Natsionalismi ja sen vastakohta.
Harvoja sanoja on niin väärin ymmärretty ja niin väärin käytetty kuin sanaa:
Kansallisuus.
Mitä on kansallisuus? Nykyaikana kallistutaan yhä enemmän siihen mielipiteeseen, että kaikki ne kansanheimot, jotka ovat samojen valtiollisten rajojen ympäröimät, yhdessä muodostavat omintakeisen kansallisuuden.
Tähän väärään katsantokantaan perustui natsionalismi, joka tarkoitti pakottaa vähemmistön omaksumaan enemmistön kielen.
Tämä suunta tahtoo siis sivuuttaa luonnollisen kehityksen tahi kiiruhtaa sitä.
Tästä seuraa riitoja ja n.k. kieliriitoja, jollaisia on kaikissa rajamaissa ja kaikissa maissa, joissa asuu eri kansallisuuksia.[17]
En luule että kieliriidat semmoisenaan ovat epäterveelliset, mutta ne ovat tarpeettomat, sillä se kieli, jota voimakkaampi, terveempi ja sitkeämpi kansanheimo puhuu, voittaa kuitenkin lopuksi ilman sotaakin.
Olkoon minusta sen vuoksi kaukana se luulo, että suomenkieli, voittaakseen ja tullakseen isännäksi tässä maassa, olisi sen korren tarpeessa, minkä minä haluan kantaa suomalaiseen kekoon.
Minä en suinkaan tahdo lisätä suomalaisen veljemme ruokahalua enemmäksi kuin mitä se luonnostaan on; en tahdo olla apuna yllyttämään suomalaisten halua saada korkeita virkoja, sillä minulle persoonallisesti on yhdentekevää onko virastojemme kielenä suomen- vaiko ruotsinkieli, kunhan vaan kunkin asiat käsitellään hänen omalla kielellään.
Niin kummalta kuin kuuluneekin, on sittenkin minun mielestäni suomenkieli liian korkea ja hieno — jopa liian pyhä kieli kielenkääntäjien ja kaikenlaisten virkamiesten pidellä.
Jääköön suomenkieli siksi, mikä se on viimeisen parin tuhannen vuoden kuluessa ollut, — sydänmaitten kullaksi, metsien salaperäiseksi soitoksi.
Minun horjumaton vakaumukseni on se, että Suomenmaan suomenkielen pahin vihollinen on tuo paljon kehuttu "länsimainen sivistys".[18]
Samanlainen valesivistys jo historian takaisina aikoina lopetti fennokelttiläisen kielen, ensin Välimeren maista je sitten Atlantin- ja Itämeren rannoilta sekä vihdoin Keski-Europasta, historian takaisten kansainvaellusten aikana.
Sanoohan suomalainen vieläkin: "ei ole Jumala kiirettä luonut, sen on paha maailma tuonut". — Tuo paha maailma on juuri se kiihkeä olemassaolon taistelu, joka keinoineen, tapoineen ja tarkoituksineen on ominaista "länsimaiselle sivistykselle".
Kunhan suomenkieli tässä maassa kyllin kiskotaan mukaan tähän taisteluun; kunhan se ehtii enemmän rämisemään kirjoituskoneissa ja puhelukoneiden äänitorvissa, niin menettää se, ikävä kyllä, järjestelmällisyytensä, ääntiösointunsa ja tavujensa tasapainon; silloin ehkä suomenkieli eksyy. — Mutta toivokaamme, että siihen vielä on pitkä aika!
* * * * *
Vertaillessamme suomenkieltä vironkieleen, huomaamme että viimeksimainittu jo on kuluntaan menossa:
Alkuperäistä suomea: Huo-meno = nousu.Nykyistä suomea: Huo-men' = aamu.Viron kieltä: H'o-me'' = "
Ja katsokaammepa mitenkä on käynyt paikannimien: Suomeksi:
Suomeksi: Haapa-salo = (haapasaari).Viroksi: Ha'p'-sal' = (paikan nimi).Hollannin kiei.: Ha'p'-s''' = (paikan nimi).
Tästä on jotensakin varmaan muodostunut: Hapsvuori, Hapsbu(o)rj,Hapsburg, joka nyttemmin kirjoitetaan myös Habsburg.[19]
Vertaillessamme Liettualaisten kieltä Viron kieleen, huomaamme ensinmainitun vielä enemmän kuluneeksi, mutta se on kuitenkin jäänyt melkein sanskritin tasalle, minkä "kielen" tapaista se onkin.
Nämät kielet ovat siis jo siihen määrään rappeutuneet, että ne ovat päässeet samalle köyhyyden kannalle kuin germanilaiset kielet.
Gootien kieli oli jo ennen Kristuksen syntymistä ehtinyt rappeutumisessa yhtä pitkälle, mutta se rikkoontui yhä, useitten kansainvaellusten aikana, kerrassaan sekamelskaksi.
Samojen kansainvaellusten vaikutuksesta — jolloin kaikki kielet ja murteet menivät sekaisin, menettivät itäisetkin murteet, ei ainoastaan vokaalinsoinnun ja diftongit, kuten Germanit, vaan vieläpä suurimman osan vokaaleista eli ääntiöistäkin.
Vaikka ne maat, joita nyt kutsutaan slaavilaisiksi, erikoisesti joutuivat kansainvaellusten Babelin kieltensekotuksen alaisiksi, voipi kuitenkin useista vanhimmista paikannimistä ja niistä johdetuista sukunimistä aavistaa mistä alkuperäisistä sanoista nimet ovat johdetut.
Kun sekä historia että viimeaikainen tutkimus myöntää suomalaisten kansain ennen kansainvaellusten pyörteitä asuneen idässä ainaKaukasuus-vuorijonoonsaakka[20] — tuo nimihän on vieläkin puhdasta suomea —, niin olisipa ihmeellistä, ellei vanhimpia nimiä vielä voisi hajoittaa suomalaisiin alkusanoihinsa.
Kaakkois-Europan heinäaavikkojen vanhimpana tunnettuna nimenä on ollut:
Saramaat = Sara(heinä)maat, josta nimitys: Sarmatit = Saramaan asukkaat.
Suomalaisesta sanastaRuohomaa, voinee johtaa nimenRu'''ma'nia,
Ainakin on sangen otaksuttavaa, että sanastaRuohomaanhovion johdettavissa Venäjän keisarillisen perheen sukunimi:Ruo''man'o'v' = Romanov.
Meidän ajanlaskumme alussa oli Itä-Ruotsissa Vuoksenholman (nytVaksholm)[21] pohjoispuolella olevan lahdelman nimenäRuusunlaksi.
Tästä nimestä muodostui gootilaisen kansanjohdannaisuuden kautta nimi:Rooslagen; sen läheisen paikkakunnan nimenä oliRuusunsija.
On otaksuttu, että seRurik, joka lähti "Itämaahan" ja siellä perusti valtakunnan (Venäjän), oli kotoisin juuri äsken mainitusta Ruusunsijasta. Sen vuoksi antoi hän uudelle valtakunnalleen oman kotipaikkansa nimen:
Ruusunsija = Ruus''sija ja siitä: Ros''sija = Rossija,
joka on Venäjän venäläisenä nimenä vielä tänäkin päivänä. Professorien kerrotaan luulevan, että "Roslagen" olisi johdettavissa sanasta "ro" (soutaa). Mutta eihän Rurik soutanut; hän tietenkin purjehti!
Sillä Itämeren poikki soutaminen ei käy niin helposti kuin professorit luulevat. Onhan näet vanhasta "Ruusunsijasta" uuteen "Rossija'an" matkaa suorinta tietä noin 300 kilometriä!
Minkähän niminen muuten oli itäisten reittien kulkija ja Ruusunsijan,Rossijan, perustaja? Siitäkään eivät oppineet ole yksimieliset. O.Montelius[22] kirjoittaa nimen:Rurik— J. Stragnelius, nähtävästierittäin oppinut mies, kirjoittaa:Rörik.
Varmaa vaan on, että tämä mies, olipa hänen nimensä mikä hyvänsä, oli loistava poikkeus siitä säännöstä, että viikingit yleensä panivat toimeen rettelöitä ja sekasortoa mihinkä ikänänsä he tulivatkin.
Meidän "Finländariviikinkimme" elävät vielä siinä haaveellisessa erhetyksessä, että viikingit olivat jonkinlaisia ihanne-ihmisiä.
Meidän oppineemmekin saivat lapsuudessaan niellä niin paljon Fritjuf-Ingeborg ihailua, etteivät he tiedä tutkimuksen — jopa Ruotsissakin — aikoja sitten paljastaneen nämät viikingit "fritjufv'it" (fritjuf = vapaa varas, kuljeksiva varas) ja merirosvot kerrassaan ammattirosvoiksi, jopa ruumiiden ryöstäjiksi ja kalmistovarkaiksi.
Skandinaviassakin on jo tultu huomaamaan olleen pohjoisten maitten sivistymiselle sangen suureksi eduksi, että useimmat näistä viikingeistä, tahi ainakin hirmuisimmat ja verenhimoisimmat heistä, häipyivät pois kotimaastaan ainaiseksi.
He joko itse kaatuivat tahi asettuivat asumaan niihin rannikkoseutujen taloihin ja koteihin, joiden rauhalliset asukkaat heidän oli onnistunut surmata tahi karkoittaa kodista ja konnulta. — Jotkut heistä jäivät siten Suomenkin rannoille, toiset taasen Viroon, Englantiin, Irlantiin, Skotlantiin, vieläpä Ranskaankin.
