
Kun lähemmin tarkastelee edellä kerrottuja "Svenskt i Finland" teoksen kirjoituksia, muistuu mieleen poikaset, jotka leikkivät vanhan shakkipelin kuvioilla. He eivät tunne kuvioitten syntyä eikä nimiä, eivätkä tiedä millaisten sääntöjen mukaan kuvioita laudalla siirretään pelin kestäessä.
Siten pitävät myös "kielimiehemme" leikkiä oman kielensä sanojen kera, useimmissa tapauksissa tietämättä mitään sanojen synnystä tahi niiden alkuperäisestä merkityksestä.
Kun ruotsia puhuva lausuu ruotsalaisen sananhyende(pehmeä patja), niin herää hänessä heti ajatus jostakin pehmeästä, jolla voi maata, jostakin patjasta. ("Sätta hyende under lasten" — "panna synti patjalle lepäämään" — ruotsal. sananlasku).
Mutta, ikävä kyllä, ei kukaan ruotsalainen kielimies voi sanoa, miksi patja ruotsiksi on "hyende".
Dalin on sentään saanut selville, että tuon esineen nimi muinais-pohjoismaisella kielellä oli "höghindi", mutta pitemmälle ei hänkään päässyt, kun hän ei löytänyt tietä muinaispohjoismaisesta rautakauden kielestä alkuperäiseen pohjoismaiden kieleen, eli keltiläiseen pronssikauden kieleen, jossa tuo sana oli: "höyhinä", mikä on murre sanastahöyhentä. Ruotsalainen "ikivanha" sana "hyende" on siis vaan pieni muunnos vieläkin vanhemmasta suomalaisesta "höyhentö"-sanasta.
Täten voi "höyhentää" suuren joukon "rutiruotsalaisia" sanoja supisuomalaisiksi. Siinä on ainakin kerrassaan selvä kielitieteellinen todistus siitä, että se sivistys, minkä Ruotsiin muuttaneet viikingit saivat perinnökseen heidän hävittämältään pronssikaudelta, oli selvästi keltiläinen elisuomenkielinen.
Ei siis olekaan, kuten prof. Thomsen ja meikäläiset "thomsenilaiset" väittävät, että muka suomalaiset olisivat "lainailleet" germaneilta. Päinvastoin ovat juuri suomalaiset säilyttäneet pohjoismaiden alkuperäisen kielen ehjänä; nuoremmat heimot, germanit, komeilevat sen sijaan "lainatuillahöyhenillä".
Sic transit gloria mundi! — Siten katoaa maailman kunnia!
Sen vuoksi onkin esim. professori T.E. Karstenin "kielitutkimus" sitä laatua, että se sopivimmin sivuutetaan niillä sanoilla, joilla hän kohtelee muinaistutkijainG. Kossinnan, O. Almgrenin ja J. Ailiontäysin oikeita tutkimustuloksia, sikäli kuin ne koskevat korkeamman suomalaisen kultuurin vanhemmuutta Ruotsissa, joista hra T.E. Karsten, kuten lukija muistanee, lausui "ettei toistaiseksi siihen voida panna oikeastaan huomiota".