The Project Gutenberg eBook ofSuomen kultainen kirja IThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suomen kultainen kirja IAuthor: Sigurd Wettenhovi-AspaTranslator: J. RaekallioRelease date: October 21, 2018 [eBook #58143]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEN KULTAINEN KIRJA I ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suomen kultainen kirja IAuthor: Sigurd Wettenhovi-AspaTranslator: J. RaekallioRelease date: October 21, 2018 [eBook #58143]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Suomen kultainen kirja I
Author: Sigurd Wettenhovi-AspaTranslator: J. Raekallio
Author: Sigurd Wettenhovi-Aspa
Translator: J. Raekallio
Release date: October 21, 2018 [eBook #58143]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEN KULTAINEN KIRJA I ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Sigurd Wettenhovi-Aspa
Suomentanut
J. Raekallio
Helsingissä, Hakaniemen kirjapainossa, 1915.
"Kultaa kujaiset täynnä,Hopiata tanhuaisetEikä ole ottajata."
Suomal. sananlasku.
(Asia- ja nimiluettelo)
Suomentajan esilause.Esipuhe.
Viikinkisivistystä Uudellamaalla.Birger Jarl.Hugo J. Ekholm.A. ja S. Leijonhufvud.J.L. Runeberg.Axel Lille.Pehr H. Norrmen.
Nationalismi ja sen vastakohta.Kieliriidat.Liettuan- ja vironkieli.Götin kieli.Rurik.Oskar Montelius.A.E. Holmberg.Viikingit, pyhyyden ryöstäjiä, ruumiiden ja hautain häpäisijöitä.Lalli.Slaavilaisia nimiä.Seppälinna — Zeppelin.Varjag.Darwin.Z. Topelius.Rasmus Rask.Odo Morannal Reuter.Quatrefages.Léouzon le Duc.Elisée Reclus.Abercromby.Jakob Grimm.Martin Buber.H.G. Porthan.Paavo Cajander.Jean Sibelius.Taylor.Artur Eklund.Lalli.Kolehmainen.C.A. Nordman.T.E. Karsten.Heinrich Winckler.Pertti Uotila.Jules Martha.Vilhelm Thomsen.G. Kossinna.O. Almgren.O. Rudbeck.Väinö Salminen.Elias Lönnrot.Carl Axel Gottlund.Arthur Gleye.Ex oriente lux.
Suomalaisessa lukijassa tämä kirjanen epäilemättä herättää monenlaatuisia tunteita ja ajatuksia. On ihmeteltävää, että kirjan tekijä, ruotsinkielisestä ja -mielisestä kodista lähteneenä, on tuntenut ja tuntee suomenkieltä sekä Suomen suomenkielistä kansaa kohtaan sellaista aivan harvinaisen lämmintä rakkautta, mikä tässä kirjasessa ilmenee. Ei liene meillä tätä ennen ilmestynyt teosta, johon olisi niin huomattavasti kuin tähän koottu kaikki ne ylistelevät lausunnot, joita maailman kuuluisat oppineet ovat antaneet kauniista kielestämme. Jo sellaisten lausuntojen kokoelmana on mielestäni teoksella pysyväinen arvonsa, sillä epäilemättä tällaiset lausunnot ovat omiansa aukaisemaan monetkin silmät ja kohottamaan sitätodellista kansallistuntoa, joka etupäässä ilmenee oman kielen kunnioittamisessa ja — käyttämisessä.
Kauvas tähtäävä on tekijän edustama suunta, mikäli se koskee suomenkielen ja Suomen suvun vanhuutta. Aina muinaisen Egyptin ("Kemin") ikivanhasta historiasta hakee hän suuren suomalaisen suvun alkujuurta. Jos se sieltä vastaisuudessa niin selvästi löydetään, ettei epäilykselle jää sijaa, niin toteutuupa suunnilleen Kalevalankin sana, että Väinämöinen oli "laulajaijänikuinen".
Voitanee syystäkin sanoa, että tekijän nimijohdannaiset monestikin ovat varsin rohkeat. Olkootpa niinkin. Sellaisissa tapauksissa kuitenkin peittäkööt hänen kieltämme kohtaan osottamansa erinomainen rakkaus ja kunnioitus mahdollisen erhetyksen, ja älköön unhotettako, että monet kymmenet muut kirjassa esitetyt esimerkit ovat sen sijaan niin hämmästyttävän vakuuttavia, että ne ovat omiansa saattamaan ajattelevan lukijan syviinkin mietteisiin.
Jonkun verran oudolta saattaa suomalaisesta lukijasta tuntua kirjan sotainen luonne, siinä kun käydään tuimaa taistelua useimmille lukijoille ennestään tuntematonta kirjaa "Svenskt i Finland" vastaan. Viimeksi mainitun kirjasen omituinen sisällys ja sävy käyvät kuitenkin,Suomen kultaisesta kirjastakyllin selville; eikä lukijaa kummastuttane, jos kirjoittajan innostus taistelussa totuuden ja oikeuden puolesta saa hänet toisinaan pukeutumaan tuimaan sotisopaan ja haarniskaan.[1]
Erityisen arvon katson tällä kirjasella olevan siinäkin, että siihen on koottu erinäisten tiedemiesten muinaisten suomalaisten asuntopaikkoja koskevia lausuntoja. Ne laajentavat katseitamme liitelemään nykyisen maamme rajojen ulkopuolelle ja asettelevat sulkuja tunnetuille toiskielisten pöyhkeilyille.
Tekijä aikoo kohdakkoin jatkaa "Kultaista kirjaansa"; ainakin kolme muuta osaa on jo valmiiksi haahmoitettuna. Rehellinen työ löytää kaiketi tässäkin lopuksi palkkansa, ainakin sen kansan mielessä, jonka hyväksi tekijä on monivuotista, väsymätöntä työtä tehnyt. Kuona katoaa pois, kultajyväset jäävät tuleviin aikoihin. Intoa ja lämpöä täytyy tämän teoksen kaikessa tapauksessa nostattaa tosisuomalaisen sielussa. Eipä tiedä vaikkapa tämä teos olisi jonakin alkuna Z. Topelius-vainajansuomenkielestälausuman ennustuksen toteuttamiseksi: "Kun tämä lapsi(suomenkieli)kasvaa ja voi näyttää toteen sukuperänsä, niin tunnetaan siinä vielä kuninkaan tytär."
Suomentaja.
Taas minua tarvitahan,Katsotahan, kaivatahan.
"Annapas ajan kulua,Päivän mennä, toisen tulla,Taas minua tarvitahan,Katsotahan, kaivatahanUuen Sammon saattajaksi,Uuen soiton suorijaksi,Uuen kuun kulettajaksi,Uuen päivän päästäjäksi." —
(Kalevala 50: 491-500.)
Näillä tietäjäsanoilla ennustaa suomalaisen ikiviisauden Runoruhtinas palautumistaan.
Kansansielu on aivan oikein käsittänyt, että viisauden olemus on katoamaton — että, joskin vieraat opit joksikin ajaksi voivat saattaa varjoon oikean viisauden — niin ei se kuitenkaan ainaiseksi tukahdu.
Suomenkielen, johon on kiteytynyt lukemattomien vuosituhansien kokemukset ja viisaus kullan-, hopean- ja pronssin aikakausilta, täytyy, vaikkapa se kansainvaellusten ja ristiretkien vainoaikoina häipyikin sydänmaille, kuitenkin vihdoin astua päivän valoon. — Sen kielen, joka aikojen alkuhämärissä antoi nimet maaemon korkeimmille, lumipeittoisille vuorille:
H'aurin sankari = Aurin(ko) sankarinyt: "Gauri'sankar'"[2]
Samalla ikivanhalla kielellä oli Afrikassa Njansa-järven pohjoispuolella olevan ylänkömaan nimenä:
Jumalan maa —nyt: "Jomale'ma".
