Ja Hartmanin runossa Aatolppi Fredrikin käynnistä Suomessa 1752[239] kuuluu:
"Ruhtinas Ruotzin rakas,Suoja suur Suomen saaren,Cuningas cummangin callis!"
Me jo olemme nähneet[240] lauseen vuosisadan loppupuolelta, joka todistaa että tämän aikakauden alkaessa Suomi vielä oli yleisenä puhekielenä ylhäisempäin säätyin seuroissa. Saman todistavat loppusanat Messukylän provastin Henrik Lilion tekemässä häärunossa 1723.[241]
"Suomen runoilla puheli,— — —Ett on jäänyt jäljemmäxiKielet siltä corkiammat:Saxa herraen salihin,Latina lavitzan alle,Ruotzin kieli ruostuneexi."
Mutta kuitenkin oli Ruotsikin jo kauan Suomen rinnalla viljelty, niinkuin provasti Idman todistaa esipuheessa kirjaansa Suomen ja Greikan kielen sukulaisuudesta, nimittäin että: Suomen etevämmät suvut naimisen ja virkatointen kautta ovat tottuneet Ruotsin kieleen, joka niinmuodoin jo kauan aikaa on ollut vallassäätyisten yleisenä äitinkielenä. — Nytpä näitä vallassäätyisiä alkoi Ruotsin kieli yksinään vallottaa, johon on todisteena sekin että vuonna 1746 Turun porvareissakin on vaan juuri harva suomalainen nimi jälellä.[242] Merkillistä on että nämät harvat nimet enimmiten tavataan leskiltä, jotka eivät hennoneet panna pois sitä nimeä, johon ensilemmen muistot olivat sidotut. — Ja nyt kun Latina yliopiston väitöksistä alkoi vähetä, niin sen sijaan tuli Ruotsi. Ensimäinen ruotsinkielinen väitös Turussa pidettiin v. 1749 (K. Fr. Mennanderin johdon alla). Sen tekijä Turkulainen Wassberg tästä itse sanoo: tämä oppikoe on ensimmäinen, joka tässä kuninkaallisessa akatemiassa ilmestyy äitinkielellä (på modersmålet). Tästä näkyy kuinka Ruotsi silloin jo oli alkanut perehtyä Suomeen.
Mutta löytyi yhä edelleenkin niitä, jotka pitivät Suomen kielen omanaan. Niin esim. Juhana Gråå onnentoivotuksessa 1728:[243] "tahdoi oman maan kielellä onnea toivottaa". — Mattias Hallenius väitöksessä 1732:[244] äitin kielellä sanotaan maatamme Suomeksi. — Jaakop Chydenius onnentoivotuksessa 1751:[245]
"Suomen suorilla sanoilla,Äitin äänel ällistellä".
Ja ihmeellisesti kyllä. Vaikka Suomen erinäistunto yleiseen nähtävästi oli hämmentynyt ja Suomen kieli pakenemistaan pakeni sivistyneitten seuroista, niin juuri tästä lähtien kiihtyy into oman maan nykyis- sekä muinais-oloa tiedustelemaan ja harrastus Suomen kieltä sekä tieteellisesti tutkimaan että runoiksi käyttämään. Edellinen seikka oli seuraus siitä että tutkintohalu, joka edellisten kahden vuosisadan kuluessa yksipuolisesti oli rippunut kiinni kirkollisissa ja uskonnollisissa aineissa, nyt Suomessa niinkuin muualla kääntyi maallisiin, joista oman maan luonto ja historia tietysti oli lähinnä esineenä. — Sen kiihkeämmän rakkaudenpa Suomen kieleen, joka nyt muutamissa miehissä syttyi, kyllä osaksi selittänee tuo 1700 vuoden paikoilla keksitty muka Suomen sukulaisuus Hebrean kielen kanssa ynnä siitä seuraava Suomen kielen arvon korkeneminen oppineitten silmissä. Mutta syytä on arvella että juuri tuo nyt alkava Suomenkielen katoaminen ylhäisistä säädyistä sytytti mainitun kiihkon. Sillä kun Suomen ulkonainen tila ynnä Ruotsin nyt kohoava kirjallisuus vaikutti suuren joukon ruotsistumista, niin suru ja harmi siitä viritti muutamain syvempäin sydänten pohjassa kytevän kotimaan rakkauden ilmituleen. Nämät harvat nyt kaikin voimin rupesivat ponnistamaan kohottaaksensa oman maan kieltä sen halvasta tilasta.
Innollisin ja nerokkain tään ajanfennofiloista(siksi Juslenius itse[246] useammin paikoin kutsuu niitä, jotka niinkuin hän harrastelivat Suomen kielen viljelemistä) oli mainioTaneli Juslenius. Hänen sydämensä oli ikään kuin tulivuori, josta, maanpinnan kovaksi kylmettyä, sisällinen tuli leimahtavana patsaana ponnisteleikse ilmaan. Vaihetteleva elämänsä on muualla[247] niin hyvin kuvaeltu, ett'ei sitä tässä ole tarves muuten kuin lyhyimmältä kerrota. Hän oli papinpoika Mynämäeltä, syntynyt 1676. Isäkin jo näkyy rakastaneen Suomen kieltä, niinkuin näkyy latinaisesta onnentoivotuksesta, jonka kirjotti Pachalenion ennenmainittuun kirjaan.[248] Poika Taneli 15-vuotisena tuli yliopistoon, jossa pian piti kaksi merkillistä väitöstä. V. 1712 pääsi pyhäin kielten provessoriksi, mutta jo seuraavana vuonna täytyi "Isoa Ryssää" paeta Ruotsiin. Rauhan tehtyä palasi kotimaahan ja virkaansa, tuli sitten jumaluusopin provessoriksi ja 1734 Porvoon piispaksi. Siitä pakeni 1742 uudestaan Ruotsiin, jossa Skaran piispana kuoli 1752. — Hän oli syvästi oppinut mies, niinkuin monikielisistä, hänen kirjotuksissaan löytyvistä viittauksista näkyy. Opin ja taitonsa tähden häntä pidettiin suuressa arvossa, niin että hän jo 1728 sai enimmät huudot Turun piispavaalissa ja 1734 yht'aikaa sekä Turkuun että Porvoosen, joista sitten valitsi jälkimäisen. Ja vielä seuraavakin miespolvi hänestä puhuu suurella kunniotuksella. Niin esim. Porthan[249] kutsuu hänet: ansiollisimmaksi tämän kansan ja kirjallisuutemme puolustajaksi. — Muuten hänestä vielä on mainittu, että hän Ruotsia puhuessaan kovasti mursi Suomeksi, josta voipi päättää hänen viimemainittua kieltä enimmin puhuneen.
Näin innokas ja arvossa pidetty mies tietysti on syvälle vaikuttanut kansalaisiinsa, ja sentähden on tärkeä tarkemmin tutkia, minkälainen mieli hänen lauseissaan ilmottuu.
Ensimäinen teoksensa oli "Aboa vetus et nova" 1700. Tässä hän pilvien korkealle ylistää kaikki mitä Suomessa on, eikä juuri pidä tarkkaa lukua onkos kaikissa sanomissa aivan tukevaa perää. Niin esim. juttelee kuinka Kustaa AatolppiSuomalaisten ja joidenkuiden muittenkanssa vallotti Saksan! — Suomen kielen, joka — tässä (Turussa) niinkuin koko suuriruhtinaanmaassa on äitinkielenä, vaikka Turussa Ruotsiakin puhutaan — hän arvelee olevan alkukieliä, koska ei muka mikään kieli voi kehua olevansa sen synnyttäjä. Suomipa on Lapin, Viron ja Bjarmin kielen emänä, joiden lisäksi muutamat lukevat Slavoniankin.[250]
Toisen väitöksensä hän piti v. 1703, nimeltä "Vindiciae Fennorum" (Suomalaisten puolustus). Sen alottaa Ciceron sanoilla: Emme ole syntyneet ainoasti itsemme tähden, vaan osan syntymästämme vaatii itselleen kotimaa, osan vanhemmat, osan ystävät. — Jusleniuspa ei arvellut voivansa millään muulla paremmin maksaa velkansa kotimaalle kuin voimia myöten kansaansa puolustamalla väärinpuhujain soimauksista. Ensimäisessä luvussa puhuu Suomen maan tuotteista, nähtävästi perustuen Paulinon ennenmainittuun runoelmaan. Hän sanoo Suomen voivan laulaa itsestään:
"Musta minä muiden nähden,Valkea oman emännän."
Toisessa luvussa puolustelee Suomalaisia sitä soimausta vastaan, etteivät muka milloinkaan olisi kyenneet muistettaviin töihin. Tämän puolustuksen edellinen, sotatekoihin koskeva puoli on jo tullut mainituksi. Samaten näyttää sitten Suomalaisia löytyneen oppineittenkin joukossa, arvellen että täälläkin enemmän tulisi kirjoja ilmi, jos vaan olis kustantajaa. Lopussa sanoo tähän työhön yrittäneensä: kotimaan rakkaudesta, joka kaikkea rakkautta on ylin. — Hän ei sitä ole tehnyt maineen vuoksi, vaan: siihen olen tyytyväinen että olen Suomalainen ja että minua kiitettyyn kansaan luetaan, vaikka muuten olisinkin tuntematon.[251]
Sama palava kotiimaanrakkaus ja viha siitä että Suomea halveksitaan, loistaa meille kaikista Juslenion myöhemmistäkin teoksista. Niin onnentoivotuksessa väitökseen 1725:[252] Mitäs Sun on tekemistä Suomalaisten kanssa, mainio tohtori P.? Rikoshan on pitää huolta halveksitusta kansasta. — Niin myös puheessa: De convenientia linguae fennicae cum hebraea et graeca (Suomen kielen sukulaisuudesta Greikan ja Hebrean kanssa), jonka piti 1712 provessori-virkaansa alottaen. Tällä vertaamisella, sanoo Juslenius, minä joka lapsuudesta asti olen ottanut työkseni kotimaan ylistämisen, tahdon herättää Suomalaisteni halun tutkimaan näitä sukulaiskieliä, jotka heidän on yhtä helppo oppia kuin Ruotsalaisen Saksaa!! — Tässä myös löytyy tuo ylempänä mainittu virsikirjan ylistys. Suomen runoelua Hebrealaiseen verraten, hän ottaa esimerkkinsä Florinon sanalaskukirjasta ja huutaa ihastuksissaan: Mikä on tätä runoa somempi kun sitä alkukielellä katselee? mikä ytimellisempää (quid concinnius)? — Greikan kielen tuosta sanoo kaikki muut voittavan murteiden rikkaudella, vaan sitä lähimmäksi tohtivansa panna Suomen. Suomi varsinkin siinä on Greikan vertainen, että taitaa mieltä liikuttaa j.n.e. — Lopussa sanoo: joku kenties kysynee kuinka minä pyhäin, jaloin kielten opettajaksi määrättynä, olen ottanut ylistääkseni tätä niin halpana pidettyä kieltämme; mutta olen tällä tahtonut herättää kansalaisteni halun pyhät kielet oppimaan.
