Tälla lailla oli nyt Suomi tullut kirjakieleksi ja sillä pelastettu vajoamasta raa'aksi talonpoikaiseksi patois'ksi. Sillä keinoin oli myös muuri rakennettu, joka varjeli ja säilytti kansallisuuttamme siksi kuin senkin päivä kerran piti koittaa. Mitä kielestämme muukalaisetkin alkoivat arvella, näkyy seuraavasta lauseesta:[85] "Eikä ole Suomen kieli niinkään viljelemätön kuin muutamat luulevat, koska sillä löytyy painettuna enimmät sekä Vanhan että Uuden Testamentin kirjat, ynnä myös virsikirja ja katkismus, vieläpä päivä päivältä erinomaisesti karttuu. Eikä ole uusi ja nykysin keksitty, vaan on heti Suomen kansan ensisyntymisestä alkain tähän päivään saakka, monen vuosisadan vierressä, säilynyt eheänä ja rikkomattomana; sitä ei ole saanut hävitetyksi Venäläinen naapuri eikä Suomen maan vallottanut Ruotsalainen".[86]
Ruotsalaistulvan aikakausi 1640-1721.
Suomi edellisenä aikakautena oli tullut likempään yhteyteen Ruotsin kanssa. Sen hallitus ja kirkko oli kokonaan tullut järjestetyksi Ruotsin mukaan. Mutta kuitenkin on tältä ajalta säilynyt selvempiä todistuksia siihen, ettei omat miehet eikä Ruotsalaisetkaan pitäneet Suomea tavallisena maakuntana. Heistä näkyy Ruotsin ja Suomen väli olleen paljon enemmän kahden kansan liittona, kuin sitä täydellistä yhteyttä mikä on saman kansan erimaakuntien asukkailla. Ikään kuin Kalmarin liitto muinoin oli yhdistänyt kaikki Skandinavian kansat, niin olivat Suomalaiset vieläkin erikseen liitossa Ruotsalaisten kanssa, sillä erotuksella vaan etteivät he siinä nähneet mitään kansallisuutensa polkemista eikä väkivaltaa, vaan päinvastaan turvaa ja suojelusta. Sen ajan Suomalaiset yhtenään kehuvat tästä liitosta, houraelevat siitä kuinka muka heidän ja Ruotsalaistenyhteiset esi-isät, nuot vanhat Skytiläisetovat yhdessä sotia käyneet ja kiittävät Ruotsalaisia siitä että heille ovat tuoneet kristinuskon ja nyt senlisäksi —yliopiston. Tätä Suomalaisten mieltä joka useammasta Suomalaisten lauseesta näkyy, on Ruotsalainenkin Wexionius ilmottanut kirjotuksessaan: Natales Academiae Aboensis 1648, sanoen ettei Ruotsi millään paremmin olisi voinut itseensä sitoa (sibi devincire) mainiota Suomen kansaa (celeberrimam gentem Fennorum) kuin yliopiston asettamisella. Tämän ja kristinuskon tuomisen tähden Suomalaiset huutavat: Voi niitä onnen päiviä Ruotsin valtikan suojassa. Ijäti pysymme uskollisna ja annamme varamme, henkemme alttiiksi Ruotsin eteen! — Koko Ruotsin valtakunnan onnea, menestystä ja kunniaa Suomalaisetkin katsoivat yhteiseksi omaksi; mutta sen sivussa oli heillä oma kansallisuutensa ynnä sen muinaiset muistot, sen nykyinen onni ja kunnia hellän rakkauden esineenä.
Tulkoot nyt senajan miehet vieraina miehinä tätä todistamaan ja ottakaamme ensiksin esiinRuotsalaiset.
Yllämainittu Mikael Wexionius, Ruotsissa syntynyt, mutta tullut Suomen yliopiston provessoriksi, sanoo: "Seliitto, joka Ruotsin valtaa paraten vakuuttaa,on tuo useampain valtakuntain perin kiinteä yhteys, ja Ruotsin, Gotin ynnä Suomen aivan täydellinen liitto".[87] Hän kirjassaan enemmiten puhuu erikseen Sveo-goteista ja Fenneista, vertaillen niiden eriluonteet y.m., mutta luettelee myöskin sekasin kummankin kaupungit, aateliset y.m. Vaan merkittävää on että hän, aateliset sekasin luetellenkin, kuitenkin aina mainitsee, mitkä suvut kuuluvat Suomeen. Itsestä hänen kirjansa nimestäkin jo näkyy että hän Suomen piti Ruotsin ja Gotin vertaisena eikä ollut se hänen silmissään "subjecta provincia". — Sama mies[88]patria'kseenkyllä tietysti sanoo Ruotsin, vaan puhuu Suomen pääkaupungista (metropolis) Turusta, ja kehottaen kaikki Ruotsinvallan asukkaat riemuitsemaan uuden kolmannen yliopiston saamisesta, eroittaa ne kuitenkin näin:
"Quin igitur gaudemus Sueci!Quin exultamus Fenni!"
(Miks' emme riemuitse Suomalaiset!Miks' emme iloitse Ruotsalaiset!)
Ja Suomeen tullessaan hän lauloi:
Terve Suomen urhokas kansa, terve!Ota vastaan Gotin rannoilta tulevaa uutta vierasta.Eipä kuitenkaan enää kulkijaa vierasta, vaan tulevaa kansalaista;Vaikka syntysin Gotilainen, tulen nyt Suomalaiseksi.[89]
Schefferus kirjaansa "Suecia litterata" 1680 liitti erikseen lisäyksen, jossa mainitsi muutamia Suomen kansan kirjaniekkoja.[90]
Ja vielä vuonna 1719 sanoo Stjernman, toimittaessaan luettelon Turun oppineitten töistä (Aboa litterata): "Ettei arveltaisi ikään kuin vieraasen viljaan sirpillä koskevani — — kun vieraita ja muun maan töitä[91] Tukholmassa olen ruvennut keräelemään". —
Tunnustaapa itse hallituskin Suomea erinäiseksi maaksi. Tämän vuosisadan kuluessa ulostulleilla Rukouspäivän julistuksilla on melkein aina päälläkirjotuksena: — — "coco Ruotsis ja sen alla olevis maacunnis, nijn myös Suures Ruchtinanmaasa Suomes"; — — välistä sanotaan; "sekä myös" tahi "samalmuoto myös".[92] Sama näkyy välistä asetuksissakin esim. Kuninkaall. suojeluskirja tullimiehille "Ruotzis, Suomes ja niiden alla olevisa maacunnisa" 1681[93] — "Cuning. Maj:n säändö yhdestä yhteisestä Contributiosta — — Ruotzis ja Suomes" — — 1699.[94]
Suomalaistenpuolesta lienee vähäinen todistus siinäkin että Turun hovi-oikeuden esimies Juhana Kurck (k. 1652) keräeli tietojaSuomenaatelistosta[95] ja saman hovi-oikeuden vara-esimies Sven Lejonmarck (k. 1728; Mikael Agricolan pojanpojan poika) kokoeli aineita "Suomen, kotimaansa historiaan".[96]
Turun mainitsee Suomalainenkin Samuel Justander nimellä "Finlandiae metropolis".[97] Hartikka Speitz, Hämäläinen, Sota-artikelein käännöksestä[98] sanoo sen tehneensä "isänmaalle (nimittäin Ruotsin valtakunnalle) jaomalle kansalleenmieliksi". — Ja missä suomenkielisissä arkkiveisuissa ja muissa runoelmissa on puhetta Ruotsinvallan oloista ja onnesta, aina pannaan rinnakkain "Ruotzi" ja "Suomi". Katsokaamme esimerkiksi veisu Juutinsodasta XI:n Kaarlen aikana;[99]
"Cuin on tehnyt onnellisexAset Ruotzin sekä Suomen."
Laurentius Petri Tammelinon Ajantieto 1658:[100]
"Tästä tuli RuotzalaisillSuru sekä Suomalaisill" — —
Ruotsin suruveisu Ulrika Eleonoran kuolemasta 1693:[101]
"Ruotzi riutu kyynelildä,Nijn myös Suomi suruinen."
Arkkiveisu vuodelta 1683:[102]
"O sinä surullinen Suomen maa,Ota myös röyckiä Ruotzi vaari taa!"
Andreas Dalenius latinaisessa jälkimuistossa[103] yllämainitulle Juhana Kurelle puhuu: "koko Ruotsi-Gotilaisen ja Suomalaisen maailman parusta", kutsuu häntä "Suomenmaan jaloksi valoksi"; niin myös "kotimaa" (Suomi) ja "koko Ruotsi" j.n.e.
Provessori Thuronius tervehdyspuheessa Kustavi Bjelkelle, kun palasi lähettiläsmatkasta Moskovaan 1659,[104] sanoo hänen tuoneen rauhan "Suomen maailmalle"; — — hänen asettaneen sodan "koko isänmaan mieliksi, mutta varsinkin tämän kansan onneksi"; niin myös "Suomen kansamme" j.n.e.
Mutta ihmeellisin kaikista tämän ajan säilyneistä lauseista on Barthold Lachmannin, Viipurin kymnasin opettajan ylistyspuhe X:lle Kaarle Kustaville 1657. Hän sanoo kuninkaan ansaitsevan "yhteisen kotimaan ylistyksen.Yhteisenpä kotimaansanon syyllä,vasten pahansuovien tahtoakin, koska emme ole orjuuteen, vaan liittoon, ystävyyteen ja valtakunnalliseen toveriuteen otetut sinä onnellisna päivänä kun tämä Karjalan herttuakunta yhdistettiin Ruotsin valtaan".[105] Tästä näyttäisi kuin olisi monenkin Suomalaisen sydämmessä kytenyt joku salainen kateus tätä "röykkiätä Ruotsia" vastaan, jonka rinnalla "surkea Suomi" ei oikein kyennyt vertaisena pysymään. Merkittävä kuitenkin on että löytyy semmoisia varsinkin ruotsinkielisiä juhlapuheita tältä aikakaudelta, joissa ei Suomesta mainita sanaakaan, vaan ainoastaan: "Vij Svea rikes inbyggare", "vårt kära fädernesland Sverge" j.n.e. Mutta en ole nähnyt että niissakään sanoisivat: Me Ruotsalaiset.
Kaksi seikkaa on merkittävänä tällä aikakaudella, jotka suomalaisuuteen ovat vaikuttaneet kahdella tavalla, sekäkiihottamalla että masentamalla! Nämät seikat ovat Ruotsinvoitolliset sodatjaoman yliopiston saaminen Suomeen.
Ruotsin valta tällä aikakaudella oli kukkuroillaan. Mitä Suuri Kustaa Aatolppi oli alottanut ja viisas Oxenstjerna jatkanut, Itämeren saattamista Ruotsinmaan järveksi, sen uljas X:s Kaarle Kustavi jo oli täyttämäisillään, koska tuima Tuoni hänen kädestään vaivutti voittosan miekan. Mutta niinkin oli Ruotsi saanut sijan Europan mahtavimpien valtain neuvokunnassa; kuulunsa oli kaikunut ympäri maailman, loistonsa huikaisutti sekä omain että ulkolaistenkin silmät, niin eteivät nähneet kuinka heiluvalla pohjalla tämä suuruus seisoi.