Ne hajanaiset muistot, joita näistä hyökkääjistä on löytynyt meidänkin maassamme, ovat saattaneet meidän "kotiseutututkijamme" siihen harhakäsitykseen, että nämät saaristolaiset, holmalaiset eli "Hölmöläiset" muka olisivat olleet tämän maan alkuasukkaita.
Pohjoismaiden suurin muinaistuntija, professori Oskar Montelius, näkyy olevan näistä siirtolaisista samaa mieltä kuin minkä tässä olen lausunut, sillä hän on tästä asiasta kirjoittanut seuraavaa:
"Viikinkiretkien tärkeimpiä seurauksia pohjoismaille oli se, että ne vapauttivat pohjoismaiset valtakunnat korskeista miehistä — — ja pahimmista pakanoista…"
Nämät pakanat "onnellistuttivat" rannikkojamme vierailuillaan, ja viikinkien lohikäärmekylvö sekä jälkeläiset ovat meillä vieläkin ihailun esineinä, ruotsinmaalaisten niitä jo kammotessa.
Jotta ei lukija luulisi minun laskettelevan omia lauseitani tukeakseni omia mielipiteitäni siitä, mitä viikingit todellisuudessa ovat olleet, annan taasen puheenvuoron pohjoismaiden suurimmalle tämän asian tuntijalle, prof. Monteliukselle, joka puolestaan taasen vetoaa kolmanteen mieheen eli A.E. Holmbergin teokseen "Pohjoismaiden asukkaat pakanuuden aikana".
Prof. Montelius itse puolestaan lausuu asiassa m.m. seuraavasti:
"'Frithiofin sadussa' on Tegnér antanut kauniin kuvauksen sen aikakauden runollisesta käsittämisestä ja kauneilla väreillä maalatun kuvan viikinkielämän heleistä puolista. Sen sijaan Geijerin 'Vikingen' antaa meidän toiseltakin puolelta oppia tuntemaan tätä voimakasta mutta raakaa aikakautta. Kysymykseen: kumpiko kuvaus on historiallisesti oikeampi? täytyy meidän vastata: jälkimäinen. Emmekä me yksin katsele viikinkiaikakautta siltä kannalta; muuan lämpimimpiä Ruotsin muinaisuuden ihailijoita, A.E. Holmberg, lausuu tästä:
"'Tosin kuvastuu ruusunhohdetta Pohjoismaiden viikinkiaikaan; mutta jos varustamme silmämme historian kaukolasilla, niin huomaamme sangen pian, ettätämä ruusunhohde ei ole muuta kuin värisekotus verestä ja kyyneleistä. Nimestä, jolla jokin asia nimitetään, riippuu usein käsitys siitä asiasta. Viikinkimatkat ajatellaan usein ritarillisiksi, vaaroihin ja sotaisiin seikkailuihin pyrkimisiksi, mutta paremmin ne määritellään jos sanotaan, ettäne olivat murha- ja ryöstömatkoja. Sanomme peittelemättä, että viikinkimatkat eivät olleet muuta kuinelinkeinona harjoitettua merirosvousta'."
Tähän A.E. Holmbergin lausuntoon lisää puolestaan Montelius:
"Tämä arvostelu näyttää ankaralta, mutta meidän täytyy myöntää, että se on oikea."
Ei ole mahdollista selvemmällä tavalla vetäytyä yhtymästä viikinkiaikaisten rosvojen yksinkertaiseen ihailemiseen, kuin mitä nämät kaksi ruotsinmaalaista tutkijaa ovat tehneet.
Siitä huolimatta löytyy vielä Suomen rannoilla puuro- ja pölkkypäitä, jotka koettelevat kuvitella itselleen ja muille, että he polveutuvat suoran tahi väärän koivun takaa näistä — pedoista.
Älköön luultako nimittäin, että viikingit tyytyivät ryöstämään ja raiskaamaan ainoastaan eläviä ihmisiä. Ei toki! He murtautuivat myös temppeleihin, he kaivoivat auki ja häpäisivät myöskin hautoja — ei mainetta saavuttaakseen, vaan saadakseen rahoja, sormuksia, koristuksia y.m.
Jotta arvosteluani ei katsottaisi yksipuoliseksi tahi liian ankaraksi, annan taasen sananvuoron professori Monteliukselle, joka kertoo:
"Orkney-saariryhmän suurimmalla saarella on merkillinen muisto pohjoismaiden viikingeistä.He eivät häikäilleet murtautumasta hautoihin, saadakseen haltuunsa niissä ehkä säilytetyt kalleudet. Siten ryöstivät he Ranskassa merovingiläisten kuninkaitten haudat; ja Irlannissa kerrotaan heidän, kallisarvoisen hautasaaliin toivossa, tunkeutuneen siellä tavattaviin suuriin, mahtavien kumpujen peittämiin kivikammioihin, jotka ovat peräisin saaren vanhimmalta esihistorialliselta aikakaudelta. Myöskin äskenmainitulla, Skotlannin pohjoisrannikolla olevalla saarella ovat pohjoismaiden viikingit murtautuneet sellaiseen suureen, kivistä tehtyyn hautakammioon. Siitä ei tosin mainita missään samanaikaisessa kirjoituksessa, mutta itse hauta antaa siitä varmat, erittäin huomattavat todistukset. Kun nimittäin muuan englantilainen muinaistutkija joku vuosi sitten aukaisi kammion, havaitsi hän jälkiä aikaisemmasta, ei juuri tieteellisestä haudan tutkinnasta. Seinäkiviin oli kirjattu erinäisiä pohjoiskielisiä kirjoituksia, jotka olivat piirretyt sellaisilla kirjoitusmerkeillä, joita pohjoismaiden asukkaat — ja yksinomaan he — käyttivät pakanuuden ajan lopulla. Kirjoituksista, joita eri henkilöt ovat piirrelleet ja joilla ei ole mitään keskinäistä yhteyttä, ansainnevat seuraavat, suomeksi käännettyinä, mainitsemista: 'Tolf Kolbenson piirsi nämät rivit'. — 'Vidmun piirsi'. — 'Nämät piirsi länsimeren kirjoitustaitoisin mies'. — 'Ingegerd on naisista hempein'. — 'Ingeborg, tuo ihana leski'. — 'Kolme yötä ennenkuin jorsalan miehet mursivat tämä kummun, oli aarre viety pois'. — 'Jorsalankävijät mursivat Orkkalmistot.' — 'Luoteessa on paljon tavaraa piilotettuna, onnellinen se, joka löytää tuon suuren aarteen'. — Vielä on lisäksi kokonainen riimukirjoitusrivi ja toisessa kohdassa on piirrettynä: 'Lodbrokin pojat'…"
Nämät kaameat piirtelyt eivät lisäselvittelyjä kaipaa — ne puhuvat omaa kieltään. Minusta on kuin raskauttavana asianhaarana, että näiden hautojen häpäisijät olivat kirjoitustaitoisia, — jopa muuan näistä hyenoista kehaisee olevansa "kirjoitustaitoisin mies". — Minkähänlaisia raakalaisia olivatkaan ne oppimattomat ja kirjoituksen taitamattomat, jotka kunnioittivat läsnäolollaan meidän rannikkojamme — sillä meidän kallioissamme ei löydy mitään riimukirjoituksia. Koska meillä siis eivät kivet puhu, niin puhun minä.
* * * * *
Kristityiksi tultuaan kutsuivat viikingit rosvoretkiään "ristiretkiksi". Ristin pyhän merkin ottivat herrat "Viikinkipoika ja Kumpp." ammattimerkikseen.
Tästäkin pahasta työstä on kerrottu näiden "germanien" omissa kronikoissa.
Tästä kertoo prof. O. Montelius seuraavaa:
"Varsinaisen viikinkiajan voidaan katsoa loppuvan Pohjoismaiden tultua kristityksi. Tosin eivät nuorukaiset kastetuiksi tultuaan rauhallisesti istuneet kotona, mutta viikinkielämän oikeusperuste sortui Odinin opin keralla ja viikinkiretkiä alettiin nimittää — ristiretkiksi. Pohjoismaista kahdennellatoista vuosisadalla tehdyt ristiretket olivat nimittäin huomattavasti vanhojen viikinkiretkien kaltaiset, kuten Norjan kuninkaan Sigurd Jorsalafare'n retki Pyhään maahan ja saman kuninkaan 'ristiretki' v. 1123 Smoolantiin, jolloin hän, kuten Snorre lyhyesti ja sattuvasti kertoo, kolmella sadalla laivalla ohjasi kulkunsa itää kohden Kalmarnan kauppakylään, teki hävitystä siellä ja Smoolannissa, otti sotaverona Smoolannista kolmesataa nautaa, ja smoolantilaiset kastettiin kristinuskoon. Sitten Sigurd palasi takaisin sotajoukkonsa kera ja saapui valtakuntaansa, tuoden mukanaan monet suuret kalleudet ja aarteet, mitkä hän oli hankkinut itselleen tällä matkalla, niin kutsutulla 'Kalmarnaretkellä'."
Suunnilleen samanlaisia olivat ne "ristiretket", joilla Suomea kunnioitettiin vuosina 1157, 1249 ja 1293.
