The Project Gutenberg eBook ofSuomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikanaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikanaAuthor: Julius KrohnRelease date: September 14, 2016 [eBook #53047]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Jari Koivisto*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMENKIELINEN RUNOLLISUUS RUOTSINVALLAN AIKANA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikanaAuthor: Julius KrohnRelease date: September 14, 2016 [eBook #53047]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Jari Koivisto
Title: Suomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikana
Author: Julius Krohn
Author: Julius Krohn
Release date: September 14, 2016 [eBook #53047]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMENKIELINEN RUNOLLISUUS RUOTSINVALLAN AIKANA ***
E-text prepared by Jari Koivisto
ynnä Kuvaelmia Suomalaisuuden historiasta
Kirj.
Yliopistollinen väitöskirja, jonka Keisarillisen Aleksanteri-YliopistonSuomessa Historiallis-kielitieteellisen Tiede-kunnan suostumuksellatarkasteltavaksi esittää Julius Leopold Fredrik Krohn, Hist. kiel.Maisteri.
Historiallis-kielitieteellisen Tiede-kunnan oppisalissa, Lokakuun 4 p:nä 1862, tav. aik. aamup.
Helsingissä, 1862.J. C. Frenckellin ja Pojan luona.
Esipuhe.Katolisuuden aikakausi 1157-1528.Uskonpuhdistuksen aikakausi 1528-1640.Ruotsalaistulvan aikakausi 1640-1721.Ruotsalaisuus ja Fennofilot 1721-1766.Porthanin aikakausi 1766-1809.Liite.Viitteet.
Esipuhe.
Aineet, joista nyt yleisön käsiin lähtevä teos on kyhätty, nimittäin suomenkieliset runot ja virret, ovat nykyisinä aikoina kerätyt Pohdon toimen kautta ja hänen perintönään tulleet yliopiston haltuun. Sen tallessa löytyvät melkein kaikki tässä mainitut runoelmat. Muutamat siitä puuttuvat, jotka olen kopioinnut Tukholman Kuninkaallisessa ynnä Porvoon kymnasin kirjastossa, tulevat kohta käsikirjotuksena samaan paikkaan. — Suurena apuna tätä työtä tehdessä on ollut Herra Valtaneuvos Pippingin tarkka ja lavea luettelo suomenkielisistä kirjoista, ja ilman sitä tuskin olis ollut rupeaminenkaan täydellisempään suomenkielisen kirjallisuuden historian kokoonpanemiseen. Mutta minun on Herra valtaneuvosta erikseenkin kiittäminen hänen hyväntahtoisesta suullisesta avustaan. Samaten myöskin Herra Provessori Akianderia, jolta olen saanut tiedot niiden kirjottajain elämästä, mitkä olivat Porvoon hippakunnan pappia. Myöskin saan kiittää siitä avuliaisuudesta, millä hoidossaan olevien kirjastojen varoista ovat hakeneet minulle tarpeelliset kirjat, Helsingin yliopiston kirjaston varahoitajaa Herra Tohtori Elmgréniä, amanuensia Tukholman Kunink. kirjastossa, Herra Maisteri Wieselgréniä ja Upsalan yliopiston kirjastonhoitajaa Herra tohtori Fantia. Niin myös Suomen senaatin arkiston hoitajaa Herra Tohtori Bomanssonia, ja Herra notarius Th. Merckliniä Riiassa.
Katolisuuden aikakausi 1157-1528.
Suomi joutui Ruotsin vallan alle, se yhdistettiin maakuntana Ruotsin valtakuntaan, se sai saman uskon ja samat lait kuin Ruotsalaiset. Mutta kuitenkin kovin erhettyisimme, luullen että Suomi teossa tahi ihmisten mielestä oli samassa tilassa kuin esimerkiksi Taalain maakunta tai Sörmlanti muun Ruotsin suhteen. Suomi kyllä oli maakuntana, vaanerinäinen maakunta, jonka kansa kaikkina aikoina pidettiin ja piti itseään erilaisena Ruotsalaisista, vaikka niiden kanssa yhdistettynä saman valtikkaan varjon alle.
Ruotsin vallan maakunnilla ylipäätänsä oli Kustavi Vaasan aikoihin asti jotenkin voimallinen erikoishenki. Että se Suomessa, jonka luonnollinen asema ynnä asukasten eritavat ja kieli erottivat muusta valtakunnasta, piti olla vielä paljon voimallisempana, on helppo ymmärtää. Se oli sitä voimallisempana, koska ei Suomen kansa, vieraankaan vallan alla, sortunut orjuuteen niinkuin onnettomat veljensä Suomenlahden eteläpuolella, vaan sille suotiin kaikki oikeudet mitkä voittajat itsetkin katsoivat kalleimmaksi aarteekseen. Ei kulunut viittäkymmentäkään vuotta siitä kun Ruotsin valta Pähkinäsaaren rauhan kautta oli tullut vakauneeksi Suomessa, niin annettiin Suomalaisille oikeus olla osallisna valtiopäivissä. Ja Suomen kansan lapsia ei estäneet mitkään semmoiset säännöt, kuin Virolaisilla oli kahleena, kohoamasta voittajainsa rinnalla arvohon ja valtaan.
Alussa olivat tietysti kaikki papit, virkamiehet ja kauppiaat ulkolaisia, mutta pian alkaa näkyä Suomalaisiakin. Jopa 1300 vuoden paikoilla nousi Suomalainen Maunus piispa-istuimeen. Ja katolis aikakauden viimeisinä 140 vuonna ei peittänytkään hiippa enää muiden kuin Suomen miesten päätä. — Arvattavasti oli muissa viroissa jo kolmansilla toista sadoillakin[1] Suomalaisia, vaan siitä ei ole mahdollista saada tietoa, koska enimmillä ei ole sukunimiä. Milloin heillä nimiä on, ne enemmiten ovat ruotsalaisia. Mutta 15:llä vuosisadalla on Suomalaisuus silminnähtävästi vahvistunut, sen todistavat ne monet suomalaiset nimet kaikissa säädyissä.
Tään ajan porvareissa näemme Ruotsalaisten ja Saksalaisten rinnalla paljon Suomalaisiakin. Ja että heitä pääsi kaupunkien hallituksenkin ohjiin, todistakoot seuraavat nimet: Mikael Suurpää (pispan isä) Turun pormestari,[2] Larens Hasu Naantalin raatimies 1491,[3] Peder Hasu "byfogde" Naantalissa 1505[4] y.m.
Papeissa tapaamme: Niclis Hirffvo Liedon kirkkoherra 1444,[5] Olai Kusto prebendatus Turussa 1451,[6] Andreas Vääräpää Euransuussa 1495,[7] Petrus Kurki Tammelassa[8], Turun kirkon "oekonomi" Joh. Suupaltti 1460,[9] japiispoissaLauri Suurpää sekä Arvi Kurki. Luultavasti oli suurin osa nimittömiäkin pappia Suomen sukua samaten kuin tämän vuosisadan kaikki piispat.
Virkamiehissä ja aatelississakin pistää meille silmään koko joukko Suomen nimiä. Ensiksikin Karpalaynen l. Karpainen (Påvel aateloittu) 1407,[10] Peder Maskun herasyöninki vuosisadan keskipaikoilla,[11] Kurki (Claws Korki oli Satakunnan herasyöninkinä) 1463,[12] Särkilaks (Niclis Olaffson aff Särkilax "konungz dom haffuande öffver Österlanden") 1437,[13] Jönis Ingonen a vapn 1432,[14] Olaff Kyrffves (myös Kirvis) aff vapn 1467,[15] Nigles Pederson a vapn i Heffvonpae 1471,[16] Tuomari Peder Udraaynen ja nimismiehet Ivan Partaynen sekä Avnen (Avunen) Savossa 1442.[17]
Luultavasti oli muistakin sukunimittömistä tai ruotsinnimisistä aatelismiehistä osa Suomen sukua, niinkuin Tavastit ja Stjernkors'it (alussa Särkilax). Mutta ulkolaisetkin Suomeen tultua kohta tulivat täysiksi Suomalaisiksi, niinkuin esim. näemme mainiosta Fleming suvusta. Eikä kummaakaan. Sillä kuinka muuten olis voinut käydä, kun aikansa elivät pelkän Suomalaisen kansan seassa, talvella varsinkin melkein kokonaan erotettuna muusta maailmasta.
Näissä kaikissa jo olis täyttä syytä siihen arveluun, että Suomalaiset siihenkin aikaan pitivät maataan erinäisenä muusta Ruotsista. Mutta tämän arvelun vahvistavat teko asiaksi seuraavat lauseet piispa Maunus Stjernkors'in suusta. Kirjeessä Upsalan arkkipiispalle hän arvelee "pitääkö Sten Sturen kulkea yliRuotsiin— — — vai pysyä tässäkotimaassa".[18] Toisessa sanoo lähettäneensä tietoja "tämän kotimaaraukantilasta".[19] Kolmannessa puhuu "tämän kotimaaraukan ja myös (koko Ruotsin)valtakunnanmielialasta".[20]
Kotimaa (patria) kyllä on vallan väljä sana, joka saattaa merkitä kotipitäjän yhtähyvin kuin isänmaan, vaan kun arvelemme että hän tässä puhuu koko Suomesta, jolla allansa oli maakuntia, niin "patria" saapi tärkeämmän merkityksen. Tämmöistä Suomalaisuuden vahvistumista ja kansallis-hengen heräämistä ei olekaan vaikea ymmärtää, kun vaan muistamme kuinka ahdistetussa tilassa Ruotsi 15:llä vuosisadalla kitui ja että Suomen maan hallitus tällä ajalla parhaastaan oli Suomen sukuisten piispainsa hallussa.
Suomen kielen suhteen todistanevat nuot paljot suomalaiset nimet, että se kaikissa säädyissä taisi olla yleisenä puhekielenä, vaan ei sitä sentähden kuitenkaan liene suuressa arvossa pidetty. Ylipäätään täytyi Keski-ajalla maankielten (linguae vernaculae) matalana madella röykkiän Romankielen jaloissa ja kun Suomessa 15:llä vuosisadalla Latina tuomiopäätöksistä ja yksityisten välikirjoista yleisemmin hyljättiin, niin ei päässyt sen sijaan kansan oma, vaanRuotsin kieli.