Se kieli antoi ikivanhalle Egyptille muinoin nimen:
"Kemi".
Sama kieli on tuhansia vuosia kestäneen talviunensa aikana tummissa metsissämme uneksinut ja ennustanut valon lopullista voittoa pimeydestä,Kalevan = lämmönvoittavan Pohjolan = kylmyyden asumasijan. Se kieli on muiston näkymättömille kultalevyille kirjannut tuhannet ja taasen tuhannet: Runot, Sadut, Laulut, Arvoitukset, Sananlaskut ja Tietäjäsanat, joista jäännös, noin 400,000 kappaletta kansantietoa, suunnilleen miljoona säettä vanhaa runomittaa, on vihdoin kasaantunut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran säilöön ja olivat jo sinne hautaantumassa kunnes nykyisin on päätetty niiden julkaiseminen.
Sellaisen kielen täytyy lopuksikin, kuten suuri Paikkarin torpan Elias jo syyskuulla vuonna 1847 lausui:
"vielä kerran astua sille korkealle paikalle, johon Sanskrit[3] nyt on päässyt kielimiesten kesken — —"
Ja tätä:Kallista kieltäon herätettävä uinailustaan, ellei muun vuoksi, niin ainakin siksi, että se näkisi lapsensa ja lastensalapset Europassa, Aasiassa ja Afrikassa.
Sinulle, Suomen kieli, sen vuoksi että Sinä olet sielun ja luonnon verraton ja puhdas kuvastin; sen vuoksi että Sinä todistat siitä, miten esi-isämme ikivanhoista ajoista saakka ovat ajatelleet, toimineet, toivoneet, laulaneet ja ennustaneet — siksi että Sinä et koskaan korottanut itseäsi, vaan päinvastoin vetäydyit äärimmäisiin pohjoisiin metsiin; — sinulle nyt asetumme astinlaudaksesi, jotta Sinä taasen nousisit ylös ja avaisit niiden silmät, jotka ovat heimostasi luopuneet.
Anna anteeksi kaikille niille, jotka todistavat Sinua vastaan älyn, tiedon ja opin puutteessa; — mutta älä anna anteeksi niille, jotka ovat kasvatetut Sinun tiedonpuusi alla ja kuitenkin hakevat vettä — meren takaa.
Välähytä valoa menneiden aikojen pimeyteen, taikauskoon ja erhetyksiin; opeta kansoja näkemään, että he kaikki ovat Sinun huoneestasi eksyneitä lapsia, ja opeta heitä veljinä keskenään sopimaan! —
Jos kerran tulet paratiisiisi, niin älä unhoita tätä Suomen kansaasi, tätä ainoata Sinulle uskollisena pysynyttä lastasi, joka on palellut, nähnyt nälkää ja syönyt pettua, mutta joka kuitenkin yhä on pitänyt Sinua,esi-isäin kieltä, henkeä ja hengen ilmauksia kunniassa. —
* * * * *
Ulkomailla: Saksassa, Tanskassa ja Ranskassa saamani kasvatuksen johdosta olin minä jäänyt niin vieraaksi oman maani kielelle, etten jo täysi-ikäisenä ollut aukaissut suomalaista kirjaa. —
Jo kotona — lapsena — olin sitä paitsi saanut sen käsityksen, että suomi oli palvelijain, ajurien, renkien ja halonhakkaajain kieltä.
Kukin tietää mitenkä sitkeät ovat ennakkoluulot, joita niin sanoakseni on imenyt äidin maidossa.
Jo lapsena kuulin erään "tädin" kehasevan olevansa niin paljon "ylempänä" suomen kieltä, ettei hän saanut kieltään taivutetuksi lausumaan Kaisaniemen puiston nimeä muulla tavoin kuin "Kajsa-njeemi". —
Tällaisin opein lähdin minä maailmalle…
Vasta pitkäaikaisen ulkomailla-olon jälkeen (4 vuotta — 6 vuotta — 8 vuotta — eri aikoina) ja vasta kun olin oppinut kaikki tärkeämmät n.k. "sivistyskielet" — jotenka minulla oli yli puoli tusinaa äidinkieliä — opin taiteellisilla opintomatkoillani vähän ymmärtämään ja arvostelemaan suomen kieltä.
Syvällä Hämeessä aukeni minulle uusi maailma. — Afrikantutkija ei voi lähestyä neekerikylää kysyvämmällä ja tiedonhaluisemmalla uteliaisuudella kuin millä minä tutkin jokaista riihtä, latoa, aittaa, pirttiä ja kirkkoa ja ne piirsin. Jopa tuohen ja tervan haju, vieläpä saunan savun haiku oli minulle kuin salainen aavistuksen tuoksu ajoilta ammoisilta.
Sellaisessa mielentilassa sain käsiini Kalevalan, ensiksi M.A. Castrénin, sitten Rafael Hertzbergin ja vihdoin Collanin ruotsinkielisenä käännöksenä.
Tämän ensimäisen tuttavuuden tuloksena oli se, että käänsin Kalevalan kokonaisuudessaan ranskan kielelle — riimirunona. Mutta siitä käsikirjoituksesta on toinen puoli joutunut hukkaan.
Muistan siitä esim. Aino-neidon vastauksen Väinämöiselle:
"Ni pour toi, ni pour les autresYeux je porter vierge mon coeur,Ni pour toi, ni pour les autresNatter dans mes chveux des fleurs."
Olipa vahinko että se käännös meni kaiken maailman tietä — sillä sen suuntaista ei ainakaan ranskan kielistä ollut. Ja sellaisen herkules-työn uudelleen tekeminen on nyttemmin mahdoton.
Että se kieli, jolla Kalevala oli ihmiskunnalle säilynyt, myös tieteellisesti oli arvokkaampi kuin kaikki muut nyt elävät kielet, siitä ei minulla silloin ollut aavistustakaan. Eiväthän monet "kirjanoppineet" tiedä sitä vielä nytkään. —
Tutkiessani muinaisegyptiläisyyttä Pariisissa, Louvre-museon rikkaissa kokoelmissa, (erästä tauluani "Kleopatraa" varten, joka on Aalborgin museossa Tanskassa) ja käsitellessäni Egyptin tutkijain selityksiä sekä "kuolinkirjojen" y.m. papyruskääryjen käännöksiä, hämmästytti minua heti ensi kerralla suuresti — varsin suuresti —vanhan egyptiläisen kielen ja suomen kielen kummastuttava yhtäläisyys. — — —
Mutta ajan ja paikkain suuri ero ja etäisyys sai minut sillä kerralla heittämään asian mielestäni…
Nuo ajatukset sittemmin palasivat sellaisella itsepäisyydellä, jotta tarvitsin koko tarmoni välttääkseni heittämästä sikseen taiteilijatyöni, ryhtyäkseni sen sijaan kielitutkimuksiin.
Kielitutkimushaluani auttoi vaimentamaan silloinen jokapäiväinen vieraani atelierissani Parisissa, ystäväni August Strindberg, joka vakuutti että suomenkieli oli "pötyä" ja muinaisegyptiläisyyden tutkijain selitykset ynnä käännökset aivokummitteluja.
Silloinpa esittelin hänelle muutamia vertailuja, sillä seurauksella että hän vaipui mietteisiin, ja myöhemmin rupesi hänkin "kielihullutteluun" — mutta hän innostui heprean kieleen.
Jo silloin esiin kaivamistani suomen- ja egyptinkielten yhtäläisyyksistä olivat monet niin sattuvat, niin sitovat, että minä päätin vastaisuudessa jatkaa tätä tutkimusta sikäli kuin siihen tilaisuutta sattuisi.
Piirtelenpä tähän muutamia silloin mieleeni jääneitä yhtäläisyyksiä, joihin tässä koskettelen vaan ohimennen. — Niiden tarkemman selittämisen ja todistamisen jätän toisen teoksen varaan, jonka vastaisuudessa aijon julkaista otsikolla:
Suomeksi: Egyptin kielellä:
Kemi (Kymi) = paikan nimiä, Kemi = Egyptin vanha nimi.jokien suistamoja.Maa. Má = maan jumalatar.Meri. Meri.Harmaa kissa. Harmachis' = sfinksi.Tumma = pimeä. Thum = pimeyden jumala.Punainen. Puna.Sininen. Sini.Aarre-kivet ("kirjastoissa"). Ar'chiv = arkisto.Ratas-mies. Rada'més = Faraon ajuri.Maatupa. Mastuba = Mastaba = hauta,hautakammio, siis: maatupa.Niiloaa = virran vesi, niiloaa. Niilos = Niiin virta.Huoruus. H'orus = rakkauden jumala.Neiti. Neith = taivaan neito.Totta = tosi, totta. Tott = totuuden, oikeuden javiisauden jumala.
Kuten näistä esimerkeistä jo huomaa, on ikivanhan Kemin (Egyptin) kieli säilynyt Suomessa yhtä hyvin kuin näissä Kreikan meille säilyttämissä muinaisegyptiläisissä sanoissa,joitten merkitys on eittämättömästi todistettu.
Vasta sitten kun sain kuin uuden herätyksen tähän tutkimiseen — mikä tapahtui tammikuulla 1910 — jatkoin näitä tutkimuksia, toisinaan yhtämittaa päivin — öin; vasta sitten huomasinkin, että kaikki kielitutkimuksen neromiehet olivat arvostaneet sangen korkealle suomenkielen. Vasta noin 40 vuotta sitten onnistui erään tanskalaisen kielimiehen Saksassa väitellä itselleen yliopistollinen arvo, koettamalla vetää alas suomenkielen siltä korkealta asemalta, johon se jo oli alkanut oppineen maailman silmissä päästä.
Tämä suunta on nyt päässyt valtaan meidän ruotsalaisten "suomisyöjäimme" keskuudessa, jopa siihen määrään, että he luulevat voivansa ottaa suomalaisilta sekä heidän kielensä että heidän ihmeellisen kansanrunoutensakin.
Onhan siinä suhteessa — virran mukana — tapahtunut kompastuksia tuoreessakin puussa; on käynyt suomalaisuuden edustaja Elias Lönnrotin elämäntyöhön kalseasti käsiksi. Katsokaamme vaan, ettei tämä ilmiö pääse uudistumaan ilman tarpeellista vastalausetta.
Että ruotsalaisuus semmoisenaan menettäisi jotakin, jos suomenkieli vihdoinkin saisi osakseen sen huomion ja tunnustuksen, minkä se ansaitsee, — sellainen ajatus voi syntyä ainoastaan viinaksilla täytetyissä, kuihtuneissa aivoissa. Minäkin olen ollut sala-ammunnan alaisena, josta tässä yhteydessä ei enää liene syytä vaijeta, sillä siitä ilmenee millä keinoin luullaan voitavan taistella "uhatun ruotsalaisuuden puolesta".
Asia selviää seuraavasta:
Kun vanha ystäväni August Strindberg elämänsä iltana oli julkaissut tunnetun teoksensa eri kielten muka sukulaisuudesta Vanhan Testamentin alkukielen, heprean kanssa, sain "Hufvudstadsbladetin" julkaisijalta toimekseni sanotun teoksen selostamisen.
Sen johdosta jätin lehden toimitukseen käsikirjoitukset kahdeksi "alakerraksi".
Ensimäisessä kirjoituksessani loin silmäyksen kaikkiin niihin kielitutkimuksen neroihin ja suurmiehiin, jotka Tacituksen[4] ajoista saakka tavalla tahi toisella olivat pohtineet suomenkieltä tahi osottaneet sille huomiota.
Tämän katsauksen tarkoituksena oli luonnollisesti antaa sivistyneelle lukijakunnalle todistuksia siitä, että minun nyttemmin omaksumani ajatus suomenkielestä on ollut yhteinen melkein kaikille niille huomatuimmille tutkijoille, jotka yleensä ovat jotakin tietäneet tästä kielestä tahi sen olemassa-olosta.
Toisessa kirjoituksessa käsittelin lähemmin Strindbergin esittämiä heprealaisia sanoja ja huomautin niitä vastaavista suomenkielisistä sanoista.[5]
Kuluipa aikaa jonkun verran ennenkuin nämät "alakertakirjoitukseni" näkivät "Hufvudstadsbladetissa" päivän valon, — mutta minkälaisina! Eräänä mätäkuun sunnuntaina ilmestyi sitten yksi, sanomalehden tilapäistoimittajain laatima sekotus; — osia kummastakin kirjoituksestani sekasin ja painovirheillä höystettynä! Sellainen julkaistiin kysymättä, voinko minä hyväksyä omanani julkaistavaksi tuollaista seosta.
Tarkotuksena oli nähtävästi esittää kirjoitukseni mätäkuun sukkeluutena tahi näyttää, että kirjoittaja oli kesälämmön lyömä. Ainakin tällaisella menettelyllä tarkoitettiin esittää minut yksinäiseksi intoilijaksi. Enhän nojautunut sarjaan loistavia neroja, joilla oli ollut sama mielipide. Alkukatsaus — loistavine nimineen aina Tacituksesta alkaen — oli nimittäin pyyhitty koko kirjoituksestani. —
En tuosta hämmästynyt, vaan päätin seuraavissa kirjoituksissani vielä kerran esittää ne otteet erinäisistä kirjoituksista ja niiden nerojen nimet, mitkä "lehtitoukat" olivat paperikoriin leikelleet.
Mutta kun kolme kirjoitustani oli julkaistu, tehtiinkin tenä — jotta "ei yleisöä väsytettäisi".[6]
Tässä mökissä, missä nyt maaseudulla istuskelen ja tätä kirjoittelen, en enää voi muistaa kaikkia niitä eri teoksista kirjoittamiani otteita, jotka joutuivat sanomalehden paperikoriin, mutta silloin mainitsemani nimet voin tässä vieläkin mainita:
Tacitus.Svenonius.Rudbeck Nuor.Lejonhjärta-Kajanus.Rasmus Rask.Jakob Grimm.Klapprot.Louis Lucien Bonaparte.Porthan.C.A. Gottlund.Rovasti Idman.Elias Lönnrot.Heinrich Winkler.Jules Martha.Taylor.Kossinna.
Näihin kielineroihin kuului myöskin Hänen Majesteettinsa Venäjän Keisarinna Katharina II, joka ei ainoastaan seurustellut kaiken maailman nerojen kanssa, vaan myöskin julkaisi huomattavan teoksenkaikkienkielien keskinäisestä sukulaisuudesta. Jos Keisarinna olisi tuntenut sen keltuaisen eli alkuperäis-suomalais-slaavilaisen kielen, joka vielä silloin uinaili meidän metsissämme, olisi hän varmaankin ojentanut suojelevan valtikkansa meidän koko maamme yli ja jo silloin loihtinut ilmoille suomenkielisen kirjallisuuden kukoistuksen.
Näitä nimiä vastaan, joista Rask, Bonaparte ja Klapprot ovat parhaimpia kaikkien aikain kielineroista, eivät vastustajamme voi esittää juuri muita nimiä kuin Vilhelm Thomsenin ja ehkä muutamia muita nykyisin elossa olevia jäljittelijöitä ynnä toisen ja kolmannen luokan professoreja. Tämän sangen lyhykäisen johdannon jälkeen täytyy nyt ryhtyä itse asiaan — from sounds to things — ja tulen minä aluksi vähän selailemaan varsinaisten suomalaisvihaajaimme julkaisemaa lentokirjasta "Svenskt i Finland".[7] Sen jälkeen katselkaamme seuraavissa teokseni vihkoissa kuinka ihmeellisen paljon on havaittavissa:
"SuomalaistaEuropassa, Aasiassa ja Afrikassa".
VASTAUS KIRJASEEN "SVENSKT I FINLAND" ("Ruotsalaista Suomessa").
Europan valtiomiehet ovat julkaisseet "valkoisia", "punaisia", "keltaisia", "vihreitä" ja "harmaita" kirjoja, — joita ei kukaan lue; ystäväni Strindberg julkaisi aikanaan sinisiä kirjoja puhesanojen merkityksestä ja "taikuruuksista" Ruotsissa. Meillä on professori T.E. Karsten laskenut mielikuvituksensa liikkeelle "keskiajan miehen" Turun tuomiokirkon "Mustaan kirjaan" tekemistä kirjoitusvirheistä.
Siten ovatkin jo kaikki sateenkaaren värit tulleet käytetyiksi ja minun käytettäväkseni on jälellä ainoastaan ruostumattomat metallit.
Kirjoitankin sen vuoksi
Suomen kultaisen kirjan
jotta ei suomalainen arvoitus:
Kultaa kujaiset täynnä,Hopiata tanhuaiset,Eikä ole ottajata,
loppumattomiin kaikuisi kuuroille korville. Tämä minun kultainen kirjani on ainoastaan epäsuora vastaus yleisgermaaniseen herjauskirjaseen
"Ruotsalaista Suomessa".
Ei sen vuoksi sovi minulta odottaa perinpohjaista vastausta kaikkiin tässä poliittisessa lentokirjasessa hämärästi syntyneisiin ja hämärästi lausuttuihin lauselmiin, uhkauksiin ja syytöksiin. Sellaisen vastauksen antamiseen on aikani liian niukka — jopa liian kalliskin.
Kuitenkin mielen haikeudella näen miten se kansanheimo,[8] josta itsekin olen syntyisin, ei ainoastaan vähene lukumäärältään, eristäymisensä ja epäsiveellisyytensä vuoksi — vaan miten sen henkinen näköpiirikin yhä supistuu.
Minusta näyttää kuin johtuisi tällainen tila johtajanerojen ja personallisuuksien puutteesta sekä sellaisten johtotähtien luomiseksi tarvittavan voiman puutteesta.
Ne kääpiöt, jotka nostivat perinnön Lönnrotin, Runebergin, Snellmanin ja Topeliuksen jälkeen, ovat hukanneet aikaa noin 50 vuotta sotimalla kieltä vastaan, jota — olkoonpa se miten vaikeata tahansa — luulisi voitavan oppia kymmenessä vuodessa!
Onhan jo satasen vuotta siitä kun Suomi oli Ruotsin siirtomaa, jossa ruotsalaiset herrat ja voudit mellastelivat, mutta yhä vielä ilmestyy meillä lentokirjasia, joissa ruotsikot vaateliaalla tavalla käyttelevät sanoja: "meidän asemamme", "meidän kielemme", "meidän lakimme", "meidän rahamme" ja "meidän oikeutemme". Laskekaammepa kerrankin kätemme sydämelle — eikä aina vaan lompakolle; ja sanokaamme kerrankin suora totuus vaikkapa se karvastelisikin.
Kerran sadassa vuodessa on ainakinyksitotuus lausuttava, muuten ilma aivan liiaksi pilaantuu valheista ja kuvitteluista.
Vaikkapa joudun sen vaaran alaiseksi, että minut teennäis-ruotsalaisuuden "infante terribile'nä"[9] leimataan "uloskatsottavaksi", tahdon kuitenkin kerta kaikkiaan sanoa totuuden sanat:
Kaikki tuo räyhäävä ja vaatelias puhe meidän oikeudestamme — meidän tulevaisuudestamme — meidän asemastamme — meidän kielestämme ja meidän "länsimaisesta sivistyksestämme", ei, totta toisen kerran, ole muuta kuin sellainen tavaraleima tahi liikemerkki, jonka suojassa me "finländarit" haluamme jatkaa tuottavia sivuelinkeinojamme mannaryynilähettiläinä, sillin tuottajina, tukkihuijareina, viinatehtailijoina ja paperikuninkaina.
Suomalaisten oikeudeksi jää vähemmin tuottava maanviljelys. Mutta jumala varjelkoon meitä heidän kielestään. Mehän haluamme heiltä vaan — leipää ja perunoita.
Ruotsikot valittavatkaupunkiemme suomalaistumista.
Kun suomalaisia muuttaa Suomen pääkaupunkiin ja perustelee siellä pankkeja, niin sortavathan he "meidän oikeuksiamme" ja "meidän etuoikeuksiamme" ynnä "meidän kauppaetujamme".
On sekin puhetta! — Jos Suomen kansa, jonka valistunut Venäjän Keisari yli 100 vuotta sitten korottikansakuntain joukkoon— vihdoin sadan vuoden lopulleen kuluessa varovasti astuu esiin ja tahtoo viedä maasta voinsa ja puutavaransa itse, niin totta tosiaan ei siitä joudu vaaranalaiseksi "länsimainen sivistys", mutta kyllä sen sijaan ruotsikkojen osingot ja pankkiosakkeet!
Kun suomalaiset itse oppivat lähettämään paperia englantilaisille ja venäläisille sanomalehdille, niin eiväthän siitä joudu vaaranalaisiksi "ruotsalainen kielemme" ja ruotsalaiset kirjamme, vaan kylläkin paperit meidän ruotsalaistemmelompakoissaja heidän kuponkikirjansa.[10]
Ja lopuksi: jos suomalaiset "yks'kamarissaan" heräisivät tietoisuuteen siitä, että heidän käsissään on Europan suurimmat voimalähteet — Imatra ja tuhannet muut kosket, — joita typeryydessämme ja saamattomuudessamme emme ole käyttäneet; jos, sanon minä, suomalaiset itse päättävät panna valjaisiin nämät kosket ja lähettää sähkövoimaa Pietariin — mitenkä siitä voisi syntyä vaaraa "länsimaiselle sivistykselle"?
Sellaista voivat kuvitella jotkut luvuista kuluneet "länsimaiset" professorit — sellaista voidaan kuvitella sini-keltanokkasille Upsalan ylioppilaille, jotka saapuvat tänne kesävierailuille juomaan "veljenmaljat" "suomenmaalaisten" veljien kanssa ja maistamaan "Skönstetin sinistä" tahi "Blåstetin kuivaa" kotimaista tahi emämaista punssia. — Mutta Ruotsinmaan tietoinen kansa kuuntelee vaan toisella korvallaan mokomia Jeremiaan valitusvirsiä, sillä Ruotsin ruotsalaiset ovat jo kauvan koettaneet parantaa kauppasuhteitaan suuren Venäjän kanssa, jonka pääkaupungin parempi valaiseminen suomalaisten koskien voimalla ei voi olla vaaraksi itä- eikä länsimaiselle sivistykselle.
Suurin osa "Svenskt i Finland" kirjasessa olevista tehottomista, mehuttomista ja voimattomista valitusvirsistä muistuttaa juopumuksen tähden kuihtunutta seppää, joka näkee vasaran luisuvan nuorempiin ja voimakkaampiin käsiin. Sellainen mies näkee vaaroja kaikkialla ja pikku-ukkoja keskellä päivää. En minä puolestani voi ottaa ruotsikkojemme poliitillista itkuvirttä vakavalta kannalta. Tahi mitä sanottaisiin matematiikkaan perehtyneestä, jonka mielipiteen mukaan:
1 + 1 = 0?
Muuan aikamme suurimmista tiedemiehistä lausuu teoksessa: "The man and the brain":
"Se, joka oppii puhumaan kahta kieltä, tekee sielunsa kaksinkertaiseksi".
Mutta "Svenskt i Finland" kirjasessa sanotaan päinvastoin (sivu 146):
"Jolla on kaksi äidinkieltä, sillä ei ole yhtäkään".
Siis: 1 + 1 = 0. — — —
Tämä puoluehullutuksen äkisti nostama neronleimaus on lähtenyt varsin pontevasti herra Einar Pontànin päästä. Tämän "pontevuuden" johdonmukaisena seurauksena olisi se, että ruotsinkielisissä kouluissamme olisi kaikkien muitten kielten opetus lopetettava, koskapa pitkäkalloiset ruotsikkomme ovat käyneet henkisesti niin kapeiksi, etteivät he enää voi oppia muuta kuin oman kielensä.
Kylläpä olemme Ruotsin mahtavuuden ajan jälkeen vaipuneet syvälle! Kustaa II Adolf jaksoi vielä oppiakuuttakieltä ja hänelle jäi silti aikaa "lihomiseenkin".
Käyttikö Kustaa Adolf myöskin suomenkieltä, se on epäiltävää.[11] Kaikessa tapauksessa opettaa historia, että hän osasi panna arvoa "hakkaa päälle"-läisilleen, sillä kun oli kuuma käsissä, kuten Lech-virralla ja Lützenin tantereella, asetti hän suomalaiset ensi riviin. Taisipa hän tietää mitä teki.
Mutta jos uskoisi "Svenskt i Finland" tekeleen viisauksiin, olisi "tietoisuutta kaiken suomalaisen ja kaiken ruotsalaisen vastakohtaisuudesta ylläpidettävä ja tiukennettava." (Sivu 146). — Hm!
Kumpi tulee enemmän menettämään sellaisten "vastakohtain tiukentamisesta", sitä ei ole vallan vaikea arvioida!
Tohtori Gabriel Nikander toteaa sanotussa kirjasessa, että ruotsia puhuva väestö, joka vuonna 1880 oli 14,32 % Suomen väestöstä, oli vuonna 1910 alentunut 11,79 prosentiksi. — Eiköhän ole selvää, että ruotsia puhuvien vähenemisen ja rodun huononemisen ehkäisemiseksi ei "vastakohtain tiukentaminen" ole sopiva keino, sillä ruotsia puhuvien yksipuolisuus on jo kyllin suuri.
"Finländarien" kansanheimo ei tarvitse enempää toivottomuutta (pessimismiä), eikä kiinnelaastarin tapaisia "kokoomuskirjoituksia". He tarvitsevat vielä muutamia — "suuria hautajaisia" ja sitten:uutta verta— uutta verta, mihin hintaan tahansa!
Saman teoksen 146 sivulla on luettavana seuraava makupala:
"Niin kauan kuin ruotsalainen mies tahi nainen, mentyään naimisiin toista kansallisuutta olevan henkilön kanssa, sallii suomenkielen tulla kodin ja heidän lastensa kieleksi, niin kauvan ja siihen saakka eivät mitkään käytännölliset uudistukset (!) voi tehdä meidän (ruotsikkojen) asemaamme varmaksi."
Kuten näkyy, on taaskin kysymyksessä "meidän asemamme", jonka hyväksi lapsetkin ovat uhrattavat. Mutta jos me (ruotsinkieliset Suomessa) uhraamme lapsemme, niin uhraammepa samalla kertaa "asemammekin" — tulevaisuudessa.
Puolueella, joka rupeaa esiintymään kansan holhoojana avioliitto-asioissa ja häiritsemään kotirauhaa, ei ole tulevaisuusmahdollisuuksia, siitä voidaan olla varmasti vakuutettuja.
"Finländari", joka, pitäen silmällä "meidän asemaamme", estää lapsiaan menemästä naimisiin suomalaisten kanssa ja oppimasta heidän kieltään — tekee rikoksen, joka rangaistaan hänen lapsissaan ehkä kolmanteen ja neljänteenkin polveen.
Uusi veri on enemmän arvoinen kuin elähtänyt ruotsinkieli, jolla "Svenskt i Finland" teoksen mukaan on taipumusta hävitä aivan itsestään tästä maasta.
Teoksen sivulla 145 sanotaan nimittäin:
"Että suomalaistumista kuitenkin tapahtuu, se käy täysin selville esim. siitä, että lukuvuonna 1911-1912 maamme korkeammissa suomenkielisissä oppilaitoksissa oli 837 oppilasta, joiden äidinkieli oli ruotsi; näistä olisi suurin osa voinut saada vastaavaa ruotsinkielistä opetusta omassa koulukaupungissaan…"
Tällaista ruotsinkielisissäkin vanhemmissa ilmenevää yhtenäisyyteen pyrkimistä meidän suomivihaajamme puoluesyistä niin katkerasti moittivat.
Mutta ymmärtäväisten vanhempain huolenpito lastensa tulevaisuudesta Suomessa luonnollisesti pääsee voitolle. Sillä jos lapset eivät saa oppia suomea ja vastaisuudessa heille käy mahdottomaksi ansaita leipäänsä Suomessa, — niin sopii kysyä: aikooko "Ruotsalainen kansanpuolue" ottaa heidät huomaansa ja elättää heitä?
Tiedän omasta kokemuksestani miltä tuntuu kun ei ole oppinut suomea lapsuudessaan; tiedänpä siis varottaa muitakin.
Heittämällä sikseen suvaitsemattomuuden levittämisen, sekä perheiden keskeisiin asioihin ja lasten kasvatukseen sekaantumisen, tulisi meidän "Finländarien" ryhtyä vastustamaan siirtolaisuutta — sekä suomen- että ruotsinkielisten maasta pakenemista. Aina kun, varsinkin keväisin ja kesän aikana, astuu Hangossa "Titaniaan" tahi johonkin muuhun Suomen Höyrylaiva O.Y:n Hull'iin menevään laivaan, saa nähdä mitenkä maan parhaat voimat — miehiä ja naisia parhaassa nuoruuden kukoistuksessa — jättää maan loppumattomana siirtolaisvirtana.
Ehdottomasti tulee itsekseen kysyneeksi, kuinka kauvan tämä työvoiman maasta vienti häiritsemättä saa tapahtua? Eikö tiedetä, että Suomi on maa, johon vaikeudetta mahtuu viisi kertaa suurempi väestö kuin nykyinen. Tässä vertailua:
Javan saari ei pinta-alaltaan ole paljoa suurempi Uudenmaan lääniä, ja Javassa elää noin 25,000,000 ihmistä. Kuitenkaan ei Javassa ole suurteollisuutta ja saaren sisäosan muodostaa pilven korkuinen vuorimaa, jossa on noin 30, osittain vielä toimessa olevaa tulivuorta, jotenka siis oikeastaan järkiperäinen maanviljelys (kahvia, teetä, riisiä, maissia y.m.) kapeilla rantakaistaleilla elättää noin 8 kertaa suuremman ihmisjoukon kuin koko suuri Suomemme.
Mutta Java ei onnekseen olekaan vuosisatoja ollut ruotsalaisena siirtomaana!
Siellä ikivanha maalaji-lainen sivistys, hyvin järjestetyn hollantilaisen siirtolaisuuden kanssa yksin tuumin, jakaa siunaustaan.
On vihdoinkin ruotsalaiselta taholta tunnustettu, ettei ruotsalainen siirtolaisuus ole ollut erittäin suureksi hyödyksi Suomelle — vaan onpa se ollut suorastaan vahingoksi Uudellemaalle.
Miten herrat viikingit täällä ovat eläneet tekemällä rannikkoretkiä, saariinsyöksyjä ja ryöstöjä, on, hyvä kyllä, häipynyt satujen hämärään. Merirosvoja olivat myös Birger Jarl'in ja Torkel Knuutinpojan joukot; ja se paavillinen siunaus, minkä Henrikki-piispa toi tänne, oli sekin vähäarvoinen — sivistystekijänä.
Teoksessa "Svenskt i Finland", joka kuitenkin tarkoittaa ruotsalaista "kokoomusta", varsinkin "kaupunkien suomalaistumisen" vastustamiseksi, on hraHugo J. Ekholmollut kyllin rohkea tunnustaakseen, että ruotsalaisen siirtolaispolitiikan etuvartijat tässä maassa: ruotsalaiset herrat, eli herrastalojen omistajat, pikemmin ovat olleet maamme vaivana kuin sen siunaukseksi.
Teoksen sivulla 71 hän sanoo: "Varsinkin mitä Uuteenmaahan tulee, voidaan väittää syystä, että Uudenmaan herraskartanot ovat olleet tämän maakunnan kirouksena." Kirjoituksen tekijä siis myöntää, että tämä kirous, tämä ruotsalaisen yläluokan siirtolaisuuspolitiikka, on ollut koko Suomen painajaisena, vaikkapa se onkin, Flemingien ja Lejonhufvudien aikoina, ollut vaikeimpana Uudellamaalla.
"Paitsi väkivaltaa" — sanoo hra Ekholm edelleen (sivulla 72) — "tekivät nämät hyvät herrat sen lisäksi petoksia, varkauksia ja ryöväyksiä. Verojen kannoissa käytettiin vääriä painoja ja mittoja. Talonpojan hevoset otettiin, eikä niiden takaisin saannista ollut tietoa." — (Se oli ruotsalaista hevosasevelvollisuutta!)
Edelleen sanotaan kirjasessa: "Saaristossa ryövättiin talonpojilta veneet, heitä piestiin ja heidät jätettiin autiosaarille; kaikki tämä vaan sen vuoksi, että he käyttivät… ikivanhaa kalastusoikeuttaan".
Sen, joka haluaa syvemmin tunkeutua tutkimaan niitä syitä, joiden seuraukset nyt tulevat näkyviin yhäti kasvavassa siirtolaisuudessa, sen sopii tässä yhteydessä lukea vielä lisäksi pari sivua hra Ekholmin kirjoituksesta "Svenskt i Finland" teoksesta, sillä hra Ekholmin kynän tuote antaa tälle teokselle pysyvän arvon.
Hra Ekholm jatkaa seuraavasti:
"Kreivit Aksel ja Sten Lejonhuvud olivat toinen pari, isä ja poika, kovia, raakoja ja julmia, kuten edellisetkin (Flemingit). Yhäti elävät poljetut ihmiset samassa hätääntymisessä. Useimmat eivät tohdi kuuluvalla tavalla valittaa, ainoastaan jokunen etsii kuninkaalta oikeutta. Aina vaan samat valitukset. Kansaa rasitetaan, se imetään tyhjiin, sen rasitetuille hartijoille sälytetään uusia ja tavattomia veroja; päivätöissä kansaa syyttä piestään ja pahoin pidellään. Se, joka Kaarle-herttualle valittaa, saa sakkoja ja heitetään vankeuteen. Jos kreivi Akselilla oli joku oikeusasia talonpoikain kanssa, ei hän kääntynyt tuomioistuimen puoleen, vaan istui itse 'oikeutta', kuninkaan kiellosta huolimatta. Epäkohdat olivat niin hirveät, että herttua käyttää nykyaikaisia sosialistien voimasanoja selittäessään, että kreivi ja hänen palvelijansa kohtelivat talonpoikia aivan kuin orjia ja petkuttivat heitä määrättömästi.
"Kreivi Sten kumarteli ja imarteli kuninkaalle ja saikin siten lahjoitusmaakirjan, isän rikoksista huolimatta. Hän sai isänsä väkivallan töiden muistot hälvenemään. Sillä hän oli isäänsä pahempi.
"Hän meni Raseborgiin ja hyökkäsi kuninkaan voudin kimppuun, iskuja jaellen; hän pahoinpiteli tämän vaimoa ja lapsia ja antoi huoviensa viedä pois viljan ja rahat, mitkä vouti oli kreivikunnasta kantanut. Kun kuninkaallisen majesteetin ja kruunun vouti sai kärsiä tällaista häväistystä, ei silloin tietysti ollut rajaakaan sillä raakuudella, jota herra kreivi osotti talonpojille ja heidän vaimoilleen ynnä lapsilleen. Heitä kohtaan antoi hän useammin ja pahemmin kuin vouteja kohtaan — puhuaksemme Kustaa II Adolfin tavoin — 'harjoittaa väkivaltaa ja väkivallan töitä, antoi hakata ja sitoa, heittää torniin ja vankilaan sekä vainota iskuin ja lyönnein'. Kuten ennenkin, käytettiin yhä liian suuria jyvämittoja verojen kannossa, joita kiskottiin siihen määrään,että talonpojan viimeinenkin lehmäkuletettiin pois kytkyestä. Ilman korvausta pakotettiin vuokraaja omain sarkainsa ohessa viljelemään kiusanhenkensä peltoja. Se, joka ei voinut kärsiä valittamatta, sai saman kohtalon kuin isänsä ja isoisänsäkin: 'ei saanut nauttia kotirauhaa, sai kärsiä 'rautaa ja linnaa' sekä Tammisaaren 'kartanontornissa' itkeä talonpojan kovaa kohtaloa: 'kärsiä vain ja kärsiä ain'.
"Mitenkä jaksoivat Uudenmaan talonpojan hartiat kantaa kaikki kohtalon tuomat taakat, hänen kaatumatta ja kasaan lysähtämättä? Ei liene saatavissa parempaa vastausta, sanoo Oscar Montelius — puhuessaan saman kohtalon alaisina olleista Ruotsinmaan talonpojista — kuin Geijerin ja Ohdnerin tavoin viitata siihen näkymättömään pääomaan, mikä piili tavoissa; siihen murtumattomaan, pilaantumattomaan tahdonvoimaan, joka oli kansan luonteessa, ja siihen puutteisiin tottumiseen ja taitoon niitä kestää, mitkä kova luonto ja kalseat ajat olivat kasvattaneet.
"Jo orjuuteen vajoamassa ollen pelastui rahvas vihdoinkin, kun KaarleXI taittoi aateliston vallan.
"Lahjoitusmaita ei enää ollut, mutta aateliston tiloja löytyi. Ja näissä aateliston kartanoissa kulki perintönä käsitys erilaisesta oikeudesta eri ihmisille, käsitys herran ja talonpojan eri ihmisarvosta.
"Kun isonvihan loputtua hallitus ryhtyi yleistä hyvää tarkottaviin toimenpiteisiin, poimivat tilanomistajat siitä parhaimmat hedelmät. Heidän mailleen perustettiin torppia suuret määrät. Siten syntyi Uudellamaalla maata omistamaton luokka, joka joutui täysin riippuvaksi herroistaan.
"Suuret maatilat nielivät ympärillä olevia talonpoikaistaloja ja vähensivät siten maataomistavien lukumäärää. Talonpoikain pakottamiseksi käytettiin monenlaisia keinoja, kun syntyi halua kartanon maitten laajentamiseen eli talonpojan hänen maaltaan karkottamiseen. Fiskarsin ja Fagervikin historia ei ole ainoastaan historia teollisuustoiminnasta, vaan se on myöskin kuvaus talonpoikain joukkokarkotuksesta. Tehtaitten työväestön joukossa kuuluu vielä jokunen uneksivan esi-isäin omistamalle talolle palaamisesta. Miten hirvittävää hävitystä tehtaat ja herraskartanot ovat tehneet, sen osottaa erityisesti Pohjan pitäjä, jossa talonpoikaistalojen lukumäärä ei nouse täyteen kymmeneen.
"Herraskartanot laajentuivat, talonpoikain lukumäärä väheni, torpparien eneni. Tämä torppariluokka on kuitenkin tehnyt huomattavaa uudisviljelystyötä, jonka arvo pysyy kautta aikojen. Mitä se on sijaan saanut? Sortoa, jommoista ei mikään muu kansanluokka maassamme ole saanut kestää. Muut ovat voineet jättää vihatun seudun, mutta torppari on ollut enemmän tahi vähemmän kontrahtinsa sitoma. Torpparin tietämättömyys on saattanut hänet yhä enemmän maanomistajan käsiin,joka ei ole häikäillyt useissa tapauksissa panemasta kontrahtiin ehtoja, joita voitiin selitellä monella tavalla. Ja mitenkä lukuisat ovatkaan monin paikoin olleet 'ylipäivät', nuo torpparin ruoskat.
"Tehtaan omistajain ja työntekijäin keskinäisissä suhteissa näemme saman ilmiön. Yläluokka painaa alaluokkaa. Uudellamaalla samoin kuin Värmlannissa on asiain tila ollut siten kuin Fröding sitä kuvailee runoelmassaan nimeltä 'Vanhaan, hyvään aikaan'. Ei siitä ole paljon jäänyt historian lehdille: 'koski kohisi, vasara kalskahteli, voittaen äänellään tyytymättömien nurinan. Ei kukaan kuullut poljetuista, petetyistä ja ryöstetyistä, ei sadan vuoden epätoivosta ja viinan lohdutuksesta.'
"Pari esimerkkiä voitanee esittää: Tehtaan 'patroona' Björkman Fiskarsissa pieksi niin usein ja niin perin pohjin työmiehiään, että asianomaiset virkamiehet häntä varoittivat. Parantumattomana tuomitsi oikeus hänet kirkolliseen rangaistukseen ja hän sai istua häpeäpenkillä kirkossa, mutt kaikkien alaistensa käski hän sinä pyhänä pysymään kotona. Seuraavana vuonna hän pieksi kuoliaaksi erään työmiehen ja sai siitä istua vuoden Turun linnassa. — Vuonna 1901, aikana, jolloin kansamme taisteli alkeisoikeuksistaan kielsiBlllnäs'intehtaan hallinto työmiehiä 'yhtymästä mihinkään työläis- tahi ammattiyhdistykseen.' Jo kirjoittautuneet 80 jäsentä olivat pakotetut hajoittamaan yhdistyksensä.[12]
"Samana vuonna kiellettiin Fiskarsin tehtaan työmiehiä lukemasta omia sanomalehtiään, ja heidän täytyi viikon kuluessa tehtaan konttorissa allekirjoittaa sitoumus siitä, 'etteivät yhdy mihinkään työväen- tahi ammattiyhdistykseen ilman tehtaan hallinnon lupaa.' Ne 18, jotka eivät taipuneet, erotettiin. Muuan niistä oli ollut tehtaassa työssä 44 vuotta.
"Monet kovat sanat voitaisiin sanoa nimismiehistä jaasianajajista, heidän metkuistaan kaukaisilla seuduilla ja saaristossa, sekä siitä, että monet heistä ovat elelleet suurellisesti talonpoikia pettämällä, ja siitä kuinka he ovat ponnistelleet pitääkseen voimassa käräjänkäyntiä. Onhan paljonkin liioittelua, mutta onpa totta toinen puoli kun hiljainen tyytymättömyys muodostuu sananlaskuksi: 'herrat keittävät samassa padassa'.
"Mitä tässä on kerrottu Etelä-Suomen ruotsinkielisen kansan, erittäinkin Uudellamaalla, onnettomista kohtaloista, kuuluu menneeseen aikaan. Mutta seuraukset, vaikutukset, eivät ole hälventyneet. Jos tahdotaan tätä kansaa tuntea, on tunnettava ne kovat kohtalot, jotka ovat sen muodostaneet. Jos tahdotaan tuntea eri luokkain rajat, on tunnettava miten eri luokat ovat aikojen kuluessa kohdelleet toisiaan. Uudellamaalla on talonpoika herrasmieheltä oppinut halveksimaan palvelijoitaan. Palvelija ei ole heidän kumppalinsa ja vertaisensa, kuten on laita Ahvenanmaalla ja Pohjanmaalla. Renkinä palveleminen on sen vuoksi käynyt sietämättömäksi… Muutetaan kotiseudulta kaupunkiin…"
Näin lausuu hra Hugo J. Ekholm. Tietenkään ei sovellu teoksen "Svenskt i Finland" puitteissa kuvata mitenkä ruotsalaisen sivistyksen vartijat ovat aikojen kuluessa kohdelleet Suomen suomea puhuvaa väestöä.[13]
Sellaista historiaa ei tarvitsekaan erikseen kyhätä. Se on verellä kirjoitettu Leipzigin ja Lützenin kentillä, Lech-virran varrella y.m., missä suomalaiset ovat saaneet kulkea etunenässä vuodattamassa vertaan Ruotsin mahtavuuteen pyrkimisen puolesta.
Sellaiset tosiseikat silmäin edessä ei tietenkään kummastuta, että kansa, sekä ruotsia että suomea puhuva, vuosisatain pimeys ja sorto taustana, on sosialismin punaisissa lipuissa nähnyt parempien aikojen enteen.
Mutta nämät paremmat ajat eivät koskaan näytä sarastavan. Silloinpa hankitaan siirtolaispassi ja lähdetään Hangon kautta hakemaan uutta, vähemmin epäkiitollista isänmaata.
Näin Hangossa vielä 1914 sekavin, ikävin tuntein, mitenkä "Titanian"[14] runko nieli loppumattoman jonon miehiä, naisia ja lapsia, mitkä valtameren toisella puolella vielä suurempi laiva purki sisästään tuntemattomaan maahan, jossa puhutaan vierasta kieltä, jossa vallitsevat vieraat tavat ja jossa suuri osa meidän parhaista työvoimistamme, kovasta olemisen taistelusta huolimatta, luisuu varmaa perikatoa kohden.
Tätä nähdessäni kävi mieleni apeaksi siitä, ettei minulle ole annettu valtavoimia. Sillä maamme luonnonvoimat, ulkomaisen rahavoiman ohella, voisivat saada aikaan paremmat olot ja sellaisen suurteollisuuden kukoistuksen, että täällä, meidän tulevaisuuksista rikkaassa maassamme voitaisiin elättää monin kerroin suurempi väestö.
JoJohan Ludvig Runebergon nähtävästi havainnut maamme eri "rotujen" sekä elimellisen että henkisen yhtymisen tarpeellisuuden. Hän on varmastikin havainnut, että yhtenäinen Suomen kansa täällä Suomessa on tarpeen vaatima. Mihin suuntaan hänen sisäinen myötätuntonsa viittasi, se on niin tuiki selvästi sanottuna hänen runoudessaan, että on kerrassaan naurettavaa, kun viime aikoina on koetettu lainata hänen nimensä tai ainakin nimipäivänsä kaikenlaisten yleisgermaanilaisten aatteiden juhlimiseksi.
"Tuolla Saarijärven salomailla asui Paavo, mailla hallaisilla — —". Tässä runossa kuvastuu Runebergin rakkausSuomen suomalaiseen kansaan;rakkaus, jolle hän oli uskollinen kuolemaansa asti.
Runeberg unelmoi suuren sielunsa rikkaudesta laulaa yhteen niin moninaisista aineksista kokoon pantu kansallisuus kuin olivat "Sven Duuva" ja "Munter", josta hän parhaimpana ylistyksenä lausui:
"Hän oli suomalainen."