Suomalainen Lalli tiesi kyllä, mitä hän teki, iskiessään kuoliaaksi Henrikki-piispan — mutta eihän yhden miehen vastustelu voinut pidättää "kristittyjen" ryövärien enempiä "ristiretkiä". Ja Suomi vaipui sadoiksi vuosiksi viikinkisiirtolaksi — ja on sellaisena osittain vieläkin.
* * * * *
Pohjois-Venäjällä, Ilmajärvessä olevalla holmalla eli saarella, lähelläVolkov-joen alkupäätä, oli esihistoriallisena aikana
Holman kartano,josta: Holm'' garda''.[23]
Siitä taasen on johtunut vanhoissa ruotsalaisissa kertomuksissa mainittu:
Holmgård'.
SanaGardatuli vähitellen merkinneeksi ensin aluetta eli valtakuntaa, ja sitten kaupunkia, venäjäksi:gradjagorod, josta
N-ovi-gorod = Novgorod.
Näille "Holman kartanoille" olivat viikingit useinkin, ennen Rurikin aikoja, tehneet ryöstö- ja paloveronottoretkiä. Saivatpa siis Inkerinmaan asukkaat oivallisen päähänpiston kutsuessaan Rurikin Ruotsista päämiehekseen ja hallitsijakseen, sillä siten he voivat karkoittaa "perkeleet Belsebubin avulla".
Valitessaan oikean viikingin ruhtinaakseen, oli heillä syytä otaksua, että tämä tulisi oman etunsa vuoksi pitämään muut viikingit loitommalla — kuten sitten tapahtuikin.
Vienojoen = Vienajoen takamailla oliPerämaa = Per'ma = Per'm', joka ulottui aina Uraliin[24] saakka.
Vanhoissa ruotsalaisissa kronikoissa mainittu "Bjarmaland(Bjarmamaa)" ei minun käsitykseni mukaan kuitenkaan ole sama kuinPer'ma eli Perm, vaan oli ruotsalaisten "Bjarma", pyhä paikka Permassaeli:
Suomeksi: Pyhä-raama-ala,Siitä: Piha-r''ma-'la.ja siitä ruotsalaisten: Bj'armala(nd).
Kun kronikassa sanotaan:
"Bjarmaland, rikas maaPohjoismerien, VienanJäisien aaltojen huuhtoma;Jumalan templissä sielläSyöjätär hautovi kultaa",
niin tarkoitetaan Bjarma-sanalla Perman pyhää paikkaa, Pyhää raamalaa eli Pi(h)armalaa. Onhan nimittäinpyhä(Jumalan pyhäkkö, esikartano) japihasamaa muinaista alkujuurta.
Jumalan pyhäkössä, Perämaan eli Perm'in Piharmalassa vallitsi arvatenkin samanlainen sivistys kuin Skandinaviassakin ennenkuin Gotit toivat mukanaan rautakauden. Louhikäärmekuvioiden käyttäminen koristeina, minkä taidon Gotit perivät pronssikauden Fenniseiltä (Suomalaisilta) Skandinaviassa,[25] on katsottu olleen pohjoisgermaneille ominaista. Että asianlaita ei ole siten, olisi sangen helppo tässä kuvapiirrossarjalla osottaa.
Minun täytyy kuitenkin tällä kertaa tyytyä huomauttamaan, että louhikäärmekoristeita on ollut kaikilla suomalaisugrilaisilla kansoilla aina Kiinaan[26] saakka; ja jo maalajilaisillakin Javan- ja Suomaatar-saarilla.[27]
Kuten tunnettua eivät germanilaiset tutkijat voikaan selittää vanhimpia, louhikäärmekoristeilla varustettuja riimukirjoituksia — kun he eivät ota avukseen Skandinavian alkukieltä, suomea. He antavat mieluummin näiden kirjoitusten olla selittämättä.
Ennen mainittu professori O. Montelius lausuu esim. puhuessaan Uplannissa olevan Hagby-kiven kirjoituksista: "kirjoituksen sisällyksestä ei ole vielä mitään täysin tyydyttävää selitystä keksitty."
Riimukirjainten äännearvo on selville saatu, mutta kun kirjoitus sen mukaan luetaan, on sangen luonnollista, ettei kirjoitus sisälläkään mitään "germanilaista" — ja sen vuoksi ei kirjoituksen selitys olekaan "täysin tyydyttävä". Fennoskandiaa koskevassa teoksessani tulen antamaan näistä riimukirjoituksista selvityksen, joka todistaa, että suomalaiset todella ovat olleet kirjoitustaitoisia niin kauvan kuin heidän fennisiset perinnäistietonsa olivat tallella.
Minulla on todistuksia siitä, että vanhimmat riimukirjoitukset, kuten fennisiläisetkin, olivat kerakekirjoitusta.
Kellä on halua koettaa tulkita esim. seuraavat riimut [ei voida tekstissä esittää] germanilaisiksi — sen sopii koettaa ja minä toivotan onnea yritykselle!:
Germaanilaisen tulkinnan mukaan merkitsevät nämät riimut: m-k-m-r-l-a-w-r-t-a.[28]
Kuten sanottu palaan tähän asiaan toisessa teoksessa, jossa paljastan riimukirjoitusten sisällyksen.
Monet sukunimet Venäjällä ovat sangen mielenkiintoiset siksi, että ne, vaikka ovatkin suomalaista juurta, eivät ole muodostuneet suoraan suomenkielestä venäläisiksi, vaan tulleet sellaisiksi vasta viikinkien muuttamassa muodossa:
Suomeksi: ValtameriSuomeksi: Valtamer'Ruotsiksi: Valdemar
Tavuiden ai ja la metatesiksen (vaihdon) kautta saatiin Vlademar ja siitä nykyinen venäläinen nimiWladimir.
JalomeriJalm'er'Jalmar = Hjalmar[29]
Katsokaammepa edelleen mitenkä suomenkielestä on muodostunut sekä skandinaavilaisia että slaavilaisia nimiä:
Suom.: Auringonvalta[30]Siitä: Auring'vald'Skandinaavilaisia muotoja: ''Ringvald'''Ingvald'''IngvarSlaavilaisia muotoja: '''Igvar (Venäläisissä kronikoissa'''Ivar sekä Igvar että Ivar)'''Igor
Sanasta: Auringon jalo (sankari)Muodostuu: AuringjaldSiitä ruots.: IngjaldJa venäl.: Inegeld
Tunnettuja naisten nimiä muodostui seuraavasti:
Suomeksi: Auringonvaori (kaunis nimi!)Siitä: O'ringebuorija Skandin. muodot: '''Ingeborj'''Ingaburg'''Inger'''Inge'''Inga j.n.e.
I'lman impi sai Sääksmäellä aikanaan nimekseen:
HelkaSiitä ruots.: HelgaBysantolainen: 'ElgaVenäläinen: 'Olga" 'Oleg j.n.e.
Sellaisia nimen muutoksia tahi muodostuksia tapaa tuhkatiheään Rurik'ia ja hänen miehiään koskevissa kronikoissa.
Toisia nimiä on suoraan suomenkielestä muuttunut slaavilaisiin muotoihin, esim.:
KotilinnaKot'lin'[31]
Samoin on muodostunut sukunimi:
Puutukki,Sukunimeksi: Potokki (vanha aatelisnimi Puolassa).
Sana "sikiö" on nykyisessä suomenkielessä saanut sivumerkityksen (halventavan), jota vanhemmassa kielessä ei tunneta. Sikiö merkitsi: lapsi, jälkeläinen (ilman sivumerkitystä). Käytetäänhän vieläkin verbiä "sikiää" (Kristus … "sikisi" pyhästä hengestä).
"Sikiö"-sana, merkityksessä jälkeläinen, on jättänyt monet jäljet varsinkin puolalaisiin nimiin:
Suom.: Pikkulinnan sikiöPuolassa: Pik'ulin'''ski' (sukunimi).
Suom.: KurupäänsikiöPuolassa: K'rupe'ns'ki' (sukunimi).
Suom.: KarpinsikiöPuolassa: Karpin'ski (sukunimi).
Suom.: Mer(i)linnansikiöPuolassa: Marlinski.
Vieläkin puhutaan "sukupuusta" ja suvun (sukupuun) eri "haaroista"; puhutaan "sukujuuresta". Lapsia sanotaan joskus "vesoiksi" ja muinoin arvatenkin myös "vitsoiksi".[32]
Vitsa-sanasta epäilemättä johtuu venäläinen nimilisäke: "-vits". Esim.:Nikolai Ivano_vits_ = Nikolai Iivananpoika eli Iivananvesa.
Sanakuningasantaa myös aihetta katsomaan mitä sanoja siitä johtuu ja mistä se itse on lähtöisin:
Suom.: KunniakasKun'inkas[33]KuningasSiitä: Kun'i'asJa siitä venäl. sana: Knjas = ruhtinas.
Slaavilaisten "ruhtinaat" ovat siis lähtöisin suomalaisista "kuninkaista".
Suomal. sanasta: WarushoviPuolalainen: WarshavaRanskalainen: Wars(h)owi(Warsovie).
Sangen vanha ranskalainen muoto näyttää siis pysyneen lähimpänä alkuperäistä suomalaista muotoa. Onko nimi alkujaan ollut Warushovi tahi Warusovi, on vaikea sanoa; varustettua paikkaa se kaikessa tapauksessa merkitsee. Jo hämärässä muinaisuudessa olikin nykyisen Warsovan kaupungin lähellä varustettu linna, "Warushovi", jostajätteitäkerrotaan vieläkin löytyvän.