Ei ole koko katolisuuden ajasta tallella yhtään kirjotettua riviä Suomenkielellä. [21] Ja ettei sellaista ole löytynytkään, todistaa seuraava piispa Agricolan lause, [22] "Nyt ette temen maan kieli oli ennen neite aicoija iuri vähe ia lehes ei miteken kirioisa eli pockstauis prucattu taicka harioitettu." Tällä "juuri vähällä" Agricola epäilemättä tarkottaa omia, ennen Uutta Testamentia, toimittamiansa suomenkielisiä kirjoja.
Mutta että kansan seassa runotaito oli eleillä, sen todistavat meidän aikoihin asti säilyneetrunot Sant Henrikistä, Elinasta ja Klaus Kurjesta sekä Ritvalan helkavirret. Kaikki nämät ovat Länsi-Suomesta kerätyt ja niihin voinee panna täytteeksi runon N:o 13 Kantelettaren 3:ssa osassa, joka näyttää kuinka 4:n Ritvalan helkavirren aine on muodostunut Karjalassa. Näissä on kaksi legendaa eli pyhätarinaa, nimittäin "S:t Henrikin surma" ja "Mataleenan vesimatka;" muut voisi sanoa balladeiksi.
Runon S:t Henrikin surmasta oli Porthan saanut Palmsköldin kokouksesta ja painattanut kirjaansa Chron. episc. Finl.; siitä se on otettu Kantelettaren 3:een osaan. Mutta Suomen kirjallisuuden varoista tapasi prov. Lönnrot kaksi käsikirjotusta, joista toinen sisälti lyhyemmän, toinen pitemmän toisinnon samaa runoa. Niistä kaikista parsimalla on prov. Lönnrot sen nyt saanut 275 värsyiseksi ja jotenkin täydelliseksi. Semmoisenaan se löytyy painettuna kirjassa "Suomi" 1856. Porthan tätä runoa ei arvellut järin vanhaksi (non remotissimae esse aetatis), mutta siinä löytyvistä vanhoista sanoista ynnä Hämeen murteessa nykyään tietämättömästä päätteestä -vi (uupunevi), päättää prov. Lönnrot[23] syyllä, että se jo muinais aikoina on syntynyt.
Tämä runo on aivan vanhain kertomusrunojemme tapainen. Samalla lavealla suulla juttelee asiat pienimpine haaroineen (k. esim. kun Henrik käskee pilttinsä valjastamaan y.m.), sama erilausetten ja tapausten peräkkäin asettaminen ilman likempää liitosta, josta Suomen runon kertomustapa kuitenkin tulee niin lyhyeksi, sama koristamattomuus ja kuvausten puute, jota kuitenkin kielemme luontaisen kuvallisuuden tähden ei havaitsekaan puutteeksi. — Ulkomuodon suhteen ei tässä runossa ole paljon mitään moitteen sijaa; ainoastaan parissa kohdin on mitta vähän vaillinainen. Vaan sitä kantaa, jolta kertoja tapausta on katsellut, täytynee sanoa matalaksi.
Runo alkaa sillä että Henrikki kehottaa Erikki kuningasta hänen kanssa lähtemään
"Maalle ristimättömälle.Paikalle papittomalle,Kivikirkot teettämähän,Kappelit rakentamahan."
Erikki epää lähtemästä, sanoen matkan kovin vaaralliseksi.
"Paljon sinne mennehiä,Ei paljo palannehia."
Mutta Henrikki ei tottele, lähtee vaan matkalle.
Tähän alkuun ei sovellu jatko kauniisti. Sillä ei Henrik sitten kuolekaan uskon marttyrinä, vanhoja jumalia vastaan saarnaten, vaan hän surmataan sentähden, että vanha akka valehtelee hänen muka tehneen mitä sen ajan isot herrat joka päivä harjottivat, nimittäin väkisen ottaneen ruokaa talonpojan aitasta. — Merkittävä siinä runossa muuten lienee se asia, että samaten kuin Kalevalankin runoissa "lapsi lattialla" tai "ukko uunilla", tässä "paimen patsahalla" toimittaa omatunnon eli varotus- ja neuvonantaja-hengen virkaa.
Helkajuhla Sääksmäen Ritvalassa Hämeessä luultavasti on pakanallista perijuurta, mutta siinä nykyisemmin lauletut runot ovat nähtävästi katolis aikana syntyneet. Kukaties olivat papit net sepittäneet tässä juhlassa laulettavaksi, sillä hävittääksensä entiset pakanalliset.
Ensimäinen heistä vaan on kehotus juhlaa viettämään. — Toinen: "Mataleenan vesimatka" on mukailus Uuden Testamentin Magdalena jutusta. Runo ensin juttelee kuinka Mataleena isän kodissa kukkana kasvoi ja eli. Eräänä päivänä lähtehelle mentyä, näkee kasvonsa vedessä ja valittaa kauneutensa kadonneen, jolla runo tahtoo mieleen johtaa että Mataleenan sydäntä kalvoi omantunnon mato. Mutta kun Jesus paimenena tulee vettä anomaan, Mataleena taas ylpeilee eikä tahdo antaa niin muka halvalle miehelle. Jesus sanoo todellakin olevansa se halpa mies, miksi luullaan, jos ei tiedä virkkaa Mat:n elkiä. M. vieläkin ylpeilee:
"Sano kaikki mitä tiedät!"
Vaan kun Jesus tuosta kysyy mihin hän on kadottanut kolmet poikalastansa, joista olis tullut, yhdestä "Ruotsissa ritari", toisesta "herra tällä maalla", kolmannesta "paras pappi", niin M. sortuneena pesee Jesuksen jalkoja ja rukoilee että häntä panisi
"Soihin maihin portahaksi", ja "Lahopuuksi lainehille", sekä "Kekäleiksi valkiahan."
Tämä balladi on hyvin liikuttavainen, jota vaikutusta vielä kiihottaa sen erinomaisen lyhyt esitystapa. Kertomus on ikään kuin yhteen litistetty, niin ettei siinä ole muita kuin tarpeellisimmat väki- eli ydinsanat. Omituista on sekin tässä niinkuin seuraavissa Hämeen runoissa ynnä myös muutamissa Karjalan balladi-runoissa, että niillä välistä on ikään kuinnäytelmäntapainen muoto; sillä tapauksen henkilöt usein pannaan keskenänsä puhelemaan ja itse kertomus milloin jääpi kokonaan pois, milloin vaan lyhimmässä muodossa välittää puheita. Otettakoon esimerkki tästä puheenalaisesta runosta.
Jesus anoo:
"Annas vettä juodakseni!""Ei oo mulla astiata,Ei oo kannuni kotona;Pikarit pinona vieri,Kannut halkona kalisi.""Pistäppäs pivosi täysi,Kahmalossa kanniskele!""Mitäs puhut Suomen sulha,Suomen sulha, maitten orja" j.n.e.
Kolmas helkaruno "Inkerin sulhot" on nähtävästi mukailus josta kusta ritariballadista, joista Skandinavian kansojen sekä Englanninki runollisuus on niin rikas. Paha vaan että tämä kaunis runo lopultaan on vaillinainen.
Samaten on vaillinainen neljäskin "Annikan runo." Karjalasta saatu, saman aineinen "Turusen neiti" on paljon täydellisempi. Se kuvaelee tapausta niiltä ajoin, jolloin Saksan laivoja yhtenään majaili Suomensaaren rannikoilla. Turusen neiti istuu Turun korolla. Tulee kesti (ulkomaan kauppias) hahdessaan ja pyytää häntä kullakseen. Annikka alussa ei suostu, totellen äitinsä varotusta; mutta kun kesti näyttää rikkauksiaan, niin Annikan mieli taipuu. Kesti tuosta sen talven syöpi, juopi Annikan talossa, mutta toivoo kesää, jota myös toivovat
"Kestin laiva, kestin lapset,Kestin entinen emäntä."
Kesän tullen kesti lähtee laivallaan pois, vaan Annikan rukouksesta lähettää hänelle ukko kovan myrskyn. Annikka tuosta ivaa:
"Kuti; kuti, keito kesti!Ainako sull' on Annin tyynyt,Ainako Kirstin kirjavaipat?Meren tyrsky tyynynäsi,Aalto päänalaisenasi!"
Nämät Hämeen helkavirret ovat siitäkin merkilliset, että niissä löytyy paljon, nykyisessä Hämeen murteessa tuntemattomia sanoja. Ritvalaiset itset eivät niitä kaikkia ymmärrä ja sanovat olevan "alkukieltä." Tästä voisi arvella että kukaties länsi- ja itämurre vasta katolisaikakaudella ovat erinneet toisistansa.
Kukkana säilynein Hämeen runojen joukossa on se, jonka nyt viimeksi otamme tarkasteltavaksi, runo "Elinan surmasta". Tämä varsinkin on merkillinen lyhyestä ja vilkkaasta esitystavasta sekä näytelmäntapaisuudestaan.
Se kuvaa kuinka Klaus Kurki, ritari tuosta vanhasta Suomen aatelissuvusta, pikamielissään surmaa nuoren rouvansa Elinan, jonka Klaun ilkeä piika Kirsti valheella on syyttänyt avion rikkojaksi. Henkilöiden erilaiset luonteet ovat hyvin selvästi ja elävästi kuvatut. Erinomaisella lemmellä ja huolella runo varsinkin hemmittelee Elinaa, jossa se meillen on tahtonut näyttää todellisen vaimon kuvan, kaikessa suloisuudessa, nöyryydessä sekä kaikki kärsivässä ja itsensä kieltävässä rakkaudessaan.
Klaun kosiessa, Elina alussa ei tohtisi ruveta niin suuren talon emännäksi, mutta Klaun ahdistaessa ei henno kieltääkään, varsinkin kun uroon uljuus nähtävästi oli voittanut sijan neidon sydämessä. Sillä runo kertoo kuinka Klaun tullessa, Elina heti oli tuntenut "Jalon jalan astunnasta."
Silloin kun Klaus on kaukaiselle matkalle lähtevinänsä, puhkee Elinan hellä rakkaus ilmi, koska hän pyytää:
"Oh mun Klaus kultaseniÄlä viivy kauan siellä!— — — — — — — —Puhu puolilla sanoilla,Anna toisten toinen puoli!Juo vaan puoli siemenystä,Anna toisten toinen puoli!Niin sinä pikemmin pääsetPohjan noitaen seasta."
Koska Kirsti Elinalle tahtoisi laittaa yösijaa muualle, arvellen Klaun kammarissa olevan
"Siell' on pyssyt paukkaavaiset,Sill' on miekat välkkyväiset",
Elina ei suostu, sanoen
"Pyssyt on surmana sodassa,Tuttuna ovat tuvassa."