Suomellakin tämän vallan, maineen ja loiston hankkimisessa oli ollut runsas osansa. Tuhansittain oli sen poikia viety Ruotsin tappelutanterille vertansa vuodattamaan, viimeisen leipäpalasen ja pohjimmaisen äyrinsä se usein oli antanut Ruotsin sotajoukkojen varustamiseen. — Mutta tässäkin taas toteutui ikivanha sanalaskumme: "Ei ole herrain kanssa marjaan menemistä, vievät marjat ja ropeenkin." — Kohta kuulemme Suomalaisen, Juslenion suusta valituksen, että Suomalaisia soimataan toimettomiksi ja typeriksi, koska "mitä urhotöitä tehnevätkin, se ulkolaisten tietoon tulee Ruotsalaisten nimellä, kun Ruotsi on koko valtakunnan nimi. Luki mitä historiaa tahansa Ruotsin sodista, niin harvoin siinä Suomalaisia mainitaankaan, vaikka he Puolassa ja Venäellä, jotka heitä ovat lähempänä, välistä yksinään, vaan useimmiten edes suurimmaksi osaksi ovat kantaneet sodan rasituksia".[106]
Mutta ei siinä ole kaikki. Ruotsalaiset eivät vieneet ainoastaan "marjoja", vaan "ropeenkin". Moni Suomen vanhoja, mainioita aatelissukuja, kohoten valtakunnan korkeimpiin virkoihin, muutti pois Suomesta, vähitellen vierautuen kotimaastaan. Eikä mennyt sitä tietä ainoastaan synty-aateli, vaan neronkin aatelia houkutteli puoleensa Ruotsissa saatava suurempi valta ja kunnia. Tämmöisistä mainittakoon vaan Johannes Paulinus, sittemmin loistavammalla nimellä sanottu Liljenstedt. — Ja muihinkin, jotka kotimaassa pysyivät, on tämä loisto tainnut vaikuttaa, vetäen heidän silmänsä pois erinäisestä kotimaasta yhteiseen. Valittaahan Jusleniuskin että ulkolaisten mukaan Suomalaisetkin ovat ruvenneet halveksimaan omaa kansaansa ja maata.[107]
Tämä oli se masentavainen puoli, mutta oli sillä kuitenkin myös toinen kiihottavainen, niin ettei voi sanoa Suomen poikain veren vuotaneen aivan hyödyttömästi omalle maallekaan. Ruotsalaiset edes oppivat heitä suuremmassa kunniassa pitämään niinkuin näkyy useammista laulupalaisista, jotka Juslenius on ottanut väitökseensä "Aboa vetus & nova."
Esim.
"Suomen kansavarsinkin saavutti voiton, Muun joukon vaan katsellessa tappelua".[108]
Samaten:
"Ei pelännytSuomen kansakuolemaa, vihurinaRyntäten, vihollisten parveen tunki koko joukko".[109]
ynnä muita sellaisia.
Suomalaisissakin, edes muutamissa, kiihottivat omain miesten urhotyöt kansallistuntoa. Selvinnä todistuksena siihen on meille Paulinus-Liljenstedtin, silloisen ylioppilaan Upsalalla, Greikan kielellä sepittämä, kuusmittainen runoelma "Suomen kunnia" 1678.[110] Tästä meille leimaelee vastaan palava rakkaus Suomeen. Hän kiittää kaikki mitä kotimaassa on: Ei missään ole senvertaista luonnon kauneutta, tuskin Thessalian Tempessäkään! Tässä ei ole myrkkyheiniä eikä pian minkäänlaisia petoja. Ja Suomen miehissä ei ole petosta, ei vilppiä, eikä, sanalla sanoen, mitään vikaa. Herkkuja maa kyllä ei anna, vaan ei niistä huolitakaan. — Sitten muistuttaa että Suomi on kasvattanut jalosukuisiakin miehiä: Kurkia, Hornia, Flemingiä sekä Creutziä, jaSuomen soturia on nähnyt Germania sekä Kimbria(Tanska). "Ken voisikaan kieltää (muu kuin kateus!) ettäFinnonit ovat avaran maailman etevimpiä kansoja." Lopussa vasta virkkaa pari sanaa Ruotsistakin, rukoellen: "Oi anna, Jumala, ijänikuisesti kukoistaa Suomen maan! ÄlköönSuecian maassasaako koskaan reipastella Germanian tai Kimbrian sotilas!"
Tämä sydämestä puhkennut riemu Suomen kauneudesta ynnä miestensä urhoollisuudesta kaikui kauvas tuleviin aikoihin. Samat ajatukset, vaikka selvempänä, näemme Juslenion väitöksissä "Aboa vetus & nova" 1700 ja "Vindiciae Fennorum" 1703. Ja tämän lauseilla puolusti vielä Juhana Arckenholtz v. 1756 Suomalaisia erään Lyttichin sanomalehden soimauksia vastaan, ylpeydellä luetellen maamiestensä tekoja Kustaa Aatolpin ynnä X:n, XI:n ja XII:n Kaarlen aikoina.[111]
Kansallistuntoa kiihottanut lienee myöskin tuo näillä ajoilla syntynyt tarina muinaisesta Suomen vallasta monin kuningasnimineen. Tämä suloinen unelma kesti aina Porthanin aikoihin asti, ja ylpeydellä juttelee Suomen kuninkaista Juslenius ja vielä Arckenholtzikin.
Toinen tärkeä seikka suomalaisuuden suhteen on oman hovi-oikeuden ja yliopiston perustaminen. Tästä lainkäytännön keskuuspaikan ynnä korkeimman opin lähteen saamisesta Suomen itsenäistunto tietysti sai paljon vahvistusta. Ja rahvaasta kohosi suuri joukko miehiä, jotka opilla ja taidollaan tekivät kunniaa Suomen kansalle.
Mutta näillä laitoksilla oli seurauksena toinen seikka, joka suomalaisuudelle oli suureksi vahingoksi, nimittäin se mahdotonRuotsalaisten joukko, joka tällä aikakaudella tulvasi Suomeen.
Vuonna 1623 Turkuun oli asetettu hovi-oikeus. Sen esimiehistä ja vara-esimiehistä, yhteen lukien vuoteen 1809 asti, on 2/3 ollut Ruotsalaisia; jäsenistäkin alussa samalla lailla 2/3; mutta vähitellen eneni Suomalaisten joukko, niin että 1700-60 kumpiakin sama verta ja 1760-1809 Suomalaisia 2 yhtä Ruotsalaista vastaan.[112]
Vuonna 1640 perustettiin jalojen Ruotsin miesten, kreivi Brahen ja piispa Rothovion toimesta Turkuun yliopisto, "Academia Fennorum". Ensimäisistä 11 provessorista oli vaan 2 Suomalaista. Näiden provessorein joukossa loistivat nimet Aeschillus Petraeus, Johannes Terserus, Johannes Dalekarlus (Stjernhöök) ja Mikael Wexionius (Gyldenstolpe). Ruotsin paraita tiedon kynttilöitä oli siis pantu valistamaan synkeätä Suomenmaata. Turun yliopisto tällä lailla voitti Upsalankin, Tartosta puhumatta. Kummako jos Ruotsista nuorukaisia joukottain virtasi Auran rannoille kuulemaan "noita syntyjä syviä" niin mainioin miesten suusta. Ja näiden provessorein erottuakin kesti tätä tulvaa kauvan aikaa, arvattavasti siitä syystä että elanto Turussa, "viljamaan" pääkaupungissaa, saattoi olla huokeampi kuin muissa Ruotsinvallan yliopistokaupungeissa. Turussa pidetyistä väitöksistä ja puheista[113] näkyy että ensi-aikoina, Kristiinan ja Kaarle Kustavin hallitessa, Turun yliopistossa oli 2 Ruotsalaista 1 Suomalaista vastaan, XI:n Kaarlen aikana kumpiakin sama verta, vaan 1697-1713, johon Stjernman'in luettelo loppuu, jo 2 Suomalaista 1 Ruotsalaista vastaan.[114] — Vaan kun Juslenius sanoo[115] muutamia vuosia ennen 1700 Turussa olleen 700 ylioppilasta, niin luultavasti oli Ruotsalaisten luku vieläkin suurempi kuin väitöksistä näkyy. — Provessoreiksi pyrki kohta paljon Suomalaisia, niin että jo 1640-1722 heitä on puolet ja 1722-1809 Suomalaisten määrä on yhä enenemässä, niin että koko luvusta tekevät 2/3.[116]
Vaan kummallisinta on että koko tällä aikakaudella ja kauemminkin s.o. Rothoviosta (1627) alkain Mennanderiin (1757) asti, 130 vuoden kuluessa ainoasti kerran (1728-33 Lauri Tammelin) Suomalainen sai Turun hiipan päähänsä! Ja Viipurin piispoista, siitä ajasta kun se jälleen erotettiin, Isoon vihaan asti, ovat puolet olleet ruotsinsukuisia. Olisiko tuossa kukaties ollut valtiollista varovaisuutta?
Ylipäätänsä ei näy että Ruotsalaiset olisivat vihanneet suomalaisuutta tahi tahtoneet sitä polkea, josko lieneekin ollut joukossa semmoisia kuin tuo Juslenion mainitsema,[117] jotka röykkeydessään vaativat Suomenkielen peräti hävitettäväksi. — Ensin tänne tullessa taisi kyllä monikin, niinkuin Rothovius piispa pitää kansaamme raakoina metsikköinä, mutta tutuksi tultua sitten Suomalaisiin suostua. Näemmehän esim. Wexionion Suomen maata ja kansaa hyvinkin hyväilevän ja ylistävän. Ja Suomen kielenkin oppimista (joka muuten siihen aikaan vielä oli täytymys, kun Turku, niinkuin kohta saamme nähdä, vielä oli niin vahvasti suomalainen) sekä edistämistä on moni heistä harrastanut. Että tämmöisiä Suomen ystäviä koommaltakin löytyi, kukaties todistanee 1646 vuoden manualen rukouskirjan eteen pantu omistus: "Caikille jumalisille cunnialisille Suomalaisille ja mutoinSuomen kielen racastavaisille, holhoille". — —[118]
Ensimäisenä Suomen holhoojien joukossa on mainittava se mies, jolle Suomi muutenkin on ikuisessa kiitollisuuden velassa, Suomen kenralikuvernöri, kreiviPietari Brahe. Yleiseen tiettyä lienee että hän paljon auttoi Rothoviusta varain hankkimisessa Suomen Piplian painattamiseen; vaan harva tietänee että hänen kehotuksestaan syntyi ensimäinen Suomen kielioppi. Aeschillus Petraeus esipuheessa tähän tekemäänsä kirjaan sanoo: "Että tämmöinen kielioppi on tullut sepitetyksi ja tehdyksi, on tapahtunut Teidän Mainioimman Korkeutenne kehotuksesta ja käskystä. Sillä sitä ainoasti T.M. Kork. harrastaa, että tässä yhteinen hyöty edistettäisiin, että alamaiset tulisivat onnellisiksi — —ja tämän kansan kieli tulisi mainioksi".[119]
Tässä on jo samassa tullut mainituksi kaksi muuta jaloa Ruotsalaista, joilla oli sama mieli Suomea kohtaan. Rothovius kyllä ei itse ole mitään kirjottanut, sillä tänne tullessaan jo oli 57 vuotinen eikä siis enää kerinnyt oppia selväksi Suomalaiseksi. Vaan tietty on että hän Suomalaisille hankki omakielisen Piplian. — Vieläkin suuremman kiitoksen ansaitsee meiltä Aeschillus Petraeus, josta Laurentius Pietarinpoika Ajantiedossaan laulaa:
"Ah mun armast isänmaata!Sangen suloist Suomen saarta!Annoi Jumal armost juuriDoctor Eskel PetreuxenRuotzis syndynen, Suomen suostunen."