Muuten sanasta "hovi" on syntynyt ruotsalainen sanahofja saksalainenHoffsekä venäläinenkoffpaikannimipäätteissä. Vanha genetiivimuoto — hoven esiintyy vielä joissakin germaanilaisissa nimissä, esim.Beet-hoven.
Aijemmin jo oli puhetta "sikiö"-sanasta. Tässä vielä esimerkkejä:
Suom.: PienihovisikiöPuolassa: B'eni'ov's'ki = sukunimi.
Suom.: KaunishovinsikiöPuolassa: Ka'ni''ov's'ki = sukunimi.
Vielä muutamia paikannimiä, jotka ovat muuttuneet Slaavilaisten kansain kesken sukunimiksi:
Suom.: Koukola = paikannimi" GougolaVenäj.: Go'gol = sukunimi.
Suom.: KalasuonhoviVenäj.: Kalasnikov = viljapörssi Petrogradissa" G'lasu'n'ov = sukunimi.
Suom.: KalliohovinsikiöPuolassa: Kalli'n'ov''ski' = sukunimi.
Suom.: SukuhovinsikiöPuolassa: Su''kov'sky'.
Suom.: MaljaviinaVenäj.: Maljavln' = sukunimi.
Suom.: NevansikiöVenäj.: Nev'ski = sukunimi.
Suom.: MerisillanhoviVenäj.: Mer'siljakov' = sukunimi.
Suom.: PuukodinhoviVenäj.: Po'godin'ov = sukunimi.
Suom.: MartinhoviVenäj.: Marän'ov' = sukunimi.
Suom.: MaaseppäVenäj.: Ma'zeppa = ruhtinassuvun nimi.
Suom.: Saloväki = metsäväki.Slaavil.: S'lovakl = kansanheimo.
Suom.: KivihoviSlaavil.: Ki'jov'Nyt: Ki'j'ev'.
Viimeksi mainittu nimi on ehkä pikemminkin muodostunut sanastaKiviovi, joka lyhennetyssä suomenkielessä lausutaan tänäkin päivänäKiv'ov. Kaupungin jättiläismäinen "kultainen portti", josta vieläkin on jäännös nähtävissä, oli nimittäin rakennettukivestä.
Sukunimi: Maaseppä = "Ma(a)zeppa" muistuttaaSepän linnanimeä, mikä on sangen hyvin säilynyt aivan saksalaistuneilla paikkakunnilla, kuten esim. Meklenburgissa Ros'tock'in = (Ruusuntukki) eteläpuolella. Siellä on vanha asumus linnanraunioineen. Se on:
SepänlinnaNyt: Ze'pelin.
Sieltä on maailmankuulun Kreivi Zeppelinin suku kotoisin.
Kuten tunnettua, on "seppä" ammoisista ajoista ollut suomalaisten kesken suuressa arvossa. Se arvonimi on kaikilla aloilla osottanut taitoa ja viisautta (Sanaseppä, runoseppä, rautaseppä, puuseppä, kultaseppä, tietoseppä, aseseppä; siis sekä henkistä että käytännöllistä taitoa ja taidetta). Kalevalassa on "seppä" viisauden veli. Ja Egyptissäkin "teki seppä taivaan":Ze paistos = He paistos.Sepän hohto = Zeba ho(h)t, mikä egyptiläinen nimi on raamatussakin säilynyt Israelin JumalanJahveaohella.
Huomaamme siis, että KalevalanYlimerinen seppä = seppo Ilmarinen,Egyptissäkin oli tunnettu ja hänet kuvataan, esim. Lontoon BritishMuseum'issa säilytetyssä, sieltä tuodussa AbydokivessäSepänterähankoeli hiilihanko kädessä.
Sepän terä(hanko)tulikin sitten taidon ja vallan tunnusmerkiksi. Egyptiläisten jumala Osiris esim. on kuvattuna sellainen sepän terähanko ja piiska kädessä.
Tämä hiilihanko =Sepänterä = Zep'ter' = Scepteron vieläkin meidän keisareillamme ja kuninkaillamme juhlatilaisuuksissa käsissä "valtio-omenan" kera, jota pidetään vasemmassa kädessä. "Valtio-omena" on taivaan pallo, eikä omena. — On tosiaan kuvaavaa, että Germanit, "sivistyksen edustajat", kuvittelevat tätä palloa "omenaksi". Omena kaiketi oli parasta "Omenasaksain" mielestä.
Kun siis sekä kuninkaat että keisarit vieläkin, juhlatiloissa esiintyessään, pitävät käsissään seppä Ilmarisen tunnusmerkkiä, niin eipä ole ihme, jos sepon suvusta, Zeppelinistä, tehtiinkin kreivi.
Pallastienoossakin[34] (Palestiinassa) on lounaaseen Jerusalemista:
SeppäläNyt: Sephala (vokaalisointu hävinnyt).
Sitäpaitsi on siellä paikka, jonka nimi onSebbe = Seppä.
Siirtyäksemme pyhästä maasta Riian lahden rantamille,[35] on siellä paikan nimi:
SepänkyläNyt: Sep'kyl'.
Noin 25 kilom. Dortmundin pohjoispuolella on Westfalenin hiilialueella:
SepänraadeNyt: Seppenrade.
Muualla taasen on:
SepänpeltoNyt: ZeppenfeldSepänrantaNyt: Zepperan'' (myös Zepperen).
Sitä paitsi on sielläSepänlinnalyhentynyt nimeksiZep'lin', josta on muodostunut paikannimiZepling. Magdeburg'in (Mahtivuori) lähellä on:
SeppänikkiläZeppe(r)nick''.
Nikkiläon vieläkin tunnettu suomalainen nimi.
Ehkä tässä nyt on kylliksi puhuttu arvossa pidetystä sepän säädystä, kunnes suomenkieli ilman aseiden kalsketta nousevi uudelleen norosta ja rustavi runosepät laulamaan siten, että toteutuu Runebergin ennustus:
"Ja kerran laulu synnyinmaan korkeemman kaiun saa."
* * * * *
Tiedämme että Venäjän valtakunnan perustajalla, Rurikilla, oli henkivartijajoukkona miehiä Ruusunlaks'ista eli Roslagen'ista.
Että kieli siinä osassa Ruotsia ei vielä siihen aikaan ollut erikoisen "germaanilaista", käy selville siitä nimestä, minkä Rurik antoi varjelusjoukolleen.
Sanavarjelustulee sanastavarjo("Hänen siipiensä varjossa" = suojassa, varjeluksessa).
Siis: Varjelusjoukkoeli: VarjojoukkoSiitä: Varjjågja: Varjag.
Kun nämät varjojoukot eli Varjag'it olivat kotoisin Roslagen'ista, niin kutsuttiin kaikkia sieltä saapuneita sittemmin "Varjag'eiksi".
Koska Sveitsiläisiä — Alppien köyhiä ja uskollisia miehiä — on käytetty portinvartijoina jo Roomassa, sekä paavien ja keski-ajan ruhtinasten henkivartijoina, on Sveitsiläinen eli Schveitsàr saanut myös merkityksenvartija, samoin kuinvarjojoukko = varjag, Rurikin ja hänen jälkeläistensä keskuudessa oli.
Tästä varjag-nimestä muodostivat gotilaiset merirosvot itselleen nimen: Väring (Varjelus), mutta se nimi ei heille ole oikein sovelias, sillä eivät he erikseen ketään varjelleet. Päinvastaista heistä voidaan sanoa.
Varjo-sanasta on n.s. "puhdas" ruotsinkieli muodostanut sananvärjo, joka merkitsee huostassa olemista, suojaa, varjelusta.
Suomalaisesta sanasta:
Kartanonvarjelija, tulee:Garda''varj'''Ja siitä ruotsal.: Gårdvar = kartanokoira.
On omituista että tästä "varjeluskoirasta" ruotsalaiset ovat muodostaneet suden ruotsalaisen nimen: varj, varjen.
Varsinaiset germanit, saksalaiset, eivät ensinkään tunne suden varj-nimeä, jotenka on selvää, että gotilaiset suomalaisesta alkukielestä muodostivat — kiukkuisen kartanonvarjelijan, koiran, nimestä — suden varj-nimen.
Tulemme Fennoskandiaa koskevassa teoksessamme näyttämään mitenkä gotilaiset — joiden kieli, heidän vaeltaessaan kautta Keski-Europan, oli muodostunut sellaiseksi vastenmieliseksi sekamelskaksi, jollaisena se tavataan Ulfvilan codex argenteuksessa[36] — vaeltaessaan eteenpäin pohjoismaiden alkuperäisen suomalaisen kansan keskuudessa, ja sen ajan jälkeenkin, omaksuivat joukon lainasanoja pohjoismaiden alkukielestä, sanoja, joita eivät heidän heimolaisensa Itämeren eteläpuolella tunne.
Germanilaisen kielitutkimuksen isä, kuuluisa Jakob Grimm, on jo osottanut, että ruotsinkieli on saanut kaikki sellaiset germaneille tuntemattomat sanansasuoraan suomenkielestä.
Rautakauden hurjien Götien onnistui tietenkin tappaa pronssikauden miehet, mutta heidän fennokelttistä kieltään he eivät yhtä helposti saaneet hävitetyksi. Joskin "skridfinnit" ja kainulaiset miehissä otettiinkin hengiltä, niin jäihän toki eloon vaimoja ja lapsia, joiden suusta ruotsinkieli lainaili jopa leikkisanojakin, kuten "tummitott", suomalaisesta "tuomiototta" — se sormi, jolla painettiin sinettimerkki, todistukseksi siitä, että asia oli totta.