Rakkaus hänen ei salli muuttaa toiseen kammioon, vaikka kenties vähän pelottaa. — Kun Klaus kartanon jo sytyttää palamaan, Elina rakkautensa muistaen, ojentaa hänelle sormensa:
"Älä sormustas kadota,Josko kantajan kadotat",
Klaus miekallansa sivaltaa sormen poikki, vaan äiti vielä tahtoisi edes lapsensa pelastaa:
"Ohoh kulta, Klaus kulta,Älä polta poikalastas,Josko poltat pojantuojan."
Silloinkin, kuoleman uhkatessa, Elina muistaa vanhan äitinsä ja rukoelee Jesusta, että varjelisi palamasta
"Siks kuin äitini tulisi."
Äiti tulee, ja turhaan yritettyä lepyttää Klausta, valittaa, että Elina tuommoisiin tekoihin on puuttunut, vaan nytpä jo loppuu viimeinkin Elinan enkelinkaltainen nöyryys ja hän viattomuutensa tunnossa vastaa ei olevan hänessä
"Vikoa vähäistäkänä,Verta neulan silmättömän —Tein kaikki minkä taisinVielä päällenkin vähäisen."
Elina tuosta vaipuu valkeaan ja runo lopuksi surkuttelee mielikkiään:
"Se oli meno nuoren rouvan,Nuoren Elina emännän,Jok' oli kaunis kasvoiltahan,Kaunis kaikella tavalla. —Kauan sua kaivatahan,Ijän kaiken itketähän,Itku ei Laukosta lakaaValitus Vesilahdesta."
Klaus Kurki on ylpeä ja kuumaverinen ritari, joka tulee kosimaan:
"Sadan hevoismiehen kanssa,Sadan satula-urohon,Miehet kultamiekoissahan,Hevoiset hopeapäissä."
Pihalle tultua ylpeästi kysyy, onko
"Piika pidetty minulle?"
Sitten kun Kirsti hänelle valheita latelee, hän hetipaikalla tarttuu onkeen ja epäilee Elinaa.
Nähtyä sitten renki Uolevin Elinan makuukammiossa, hän tarkemmin tutkimatta uskoo Kirstin kanteen todeksi ja päättää polttaa syylliset, josta päätöksestä häntä ei enää saa peräymään Elinan hellä rakkaus eikä äitin rukoukset. — Hän luonteeltaan ei ole pahanilkinen mies, mutta tulinen ja pikainen. Tekonsa tehtyä hän katuu karvaasti ja lopulla omatunnon vaivoissa ajaa
"Alle aaltojen syvinten."
Kirsti se tässä tapauksessa on syynä kaikkeen onnettomuuteen ja pahaan.Heti Klaun tullessa nuoren emäntänsä keralla, Kirsti arvelee:
"Oh, jos sitäkin olisi,Tuon välin pahentajata,Ennenkuin avaimet annan,Toisen käskyllä kävelen."
Tuosta hän, Klaun pikaista luonnetta tuntien, heti rupeaakin valehtelemaan Elinan päälle, antaen Klaulle kavalan neuvon kuinka muka asiasta saisi selvän. Klaun lähdettyä tekee ensin Elinalle kaikellaista kiusaa ja lopulla houkuttelee Uolevi ylimysrengin, muka rouvan käskyjä kuulemaan, makuukammioon, jonka oven paiskaa lukkoon sekä kutsuu Klaun katsomaan. — Ja kun äiti polvillaan rukoilee Klausta että antaisi Elinan mennä muilla maille "Töitänsä häpeämähän", niin Kirsti kiivaasti estämään:
"Älä vainen Klaus kulta!Pane jauhoja pahoja,Tervatynnörin lisäksi,Ne heitä tulen sekahanEttä paremmin palaisi."
Hämeestä ei ole enää tavattu Kalevalan runoja, jos niitä siellä lieneekään laulettu ikinä. Mutta se Suomen maakunta ei kuitenkaan ole aivan halveksittava laulun puolesta, joka semmoisia runoja on kasvattanut, kuin yllämainitut ja varsinkin viimeinen. Juuri niiden jo mainittu lyhyt, ytimellinen kertomustapa oli uusi sangen arvollinen omaisuus, jota Karjalan muinaiset runot kaipaavat. Kuka tietää mitä tästä juuresta olisi saattanut sukeutua, jos se rauhassa olisi saanut kasvaa. Mutta kirves jo oli kohotettu, joka sen piti katkaista, ja edemmälle mennessämme täytyy meidän melkein peräti jättää jäähyväiset kansarunolle. Se Suomen syvissä saloissa kulkee teitä tietämättömiä, syrjäpolkujaan samoaa. Meidänpä tästälähin on astuminen oppineitten runoelun julkista, vaikka enemmiten pölyistä maantietä. Tässä meille myös samassa ero tulevi melkein kaikesta totisesta hempeydestä ja suloisuudesta Suomen omatekemässä runollisuudessa. Mitä täst' edes tulemme näkemään, on suureksi sekä parhaaksi osaksi vaan käännöksiä ja alkuperäisilläkin useimmiten ei ole muuta arvoa, kun että todistavat Suomen runoeluun edes olleen yrittäjiä.
Uskonpuhdistuksen aikakausi 1528-1640.
Kustaa Vaasa vapautti Ruotsin vieraasta vallasta ja pakotti naapurit sitä arvossa pitämään. — Kalmari-liiton aika oli ollut ylimysten aika. Yhdessä olivat kaukaisen kuninkaan nimessä hallinneet valtakuntaa ja kukin omassa läänissään ollut kuninkaana. Tukholman verisauna nyt oli sortanut maallisen aatelin, uskonpuhdistus ynnä sen jäljissä, niinkuin shakali jalopeuran perässä, seuraava kirkon aarretten ryöstö masenti kirkonkin ylimysten voiman. Kuninkaan käteen yhdistyivät enemmän kuin ennen hallituksen ohjat ja maakuntain erikoishengen lamautti vahvistuva valtakunnallinen yhteishenki.
Tämä muutos tietysti vaikutti Suomeenki, vaan kuitenkin ei tullut nytkään yhteytensä Ruotsin kanssa aivan kiinteäksi. Että erikoishenkensä oli voimallinen todistaa sekin, että Juhana herttua siitä yritti itselleen omaa valtakuntaa, jota hän ei suinkaan olisi tullut ajattelemaankaan, jos hänellä lääninä olisi ollut Sörmlanti tahi muu Ruotsin maakunta. Ja lopulla samaa vuosisataa näemme Suomen muutamia vuosia aivan erillä Ruotsista, pysyen uskollisena kuninkaalle, jonka Ruotsalaiset olivat hyljänneet. Työtä oli IX:llä Kaarlella Suomen erinäisyyttä poistaessa lain ja lainkäytännön suhteen. Kirkollisissa asioissa se kesti vieläkin kauemmin. Piispa Erik Sorolaisen kuoltua v. 1627, esitti Upsalan arkkipiispa Vesterosin ja Strengnäsin piispain kanssa Turun hiipan saajiksi 2 Suomen ja 2 Ruotsin miestä, sillä ehdolla että jos Suomalainen tulisi valituksi, hänelle pantaisiin apuriksi Ruotsalainen, siksi että Suomen kirkon tila saataisiin enemmän Ruotsin kirkon mukaiseksi. Tähän suostuikin koko papissääty 1627 vuoden valtiopäivissä ja yksimielisesti valittiin Ruotsalainen Iisak Rothovius, joka sitten Suomesta poisti katolisuuden jäännökset.[24] Todistuksena siitä Suomen erikoishengestä olkoon myös, että aatelismies Kaarle Kröpelin vuonna 1592 Saksassa painatti latinankielisen kirjeen Johanalle a Torp, jossa hänen kutsuuSuecus(Ruotsalainen), itsensäpäFenno(Suomalainen)[25] — Juusten piispa kulkukirjeissään papistolle sanalla "patria" aina tarkottaa Suomea, Ruotsistapa puhuen käyttää sanaa "regnum". Myöskin sanoo kerran: "minulle ja minun Suomalaisilleni"[26] Tengström Chronol. ant. öfver finska univ:s procansl. etc. s. 43. Piispa Erik Sorolainen myöskin sanoo: "koko Ruotsin valtakunta ja varsinkin meidän kotimaamme" (on nimittäin ollut ahdistuksessa)[27] y.m.
Suomen kielen suhteen meillä nyt jo on varmempia tietoja. Vuonna 1609[28] löytyi Turussa 545 porvaria, joista suomenimisiäpuoleteli 274, sukunimeä paitsi on 170, ruotsinnimisiä vaan 77 ja saksannimisiä 24. Merkittävää kuitenkin on että näitä kumpiakin viimein mainittuja enimmin asui kaupungin paraissa osissa, kirkko- ja luostarikorttierissa, josta voipi päättää niiden enimmiten olleen rikkaampia. Vaan saattoi osa niitä ja kukaties enimmät nimittömistäkin olla suomenkielisiä. — Viipurissa vuonna 1601[29] löytyi 154 porvaria, joista suomennimistä 38, nimeä paitsi 84, Ruotsinnimellä 18, saksalaisella 13 ja 1 Venäläinen. Että suomenkielisiä löytyi ammattimiehissä (hantverkkareissa), näyttävät Turun kaupungissa nimet[30]: Suutari, Kankuri j.m. Mutta siihen on muitakin todistuksia. Vuonna 154?[31] (vuosiluku puuttuu) olivat Viipurissa muurarimestarit melkein kaikki suomennimisiä, samaten suuri osa salvuumiehiä (timmermanneja, paljon nimittömiäkin), enimmät sarankauppiaat, suutareista 1 (2 nimitöntä), teurastajista 1 (1 ruotsin, 1 saksanniminen). Vieläpä löytyi suomennimisiä kaupunkein hallituksessakin esim. Anders Teyfvo raatimiesnä Viipurissa 1535[32], Palikka raatimiesnä Turussa 1626[33] ja Uuden kaupungin (perustettu v. 1617) ensimäisten pormestarein joukossa Jsacus Nicolai de Harikala ja Klemetti Laisk.[34]
Papit edelleenkin olivat tavallisesti nimittömiä, joku latinalainen taiRuotsin nimi näkyy, mutta jommoinenkin joukko suomennimisiä.[35]Löytyipä suomennimisiä tälläkin aikakaudella myös korkeimmissa viroissaesim. Thomas Keijoi Turun koulun rehtori n. 1540[36] ja piispa ErikHärkäpää.