Myöskin "Hirven hiihtäjät" on todistuksena siitä, mitenkä syvästi Runebergiä liikutti Suomen runoilijakansan silloin ilmestynyt kansallisepos, Kalevala. Ja "Torpan tytössä" on hän kuin kultaan piirtänyt klassillisen kauniin ihanneihmisen, mistä kuvauksesta ilmenee hänen syvä ihailunsa sydänmaitten hiljaista ja ajattelevaa kansaa kohtaan.
Minuun vaikuttaa kuin ylönantojauhe lukiessani "Svenskt i Finland" teoksessa:
"Runebergin ja Topeliuksen asettamat ihanteet olivat toista laatua, eivätkä ne tienneet mitään kieli- ja rotuvastakohdista…"
Eivät, jumala paratkoon, tienneetkään!
Mutta jumala armahtakoon sitä nuorisoa, joka luulee voivansa halveksia Runebergin ihanteita, kuten vanhoja vaatteita, jotka eivät enää sovi meidän "Finländareillemme".
Asettakootpa vaan itselleen uusia ihanteita, mutta jos vene sellaisin purjerievuin kolahtaa karille — niin syyttäkööt itseään!
Miten pitkälle alamäkeä nykyinen "Finländarien" elähtänyt ruotsalaisuus jo on ehtinyt, sen voi päättää jo siitäkin, että heidän oma "usuttajansa", Tohtori Axel Lille,[15] katsoo parhaaksi pysähtyä mäessä, kun hän puheena olevassa teoksessa, kirjoituksessa "Vår framtid", ("Tulevaisuutemme") puhkee seuraaviin sanoihin:
"Tämän pessimismin (synkän katsantokannan) juuret perustuvat sekä eristäymisen tuntoon, että ylihienostumiseen, joka johtaa nautinnonhimoon ja itsekkyyteen. On tavattavissa merkkejä siitä, että ruotsalaisessa yläluokassamme monella taholla pyritään itsekkäässä tarkoituksessa kokoomaan varoja, jotta voitaisiin elää ylihienostunutta nautintoelämää. Tällaista täytyy seurata ruumiillinen ja henkinen rappeutuminen…"
Tässä hra tohtori tosin erehtyy taudin laadusta — hän sekoittaa toisiinsa syyn ja seurauksen. Sillä:rappeutuminen on jo tullut, sekä henkinen, että erikoisesti ruumiillinen. Tästä on seurauksena juuri se, että "on tavattavissa merkkejä" — hekumasta, sitä seuraavine pessimismineen, sairaloisine vastenmielisyyksineen, päähänpistoineen, aivonpehmennyksineen y.m. pehmennyksineen, mitkä painajaisina vaivaavat toiminimen "Viikinkipoika ja kumpp." kuolinpesää. Tohtori Lille samassa kirjoituksessa jatkaa: "…haluttomuus yhteiskunnallisen elämän työtä vaativiin tehtäviin sekä tunteettomuus sitä velvollisuutta kohtaan, joka vaatii tekemään tarpeellisia uhrauksia, jotta vähempiosaisille kansanluokille avautuisi enemmän mahdollisuuksia ansioon ja henkiseen kehitykseen. Kaupungeissa ja etupäässä pääkaupungissa on havaittavissa tällaisia, isänmaata ja tulevaisuutta koskevia, välinpitämättömyyden, tylsyyden ja herpautumisen merkkejä".
Tuntuneepa katkeralta antaa sellainen arvosana "yhteiskunnasta", jonka johtomiehenä kirjoittaja itse on kohta lähes 40 vuotta ollut! —
Ainoa ääni, jossa esiintyy luottamusta tulevaisuuteen ja elämän halua, ilman koreita, kuluneita lauselmia, on, ainakin minun mielestäni, kirjasessa "Svenskt i Finland" julkaistu, maisteri Pehr H. Norrménin Uusmaalaisen osakunnan vuosijuhlassa 1913 pitämä puhe.
Painatan tähän tämän kauniin ja miehekkään puheen kokonaisuudessaan:
"Jos ruotsalainen heimo tässä maassa ainoastaan katselisi menneisyyttään ja koettaisi perustaa olemassa-olonsa yksinomaan muistoihin tahi lakipykäliin, silloin ei se enään kuolisi, sillä se olisi jo kuolleena. Perimässämme sivistyksessä on meillä pääoma, mutta jos me elämme levollisina siinä uskossa, että se, minkä isiltämme olemme saaneet, ilman muuta tuottaa meille arvoa, lankeamme me suureen erhetykseen. Kasvatuksen kautta saatu peritty kulttuuri ei sinänsä tuo mukanaan sen yksityiselle omistajalle henkilökohtaista arvoa, sillä ellei yksityinen uudelleen itseään kehittämällä omaksu kulttuuria itselleen erikoisen henkilökohtaisesti, jää tämä kulttuuri hänessä ainoastaan ulkonaiseksi kiilloksi, joka varomattomana hetkenä paljastaa sisäisen sivistymättömyyden.
"Meitä vastaan käydyssä taistelussa on meillä vaan yksi tie, se nimittäin, että tosiaan näytämme joka kohdassa voivamme tuoda ilmoille parasta, ja näytämme omaavamme sotakuntoisen ja voimakkaalle kehitykselle alttiin sivistyksen, kuin myöskin sen, että tällä sivistyksellä vielä on oma tehtävänsä täytettävänä. Ja meidän täytyy panna suurimmat vaatimukset ruotsalaiseen nuorisoon nähden: sen tulee velvollisuuden tunnosta rotuaan kohtaan näyttää, ettei se tahdo olla väsynyt polvi, ei se polvi, joka lepäilee. Siinä tapauksessa muuttuu taistelumme kilpailuksi, kilpailuksi siitä, kumpiko rotu voi tehdä enemmän ja parempaa työtä maamme hyväksi. Me tahdomme elää — ja silloinhan ei meidän tarvitse kysyä kuka tulee voittamaan, sillä silloin unhottaisimme tien päämäärän vuoksi. Sillä eihän voitto ole elämää, vaan sota.
"Jos ruotsalainen kansallisuustaistelu menee sellaiseen suuntaan, jos se käy sellaista latua, jos me mitä voimakkaimmalla työllä aina ja joka paikassa koetamme näyttää olemassaolomme oikeutetuksi, niin eipä silloin kukaan tässä maassa voine syyttää meitä separatismista, eristäytymisestä, — ja jos ken sitä tekee, voinemme tulla toimeen sellaisen henkilön suosiottakin."
Tässä puheessa ilmenee sitkeätä elonvoimaa ja lujaa luottamusta siihen, että omalla voimalla voidaan käydä peitsisille korkeiden päämääräin puolesta.
Mutta puhuja lieneekin, kuten Paikkarin torpan Elias, isän puolelta kotoisinNurmentorpasta — siitä nimi Norrmén.[16]
Tässä esiintyykin siis uutta (suomalaista) verta takeena elämän voimasta. — Se on raikkaan veren voimaa!
Eräs kohta hra Norrménin puheesta ei kuitenkaan ollenkaan sovellu tuohon kirjaseen. — Hän ei hyväksy eristäymistä. Mutta koko kirja "Svenskt i Finland" perustuu juurieristäymiseen, suomalaisista erossa pysymiseen — erossa henkeen ja vereen saakka!
Saarnataanhan siinä kirjassa, ettei ruotsalaisen tule myydä maatilkkuakaan suomalaiselle, jopa muitakin boikottaus-aatteita. Mutta siitähän ei meidän sovi pitää hra Norrménia vastuunalaisena. Eihän hän alkujaan pitänyt puhettaan siinä mielessä, että se julkaistaisiin ahdasmielisimmässä kirjapahasessa, mikä ikinä Suomessa on ilmoille päässyt.