Ei kukaan väittäne että germaanit tuntevat totta-sanan. Sen sijaan oli jo egyptiläisten totuuden jumalan nimenäTott. Historian takaisina syntyaikoina onkin fennokeltiläinen kansa lähtenyt Egyptistä.
Toinen huomattava vanha lainasana ruotsinkielessä on "kurragömma" (piilosilla olo). "Kuru" suomenkielessä merkitsee juuri halkeamaa, luolaa, notkoa y.m. piilopaikkaa. Siten näkyy jo pikkuseikoistakin mikä kieli on alkujaan täällä yksin vallinnut.
"Sanat suussani sulavat", sanotaan Kalevalassa. Totta tosiaan ovatkin suomenkielen sanat tuhansien vuosien kuluessa sulaneet merkillisellä tavalla, esim. Ruteenien kansan kesken. Nykyisen sodan ajoilta tunnemme heidän asumasijoiltaan:
Suom.: Perä-kemi-saloMurteessa: Per'kem'salRuteenil.: P'r'ch'my-s'l' paikka Galitsiassa (Kalliosijassa).
Siten on suomenkieli Europassa 3-4 tuhannen vuoden kuluessa hajonnut "eri kieliksi". Ja kun tämä hajaannus idässä ja lännessä tapahtui eri tavalla, muodostui uusia kansallisuuksia, jotka jo nyt luulevat olevansa eri rotuja.[37]
Kun kansojen kehitys ei vielä ole selvinnyt "kirjanoppineille" kielimiehille, vaan ainoastaan muutamille syvämietteisille luonnonfilosofeille, kuten Darwin'ille, Taylor'ille y.m., niin sellaista tietoa ei kohtuudella voi odottaa valtiomiehiltä, jotka edelleenkin puhuvat eri kansoista ja roduista, sen sijaan että tulisi puhua saman alkukansan eri lajeista ja lajihaaroista.
Jos tältä korkealta kannalta katselee nykyistä maailmansotaa, niin ei voi moittia siitä valtiomiehiä, vaan "oppineiden" opin puutetta.
Totuus jossakin asiassa voi olla ainoastaanyksi, mutta viime aikoina kun julistettiin jossakin maassa jokin totuus, niin naapurimaassa saatettiin aivan päinvastainen asia julistaa totuudeksi.
Niin kauvan kuin oppineet ovat eripuraiset, ovat kansatkin riitaisia. Kansojen veljeytyminen voi tapahtua ainoastaan tieteen yleismaailmalliseksi tulemisen kautta.
Minun tietääkseni ei tiede ole koskaan rohjennut suoraan kieltää raamatun selvästi lausumaa väitettä,että kaikki kansat muinoin puhuivat samaa kieltä. Mutta tämä tosiasia on ainakin tahdottu sivuuttaa olkapäiden kohauttamisella.
Haluanpa teoksillani todistaa, ettätämä raamatun sana on puhdasta totta, sanasta sanaan.
On päivän selvää, ettäMaa-laji, alkukansa, levitessään ja liikkuessaan syntysijoiltaan, puhui samaa kieltä, ennenkuin se hajaantui eri lajeihin ja haaroihin. Oli siis aika, jolloin kaikki ihmiset puhuivat samaa kieltä.
Meidän aikanamme, kun jo on syntynyt tuhansia eri kielimurteita — eiväthän eri neekeriheimotkaan ymmärrä toistensa kieltä — ja monet tärkeätkin kielet ovat kuolleet[38] tahi hukkuneet toisiin kieliin tasangoilla, joilla paimentolaiskansat, metsästäjät, Avarit, Hunnit, Germanit y.m. ovat taistelleet ja sekaantuneet — voimme luonnollisesti löytää vaan jälkiä yhteisestä kielestä Europan enimmin piilossa olevilta seuduilta:Suomen saloilta, Pyrynnäisiltä vuorilta[39]ja Alppien rauhallisista laaksoista.
Ruotsalaisen "kotiseutututkimuksen" tässä maassa huvitellessa itseään sillä, että se koettaa "selitellä pois" suomalaisia paikannimiäSuomessa[40] voidakseen kerskua jonkun pitäjän tahi paikkakunnan olleen muka "meidän asemamme", "meidän oikeutemme", "meidän kielemme" alkusijana, koetan minä puolestani huvittaa sanottua kotiseutututkimusta osottamalla teoksissani, että löytyy suomalaisia paikannimiä Alpeilla ja niiden tienoilla, jossa ne ovat useissa tapauksissa säilyneet meidän päiviimme saakka muuttumattomina. —
Mutta emme tyydy ainoastaan Alppimaihin, vaan tulemmepa osottamaan suomalaisia paikannimiä kaikkialla: Europassa, Aasiassa ja Afrikassa, sikäli kuin kuvauksemme meidät vähitellen vie sinne saakka.
Toivoakseni voin vielä saada, ellei "kirjanoppineet", niin ainakin ymmärtäväiset ihmiset, lähellä ja kaukana, vakuutetuiksi siitä, että sekeltiläinenkieli, joka Suomen metsissä on säilynyt kansainvaellusten sotkuista, on juuri se kultainen avain, joka avaa tien kaukaisen muinaisuuden salattuun arkistoon sekä sen vaikeasti luettaviin ja tulkittaviin kirjoituksiin.
Ne, jotka käyvät tämän ainoan ja viimeisen keltiläisen kielen kimppuun siinä harhaluulossa, että he siten ritarillisesti puolustavat vähäistä, ahdistuksessa olevaa germanilaista vähemmistöä — jonka suuri suomalainen "kansanjoukko" muka uhkaa hukuttaa — ne Don Quichottet ovat vastustajiani.
Tätä taistelua on käytävä avoimin kypärin ja rehellisin asein — jopa kovilla sanoillakin, joita en aijokaan säästellä.
Kenenkä puolella todellinen ritarillisuus on, sen aika näyttäköön.
Sanon peittelemättä, ettei minulla tässä taistelussa ole sen kummempaa selkänojaa kuin minkä muodostavat muutamat varattomat toverit ja ehkä pari miljoonaa suomalaista kansanmiestä. Mutta vastustajieni tukeena on ainakin Suomen ruotsinkielinen sanomalehdistö, useita yliopistoja ja noin 5 1/2 miljoonaa ruotsalaisia Pohjanlahden kummallakin puolella. Sitä paitsi taustassa vielä koko yleisgermanilaisuus!
Sille, joka epäilee rehellisyyttäni ja epäitsekkyyttäni tässä epätasaisessa taistelussa, vastaan ainoastaan:
"Honny soit qui mal y pense!"[41]
En kuulu mihinkään valtiolliseen puolueeseen, en mihinkään "koulukuntaan", en mihinkään yliopistoon; en nauti ruhtinasten suosiota.
Mutta olen sittenkin valmis, milloin tahansa, missä tahansa ja millä yleisellä kielellä hyvänsä puolustamaan kaikkia niitä väitteitä, joita olen tehnyt ja tämän teoksen seuraavissa vihoissa tulen tekemään.
"Kultaa kujaiset täynnä,Hopiata tanhuaiset, —Eikä ole ottajata",
sanoo suomalainen.
Mutta nytpä me sen otamme. — — —
Ken seuraa minua kautta teoksieni, hänen täytynee lopuksikin myöntää, että löytöni onkultaasille, joka haluaa henkistä kultaa.
Mitenkä sokeiksi kielipolitiikasta ja puolueraivosta meidän ruotsia puhuvat "Finländarimme" ovatkin tulleet, niin on kuitenkin suomivihaajain lukumäärä heidän keskuudessaan häipyvän pieni. Kuitenkin voi jo maaseudullakin tavata talonpoikia — ruotsia puhuvan Uudenmaan väestössä —, jotka, puhuen mitä "ruotsalaisen kansanpuolueen" herrat ovat heille syöttäneet, väittävät suomalaisia "vihollisikseen".
Onko ruotsia puhuva Uudenmaan talonpoika jo tosiaan niin päästään pilalla, että hän on voinut unhoittaa, etteivätsuomalaisetole häntä vuosisatoja rasittaneet ja kiusanneet vaan että hänen pahimpina vihollisinaan ovatkin olleet juuri ruotsalaiset herrat.
Tähän vastaaminen panee mielen apeaksi. Uusmaalainen on tosiaankin sellaisissa olosuhteissa saanut niin paljon kärsiä, että hänen henkiset kykynsä ovat puutuneet ja väsähtäneet.
Väitetään ruotsalaisella Uudellamaalla löytyvän seutuja, joissa talonpoikaiskansa tulee toimeen jokapäiväisessä puheessa noin 5-600:lla sanalla.[42] Sen sijaan suomenkielen sanavarasto kansan kesken käsittää "yli 200,000 sanaa", kuten professori O.M. Reuter kirjasessaan "Suomen luonto, kansa ja sivistys", siv. 66, sanoo.
Toisena peloittavana todistuksena uusmaalaisten henkisestä herpautumisesta ovat ne kansanlaulut, jotkatodellaovat uusmaalaisia, eivätkä kuluneita ballaadeja tahi romansseja, mitkä ovat vuotaneet herrojen hoveista keittiön kautta kansan joukkoon.