Hän tuli Suomeen melkein yht'aikaa Rothovion kanssa, nimittäin 1628 uskon opettajaksi Turun kouluun. Sitten tuli opettajaksi Turun uuteen lukioon, yliopiston provessoriksi ja viimein, Rothovion kuoltua, hippakunnan papisto hänen yksimielisesti valitsi piispaksi, jona kuoli 1657. — Paraassa ijässään, 35 vuotiaana, tultua Suomeen, hänen olikin paljon helpompi kuin Rothovion kokonaan mukaantua Suomen kansallisuuteen. Hän näkyy Suomen kielen oppineen perin pohjin, niin että taisi saarnata Suomeksi, olla työnjohtajana Pipliaa käännettäessä, kirjottaa suomenkielisen kulkukirjeen[120] ja sepittää Suomen kieliopinkin.[121] Tämän esipuheessa hän sanoo omaksi tarpeeksi jo ennen tutkineensa Suomen kielen sääntöjä, josta kirkossa, Piplian käännöksessä sekä jokapäiväisissä askareissa oli nähnyt paljon hyötyä. Saman hyödyn tästä toivoin muillenkin; "sillä josko pakko muukalaisia (myös Sueci!) opettaakin Suomen kieltä melskaamaan, niin kuitenkin, niinkuin sanotaan: 'äitin kieli voittaa (tämä on hänellä Suomeksi). Ja vaikkei tuommoinen huolettomuus haitakaan eikä siitä kunnon miehen kuulu pahene, eikä hänelle mitään vaaraa ole,[122] niin kuitenkin on ikävää". Suurta hartautta Suomen kielen edistämiseksi näyttivät myöskin molemmat Gezeliot, suomenkielisten kirjain painattamisella. Ja muutenkin ovat useammat Turun ruotsalaisista provessoreista kirjottaneet Suomea. Lopuksi en voi olla tähän panematta omistussanoja Tukholmassa v. 1693 Henrik Keiserin kirjapainosta tulleesen "Uuteen Suomenkieliseen Manualeen".[123] Henrik Keiser sen omistaa Suomen piispoille ynnä muille seurakunnan paimenille lausuen: "Älkät ihmetelkö että minä Teitä Suomen kielellä puhuttelen. Joca ei sentähden tapahdu, että täsä Cun. Maj:n Residentz Caupungisa sitä kieldä suuresti puhutan eli että täsä jocu väestä ricas seuracunda sijtä ylistettävästä cansasta olis. Mutta nijncuin minulla se onni ollut on, ettän minun oppivuoteni Turun caupungisa olen viettänyt ja sillä tilalla myös ei ainoastans tullut tundeman sen ylistettävän Nationin kieldä, mutta myös hänen kijtettävät tapans, urhollisen toimens ja miehudens", niin sentähden ei sano säästävänsä vaivaa eikä varaa suomenkielisiä kirjoja toimittaessa, "osottaen myös sillä samalla, että täälläkin niitä löytyy, jotca sitä jaloa Suomenkieldä, ei yläncatseesa, vaan suuressa arvosa ja cunniasa pitävät" j.n.e.
Myöskin esivallan puolesta emme havaitse vihaa Suomen kieltä vastaan, päinvastoin sitä edistetään monellakin tavalla. Samatenkuin III:s Juhana Suomalaiselle suomenkielisten kirjain toimituksesta oli antanut palkintoja, niin nytkin valtiovaroilla painettiin Suomen Pipliä 1642 (IX:n Kaarle oli jo 1602 asettanut toimikunnan Piplian suomennosta varten,[124] vaan mikä lie ollut syynä ettei siitä tullut mitään) ynnä sen uusi painos 1685. — Kristiinan ajoilta alkoi tulla tiheämmin suomenkielisiä kunink. julistuksia, kutsumuskirjoja valtiopäiville ja kertomuksia sota-asioista kirkoissa luettavaksi. Tässäkin kenties lienee Brahen toimen jälkiä, koska ensimäinen virallinen kääntäjä Erik Justander kuuluu olleen hänen erinomaisessa suosiossaan. Esivallan käskystä suomennettiin myöskin Kustaa Aatolpin Sota-artikelit 1642[125] ja koko Ruotsin laki (Abram Kollanius),[126], joka kuitenkin ei tullut painoon. Suomeksi painettiin paitsi näitä sitten XI:n Kaarlen sota-artikelit 1683[127] ja Kirkkolaki 1686.[128] —
Näistä Ruotsin miesten sekä esivallan toimista Suomenkielen edistämiseksi on tässä laveamin juteltu todisteeksi, ettei Suomi mistään ulkonaisesta pakosta paennut yhä alhaisempiin kansan säätyihin.
Me tiedämme että Ruotsi Suomen rinnalla kauan aikaa jo oli ollut ylhäisempäin säätyin kielenä Suomessa.[129] Yllämainittu Petraeon lause todistaa myös ettei Suomenkieltä Ruotsalaistulvan alkaessakaan pidetty erin suuressa arvossa. Luonnollista siis oli että tuo mahdoton Suomeen virtaava Ruotsalaisjoukko saatti Suomenkin ylhäisempiin säätyihin vielä enemmän ruotsalaisuutta. Agricola papeille oli kirjottanut Suomeksi, hänen jälkeiset suomensukuiset piispat Latinaksi, vaan tämän ajan Ruotsista tulleet piispat alkoivat yhä enemmän Latinan sijasta kulkukirjeissään käyttääRuotsia.[130] Suomensukuiset piispat kukaties olisivat ruvenneet viljelemään Suomea! Kuinka ylhäisemmät säädyt jo silloin rakastivat ruotsalaisuutta näkyy siitäkin että senaikuisista ruumissaarnoista aatelisille, kauppamiehille ja papeille enimmät ovat Ruotsiksi;[131] ainoastaan joku papille tai papin rouvalle pidetty löytyy Suomeksi. — Oli niitäkin, jotka jo alkoivat pitää Ruotsinkieltä ihan omanaan, johon on todistuksena että Kaapriel (Laurinpoika) Tammelinus vuonna 1664 painatti: Förteckning uppå de svenska ord — —i vår svenska bibel.[132] Jopa alkoi Suomalaisissakin löytyä semmoisia, jotka omaa kieltään aivan halveksivat, jonka surullisella tavalla todistaa seuraavaa tapaus:[133] Vuonna 1694 oli Turun tuomiseurakunta tullut jaetuksi ruotsalaiseksi ja suomalaiseksi, joista edellinen määrättiin virkapitäjäksi ensimäiselle uskonopin provessorille. Kunpa Suomalainen (kuitenkin ruotsalaisesta isästä syntynyt) Juhana Flachsenius siihen virkaan nimitettiin, esitti piispa, nuorempi Gezelius, hänelle virkapitäjäksi Turun suomalaisen seurakunnan ynnä sen lisäksi Nummen.Mutta Flachsenius sen arveli arvonsa halvennukseksieikä sanonut siihen suostuvansa muuhun ehtoon, kuin jos piispa itse rupeaisi Turun ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherraksi. Toinen suomalaisuuden halpenemista todistava seikka on sekin että suomalaiset nimet papistosta kokonaan katoavat. Ne väännettiin latinaisiksi. Ruotsalaisia nimiä ruvettiin vasta seuraavalla vuosisadalla ottamaan.
Tällä aikakaudella kuitenkin ei suomalaisuus vielä niin tuntuvasti laimentunut. Porvarisäädyssä se vielä oli hyvin vahvana. Vuonna 1651 Turussa[134] oli 992 porvaria, joista 98 ruotsin-, 35 ulkolais-, ja 367 suomennimisiä ynnä 492 sukunimetöntä. Pormestaria oli 5 (!), joista 3, ja raatimiehiä 8, joista 4 ruotsinnimisiä. Tästä näkyy että ruotsalaisuus kaupungin hallituksessa jo oli päällimmäisnä; mutta tulee kuitenkin vielä niissä suomennimisiä vastaan esim. Sipri Salcko 1646 raatimies Turussa.[135] Porvariston suomalaisuutta sekin todistaa, että heitä koskevia asetuksia käännettiin Suomeksi, esim. "Cun. Maj." Asetos ja Käsky, muutamitten ylitzekäymisitten ja sijvottomuutten poispoistamisest, valdakunnan Borgerskapin eli Cauppamiesten kihlauxis, pidois — — nijn myös vattein parsissa Anno 1664.[136] — Ja vielä v. 1700 oli Turussa 991:stä porvarista 401 suomennimistä, 30 suomesta väännettyä, esim. Herkepeus, 230 ruotsin- ja 69 saksannimisen kanssa; sukunimettä oli 261.[137] Melkein kaikki suomennimiset tavataan säätynimellä "borgare", mutta on niitä vielä ammattimiehissäkin ja yksi kauppamies. Pormestaritpa ja raatimiehet ovat kaikki ruotsin- tai saksannimisiä. Ammattilaisissa on muutamilla 2 nimeä, suomalainen ja ruotsalainen, josta näkyy että jo siinäkin säädyssä alettiin hävetä suomalaista nimeään. Taisipa kuitenkin moni näitä ruotsinnimisiäkin tavallisessa elämässään enimmiten käyttää Suomen kieltä, ja muutenkin taisi Suomi olla kaikkein vallassäätyisten tavallisena puhekielenä, vaikka he kirjallisesti sitä eivät huolineet viljellä. Sillä vielä 18:nkin vuosisadan alussa "papisto, enimmät vallassäätyiset maalla sekä suurin osa kaupunkein kauppiaita ja porvareita Suomessa useimmiten viljelivät Suomea keskinäisissä puheissaan." Tämä todistus (luultavasti Porthanin) löytyy Åbo Tidningar'issa 1793 N:o 13.
Kouluissakin tällä aikakaudella näkyy vahva suomalaisuus. Sillä monessa koulukirjassa sai Suomikin muiden kielten rinnalla sijansa. Semmoisia kirjoja ovat: Corpusculum doctrinae[138] 1642, Variarum rerum vocabula latina[139] 1644, Libellus aureus — — ab Erasmo Rotterodamo[140] 1665, Florinon latinais-ruotsalais-suomalainen sanakirja[141] 1678, joka Saksan kielellä lisätty ilmestyi 1695 ja viime kerran painettiin vielä vuonna 1733. Stjernman mainitsee[142] myöskin ruotsalais-latinais-suomalaisen sanakirjan, jonka oli sepittänyt Juosep Lagus, mutta se ei tullut painoon. Me olemme nähneet kuinka yliopiston maahan tuottama ruotsalaisuus yhä enemmän oli alkanut sysätä syrjään suomalaisuutta. Mutta myös on mainittu että yliopisto toiselta puolen suomalaisuudelle on antanut suuremman voiman, varsinkin sillä keinoin että helpompi tilaisuus oppiin Suomen ummikkojen joukossa kohotti niin monta poikaa sivistyksen kukkuloille. Niistä kasvoi miehiä, jotka harrastivat "äitinkielensä" viljelemistä. Että monikin heistä Suomea semmoisena piti, todistavat seuraavat lauseet:
"Andreas kääntää isäin kielelle".[143]
"Ruotsin lakia selittää suomalainen lauluttaresi,Sovittain kuninkaan käskyt isäin sanoihin".[144]
"Äitin kieli, meidän kieli (Suomesta)".[145]
Suorasanaisista teoksista ei ole tässä tila puhua muuten kuin sivumennessä. Merkittävä on että ne ja suomenkieliset kirjat ylipäätänsä vaan ovat pieni osa tään ajan kirjallisuutta Suomessa. Enimmiten kirjotettiin latinaksi ja ruotsinkielistäkin on paljon enemmän kuin suomalaista.[146]
Suomenkielisessä kirjallisuudessa ensinnä mainittava on Raamatun suomennos, joka ilmestyi 1642. Sen perästä on merkittävänä että tällä aikakaudella ilmestyi jommoinenkin joukko alkuperäisiä saarnoja Suomen kielellä. Semmoisia ovat varsinkin kirjottaneet Laurentius Petri Aboicus[147] (Tammelinein esi-isä, Tammelan provasti, taisi kuolla 1671), Tuomas Rajalenius[148] (Tyrvään provasti k. 1688), Apraham Ikalensis[149] (Ikaalisten kirkkoherra k. 1675), Kristian Procopaeus[150] (Loimijoen kirkkoh. k. 1693), y.m.[151]
Tähän jos lisäämme muutamia katkismuksia, rukouskirjoja ja käännöksiä, niin siinä on sen ajan kirkollinen, suorasanainen kirjallisuus Suomen kielellä.
Yliopiston herättämä tieteellinen henki näyttihe siinäkin, että alettiin tutkia Suomenkielen sääntöjä. Aeschillus Petraeon kielioppi (1649) on jo tullut mainituksi ja 1689 jo ilmestyi toinenkin[152] Suomalaisen, Mattias Martinion (Viipurin lukion opettaja, k. 1728)[153] sepittämä, joka kuitenkin vähän vaan on lisätty edellisestä. — Ja kielitutkinnon ohessa heräsi myös halu kansan vanhoja runoja keräelemään. Kuin paljon heitä lienee saatu kokoon, siitä ei ole tietoa. Enimmiten taisivat olla nykyisempiä runoja, niinkuin "Henrikin surma", jonka Palmsköld (k. 1719, alotti keräyksiänsä v. 1692) otti kokoukseensa, niin myös "Anterus Pyhäjoelda", jonka alkusanat Juslenius mainitsee[154] ja
"Aina muita muistelemme,Arvosii ajattelemme" j.n.e.
Erik Cajanon mainitsemat[155] alkusanat runoon Kristuksen kärsimisestä, minkä tekijän Cajanus luulee olleen talonpojan. Vanhojakin historiallisia runoja sanoo löytyvän se, joka on kirjottanut Chronicon Finlandiae incerti auctoris, vaan kun ei hän historiaansa kuitenkaan niihin perusta, niin on epäiltävä oliko hän semmoisia nähnytkään. Loihturunojakin on joku jo näinä aikoina tullut oppineitten tietoon. Piispa Bång historiaansa Ruotsalaisten kirkkokunnasta on ottanut yhden näytteeksi.
Saakoon se tässäkin sijansa, ollen vanhin painettu muistomerkki muinaisista runoistamme.
Karhun runo. ("Björnvisa").[156]
Metzän dyris voitettuTuo meill täyttä terveyttäAitta vastan saalihita.Tuo tuhatta tullesasi,Saata sata saalihixi.Julki tulin JumalistaCansa saalin iloisesta,Joca ilman ihmet, vaivatAnnon andoi, rahan radet. (Sic)Cosca tulen cotihin,Colme yötä ilon pidän.Ilos tulin, ilos lähdinLäpi laxo, vuoret, vaarat,Aja paha edellänsä,Pertos tuli päivän tulo,Päivä tule vielä pertos.Cunnioitan sua jälistänsäVuosi vuodel saalihixi;Etten unhoitz ochton virten,Sitä vast viel toisti tulen.
Huonosta runopaikasta tää nähtävästi on saatu ja julman sekavasti kirjotettu, niin ettei siitä myötä seuraavatta ruotsinnoksetta kaikin paikoin saisi selvääkään. — Ruoveden ja Savon korvissa, kaukana kirkkopaimenten silmistä sanoo Bång talonpoikain mielen vielä vanhoissa tavoissaan kiinni olevan ja vanhoja pakanallisia runoja laulettavan. Niitä ei vielä sano saaneensa ilmi, vaan lupaa painattaa niin pian kuin saapi. Mutta siihen lupaukseen asia on jäänyt ja tuskin hän niitä lienee saanutkaan, sillä pappien pauhina oli vanhat muistot ja runot kaikottanut syvimpiin saloihin ja ihmissydänten perimmäisiin pohjukkihin, joista ei niitä ollut helppo saada.
Toinenpa laji Suomen kansanrunoa oli helpompi käsittää, nimittäinsanalaskut, joita tällä aikakaudella kerättiin aika joukko. Se painettiin 1702 Henrik Florinon (Paimion kirkkoherra, Raamatun suomennoksen parantaja 1685 ja sanakirjain toimittaja, k. 1705) toimesta nimellä: "Vanhain Suomalaisten tavalliset ja suloiset Sananlaskut, mahdollisuden jälken monilda cootut." Esipuhe ilmottaa että keräystä oli alkanut yllä jo mainittu Laurentius Petri Tammelassa ja jatkaneet tämän vainajan poika Kaapriel Tammelinus (Lohjan kirkkoh. k. 1695) sekä Florinus itse. Nämät sananlaskut sanoo tämä nyt painoon antaneensa "Jumalan cunniaxi ja Suomen maan caunistoxexi, nijn myös nijlle otollisixi, jotca tätä kieldä oppia pyytävät." Sillä näissä "löytyy monda vanha puhdasta Suomen sana, jotca muun kielen hembestä secotuxesta näillä maan paicoilla ovat unhotuxeen joutunet."
Näistä kansarunollisuuden tuotteista kun sitten käännämme silmät oppineitten runoeluun Suomen kielellä, niin kohtaa meitä ensinkin virsikirjan lisäystyö. Semmoisenaan kuin sen viimein jätimme, virsikirja jo sisälti enemmän kuin puolet nykyisiä virsiään ja siihen runkoon tämän aikakauden kuluessa vähitellen karttui yhä uusia virsiä lisäksi, siksi kuin virsikirja valmistui nykyiseen täydellisempään muotoon.
Ensimäinen lisätty painos ilmestyi 1646 "cunnialisen miehen Siffre Salcon (Turun) radimiehen culutuxella" kirjassa "Manuale Finnonicum, se on muutamat tarvittavat ia aina käsillä pidettävät Suomenkieliset kirjat nyt Consistoriumin suosiost ia suomast ahkerasti cadzotut ia muutamis cappalis ojetut ia enätyt — — StudioJonae Matthiae Raumanni".[157] Niinkuin tietty on, olivät nämät manualet 17:n vuosisadan loppupuoliskolla täydellisiä kirkollisen tiedon aittoja, joissa pait virsikirjaa oli katkismukset, rukouskirjat, ajantiedot, suuria kappaleita Vanhasta Testamentista y.m.
Virsikirjasta on sanottu että se on "enimmiten M. Jacobilda Suomalaiselda ja Mascun herr Hemmingildä tehty sekä muutamat virret vastuudesta lisätyt". — Se sisältää kaikki ne virret mitä edellinenkin, pait että yhden Hemmingin virren sijaan on tullut nykyinen N:o 177; lisäksi ovat tulleet seuraavat: N:o 5, 92, 190, 218, 267, 367, 387, 400 ja "Kiittakääm lasta", joka sitten on hyljätty. Loppuun on virsikirjan taakse liitetty vielä N:o 392, joten tämä virsikirja sisältää 252 virttä.[158] — Kaikki ovat Ruotsista käännetyt pait N:o 190, jonka syntyä ei tiedä.
N:o 92:n värsyin alkupuustaveista saapi nimen Jonas, joka arvattavasti osottaa tekijäksi Raumannon. Lienevätkö muutkin uudet hänen tekemänsä ei voi varmaan päättää, mutta on luultavaa. N:o 392:n värsyin alkupuustavit tekevät (sen alkuperäisessä muodossa, joka vähän on muutettu) nimenMargaretha Henryci. Tekijä taisi olla Suomalainen, koska sen tapaista virttä ei ole Ruotsin virsikirjoissa; se muuten on pitkäpiimäinen arkkiveisu. Kukaties se lienee Jaakop Suomalaisen vaimon tekemä, joka oli sen niminen.[159]
Juonas Mattiaanpoika Raumannus, tämän manualen toimittaja, on myös ollut avullinen Piplian suomennoksessa sillä, että sen kirjotti puhtaaksi ja teki siihen sisällys-luettelon. Hän oli syntynyt 1608, tuli Uuden kirkon (Turun puolella) kappalaiseksi 1640, otti virasta eron 1675 ja kuoli 1683. Hänen poikansa otti nimen Mennander ja tämän poika oli Turun piispa, sitten Upsalan arkkipiispa, tuo keräyksiltänsä Suomen historiassa ja kirjallisuudessa tuttu Kaarle Fredrik Mennander. Raumannosta on lause[160] että hän "useampain muiden (pait tässä manualessa) onnistunein kokeitten kautta on tuttu Suomen runoilijaksi"; mutta mitä teoksia hän lienee sepittänyt siinä ei sanota eikä siitä nyt saa mitään tietoa.
Vuonna 1664 tuli vanhempi Juhana Gezelius Turun piispaksi. Tämä heti rupesi puuhaamaan virsikirjan kartuttamista ja hänen toimestaan ilmestyi 1668: "Suomalainen virsi- ja evangeliumi kirja",[161] joka sisältää aivan samat virret kuin Raumannon. Lisäksi on tullut N:o 312. Lopussa ovat 392 ja 210. Jälkimäinen, joka on riimiin pantu kertomus Juutalaisten kapinasta Vespasianoa vastaan, on täynnä alkusointua ja välistä siinä on ajatusriimiäkin. Se arvattavasti on alkuperäinen, kukatiesi Raumannon sepittämä. Sillä ensikerran se on arkkiveisuna painettu 1646[162] ja myös otettu Raumannon manualeen; mutta vielä pantu taammaksi erikseen virsikirjasta. N:o 312 on Ruotsin virsikirjasta ja löytyi suomalaisena jo 1614 vuoden käsikirjassa.
Gezelion kustannuksella vuonna 1674 painettu "Suomenkielinen virsikirja"[163] on samallainen kuin edellinen pait että loppuun N:o 210:n ja 392:n taakse on pantu lisään: L.P.A. virret: 407, 331, 394, 410 jo 338. Stranberg tietää Laurentius Petri Aboicon (yllämainittu Tammelan kirkkoherra ja Tammelinein esi-isä) sepittäneen N:o 407 ja 331. Luultavasti ovat siis muut kolme toisen tekemät; vaan kumma se kuitenkin on että ne tässä saman päällekirjotuksen perästä seuraavat ilman minkäänlaista erottavaa rajaa. Tämä seikka todistaisi vastaan Strandbergin lausetta, mutta sen todistusvoimaa heikontaa taas se, että seuraavissa virsikirjoissa näiden perään liitettiin muitakin uusia virsiä lisäksi eikä niitäkään näistä erotettu millään rajalla. Varmaa ei siis voi päättää. — N:o 410 on lyhennetty käännös Ruotsin vanhan virsikirjan samasta numerosta, muut ovat alkuperäisiä. — Arkkiveisuissa nämät virret ei löydy, pait 407 ja sekin vasta myöhemmin.
Tämän vuosisadan seitsemänsillä ja kahdeksansilla kymmenillä alkoi, luultavasti Gezelion kehotuksesta, tiheämmin tulla arkkiveisuja, joista sitten paraaksi katsotut otettiin nyt seuraavaan 1686 ilmestyneeseen "Suomalaisen sielun tavaraan".[164] Tämä sisältää samat virret kuin edellinenkin ja lisäksi on tullut vanhain virtten sekaan: N:o 28, 49, 58, 90, 134, 135, 137, 250, 258, 259, 263, 270, 271, 276, 287, 289, 290, 314, 315, 352, 356, 362, 368, 374, 375, 379, 380, 402. Lopussa on ensin uusi 265, sitten samatekuin edellisessä N:o 210, 392, L.P.A. virret: 407, 331, 394, 410; N:o 338 on muutettu vanhain virtten sekaan ja sen sijaan pantu 387; sen jälestä ilman rajaa uudet: N:o 280, 330, 383, 136, 304, 346, 172 ja 14; siis yhteensä 37 uutta virttä. Vaan Hemmingin virsistä on hyljätty N:o 240. Ja kun "Kiittäkääm lasta" myöskin hyljättiin ja 1668 vuoden virsikirjasta sekä tästä N:o 312, niin tässä on kaikkiansa 293 virttä.
Näistä lisään tulleista ovat N:o 137, 263 ja 276, vähän muutettuna otetut Hemmingin suomentamista "Piae cantiones". Arkkiveisuina erikseen painettuna ovat olleet seuraavat: N:o 402 (Perttuli Hordellin[165] tekemä, kirkkoh. Tukholman suomalaisessa seurakunnassa 1633-46), vuonna 1636,[166] N:o 58 v. 1654?[167] N:o 374 luultavasti 1678,[168] N:o 304 v. 1683,[169] N:o 289 luultavasti 1683,[170] N:o 136, 290 ja 330 (jonka värsyin alkupuustavit tekevät nimen Maria Simointytär; nykyisessä, vähän muutetussa muodossa tuo ei näy) 1683,[171] N:o 49 ja 250 v. 1683,[172] N:o 259, 270, 287, 315, 352, 356, 362, 368, 375, 379, 380 v. 1685,[173] N:o 135 ja 314 luultavasti 1686,[174] N:o 280 v. -?-[175] — Jälellä olevat 10 virttä ei löydy meidän aikoihin säilyneissä arkkiveisuissa.
Näistä ovat Latinasta käännetyt N:o 137, 263 ja 276; Saksasta N:o 259, 270, 362 ja 374, 134;[176] N:o 330 epäilemättä on alkuperäinen; siinä on melkein läpitse ajatusriimiä ja alkusointua, vähän pitkä, mutta soma; samaten taitavat myös N:o 271 ja 304 olla alkuperäisiä; N:o 280 luulisi Hemmingin sepittämäksi, niin on hänen virttensä sukuinen; N:o 250 näyttää käännökseltä;[177] N:o 380 on Ruotsista käännetty,[178] N:o 314 myöskin Ruotsista,[179] N:o 28 ja 49 löytyvät Svedbergin hyljätyssä virsikirjassa, muut kaikki Ruotsin vanhassa virsikirjassa. —
Tammikuun 20 p:nä 1690 nukkui Gezelius töistä ja toimituksistansa kuoleman uneen, mutta henkensä eli pojassa, joka nyt tuli Turun piispaksi. Tämä ei tullut ainoastaan hiipan, mutta töidenkin perilliseksi ja rupesi vielä suuremmalla innolla kartuttamaan Suomen virsikirjaa.
Vuonna 1692 ilmestyi "Suomalaisen sielun tavara — — Cun. Maj:n Armollisimmast käskystä, Turun Duomio-Capitlumin ylitzecatzomisen ja kelvoliseksi löytämisen alla, vastudest suurimmalla ahkeruudella ojettu",[180] Tässä on "Täydellinen virsikirja" ja sen jälestä vielä "Uutten virtten Tygölisämys". Alkuun on pantu uusi N:o 237 (Gezelion Ruotsiksi ja kukaties Suomeksikin sepittämä); tuosta seuraa vanha Hemmingin virsikirja, josta kuitenkin on hyljätty: N:o 82, 91, 93, 108, 230, 240, 242, 272, 277, 328, 393 ja 405. Puuttuu siitä vielä useampiakin, mutta ne ovat jälestäpäin jälleen otetut "Uutten virtten Tygölisämykseen". Vanhain virtten seassa ovat samat kuin edellisessä Suom. siel. tavarassa, pait että lopusta tähän on pantu myös N:o 172. Lopussakin seuraavat aivan samat (nimimerkki L.P.A. on pois heitetty), pait että 172, niinkuin jo mainittiin, on pantu vanhain virtten sekaan, 136 Tygölisämykseen ja 346 kokonaan puuttuu. Sen sijaan on tullut lisäksi N:o 332 ja 312 jälleen otettu. Uutten virtten Tygölisämyksessä on pait muutamia unhotettuja vahoja virsiä seuraavat uudet: N:o 411, 299, 412 ja "Ratk riemullisell mielell" (nykyisestä virsikirjasta hyljätty). Yhteensä tässä siis on 6 uutta virttä.
Arkkiveisuista ovat otetut: N:o 332 luultavasti 1678,[181] N:o 411 v. 1683?[182] N:o 299 v. 1685,[183] N:o 412 ja "Ratk riemullisell" 1690;[184] N:o 237 ei löydy arkkiveisuissa. "Ratk riemullisell mielell" ja N:o 332 lienevät alkuperäisiä; muut kaikki ovat Ruotsin vanhasta virsikirjasta käännetyt.
Vuonna 1696 ilmestyi taas uusi Suomalaisen sielun tavara,[185] jossa on "Täydellinen, parattu ja erinomaisten pääcappalden jälken vastudest jaettu virsikirja". Se sisältää aivan samat kuin edellinen yhteen seotettuna; lopussa on erikseen uusia N:o 413 ja 364. Edellinen löytyy Ruotsin vanhassa virsikirjassa, jälkimäinen ei. Se on Ruotsista käännetty ja ilmestyi arkkiveisuna 1690.[186]
Tätä samaa tuli uusi painos v. 1700, josta on hyljätty N:o 6, 12, 13, 23, 25, 50, 55, 57, 64, 82, 91, 93, 105, 108, 115, 177, 221, 231, 240, 242, 272, 275, 277, 326, 328, 393, 405 ja "Kristus vastaan vihollisians". Muuten se sisältää samat kuin edellinen pait että N:o 346 tähän jälleen on otettu ja lisäksi tullut 63 uutta, nimittäin: N:o 20, 21, 22, 26, 27, 31, 41, 44, 48, 59, 60, 68, 80, 95, 98, 99, 130, 132, 141, 147, 148, 149, 150, 151, 153, 154, 166, 171, 182, 194, 195, 226, 232, 234, 235, 236, 239, 245, 249, 251, 264, 278, 291, 298, 300, 316, 317, 318, 322, 329, 345, 350, 355, 357, 360, 361, 371, 372, 373, 390, 391, 406, 408. —
Arkkiveisuina ovat ennen olleet painetut N:o 141 (Perttuli Hordellin tekemä) 1636,[187] N:o 278 (ylimääräisen provessorin Juhana Cajanon tekemä; hän kuoli nuorena v. 1681[188]) v. 1683,[189] 291 ja 318 v. 1700.[190] — Näistä N:o 48 ei löydy aivan semmoisenaan Ruotsin virsikirjassa (lieneekö mukaillus vai oma?) eikä myös N:o 141 (Saksasta Tireht. Lagin muk.) ja 278 (oma). Muut kaikki löytyvät Ruotsin vanhassa virsikirjassa. — Tässä virsikirjassa ovat jo virret järjestetyt ja numeroitut 1695 vuoden Ruotsin virsikirjan mukaan ja ne numerot, jotka vielä puuttuvat, ovat väliltä poisheitetyt; sillä tavoin viimeisellä virrellä on numero 414. —
Viimeeksi tuli vuonna 1701 ensikerran painosta nykyinen virsikirjamme, varustettuna XII:n Kaarle kuninkaan yksinoikeuskirjalla (XI:s Kaarle oli jo vuonna 1696 antanut Gezeliolle yksinoikeuskirjan, josta siis tämä vaan oli uudistus). Sen nimenä oli: "Uusi Suomenkielinen virsikirja — — Cun. Maj:n Armoll. Käskystä, Colmen Consistoriumin (Turun, Viipurin ja Narvan) suostumisella, tarpellisest parattu; Nijn myös sen MDCXCV ylitzecatzotun Ruotzalaisen Virsi-Kirjan jälkeen jalosti enätty".[191] — Tähän oli jälleen otettu edellisestä hyljätyt virret, pait "Kristus vastaan vihollisians"; myöskin on hyljätty N:o 414 "Ratk riemullisell mielell". Uusia on tullut lisään 51 virttä nimittäin: N:o 29, 34, 35, 39, 42, 46, 63, 73, 75, 81, 84, 94, 107, 131, 138, 152, 191, 207, 213, 233, 243, 248, 252, 253, 266, 269, 273, 274, 281, 282, 292, 293, 294, 295, 301, 302, 319, 320, 321, 333, 334, 351, 363, 369, 377, 384, 385, 389, 403, 404.