Mutta ei siinä kyllä että papeissa oli niin paljon suomalaisia nimiä. Selvänä todistuksena siihen että papissäädyssä Suomen kieli oli yleisin, on se että piispa Agricola aina kirjotti Suomeksi esipuheensa, joissa antoi kaikellaisia tietoja, neuvoja ja kehotuksiapapeille. Tätä olisi hän, itse ollen ruotsinkielisestä seudusta kotosin, epäilemättä tehnyt Ruotsiksi, jos se kieli olis ollut siinä säädyssä tavallisempi. Vieläpä on sen lisäksi hänen omat sanansa vieraina miehinä siihen että moni sen aikuinen pappi ei osannutkaan muuta kuin Suomea. Hän sanoo:[37] "Nyt ettei yxiken pappi taicka opettaja madhaisi laiskudans (kansanopetuksessa) sille peitte ettei hen Latinaneikä Rotzin kielen taidha— — — Sentähden ombi nyt se Wsi Test. yxinkerdhaisesta textin möte ulostulkittu". — Saman todistaa myöskin Agricolan pelko että papit, hänen toimittamansa suomenkieliset kirjat saatua, laiminlöisivät muiden kielten viljelemistä:
"Joca taas Latinan unochta,Heijust se cansans opetta.Ettes nyt nemet kiriat saa,Ele sijs oppis unhodha".[38]
Aatelisissa kyllä vielä mainitaan Hevonpää ja Linnunpää,[39] mutta ne vaan taisivat olla varakkaita talonpoikia, jotka jaksoivat varustaa hevoismiestä kuninkaan palvelukseen. Ylhäisemmästä aatelista ovat Suomen nimet kadonneet pait tuota "Kurki". Mutta näyttää siltä kuin olisi siinäkin säädyssä Suomi ollut tavallisena kielenä taikka että sitä hyvin osattiin ja Ruotsin rinnalla viljeltiin. Senaikuinen mies Jaakop Suomalainen[40] sanoo esipuheessa virsikirjaansa (n. 1580): "Sentähden caickia jumalisi ia cunniallisi Suomalaisi, ylimäisi ia alamaisi, oppeneita ia oppemattomi rucoilen" (että tätä hänen työtään varjelisivat panettelijoista). — 17:nen vuosisadan alkupuolella vielä omistettiin suomenkielisiä kirjoja aatelismiehillekin, esim. v. 1616 Maskun Hemmingin käännös[41] kirjasta "Piae cantiones" (josta kohta enemmän): "vanhall vapaall suurell sukuiselle, avaralda ulcomailla vaeldanuelle jalosti oppinuelle, vijsalle, corkialle Herralle, Herr Hendrich Hornille Canckaisista." Ja vielä 1654 omisti Th. B. Rajalenius saarnansa[42] Kustavi Hornille "Etelä-Suomen lakimiehel" (laamannille). Tiedetäänpä Turun hovi-oikeuden esimiehestä Jöns Kurck'ista (k. 1652), että perin pohjin osasi Suomen kieltä, niin että hänelle ynnä muutamille muille annettiin toimeksi Apraham Kollanion tekemän lain suomennoksen tarkastaminen.[43] Lopuksi ei voi heittää mainitsematta sitä moitetta mainiosta Suomen ylimyksestä, valtioneuvoksesta ja valtiomarskista, vapaherra Klaus Fleming'istä, hänen niin huonosti puhuneen Ruotsia että virkaveljiensä neuvokunnassa häntä oli vaikea ymmärtää.[44] Tätä on nykyänsä kovin epäilty todeksi, koska muka hänen kirjeensä ovat yhtä selväksi Ruotsiksi kirjotetut, kuin muidenkin sen ajan miesten. Mutta luultavasti oli asia semmoinen, että hän kyllä Ruotsia osasi, mutta, lapsuudesta asti enimmiten Suomen kieleen tottuneena ja sitä jokapäiväisessä elämässä paljon viljellen, Ruotsia puhuessaan kovastimursi Suomeksi. Tätä tietysti ei ole voinut näkyä kirjotuksissa.
Tuo Suomen kielen taipumattomuus muiden Europan kielten kaikkia ääniä mukailemaan se näkyy olleenkin, joka ankarasti on auttanut Ruotsin kielen tunkeumista Suomen kansan ylhäisempiin säätyihin. Siihen meille ovat seuraavat sanat selvänä todistuksena:[45] "Suomalaisilla on omituinen, muiden Skandinavian kansain kielistä peräti erilainen kieli." Nyt luetellaan sen erinomaisuuksia: "Ensiksikin koko kielessä ei ole puustavia F, eikä yhtään B:llä, D:llä, G:llä tai kahdella kerakkeella alkavaa sanaa. Tämä tekee Suomalaiset taipumattomaksi muita kieliä oppimaan, jos ei tätä puutosta jo lapsuudesta asti taidolla (arte) paranna." Suomalaiset siis eivät taida sanoa Grex, vaan rex, spes, vaan pes j.n.e."Sentähden aatelismiehet, kauppiaat ja papit ynnä varakkaammat talonpojatkin pitävät huolta siitä että heidän poikansa kätkyestä lähtien oppivat Ruotsia, sillä keinolla taivuttaen heidät muiden kielten omituisuuksiin ja ääntämyslaatuun".[46] Tällä tavalla Suomen ylhäisemmät säädyt vähitellen tottuivat pitämään Ruotsinkin kieltä Suomen sivussa omanaan.
Samassa Buraeon kirjassa löytyy sananen Suomen runollisuudestakin. Hän sanoo: "Riiminä eivät, niinkuin muut kansat, viljele sanain sointuvia loppuja, vaan kahden tai kolmen yhtäläistä alkua, sulkien joka värsyyn 8 tavuuta".[47] Tästä näkyy että Suomen kansaruno jo siihenkin aikaan oli yli meren kaikunut, ja että sitä maamme länsipuolellakin vielä runsaasti viljeltiin, kohta saamme nähdä.
Tähän aikakauteen kuuluvia kansarunoja kuitenkin ei ole säilynyt muita kuin "Puntuksen sota" (N:o 11 Kantelettaren 3:ssa osassa), "Viipurin linnan hävitys" (N:o 10 Kantel. 3:ssa osassa) ja Porthanin käskirjotusten seassa löytyvät Kaarle herttuan retkestä Suomeen ynnä pari pientä pätkää Nuijasodasta. — "Viipurin hävitys", Venäen Karjalasta saatu, on aivan muinaisrunojen kaltainen; se vaan kukaties on merkittävä että se enemmän vertauksia viljelee kuin Suomen runossa muuten on tapana. "Puntuksen sota" on nähtävästi vaan vaillinaisempi mukailus edellisestä. Molemmat ovat eläviä kuvauksia ja täynnä terävää pilkkaa.
Vaillinainen runo Kaarle herttuan retkestä Suomeen on epäilemättä tehty Turun seuduilla, sen todistavat semmoiset sanat kuin esim. haksi, paatti, kastari, ynnä muutamin paikoin katkaistut sanat. Edellisiin verraten tässä havaitsemme eriluonteen. Noissa oli historiallinen aine kansan muistissa jo hämmentynyt, niin ettei siitä enää ollut jälellä muu kuin itse tapaus, toisessa että Jaakop De la Gardie vallotti Riian ja Iivana Grosnij kävi sotaa Suomessa (senkin on runo muuttanut niin että Iivana muka vallottaa Viipurin); mutta sen tapauksen on runo omin värinsä koristanut. — Tässäpä runossa on kertomus uskollisesti historiallinen, tarkasti mainiten miesten ja paikkain nimiä; eikä se oliskaan muuta kuin runomittaan puettua historiaa, jos ei paikottain hyvin hilpeä kuvaelu sille antaisi vähän runollista elämää.
Runopätkät Nuijasodasta ovat niin lyhyitä ettei niistä olekaan tarkastettaviksi. Porthan sanoo[48] itsellään olevan muitakin historiallisia runoja, "joissa Savon ja Karjalan miehet laulavat otteluitansa Venäläisten kanssa", mutta ne ovat kadonneet.
Tällä aikakaudella ei ollutkaan kansaruno enää ainoana suomenkielisenä runollisuutena. Suomi oli tullut kirjakieleksi, se oli saanut painetun kirjallisuuden.
Uskonpuhdistus Suomessa niinkuin muualla oli tuominnut Latinan pois jumalanpalveluksesta. Kotikieli oli sijaan pantava. Ettei Suomessa voinut olla puhetta muusta kielestä kuin Suomalaisten omasta, seurasi luonnollisesti siitä mitä tiedämme Suomen kielen senaikuisesta tilasta. Ei epäillyt Agricolakaan, vaikka ruotsinkielisestä paikkakunnasta kotosin, mikä kieli piti tulla Latinan perilliseksi. Se kyllä on totta että ensimäiset Suomen kirjottajat pitävät pitkiä puolustuspuheita rohkealle yritykselleen ja Agricolakin kerran vakuuttaa: "kylle se cule Somen kielen, ioca ymmerdhe caickein mielen"; mutta he eivät sitä tehneet siitä syystä että olisivat arvelleet sillä loukkaavansa Ruotsille tulevaa sijaa, vaan sen vuoksi että vielä yleisessä luulossa Latina oli pyhempänä muita ja ainoa mahdollinen toimittamaan kirkollisia asioita. — Niin sanoo Agricola:[49] "Jumalan sana ia palvelus ia kircon meno ombi tehenasti Latinan kielille (sic) nijsse maakunnissa (Länsi-Europassa) ia mös tesse prucatudh. Joca Jumalan palvelus piti pidhettemen iocaitzen maakunnan omilla, ymmertteuille kielille, iosa usko vastanotettin". Ja Jaakop Suomalainen juttelee[50] kuinka virsiä ennen oli kirjotettu "liki ymbäri länsipuolen mailma" latinankielellä. Mutta Lutherin esimerkki oli häntä kehottanut niitä omalla Suomen kielellä sepittämään.
Mitä Agricola on tehnyt Suomen kirjallisuuden hyväksi, on niin yleiseen tuttu, ettei sitä ole tarvis ruveta luettelemaan.
Mutta ei voi olla kiittämättä ja ihmettelemättä sitä ahkeruutta ja tointa mitä hän tässä näytti; sillä enin työ epäilemättä on luettava hänen ansiokseen josko hänellä olikin auttajia, niinkuin näkyy esipuheesta Davidin psaltariin, jossa hän lopuksi sanoo:
"Muista sis rucoilesas heite,Iotca tulcitzit Suomexi neite."
Tästä samasta sanoo piispa Juusténkin[51] että se käännettiin Turun tuomiokoulussa ja häneltä on viimeisen korjauksen saanut.
Ja ihmeemme tästä työn paljoudesta, mikä Agricolan kädestä läksi, vielä enenee, kun muistamme hänen, joka aivan viljelemätontä kieltä alkoi taivuttaa korkeinten ajatusten ilmottajaksi, ei ollut Suomalainen syntysin, vaan luultavasti myöhemmin oppinut Suomea. Hän itse nämät hankaluudet kyllä tiesi ja pyytää monta kertaa esipuheissaan anteeksi, mitä virheitä kirjoihin on mahtanut tulla, anoen:
"Ele senvuoxi kiria poisnacka,Ele myös hende hariotta lacka".[52]
Mutta kuitenkin lisää:
"Se paremmin techken ken voi".[53]
Ja toisessa paikassa kehuu psaltarin käännöksen olevan selkiän:
"Ninquin kircas auringo taivahan."
Vieläpä tiuskuu liiallisille moittijoille:
"Panettelia quin neite laitta,Se pangan hamballens lucon aitta (aita)Taicka tehhken paremat itze,Jos hen taita eli viitze".[54]
Itse oli aina suuressa ilossa kun jonkun uuden kirjan sai valmiiksi, ja terottaa lukijankin mieleen sen erinomaisen Jumalan armon, joka siihen on antanut voimaa. Vaan näitä uusia kirjoja ei näy otetunkaan vastaan niin suurella halulla kuin oli toivonut.
Sentähden moittii jo psaltarin esipuheessa:
"Hwij se vähe quin kirioitetan,Harvoin se sarnatan eli luetan."
Ja esipuheessa prophetoihin valittaa:
"Viele Bibliast mwdh tulisit,Jos nemet otoliset olisit,Ostettaisin ia prucataisin,Quin olis kylle myös coctolin (kohtuullinen):Sen aian uskon pian tulevanEtte Somen kiriain iälkin tutkitan;Vaan tuskal ne silloin käsiteteen,Jotka nyt monilda hylieteen."
Agricolan esimerkkiä tarpeellisten uskonopillisten kirjain seurasivat P. Juustén piispa ja Jaakop Pietarinpoika Suomalainen. Tämän ajan loppupuoliskolla toimitti myös piispa Erik Sorolainen lavean postillan. Mutta sitä ennen oli jo Suomen kieltä yritetty kirjallisesti käyttää maallisiinkin asioihin. Vuonna 1555 annettiin ensimäinen tietty kuninkaallinen kirje Suomen kielellä,[55] jonka sanotaan kääntäneen Thure Pietarinpoika Bjelke. Tätä seurasi tällä aikakaudella tuon tuostakin joku toinen, ja 1600 vuoden seuduilla käänsi Ljungo Tuomaanpoika (Liminkalainen, kirkh. Pyhäjoella, sitten Saloisissa ja viimein Kalajoella k. 1611) Kristofer kuninkaan maanlain, jota kuitenkin vaan ensimäiset arkit tulivat painosta. Sota nieli siihen tarpeelliset rahat.
Agricola oli ensimäinen Suomen kielen kirjottaja, hän on myöskin ensimäinen oppinut Suomen mies, jonka runoelmia on säilynyt meidän aikoihimme. Useampia esimerkkiä on jo ollut nähtävänä hänen riimillisistä esipuheistaan, joita aina pani seuraamaan toimittamiansa kirjoja. Hän niissä ilmottaa puuhistaan suomenkielisten kirjain toimittamiseksi, puhuu lukijoille ilostaan, toivoistaan sekä myös murheista ja vastuksista, selittää millä tarkotuksella mikin kirja on toimitettu, kehottaa sitä ahkerasti käyttämään ja papit erikseen siitä kansaa neuvomaan. Pait sitä sisältävät nämät esipuheet vielä sitä ja tätä muutakin, esim. Uuden Testamentin esipuhe historiallisia tietoja kristinuskon tuonnista ja vähäisen Suomen maanopasta, psaltarin esipuhe Suomen pakanallisista epäjumaloista, prophetain esipuheessa antaa lyhykäisen tiedon mailmasta tuotteineen sekä lyhykäisen sielutieteen ynnä avuin systeman. — Runollista näissä Agricolan riimeissä tietysti ei ole pait muutamin paikoin, missä ihastuksissaan puhkee vertauksiin esim. esipuheessa veisuihin ja ennustoksiin Moseen laista, jotka sanoo Pipliasta yhteen keränneensä
"Quin kimalainen yrtist hakeMedhen ia Hunaian nin tai teke."
Nämät riimit ovat sitä laatua, mitä Saksalainen kutsuu "Knittelverse", nimittäin semmoisia, joissa ei runollisesta lausetavasta eikä mitasta ole lukua, kun vaan loput sointuvat. Agricolan riimit ovat milloin yks- milloin kakstavuisia. Riimin vuoksi hän välistä polkee koron esim. coitta = eroitta, itze = domitze, j.n.e. taikka solvaisee sanan. Mittansa perustuksena, jos semmoista lienee, taitaa olla trokeinen nelimitta, se on sama kuin Suomen runomitta, mutta sen trokeit usein venyvät daktyleiksi. Korolle on se kokonaan perustettu arvosta vähääkään huolimatta.
Virsiäkin näkyy Agricola yrittäneen sepittämään. Sanotaanpa[56] hänen toimittaneen kokonaisen suomenkielisen virsikirjan; mutta siinä ei liene perää, sillä Jaakop Suomalainen esipuheessa vanhimpaan virsikirjaan ei hänestä mainitse mitään, sanoen vaan Lutherin ja muiden ulkomaalaisten esimerkin olleen hänelle kehotuksena "että minäkin Jumalan nimen cunnian tähden ia sen rackaudhen puolest quin minulle on Isänmaata vastan, rupeisin hengellisii virsiä Suomenkielel, — — — riimittäin muidhen christittyin maacundain tavan iälken tekemän". Se vaan on varmaa että Agricolan kirjoissa löytyy kaksi virttä, nykyisen virsikirjamme numeroihin 146 ja 173 vastaavaa, jotka kuitenkin sitten kokonaan uudistettiin.
Valtaneuvos Pipping luettelossaan arvelee että joku Jaakop Suomalaisen toimittama virsikirja olis pitänyt löytyä, koska Maskun Hemming esipuheessa virsikirjaansa sanoo:
"Mestar Jacobin ialo lueEnnen tehty esipuhe."
Tämmöinen, Jaakop Suomalaisen esipuheella varustettu suomenkielinen virsikirja sattuikin minulle käteen pölytellessäni Upsalan yliopiston kirjastoa. Kirja on vaillinainen; siitä puuttuu nimilehtikin vuosilukuineen; mutta mainittu esipuhe, jossa Jaakop Suomalainen sanoo itsensä sen tekijäksi ynnä kirjan vanhanaikuinen, Agricolan viljelemän sukuinen, oikokirjotus tekevät sen epäilemättömäksi että tämä juuri onkin se kaivattu ensimäinen virsikirja Suomenkielellä. Luultavasti se on ilmitullut 1580 vuoden perästä, sillä Justenin Messukirjassa 1575 ei vielä mainita muita virsiä kuin nuot Agricolan ja käsketään laulaa suorasanaisia kappaleita; ja 1578 antoi kuningas Suomalaiselle toimeksi muutamain hyödyllisten kirjain suomentamisen.[57]
Se sisältää 92 (?) virttä seuravaisessa järjestyksessä:
Muutamat kijtosvirdhet: N:o 102, 100, 104, 6, 7,
Davidin psalmitSuomen virsikirjan N:o 24, 25, 33, 36, 38, 51, 55, 61, 67, 77, 78, 83, 85, 86, 88; tästä puuttuu 2 lehteä (89? ja 97?)
Muutamat evang. virsiksii tehdhyt: 205, 206, 204, 199; puuttuu 6 lehteä.
(Katkismus virsiksi tehty: 1?, 2?, 4, joka vanhassa käskirjotuksessa sanotaan Suomalaisen tekemäksi,[58] 8?, 10?), 15, 16, 17, 18, 23.
Messuvirdhet: N:o 188, 187, 189, 146 (nykyisessä muodossaan), 176; puuttuu 3 lehteä (238?)
(Muutamat virret erinomäisistä juhlista: 117?, 119?), 116, 118, 139, 140, 125, 110; puuttuu 2 lehteä (109?), 144, 145, 223, 212, 155, 156, 157, 165; puuttuu 2 lehteä (167?), 180, 181, 173 (nykyisessä muodossaan), 184, 185, 192, 196, 114, 197; puuttuu 2 lehteä (?).
(Muutamista kritillisen opin kappaleista): 220, 225, 224, 133, 228, 227, 30, 229, 283.
Rauhasta: 310, 311, 296.Rualle mennesä: 339.Ruan jälken: 340, 341; puuttuu 4 lehteä (342?Aamuvirsi: 353?Ehtoovirret: 370?), 376.Matkustavainv.: 336.Häävirsi: 323.Hautausvirret: 396; loppu puuttuu (398?).
Kysymysmerkillä varustetut numerot ovat semmoisia, jotka eivät löydy tässä vaillinaisessa kappaleessa, mutta vasta seuraavassa virsikirjassa. Kuitenkin voipi ne melkein varmaan päättää Suomalaisen tekemiksi, siitä syystä ettei niissä olealkusointua, jota seuravien virsikirjain pääsepittäjä Hemming aina viljelee. Taitanee noita Suomalaisen virsia vielä olla joku, jota en siksi ole tuntenut, sillä kun uskollisemmissa käännöksissä ei ole Hemmingikään voinut saada kaikkiin riviin alkosointua, niin on välistä vaikea päättää mikä lienee hänen mikä Suomalaisen käsi-alaa.
Milloin Maskun Henrikin ensimäinen virsikirja ilmestyi ei voi sanoa, koska se ei tiettävästi enää ole löytyvissä. Mutta että se jo löytyi ennen 1614 näkyy siitä, että sinä vuonna ilmitulleessa Erik Sorolaisen käsikirjassa[59] jo on määrätty laulettavaksi suuri joukko (23) Hemmingin virsiä. Enimmät (50) siinä mainitut virret kuitenkin ovat Suomalaisen virsikirjasta. Vanhin tietty virsikirja yllämainitun perästä on Viipurin piispan Olovi Elimäläisen "tiedhost ja suosiost" v. 1621 painettu, tehty "Jacob Soomalaiselda ja muild Soomen papeilda." Sekin on nyt kadonnut, mutta Renvall sen vielä on nähnyt ja luettelee siinä löytyvien virsien numerot.[60] Uusia virsiä on tullut lisään 57: N:o 11, 12, 40, 43, 45, 47, 50, 56, 62, 66, 69, 72, 76, 111, 120, 127, 128, 129, 143, 158, 159, 161, 162, 170, 177, 179, 183, 186, 209, 211, 214, 217, 222, 231, 241, 242, 247, 254, 255, 256, 279, 284, 285, 286, 297, 306, 335, 337, 344, 354, 365, 366, 378, 381, 382, 388, 399. Myöskin sanoo Renvall tässä löytyvän N:o 190, jota kuitenkin sitten ei tapaa seuraavassa virsikirjassa, jonkatähden se vähän on epäiltävä. Paitsi näitä löytyy siinä vielä N:o 160, 169 ja 215, jotka sitten ovat tulleet muutetuksi (Renvallin mukaan vasta Raumannon virsikirjassa; vaan ne ovat nykyisessä muodossaan jo seuraavassa Hemmingin virsikirjassa). Sitä vastaan puuttuvat Suomalaisen virret N:o 51 ja 139. Kaikkiansa tämä virsikirja siis sisältää 151 virttä.
Näistä mainitaan v. 1614 Käsikirjassa N:o 62, 72, 76, 129, 143, 183, 209, 211, 214, 217, 222, 241, 284, 285, 399.
Vuonna 1639 painettiin: "Yxi vähä Suomenkielinen virsikirja — — tehtyM. Jacobild Suomalaiselda ja muild Suomen papeilda, cunnialistenHerrain, Turun pispan M. Erichin ja Capitularisten tiedost ja suosiost,H. Hemmingin Maschun kirkkoherran vaival ja culutuxel".
Tämä sisältää pait yllämainittuja seuraavat 91 uutta virttä: N:o 3, 9, 13, 19. 32, 37, 52, 53, 54, 57, 64, 65, 71, 74, 79, 82, 87, 91, 93, 96, 101, 103, 105, 106, 108, 112, 113, 115, 121, 122, 123, 124, 126, 142, 160, 163, 164, 168, 169, 174, 175, 178, 193, 198, 200, 201, 202, 203, 208, 215, 216, 219, 221, 230, 240, 244, 246, 257, 260, 261, 262, 268, 272, 275, 277, 288, 303, 305, 307, 308, 309, 313, 324, 325, 326, 327, 328, 343, 347, 348, 349, 358, 359, 386, 393, 395, 397, 401, 405, 409, johon vielä tulee nykyisestä virsikirjasta poisheitetty "Kristus vastaan vihollisians", siis kaikkiansa 242 virttä (sillä N:o 118:n ja 157:n versus interculares ovat luetut erivirsiksi ja Suomalaisen N:o 51 ja 139 ovat tähän jälleen otetut, vaan N:o 190 ei löydy). Näistä jo ovat mainitut 1614 vuoden käsikirjassa: N:o 37, 142 175, 200, 201, 208, 215, 308.
Tämmöisenään Suomen virsikirja pää-asiassa pysyi 17:n vuosisadan loppupuoleen asti. Viime-mainittu Hemmingin vaivalla toimitettu virsikirja painettiin uudestaan v. 1652, otettiin muuttumatonna 1653:n, 58:n, 64:n sekä 70:n vuoden manualeihin ja missä muihin uusia virsiä lisättiinkin, niin ne kauvan liitettiin erikseen loppuun. Molempain viime-mainittuin virsikirjain nimilehdet mainitsevat sepittäjikseen Jaakop Suomalaisen ja muita Suomen pappia. Kutkapa nuot muut Suomen papit olivatkaan? Raumannus toimittamassansa manualessa (v. 1646), joka on vähäisen lisätty painos mainittua virsikirjaa, sanoo sen "enimmiten M. Jacobilda Suomalaiselda jaMascun Herr Hemmingildätehdyksi". Itsessä 1639 vuoden virsikirjassa on virsillä N.o 52, 124, 159, 163 sekä 164 nimimerkki P.M.; virrellä N:o 306 on nimimerkki P.J.C. Muut virret, 142 luvultaan, taitavat olla Maskun Hemmingin tekemät, niinkuin myös niiden luonnossa ilmottuva sukulaisuus vakuuttaa.[61]
Tiedot näiden ensimäisten Suomen virrenseppäin elämästä ovat puuttuvaiset. Jaakop Suomalaisen elämäkerta[62] on paraten tuttu.
Hän oli Pietarin poika, mutta missä ja milloin syntynyt, sitä ei tiedä. Renvall häntä arveli siksi Jaakop Teitiksi, joka Skytte piispan kustannuksella lähetettiin ulkomaalle, mutta kanslianeuvos Lagus on näyttänyt niiden olleen erihenkiä. Myöskin on kovin epäiltävä oliko maisterina, niinkuin häntä kirjain nimilehdissä mainitaan, sillä ei hänelle yhdessäkään niitä monia pärmäkirjoja, joissa hänestä on puhetta, anneta sitä arvonimeä. Hän tuli Turun koulun rehtoriksi 1568; 1578 penitentiarioksi ja lektoriksi Turussa ynnä Räntämäen kirkkoherraksi; 1578-82 näkyy hän toimittaneen kirkkoherravirkaa[63] Turussakin (sill' aikaa kuin kirkkoherra Henricus Canuti oli superintendentinä?), jona aikana oli koulun rehtorina Kristian Mikaelin poika Agricola; sitten sai Suomalainen rehtorivirkansa takasin, joksi hän kuitenkin ei mainita ennenkuin 1584; samana vuonna hänelle myös annetaan nimi dekanus.
Hän kuoli 1588 Syyskuulla ruttotautiin.
Tämä taitava ja viriä mies näkyy olleen erinomaisessa suosiossa Juhana kuninkaalla, joka hänelle monta monituista kertaa soi palkan lisäystä.
Luultavasti siihen oli suurinna syynä että Suomalainen suostui Liturgiaan, niinkuin siitä näkyy että hän otti vastaan katolin tapaisia, uudestaan asetettuja virkoja.
Vaan oli siihen toinenkin syy, sillä kirjeessään, jossa hänen nimittää penitentiarioksi, lektoriksi ja Räntämäen kirkkoherraksi, Juhana myös antaa hänelle toimeksi: muutamain hyödyllisten kirjain kääntämisen Suomen kielelle.[64]
Maskun Herr Hemming[65] Suom. mainitaan 1581 predikant i Åbo, oli Maskusta kotosin, Henrikin poika (valtaneuvos Pipping hänet väärin kutsuu: Henrik Hemmingius k. luett. N:o 27), näkyy tulleen Maskun kirkkoherraksi 1587 (sinä vuonna on vielä Jöns allekirjottanut kymmennysluettelon ja Hemmingin nimi niiden alla näkyy vasta 1588,[66] mutta Strandberg mainitsee Hemmingille jo 1587 annetun 48 tynnyriä kruunun eloa); häntä edellinen kirkkoherra kuitenkin näkyy eläneen vielä 1590; vuonna 1593 kävi H. Upsalan mainiossa kokouksessa ja kirjotti nimensä sen päätöksen alle. Hän vielä 1618[67] pani nimensä kymmennysluettelon alle, mutta 1620 näkyy siinä jo Juosep Hemminginpoika. P.M. kukaties lienee Petrus Henrici Melartopaeus, joka oli tuomio-provastina noin 1600 ja niiden joukossa, jotka 1602 määrättiin kääntämään Raamattua Suomeksi.[68] Mutta hän Strandbergin mukaan muutettiin Ruotsiin 1605 ja P.M:n virsistä löytyy, yksi 1621 vuoden, vaan muut vasta 1639 v:n virsikirjassa, jonka tähden hänen silloin vielä olis pitänyt olla Suomessa. Kukaties oli P.M. niinkuin myöskin P.J.C. pappina Viipurin hippakunnassa, koska he ensikerran näkyvät Viipurin piispan Elimäläisen toimittamassa virsikirjassa.
Jos nyt käännymme katselemaan itse virsikirjaa, niin näemme sen muutamissa kohdin jo olleen sangen täydellisen, vaikka muissa kovin vaillinaisen. Katkismusvirret jo löytyvät kaikki; Taavetin psalmeja 2/3, erinäisten juhlain virsiä 3/4, melkein kaikki evankeliumivirret. Virsikirjan jälkimäisistäpä osista löytyvät vaan hautaus- ja häävirret kaikki sekä ruokavirsiä 3/4; muista ei puoletkaan. Tästä näkyy että virsikirjan tarkotus enimmiten oli käytöllinen, sovitettu eritiloihin ja juhlihin.
Nykyään virsikirjaamme kovasti ja syyllä moititaan, varsinkin katkotuista, runnelluista sanoista ja liikkaavaisesta värsymitasta. Tämä moite sopii varsinkin näihin vanhimpiin virsiin. Mutta ennenkuin ne kokonaan tulen omaksi tuomitsemme, ei haittais kuulla pari sanaa niiden puolustukseksikin.
Sanojen katkomisen suhteen, joka kyllä korviimme kipeästi koskee, on kuitenkin muistettava, että kirjakielemme pohjaksi pannusta Varsinais-Suomen murteesta äänikäs-päätteet jo olivat pois kulumassa, niin että heitä suorasanaisessakin kirjotuksessa välin pidettiin, välin hyljättiin. Kukaties pakottanee suurempi ja vilkkaampi liike kieltämme edes osaksi jälleen hyväksymään tätä vanhinta kirjotustapaa. Ja eiköhän tämä tapa, varosasti käytettynä, lisäisi Suomen kielelle suloutta, tuoden vaihetusta yksitoikkoisille päätteillemme esim. Vanhall vapaall Suomenmaalla j.n.e.