Jos on totta, että "hedelmistä puu tutaan", niin lieneepä paikallaan tässä julkaista jokin todellinen uusmaalainen kansanlaulu, jonka Z. Topelius on aikanaan kansan suusta saamana julkaissut.[43]
Kansanlaulu.
(Srömforsin eli Ruotsinpyhtään pitäjästä).
Kah, hyv' iltaa, terveeksi,Valittuni, armaaniKuink' on maailmassa asias nyt?
Ootko terve, voimissasNiinkuin luulen olevas,Onko hauskaa? Se iloni on.
Onko rahaa, kultoaSulla arkullisia?Jospa on, sepä hauskuuteni.
Kun mä sua muistelenLiikkuu veri suonien,[44]Älä unohda mua, kultaseni!
Katso kiiltäväisiäTaivaan pikku tähtiäÄläs maahan lenteleviä.[45]
Ennen meret kuivukootNiinkuin rantain hietikotKuin mä lemmin muuta neitosta.
Vertaillessa tätä surkean jokapäiväistä runon tekelettä niihinsyvämietteisiinjaihmeellisiin suomalaisiinkansanlauluihin, jotka käännöksinäkin ovat ihastuttaneet ja ihmetyttäneet Europan sivistyskansojen vaativimpia kaunosieluja, tulee totisesti kysyneeksi mitenkä on selitettävissä, että meidän ruotsia puhuvat uusmaalaisemme rohkenevat esiintyä muka Suomen sivistyksen edustajina. —
Tosiaankin! Jos sivistystehtäviin kuuluu tuottaa maahan "Lippupunssia" Ruotsista, konjakkia Ranskasta, korutavaroita ja hiuksia Saksasta, niin onpa silloin Helsinkikin sivistysahjo. — Silloinpa Helsinki on kerrassaan etevämpi kaikkia muita kaupunkejamme, sillä pääkaupunkiin tuodaan vuosittain ulkomailta tavaraa noin 100 miljoonan markan arvosta, mutta sieltä viedään ulkomaille vaan noin 16 miljoonan arvosta!
Tämä "sivistystyö" ei kaipaa enempiä selittelyjä.
Ellei muu Suomi olisi tuotannosta rikas ja elleivät maaseutukaupunkimme — maamme todelliset, vanhat sivistyskeskukset — pystyisi maasta tavaraa viemään, niin kuolisipa Uudenmaan pääkaupunki tuossa tuokiossa.
Äsken esittämämme uusmaalainen kansanlaulu ei suinkaan ole ainoa laatuaan, mutta olkoon se näytteenä minkälaatuiseen "runouteen" ruotsalainen rahvas pystyy.
Sellainen on sivistys, jota ruotsalaisuus Suomessa edustaa. Se on heikko maininki länsi-europalaisista sivistyslaineista. Ja tätä sivistystä tahdotaan meillä säilyttää.
Kun nyt sellaista teennäiskultuuria vastaan tahdon saada nousemaan vanhemman, korkeamman ja syvemmän kultuurin, joka kuvastuu Suomen suomalaisessa kielessä ja kansanrunoudessa, niin toivoakseni lukija hyvin muistaa, etten sentään ole yksin tässä puuhassani.
Melkein kaikki Suomemme suurmiehet, joista monet ovat olleet ruotsia puhuvia pohjalaisia, ovat tavalla tahi toisella työskennelleet saman asian puolesta.
Runeberginrunous kokonaisuudessaan tarkoittaa herättää ruotsinkielisiä ymmärtämään ja rakastamaan Suomen suomalaista kansaa.
Muutamat pohjalaiset, kutenJuhana Wilhelm Snellman, M.A. Castrén,Yrjö-Koskineny.m. ovat uhranneet koko elämänsä työn tämän samanSuomen kansan hyväksi ja hankkiakseen halveksitulle, ikivanhallesuomenkielelle kunniakkaan aseman.
Älkäämme koskaan unhottako mitäZ. Topeliuson sanonut suomenkielestä. Se on kuin herätyshuuto monelle supisuomalaisestakin kodista lähteneelle, monelle, jonka korvan ja kansallistunnon "korppien rääkynä" on sokaissut siten, että hän on unhottanut "ensimäisen rakkautensa".
Näin kirjoitti aikanaan Z. Toppelius:
"Nyt on jo enemmän kuin kolmesataa vuotta siitä, kun suomenkieltä ensin ruvettiin käyttämään painetuissa kirjoissa. Sen vuoksi, että raamattu suomennettiin Länsi-Suomessa, tuli Länsi-Suomen murre varsinaisen kirjakielen perustukseksi ja varhaisemmin kehittyneeksi. Nyt on myöskin ruvettu kieltä rikastuttamaan käyttämällä siinä mitä parasta sen eri murteissa löytyy, ja useat ahkerat tutkijat ovat tutkineet kielen omituisuuksia, joten suomenkielen kielioppi kohta on parhaiten selvitettyjä kielioppeja koko maailmassa.
"Ja suomenkieli ansaitsee itsensä tähdenkin kaiken sen suuren rakkauden ja huolen, jolla sitä hoidetaan. Ei ole useaa kieltä, jotka niin selvästi sekä niin runsailla ja hienoilla muodoilla voivat ilmoittaa ajatusten moninaisuutta ja tunteiden vivahduksia kuin suomenkieli. Eikä myöskään ole useita, jotka voivat niin ihmeteltävän osaavasti kuvata luontoa. Vieras, puolueeton mies, kuuluisa tanskalainen kielentutkija, nimeltä Rask, kertoo tästä kielestä seuraavilla sanoilla:
"'Suomenkieli on luonnonraittiimpia, säännöllisimpiä, helpoimmin muodostuvia ja soinnullisimpia kieliä maan päällä. Siinä on kaunein kerakkeiden ja ääntiöiden sopusointu, jossa suhteessa se on aivan italiankielen kaltainen. Siinä ei ole ollenkaan noita inhoittavia suhuäänteitä eikä noita kovia ja kankeita ääniä, joita esiintyy slaavilaisissa kielissä ja lapinkielessä. Siinä on aivan määrätty sointu, niinkuin ranskankielessä. Siinä on myöskin useampia muotoja ja vähemmän taivutustapoja ja poikkeuksia kuin latinassa, s.o. suurempia etuja ja vähemmän vaillinaisuuksia. Siinä on tavattoman paljon sanain haaraannuksia ja yhdistyksiä, niinkuin kreikan- ja saksankielessä.Se näyttää siis valinneen ja yhdistäneen mitä parasta on muissa Europan kielissä; mutta koska ei mitään täydellistä ole taivaan kannen alla, niin ei ole suomenkielelläkään sitä, mikä näyttää olevan tärkeämpää kuin kaikki sisälliset edut, nimittäin suurta kirjallista käytäntöä, laajaa alaa, lähempää yhteyttä heimokielten kanssa ja kunniaa olla loistavan hovin puhekielenä.'
"Sen jälkeen, kun Rask kirjoitti nämä sanat (v. 1820), on suomenkielellä ilmestynyt suuri paljous kirjoja ja sitä on enemmän vertailtu sukukieliinsä. Sitä tuntevat ja pitävät suuressa arvossa ulkomaalaisetkin kielentutkijat; mutta ruhtinaat ja hovit eivät puhu suomenkieltä, ja Europan muille kansoille on tämä kieli niin ymmärtämätöntä kuin lintujen liverrys. Ainoastaan joskus kuuntelee muukalainen ihmetellen Suomen kansanlaulujen sointuvia sanoja. Ja lukiessaan kauniita runoelmiamme muille kielille käännettyinä, hän ei tiedä, kuinka paljon syvällistä tunnetta kääntämisessä on haihtunut pois. Sillä suomenkieli on kuin läpikuultava harsovaate, jonka läpi kauttaaltaan hohtaa kansan henki. Se on Europassa vielä löytölapsi, joka on kapaloitu silkkiin, mutta pantu autiomaalle heitteille.Kun tämä lapsi kasvaa ja voi näyttää toteen sukuperänsä, niin tunnetaan siinä vielä kuninkaantytär. Se on kerran tuleva yhtä rikkaaksi suurista ajatuksista, kuin se nyt on rikas viattomasta ihanuudesta. Se voi vielä kerran julistaa mitä parhainta ja ihaninta ihmissydän on synnyttänyt. Sillä siihen on Jumala antanut sille suuria, kuninkaallisia lahjoja, ja tätä lasta tulee meidän käsillämme kantaa ulos maailmaan."
Z, Topelius.
Siten ajattelivat Suomen todelliset suurmiehet suomenkielestä, mutta niitä henkilöitä, jotka seuraajina nyt istuvat heidän opetusistuimillaan Suomen yliopistossa, ei innostuta Z. Topeliuksen äsken kerrotut tietäjäsanat, jotka kuitenkin vielä tulevat sanasta sanaan toteutumaan.
Onpa sekä vanhempia että nuorempia ranskalaisiakin tutkijoita, jotka ovat myöntäneet, että se kultuuri, joka kuvastuu suomalaisessa kansanrunoudessa ja suomenkielessä, on Europassa ensimäisten joukkoon kuuluva.
Annan tässä sananvuoron meidän yliopistomme professori-vainajalle, ystävälleniO.M. Reuterille, joka — sokeana, istuen sairasvuoteensa reunalla, josta hän ei enää noussut — lausui: "jospa vielä olisi näköni jälellä, niin auttaisinpa mielelläni sinua!"