Arkkiveisuista otettu on ainoastaan N:o 363 v. 1700.[192] — Kaikki ovat Ruotsin virsikirjasta käännetyt. — Näillä 1700 ja 1701 vuoden virsikirjoihin tulleilla uusilla virsillä enemmiten tahtoo olla sukulaisuus, niin että suurimman osan luulisi yhden miehen tekemäksi. Kuka tämä mies oli, ei voi ihan varmaan päättää, mutta hyvin uskottava on että se oli Erik Erikinpoika Cajanus (Sotkamossa syntynyt 1675; Maisteri 1697; Turun koulun konrehtori 1698; Kruunubyyn kirkkoh. 1703. Isonvihan aikana oleskeli Medelpadissa; kontrahtiprov. 1722; k. 1737). Tästä miehestä, joka muutenkin on tuttu Suomen kielen tutkijaksi[193] ja jonka nimi usein löytyy onnentoivotuslauluin alla, sanoo[194] pojanpoikansa Erik Cajanus että hän kouluvirkansa sivussa työskenteli "uuden Suomen virsikirjan parannuksen ja painokorjauksen kanssa".
Tällä tavalla oli Suomen kansa nyt saanut uuden "jalosti enätyn" virsikirjan. Mikä arvo sillä oli senaikuisten miesten silmissä, näemme Juslenion lauseista. Nuorena hän innossansa siinä näki Homeron jalouden, Demostheneen sujuvan puheen y.m.; mutta vanhanakin ja kylmettynä hän sanoo sen sanoissa, puheenparsissa sekä esitystavassa ei puuttuvan terävyyttä eikä jaloutta.[195]
Nykyinen aika tahtoo päinvastoin tuomita koko teoksen tulen omaksi. Mutta jo Suomalaisen ja Hemmingin kokeista puhuen, yritin tätä liian kovaa päätöstä helpottaa, ja vielä suuremmalla syyllä täytyy ruveta näiden uudempain virtten puolustajaksi. Niitä liikoja tarvuita ja sanoja, sitä alinomaista värsymitan rikkomista näissä harvoin enää havaitsee. Harjotus kielen viljelemisessä ja yliopiston vaikuttama tuttavuus parasten sekä muinasten että senaikuisten runoteosten kanssa olivat Suomen virret silittäneet säännöllisiksi. Tämä silitystyö kuitenkin kävi hitaisesti. Raumannon uudet virret ovat yhtä liikkaavia kuin entisetkin, samaten enimmät 1674:n, 86:n 92:n ja 1696:n virsikirjoihin lisään tulleita; mutta niissä jo näkyy muutamia sileämpiä. Semmoisia ovat esim. nuot arkista N:o 250 Pipp. luett. otetut ynnä N:o 134 ja 28. Niistäpä, jotka v. 1700 ja 1701 otettiin virsikirjaan juuri harva enää antaa laittajalle sijaa tämäm suhteen. Monessa heistä muutenkin ilmottuu käännöksessä herkkä runollinen henki, niin että vähäisellä korjauksella kelpaisivat uuteenkin tehtävään Suomen virsikirjaan. Semmoisia ovat esimerkiksi N:o 95, 99, 243, 318, 360 ja varsin tuo erinomaisen kaunis N:o 278. Tämä korjaus enimmiten tulisi koskemaan noihin katkettuin sanapäätteisin, joita ei soinnulle arempi korvamme enää siihen määrään tahdo sallia. Sinä aikana sitä tapaa katsottiin erinomaiseksi Suomen kielen eduksi. Niin sanoo esim. Aeschillus Petraeus[196] ja hänen mukaan Martinius[197] suomenkieliselle virrenteolle olevan suuri helpotus siitä, että sanoja saapi lyhentää (johon vetää esimerkkiä) sekä myös pitentää (esim. valaisepi = valaise j.m.) Myöskin sanoo suurena apuna olevan sekä nimi- että tekosanain monet "diminutiva" (esim. poicainen, auttelen!) Niinkuin ennen jo on mainittu sekä hän että Martinius arvelivat riimin Suomen runomuksen välttämättömäksi tunnustähdeksi. Sitten sanoo Petraeus: Tähän tulee lisäksi eräs omituisuus tässä kielessä, että mielellään tahtoo värsyn alkuun pantavaksi samalla puustavilla alkavia sanoja esim.
Ynnä yxi yhteys (Suom. virsik. N:o 91).
Tämmöiset riimit ovat konstikkaiset ja tällä kielellä omituiset.Yksinkertaisempia ovat ne, joissa ei yksiä alkupuustavia viljellä.[198]Tämmöisiä alkusoinnullisia värsyjä sanoo olevan arvotustenkin jasanalaskuin, joista kumpasista vetää esiin esimerkkiä.
Martinius sanoo: "Sekin on omituista tällä Suomen kielellä että värsyssä (riimittömässäkö?) ja riimeissä värsyn alussa viljelee yksillä puustavilla alkavia koko riviä ja lauseita tai edes muutamia sanoja".[199]
Näistä lauseista näkyy kuinka tarpeellisena, hyvälle Suomen runoelmalle pidettiin alkusointua. Sitä onkin viljelty enimmissä tämän ajan virsissä ja lauluissa.
Tähän on nyt Suomen virsikirja jättäminen, jonka syntyä ja kasvua olemme kokeneet seurata. Mutta ennenkuin muualle käännymme, pankaamme tähdelle, kuinka ruotsalaisuuden vallalle pyrkiminen Suomessa siinäkin ilmoittaikse, että tämän aikakauden alkupuolella virsikirjoihin otetuista enimmät ja kahden viimeisen virsikirjan pian kaikki uudet virret ovat käännetyt Ruotsin virsikirjasta. Suomen kirkko ei enää saanut astua omia teitään, täytyi ruotsalaisen jäljissä kontata. Virsien järjestyskin on sovitettu Ruotsin virsikirjan mukaan; on kuitenkin erotuksia, joissa sekin omituinen, ettei meillä ole kuninkaan, perintöprinsin eikä valtaneuvosten laulettavia virsiä.
Me olemme nähneet että suuri joukko virsikirjan uusia virsiä jo ennen oli arkkiveisuina levinnyt kansaan ja sille tullut tutuksi. Kirjapainoja Suomeen saatua, näitä arkkiveisuja alkoi tulla yhä viljemmältä. Suuri osa heistä on Ruotsista käännetty, mutta on niitäkin, jotka silminnähtävästi ovat alkuperäisiä. Niissä, samaten kuin Hemminginki omissa, enimmiten on alkusointua sekä ajatusriimiä ja värsyrakennus Suomen runon kaltainen. Semmoisia ovat Suomen virsikirjaan otetut N:o 271, 338, 407 ja useammat muut virsikirjaan ottamatta jääneet. Ylipäätään ovat pitkäpiimäisiä ja runohenkeä niissä ei ole sanottavaksi.
Näytteenä saakoon tässä sijansa alku virrestä,[200] jonka tekijä taitaa olla Lauritza Isakinpoika Harikkalasta,[201] sillä sen nimen saapi rivien alkupuustaveista saman arkin ensimäisessä virressä:
Jesuxen muisto iloinenOn sydämelle suloinen,Makiamb cuin huulden hunaja,Cauniimmast cannelda cumaja.
Ei veisata suloisembaa,Taick cuulla caunehembata,Ei ajatella callimbataCuin Jesus Jumalan poica.
Se nimi on voimallinen,Taivas' maasa cunniallinen,Jong' ainoan cautta annetanArmo ja autuus cannetanJ.n.e.
Toisesta[202] kuuluu yksi paikka näin:
Mailmas nyt caicki ihastuvatTulevan kevän cauniut,Vastudest elämän riemastuvat,Luodut caick suven tuovat;Joca lindu lendä cumpanins cans,Meri, metz' pauha iloisansJa iloista sydändä canda.
Ain Herra pyhän säätyns suoriNijn cauvan cuin mailma seiso,Hänen edesäns on joca päivä nuori,Vaick muutoxet tapahtu meisä;Syxyn ja talven sijs joca vuonn,Suven, kevän ain edestuonOn Herran siunaus suuri.J.n.e.
(Saman arkin viimeisessä virressä tekevät rivien alkupuustavit nimenCarle Thomanpoica Mlin).
Mutta Suomen runollisuus tällä aikakaudella ei pysynyt enää hengellisyyden rajoissa. Uusi laji alkaa ilmestyä tälle alalle, se ontilapää runomus. Ensimäinen täänkaltainen runoelma, josta meillä on tieto, on onnentoivotus Sigismund kuninkaalle kun tuli Vilnaan v. 1589.[203] Sen on kirjottanut joku Vilnan akatemian oppilas, epäilemättä katolisuskoinen Suomesta. Mutta se on kadonnut. Muita siltä aikakaudelta ei tiedetä. Mutta nyt kun Suomessa oli tilaisuus ne saada painetuksi, alkoi niitä ilmestyä enemmän. Ne ovat onnentoivotuksia kirjain tekijöille, hää- ja hautavirsiä, lauluja kuninkaallisten henkien syntymästä ja kuolemasta sekä historiallisia. Totista runon suloisuutta niistä tietysti ei saa hakea, mutta välistä ilahuttaa meitä niissä kuitenkin sukkela sanan käänne tahi lämmin tunne. Merkittävä on että enimmät ovat runomittaan raketut, joka tässä on parempi kuin virsissä, missä nuotti oli haittana, mutta kuitenkin näyttää kuinka vähän sinä aikana tiettiin runomme oikeasta laadusta. Alkusointua ja ajatusriimiä niissä kyllä aina on (jälkimäinen kuitenkin välistä on vaillinainen); mutta runot ovat riimillisiä, täynnä katkaistuja sanoja ja tavujen pituudesta ei ole pidetty mitään lukua.
Ensimäinen tään ajan runoniekkoja on Erik Justander[204] (KuoliMynämäen kirkkoherrana 1678), ensimäinen "poeseos" provessori Turussa.
Hän oli Brahen erinomaisessa suosiossa ja kirjotti hänen puolisonsa Katrina Stenbock'in kuoltua kolmikielisen jälkimuiston,[205] joista viimeinen on suomenkielinen. Se on aivan mautonta soperrusta samatekuin ruotsalainenkin, latinainen lainahöyhenillään vähän letustelee. Pait tätä on Justander vielä kirjottanut yhden "gratulatio Tavastrunico-rhythmica" Viipurin uuden kirkon vihkiäisiin[206] sekä "gratulatio Tavast-runico-finnonica" Pachaleniolle,[207] joka oli suomentanut kirjan Cantio cygnea. Edellinen on tehty "stante pede", jälkimäisen kutsuu "extemporanea", josta näkyy että siihen aikaan vallassäätyisissäkin vielä oli tapana edeltäkäsin valmistamatta laulaa runoja juhlissa. Vielä on säilynyt neljäskin Justanderin runoelma, nimittäin jälkimuisto,[208] jossa on kolme runopalaista ja yksi virsi. Eiköhän liene tämä "poeseos" provessorin into suomalaisia runoja sepittelemään taivuttanut muidenkin harrastusta samaan päin?
Kenen siihen lieneekin ansio, niin näemme kohta useampia muita senkaltaisia yrityksiä. Jälkimuistoja ovat Pipp. luettelon N:o 141 (Juh. Rauthelius, Janakkalan kappal., k. 1704) v. 1668, N:o 144 (Kaapriel J. Lagus, Kiskon kirkkoh. n. 1680) v. 1669, N:o 286 (Juh. Keckonius, Huittisten provasti, k. 1719) v. 1690, N:o 335 (Erik N. Qvist ja Kaapriel Langius) v. 1708 ja N:o 426 v. 1712. Onnentoivotuksia häihin N:o 348 (J.A.M.) 1700 ja 437 v. 1717. Onnentoivotuksia kirjantekijöille: N:o 74 (Jaakop Lignipaeus, Porin koulun rehtori ja Simo Mulinus Teiskon kappal.) v. 1654, N:o 107 (Taneli Reuter Oriveden kirkkoh. k. 1685) v. 1664, N:o 137 (Tuomas Rajalenius) v. 1667 ja N:o 201 v. 1679. — Hovirunoja: Ylistysruno XI:lle Kaarlelle (Martti Martinius) kieliopissa, Ulrika Eleonoran kuolemasta 1695,[209] ja riemuveisu XII:n Kaarlen kruunausjuhlaan (Juh. Scheffer, kun. hovisaarnaaja, sitte Geflen prov.) 1697.[210] — Ensimäinen historiallinen on: Ajantieto Suomen maan menoist ja uscoist, erinomaisest Suomen Pispoista cungin Cuningan ajalla, lyhykäisijn rijmein coottu a Laurentio Petri Ab., Praepos. & Pastore Tammelensi 1658,[211] uudestaan painettu 1671, 84, 95 sekä viimein Kaarle Reinin kädellä paljon lisättynä v. 1752. Tämä on Suomen runomittaan rakettu riimikronika, johon kehotus ja esimerkki luultavasti oli saatu Messenion tekemästä Suomen maan riimikronikasta. Niinkuin päällekirjotuksesta näkyy, tässä enimmiten on puheena piispain työt ja toimet. Mutta yhä välistä sekaantuu siihen tietoja Ruotsin ja Suomen yhteisestäkin historiasta, kuninkaista, sodista, vieläpä mainitaan Suomessa olleita ruttotauteja, tulipaloja ja nälkävuosia. Se ulottuu vuoteen 1671. Tämä riimillinen ajantieto tietysti ei voi sisältää totisempaa runohenkeä kuin muutkaan samanlaiset; mutta ei voi kieltää että se taitavasti on sommitettu ja varsinkin loppupuolessa, joka vasta lisättiin toiseen painokseen, tulee kuvaelus elävämmäksi ja itse kirjottajan tunteet toisinaan puhkeevat ilmi, virvotellen kertomuksen kuivaa juonta. Esim. kun. X:n Kaarlen ajasta laulaa:
"Ah cuing saartan saarta tätä!Mones paicas näky hätä;Sota surma, tauti tappa,Ket eij vijmein kijnni nappa?Cuules cuiteng Suomi culda,Sanomat sanon, muista mulda:Culki cuuluisa cuningas,Ruotzin cruunattu ruhtinas,Carl Gösta caunucainen,Sangar sangen voimallinen,Puski puskeit Puolacoita,Jumi Juutei juonicaita,Hajott' hahdet vihollisten,Vieckain vesill olevaisten." j.n.e.
Historiallisia virsiä löytyy vielä yksi XI:n Kaarlen sodasta[212] ja toinen Vironmaan pelastuksesta.[213]
Mutta erinäisen maineen ansaitsee tämän ajan historiallisista runoniekoista Anterus H. Aschelinus, joka ensin oli "collega secundus" Turun tuomiokoulussa ja sitten Villnäs'in kappalaisna, k. 1703. — Hänellä näkyy olleen syvempi runosuoni kuin useimmilla muilla aikalaisillaan. Hänen laulunsa (runoja hän ei kirjoittanut) ovat kyllä enimmiten liian pitkäpiimäiset ja sanat niissä kovin runnellut, voidaksensa tyydyttää nykyisen ajan vaatimukset, mutta niissä ilmottuva tunteen into ja totisesti runolliset vertaukset kohottavat ne kuitenkin tavallista korkeammaksi. —
Hänen teoksiaan on säilynyt: virsi Suuresta nälästä 1697,[214] ilolaulu Narvan voitosta,[215] ja Uronuhri Jumalalle XII:n Kaarlen edestä 1703.[216] Kukaties on myöskin virsi Ulrika Eleonoran kuolemasta saman miehen tekemä; sen tahtoisi päättää sukulaisuudesta vertauksissa ja lauseissa. Ensinmainitusta otamme palasen näytteeksi:
"Ach cuing suur on minun tuscanTämän surkeun valjus sääs!Murhen myrsky, vaivan puscaMaahan syöxe cruunun pääst;Usein uitan vuoteniHartaill kyyneleilläniTällä surkeel näljän ajal,Cuin nyt pyöri joca majal".
— — —
"Casvoist cauneus on langennMonen tuiman todell pois,Jotca ennen hohta sangenVaatein kijldämyxis voit;Joill ehk lunda puhtaambi,Muoto myös ol valkiambi,Iho punaisemb coralli,Kirckamb calleimbat crystalli!"
Laulussa Narvan voitosta ilmottuu innollinen voittoriemu ja luottamus Kaarle kuninkaasen. Narva kuvataan morsiameksi, jota Pietari tahto houkutella puoleensa, vaan hän ei suostu:
"Nijn cauan cuin veri on lämbymänäns,Edes vastan Ingerin majoi".
Viimein kun hätä on kovinna, tulee Kaarle joukkoineen:
"He tulit cuin carhut, joild pojat on pois,Ratk avoimill kidoill ja suillaJa seurasit Lejonat nijn paljon cuin voitMaall, merell, nijn caduill cuin cuilla (kujilla)— — —Näin Jumalan avulla sodim!"
Riimillisten runoin tekijöistä merkillisin onSakari Lithovius, Oulun porvarin poika, syntynyt 1672,[217] tuli kirkkoherraksi Nyeniin, josta kuitenkin täytyi Venäläisten edestä paeta Ruotsiin. Siinä eli, enimmiten Tukholmassa, viratonna ja köyhänä, siksi kun v. 1713 pääsi Oulun kirkkoherraksi, k. 1743. Hänenkin runoissaan ovat sanat katkotut ja tavuiden arvo poljettu, mutta kuitenkin on rakennus jo selvemmin vanhan runon tapainen, ja ajatusriimin taitavalla viljelemisellä ynnä mahdillisten sanain valitsemisella hän on runoillensa antanut tavallisesta puheesta eroavan juhlallisen muodon. Nämä runot ovat ikään kuin nääntyvän Suomen sydämestä puhkeavia syviä huokauksia. Välistä kun laulavat jonkun onnellisen tapauksen, yrittävät iloitsemaan ja riemuitsemaan, vaan tämä riemu on aivan niinkuin sairaan liehe, joka omaisiltaan tahtoo peittää kuinka vaikeasti häntä kipu kalvaa. Ja kaksi näitä on uusi, raskas rasitus pakottanut sydämestä.
Ensimäinen[218] on onnentoivotus Hessin Fredrikin ja Ulrika Eleonoran häihin; Lithovius yrittää tämän juhlan vuoksi hetkeksi karkottaa tuskan, laulaen:
"Siirry suru Suomalaisten,Parcu poijes Pohjalaisten", j.n.e.
Hän Fredrikin tulossa Ruotsiin jo näkee rauhan toivon ja pyytää:
"Otollinen öljynoxaSaata Suomeen suuri Saxa."
Toisessa[219] suree Turun piispa Gezelion kuolemaa; kolmas[220] on erinomaisesti innollinen, jossa hän valittaa sen tuen raukenemista, mikä aina vielä oli pitänyt toivon pystyssä, XII:n Kaarlen kuolemaa. Lopulla kiroo sitä kättä, joka sen murhan on tehnyt, ynnä Norjan maata, jossa se on tapahtunut:
"Norjan nijtyt, Norjan nurmet— — —Älköhön äckäckö äänet,Sattuco sinne satehet,Coskeco cans coscan casteVainioille vihollisten!"
Neljäs[221] Ulrika Eleonoran kruunauksesta ilmottaa jo taas vähän uutta toivoa ja viides[222] riemuitsee lähenevästä rauhasta:
"Sota suuri sammucohon,Pahat päivät paetcohon,Rauetcohon raju ilmat!Muuttucohon murhem mustat,Surkeudet sijrtyköhön!Rauha armas riendyköhön,Riemu runsas ruvetcohon,Auring' armas astucohonVaivatuita virvottaman,Levottomij lohduttaman!"
Näiden riimillisten ja virheellisten runoin joukosta havaitsemme kuitenkin ihmeellä muutamia, joissa ulkonaisen muodon suhteen ei ole melkein mitään moitteen sijaa. Yksi näitä on Ilolaulu Jesuksesta v. 1690.[223] Sen tekijän Mattias Salamnion sanoo Stjernman[224] olleen kappalaisna Pohjanmaalla, ja Juslenius (muuten pannen hänelle nimen Juhana) mainitsee Kalajoen kappalaiseksi.[225] Mutta Kalajoella ei tiedä Strandberg löytyneen sennimistä pappia, ja koko sukunimeä ei ole hänen kirjassaan. Samaten olen häntä hakien turhaan katsonut läpi Pohjanmaan henkikirjat v. 1690. Miten asian laita lieneekään.
Ilolaulu Jesuksesta, joka sisältää 29 runoa 2265 värsyssä, on runomittaan sovitettu evankeliumi. Se kertoo lyhyesti Jesuksen syntymisen, luettelee vieläkin lyhyemmin hänen työnsä ja rupeaa sitten kuvaelemaan hänen kärsimistänsä, kuolemaa sekä ylösnousemusta. Aine on semmoinen että sen jalous paraten ilmottaikse evankelistain yksinkertaisissa, koristelemattomissa sanoissa. Mitä taito siihen lisää on useammin vahingoksi eikä eduksi. Sentähden ei voi evankeliumein runolliseen muotoon rakentaminen milloinkaan täydellisesti tyydyttää. Mutta jos tätä runoa lajissaan katselemme, niin on tunnustaminen, että hän kertomuksensa taitavasti on sovittanut ja käyttänyt sen kaunistamiseksi ja elähyttämiseksi kaikki runomme omituiset suloisuudet. —
Paikottain on hän kyllä kovin niukka ajatusriimin viljelemisessä, mutta enimmiten sitä hyvin sopivasti käyttää, kertovärsyissä sanoen asiaa yhä väkevämmillä sanoilla. Kuvaus on välistä hyvinkin elävä, niinkuin esim. 6:s runo, jonka aineena on Israelin kansan pako Egyptistä, ja 19:s Jesuksen kuolemasta ynnä 20:s ihmeistä, jotka samassa tapahtuivat. Tämä 19:s runo on siitäkin merkillinen että vanhain runoin tavalla tekee mielelliseksi kielelliseksi luontokappaleen. Aurinko nimittäin Vapahtajaa ristinpuussa pilkattaessa
"Katsoi päälle korkealta,Muutti muotonsa parahan,Kasvons pian pojes väänsiLuojan surmasta surussa;Sanoi suulla surkealla:Kussas on ilo enämpi,Kosk' on Luoja kuolemassa?Pitäisikö paisteheniLaskemani lempehemmänPäälle kansan kelvottoman?Pani poijes seppelensä,Riisui puhtahan pukunsa,Surumanttelin sivalsi,Peitti silmänsä punaiset".
Vaan kun sitten Vapahtaja vaivoissaan huusi: Jumala miksi minun hylkäsit? niin aurinko tulee jälleen pilvistä häntä lohduttamaan.
Tämän runon ulkonainen muoto on melkein virheetön; ainoa moitittava on silloin tällöin sekaan luikahtanut kankeampi värsy, joku ainoa katkaistu sana ja tuo jo mainittu paikottain puuttuvainen ajatusriimi. Myöskin näkyy sanain ja lausetten valitsemisessa toisinaan jotaintalonpoikamaista. Mutta kuitenkin luulisin että se Suomen runollisuuden ystäville vielä nytkin voisi olla mieleen. Senaikuiset miehet sitä pitivät suuressa arvossa, niinkuin Juslenion lause[226] todistaa. Ja ihan nykyään v. 1852 ilmestyi[227] se uudestaan 14:ssä painoksessa.
Sama Mattias Salamnius on myöskin kirjottanut sururunon vanhemman Gezelion kuolemasta 1690.[228] Se on rakennukseltaan hyvä, mutta sisällyksen puolesta aivan kuiva elämäkerta.
Kolmas tältä aikakaudelta säilynyt kelpo runo on: Ilolaulu Narvan voitosta 1700.[229] Tämän on "Oulun caupungissa" sepittänyt I.G.H.S. Ketä nuot puustavit tarkottanevat, siitä ei ole ollut mahdollista saada selkoa. Semmoiset siinä löytyvät sanat kuin: taa, naa, pacajat, ottasimma, täyet y.m. osottaisivat miehen kotiperäksi Kajanin seudun t. Karjalan.
Tämä ei ole uskollisesti historiallinen runo, vaan mielikuvailo on aineen oman mallinsa mukaan valanut. Luonteensa on kokonaan leikkisä ja pilkallinen. Kerrottuansa kuinka Venäjän sotajoukko julmasti menetteli, mainitsee että Kaarle kuningas vähäisen joukkonsa kanssa tulee avuksi. Tuosta
"Zaarin samettiset,Heicot housut huikeasti,Vapisevat vaikeasti,Totta tuimasti tutisit".
Tiedusteltua eräältä mieheltään minkälainen Ruotsin joukko on ja saatua vastaukseksi niiden olevan
"Aivan miehet miehuullisetSotahan soveliahat" j.n.e.
niin Zaari pötkii pakoon, sillä tekosyyllä että vaan menee poikansa pois viemään ja kohta tulee takasin. Kun sitten tappelus alkaa, Kaarlen sotamiehet
"Saunan sitten sovittavatZaarin suurell sotajoucoll,Syhyville saltacoille:Puita paljolta panevat,leviältä lämmittävätSuomen tutulla tavalla,Että löylyä lisätenTuli cullengin tuculta."— — —"Sitten taas sijvollisestiNarvan virras viruttelit,Puhtahaxi puhistelit".
Venäläiset tuota ei kauan kestä, vaan antauvat vangiksi. Tässäkin runossa on paikka, jossa näkyy vanhain runojen vaikutus.
Se kuuluu näin:
"Itze ilman Herra Jesus,Aivan autuas JumalaPiti pilvissä keräjät,Selkiässä selvät neuvot,Ruotzin avux runsahaxiAndoi tuulen, teki tuiscun,Lumitteli luntun neuvot,Sammutteli säkehetkinVenäläisten vänniköistä".
Muutenkin on tässä sanoja sekä puheenparsia, jotka löytyvät Kalevalan runoissa. Ulkomuoto muuten on aivan virheetön, pait että välistä, vaan harvaan, on joku sana katkaistu.
Vielä neljännen runon kirjotti Perttuli Vhael,[230] jonka nimi on:
Suomen suruisen cansanYnnä Pohjan peräläistenVaikia valitusrunoAlla vaivan vaikeimman,Venäjän verisen miecanTygö Carlen callehimman— — — — —Runo raudalla rakettu.[231]
Se on säikähtyneen Suomen hätähuuto v. 1714 koska Venäläinen, koko Suomen vallotettua, alkoi tehdä hirmutöitään! Suomi pelolla kysyy missä sankarinsa niin kauvan viipyy ja huutaa häntä avuksi, luetellen kauheita kärsimiänsä, ensin varain riistämiset, sitten lasten viemiset vieraasen maahan, vieraasen uskoon, tuosta julmat vaivat, millä ihmiset kidutettiin kuoliaksi. Viimein lupaa Kaarlelle täydet verot tuoda ja muutenkin kaikin puolin siivosti elää, jos vaan tulisi kotiin, lopettaen tällä surkealla huudolla, joka muutenkin yhä välistä puhkee sen rinnasta:
"Caarle cuuluisin cuningas,Tule cullainen cotihinTuoppas rauha tullesansi!"
Lopuksi tässä vielä on mainittavana 2 lauluteosta jotka ovat erilaatua kuin edelliset. Toinen niistä, Huonen-Speili[232] — — Opixi caikille IaloMaxi on opettavainen ja sisältää neuvoja isännille, emännille, rengeille ja piioille. Se on riimillinen runo ja sisällykseltään aivan suloton. Mutta kuitenkin on sitä kansaan levinnyt 10 painosta, viimeinen 1848. — Nuot puustavit I.M. epäilemättä tarkottavat tekijää, joka kielestä päättäen taisi olla Varsinais-Suomalainen taikka Satakuntalainen, mutta Porthankin häntä vaan mainitsee sanalla "auctor anonymus".
Toinen on veisu "Talonpojill cunniaxi ja ylistyxexi", jonka on sepittänyt Tornion kirkkoherra Kaapriel Tuderus k. 1705. Se kuvailee hilpeästi ja taitavasti talonpojan töitä ja elämää. Ruotsin senaikuisten lauluseppäin vaikutus näkyy sen konstikkaissa riimeissä esim.
"Silloin vasta riemu se cuulu,Cosca soivat pilli ja huilu:Moni himost pala ja hala;Silloin nuori mies hyppä hies.Morsian cruunupääs ombi pahas sääs;Silloin olut tuodan ja suodan,Coska malja ystäväin juodan."
Ruotsalaisuus ja Fennofilot 1721-1766.
Ruotsin valta ei ollut enää sama kuin ennen. Säihkyvänä salamana oli Ruotsin miekka vielä kerran XII:n Kaarlen kädessä välähtänyt ympäri Europan itäistä äärtä; mutta loistonsa kohta sammui oman maan veriin ja tuhkihin. Ruotsin täytyi astua askelta alemmaksi Europan valtakuntien järjestyksessä.
Arveltu on että juuri tämä Ruotsin vallan riutuminen päästi Suomen kansallisuuden paremmin virkoamaan. Mutta kohta saamme nähdä useampia lauseita, jotka todistavat, että kansallistunto Suomessa perinvastoin oli tullut heikommaksi entistään. Eikä ole kummaa! Sillä jos Ruotsi Kaarlen sotaleikistä oli riutumaisillaan, niin Suomi siitä lähti ryöstettynä raadeltuna, melkein autiona korpena. Se virkosi, virkosi ihmeellisen kerkeästi, mutta kauan vielä oli köyhyys sen osana, ja vähäiset säästövaransa vei suureksi osaksi taas 1741 vuoden sota. Jos ennenkin Suomi, mahtavampaan veljeensä verraten oli ollut halpana, niin nyt sen rinnalla seisoi kuin köyhä mökkiläinen varakkaan talon isännän vieressä. Kukaties olisi Ruotsin voimattomuus maata varjelemaan jo nyt herättänyt eron tuumia; vaan Venäläisen hirmutyöt olivat vielä niin vereksessä eli oikeammin sanoen verisessä muistossa, että pelottivat Suomea vielä kiinteämmin Ruotsin turvihin. — Paitsi tätä on myöskin tuo edellisellä aikakaudella tullut Ruotsalaistulva epäilemättä vaikuttanut Suomen erinäistunnon heikonemista. —
Esimerkkinä siitä kuinka Suomen erinäistunto oli hämmentynyt, olkoot seuraavat lauseet. Herman Fleming kruunaupuheessa "Svea rikes välgång" 1751, yhä vaan puhuu: "rakas Ruotsimme", "Manhem", "esi-isämme Gotilaiset" j.n.e. — Lithander Satakunt. väitöksessä juttelee "mainioista Ruotsalaisista miehistämme". — Leopold Hämäl. väitöksessä 1753 sanoo "tässä Ruotsissamme". — Itsepä Kaarle Fredrik Mennander Turun yliopiston satavuotisessa juhlassa piti puheen (pain. 1742), jossa kehuu "maamme" (vårt land) olleen sankarien kotina, tuosta laveasti puhuen Skandinavian berserkeistä sekä skaldeista, Ja muutenkin on puhe täynnään semmoisia lauseita kuin: "joka rehellinen Ruotsalainen kaikissa Ruotsin maissa",[233] "Ruotsin majoissa" j.n.e.[234]
Vaan ei kuitenkaan kaikki näin puhuneet. Löytyy tältäkin aikakaudelta lauseita, jotka selvästi erottavat Suomen kansan Ruotsalaisista. Niin esim. piispa Witte puheessaan "Ad festum restaurationis Acad. Ab." 1722 toivottaa että "olkoon Turun yliopisto Ruotsin valtakunnan loisto ja Suomalaisten verraton kunnia", Samaten ei sano olevan mitään, joka niin paljon kuin tämä yliopisto on tuottanut "Suomen kansalle kunniaa". — Henrik Hassel provessori puheessa: "De meritis Gustavianae familiae in patriam" 1746, patria'lla kyllä tarkottaa koko Ruotsin valtakuntaa, vaan sanoo myös:
"Terve Sä Ruotsalaisten silmäterä!Terve Sä Suomalaisten sydänkäpy"![235]
Renström puheessa "Vindiciae ingeniorum Sueticorum" 1738 puolustaaRuotsalaisia ja laulaa lopussa:
Suomi, oi nostaos miehiä, virkaa puoltajan täyttäin,Suomi, oi Ruotsin ystävä miesten ja kumppani-kansa!— — —Ruotsi ja Suomi, Te yksisä mielin ja yksisä riennoinSiittäkää miehiä kuuluja taidoillaan vapahilla![236]
Henrik Lindsteen väitöksessä 1754 sanoo: omaksi vahingoksemme ja muiden kansain hyödyksi (hän puhuu ryytimaanhoidosta Suomessa eikä mainitse Ruotsia ollenkaan). — Samaten erotetaan Ruotsia ja Suomea suomenkielisissä virsissä ja runoissa. Aapr. Achrenius onnentoivotuksessa Tammelin piispalle 1730[237] riemuitsee siitä että viimeinkin Suomen mies on saanut Turun hiipan päähänsä. — Onnentoivotuksessa väitökseen[238] 1750 lauletaan:
"Joca tutki custa oppi Ruotzis,Suomes alcuns otti."