Esipuheessa sanakirjaansa hän arvelee monen ehkä kummeksivan, ettei hän piispana ollen käyttänyt loma-aikojansa kirkolle tärkeämpään työhön kuin tämä muka oli. Mutta hän sanakirjallaan tahtoi ulkomaalaisille antaa tilaisuuden oppiaSuomen kyllä halveksittua, vaan ei halveksittavaa kieltäja suomenkielisistä kirjoista nähdä että Suomalaiset ovat yhtä jumaliset ja puhdas-uskoiset kuin muutkin kansat. Kun ei tähän työhön kukaan muu käynyt käsin, hän siihen oli ryhtynyt itse, sillä: lapsuudesta asti on minua semmoinen kotimaan rakkaus polttanut, että sen hyödyksi en välttäisi minkäänlaisia vaivoja tahansa[253] — Suomen runon kehuu niin kauniiksi ja liikuttavaiseksi, ettei lyhyeltä voi selittääkään. — Tässä hän myös kertoo mikä hänessä niin hartaan rakkauden Suomen kieleen oli sytyttänyt, sillä vahvistaen mitä ylempänä on arveltu vaikuttavimmaksi syyksi nyt alkavaan Suomikiihkoon. Hänen ollessa lastenopettajana nuoremman Gezelion talossa, tuli kerran piispan luoksi "muuten kelpo mies", vaatimaan sääntöä, joka kieltäisi Suomen kielen viljelemisen sekä kirkossa että perheellisessä elämässä. Siihenpä piispa vaan lyhyesti vastasi: "Kaikki kielet ovat kiittävät Herraa!" — Itse Juslenius arvelee että paljon suurempihan kunnia Jumalalle on siitä, koska sanotaan häntä tässä Ruotsin valtakunnassa palveltavan Ruotsin, Suomen, Lapin y.m. kielillä, kuin jos se ainoasti Ruotsiksi tapahtuisi. Tuo esitetty kielto olisi Paavin väkivallan kaltainen. Sitä eivät ole viisaat kuninkaat katsoneet sopivaksi eikä mahdolliseksikaan.Sentähden se tähän asti on jäänyt tekemättä ja armollisimman Jumalan varjeluksella niin on jääväkin![254] — Lopussa vielä sanoo: Jos eivät Suomalaiset köyhyytensä ja alhaisen elämänlaatunsa vuoksi olisi halpana pidetyt ynnä myös heidän kielensä,[255] niin ei työni suinkaan olisi turha ja hedelmätön. — — Niin sangen tuskallisella mielellä kirjotan (hän sen kirjotti toisen kerran maanpakoon ajettuna).
Ruotsissa hän lopun ikäänsä pysyikin; mutta vielä 1746 esipuheessa kääntämäänsä Svebelion katkismukseen[256] lähetti lämpmiä tervehyssanoja rakkaalle kotimaallensa.
Tämä käännös onkin ainoa Juslenion toimittama suomenkielinen kirja. Se meitä ihmetyttäisi, jos emme tietäisi kuin paljon hänellä sekä provessorina että piispana oli virkatoimituksia. Ja olemmehan nähneet että hän loma-aikoinansa, vaikkei kirjottanut Suomea, niin kuitenkin teki työtä Suomen kielen eduksi.
Me olemme nähneet että hän pyhäin kielten provessorina vertaili niihinSuomea. Näissä tutkinnoissa hänellä oli edelläkävijänä ennen mainittuErik Cajanus ja jälkeisinä varsinkin Weman Hebrean[257] ja IdmanGreikan[258] kielen suhteen. Tähän arveluun perustivat Vhael Suomen jaHenrik Ganander[259] Lapin kielioppinsa. — Saman arvelun nojastanuorempi Rudbeck Upsalassa väitti että Suomalaiset muka olisivatne kadonneet 10 Israelin heimokuntaa. — Niinpä KaaprielArctopolitanuskin[260] sanoo että Suomalaiset, Virolaiset jaLappalaiset vielä nytkin suureksi osaksi puhuvat Hebrean kieltä!! —
Myöskin tiedämme että Juslenius on toimittanut Suomen sanakirjan. Hänen edelliset sanakirjat olivat vaan olleet pienoisia tulkkikirjoja, jotka ainoasti sisältivät tavallisimmat, jokapäiväisessä puheessa tarpeelliset sanat, järjestettynä ainetten mukaan. Tämä Juslenion teospa sekä sanavarain että tieteellisen järjestyksen puolesta täydellisesti ansaitsi sanakirjan nimen, vaikka hän sen kainosti kutsuu: Suomalainen sanalugun coetus. Parempaa ei sitten saatukaan ennen kuin ilmestyi Renvallin sanakirja 1826. — Esipuheessaan Juslenius sanoo tähän sanoja keränneensä sekä kirjoista että kansan suusta, johon hänellä, piispana ympäri laajaa hippakuntaansa matkustellessa, oli ollut hyvä tilaisuus. Lisää oli saanut Oriveden kirkkoherra Juhana Waneolta ja varsinkin runsaasti Vaasan kappalaiselta A. Aspegrenilta. Mistä seudusta mikin sana oli saatu, ei ole pannut kirjaansa sekä sentähden että siitä useinkin olis ollut vaikea saada selvää, että myös siksi että näistä sanoista yhteinen (kirja) kieli rikastuisi.[261] Samassa esipuheessa hän myöskin lupaa, jos Jumala ikää soisi, parantaa ja enentää Vhaelin kielioppia, joka hänen mielestään kovin yksipuolisesti noudatteli Pohjanmaan murretta. Arvattavasti oli siis siihenkin varoja kerännyt, mutta sitä lupausta ei hänen enää sallittu täyttää.
Tietty on että virkamiehissä menneellä aikakaudella oli ollut ja nytkin vielä oli paljon Ruotsalaisia. Näiden taitamattomuus Suomen kielessä tietysti oli suureksi haitaksi rahvaallemme. Tästä valittivat 1734 vuoden valtiopäivissä[262] piispa Juslenius ja provasti Forskåhl Porvoon hippakunnan puolesta, josta seurasi se että kuninkaallisessa vastauksessa talonpoikaissäädyn valituksiin v. 1739 säättiin suomennettavaksi Ruotsin laki ynnä ne kuninkaalliset säännöt ja asetukset, jotka Suomen talonpojille voisivat olla tarpeelliset. Senlisäksi kuningas 42:ssa § lupaa antaa "tuomari- ja muita virkoja Suomessa Suomen kieltä taitaville miehille", mutta tekee sen lupauksen jälleen melkein mitättömäksi lisäyksellä: "jos asianhaarat ynnä asianomaisten kelvollisuus ja virkavuodet niin sallivat". Jotain parannusta tämä sääntö, niinkin mietona kuitenkin näkyy vaikuttaneen, koska Ruotsalaisten luku hovioikeudessa, niinkuin olemme nähneet, tästälähin vähenee. Mutta tuntuvammin vielä vaikutti edellinen sääntö; sillä tästä ajasta alkoi tulla paljon enemmän suomenkielisiä asetuksia kuin ennen. V. 1721-1739 niitä oli tullut melkein sata; v. 1739-1766 tuli enemmän kuin 300. Ja v. 1759 ilmestyi Ruotsin lain suomennos Turun oikeuden aktuarius Yrjö Salonion tekemä, ynnä perustuslait suomennettuna 1765. — Merkittävää tämän suhteen on, että kuningas vastauksessansa puhuu ainoasti talonpoikien tarpeesta saadaksensa suomenkielisiä asetuksia, ja että julistuksissa rukouspäivistä ynnä vastauksissa pappien ja talonpoikien valituksiin aina puhutaan Ruotsista ja Suomesta erikseen.
Tämä Juslenion yritys Suomenkieltä julkisemmaksi saattamaan ei ollut ainoa tällä aikakaudella. Vuonna 1748 kun Suomen kenralikuvernörin luona juhlallisuudella vietettiin perintöprinsi Kustavin syntymäpäivää, laulettiin siinä suomalainenkin, maisteri Juh. Justanderin sepittämä laulu.[263] Ja seuraavana vuonna, koska yliopisto vietti juhlaa Kaarle-herttuan syntymän vuoksi, siinäkin luettiin pitkä Suomen runo,[264] ylioppilas K.F. Molleron sepittämä, jossa löytyvät seuraavat merkilliset sanat. Hän sanoo että yliopistossa tähän asti:
Ovat asiat ajetut,Ascaretkin asetetutKielill ehkä keviöillä,Cuiteng meille vierahilla.Ihanat idäiset kielet,Suomen syvän suculaiset,Romin runot röyckiämmät,Ynnä Ruotzin runsahimmatOvat caicki caicunehet,Täsä paicas paucunehet;Mutta Suomi syvimmäinen,Äitin kieli ääritöinen,Jos ei sytehen sysätty,Ombi cuiteng unhotettuEikä ongehen otettu.Minä heicko Hämäläinen,Joc' en suotta Suomeen suutu,Mielin mielellä hyvällä,Päiväll tällä parahallaSuomen sanoja sanella,Äidin äänell äänitellä.
Hän toivoo sitten ettei Jumala eikä kuninkaallinen perhe
Suomen curjan cuicutusta,Ilon riemun jylinätäCuule corvilla covilla,Catzo silmill carsahilla.— — —Cuule culdamuruisemme,Caarle ruhtinas roheva,— — —Sallitps Ruotzingin runoja,Sallit Saxan sanalascut,Veisut kielill vierahilla,Suomen semmengin sanoja j.n.e.
Eriskummainen sattumus on yhteen vuoteen sovittanut tämän ja yllämainitun Wassbergin perinvastaiset sanat.
Jo mainittuin Juslenion ansioin lisäksi tulee vielä että näkyy olleen ensimäinen, jokarupesi keräämään Suomen runoja. Porthan väitökseensä: De poesi fennica on ottanut muutamat Juslenion mainitsemat runoin alkusanat. Itse runoja ei sano tuntevansa, valittaen suureksi vahingoksi, että kaikki Juslenion keräykset ovat joutuneet tulen omaksi.[265] Juslenion keräämät taisivat kaikki olla nykyisempiä, jonka arvelun vahvistaa se, että hänen sanakirjassaan löytyy juuri harva Suomen muinaistaruun koskeva sana ja niistäkin enimmät väärällä merkityksellä: Väinämöinen = Nereïs, Tapio = skog, Mehtola = djur-hide, Tuoni = död; Ahto, Lempo ja Hiisi ovat oikein selitetyt ja muita sellaisia ei olekaan. Juslenion kirjoituksissa ovat mainitut: se runo, jonka alkusanat jo löytyvät Cajanon väitöksessä,[266] ja kaksi muuta, nimittäin "Anterus Pyhäjoelda",[267] — sekä: tuo tietty runo ylkämiesten tulosta "päivän huovoisilda ja cuun kehildä".[268] Tämä viime mainittu kun ei vaan liene kuitenkin joku toisinto runoa "Suomettaren kosiat." Vaan mistäs päättää kun ei siitä tiedä enempää kuin mitä tässä on mainittu. — Mainitaan tällä aikakaudella paitsi näitä myös pari muutakin kansarunoa nimittäin "Porsasten tappelusta"[269] ja Henrikin surmasta,[270] joka oli toisellainen kuin tuo Palmsköldin kokouksessa säilynyt; sanat siinä ovat kovin katkonaiset. Vanhoista loihturunoista on yllämainittu Karhun runo uudestaan painettu Arctopolitanon väitöksessä: De origine et religione Fennorum, ja Mattias Hallenius väitöksessä: De Borea-Fennia[271] lupaa kerätä sekä julistaa Suomen runoja, joissa lauletaan pakanallisista epäjumaloista, juhlista j.m.s. ynnä katolisesta taikauskosta. Mutta lieneeköhän niitä sitten kerännytkään, koska ei sen enempää ole kuulunut.