Hän voi kuitenkin olla asialle avuksi kuoltuaankin. Julkaisen tässä kappaleen hänen teoksestaan "Suomen luonto, kansa ja sivistys", johon hän puolestaan lainaa kuuluisan ranskalaisen kansatieteilijänQuatrefages'inlausunnon:
"Mistä ajoista saakka kantele oikeastaan on peräisin, sitä ei voida varmuudella ratkaista, mutta varmaa on, että se löytyi suomalaisilla jo pakanuuden aikana.
"Suomen runous kertoo, että sen keksi eräs kansan sankareista, Väinämöinen, laulaja ijänikuinen, joka valmisti sen kohtaloaan itkevästä, yksinäisestä koivusta; varusti sen Suomen kansan lempilinnun, kukkuvan käkösen, suusta valahtaneesta hopeasta ja kullasta tehdyillä vääntimillä ja sulhoaan odottavan impyen hiuksista tehdyillä kielillä. Tällä kanteleella hän sitten soitti niin, että kaikki elävät olennot, jopa ilman, maan ja merenkin haltiat, lähestyivät kuuntelemaan soittoa, joka sai kaikki, jopa soittajan itsensäkin, kyyneleihin".[46]
"Tässä soitinlaitteen keksintöä koskevassa kertomuksessa on", lausuu ranskalainen kansantieteilijä Quatrefages, "totisesti sanomattoman paljon enemmän runollisuutta kuin klassillisessa sadussa, mikä kertoo Apollon kiinnittäneen kielet satunnaisesti löydettyyn kilpikonnan kuoreen. —
"Tässä on Suomi voittanut Kreikan."
* * * * *
Näin sanoi professori, jonka äidinkieli oli ruotsi; näin sanoi ranskalainen kuuluisa tiedemies Quatrefages.
Toinen ranskalainen,M. Léouzon le Duc, joka jo vuonna 1845 julkaisiParisissa ranskankielisen käännöksen Kalevalasta, kirjoitti:
"Il semble que chaque habitation soit comme un sanctuaire, où le génie de la poesie se plaît à rendre des oracles … les femmes aussi sont poètes, elles composent en travaillant."
("Tuntuu kuin jokainen asumus olisi kuin pyhäkkö, jossa Runotar viihtyy yhdessä Tietäjättären kanssa … myöskin naiset ovat runoilijoita ja runoilevat työskennellessään.")
Sillä tavalla kirjoitti Léouzon le Duc vuonna 1845. Mitä hän nyt kirjoittaisikaan, kun löytyy koottuna monta kymmentä kertaa enemmän kansanrunouttamme kuin silloin! Olen kuullut joskus henkilöitten, joiden mielestä sivistys ilmenee kauluksista, kalvosimista ja maksamattomista vaatetuslaskuista, lausuvan, ettei suomalainen kansanrunous, olipa se miten ylevä tahansa, todista Suomen kansan korkeampaa kultuuria.
Mutta kun sivistyskansat aivan oikein kunnioittavatrunoilijoitaanja suurmiehiään, niin totta kaiketi kokonaisellerunoilevalle kansallekinon annettava arvonsa, ja tottapahan sen henkinen taso on korkeampi kuin sellaisten kansain, jotka eivät koskaan ole runouteen pystyneet tahi ovat sen taidon menettäneet!
Sitä paitsi suomalaisten kansanrunous edellyttäätietoja ja taitoja, kuten yleisesti on tunnettua. ProfessoriO.M. Reuterlausuu ennen mainitussa teoksessaan siitä seuraavasti:
"Mutta Suomen kansalla on muitakin kuin 'Kantelettareen' koottuja lauluja. Kootut 'Loitsurunot' ovat sangen lukuisat. Loitsurunojen manaukset viittaavat muinaissuomalaisten schamanismiin, joka vielä on ominainen suomalaisten Pohjois-Aasiassa oleville pakanallisille veljeskansoille. Mutta suomalaiset tietäjät ovat kohoutuneet loitsujen laulajiksi. Ihmeittensä tekemiseen he eivät kaipaa noitasauvoja eikä salakähmäisiä temppuja. Laulettu sana riittää. Välttämätön ehto on kuitenkin se, että sana ja laulu tulee eläväksitiedonkautta ja syntyjen syvien tuntemisen kautta, kun on tiedettävä aineiden y.m. 'syntysanat'. Tämä on suomalaisten loitsussa erikseen huomattava piirre.
"Kaikkein huomattavimmat Suomen kansan lauluista ovat kuitenkin epilliset runot (kertomarunot), jotka nyttemmin ovat kootut suureksi kansallisepokseksi, Kalevalaksi. Tämän alan suurimpain ulkomaalaisten tutkijain mielipiteen mukaan on Kalevalaa syystäkin pidettävä maailman muiden suurien eposten vertaisena. Luonnon ja luonteen kuvauksissa se osittain voittaa kreikkalaistenkin molemmat kansallissankarikertomukset.[47] Sen sijaan eivät suomalaiset ennen näiden tarujensa syntymistä olleet tehneet sotaisia sankaritekoja, jotka olisivat tunkeutuneet kansan tietoisuuteen ja sen johdosta ilmenneet sankarisatuina. Tämä seikka ja se voimallinen vaikutus, minkä pohjoinen luonto teki Suomen miettivän kansan mielikuvitukseen, vaikutti, että luontoon syventyminen sai enemmän jalansijaa ja pysyi muuttumattomana sen epillisessä runoudessa. Sen vuoksi Kalevalassa olevat tarut ovat paljoa lähempänä luonnollista alkuperäänsä kuin Homeron lauluissa olevat. Epilliset kuvaukset tulevat sen johdosta enemmän salaperäis-mielikuvituksellisiksi kuin taiteellisesti muovatut kreikkalaiset, mutta suomalaiset kuvaukset vaikuttavat erityisesti suurenmoisuutensa, sisäisen rikkautensa ja niissä ilmenevien ajatusten syvyyden vuoksi. Suomalaisten laulamat sankarit eivät tee urotekojansa paljonkaan miekan avulla, vaan sen sijaantiedon, sanan kaikkivoittavalla voimalla, piirre, mikä on, kuten äsken mainitsimme, ominainen suomalaisille.
"Suomalaisten mietteisiin taipuvasta luonteesta johtui, että he etusijassa lauloivat koti- ja sukulaisuussuhteistaan sekä luonnosta, jonka kanssa he olivat niin läheisessä kosketuksessa.
"Mutta juuri sen vuoksi onkin Kalevala aivan erikoinen, Suomen kansan luovan mielikuvituksen tuote.
"Joukko erilaatuisia kansanrunoilijoita on toisistaan tietämättä tehnyt yhteistyötä tämän suuren teoksen luomiseksi, joka toisaalta antaa niin erinomaisen kuvan muinaissuomalaisten maailmankatsomuksesta sekä uskonnollisista ja siveellisistä katsantokannoista; ja taas toisaalta heidän kotielämästään, jopa sen pienimmistäkin vivahduksista.
"Paras todistus suomalaisten rakkaudesta lauluun ja runouteen on siinä, että vanhat pakanalliset laulut ovat monien satojen vuosien kuluessa voineet säilyä kansan suussa, josta ne vasta tämän vuosisadan keskivaiheilla on muistiin merkitty.[48]
"Tällaisia lauluja laulamalla lyhensi kansa polvesta polveen iltapuhteensa.
"Muiden huvien joukossa pidettiin parhaimpana ajanviettona runojen laulamista ja niiden tarkkaa kuulemista. Kautta koko Suomen levinneet ovat, kuten ennen muinoin runot, nyttemmin kansansadut, joita suomalaisilla on suurempi määrä ja vaihtelevampaa laatua kuin ehkä millään muulla kansalla koko Europassa.[49]
"Suomenkieli soveltuu aivan erikoisesti laulantaan, sillä harvat kielet ovat siihen niin soveliaat kuin suomenkieli."
Näin osaavasti lausuu O.M. Reuter ajatuksensa Suomen suomalaisen kansan runoudesta.
Myöskin maailman kuulu ranskalainen maantieteilijäElisée Recluslausuu:
"Suomalaisten runollinen kieli on kaikista muista kielistäpehmein ja soinnukkainja sitäpaitsi on kieli erittäin rikasta."
Myöskin englantilainenAbercrombyon teoksessaan "The Pre- and Protohistoric Finns", Lontoo 1898, syventynyt suomalaisissa runoissa asuvaan mystiikkaan ja runolliseeni loitsuvoimaan.
Samoin on tehnyt kuuluisaJakob Grimm, germanilaisen kielitutkimuksen isä, joka lausui suomenkielestä:
"Eine der wohllautendsten and gefägsten des Etdbodens."
("Suomenkieli on kaunissointuisimpia ja taipuisimpia kieliä koko maapallollamme.")