Mutta jo säikähyttää Suomen kielen tempelivartiain nouseva "sanctus horror". Heittäkäämme siis tulevaisuuden Suomi tulevain aikain muodostettavaksi ja palatkaamme aineesen. Josko ei sitä voikaan hyväksyä, niin täytynee kuitenkin vanhoille virsiniekoillemme lukea puolustukseksi, että he, usein kahdella päällä ollen, kuinka saisivat käännettävät ajatukset Suomen pitkillä sanoilla mahtumaan värsymittaan, ennen viljelivät lyhettyjä kuin täydellisiä sanamuotoja, koska kansan puheessa kuului kumpiakin sekasin. — Viljeleehän nykyinenkin runoelumme lyhennyksiä, vaikka ei niin paljon; erotus vaan on että nyt lyhennetään Karjalan, silloin Varsinais-Suomen murteen mukaan. Silloin kirjotettiin:poikan'nytpoikain, silloinolsinytoisi, silloinhänellnythällej.n.e. Ja oli Suomalaisella sekä Hemmingillä vähän esimerkkiä tämmöiseen "licentia poetica" myöskin senaikuisissa Ruotsin ja varsinkin Saksan virsissä.
Pahempi ja enemmän perustettu moite on se että sanat harvoin sopivat aivan yhteen värsymitan ja nuottinsa kanssa. Liikoja tavuita luikahtaa yht'suoraan värsyn alkuun, daktylit ja trokeit vaihtelevat keskenään sijaa ja ykstavuiset riimit hyvin usein muuttuvat kakstavuisiksi. Mutta tähänkin oli esimerkkiä, josko ei siihen määrään, senaikuisissa Ruotsin ja Saksan virsissä.
Arvoa poletaan yhtenään ja usein ei pidetä korkoakaan paremmassa kunniassa. Tähän taisi olla syynä Suomen runomitta; sillä, ollen arvolle perustettu, se ei huoli korosta; mutta vielä Porthanin aikoinakin luultiin sen perustuksena olevan korko, jonka tähden ei vaarin otettu arvoakaan. Sentähden kuulemmekin kohta prov. Eskil Petraeon suusta lauseen: ettei Suomen värsyssä pidetä mitään lukua tavuiden arvosta, kun vaan on sama tavuiden luku värsyissä ja lopussa riimi.[69]
Riimi, jota ei muinainen runomme tunne ja joka onkin vastaluontoinen Suomen kielelle oli siis tullut silloisen Suomen virren välttämättömäksi tunnustähdeksi. Mutta Suomen kieli on erinomaisen köyhä riimeistä, varsinkin ykstavuisista, ja vaikka sanain katkaisemalla niitä karttuikin lisäksi, niin eivät silloiset virsiniekkamme katsoneet mahdolliseksi viljellä täysiriimejä, vaan tyytyivät puoliriimeihin (assonans'iin). Niin panivat vastakkain esim. puhdas = sulhas, sanans = valans, vahva = vaiva, päästää = miestä j.n.e. Myös soinnuttivat pitkiä äänikkäitä lyhyitten kanssa, esim. sitä = kiittää, ääneen = häneen, Jumal = suomal y.m. Pääteriimien ikävyyttä parannellakseen viljelivät myös noita Suomen kielelle omituisia kolmi- ja nelitavuisia riimejä, esim. kirvottaa = virvottaa, paettiin = ajettiin, kiristävät = likistävät j.m.s. Mutta ei välttänyt aina sekään ja hätätilassa sovittivat välistä riiminä toisiansa vastaamaan sanoja, joissa tuskin oli sointuisuuden jälkeäkään. — Riimeissään kyllä olivat Ruotsin ja Saksankin virrensepät huolimattomia, vaan ei sinnepäinkään kuin meidän Suomalaiset.
Näihin, epäilemättä suuriin virheisin perustuu se kova hylkämystuomio, jonka alle vanhat virtemme nykyään ovat joutuneet. Mutta jos ulkonaisista puutteista huolimatta maltamme katsella niiden sisällistä arvoa, niin jopa alkaa vaaka vähän painua niiden puolelle.
Suurin osa on käännöksiä, enimmiten Ruotsista. Saksasta ovat N:o 7, 10, 15, 23[70] 32, 64, 82, 85, 176, 224, 230 ja 246. — N:o 111, 112, 119, 121 ja 173 seuraavat milloin enemmän Saksaa, milloin Ruotsia. Latinasta ovat käännetyt tai enemmiten mukaillut N:o 19, 115, 120, 124, 125, 126, 127, 139, 140, 146, 157, 158, 159, 161, 162, 163, 164, 169, 173, 177, 179, 181 (osaksi Ruotsista), 306, 328, 405,[71] yhteensä 25.
Semmoisia joita ei tiedä mistä lienevät käännetyt ja joista luultavasti suuri osa on omia, ovat Suomalaisen virsistä: N:o 8, 16, 23, 25, 86, 144, 167, 180, 184, 188, 189, 192, 199, 238, 283, 310, 336, 339, 340, 353 ja 376, kaikkiansa 21. — Hemminginpä virsistä N:o 11, 45, 57, 65, 82, 87, 91, 101, 103, 105, 113, 122, 123, 142, 160, 168, 174, 178, 192, 193,[72] 198, 200, 202, 208, 216, 219, 221, 244, 260, 261, 262, 277, 303, 308, 309, 313, 324, 325, 326, 327, 337, 354, 386, 401 ja 409, yhteensä 45. Paitsi näitä ovat seuraavat 10 nimittäin N:o 56, 62, 64, 66, 69, 71, 72, 74, 76 ja 93 ruotsalaiselta virreltä vaan ottaneet mitan, vaan muuten itsenäisellä tavalla sovitetut Taavetin mukaan; muutamin paikoin vaan on muutamissa ruotsalainen otettu esimerkiksi.
Muut ovat Ruotsista käännetyt ja löytyvät vanhassa 1695 vuoden virsikirjassa kaikki pait N:o 3, 13, 196, 242, 275 ja 343.[73]
Käännökset ovat enimmästi kielen ja ajatuksen puolesta sujuvia ja selviä, ja jos välistä löytyy kankeampiakin, niin on muistettava, että vielä hullumpia toisinaan näkee Ruotsin vanhassa virsikirjassa. Suomalainen kuitenkin välistä pistää riimin vuoksi sopimattomia sanoja värsyn loppuun; mutta Hemmingin virsissä semmoista ei tapaa. Suomalainen enimmiten kääntää jotenkin uskollisesti, vaan ei orjallisesti, vääntääpä hyvin usein niinkin, että virteen tulee tuota Suomen runomukselle omituista ajatusriimiä (parallelismia). Hemming on harvoin aivan uskollinen; milloin vetää pari värsyä yhteen, milloin heittää jotkut värsyt, milloin panee omia lisään, milloin vaan mukailee. Varsinkin Latinasta kääntäessään käyttää alkuperäistä virttä vaan pohjana. Täten on hänen suomennoksillaan elävämpi, vapaampi ja omituisempi luonne kuin Suomalaisen sepittämillä. Hemmingillä oli Suomen kieli kokonaan vallassaan; niin rikkaasti, niin luontevasti ja sujuvasti se valuu hänen kynästänsä. Hänkin viljelee ajatusriimiä, mutta pait sitä aina myöskin vähemmin tai enemminkin alkusointua. Otettakoon mikä hyvänsä Hemmingin tekemä virsi esille, niin se heti pistää silmään. Välistä alottaa kaikki rivin sanat samalla puustavilla, välistä vaan pari sanaa; toisinaan on samassa rivissä kaksi erijaksoa, esim.
"Ijäiseen itkuun, pimjään paikkaan."
Myöskin tekee niin että edellisen rivin viimeinen ja seuraavan ensimäinen sana alkavat samalla lailla, esim.
"Köyhiä lapsias laupiutes kauttaKuule ja auta." N:o 11.
Vielä vapaammin liikkuu Hemmingin innokas, hilpeä henki niissä virsissä, jotka epäilemättä ovat hänen omansa. Tunto niissä ei ole kuohuvainen, mutta mielikuvailo sitä hilpeämpänä. Kun pääsee jotain kuvailemaan, varsinkin tään maailman turhaa menoa ja syntisyyttä tai siitä seuraavia onnettomuuksia ja rangaistuksia sekä tässä että tulevassa elämässä, niin hänen suustaan virtaa tulvana kuvallisia sanoja. Välistä tahtoo hän kuitenkin olla liian tarkka erisyntien ja vaivojen t.m. luettelemisessa. Omituista on myöskin että hän mielellään asettaa peräkkäin useampia, yhtäpitäviä sanoja, esim.
"Varjel, holho, hallitz ain."
Olkoon näihin esimerkkinä N:o 91, 168, 174, 178, 200, 401, 409 y.m. Näissä epäilemättä omissa virsissään, joissa vapaasti sai liikkua, viljelee Hemming ajatusriimeä (alkusointua aina) vieläkin tiheämmin, jopa välistä läpi koko virren. Ja niitä oikein tarkkaan tutkistellen, näemme niiden mitan olevanSuomen runomittaa![74] Ensisilmäyksellä sitä ei huomaitse, sillä ei ne ole raketut aivan muinoisten runoimme tapaan. Mutta sen ajan oppineitten runot eivät noudatelleetkaan aivan selvää runomittaa. Katselkaamme esim. palanen esipuhetta "Lukialle", joka löytyy alussa kirjaa "vanhain Suomen maan piispain ja kircon esimiesten latinankielised laolud — — nyt Suomexi käätyd Hemmingild Mascun kirckoherralda".[75] Siinä Hemming lausuu:
"Ystäväni ihanainen,Hyvän suopa SuomalainenNäitten alust tiedhä tämä:Suomen saares synnyit nämä.(Paitz vähä vaevoin harvojaMuolda cans tähän tuodhuja).Muinen pijspad pappimiehed,Oppined muud esimiehedLatinax teid laului näitä" j.n.e.
Tästä esimerkistä, jota ei voine epäillä kukaan olevan runoa, näkyy että sen ajan oppineet kirjottivatriimillisiä runoja, että net kokonaanperustivat korolleja että tavallisesti trokeista mittaa (samate kuin varsinainen runomitta sanan jaolla) vaihettelivat panemalla värsyyn1 trokein ja 2 daktyliatai2 trokeita ja 1 daktylinesitavun kanssa. Jospa nyt ajattelemme että virsissä nuotin vuoksi viljeltiin enemmän noita daktylinsekaisia värsyjä, niin saamme juuri tuommoisen virsimitan, jota Hemming omissa virsissään ynnä mukailuksissa enemmitten käyttää. Mutta näkyy niissä välistä trokeistakin mittaa esim.
"Kaikk' luodut Kristuksen edess myödyit,Pilvet taituit, taivaat notkuit,Pyhäin polvet kumartelit,Voiton virttä veisaelit" j.n.e.[76]
Esimerkkinä Hemmingin runontapaisista virsistä olkoon vielä seuraava:[77]
"Kuin Jesus astui hahtehen,Menness' seurans kans yli meren,Laski hän itsens lepäämään.Asettui ilma puhaltamaan,Tuulispäät tylyt tuoksumaan,Aallot kyll kovin kulkemaan;Laine laivahan läikkyi ja täytti,Uppoomaan heit häkytti.Opetuslapset perät peljästyit,Hädilläns Herraa herätit:Herra herää ylös auttamaan,Hengen hädästä päästämään."
Kumpassessakin välistä kyllä on liikkaavia värsyjä, mutta silminnähtävästi se on olevinansa Suomen runomittaa. Ja että niitä todellakin runoina pidettiin, näemme siitä kun Mikael Wexionius sanoo[78]: Suomalaisten ei tunnustavan laulua lauluksi, jos ei siinä ole riimiä jalamdaismoa(alkusointua): että alkupuustavit ovat samat. Esimerkiksi tähän hän vetää yhden virren yllä mainitusta Hemmingin kääntämästä latinaisesta kirjasta:
"Pojat parhat pauhatkat,Neitzet nuoret iloitkat,Vanhat vahvast veisatkat",
lisäten: "näillä kaikilla muinoin oli samanuotti ja nimenä runot."
Lopuksi, ennenkuin nämät vanhimmat Suomen virret jätämme, on meidän tähdelle paneminen kuinka itsenäisesti Suomen kirkko sillä ajalla teki töitään, sillä senaikuisista virsistämme on paljon enemmän kuin kolmas osa Ruotsin virsikirjoissa löytymättömiä tahi edes omituisesti sepitettyjä (niinkuin yllämainitut Taav. psalmit). — Myöskin meidän on tietäminen että nämät virret, semmoisinaan kuin syntyivät, ovat pysyneet meidän aikoihin asti: ainoasti oikokirjotus on niissä ajan kuluessa tullut muutetuksi ja joku pieni sanan muutos tehty, mutta sekin sangen harvaan. — Viimeeksi en voi heittää mainetsematta että kaksi heistä, N:o 11 ja 144, katsottiin ansaitsevan tulla Ruotsin kielelle käännetyksi.[79]
Jo on tullut mainituksi kirja: "Suomen maan piispain — — latinankielised laolud — — Suomexi käätyd Hemmingild Mascun kirckoherrald 1616". — Alkuperäisessä, latinaisessa muodossaan se on meille todistuksena siihen, ettei Suomen katolinenkaan papisto ollut oppia ja taitoa vailla eikä viettänyt aikaansa aivan ummessa silmin ja ristissä käsin. — Tämän kirjan nimi on: "Piae Cantiones ecclesiasticae & scholasticae veterum episcoporum in inclyto regno Sueciae passim usurpatae" 1582. Tuota yleistä lausettapa: "in inclyto regno Sueciae" rajottaa Schefferus[80] tarkemmin sanoilla "praesertim Magno Ducatu Finlandiae", ja saman todistaa Hemmingikin yllänähdyssä runossaan. Suomalainen muuten oli vähän korjaellut tätä latinaista kirjaa.
Hemming esipuherunossansa lausuu:
"Ellei ole mieles jälkenSana sanast aivan selkjän,Ombi cuiteng toimi talden;Eip' salli Suomen soucad sanad[81]Tarcoin taiten edhes tuodhaSuurii, salaisii, corkei menoij,Avaroit asioit, taevan tiedhoij" j.n.e.
Samaten puhuu suorasanaisessa alkulauseessa: "Vaicka näitä caikkia ratki tyyni sana sanasta ei saatu Suomexi käätä Suomen kielenahtaudhentähden, niin cuitengin virtten oikea toimi on tallesa" j.n.e.
Tämmöisiä puolustuspuheita ei olis Hemmingin käännös tarvinnutkaan. Sillä josko näilläkin käännöksillä on yllämainitut ulkonaiset virheet, niin ompa myös samat ansiot: selvä, sujuva ajatus ja erinomaisen rikas, elävä kieli. Kääntäessä hän ei ole aina tarkoin noudatellut latinaisten virtten henkeäkään ("toimi" = merkitys), vaan missä se oli katolinen, muuttanut sen uuden uskon mukaan. Kussa esim. neitsyt Maariata ylistetään, hän sen on omistanut Jesukselle j.n.e. Myöskin on hän semmoisten sanain ja vertausten sijaan, jotka koskevat Suomelle vieraisin ja siis rahvaallemme äkkinäisiin asioihin ja oloihin, pannut kaikille tiettyjä, yksinkertaisempia. Usein käännöstään sovittaa niinkin että siihen tulee ajatusriimiä (alkusointua on aina).
Tämä kirjanen sisältää 75 virttä, nimittäin: Kristuksen syntymisestä 24; piinasta, kuolemasta ja ylösnousemisesta 7; pyhästä ehtoollisesta 2; Pyhästä Hengestä 1; kolminaisuudesta 3; rukousvirsiä 4; sovinnosta 3; elämän vaivoista, turhuudesta ja lopusta 14; teinein elosta ja tavoista 8; historiallisia 6 (joista 2 ensimmäistä Piplian historiasta, 3:s Kristinuskon tuonnista Suomeen, 4:s Valdemar ja Erik herttuain murhasta, 5:s maanpakolaisen virsi ja 6:s Tukholman verikylystä) ja viimein keväästä 3. — Esimerkiksi kuinka Hemming suomenteli saakoon tässä sijan seuraava:
De Concordia.
O quam mundum, quam jucundumVivere concorditer;Nam Psalmista verba istaLoquitor veraciter.Hac virtute sunt solutaeRes unitae fortiter;Jussu oris Creatoris vivunt regulariter.Herus verus fert syncerus:Sancti sunt pacifici,Grati nati, non vocatiFiunt hi deifici.
Christianus is insanusSubito efficitur,Cujus ore, corde foreVera pax non cernitur.Illo ore, corde foreVera pax non cernitur,Quo conjurat, patrem curatSternere ut legitur.Ipso corde, pleno sorde,Cain simul corruit,Vehementer, fraudulenterDum in fratresm irruit.
Hanc in facto nuper actoSchariot non habuit,Dum lethale, heu tam male,Laqueo se induit.Magnum donum, summum bonumConfert pacis dignitas;Tollit bella, cordis fella,Mentis fit synceritas;Est amoris vinclum foris, Optima felicitas;Premit iras intus diras,Oris est suavitas.
Suomeksi se kuuluu näin:
O qui luotuis, sangen suotuisElää yximielsydhes!Quin psalmeisa Daavid veisaTäödhen todhen totudhes.Tällä ikeel, sitkjäll siteellIrtamad yhdistetän,Luojan säädhyn, pyhän käskynPerään oikein eletän.Herran omad, raohan pojad,Herrap' raohan tekiä.Hyvän suovat armost ovatHerran oikiad sikiäd.
Idz ihminen ihmellinenHulluxi houcattuva;Suus, sydhämes, ei näy toimesRaohaa oikjat olevan,Vaicka raoha suusa pauha,Raoha pois on sydhämest;Veli veljens, poica isänsTavast löytän tappamastVieckal kielell, pahall mielellCaain cauhjast langeisi,Vihall julmall, väel tuimallVeljens päällä (sic!) carcaisi.
Raohan sidhett eipä pidhettJuuttald sild suun antajald;Pahoin petti, itzens hirtti,Keskeld pacaht pettäjä.Paljon hyvää, hyödyttävääSaatta raoha, yxmielisys:Sodhad soitta, vihad voittaSydhämes on ystävys.Rackaun siteest, raohan ikeestElämäs on autuus.
Eikä pahaksune lukija jos tähän panen vielä toisenkin virren näytteeksi.
In vernali tempore.
Kylmän talven taucomanPäivän penseys soimaVilun valjun vaipumanAuttap auringon voima.Kevät näke kesän tuoman,Hengetöin hangidze vircoman;Covan callon aldaMeri maa ja mandere,Orghod, kedhod cans cangaredToevovad suven valta.
Pilved pacon pois pyrkiväd,Sejästys taevan täyttäp;Ilmad angarad asettuvatAuringo lämbymäns näyttäp;Toucoo toivottap kyhkyinen,Lindu pieni pääskynenSuven sanoman saattap,Käed cuckuvad cuusistos,Linnud laolavad haavistos,Visertäin suven virttä.
Lehdhed puihin myös puhkevat,Vesoivat suured ett piened,Metzäd, vainjod vihoittavat,Casvavat niityd ja niemed;Cuckaised ihanast cucoistuvat,Maast maan yrtid ylöskäevät,Hajahtain makjall päänäns;Cuolled elämän ihastuvatLinnud, luodhud caick iloidzevat,Ilma on iloa täynäns.
Herran ihmeit ajatelcam,Uscocam händ hänen töistäns.Hänen murhettans muistacam,Jonga hän pitäpi meistä.Luodhud siuna caick sikjämän,Linnud, calad cans casvaman,Elämäd, laehod meil laina.Luodhuin cansa caick iloidcam,Herran hyvyttä kiittäkäm,Jonga meill osottap aina.
Tässä kirjassa olevia virsiä painettiin 8 arkkina v. 1686,[82] 16 v. 1701[83] (uusia painoksia 1702, 34, ja 38) sekä 30 v. 1750[84] (uudestaan 4 kertaa). Ja nykyiseen virsikirjaamme siitä on otettu N:o 137, 263 ja 276 (vähän muutettu; se alkaa tässä: "Lah laula olen aicon").
Näistä kaikista jo näkyy ettei Herr Hemming Maskun kirkkoherra juuri ollut tavallinen mies. Sillä josko häneltä värsymitta ja riimi enemmiten menikin nurinniskoin, niin ei saa unhottaa että hän siihen aikaan kuin semmoisiin vielä tuskin oli yritettykään, on jälkeensä jättänyt 217 virttä, joista suurin osa käännettyjä, mutta myös jommoinenkin joukko omia ja mukailuksia, ynnä että kummissakin, mutta varsinkin jälkimäisissä näytti ammentavansa Suomen kielen rikkaimmasta, raikkaammasta lähteestä, — ja sentähden hän epäilemättä ansaitsee tulla muistetuksi Agricolan ja Suomalaisen, Suomen kielen ensimmäisten viljelijäin rinnalla. — Merkittävä on myöskin se suomalainen luonne, joka alkusoinnussa, ajatusriimissä sekä runomitassa ilmottuu ensimäisten virrenseppiemme, mutta varsinkin Hemmingin käsi-aloissa.