Miellyttävää on Juslenion lauseista nähdä kuinka tieto Suomen runon oikeasta luonteesta selviämistään selvisi. Väitöksessä: Aboa vetus & nova hän sanoo: Suomen runossa on 8 tavuuta värsyssä sekä lamdaismoa (alkusointua) ja pidetään suurta huolta sanojen sulosoivuudesta ynnä äänikästen sointumisesta. Siihen on nykyisempinä aikoina tullut lisäksi riimi (jonka siis hänkin piti tarpeellisena). Runoelua sanoo talonpoikain viljelevän yhtä paljon kuin oppineet ja niillä samatekuin muinoin Arkadiassa olevan synnynnäinen runolahja, niin että missä tilaisuudessa ja mistä aineesta hyvänsä osaavat laulaa jaloimmat runot. — Puheessaan Suomen ja Hebrean kielen sukulaisuudesta, joka on 12 vuotta myöhempi, hän sanoo Suomen niinkuin Hebreankin runot olevan jaetut kaksoisvärsyihin, joista jälkimäinen toisilla sanoilla kertoo saman ajatuksen kuin edellinen taikka väkevämmänkin (emfatikhoteron). Milloinpa useampia värsyjä pannaan yhteen, niin niissä on lauseen eriosat ladeltuna taikka ajatus kiihtymistään kiihtyy. Sen näyttävät sanalaskut. — Viimeinkin 36 vuotta jälemmin kirjottaa sanakirjansa esipuheessa: Meillä on omituinen runomuksen laji, "Glyconilaisen tapainen", jossa on 8 tavuuta, vaan ei pidetä huolta arvosta (neglecta quantitate) ja mielellään alotetaan värsyn kaikki tahi joka toista sanaa samalla puustavilla tahi tavuulla. Se on rikas kuvallisista sanoista sekä sanankäänteistä[272] eikä niitä paitsi pidetä runollisena. Varsinkin viljellään aina kertoomis- ja kiihtymislauseita.[273] Riimi ei sovi Suomen runon luonteesen, vaikka esivanhempamme, muiden kristittyin kansain esiemerkkiä seuraten, ovat sepitelleet riimillisiäkin virsiä. Vaan kun vapaammalla innostuksella kotimaan virtaa ovat seuranneet,[274] riimin siteet hyljäten, niin ovat kohonneet paljon korkeammalle, jälitellen Maron heleä-äänen lauluja. Esimerkiksi semmoisista vetää meille jo tutun Salamnion Ilolaulun Jesuksesta.
Jos nyt käännymme tään ajan runnollisuutta katselemaan, niin meille heti pistää silmään, että enimmät sen viljelijät olivatPohjanmaalta, samaten kuin muukin suomenkielinen kirjallisuus nyt suurimmaksi osaksi joutui heidän käsiinsä. — Kirjallisuutemme alku oli ollut Turun seudulla ja Isoa vihaa edelliset kirjottajat olivat melkein kaikki Varsinais-Suomalaisia ja Hämäläisiä sekä niiden lisäksi muutamia Satakuntalaisia ynnä joku muista maakunnista. Mutta n. 1700 alkaa sille alalle saapua Pohjalaisia, pian vallottaen sen melkein yksinoikeudekseen.
Tämän aikakauden alkupuolella näkyy myöskin koko joukko Satakuntalaisia, vaan Hämäläiset ja Varsinais-Suomalaiset ovat aivan muutamiin supistuneet. Wiipurilaisia uskonpuhdistuksen aikana oli näkynyt muutamia, sitten katoavat kokonaan. Savo-Karjalaisia ilmestyy joku tämän aikakauden loppuvuosina. — Seuraavana aikakautena suorakielinen kirjallisuus enimmäkseen on Pohjalaisten ja Satakuntalaisten käsissä, runoilijoista viljavin kyllä oli Turkulainen, vaan suurin joukko Pohjalaisia, joiden avuksi nyt jo alkaa saapua enemmän Savo-Karjalaisia.
Eikös tätä seikkaa niin sopine selittäminen että Suomen sydänmaihin yhä syvemmälle levenevä sivistys mihin maakuntaan kulullaan kerkesi, siinä alussa herätti vilkkaampaa hengen elämää ja Suomen kirjallisuudelle viljelijöitä, varsinkin sillä keinoin että koulujen kautta kohotti rahvaan lapsia oppineitten säätyyn. Vaan sivistyksen seurassa leveni aina ruotsalaisuus vähitellen tukahuttain jälleen sitä nousevaa Suomen sivistystä. Tänä aikakautena, kun ruotsalaisuus todentodella alkoi tunkea Suomen kieltä pois ylhäisemmistä säädyistä, niin se tietysti ensin onnistui Turussa ja sitä likimmissä maakunnissa, mutta Satakunnan saloihin ja Pohjan pitkille perille se ei vielä oikein näy uskaltaneen ulota. Wiipuri oli vieraan vallaan alle joutunut ja Savo-Karjalassa ei vielä ollut muuta kaupunkia eikä koulua kuin Savonlinnan.
Melkein kaikki suomenkieliset kirjottajat Ruotsinvallan aikoina kuuluivat pappis- ja opettajasäätyyn. Porvarisäädyssä silloin vielä korkeampaa sivistystä harvoin löytyi ja virkamiehistä suuri osa oli Ruotsista tulleita, jotka Suomea eivät osanneet ollenkaan. Mutta pappissäädyssä harvoin näkyy olleen muukalaisia; se sääty, rahvaan keskellä asuen, oli tottunut sen kieleen; se sääty muutenkin oli se, joka melkein yksinään viljeli kirjallisuutta. Luonnollista siis on että juuri papit enimmiten ovat kartuttaneet suomenkielistäkin kirjallisuutta. — Pohjanmaalla, missä ei aatelia löytynyt ja kaupungit myöhään olivat syntyneet, pienet, papit olivat melkein ainoat oppineet. Talonpoikaissääty oli varakas ja rohkea; siitä oli suuri osa pappissukuja vielä miesmuistissa lähteneet ja sitä heimolaisuutta vahvistivat yhä uudelleen naimisliitot pappein ja talonpoikain lasten välillä.[275] Eipä siis kummaa jos näiden molempain syiden, sivistyksen ja selvän suomalaisuuden yhtymisestä, Pohjanmaan papeissa erittäinkin syntyi into Suomeksi kirjottamaan ja varsinkin runoelemaan. — Tämä seikka, että suomenkielinen runoelu melkein kokonaan oli pappien käsissä, selittää myös miksi runollisuutemme suurimmaksi osakseen oli hengellinen, ja miksi maallisissakin aineissa liikkuen enemmiten kuitenkin ilmottaa hengellisiä tunteita.
Miten Pohjalaiset lienevät vaikuttaneet kielemme suorasanaiseen viljelyyn, olisi tutkittava. Runollisuudessa se näkyy siinä että yhä enemmän ja paremmin alettiin viljellä Suomen runoa.
Suomen vanhan runomitan mukaan suunniteltiinkin tavallisesti tämän ajan tilapäärunoelmia. Ensivuosina Uudenkaupungin rauhan jälkeen ilmestyi vielä joku riimillinen runo ja muutamissa vaihettelevat riimilliset ja riimittömät värsyt. Mutta yhä enemmän pyrkii säännöksi että niihin ei saisi panna riimiä. Muissakin kohdin näkyi vielä tottumattomuus runon rakentamiseen, mutta vähitellen näemme siinä edistymisen. Muutamat arvelivat täytyvänsä alottaa rivin jok'ainoan sanan samalla puustavilla.[276] Muutamat, nähden Suomen runon trokeisen muodon, pitivät virheellisenä värsyt, missä oli sananjakoa, ja välttivät siis huolellisesti kaikki parittomantavuiset sanat.[277] Jotkut, nähtyä että Suomeksi voipi sanoa "panemaan" ja "panemahan", "hartaalla" ja "hartahalla", ja tätä seikkaa oikein ymmärtämättä, alkoivat pistää h:ta, mihin se ei olisi sopinutkaan. Sillä lailla saivat tämmöisiä värsyjä kuin:
Linnas samas lujahassa, — — — Osahasa oikiasa j.n.e.[278]
Kun se luulo oli yleinen, ettei Suomen runo pidä lukua sanojen arvosta, niin pantiin välistä pitkiä tavuita laskuun ja lyhyitä nousuun. — Katkaistuja sanoja ruvettiin yhä tarkemmin välttämään, mutta tään ajan paraissakin runoissa on aina edes joku semmoinen virhe luikahtanut sekaan. — Muutamat eivät tarpeeksi viljelleet ajatusriimiä taikka liittivät, runomme luonnetta vastaan, erilauseet yhdistyssanasilla toisiinsa. — Tuskin on yhtään tänä aikakautena syntyneistä runoista, joka kaikista näistä virheistä olisi vallan vapaa, mutta ylipäätään ovat paljoa paremmat, kuin mitä edellisinä aikoina oli sepitetty, ja yhä paranemassa. Samaten näkyy edistymistä sisällyksenkin puolesta. Asioita ei enää paljaaltaan kerrota, vaan puetaan johon kuhun kuvaukseen, ja sananväänteet ovat tulleet sileämmäksi, runollisemmaksi.
Ottakaamme nyt ensin esille historialliset runoelmat. Niistä kaikuu meille vielä muutamia valitushuutoja ison vihan vaivoista. Semmoinen on:
Sururunot suomalaiset,Vaivoista valittavaisetPoloisella Pohjanmaalla,Ruotzin rannoilla, rajoillaVallan alla Venäläisen,Vitzan Herran hurskaimmanKijruhulda kirjoitetut,Muille muistoxi jätetytNämät vaivat nähneheldäPohjanmaalla poicaiselda.[279]
Näiden kirjottajalle Vhaelin ennenmainittu runo epäilemättä oli tietty; tällä runolla on sen kanssa paljon sukulaisuutta aineen järjestyksessä; mutta tämä on paljoa pitempi ja ulottuu melkein rauhaan asti. Enimmiten ovat asiat siinä vaan yksikertaisesti kerrottuna, mutta itse aine on niin syvästi liikuttavainen hirmuisuudessaan, ettei kuivintakaan kertomusta siitä voisi sanoa ikäväksi. Ja tässä ovat Suomen runon omituisuudet taitavasti käytetyt, runoilijan omat tunteet puhkeavat tuon tuostakin ilmi ja toisinaan on itse kuvaeluskin todella runollinen. Ulkomuodoltaan tämä runo on melkein aivan virhetön. Se kyllä on riimillinen, mutta riimiä ei ole väkisen tavotettu, vaan missä ei se itsestään valunut, heitetty pois. — Ensimäinen runo kertoo kuinka Venäläiset maahan tullessaan menettelivät; samatenkuin Vhaelin runossa luetellaan ensiksi tavarain ryöstämiset, sitten lasten viennit ja naisten raiskaukset, viimein nuot kauheat kidutukset. Järjestys on arvattavasti niin pantu siksi että lukijan mieli yhä kovempien kiusojen kuvilla yhä seyvemmälle tulisi liikutetuksi. Tässä nyt ei runoelija enää voi pidättää parkuaan, vaan huutaa:
"Ohoh suurta surkiutta!Ohoh vaiva vaikiata!Veden väändäpi verisenSelkiöistä silmistäni,Hijen hiuxista hijopi,Poski päästä pusertapi".
Lopulla runoa kuvaelee Suomalaisten viheljäistä elämää sydänmaissa:
"Corvesa oli cotomme,Maantiellä majasiamme,Kirckotiemme kivistöllä,Metzän petoin pesillä,Carhut canssa cumpanimme".
Tämä runo päättyy viimein, samatekuin kaikki seuraavat, sanoilla:
"Auta ainoa Jumala,Päästä päivistä pahoista!"
Toinen runo erikseen juttelee kirkkoin ja hautausmaiden ryöstämisestä. Kolmas kertoo kuinka alussa vuotta 1716 jo alettiin toivoa helpotusta, haettiin kaukaa siemeniä ja juhtien puutteesta:
"Ucko auralla ajeli,Ämmä äjestä veteli".
Vaan Venäläinen hävitti kaikki, kun läpi maan marsi Kajaanin linnan päälle, jonka vallotti. Neljäs runo mainitsee kuinka syksyllä Venäläiset kävivät Länsi-Pohjassakin, ja viides venäläisten menon lauhtumisen, kun muka pelkäsivät kotiin palannutta Kaarlea. Mutta kuudes jo suree senkin turvan sortumista:
"Me cuin calat kävelemme,Madonpojat matelemmePaitzi päättä, haldiatta,Caitziatta, Catzojatta,— — —Pian toivoimme todellaMustat menot muuttuvaxi,Mutta muutuit mustemmaxi".
Seitsemäs puhuu "valdacunnan pettäjän" Görtzin hallituksesta ja lopusta; kahdeksas kappalainen Affrén'in kapinasta seurauksineen; yhdeksäs on onnentoivotus Ulrika Eleonoran kruunaukseen ja rauhan toivon ilmotus, mutta kymmenes jälleen kertoelee Venäläisten ryöstöretkistä Ruotsissa. Yhdestoista riemuitsee Hessin Fredrikin kruunauksesta kuninkaaksi; sitten puuttuu yksi lehti, jossa näkyy olleen vielä kahdestoista runo. Lopuksi laulaa runoniekka:
"Ei sanat sanoen puutu,Virret veisaten vähene,Sanalaskusa sanovatSauvon syvät Suomalaiset.Vaan mun puuttupi puheni,Lauluvirteni lakaapi;Sillä mulla mustat päivät— — —Muret mieltä muuttelepiAivuan ajatuttapi,— — —Eipä raiku raskas rinta,Kulje kurjan kurcku torvi,Vaicka ainoiset asiatVielä varsin vaatisivat".
Samanaineinen on myös: Valitus virsi Suomen surkeudest Vänein vallan alla, kirjoitettu yhdeld murheliseld Israelitald Edomin lasten seas 1720.[280] Tekijä on Israel Escholin (Siuntion kirkkoh. k. 1742). Tässä historiallista kertomusta vaan on vähän, ennimmiten tunnustusta että Suomi synnillään nämät vaivat oli ansainnut, ja rukouksia Jumalalle että niille jo tekisi lopun. Siinä ilmottuu lämmin tunne ja paikottain on se oikein soma. — Kyrön tappelusta ja sitä edellisistä tapauksista puhuu yksi virsi.[281]
Kolmevuotinenkin, 1741 vuoden sota on synnyttänyt runonsa.[282] Sen on kirjottanut v. 1743 eräs Mardell Widman. Se on jo vedetty esimerkiksi niistä runoista, joissa trokeisen mitan säilyttämiseksi parittomantavuiset sanat ovat vältetyt. Sama mies on kirjottanut joulurunonkin.[283]
Myöskin on mainittava Kaarle Reinin (nimismiehen poika Ilmajoelta, Vähänkyrön kappalainen k. 1781) sepittämä jatko Tammelinon ajantietoon 1752. Se on oikeaan runomittaan rakettu ja mainitsee viimeeksi Aatolppi Fredrikin käynnin Suomessa. Sama mies on vielä kirjottanut 2 hautarunoakin[284] ja epäilemättä on hänen tekemänsä myöskin Ilmajoen asuvien valitus provasti Mennanderin kuolemasta.[285] Sen tekijäksi on mainittu Kaarle Juhananpoika, Pohjalainen, joka ei voi olla muu kuin Rein, joka oli Juhanan poika ja Ilmajokelainen. Reiniltä sanoo Porthan saaneensa tietoja runon oikeista rakennussäännöistä.[286] Reinin runot ovatkin ulkomuodoltaan virheettömät (paitsi että on melkein paljon katkaistuja sanoja), vaan runohenkeä ei ollut ollenkaan. — Pari historiallista virttä löytyy Apr. Achrenionkin tekemissä.
Nyt seuraavista, hovi-, hää- ja hautarunoista hempeämpää runohenkeä tietysti ei saa hakea; sen kieltää itse ainekin. Näitä runoja on harvoin:
Itse into ilmi tuonut,Luonto lauluiksi takonut.
Juhlallisella luonteellaan, usein pöyhkeillä, mahdillisilla sanoilla ja vähän väkisen kiihotetulla tunteellansa ne paremmin kuuluvat kaunopuheellisuuteen kuin runollisuuteen. Sentähden puuttuvatkin enimmiten sitä luonnollista suloisuutta, joka on syvän ja totisen mieliliikutuksen synnynnäinen lahja. Joku ainoa todella lämmin ja suloinen tätä yleistä päätöstä ei kykene kumoamaan. Tavallisesti alkavat sillä että runolija lauluansa tai sydäntänsä kehottaa kajahuttelemaan ja nämät alkusanat useimmiten ovatkin paraat ja hempeimmät paikat koko runossa. Suurella huolella koetaan peittää ja koristella mitä paljaaltaan kovin maistuisi kuivalle niinkuin vuosiluvut j.m.s. Esimerkiksi on pantu 1650 tällä lailla:
"Vuonna yxi tuhannetta,Sata caxi colmin kerroin,Viisikymmendä vinottu,Vielä päälle palckioxiKesäcuussa caunihisa" j.n.e.
Usein on itse nimikin sovitettu runomittaan niinkuin muutamista historiallisista runoista jo olemme nähneet. Tarkasti myös valitaan sopivia, luontoa kuvaavia mainesanoja esimerk.
"Pappein parvesta pyhästä — — — Viisauden vinheämmän — — — Christuxemme kirckahimman" j.m.s.
Ainetta runoilija välistä ei ole omasta itsestään ottavinansa, vaan kuulevinaan kahden miehen taikka miehen ja maineen keskustelua. — Merkittävä viimein on sekin näissä runoissa, että sanoissa ja lausetavassa välistä on jotain talonpoikamaista. Eikä kummaakaan koska talonpojat oppineilla olivat oppaana tällä vielä äkkinäisellä Suomen runopolulla.
Hovirunoilla on se yhteinen luonto että niissä kuninkaallisen perheen jäseniä ylistellään kiitossanoilla, jotka me nykyään sanoisimme inhottavaksi imarteluksi, vaan silloin näkyvät asiaan kuuluneen. Semmoisia tällä aikakaudella kirjottivat: Jeremias Walleen (Turunläänin maaherra?) prinsi Kustavin syntymäpäivään 1748,[287] johon samaan juhlallisuuteen sepitti laulun[288] maisteri Juhana Justander. Tämä on myös kirjottanut hautarunon isälleen 1749.[289] — Kaarle Fredrik Mollerus (Korpon kappalainen k. 1787) piti yliopiston puolesta pitkän runopuheen,[290] koska Kaarle herttuan syntymän syystä vietettiin juhlaa 1749. Muutamat merkilliset lauseet tässä runossa jo olemme nähneet. Siihen varsinkin sopii mitä tämän ajan juhlarunoista yllä on sanottu. Tässä ovat sanat pöyhkeämmät, sanan väänteet konstikkaammat kuin missään muussa ja hitaasti astuskelee se juhlallisin askelin. Runoilija ensin kääntyy kuulijoihin, luetellen erisäädyt, iloitsee että Suomi ensikerran tässä paikassa kaikuu, ja rupeaa tuosta lavealta latelemaan mitkä Kaarlet Ruotsia ovat hallinneet. Tätä tehden ei heitä mainitsematta noita 16:silla sadoilla keksittyjä pakananaikuisia kuninkaitakaan. Viimein saavat Aatolppi Fredrik sekä perintöprinsi Kustavikin osansa ylistystä ja lopullu kehottaa runoilija pikku Kaarlea astumaan näiden korkeiden esi-isäin jälkiä. Kaikkiansa tässä runossa on 1266 värsyä! Mollerus muuten on kirjottanut hautarunonkin 1749.[291] Juonas Hartman ("muinoin puolipormestari") kirjotti Aatolpin Fredrik käynnistä Suomessa runotapaisen soperruksen 1752.[292] Viimeinkin on hovirunoin tekijöistä mainittava Kaapriel Kaaprielinpoika Calamnius (kappalaisen poika Kalajoelta, synt. 1728, tuli ylioppilaaksi Upsalassa 1744, maisteriksi Turussa 1754, kappalaisen apulaiseksi Kalajoelle 1760, kuoli kirkkoherran apulaisna Limingassa 1774).[293] Porthan hänen sanoo olleen paraita runoniekkojamme ja hän onkin ainoa semmoinen, jonka runot kerättiin yhteen vihkoon. Semmoisenaan ne tulivat painosta 1755 nimellä: Vähäinen Cocous Suomalaisista runoista, kirjoitetuista visseissä tiloissa Gabriel Calamniuxelda.[294] Mutta kirjanen Pippingin luettelossa on merkitty tuolla ilkeällä ristillä, joka merkitsee että ei enään ole löytyvissä. Suotava olisi että jos joku kappale vielä löytyisi vanhoista komeroista, se lähetettäisiin yliopiston talteen. Porthan on väitökseensä: De poesi fennica ottanut pari palaista, joista tähänkin otan toisen todisteeksi ettei Porthan näy häntä syyttä ylistäneen. Se kuuluu näin:
"Kevät keickuen tuleepi,Ilon kanssa ilmestypi;Silloin monda metzämiestä,Somaisinda soidinmiestäSuxen päällä soutelepi,Ennakolla ennättäpiMetzäin eläinden edulle,Soittavaisten soittimille;Silloin kaicki kalamiehetPaatin päälle pyytelevät,Verkot vetehen vetävät,Heinicköhön heittelevät" j.n.e.[295]
Tämä näkyy olevan häärunoa, mutta Calamnius on kirjottanut hovirunonkin Aatolppi Fredrikin käynnistä, josta myöskin palanen löytyy Porthanin väitöksessä.[296] Toinen hovirunonsa on onnentoivotus kruunuperillinen Kustavin syntymäpäivään v. 1767.[297] Paitsi näitä on Calamnius kirjottanut myöskin onnentoivotuksen väitökseen v. 1753.[298] — Löytyi muuten tällä aikakaudella toinenkin Kaapriel Calamnius (Pietarinpoika maanviskali ja pitäjänkirjuri Kalajoella k. 1767), joka on kirjottanut pitkän, opettavaisen laulun 1743.[299] Epätietoista siis on kumpaisen tekemä yllämainittu runokokous oli, koska sen tekijää ei ole isän nimellä mainittu. Mutta kuitenkin tuskin jäänee epäilyksen sijaa, koska edellisen säilyneetkin runot ovat hyviä ja jälkimäisen laulu vaan ikävää lorua.
Häärunoja ovat sepittäneet: Henrik Lilius (Messukylän kirkkoherra k. 1745) v. 1728.[300] Hän on myöskin kirjottanut onnentoivotusrunon Juslenion sanakirjaan. Hän sanotaan olleen hyvä runoilija Latinan kielellä ja nämät suomalaisetkin runot todistavat että hänellä oli tavallista suurempi runolahja. Kahden häärunonsa kanssa yhteen sidottuna on seuraava kehtorunokin, joka ansaitsee tulla tutuksi, ollen sen ajan paraita tuotteita.
Kehtorunot.
Tuutilainen, tuutulainen,Leväele lapsukainen;Levon lainaja lepyinen,Jesus sua siunatcohon;Nucu, nucu, nuckeroisen!Macaele maidonjuoja!Cuin on maitokin macoinen,Unes olcohon suloinen;Cuin on kätes kijnnitetty,Cupeheses vyöllä vyötty,Nijn sun Jesus itzehensäUscon nuoralla niveli.Jumala sun itze ottiLijttohonsa, lapsexensa,Jesus vijoista virutti,Pyhä hengi pyhitteli.Älä itke engelisen',Vaikeroitze vaiveroisen'!Jesus caunis cumpaninas,Pyhät vartiat vaussas.Nucu, nucu nuckeroisen,Macaele maidonjuoja!Liecuttelen linduistani,Ainuata armaistaniKehtos käärin cuckaisilla,Casvos peitän caunihisti;Coscas olet kyllä saanutHopiaisen' hienoisesta,Heräele herttucaisen'Ilman itcuta isota;Palckas panduna povessa,Maito mesimieluhinen.
Muita häärunoja ovat kirjottaneet Martti Peitzius (Kälviön kirkkoh. k. 1782) v. 1738.[301] Saman miehen käsialaa on hautarunokin v:lta 1761.[302] Molemmat ovat nyt kadoksissa. — Hyvän häärunon on tehnyt Martti Laurin (Kälviön kappalainen k. 1785) v. 1764.[303] — Häävirsi[304] löytyy Achrenionkin virsien seassa. — Kaikki meille säilynnet häärunot ovat leikillisiä ja vilkkaita. Hautarunotpa sitä vastaan ovat juhlallisia. Usein alkavat sillä että runoilija itsensä kehottaa laulamaan, mutta valittaa että murhe äänen on sortanut. Sitten luettelee vainajan elämän vaiheet, ylistellen hänen avuja ja hyvä tekojansa; lopuksi toivottaa että kaikki hänen esimerkkiään seuraisivat. Enimmiten ovat nämät runot pitkäpiimäisiä ja kuivanlaisia. Hautarunoja ovat sepittäneet pait ennen jo mainittuja: Juhana Wacklin (postimestari Oulussa) v. 1736;[305] Simo Achrenius (synt. 1729,[306] oli kirkkoherran apulaisna Paltamossa, sitten Pietarsaaressa, kuoli vakinaiseen virkaan pääsemättä) v. 1758,[307] ja Henrik H. Lyra (luultavasti apulainen Pielisjärvellä) v. 1762.[308] — Hautavirsien kirjottajia olivat: Juhana Ståhlberg v. 1730,[309] Mikael Wanonius (Kiikalan kirkkoherra k. 1743) v. 1737[310]; nimetön v. 1740;[311] Amicus Fidelis (luultavasti Aapram Frosterus, josta edempänä enemmän) v. 1756;[312] J.J. Lindström v. 1758;[313] Juhana Wegelius (Oulun provasti k. 1764) v. 1758;[314] nimetön v. 1763[315] ja Aapram Achrenius.[316]
Simo Achreniolla näkyy olleen vilkkaampi runosuoni. Hänellä oli mielikuvailoa, hän osasi valita sulosoivia, runollisia sanoja ja runomittakin häneltä sujui melkein virheettömästi. Todistakoon sen ote hänen hautarunostaan Lappajärven kappalainen Wilckmanille. Hän alottaa:
"Nouse kätköstä kynäni,Keicu kädessä catala,Kirjottele kijrehesti,Coska lähden laulamahan,Murehella muistamahanMit' on mielesä minullaMik' on vaivana valitus!"
Tuosta juteltua kuinka Tuoni jälkeen jääneen perheen sekä ystäväin haikeaksi murheeksi oli temmannut pois vainajan, kuvaelee Tuonta:
"Ohoh Tuoni tuimuuttasi,Cuing'on haahmosi cuvattu?Se on muotos muinainengin:Sinull'on sijvet siniset,Lendokeinot cauhistavat,Virhivijcatet olalla,Julma raudasta rakettu;Cumma kynttilä kädesäPimeästi palavainen;Tijmaklasi tiuckuvainenVasamana vasemmasaOmbi käydesä kädesä,Josa vähän juoxemataLiene pohjasa poroa;Vielä varmasti vaellatValkeisa vaattehisa,Lumicarvan caldaisisa;Pimeäsä pijlottelet,Astut äkisti etehen,Varjos canssa vetäynet;Aina culjet curkistellen,Coet caickia catella,Caicki tuimasti caristatPojes mailman menosta,Ulos näistä nähtävistä;Salasa sanas sanelet,Coskas tuotat TuonelahanIhmisiä ilman alla;Sydämiä sylkytteletTahi halcaiset tahallas,Coskas couristat covasti,Vijleskelet vijme kerran;Casvosi on calpeaxi,Cauhiaxi caljahtanut,Silmät päähän painunehetCallon caamean sisähän;Calma haisee haikiastiNousee nockamme sisähän,Coskas culjet cuuluisastiMajoisamme matkustelet".
Simo Achrenius on myöskin samana vuonna väitökseen kirjottanut pitkän runon,[317] joka opettaa kuinka Amerikassa tuohivenheitä raketaan sekä näyttää mikä hyöty niistä olisi Suomen maalle. Se on hyvin sukkelasti kokoon pantu. Suurinpa teoksensa on: Uudet Hengelliset runot läsnä olevaisista ja tulevaisista tiloista v. 1766.[318] Tämän työn tarkotus näkyy olleen Suomen kansalle suositussa runomuodossa antaa jumalista ainetta ja näillä runoilla tunkea syrjään muinaiset loihturunot. Sen toivon ilmottaakin Aapram Achrenius tähän liitetyssä onnentoivotus-runossa. Muuten tätä kirjaa seuraa toinenkin onnentoivotus, Henrik Hildénin (kappalainen Kustavin kappelilla Taivassalon pitäjää, k. 1771) tekemä. Simo Achrenius tähän teokseensa on liittänyt soman kuusmittaisen runoelman, jossa sen omistaa Pohjanmaan papeille. Itse teos, joka sisältää n. 2300 värsyä, on jaettu seitsemään osaan, joista ensimäinen on kehotus synnistä heräämään, toinen ja kolmas Kristuksen ansiosta, neljäs kuoleman kodista, viides tuomion tulosta, kuuden helvetin valkiasta ja seitsemäs taivaan autuudesta. Näissä runoissa ilmottuu harras jumalisuus, joka varsinkin ensimäisessä osassa innollisesti saarnaa katumusta; neljännessä ilmotetaan haudan salaisuudet kamottavalla, vaan väkevällä tavalla; kuudes samaten väkevästi kuvaelee helvettiä ja aikanansa se matoineen liekkineen kyllä taisi maistaa.
Hengellisen, nyt kadonneen runon on kirjottanut Kaapriel Aspegrénkin,[319] yllämainittu Pietarsaaren provasti, jolta Juslenius oli saanut niin paljon lisää sanakirjaansa. —
Edelliselläkin aikakaudella olemme nähneet muutamia suomenkielisiä onnentoivotuksia kirjantekijöille. Nyt niitä alkoi tulla tiheään, enemmiten yliopistollisten väitösten mukaan. Onnentoivotukset väitöksiin olivat 16:silla sadoilla melkein kaikki olleet Latinaksi; mutta n. 1700 vuodesta alkain niitä tuli kaikellaisilla kielillä, muinaisilla sekä nykyisillä, ja niiden seassa Suomeksikin. Ensimäinen suomenkielinen[320] kuitenkin jo kuuluu edelliseen aikakauteen, nimittäin vuoteen 1679. Tällä aikakaudella kirjotetuista ovat noin puolet runoja, muutamat vielä riimillisiä, mutta suurin osa vanhain runoin mukaiset, muutamat hyvin taitavasti sepitetyt. Löytyy myöskin pari riimillistä laulua. Mutta omituista tällä ajalla on, ettäyritettiin Suomen kieltä taivuttaa Greikka-Romalaiseen kuusmittaan ja elegian mittaan. Joku näistä kyllä on perustettu korolle, vaanuseimmat arvolle, noudattaen melkein kokonaan niitä samoja sääntöjä, mitkä nykyään prov. Lönnrot on pannut Suomen kuusmittarunomuksen perusteeksi. Suurena helpotuksena silloin kuitenkin oli että päätteiden poisheittämisellä karttui lyhyempiä sanoja; toiseksi oli silloin helpompi saada daktylia kun Abessivoa kirjotettiin yhdellä t:llä ja Inessivoa yhdellä s:llä (vaivata, pienesä). Sentähden ei heidän arvolle perustettu kuusmittansa tarvinnutkaan paljon ensinkään polkea korkoa. Siinä myös erosivat nykyisestä tavasta että daktyliksi kelpasivat kolmitavuset, lyhyet sanat (kavala). — Yksi kuusmittaruno löytyy, jossa riimiäkin on viljelty, vieläpä hyvin konstikkaalla tavalla!
"Lotcu ja notc' mander, tander cans tutisi tuimast,Ilon cans cosc' tantz coconans oli nurmesa neitzeill" j.n.e.[321]
Mutta ylipäätään ei riimiä suvaittu. Sen sijasta kaunistettiin laulua alkusoinnulla, tavallisesti niin että joka värsy oli jaettu kahteen jaksoon, niinkuin alempana tuleva esimerkki näyttää. Vaan oli niitäkin, jotka alottivat kaikki värsyn sanat samalla puustavilla, vieläpä sovittivat oman taikka sen nimen, jolle onnea toivottivat, värsyjen alkupuustaviin esim.
Johana julkinen juur, joca jalosti julistat juttui j.n.e.[322]
Tämmöiset kovin konstikkaat runoelmat sisällykseltään tietysti olivat aivan mauttomia ja ne ovatkin ainoat korolle perustetut.
Itse aineen luonteesta seuraa ettei niissä voi ilmottua totista runohenkeä; mutta useampi heistä kuitenkin on sukkelasti ja somasti sommiteltu. Väitöksen tekijää ylistetään, kiitetään hänen taitoa ja oppiaan, jonka on näyttänyt "Auran ahkerasa ahjosa" tai "lauluneitoen salisa", pyrkien "Heliconin heliälle, cullatulle cuckulalle", missä on saava päähänsä "lehtilakin" tai "vihriöitä kihriöitä". Muutenkin hänelle toivotetaan onnea tässä ja vastaisessa elämässä. Enimmiten puhutaan myös itse väitöksen aineesta ja sen tärkeydestä. Muutamissa runoilija on unessa näkevinään lauluneidot, jotka häntä houkuttelevat puoleensa, tai kuulevinansa Auran rannoilta huminan, jonka syytä sitten tiedustelee.
Tämmöisiä onnentoivotuksia ovat kirjottaneet runomitalla, pait ennen jo mainittuja: Gösti Göstinpoica 1723,[323] Juhana Gråå (Taivassalon kirkkoherra k. 1763) v. 1728 Upsalassa,[324] Pietari Cajanus (pitäjän apulainen[325] Lohtajalla k. 1765) v. 1728,[326] Juhana Haberfelt (Pohjalainen) v. 1730[327] ja 1735,[328] Iisak Fortelius (Kemin provasti, k. 1783) v. 1748,[329] Jaakop Chydenius (Vaasan provasti, k. 1809) v. 1751 Upsalassa,[330] Kaapriel Lagerbergh (Hailuodon kappalainen, k. 1801) v. 1751,[331] Jaakop Ahlberg (Pyhäjoen kappalainen, k. 1781) v. 1753,[332] Olovi Westzynthius (Kajaanin kirkkoherra, k. 1781) v. 1754,[333] Risto Herkepaeus v. 1757,[334] H.S. v. 1760.[335]
Nykyisempiin mittoihin rakettuja ovat sepittäneet: Kaarle Kustavi Melartopaeus v. 1742,[336] Erik Juhana Blom (Someron provasti, k. 1789) v. 1750,[337] Kaarle Sedenius v. 1766.[338] —
Kuusmittaisten runoelmien tekijöitä ovat: Nikolai Bursman (Köyliön kirkkoh. k. 1732) v. 1732,[339] ennen mainittu Mikael Wanonius v. 1732,[340] Aapram Utter v. 1736,[341] Salomo Hannelius (Ilmajoen provasti k. 1796) v. 1744,[342] Aapram Tackou v. 1749,[343] Anterus Gjös (Joutsenuksen kirkkoh. k. 1779) v. 1757,[344] Gregorius Hallenius (Turun koulun collega supremus, k. 1772) v. 1744.[345] ja 1758.[346]
Mutta se joka kuusmittarunoa viljeli kaikista paraten, oli Aapram Achrenius (Nousiaisten kirkkoh. k. 1769; tämän merkillisen miehen elämäkertaa katso kirjasta: Hist. upplysn. om relig. rörelserna i Finl. af M. Akiander, V osa). Häneltä on jäänyt kaksi onnentoivotusta, toinen kuusmittaan[347] toinen elegian mittaan[348] rakettu. Kuusmittaan on hän pait näitä vielä kirjottanut esipuheen kirjaansa: Halullisien sieluin kysymykset,[349] jonka sillä omistaa maaherra Wredelle, tervehdyslaulun Tammelin-piispalle 1730[350] ja yhden virren.[351]
Näytteenä sekä yliopiston onnentoivotuksista että sen ajan suomalaisista kuusmittarunoelmista olkoon seuraava Achrenion:
"Tuonain temmaisi täst minun muodons muuttuva Morpheus,Temmais, valpena vei eipä suonut sippurasilmill,Vei minu, vei vijtan, cusa virsiä veisasiVirtus;Veisais näin: tule tänn, Musain vesa vickelä, vircku,Cuin vetelet vinhast Aganippen vainjosa vettä,Juox tule tänn tänäpän, täsä tie, täsä tanhua toimen,Tie, joca selkiä lie, joca vie, joca taitane taivastPäin vetä paitz pelvott ylitz onnet ja ongalet alhoinPindin paisumen pääll, cusa Cunnia canda CathedrasCrunun caickile nijll, jotk' sinne on saattanut itzens.Sijs tule tänn tänäpän! Vedä veickoni virsuja väljäl,Seura ny meit yli öit, pyri pääll, lue, lauluja laske,Ei täsä turmele työ, vaick pistävi tappura pensas,Ei täsä tomua tul, vaick canda se crapise cannois.Sijs pidä pääll joca sääll, kyll cunnian cunnia caicu,Cuins heljäl helinälHeliconinhuittulen hyppät.Näin veisaisVirtus; tämän äckäis taitava toimenCans taidon toveritz, joca nurcasa nurisi nurmen,Äckäis sen, meni sinn, ja jos ennen seuraisi sijvosKyl sala, kyl caunist, jo nyt jälkiä jättele julkist,Jälkiä jättele julk, minä vihdoin vijdasa virgon,Nyt toivon totisest: caick caiketi käändykön onnex."
Achrenion nimi on nytkin vielä eleillä Suomen rahvaassa, kuitenkin ei näiden nyt mainittuin laulukoetten tähden, vaan uutterana virrenseppänä. Varsinkin viimeisinä ikävuosinaan hän niitä kirjotti ja painatti aika joukon. Yhteensä on hän jättänyt jälellensä noin 200 virttä, joista vaan harva on käännöstä. Maskun Hemmingin, Tuomas Ragvaldinpojan ja Juteinin rinnalla on hän siis ollut viljavimpia suomenkielisiä runoniekkoja. — Tietty on että voimallinen herätys ja tunnon vaiva hänet joksi kuksi aikaa saattoi ikään kuin mielipuoleksi, niin että hän erotettiin pappisvirastaan vaikka sittemmin uudestaan pääsi siihen. Syvä synnin tunto ja ehdoton turvauminen Jumalan armoon onkin pääjuonena kaikissa Achrenion virsissä. Innollisesti saarnaa hän parannusta, viitaten sen ajan sotia ja muita surkeita kohtauksia, esim. Lissabonin maanjäristyksen, Jumalan vihan merkiksi. Palavalla armon rukouksella ja kaiken oman ansion kieltävällä nöyryydellä kän toisissa virsissä heittäyy Jumalan eteen taikka vielä toisissa kuvaelee vastaista autuutta.
Tämä jumalinen into ja tunteen hartaus on nämät virret tehnyt Suomen rahvaalle niin rakkaaksi, että heitä meidän aikoihimme asti monta monituista kertaa on painettu. Mutta ankaramman tarkastelijan silmissä niiden arvo kuitenkin kovin alenee. Se kyllä on totta että niistä puhuu palava, innokas tunne ja että mielellään liikkuvat kuvissa. Mutta paraillakin tahtoo olla se vika, ettei Achrenius ainettansa ole kyennyt ko'ossa pitämään. Milloin on hän sen sallinut pitkäpiimäiseksi venyä, milloin antanut sivu-ajatusten tai kuvien vietellä itseänsä pitkällisille mutkille, jotka välistä sekottavat pois koko ajatuksen juoksun. Vertauksissaanki ja kuvissa hän liian soluttelee pikkuisia sivuhaaroja myöten, niin että lukijaa ikävystyttää. — Onpa myöskin monta virttä, joissa runollista tuntoa ei ole yhtään, jotka vaan ovat kuivinta, riimiin pinkotettua saarnaa. Riimissä hän on huolimaton, mutta panee kuitenkin riimin vuoksi välistä virteen sanoja, jotka eivät ensinkään mukaudu pää-ajatukseen. Uutta suomalaista virsikirjaa laittaessa ei pitäisi kuitenkaan Achreniusta kokonaan hyljätä. Karsimalla ja yhteen valamalla hänen virsistään kuitenkin saisi edes jonkun joukon kelvollisia. Niitä onkin otettu virsikirjaseuran toimittamiin Uusiin virsiin 1836.[352] — Hauta- ja häävirsiäkin on Achrenius muutamia kirjottanut, niinkuin yllä olemme nähneet, onpa yrittänyt runontekoonkin esipuheessa Simo Achrenion hengellisiin runoihin, mutta se ei häneltä tahtonut sujua.
Muista virsiniekoista ovat erittäin mainittavat veljekset, Paltamon kirkkoherra Aapram Frosteron pojat, Jaakop (Lohtajan provasti, k. 1794) ja Aapram Frosterus (Turun konsistorion notarjus, k. 1766). Edelliseltä on jäänyt 5 virttä,[353] jälkimäiseltä 10[354] ja yhdessä ovat sepittäneet 5.[355] Yksi Aapramin tekemä on alkuperäinen, muut kaikki käännetyt Ruotsista ja Saksasta. Virret ovat hyvästi valitut, käännös on vapaa, usein enemmän mukailevainen, toisinaan on omiakin värsyjä lisätty. Ne ovat ajatuksen, kielen ja mitan puolesta kauniita, sujuvaisia, vaikka niitä liian useat katkaistut sanat vähän rumentavat. Alkusointua on mahdollisuutta myöten viljelty.
Loimijoen provasti, viimein esimäinen jumaluusopin provessori Turussa ja tuomioprovasti Kaapriel Lauraeus (k. 1753) käänsi Saksasta ja Ruotsista 10 virttä.[356] Ne muuten olisivat hyvät, mutta hän ei huolinut ensinkään korosta, niin että yhtenään kyhäeli semmoisia värsyjä kuin:
Ettei ikä ajan pituus j.n.e.
Paitsi näitä ilmestyi joka vuosi hengellisiä virsiä, jotka monta monituista kertaa meidän aikoihimme asti uudesti painettuna, ovat tulvanneet rahvaasen. Joku niistä on parempi, mutta suurin osa huononlaisia. Enimmiten niissä kirjottajan nimeä ei ole mainittu, vaan muutamat sen kuitenkin ovat säilyttäneet värsyjen alkupuustaveissa. Ne, joista on selkoa saatu, ovat: Nikolai Bursman (k. ylempänä), jonka laulu "paimenest ja lambast"[357] on hyvin soma. Se on kirjotettu samaan mittaan kuin Cajanon mainio virsi, ja ihmeellistä on nähdä kuinka enimmät samanmittaiset ovat tavallista kauniimmat. Näyttää ikään kuin olisi alkuperäisten sanain kauneus innostuttanut niitäkin, jotka sittemmin käyttivät sitä nuottia. — Johannes Stichaeus (Mäntsälän kirkkoh. k. 1708[358] taikka hänen poikansa, josta ei ole muuta tietoa kuin että syntyi 1702) v. 1734,[359] Johan Höckert (Nousiaisten kappalainen, k. 1794) v. 1735,[360] 39[361] ja 63,[362] Eskel Johaninpoika ja Elisabetha Karck 1735,[363] Yrjä Litaniuson (sic!) 1735,[364] Johannes Chydenius (pitäjän apulainen Vesilahdella, k. 1759) v. 1737,[365] Gustav Lindvall ja Thomas Manb (sic!) v. 1741,[366] Johannes Altan (Lohtajan provasti, k. 1755) v. 1746,[367] Johan Stamnel v. 1748,[368] Laihian kirkkoherra (luultavasti Samuel Mikaelinp. Wacklin 1748-1780) v. 1751,[369] Anterus Rennerus (yksi sen niminen[370]) oli studiosus theologiae ja kuoli semmoisena 1781, 72 vuotiasna v. 1754,[371] Esaias Hildeen (kappalainen Kustavin kappelilla Taivassalon pitäjää, k. 1789) v. 1766.[372] —
Porthanin aikakausi 1766-1809.
Viimekuluneena aikakautena oli Suomi kaksi kertaa ollut Venäläisten käsissä, jotka kummankin kerran kyllä olivat lähteneet jälleen, vaan osan pitäneet saaliinaan. III:s Kustavi kuningas tätä itäpuolelta kohoavaa vaaraa kyllä torjui etemmäksi, vaan kuitenkin kuuluu Porthanilla olleen ja lienee epäilemättä monella muullakin ollut se varma vakuutus, että Suomi pian tulisi erotetuksi Ruotsin vallasta. Ja sen todistavatkin siltä ajalta säilyneet lauseet.
Näkyy kyllä nytkin ruotsalaistuneen mielen osotuksia, esim. kun prov. Gadd puheessa: Om svenska friheten 1772 sanoo: Meidän Ruotsalaisten vapauden onnet, — Manhem'imme,[373] j.n.e. — Ja koska Frantzén ynnä moni muu, Suomen Ruotsista erottua, muutti Ruotsiin, niin näkyy siitäkin, että moni Suomen mies ei rakastanut Suomea muuna kuin Ruotsin valtakunnan osana.
Mutta ylipäätään näemme enimmissä lauseissa suomalaisemman mielen. Äsken mainittu prov. Gaddikin, esipuheessa Idmanin kirjaan Suomen sukulaisuudesta Greikan kielen kanssa, kutsuu Suomen kotimaaksensa.[374] — P.J. Alopaeus väitöksessä 1793[375] sitä yhtenään sanoo: kotimaamme, ja puhuu esi-isistämme vanhoista Suomalaisista. — Kaapriel Haberfelt väitöksessä 1766:[376] kotimaamme Suomi. — Juh. Lizelius väitöksessä 1772:[377] armas Suomemme; hartaasti rakastettu kotimaamme; esi-isämme vanhat Suomalaiset. — K.J. Fagerström väitöksessä: Siitä rakkaudesta mikä Suomalaisilla syyllä on kotimaahansa 1769[378] sanoo sanan "patria" merkitsevän sekä syntymäpaikan että myös sen vallaston (civitas) missä kansalaisena ollaan. Hänpä nyt Suomalaisten kotimaanrakkaudesta puhuen sanoo tarkottavansa kumpaakin, eikä sitten Ruotsia mainitse ollenkaan. Muutenkin tässä väitöksessä yhtenään näkyy semmoisia lauseita kuin: esi-isämme Suomalaiset, Suomen kansamme, rakkain kotimaamme Suomi j.n.e. Ja viimein mainittakoon Sprengtportenin ja muutamain Anjalan liittolaisten yritykset todistuksena Suomessa elävästä erikoishengestä, vaikka kyllä suurin osa kansaamme ei asiaa niin jurtenjaksain käsittänyt. Tärkeä on tietää mitä Porthan, jonka vaikutus sen ajan nuorisoon niin oli suuri, tämän suhteen ajatteli. Hänestä on aikoihimme säilynyt se tieto että hän Suomen eron Ruotsista katsoi välttämättömäksi, vaikka Venäen valtaa pelkäsi. Mutta vaikk'ei siis mielellään olisi suonut Suomen eroavan vanhasta liitostaan, niin kuitenkin koko elämänsä työllä todisti pitävänsä Suomea oikeana kotimaana. Samaan mieleen toimitettiin myöskin hänen johdossa ensimäistä ruotsinkielistä sanomalehteä maassamme. Siinä on Suomen nykyinen ja muinainen tila pää-aineena. Tässäkin muutamissa lähetetyissä runoelmissa ja puheissa ilmottuu täysi ruotsalaisuus, mutta ylipäätään on Suomen henki vallan päällä. Enimmiten mainitaan Suomea sanalla "fosterland" (kotimaa) ja koko Ruotsin valtakuntaa "fädernesland" (isänmaa). Mutta löytyy lauseita, joissa erikoishenki vielä selkeämmin näkyy. Ilmotuksessa että ruvettaisiin näitä sanomia ulosantamaan jo sanotaan: me varsinkin tahdomme kirjottaa maamiehillemme ("våra landsmän"). — Vuosikerrassa 1773 s. 3 Lencqvist, kirjotuksessa "Suomen ruhtinat l. Finlands drottar", sanoo että pitäis unhotuksesta säilyttää mitä net ovat hyvää tehneet esi-isillemme ynnä mitä onnia isänmaamme ("vårt fädernesland") on saanut kokea niiden alla. — Muistutuksessa tähän Porthanikin Suomesta sanoo: isänmaamme ("vårt fädernesland"). — Vuosikerrassa 1778 s. 174 sanotaan: meidän (suomalainen) Raamatun käännöksemme nyt sopii muiden kansain parasten rinnalle. — Vuosikerrassa 1783 rupesi Porthan parantelemaan Tuneldin maanopasta sen suhteen kuin Suomeen koskee, ja kehottaa maamiehiänsä auttamaan tätä yritystä, joka enentäisi tiedon maastamme ("vårt land"). — Edempänä: vaikka täynnä rakkautta maahamme,[379] emme saa Suomea arvella viljavammaksi kuin Englanti on. — Vuosikerrassa 1793 N:o 4 kerrotaan Irlantilaisten tapoja näytteeksi: ett'emme me Suomalaiset ole niinkään jälellä kaikkia muita kansoja. — N:o 5:ssä mainitaan Ruotsissa asuvat Suomalaiset sanalla: maamiehemme ("våra landsmän"). — N:o 44:ssä on leikiksi tehty ehdotus oman pysyvän teaterijoukon hankkimisesta Turkuun, ja sanotaan tämä yritys isänmaalliseksi ("patriotiskt"), kun ei sitten olis tarvis näyttelijöitä tuottaa Ruotsista. — Vuosikerrassa 1802 N:o 13 moittii lähettäjä että Suomen almanakoissa nimen alla: vapaamarkkinat suuriruhtinaanmaassa Suomessa, luetellaan joita kuita Norrlannin kaupunkeja, josta Suomen rahvas muka voisi saada väärän käsityksen isänmaansa laajuudesta ("sitt fäderneslands vidd"). — Saman vuosikerran N:o 63:ssa löytyy kuitenkin ilmotus aiotusta kirjallisuuslehdestä, missä Porthan, Calonius y.m., kääntyen Ruotsin yleisöön, puhuvat: Ruotsin kansamme; meillä Ruotsissa j.n.e. — Vuosikerrassa 1800 N:o 22 Porthan kruunauspuheessa myöskin puhuu Ruotsin kansan nimessä; mutta N:o 26:ssä ilmottaa että tästä lähtein näissä sanomissa tulee Suomessa ilmestyvien kirjain tarkasteluja yhteisellä nimellä: Suomen kirjallisuus. — Vuosikerrassa 1804 on silloin kuolleen Porthanin elämäkerta, jossa sanotaan hänen kuolemansa olevan suureksi vahingoksi koko isänmaalle, varsinkin Suomelle; mutta edempänä puhutaan hänen isänmaallisista ("patriotiska") toimista Suomen hyväksi, ja että häntä vanhoillakin päivillään vielä elähytti se toivo, että unhotetulle isänmaalle ("sitt glömda fädernesland") voisi hankkia paremman tulevaisuuden. —
Sama suomalainen mieli näkyy selvästi Porthanin väitöksistäkin, missä suomalaisia aineita tutkii.
Suomen kieli, niinkuin olemme nähneet, oli jo viime aikakauden kuluessa alkanut paeta ylhäisistä säädyistä. Porthanin aikoina se niistä jo oli kokonaan kadonnut.
Samassa kuin Åbo Tidn. väittää Suomen kielen vielä vuosisadan alussa olleen herrasväenkin yleisenä puhekielenä, se lisää: vaan nyt on vallan toisin! Tähän muutokseen oli epäilemättä suurinna syynä Ruotsin kohoava kirjallisuus, jolla juuri Porthanin aikoina oli ensimäinen, loistava kukoistusaikansa. Tämän vaikutuksen voimaa ei voinnut olla enentämättä sekin seikka, että Lidner jonkun aikaa ja Kellgrén kauankin asuskelivat Suomessa.
Suomenkin miehistä nousi useampia, mainioita ruotsinkielisiä runoilijoita. Nimet Liljenstedt ja Frese olivat jo ennen rikastuttaneet Ruotsin Parnasson; nyt niiden lisäksi tulivat Choraeus, Creutz ja Franzén. Ei olekaan kummaa, vaikka surkeaa, että ne Suomalaiset, joilla oli runsaampi runolahja, kirjottivat Ruotsiksi. Ennenkin, kun kumpaakin kieltä rinnakkain puheltiin, oli Ruotsi viljeltynä kielenä helpompi käyttää, ja sen lisäksi suurempi kunnia voitettavana siitä mitä Ruotsiksi kirjotti, kuin jos viritti Suomen kanteletta. Porthanin aikana tuli sen lisäksi, että yllämainittuin miesten äitinkielenä oli Ruotsi ja siis olis ollut vieläkin vaikeampi Suomea viljellä. Myöskin taisi olla esteenä se luulo, ettei muka Suomi sopinut nykyisempiin värsymittoihin, runomittaapa kieltänee totisen runoilijan sisällinen aisti käyttämästä suurempiin teoksiin. Sillä josko se sopikin Kalevalan utukuviin, niin sillä on mahdoton esittää semmoisia selväpiirteisiä muotoja kuin nykyinen runomaku vaatii. Suomenkieliseen runoeluun ei siis ryhtyneet muut kuin keskinkertaiset laulusepät, jotka eivät Ruotsinkielellä olisi voineet vetää vertoja paremmille. — Luonnollista on että tämä Suomessa syntynyt ruotsinkielinen runoelu taas puolestansa vaikutti ruotsalaisuuden enentymistä: sillä kun noita lauluja kuultiin kaikuvan omain järvien lainehilta ja omain kumpujen kukkulalta, niin ei muistettukaan enää että sävel oli muualta tuotu.
Mutta kuitenkin näemme yhä edelleenkin niitä, jotka Suomen kielen sanovat omakseen, ja into sitä tutkimaan sekä viljelemään on entisestään vielä kiihtynyt. Niin esim. Juh. Fabritius väitöksessä 1766:[380] kielemme. — Kaapriel Haberfelt samate 1766.[381] — Niin myös Lencqvist kirjassaan: De superstitione veterum Fennorum 1782. — Christfried Ganander omistuspuheessa Porthanille, jonka liitti kirjaansa: Mythologia fennica, 1789, sanoo: "vårt finska språk". — Sama mies kirjotti onnentoivotusrunon Porthanin väitökseen: De poesi fennica, jossa Suomen kieltä ylistelee:
Suomen kieli kangiaxi,Kyllä kuuluvi kovaxi;Vaan on sitä vakaisembi,Synkiämpi, suloisempi,Paljon sitä painavampi,Täynnä tarckoja sanoja,Täynnä toimea tosinginSolmusanoihin sujuva.
Tässä kielessä kovassaLöydät lellylähteitä,Jotka juoxevat joixi,Leviävät lammikoixi,Jotka janon jähdyttävät,Kielen saavat sukkelaxi j.n.e.
Niinpä sanoo Porthanikin, Suomesta puhuen, aina: kielemme. Sitä nykyään on epäilty tarkottiko Porthan toimellaan ahkerampaa Suomen kielen ja etenkin runon viljelemistä, vai tutkiko ainoastaan oppineena Suomen muinaisrunoja, ikäänkuin nostaen niille hautakiven. Mutta ken vähänkin tarkemmin on lukenut Porthanin tähän kuuluvia teoksia, se ei ole tainnut olla näkemättä, että Porthanin mieli itselleen kuvaeli Suomen runon tulevaisuutta yhtä selvästi kuin sen muinaisuutta. Tutkinnot Suomen runon luonteesta ovat silminnähtävästi sääntöjä ja neuvoja vastaisille runoniekoille, ja esimerkit niissä ovatkin enemmiten otetut noista uudemmista, oppineitten sepittämistä runoista, jotka olemme tulleet tuntemaan. Syynä tähän oli että ne tiesi suuremmalle yleisölle tietyksi kuin nuot äsken esiin kaivetut muinaisrunot. Näistä vanhoistakin hän kyllä väitöksessään puhuu, mutta se on vasta silloin kun rupeaa luettelemaan runoin erilajit. — Samalla lailla ei ole väitös suomenkielisistä saarnoista ainoastaan historiallinen kertomus siitä mitä ennen on ilmitullut, vaan samassa myöskin sisältää neuvoja saarnantekijöille, joissa näkyy tarkka huoli kielemme puhtaudesta. — Saman kuin mainitut Porthanin teokset, todistavat hänen omat lauseetkin. Esipuhelaulussa, jolla alotti sanomalehteä: Tidn. utg. af ett sällskap i Åbo, hän nuorisoa kehottaa Suomen eteen työtä tekemään, ja muiden haarain seassa, missä sitä työtä oli tarvis, sanoo: kielesi on viljelemätön.[382] — Vuosikerrassa 1773 s. 17 on kirjotus Suomen kielen soveliaisuudesta muistopiirroksiin (Om finska språkets skick till stenstyl), jossa valittaa että Suomen kielen viljelemistä niin kovin on laiminlyöty, vaikka se runoeluun hyvin kelpaa ja kelpaisi varsinkin näihin muistopiirroksiinkin. Sentähden kehottaa maamiehiään semmoisia sepittelemään. — Vuosikerrassa 1798 N:o 45 ja 46:ssa on äsken painosta tullut kirja: Hyödyllinen huvitus luomisen töistä, tarkastettu, ja siinä Porthan suuresti riemuitsee niin kelvollisen ja selvällä Suomella toimitetun kirjan ilmestymisestä. — Väitöksessä: De poesi fennica § 3 hän sanoo työllään tahtovansa kiihottaa maamiehiään Suomen runoja lukemaan; joita hänen mielestä, Suomalaisten runoilijan muka oli häpeä olla ei ainoastaan tuntematta, vaan ihastelemattakin.[383] — § 5:ssä toivoo että joku vasta laittaisi täydellisemmän Suomen runo-opin, sanoen: jos se tapahtunee ja kansamme halu tätä runollisuutta täydellisemmäksi viljelemään kiihtyisi,[384] niin on tarkotukseni hyvin täytetty. — Ja s. 33: jos runoniekkamme nämät seikat tarkemmin tahtoisivat vaarin ottaa, niin taitaisivat runoillemme voittaa maineen, Greikan ja Roman runollisuuden vertaisen.[385] —
Saman Porthanin mielen todistavat Gananderinkin lauseet esipuheessa kirjaan Mythologia fennica: — Millä kiitettävällä innolla Herra Provessori on ahkeroinut — — Suomen kielen viljelemistä, tutkimista, kartuttamista ja parantamista ynnä sen runollisuuden vahvistamista. — — Paitsi sitä on H. Pr. kiihottanut maamiehensä kiitettävään kilvotukseen tähän asti halpana pidetyn maankielensä viljelemisessä ja oppimisessa. — Mutta vaikka Porthan ahkeroitsi Suomen kielen viljelemistä, niin hän sen rinnalla suositteli niitäkin nuoria maamiehiänsä, jotka Ruotsiksi runoilivat.
Kuinka innollisesti ja millä menestyksen toivolla muuten Suomen viljelemiseen oli tartuttu, sen näemme seuraavasta suomenkielisestä onnentoivotuksesta, joka on liitetty Wemanin väitökseen Suomen ja Hebrean kielen sukulaisuudesta, 1767. Siinä sanoo Juhana Helsingberg: "Korkiasti ja hyvin oppineet Herrat, minun kunnioitettavat maanmieheni! Nijden syiden seasa, jotka ovat estäneet, ettei Suomen kieli ole taittu saatetta äärimäiseen täydellisyyden määrään, mahdamme me lukia sen että niin harvat, lijoitengin ne, jotka korkeimmista säädyistä ovat, pitävät tätä kieldä sijnä arvossa, kuin kansan kunnia sitä vaati. Florinus, Petraeus, Vhael ja muut Suomesa kuuluisat miehet, joidenga muisto vielä kuolemangin jälken elää, ovat kyllä jo heidän aikanansa havainneet tämän äidimme kielen parannuxen tarpellisexi ja hyödyttäväisexi; ei he kuitengaan heidän palavalla hartaudellans ole tainnet mennä edemmäxi kuin ainoastansa että he alun tavoin tämän aineen ongehensa ottaneet ovat. Meidän kielemme tarvitzee kaiketickin suuremman ojennuxen ja moninaisen puhdistuxen. Ei yxikän ole kokenut juurta jaxain luovutta ja erotta nijtä sanoja, jotka muitten kansain kielistä ovat tähän kieleen aika ajalta sisälle vedätyxi tulleet. Ei yhtään täydellistä sanalukukirja ole vielä valkeuteen edestuotu, joka osotais itzekungin maakunnan sanan- ja puheenparret kuinga ne täsmällensa lateleman pitä ja mitä ne merkitzevät. Josta laiminlyömisestä sijs seura, että meidän parahimmat puhenpartemme ikänäns kuin unhotuxen pimeydesä peräti haudattuna makavat. Sanalla sanoin: lähtehet, joista täydellinen tieto Suomen kielehen pitä ammunnettaman, ei ole tähän asti sillä toimella ja tarckaudella, kun asian paino sitä vaati, ylösetzityt.Se näky ikänäns kuin meidän aikamme olis itzellensä tämän kunnian omistanut". Tätä sanoo tämän oppikokeenkin edistävän. "Suomen miehet, jotka tähän asti vaickeroitten valittaneet ovat heidän kielensä ylönkatzeen ylitze, ei taida muuta kuin iloiten löytä mielensä nouteen täsä taidosta loistavasa työsä. Sallikat, Korkiasti ja hyvin oppineet Herrat, että minä, joka samalda kijvaudelda hallitan kuin Tekin — — minun maamiesteni puolesta julistan sitä iloa ja riemua kuin se sanoma, että tämä työ jo präntin kautta ulostule, meidän tykönämme on vaikuttanut".
Viime aikakautena alkaneet yritykset Suomen kieltä kaikellaisiin tiloihin saattamaan, edistyivät nytkin. Milloin yliopiston puolesta vietettiin kuninkaallisia nimi-, hää- taikka kuolemapäiviä, niin ei puuttunut Suomenkaan runoja. Vuonna 1768 saatiin Turun yliopistoon ensimäinen Suomenkielen opettaja, joka kuitenkin vaan oli vapaehtoinen, palkaton dosentti eikä kauan sitä virkaa pitänyt. Tämä dosentti on K.K. Weman, joka lukuvuonna 1771-1772 pitikin julkisia luentoja runollisuuden ja varsinkin Suomen runon luonteesta. Sama mies tuli v. 1775 kuninkaallisten herttuain (luultavasti herttua Kaarlen ja Fredrik Aatolpin) oppettajaksi Suomen kielessä.[386]
Muutama aika myöhemmin, v. 1781, kun nuori kruunuperillinen Kustaa Aatolppi siihen ikään oli kerinnyt että rupesi lukua harjottamaan, lähetti hänelle Kruunubyyn kirkkoherra Erik Juvelius lahjaksi toimittamansa pikkulasten kirjan, jossa Suomea ja Ruotsia oli rinnakkain, ynnä sen mukaan kirjeen, jossa sanoo: Tarkotukseni tämän tehden on ollut näyttää mikä erinomainen mielihyvä siitä olisi Suomelle, jos H.K.K. Kruunuperillinen oppisi Suomen kielen, niin että vastapäin voisi Suomen asukkaita puhutella heidän omalla kielellään. Lopussa pyytää että tämä lahja kruunuperilliselle annettaisiin Suomen kansan puolesta.[387] Niin rohkeaksi oli siis Suomikiihko yltynyt että tulevaa hallitsijaansakin tahtoi puoleensa taivuttaa!
Missä semmoista mieltä oli sydämissä, siinä tietysti piti Suomen kielen viljelys edistyä. Siinä työssä oli johtajana ja kiihottajana Porthan. Maan ympäri hajonneilla oppikumppaleilla ja oppilapsillansa keräytti hän aineet, jotka sitten itse kyhäeli kokoon taikka antoi muille halullisille käytettäväksi. Vaikka ei tänä aikakautena ilmestynyt uutta Suomen sanakirjaa eikä kielioppia, niin kumpaiseenkin oli aineita kerätty ja edellinen Gananderilla jo tekeillä. Käsikirjotuksen sitten käytti Renvall, joka lähteinään sen ohessa vielä mainitsee pienempiäkin sanakokouksia, Porthanin ja Elias Lagon (Taivassalon prov. k. 1819) tekemiä.
Omituinen on Porthanin ajalle se into, jolla kansan suusta ruvettiin keräämään vanhoja runoja j.m.s. Sanalaskuin ensimäinen kokous kuuluu, niinkuin jo tiedämme, edellisempään aikaan. Porthan sitä suuresti enensi ja hänen käskirjotuksensa oli sitten prov. Lönnrotilla apuna.[388] Suomen kansan arvotuksiakin ilmestyi nyt ensimäinen kokous, 1390 luvultaan, v. 1783.[389] Net oli Ganander kerännyt niinkuin esipuheessa ilmottaa. Samassa esipuheessa muutoin sanoo sanalaskujakin keränneensä 18 vuotta. Paitsi näitä kerättiin nyt Porthanin toimesta myöskin uudempia ja vanhempia runoja. Kuin paljon niitä Porthanilla lienee ollut ja mitkä, ei nyt tarkkaan voi sanoa, kun ei keräykset enää ole tiettyvissä. Mutta muutamista senaikuisista kirjoista,[390] joissa heitä on mainittu taikka palasia painettukin, voimme kuitenkin päästä jäljille. Nykysempiä runoja sanoo Porthan itsellään olevan koko joukon kaikellaisista aineista. Erittäin mainitsee ja kiittää pilkkarunoja, joita kuitenkin valittaa aineen kieltävän painattamasta. Historiallisia ei sano saaneensa uskonpuhdistuksen edellisiä. Mitä hänellä oli tiedossa, sen olemme jo tulleet tuntemaan.[391]
Eripykälässä kirjaansa: De poesi fennica, Porthan puhuu jauhorunoista, joita naisten on tapana jauhatessaan laulaa. Ne ovat samoja laulurunoja, joista Kanteletar nykyään on kokoonpantu. Niitäkin sanoo keränneensä aika joukon. Mainittuna taikka osaksi painettuna ovat kirjassaan: Kantel. II: 43 ja 46 (yhteen kyhättynä), 80, 134, 209 ja 210 sekä 50 (yhtenä), Kantel. III: 26, ynnä vielä pari muuta, jotka eivät näy löytyvän Kantelettaresta. Vanhain Suomalaisten elämästä puhuen hän vielä ottaa todistukseksi palasen Kantel. III: 21:ttä runoa.[392]