Ja Kalevalasta lausuu sama Jakob Grimm teoksessaan: "Über das FinnischeEpos" ("Suomalaisten epoksesta") seuraavasti:
"…Um die epische Poesie aber steht es weit anders, in der Vergangenheit geboren, reicht sie aus dieser bis zu uns herüber, ohne ihre eigne Natur fahren zu lassen, wir haben, wenn wir sie geniessen wollen, uns in ganz geschwundene Zustände zu versetzen. Ebenso wenig als die Geschichte selbst kann sie gemacht werden, sondern wie diese auf wlrklichen Ereignissen, beruht sie auf mythischen Stoffen, die im Altertum wacher Stämme obschwebten, letbhafte Gestalt gewannen und länge Zeiten hlndurch fortgetragen werden konnten. Sie kommt also schon Völkern zu, deren Aufschwung beginnt, und gelangt zur Blütezeit bei solchen, die jener Stoffe mächtig die ganze junge Kunst der Poesie darüber zu ergiessen vermochten; aber ein Grund und Anfang musste immer, man weiss nicht zu sagen wie, vorhanden sein und gerade auf ihm beruht der Dichtung unerfindbare Wahrheit…"
("… Epillisen runouden laita taasen on aivan toisenlainen. Muinaisuudessa syntyneenä ulottuu se sieltä meidän aikaamme saakka, menettämättä omaa luonnettaan. Meidän tulee, jos tahdomme siitä nauttia, asettautua aikoihin menneisiin. Aivan kuten historia ei synny itsestään, vaan perustuu todellisiin tapahtumiin; samoin epillinen runous perustuu taruaineksiin, jotka muinaisuudessa liikkuivat virkeämpien kansanheimojen mielissä ja vähitellen saivat kuin elävän muodon ja sitten kautta aikain kulkivat perintönä. Nämät tarut vakaantuvat kansoissa, jotka alkavat edistyä ja ne pääsevät kukoistukseensa sellaisissa, jotka, omaten sellaisia taruja, taisivat vuodattaa niihin koko nuoren runoutensa; mutta jokin pohja ja alku, vaikka ei tiedetä millainen, täytyi tarulla olla ja juuri siitä riippuu vaikeus löytää tarun todellista pohjaa.")
Myöskin Martin Buber, Schiefnerin saksankielisen Kalevala-käännöksen uudistaja, sanoo suomenkielestä:
"…sie scheint nicht für die Rede, scheint zuerst für den Gesang geschäften; ihre Worte enden meist auf Vokale und selten stossen mehrere Konsonanten zu einem spröden Laut zusammen — und der grosse finnische Forscher Porthan sagt von ihr;…
"ihr Geist sei dem Streben der Volkssänger sonderlich günstig…"
("… Se (suomenkieli) näyttää tulleen luoduksi ei puhetta, vaan ensi sijassa laulua varten; sanat päättyvät enimmäkseen vokaleihin ja harvoin sattuu useita konsonantia yhteen kovemmaksi äänteeksi — ja suuri suomalainen tutkija Porthan sanoo siitä… että sen 'henki' soveltuu erikseen kansan runouteen.")
(Porthan: "Dissertatio de Poësi Fennica (1766-1778). — Opera selectaIII, Helsinki 1867.")
Siten ovat hengen suurmiehet sekä täällä että muualla tarpeeksi usein ja kyllin selvästi esittäneet suomenkielen ylevämmyyttä muihin nykyisiin eläviin kieliin nähden.
Mutta minun mielestäni ei ole kyllin selvästi huomautettu, että kieli, joka on saavuttanut korkeimman johdonmukaisen kehityksen, ei ole voinut muinaisuudessa olla sydänmaan kieltä, vaan täytyy sen olla sukua suurta, tuhansien vuosien keskeytymättömän kehityksen tuloksena.
Sama ajatus on epäilemättä ollut Topeliuksella, kun hän sangen sattuvasti vertaa tätä kieltä hunnutettuun kuninkaan tyttäreen. Tämän teoksen tarkoituksena on, mikäli mahdollista, osaltaan kohottaa tuota huntua, jotta kuninkaan tyttären, jota Paavo Cajander ja Jean Sibelius ovat lauluin ja sävelin ylistäneet, ja joka minun mielipiteeni mukaan on kaikkien pronssiaikakauden jälkeen syntyneitten sekakielien äiti, tuntisivat hänen lapsensa ja lastensalapset.
Moni oppinut kielimies, joka on pannut paljon huomiota professori Thomsenin lainausteoriaan, ei näytä tuntevan Antropologian[50] isää, Darwinin oppilastaTaylor'ia, joka monissa teoksissa, esim. teoksessa: "On the Origin of Aryans" (Lontoo 1889), päivän selvästi on näyttänyt, että paljon puhuttu Arjalainen "rotu" "on ainoastaan suuren Suomalais-Ugrilaisen kansanheimon haara."
Mitäpä lopuksi ovat Germanit muuta kuin muinaissuomalaisen sukupuun oksa.
Vastaisuudessa palaamme n.k. "rotukysymyksiin", jotka ovat vaan aikakysymyksiä, sillä tuhannen vuoden kuluttua eivät suomalaistenkaan jälkeläiset ole nykyaikaisten suomalaisten näköisiä, samoin kuin nykyajan Germanit eivät suinkaan ole esivanhempainsa näköiset. Tiede onkin varsin usein erehtynyt; se puhuu ajasta, kun olisi puhuttava paikasta — ja päinvastoin.
Tämä antaakin minulle aihetta vielä palata kirjaseen "Svenskt iFinland".
Katselkaamme mitenkä sanotussa kirjasessa hra Artur Eklund käsittelee "rotukysymystä". Hän kirjoittaa m.m. seuraavasti:
"Ruotsalaisella taholla on asema ollut yksinkertaisempi; siitä huolimatta että tälläkin taholla siellä täällä kartetaan sanaa "rotu" tahi epäröidään sen käsitteen oikeutusta, osottaa kuitenkin koko ruotsalaisuusliike selvää tietoisuutta siitä, että maassamme asuvat kansanheimot ovat eri pohjaa. Kun ruotsalaisuuden julistajat meillä vetosivat taaksepäin, "Viikinkiin", kuvatakseen omaa luonnettaan ja olemustaan, piili tässä muutakin kuin tyhjää kehumista ja ylvästelyä. Siinä ilmeni oikea tietoisuus siitä, että kunkin kansan syvin erikoisominaisuus esiintyy selvimmin ja kokonaisimmin kansan ollessa alkuperäisellä asteella, jolloin yleismaailmallinen kultuuri ei vielä ole ehtinyt tehdä tasoittavaa vaikutustaan, ja että toiselta puolelta katsoen juuri "viikinki" paraiten edusti niitä piirteitä, mitkä myöhempinäkin aikoina erottavat ruotsalaisen suomalaisesta. Selvä rotutunnelma oli tämän kaiken pohjana, vaikkapa se ilmaisumuodokseen valitsikin mieluummin runollisen puvun kuin selvän ja varman teorian…"
Tästä parhaiten näkyy mihin hullutuksiin "rotutunnelma" voi viedä!
Kuten aijemmin tässä teoksessa on Ruotsinmaan oppineiden lausunnoista käynyt selville, ei nimitys "viikinki" osota mitään erikoista "rotua" sen paremmin kuin kaikkien muiden kansain vastaava sanamerirosvo. Johan kerroimme ruotsinmaalaisen A.E. Holmberg'in selvityksen viikingeistä: "elinkeinona harjoitettua merirosvousta".
On tosiaan ominaista maamme ruotsalaiselle "rodulle" se, että se tahtoo omaa sisäistä luonnettaan kuvaavana omistaa itselleen tällaisen "runollisen puvun".
On toisaalta lohdullista sekä meille että viikingeille se, että "yleismaailmallinen kultuuri on tasottanut" viikingitkin siihen määrään, etteivät he enää harjoita ryöväystä elinkeinonaan, vaan nykyisin useimmasti tyytyvät perustamaan "rahanperimislaitoksia", "pankkiiriliikkeitä" y.m. vähemmin verisiä, mutta silti maallista tavaraa tuottavia elinkeinoja.
Mutta hra Eklund jatkaa:
"Meidän, nykyisten Suomen ruotsalaisten katsantokanta on jo täysin selvä. Menneisyyteen kuuluu jo se haparoiminen ja se taistelu, jonka kuluessa ruotsalaiset omaksuivat katsantokantansa. Se ruotsalaisuuden tunne, mikä silloin heräsi, on myöhemmin juurtunut syvempään ja käynyt sisällykseltään rikkaammaksi, seurustelun kautta ruotsalaisen rahvaan kanssa ja harrastuksen kautta saattaa vanhan talonpoikaiskultuurin aarteita päivän valoon, jota harrastusta parhaiten edustaa 'Brage-yhdistys', ja minkä tuloksena etusijassa on kaunis sato kansansävelmiä — näitä kansansielun hienoimpia ja tunteellisimman tarkkoja ilmauksia."
En mitenkään tahdo arvostella sitä "tunnetta", mikä on syntynyt "seurustelun kautta ruotsalaisen rahvaan kanssa." Kootut sävelmät voivat olla kauniita tahi mitättömiä, — sehän on makuasia. Mutta minä vaan huomautan, että sellaiset kuluneet polskat ja katrillit, jotka ovat peräisin Ruotsin valistusajalta, eivät ole "kansansävelmiä".
En muuten usko, että "Bragen" yks'toikkoiset tanssit Korkeasaarella tulevat olemaan erikoiseksi voitoksi "ruotsalaisuuden tunnelmalle" semmoisinaan, sillä sellaista "talonpoikaissivistystä", joka ilmenee näissä heikoissa ja värittömissä herraskartanoiden puolalaisten polskien ja ranskalaisten "ranseessien" jäljittelyissä, on kaikilla kansoilla, eikä se ole mitään ruotsalaisuudelle ominaista.
Tosin sananlasku sanoo: "kuolemansa edellä kukkokin laulaa", mutta eiköhän sopisi rimpuilla muulla tavalla kuin tanssimalla "Bragea" — haudan partaalla? Mutta hra Eklund kirjoittaa edelleen: