Samassa alkoi riita. "Älä riisu nuttua", huusi rangaistava ja työntäsi pois erään korpraalin käden, joka yritti auttamaan häntä tuossa toimessa, "ei kukaan ole juossut ennenkään alasti."
"Vastusteleeko hän?" kysyi kenraali, käsi puuskassa.
"Antakaa hänen pitää nuttunsa, kaartilaiset ovat leikelleet liian paksuja vitsoja", huusi moni jääkäri yhtaikaa.
"Sinä karkasit palveluksesta, poikaseni!" sanoi kenraali, ottaen rummuttajaa kiinni leuasta.
"Niin, herra kenraali!" vakuutti eräs kaartilainen, "älkää säästäkö häntä; jos jääkärit pääsevät kurituksetta, ei niitä saa kukaan enää pysymään lippunsa luona."
"Kyllä me olemme miehiä mekin ja osaamme marssia yhtä hyvin kuin kaartikin eikä meidän niskoillamme aina tarvitse ajaa", nurisivat jääkärit hyvin suutuksissaan.
"Joll'en kelpaa heille nuttu päällä", sanoi pilkallisesti nauraen pikku rummuttaja, kun toisten puolustuksesta sai lisää rohkeutta, "niin on selkänahkanikin liian hyvä heidän rummuksensa." Samalla otti hän maasta todellisen rumpunsa ja valmistihe lähtemään pois.
Silloin olivat kaikki jääkärit ilmi kapinassa; jo valmiiksi kohotetut kepit viskattiin pois ja kujan rivit hajosivat kokonaan; nurinaa kuului, oltiin suutuksissaan.
Kenraali oli pahimmassa pulassa ja hänen arvonsa ihan menemäisillään. Rangaista hän ei voinut kaikkia eikä sopinut antaa anteeksikaan. Hän katsoi paraaksi julistaa, että koko jääkärirykmentti oli hajoitettu ja että — sen lausui hän niin pontevalla äänellä, kuin suinkin taisi — "jokainen sen sotamies on kavaltaja, lainturvan ja kaiken armahtamisen menettänyt vihollinen."
Niin sanoen astui hän esiin, otti rykmentin lipun alaupseerin kädestä, komensi kaartilaiset aseihin ja antoi heidän ojennetuin keihäin hyökätä peljästyneitä poikanulikoita vastaan, jotka, unohtaen sotilasarvonsa ja nopean marssin tavallisen tahdin, juoksivat huutaen joka taholle ympäri niittyä.
Niin oli sopu kerrassaan kadonnut armeijasta. Vanhemmat jatkoivat sotaisia harjoituksiaan; nuoremmat olivat paon jälkeen kokoutuneet niityn etäisimpään nurkkaan, jossa sitte näkyivät neuvottelevan.
Mutta epäilemättä oli, kuten jo oletettiinkin, tuo poikien eripuraisuus tapahtunut sallimuksen johdatuksesta, joka tällä kertaa tahtoi saattaa kuuluisaksi heidän ikkunainpano-juhlansa ja liittää heidän leikkinsä tosioloihin, vieläpä oikein ikävällä tavalla. Sillä jos vanhemmat ja nuoremmat olisivat edelleenkin harjoitelleet temppujansa yhdessä eikä pikku kapinoitsijoita olisi jätetty oman viisautensa ja keksimiskykynsä varaan, niin eipä varmaankaan olisi koskaan suunniteltu semmoista leikkiä, kuin se, jonka kohta kerromme, joka ensin riisti viattomalta elukalta hengen, sai sitte erään kunnianarvoisen porvarin suuttumaan silmittömästi ja vihdoin — mutta antakaamme tapausten itsensä puhua.
Jääkärit neuvottelivat, mutta mitä neuvoteltiin, eivät he itse voineet eikä kukaan muukaan pitkään aikaan käsittää. Sieltä kuului vaan epätasaista surinaa kuin suututetusta mehiläisparvesta, joka kokee pistellen kostaa viholliselleen.
Kauan kesti tuota surinaa, ja kun vihdoin päästiin niin pitkälle, että sanat selvenivät ja taas aljettiin ymmärtää toisiansa, oli neuvottelemisen loppupäätös vielä hyvin kaukana. Niinkuin tavallisesti käy semmoisille neuvoksille, oli päätös ihan toisenlainen kuin se, johon keskustelu näytti johdattavan. Kun suuttumus, ylpeys ja kostontunne olivat juuri saamaisillaan sotaharjoitukset uudestaan meneilleen, muistui mieleen paikkakunnalla yleisesti tunnettu, edellisenä keväänä kaikkine apulaisineen kiinni saatu, Musta Kustaa-niminen rosvo, jota pojat hyvin ihmettelivät, ja se muisto sai aikaan jotakin ihan toista kuin aseleikkejä.
Ensimäiset selvät äänet, jotka, kuin maailmat kaoksesta tai kalliokarit kuohuvasta merestä, kohosivat äänien alkuperäisestä sekasotkusta, olivat yksinkertaiset sanat: "Niin, niin!" ja "Ei, ei!" joita kohta seurasi niin vahvasti lausuttu yleinen "Hiljaa!" että meteli kuoli kuin tenho-iskusta.
Nyt vasta alkoi tyyntyneeltä mereltä nähdä pitempiä mannermaan kaistaleita, taikka, vertauksitta puhuen: nyt alkoi erottaa sanoja ja lauseita. Pikku rummuttaja käytti heti hiljaisuutta hyväkseen ja huusi, niinkuin hän jo varmaankin oli sitä ennenkin tehnyt, saadakseen asiansa sanotuksi.
"Minutpa he vaan jättävät vast'edes rauhaan!" riemuitsi hän. "Se kyllä tiedetään, että kaartilaiset mielellään tahtoisivat nähdä minun panevan rummuksi oman nahkani; mutta eipä tässä sentään ollakaan semmoisia narreja, osataan toki leikkiä ilman heitäkin."
"Osataan kyllä", vakuutti eräs vanha sotilas; "meitä on enemmän kuin kaartilaisia, ja kenraali kyllä saadaan."
"Minä pidän taidossa puoleni heidän rummuttajalleen, vaikka hän onkin kersantti!" huusi pikku karkulaisemme, kasvot tulipunaisina suuttumuksesta ja innosta.
"Ei, pojat", huomautti joukosta joku taitava valtioviisas, "me lähdemme pois tästä ja jätämme kaartilaiset yksin; herra Gyllendeg kyllä kaipaa rehtorille, että taaskin olemme sotkeneet hänen niittyänsä ja pelottaneet hänen lampaitaan."
"Mitenkä hän saa sen tietää?" arveli vanha sotilas kiukkuisesti.
"Mitenkö saa sen tietää", vastasi valtioviisas; "pappilan vanha paimen mummo astui tästä äsken ohi ja heristi meitä maantieltä kepillään; minä sen näin, ja huomenna saamme olla varoillamme."
"Samahan se on", vastusteli vanha sotilas, "menemmekö pois vai emme; olemmehan kumminkin olleet täällä."
"Eikä meidän tarvitse olla kaartilaisia huonommat", huusi rummuttaja,
"Eikä saattaa heitä luulemaan, että me heitä pelkäisimme!" jatkoi pieni, pystynenäinen sotilas.
"Niin, valitkaamme upseerit", kehoitti moni ääni; "kuka rupeaa kenraaliksi?"
Ennenkuin se kysymys saatiin selvitetyksi, tapahtui jotakin, joka teki vastauksen tarpeettomaksi. Se marssiva joukko, jota äsken vaan sivumennen mainittiin, eli tuntemattoman herra Gyllendegin lammaskatras, oli jääkärien hurjan paon ja huudon tieltä siirtynyt sille puolelle niittyä, johon kaartilaiset olivat jääneet ja joka näytti turvallisemmalta paikalta. Mutta nyt teki kaarti sotaharjoituksia jatkaessaan vähäistä pitemmän hyökkäyksen, jonka uhkaavaa rynnäkköä tuo maalaisarmeija ei katsonut soveliaaksi odotella. Kiireimmiten paeten, johtajana suuri, musta, miehen-veroinen espanjalainen pässi, hyökkäsi se jääkärien kylkeä vastaan.
Näillä, kun näkivät omaa äskeistä urhollisuuttansa niin täydellisesti jäljiteltävän, ei ollut muuta keinoa kuin siirtyä tieltä, kunnes heistä eräs, lähempää katsoessaan pakenevien kenraalia ja huomatessaan hänessä semmoista erään kuulun miehen kaltaisuutta, joka kohta yleisesti tunnustettiin, ojensi kätensä, osoitti, nauroi ja huusi:
"Pojat, pojat, katsokaas Mustaa Kustaata!"
"Ja koko hänen rosvojoukkoansa!" huusi toinen, sydämmensä pohjasta todistaen yhdennäköisyyden sattuvaksi.
"Ottakaamme ne konnat kiinni ja vangitkaamme kaikki!" huudettiin joka taholta. Enempää ei tarvittu.
Niin kiivaasti, kuin innostuksen jälkeen on tavallista — ja innostuneita ne olivat nämä uudet järjestysmiehet turvaamaan seutua ja hävittämään rauhanhäiritsijöitä — unhotettiin kostot ja sotaharjoitukset ja riennettiin rosvojoukkoa päin ottamaan kiinni, kenen vaan voi saada.
Se ei kumminkaan ollut niin helppoa panna toimeen kuin aikoa; kohta täytyi ottaa järkikin avuksi leikkiin. Mietittiin sotajuoni; tehtiin reikä aitaan viereiselle, pienemmälle niitylle päin, rosvojoukko ympäröitiin ja ajettiin hyvin varovasti pienemmälle taistelukentälle, jossa kaikki paon yritykset sittemmin olivat turhaa vaivaa. Niinpä otettiin kohta tuosta ahdistetusta ja hajoitetusta joukosta toinen toisensa perästä kiinni, ja viattomat pahantekijät, jotka eivät suinkaan olleet vielä koskaan ryöstäneet muuta matkamiestä kuin vesipuroa eivätkä muuta maan asukasta kuin heinämätästä, vietiin nuhdellen ja uhkaillen ankaraan vankeuteen.
Jo oli katras suurimmaksi osaksi sullottuna ja vartioituna ladossa; monta sennimistä, joita koko paikkakunta oli vuosikausia peljännyt, oli jo siellä lempeänä ja tottelevaisena lampaana; mutta yksi oli jäljellä, joka nyt hurskaassa nelijalkaisen valepuvussakin uhkaili puolustella muinaista mainettaan, ja se oli johtaja itse, hirmuinen Musta Kustaa. Monta kertaa oli koetettu piirittää häntä; yhtä monesti oli hän murtanut piirityslinjan. Joka ainoa noista pikku poliiseista, jolla vaan vähäkin oli rohkeutta, oli jo seisonut sekä jaloillaan että päällään tämän päävoron edessä; yksin pikku rummuttajammekin oli ollut esillä ja saanut vihamiehen sarvista suuren kuopan messinkiseen rumpuunsa ja samalla iloisen muotonsa tyytymättömäksi. Hyökkäykset olivat lakanneet, sotajoukot levähtivät, katsellen toisiansa. Poliisisotilaat olivat asettuneet riviin muutaman aidannurkan eteen; päärosvo seisoi rivin sisäpuolella valmiina puolustautumaan.
"Niin, tuossa se nyt seisoo!" sanoi kyynäränpituinen korpraali rummuttajalle ja osoitti kädellään peljättyä vihollista.
"Niin, siinä se seisoo!" vastasi rummuttaja,
"Sinä olet pelkuri-raukka", soimasi korpraali ihan tyynesti.
"Itse olet pelkuri-raukka!" vastasi rummuttaja, kohottaen virkakeppinsä ja aikoen ruveta pärryttämään kumppaninsa ihoa.
"Miksi et pitänyt sitä kiinni, kun se tuli, vaan käänsit rumpusi vastaan ja päästit sen karkaamaan?"
"Miksikö? Sentähden että sinä olet tyhmä ja me kaikki, kun luulemme Mustan Kustaan antautuvan meille paljain käsin vangiksi kuin vuonnat; johan sanoin, että se on otettava kiinni nuoralla."
Samalla näytti suuttumus johdattavan hänelle mieleen jotakin, jolla hän yhtaikaa tahtoi kostaa rosvolle ja saattaa korpraalin häpeämään. Hän päästi rumpunsa, otti siitä kantohiihnan ja teki surmasilmukan.
Huolimatta kiistellä enempää astui hän aidan jälleen tuketulle aukolle ja avasi sen taas, Reikään kiinnitti hän silmukan niin petollisesti, että Mustalla Kustaalla oli varma hirsipuu siinä, jos se vaan koetti päästä läpi aidan. Sen tehtyään palasi sankari rumpunsa luo, ripusti sen nuttunsa nappiin, otti keppinsä, astui suorastaan nelijalkaista vihollistansa vastaan ja alkoi pärryttää semmoisella voimalla, että Kustaa-parka, tottumaton kun oli semmoiseen sotamusiikkiin, olisi tarvinnut kahdeksankin jalkaa, ehtiäksensä niin kiireesti pois, kuin näytti tahtovan.
Siihen asti olivat muut kumppanit ainoastaan katselleet rummuttajan sotaliikkeitä; mutta nyt, kun näkivät vihollisen jo olevan hyvällä vauhdilla pakenemassa, nostivat hekin puolestaan kovan sotahuudon, juurikuin olisivat olleet Jerikon muurien edessä.
Musta Kustaa ei enää juossut, vaan oikein lensi, paha kyllä omaksi onnettomuudeksensa. Huomattuansa aukon, josta oli tullut tuohon ahdinkoon, töytäsi se kaikin voimin sitä kohti ja lensi hyvällä vauhdilla hirsinuoraansa. Ensimäiset vainoilevat jääkärit, jotka hyppäsivät aidan yli, niiden joukossa pikku rummuttajakin, ehtivät nähdä muhkean vankinsa viimeiset värähtelemiset; se oli kuristunut.
Nyt tulee meidän siirtyä vähän takaperin ajassa, tutustuaksemme mieheen, jonka hirmuinen ilmestyminen kohta lisäsi tuon surkean tapauksen kauhua.
Jo edellä oli meillä tilaisuus mainita kaupungin kunnianarvoisaa leipuria, herra Gyllendegiä, ja toivoisimme vaan, että hän olisi lukijallekin yhtä tuttu kuin jokaiselle silloiselle ihmiselle, joka vaan asui niin lähellä hänen ammattikylttiään kuin parin, jopa kolmenkin peninkulman päässä.
Herra Gyllendeg oli jo ehtinyt kuudennenkymmenennen vuotensa ohitse ja hänen tukkansa oli valkoinen ijästäkin eikä ainoastaan jauhoista. Neljäkymmentä vuotta oli hän ollut paikkakunnalla leipurina, ja sitä ylistystä hän hyvin mielellään seoitteli puheesensa. Ihmiset sanoivat häntä upporikkaaksi, ja totta se ainakin oli, ett'ei häneltä puuttunut leipää. Se joulukakku, jonka hän nuoruudessaan oli paistanut näytteeksi mestarinarvoa hakiessaan ja jonka onnistumisen tähden hän oli luullut olevansa luotu joksikin suuremmaksi koin pikkukaupungin leipuriksi, — se joulukakku ei varmaankaan ollut yhtä täyteläinen, valkoinen ja kiiltävä kuin sen tekijä itse. Lihavuutensa, joka muuten olikin mahtavin puoli koko hänen olennossaan, oli hän vähitellen hankkinut — "huolilla ja suuttumuksilla". Lukija ehkä kummastuu, mutta niiden hän vakuutteli itsellään olevan jokapäiväisenä ruokana. Epäilemättä ne olivatkin hänellä ruoanhalun kiihdyttiminä; sentähden hän aina, milloin tahtoi syödä oikein vahvasti taikka muuten tunsi haluttomuutta ja vastenmielisyyttä, meni vähää ennen atriaa työhuoneesensa ja hankki siellä alisteeksi suuttumusta.
Nyt vanhoilla päivillä oli tuo tapa hänessä jo tottumuksena; hän tuskin voi elää tuntiakaan vahvistamatta itseään suuttumuksella, ja ihmiset sanoivat häntä riitaiseksi ja äreäksi, kun hän aina, milloin vaan tapasi jonkun, ilmasi sydämmensä tyytyväisyyttä torumalla ja haukkumalla. Muutamia kertoja vuodessa toimitettiin hänelle oikeita suuttumuspitoja, joissa hän aina nautti itsensä ihan päihdyksiin asti; niitä pitoja toimittivat hänelle koulupojat, kun sotkivat hänen niittyänsä taikka viskoivat kivillä hänen kylttiään. — Mutta armotontahan olisi puhua pilaa niin vanhasta miehestä ja porvarista, kuin herra Gyllendeg oli. Siispä kaikella kunnioituksella lisäämme enää vaan sen, että herra Gyllendeg aina säännöllisesti kävi kirkossa, aina viskasi kuparirahansa kukkaroon, vieläpä niin kovasti, että se kuului kahdelta, ei koskaan kironnut muulloin kuin hyvin suutuksissaan ja silloinkin mainiten vaan ammattinsa ikivihollisia: "nahkiaista ja palaneita pullia"; muuten kantoi hän niin nöyrästi suurta rikkauttansa, että aina valitteli itseään köyhäksi, vainotuksi ja hyljätyksi maailmassa.
Jotenkin samaan aikaan, jolloin pojat alkoivat vangitsemispuuhansa niityllä, lopetti herra Gyllendeg päivällisleponsa ja meni työhuoneesen. Hän oli jo kylliksi kauan nääntynyt rauhan ikävässä, että kiihkeästi halusi tuon terveystapansa virkistäviin taisteluihin. Jopa voikin siis nähdä hänen hengityksensä paisuvan ja sieramensa suurenevan, kun hän lähestyi ovea. Selvästi huomasi hänen tuntevan jonkin suuttumusaiheen hajua.
"Herra varjele", sanoi hän heti, kun astui kynnyksen yli ja katsahti etevimpään ja ainoaan kisälliinsä, talon vanhaan piikaan, "Herra varjele, Susanna, miten noessa sinun kasvosi ovat! Näyttäähän ihan siltä, kuin et olisi uunia ennen nähnytkään, vetelys. Mitä luulet ihmisten sanovan? Herra Gyllendegin rinkilät, sanovat he nyt, ovat keltaisemmat russakoista kuin sahramista, he sanovat — varjele minua vaivaista siitä maanrasituksesta — ja kohta kyllä saa kuulla, että hänen leipänsä ovat ruskeammat Susannan sormista kuin siirapista. Miten korppujen laita on? Maantielle minä joudun teidän mokomien kauttanne; niin, sinne minä joudun sinun huolimattomuutesi tähden Susanna. Nouseeko korpputaikina, kysyn minä; kylläpä minä senarvoinen toki lienen, että minulle vastata pitää. Nouseeko se? Miksi et sitä yhtä hyvin vie kaupungin kellariin jäiden sekaan? Kerjäläissauvaan minä saan turvautua sinun tähtesi, laiskiainen. Vai niin! Nyt poltat koko uunin täyden laivakorppuja! Eikö sinulla ole nenää, elukka, tunteaksesi palaneen hajua?"
Nyt oli Herra Gyllendeg jo päässyt hyvään asemaan ja alkoi tuntea olevansa oikealla pohjalla, melkein kuin puolikuollut kala, joka on hetkisen saanut virkistyä vedessä ja sitte koettelee voimiaan. Herra Gyllendeg oli, jos vieläkin jatkamme vertausta, juuri kääntänyt selkänsä pystyyn ja alkanut liikutella eviänsä; täydellisessä uintikunnossa ei hän vielä ollut likimainkaan.
Koko tuon saarnan aikana jatkoi vanha Susanna vaan työtään ja astuskeli edestakaisin vähääkään hämmästymättä tai pahastumatta. Päinvastoin näytti hän olevan tyytyväinen herransa ja mestarinsa läsnäolosta; niinkuin hän piti leipiään vasta sitte kyllin paistuneina ja kiiltävinä, kun ne oli viimeisen kerran sivelty munavalkuaisella ja sokurilla, samoin olivat hänestä kaikki työnsäkin vaillinaiset, kunnes herra Gyllendeg ne kiillotti haukkumisella ja moitteella. Siitä syystä hän luultavasti ei vastannut sanaakaan mestarin selityksiin, joita hän lakkaamatta jatkoi samaan suuntaan yhä kiivaammin.
"Mitä?" jatkoi hän, "onhan tässä ruisjauhoissa hiekkaa, että voi viilata kyntensä. Olithan sinä jauhattamassa, Susanna, vaan olet kumminkin vaiti kuin myyrä etkä ilmoita. Minä olen ravinnut ihmisiä jo neljäkymmentä vuotta, eikä vielä ole kukaan sanonut minun antaneeni hänelle kiveä syödä leivän sijasta. Ja täällä on häkää tuvassa." — Hän nosti nenäänsä ja nuuski oikein tuntijan tavalla. — "Sinä olet salvannut häkää tänne, elukka, ja tapat itsesi ja muut. Harvoin minä enää uskallan tulla omaan työhuoneeseni; kiusaa ja harmia on vastassa kaikkialla, katsonpa sitte mihinpäin hyvänsä, Ja tuonko verran vehnäjauhoja olet tuonut lämpenemään? Kissoillesi tuosta voit saada taikinaa, vaan et muille. Minä olen käynyt kirkossa ja rukoillut Herraamme valasemaan järkeäsi, moinen uuninluuta, mutta sinulla on aina oma pääsi; — varjele toki, onhan täällä häkää, että oikein suhisee korvissa. No, vielähän sahramirinkilät ovat tuossa; eikö ketään ole pappilasta käynyt täällä niitä hakemassa? Tottapa minä senarvoinen olen, että minun pitää saada vastaus."
Siinä keskeytti hänen saarnansa kimakalla äänellä vanha paimenmummo, joka jo hetkisen oli kenenkään huomaamatta seisonut oven suussa ja odotellut sopivaa tilaisuutta sekautuaksensa pakinaan.
"On kyllä oltu niitä noutamassa, ja juuri minä itse", sanoi hän, "mutta kuka täällä saa niinkään paljoa suunvuoroa, että ehtisi sanankaan lausua? Herra varjele, enpä ennenkään ole näkymätönnä ollut enkä ole sokeakaan. Olenpa kyllä jo nähnyt jotakin maailmassa, mutta en semmoista mellastusta, kuin te pidätte, herra Gyllendeg. Teidän pitäisi toki peljätä Jumalaa; ei maallinen korkeus ijankaikkinen ole."
Siinä hän hurskaan mielensä houkutuksesta huoahti syvään ja nyyhki muutamia kertoja, niin että herra Gyllendeg, joka juuri parahiksi oli tointunut hänen läsnäolonsa, vaan ei noiden mieltä-ylentävien varoitusten tähden, sai suunvuoroa ja hiukan kumartaen virkkoi:
"No, no, te vain olette rinkelejä hakemassa, mummo, ja jaksatte yhä vielä elää huononakin! Niin, niin, surua ja huolta kyllä kestää, mummo. — Sanna, sen närekapula, johan lasket tuuleen kaiken lämpimän. — Olin juuri sanoa, mummo, että, kuten näette, huolet ja kiusaukset ovat minulla jokapäiväisenä ruokana, ja loppuna kaikesta on vaan kerjäläissauva."
"Älkää häväiskö Jumalaa, herra Gyllendeg", jatkoi taas mummo, "syntiä tuommoinen puhe on. Eikö Herra ole antanut teille kylliksi tämän maailman rikkautta ja suuruutta, täyttänyt teidän elosalvonne ja vähällä tehnyt teidät kaupungin raatimieheksi? Mitäpä hän sen enempää voisi tehdä viinamäessänsä? Mutta te kasvatte vaan metsä-viikunoita, herra Gyllendeg; minä olen vanhempi teitä ja saatan kyllä sanoa, että te puhutte kuin hullu."
Herra Gyllendeg pelkäsi ehkä liiankin kauaksi jäävänsä mummon saarnanaiheeksi, ehkäpä myöskin luuli olevansa oikeassa, ja otti sentähden rinkelin, punnitsi sitä kädessään ja sanoi suuttumuksen ja valituksen sekaisella äänellä:
"Kuka puhuu hullun tavalla? Te ette tiedä, mitä tämmöinen rinkeli minulle itselleni maksaa, mummo, te ette sitä tiedä. Vai luuletteko, että vehnäjauhoja sataa meidän aikoinamme kuin lunta tai että sahramia kasvaa apilaan seassa niitylläni, jota Jumala suojelkoon kiusankappaleistamme?"
"Sitäkö luulisin, herra Gyllendeg", vastasi vanhus äänellä, joka selvästi ilmasi, miten iloissaan hän oli, kun vihdoinkin sai soveliaan tilaisuuden kertoa jo kylliksi kauan ja vaivalla salatun uutisensa, "luulisinko sahramia kasvavan teidän niityllänne? Enpä ole nähnyt sahramia kasvavan semmoisillakaan niityillä, jotka saavat rauhassa olla; sitä vähemmin — mutta tiedänhän itse, mitä tiedän; kyllä se aikanaan kuuluksi tulee, herra Gyllendeg." — Niin sanottuaan otti hän hameensa taskusta vaskisen nuuskarasian ja pisti siitä hitaasti hyvän panoksen nenäänsä, samalla katsellen niin veitikkamaisesti, kuin huonoilla silmillään saattoi, herra Gyllendegiä, ja jatkoi sitte: "Vai sahramia! Kiittäkää Jumalaa, jos sinne jää heinänkään kortta lammas-raukoillenne, herra Gyllendeg, kun rehtori sinne kerran on laskenut vasikkansa; muuta en sano."
"Mitkä vasikkansa?" kysäsi Gyllendeg, korviaan hörkistäen.
"No koulupojat tietysti, koulupojat, jotka tallaavat paraillaan niittyänne, että se on kuin mikä hevostori, se kaunis niitty."
"Nahkiainen ja palaneet pullat! Te ette puhu totta, mummo!" tiuskasiGyllendeg hyvin suuttuneena.
"Enhän minä ota maksua sanoistani, herra Gyllendeg, ja jos ette huoli uskoa niitä, niin olkaa uskomatta; ei minulle olekaan mitään vahinkoa tapahtunut; minä kun näytin keppiäni heille, niin eräs näytti samoin minulle, ja sillä me olemme kuitit; Jumala siunatkoon lapsia, tarvitsevathan hekin ilonsa, ja rikkaanhan miehen niitty siinä menee ilon hinnaksi."
"Sanna", huusi nyt Gyllendeg, voimatta innoissaan sovitella sanojaan edellisten mukaisiksi, "katso taloa ja kartanoa, raavinkakku, niin ett'et polta meitä ja koko kaupunkia päälliseksi minun poissa ollessani — kuuletko, kysyn minä. — Älä laske kissojasi puotiin, sanon minä; se on vale, että siellä olisi rottia; sinun kissasi ne juuri nälvivät leipiä, noenkolistaja, sanon minä. Missä minun espanjanruoko-keppini on? Nahkiainen ja palaneet pullat, kyllä tästä tulee toinen järjestys!"
Niin varustautuen otti hän hattunsa ja keppinsä ja läksi, väsymyksestä ja suuttumuksesta läähättäen, astumaan niityllensä.
Siellä oli jo kaartikin ehtinyt kuulla onnettomuuden ja saapunut katsojaksi. Sodassa olevien rykmenttien välille oli yhteinen tapaturma toimittanut aselevon: kaartilaiset ja jääkärit olivat rauhallisesti sekautuneina, rähisten ja levottomina kaatuneen sankarin ympärillä.
Pikku rummuttaja oli keskellä joukkoa. Hänen muuten avomielisessä ja suoravaisessa muodossaan oli nyt murheen viiruja ja ryppyjä ristin-rastin. Milloin hän otti kuollutta vankia sarvista, pudisteli ja veti kaikin voimin, milloin taas lyödä paukutteli rumpupalikkansa paksulla päällä. Samalla hän vuorotellen itki ja riiteli aina sen mukaan, miten milloinkin joko oli toivottomana onnistumattomasta kokeesta taikka pahoillaan ja toivoen ryhtyi johonkin uuteen yritykseen.
Sillä kannalla olivat asiat ja semmoisessa työssä pikku ystävämme, kun yhä vahveneva kuiskutus: "Herra Gyllendeg, herra Gyllendeg!" hänen korvaansa ehtien sai hänet kauhistumaan ja samalla ilmasi sen saapuneen, jota vähimmin kaikista ihmisistä olisi sinne siinä tilaisuudessa toivottu.
Ja herra Gyllendeg seisoi peljästyneen poikajoukon edessä hikisenä, läähättävänä ja niin suuttuneena, että tuskin kykeni saamaan sanaa suustansa. Pojat olivat samana silmänräpäyksenä, kuin Gyllendeg ilmestyi heidän eteensä, jonkinlaisesta vaistontapaisesta älykkäisyydestä ja toivoen voivansa ehkä salata koko lammasjutun asettuneet tiheään piiriin pikku rummuttajan ympärille; he seisoivat siinä valmiina keinottelemaan kaikella mahdollisella katuvaisuudella ja nöyryydellä itselleen vapaata poispääsöä, kunhan vaan ensin saivat rummuttajalle aikaa kätkeä kaatuneen urhon. Jääkärien kunniaksi sanottakoon, että tuona suojelusmuurina oli melkein yksinomaan heitä; kaartilaiset, jotka eivät olleet niin syylliset murhaan ja tapaturmaan, olivat peräytyneet mikä minnekin, niin että ainoastaan muutamia heistä pysyttelihe likitienoilla. Herra Gyllendeg suunnittelikin hyökkäyksensä juuri tätä pikku jääkärien tiheätä joukkoa kohti.
Ensimäisiin rynnäköihin, kun herra Gyllendeg vihdoinkin sai kielensä liikkeelle, vastasivat poikaset peloissaan ainoastaan siten, että ottivat lakit päästään, jota kohteliaisuutta ei suinkaan olisi tapahtunut, joll'ei hätä olisi ollut niin perin suuri. Vasta sitte, kun huomattiin, että pitempi äänettömyys välttämättömästi enemmän suututtaisi kuin rauhoittaisi herra Gyllendegiä, ryhdyttiin keskusteluun, ja muuan poika selitti jotenkin rohkeasti, että hän ja hänen kumppaninsa olivat nähneet pastorin suuren koiran kävelevän tulliportin luona ja sentähden kiirehtineet auttamaan herra Gyllendegin lampaita; mutta kohta he nyt aikoivat lähteä poiskin.
Mutta sillä hän vaan sytytti vielä yhden myrskyn lisäksi herra Gyllendegin mieleen. "Varjelkoon minua, köyhää vaivaista", huusi ukko. kun oli katsahtanut ympäri niittyä, "kaikki lampaani ovat poissa. Nahkiainen ja palaneet pullat! Näyttäkää heti minulle, mihinkä ne ajoitte, taikka muuten taputtelen teitä kepilläni, että tulette mureoiksi kuin leipäkakkarat."
"Älkää suuttuko meihin, herra Gyllendeg", vastasi poikien puheenjohtaja, "kyllä me autamme niiden etsimisessä. Ne pääsivät veräjästä maantielle."
"Niin juoskaa heti jäljestä, vietävät!" tiuskasi ukko ja nosti keppinsä.
"Kyllä me menemme ja juoksemme, kun vaan te lähdette ensin", sanoivat peljästyksissään pojat, uskaltamatta hajoittaa piiriä hänen silmäinsä edessä.
"Nahkiainen ja palaneet pullat, pitääkö tuommoisten hurjennosten käskeä minua pois omalta niityltäni!" tiuskui ukko ja kohottaen espanjanruoko-keppinsä iskuun syöksi keskelle joukkoa, jonka eri jäsenet silmänräpäyksessä hajosivat kuin akanat myrskyssä.
Mutta herra Gyllendeg oli innossaan ottanut liian suuren vauhdin ja olisi saattanut katkaista kätensä ja jalkansa; sillä niin onnettomasti hänelle kävi, että hän kompastui samalla kerralla pikku rummuttajaan ja pässiin ja kaatua roiskahti kuin kuusi metsässä maahan. Turhaan koetti rummuttaja-parka ehtiä kaatuneen ukon suurten säärien tieltä, joiden alle hän pahaksi onneksensa sortui. Tuskin tunsi herra Gyllendeg voivansa vielä liikutella jäseniään, niin hän heti kuin veden hätään joutunut kiihkoisesti tarttui niillä kaikkeen, mihin ylettyi. Niinpä pikku sankarimme ja hänen onneton vastustajansa joutuivat melkein yhtaikaa hänen rautakouriinsa; samassa herra Gyllendeg myöskin selvittihe seisoalleen, alkaakseen tuomiotansa. Lampaalla hänen oikeassa kädessään ei ollut mitään hätää, vaan sitä suurempi vaara uhkasi poika-parkaa, joka hänen vasemmassa kädessään kimpuroi. Suoraan sanoen, herra Gyllendeg näytti hirmuiselta, kun oli hämmästyksissään lankeamisesta, kauhuissaan odottamattomasta näystä, joka avautui hänen silmiensä eteen, ja kiihkoissaan kiinni saamansa pahantekijän rankasemisen halusta, joka, vaikka olikin niin pieni, kumminkin samalla oli niin häpeämätön, että melkein hänen omain silmiensä edessä oli teurastamassa hänen parasta pässiänsä.
Pikku rummuttaja näytti olevan auttamattomassa hukassa; pakenemaan ei ollut pääsöä ja uhkaava keppi oli melkein toista vertaa pitempi kuin onneton kuritettava itse. Yleinen ja sydämmestä asti osanottavainen levottomuus vallitsi koko niityllä. Oliko pikku kumppani jätettävä oman onnensa nojaan semmoisena hädän hetkenä? Vaan mitenkä voi häntä auttaakaan? — Käsivoimilla ei voinut mitään saada aikaan, viekkaudella, mistäpä sitä niin äkisti voi keksiä? — Kerran jo keppi putosi pojan selkään.
Poikien joukossa oli yksi senkaltainen nuorukainen, joita luonto välistä muodostelee, ikäänkuin näyttääkseen yhdessä koossa kaikki voimat, joiden se muuten antaa leikitellä hyvinkin monessa eri henkilössä, nuorukainen, jota pojat niin rakastivat, että häntä melkein käsissänsä kantelivat, ja joka itsessään näytteli kuin peilistä heille kaikki tunteet, mielenkiihkot ja aatteet, joita heissä itsessään liikkui. Iloinen kuin kirkas päivä, lapsellinen, uhkarohkea, pahankurinen, välistä itsepäinen, hellä ja avomielinen, välistä viekaskin, ensimäinen vaaroissa ja uskollinen kaikissa vaiheissa, semmoisena oli hän poikien ihanne ja ehkäpä vast'edes myöskin muiden yhdistysten kuin pienen poikajoukon. Tämä nuorukainen, jota me tässä sanomme kenraaliksi, sillä se arvo hänellä oli poikien sotaisissa harjoituksissa, uskalsi yrittää pikku rummuttajan pelastamista.
Punastuen mielipahasta ja levottomuudesta, nähdessään ensi iskun paukahtavan pikku kumppaniin, juoksi hän herra Gyllendegiin päin yhtä neuvokkaasti, kuin lintu, nähden poikasensa olevan vaarassa, lentää räpyttelee metsästäjän jalkain juuressa, houkutellakseen häntä pois niiden luota. Ennenkuin keppi ehti toista kertaa iskeä, oli jo seuraava keskustelu meneillään:
"Odottakaahan Herran tähden, herra Gyllendeg, te menettelette julmasti, kun lyötte sitä, jota teidän tulisi, polvillanne maassa madellen, kiittää!"
"Nahkiainen ja palaneet pullat! Mistä pitäisi minun kiittää häntä?" tiuskasi herra Gyllendeg; mutta seisatti kumminkin jo iskuun kohotetun keppinsä.
"Mistäkö teidän pitäisi kiittää häntä?" jatkoi heti vapauttaja, "ettekö sitte näe, herra Gyllendeg, kuka tuossa makaa maassa?"
"Minua vaivaista mies-parkaa", valitti herra Gyllendeg, ehdottomasti käännettyään silmänsä osoitettua esinettä kohti, "siinä se nyt makaa kaunis elukka, jota nämä pedot ovat niin armottomasti pidelleet ja rääkänneet."
"Älkää sitä säälikö, herra Gyllendeg", jatkoi toinen, koettaen kujeella toisensa perästä hämmentää vihollisensa suunnitteluja, "älkää sitä säälikö, sehän on koko paikkakunnan suurin rosvo ja ryöväri."
"Kelvoton veijari! Milloinka se on varastanut tai ryövännyt?" ärjäsi herra Gyllendeg, nosti keppinsä kenraalia vastaan ja oli ihan unhottaa rummuttajan.
Sitäpä juuri odotettiinkin. "Tulkaa, herra Gyllendeg", huusi vapauttaja, mennen niin lähelle, että melkein olisi voinut tarttua vaarallisen vastustajansa keppiin, "tulkaa, meillä on koko hänen rosvojoukkonsa ladossa. Nahkiainen ja palaneet pullat! Parempi on tulla auttamaan meitä niiden kiinnipanossa kuin seisoa tässä joutilaana."
Kauempaa ei Gyllendeg voinut malttaa mieltänsä. Vihan vimmoissaan tavoittaen, vaikka tietysti suotta, kepillään vapaata ja etempänä olevaa vihollistaan, päästi hän irti senkin, joka jo oli kyllin likellä. Ja pikku rummuttaja, osaten kyllä käyttää vapauttansa, hypähti kuin nuoli syrjään, ehtipä vielä paetessaan pelastaa rumpunsakin.
Muutaman minuutin kuluttua oli herra Gyllendeg niityllänsä yksin, hengästyneenä ja liiaksikin suuttuneena.
2.
Kertomuksemme edellisessä osassa olemme koettaneet kuvailla, mitä onnettomuuksia tapahtui herra Gyllendegin niityllä, saattaen hänet riitaan koulupoikien kanssa, ja samoin myöskin koettaneet näyttää, miten pojat sillä kerralla osasivat selvitä vaaroista, joita tämän arvokkaan porvarin espanjanruoko-keppi uhkasi.
Älköön kumminkaan luultako poikien olleen niin sokeita, ett'eivät olisi edeltäkäsin nähneet vaaroja, vielä pahempia kuin ne, joista jo oli selvitty, yhä enemmän kokoutuvan heitä vastaan joka hetki niin kauan, kun herra Gyllendegin viha vielä kiehui. Sentähden koetettiin sitä kaikin tavoin sammuttaa, että saataisiin estetyksi herra Gyllendegin tulo kouluun seuraavana päivänä, kuten varmasti tiedettiin tapahtuvan.
Lähettiläitä kulki molempien sotaa käyvien valtojen välillä myöhään iltaan saakka; yksin vanhan Susannankin olivat pojat voittaneet puolellensa ja käyttivät hänen välitystään hyväkseen, saadaksensa toimeen kelvollista sovintoa. Kaikki turhaa. Herra Gyllendegille luvattiin kaksinkertainen korvaus kaikesta, mitä hän oli kadottanut, pyydettiin häneltä anteeksi ja luvattiin parantua; mutta ei mistään apua! Herra Gyllendeg sanoi jättävänsä "rehtorin asiaksi arvata elukan hinnan ja muuten tahtovansa nähdä, mitä koululaissa oli sanottuna tuommoisesta tapauksesta, Muuten ei hän — nahkinaisen ja palaneiden pullien nimessä — ollut mikään koulupoikien narri, joten Sannalla ja muilla pitäisi kyllä olla sen verran älyä, ett'eivät juoksentelisi moisten petojen ja kaupungin kiusan puolesta puhumassa."
Semmoisella kannalla olivat asiat, kun luku alkoi seuraavana päivänä. Opettaja toisensa perästä astui suureen kouluhuoneesen, kukin arvokkaasti asettuen luokkansa luo. Harmaapäinen rehtori jo todisteli muutamaa lauseopillista sääntöä ja muut opettajat säestivät omilla viehättävillä sävelillään. Vanha koulukello oli seisonut yönsä ja nyt alkanut jälleen käydä, joka nivel vinkuvana vanhuudesta.
Kohta kumminkin voi huomata jotakin erinomaista olevan tulossa. Yleinen kiihko ja levottomuus vallitsivat poikajoukossa. Rehtorin oli täytymys korottaa ääntänsä, saadakseen poikiaan enemmän tarkastamaan Ciceroansa, ja alemman luokan opettaja tiuskui jo täydellä äänellä eräälle "lurjukselleen", että Jumala hänet oli luonut eikä kukaan muu.
Ei mistään näyttänyt tulevan apua. Joka kerran, kun ovi liikahti, kääntyivät kaikkien silmät sinne päin; vastaukset olivat kaikki päin-mäntyyn, toiset sopertelivat jotakin, toiset peruuttelivat lakkaamatta sanojansa. Opettajat menettivät malttinsa; toinen toisensa perästä alkoi asianmukaisella äänellä vetää laiskuuden, korvapuustien ja patukan virttä, ja jokaisen värssyn loppuun liittyivät läjähys ynnä sen luonnolliset kumppanit: aijai! aijai! Silloin astui ovesta herra Gyllendeg.
Riemuinen ilo loisti arvoisan porvarin muodosta, hänen katsellessaan niin monien voittojensa kenttää, ja ylpeä ryhti, jolla hän nyt lähestyi erittäin suurta ja varmaa voittoriemuansa, vaikutti, että hänen vanha, harmaa juhlanuttunsakin näytti paremmin soveltuvan hänelle kuin ennen viiteentoista vuoteen.
Pojat istuivat poskiltaan punaisina ja katselivat levottomasti alas kirjoihinsa; synkkä hiljaisuus vallitsi koko salissa. Mutta herra Gyllendeg astui arvokkaasti rehtorin pöydän luo ja alotti puheensa:
"Herra minua varjelkoon, vaivaista raukkaa", sanoi hän muutamien hm, hm!-äänien jälkeen ja peräytyi vähitellen tavallisempiin ja lievempiin lauseparsiin, kuin ensin oli aikonut käyttää, "hm, hm! olen sitä minäkin ihminen. Minä tarkoitan, herra rehtori, että huolet ja harmit ovat minulla jokapäiväisenä ruokana, yksin kun olen maailmassa. Mutta niinpä toki elettäköön ja annettakoon elää, herra rehtori; nahkiainen ja palaneet pullat, jos taikina alustetaan liian täyteen, niin se nousee yli laitojen, sanon minä."
Tuon kummallisen alkulauseen jälkeen, jonka salaisen tarkoituksen rehtori kumminkin voi tottumuksesta arvata paremmin kuin kukaan muu, vaikeni herra Gyllendeg odottamaan, mitäkähän se vaikutti. Eikä se vaikutuksetta jäänytkään. "Sanokaa suoraan, herra Gyllendeg", tiuskasi rehtori, hypähtäen seisomaan ja sysäisten keppiänsä lattiaan, "sanokaa suoraan, mainitkaa vaan, mitä ja kuka; niin totta, kuin Herra elää, vitsoja ei ole puuttuva."
"Neljäkymmentä vuotta olen jo ollut leipurina tässä kaupungissa", jatkoi herra Gyllendeg, voimatta niin pian selvitä omien ajatustensa pyörteestä, "olisinpa saattanut kelvata paremmaksikin. Koulussa ei minua ole pidetty eikä käytetty niinkuin monta muuta; köyhänä ja yksikseni olen minä maailmassa ollut, sanon minä, ja ihminen minusta kumminkin on tullut. Varastanut en ole enkä valehdellutkaan, en myöskään käyttänyt väärää mittaa enkä painoa. — — Älä irvistelekään, sinä lurjus siellä nurkassa; minä puhun, niinkuin olen oppinut, emmekä vielä olekaan nähneet viimeisen päivän loppua."
"Puhukaa, herra Gyllendeg, älkääkä antako noiden keskeyttää itseänne", sanoi rehtori, lyöden poikien varalle pöytään messinkikoukulla, joka koristi hänen virkakeppiänsä, "sanokaa, onko kukaan loukannut kunniaanne; siitä on hän saava aika kylvyn, niin totta, kuin Herra elää."
"Mitä minulla on kunnian kanssa tekemistä", sanoi Gyllendeg tyytymättömänä ja maltittomana siitä, että hänen tarkoitustaan oli väärin ymmärretty; "nahkiainen ja palaneet pullat, minä kysyn vaan yksinkertaisesti, mitä koululaki sille lupaa, joka kuristaa toisen lampaan?"
Tämä odottamaton kysymys, johon varmaankaan ei ollut missään koululaissa koskaan ollut vastausta, oli vähällä saattaa rehtorivanhuksen ihan hämilleen. Hän seisoi hyvän hetken neuvottomana ja supisi muutamia käsittämättömiä sanoja, ennenkuin voi tointua antamaan semmoista selitystä, että laki ei semmoisessa tapauksessa luvannut mitään; vaan hän oli valmis tekemään täksi kerraksi ja ainaisiksi ajoiksi lampaansurmasta rangaistuspykälän, jonka voi kirjoittaa 1721 vuoden koululain välilehtiin. "Ja", lisäsi hän sangen mahdikkaasti, "jos joku koulupojista, olipa hän sitte kuka hyvänsä, on kuristanut teidän lampaitanne, tahallansa nimittäin, herra Gyllendeg, niin näyttäkää minulle vaan pahantekijä; niin totta, kuin Herra elää, hänen selkäänsä kulutan minä yhden patukan, vaikka minun pitäisi tehdä se kultalangasta."
Nyt nousi ylös kenraali, kiirehtien estämään asiaansa välttämättömästi turmeltumasta siitä, että herra Gyllendeg olisi saanut osoittaa hänet tuoksi pahantekijäksi, ja samalla aikoen ottaa koko syyn omaksensa eikä laskea sitä kiertymään muiden niskoille. Hän toivoi varmasti pääsevänsä vähemmällä, kuin rehtorin uhkauksesta sopi odottaa; sitä paitsi tiesi hän itse kaikista paraiten kääntää asian niin hyväksi kuin mahdollista, kun hän oli rehtori vanhuksen suosikkeja. Hän siis alotti selityksensä jotenkin vapaamielisesti, sanoi yksin vieneensä pojat herra Gyllendegin niitylle ja kuvaili, vastoin kumppanien aavistusta, jotenkin todenmukaisesti kaikki, mitä siellä oli tapahtunut. Sitte piti hän puolustuspuheensa. Hän ei voinut uskoa, sanoi hän lopuksi, herra Gyllendegin niityn turmeltuvan näin myöhään syksyllä; "sitä paitsi", lisäsi hän, "olen jo tarjonnut kaksinkertaista hintaa lampaasta, jonka tapaturmasta tulin surmanneeksi, vaan en tahallani."
"Onko hän tarjonnut teille kaksinkertaista hintaa, herra Gyllendeg?" kysyi rehtori.
"Älkää häntä uskoko", vastasi tämä, "kyllähän se totta on, mitä hän sanoo; mutta hän on sukkelakielisempi kuin me molemmat yhteensä."
"Ajatelkaa vähän sanojanne, herra Gyllendeg", sanoi rehtori hiukan pahastuneena, "en minä mikään lapsi ole, senhän tiedätte; olen ennenkin käsitellyt asioita. Tutkinto ensin, herra Gyllendeg; ensin tutkitaan, sitte mutkitaan. — No, sinulla", jatkoi hän kenraalille, "oli kaiketi apua kuristuksessasi, vai miten, tanssimestari?"
"Kukapa minua olisi kuristuksessa auttanut, kun ei minun aikomukseni ollutkaan kuristaa, vaan ottaa kiinni? Päinvastoin riensivät kaikki auttamaan lammasta, mutta se oli liian myöhäistä."
"Katsokaahan", valitteli herra Gyllendeg tukkien korviansa, "enpä huoli olla enää syntisraukka, joll'ei hän vaan luikertele pois oikeuden käsistä kuin liukas ankerias."
"Vaiti, herra Gyllendeg", käski rehtori, "ei teidän oikeuksillenne ole mitään vahinkoa tapahtuva. Mitä vahingon korvaukseen tulee, sen olette saava minun vastuullani; muuten näyttää minusta asia semmoiselta, ett'ei tässä voi puhetta olla patukasta vaan näön vuoksi, mutta kymmenisestä iskusta kummallekin käpälälle."
Herra Gyllendegin muoto muuttui hyvin arvokkaan näköiseksi, hän ikäänkuin mietti, voisiko tyytyä semmoiseen päätökseen vai ei; mutta tuomittu itse näytti hyvin kummastuvan tuomiostansa. Kyllähän koulussa oltiin totuttu hyvin vaihtelevaiseen ja lyhyeen keräjöintijärjestykseen; mutta tällä kertaa näytti tuskin olevan mitään järjestystä ollenkaan. "Älkää rangaisko minua onnettomuudestani, herra rehtori", sanoi hän hyvin nöyrästi; "johan se on minulle kylliksi, että saan maksaa vahingon." Enempää hän ei saanut puhua.
"Lakkaahan, lakkaahan jo, kielenpieksäjä", keskeytti herra Gyllendeg, peljäten jokaista sanaa, jonka vastustajansa sai lausua, "minä sanon, että hän haihtuu kuin savu uunista, kun vaan kuuma tulee. Nahkiainen ja palaneet pullat, herra rehtori, antakaa hänelle kämmenosansa ensin, sanon minä, ja puhukoon sitte, taikka en huoli olla mikään syntisraukka, joll'ei hän lörpötyksillään saa kaikkia sotketuksi meidän vanhoissa kalloissamme, niin että vielä lyömme itseämme, ennenkuin hän lakkaa."
"Niin totta, kuin Herra elää, ei hän varmaa osaansa saa poistetuksi, vaikka puhuisi kuin Cicero", sanoi rehtori, osaksi langeten hänkin herra Gyllendegin epäilyksiin, ja niin sanottuaan rypisti hän silmäkulmansa, pudisti tekotukkaansa, otti patukan ja tarttui syytetyn käteen.
Kohtalotar satutti niin, että pikku rummuttajalla oli myöskin ahdinkonsa ja kiusansa samana hetkenä, jona kenraalia hätyytettiin omalla puolellaan. Pikku sankari oli näet kutsuttu kertomaan isolla taululla kahta kelvottoman pitkää lukua, mutta hänellä ei ollut aikaa eikä halua pitää nyt huolta numeroista, kun hänen ystävänsä ja suojelijansa oli semmoisessa myllyssä. Suuria hikipisaroita valui hänen otsalleen, ja joka numeron välillä, jonka kirjoitti, hörkisti hän korviaan, kuullakseen aina jonkun sanan salin yläpäässä tapahtuvasta tutkinnosta.
Opettaja huomasi heti jotakin outoa, mutta hän, haluten itsekin saada selkoa herra Gyllendegin jutusta, tiuskasi vaan silloin tällöin ja uhkasi, melkein kuin hajamielinen matkustaja, joka välistä herää ja huutaa pysähtyvälle hevoselleen, vaan vaipuu sitte heti jälleen unelmiinsa. Vihdoin näytti hän kumminkin saaneen tarpeeksi selkoa riidasta, sillä hän muisti tehtävänsä ja katsahti tauluun.
"Kummallista", tiuskasi hän samassa, "kummallista! Ethän pääse sen etemmäksi. Oletko unhottanut kertomataulusi, mestari? Mitä on kaksi kertaa yhdeksän?"
"Kahdeksantoista!" vastasi poika kuin mikin puhuva kone, sillä kaikki hänen huomionsa oli kiintynyt rehtorin viimeisiin, hirveihin sanoihin: "Niin totta, kuin Herra elää."
"Kahdeksantoista", huusi opettaja yhä kiivaammin, "eikö siitä mitään muuta tule, sinä kivettynyt patukan alasin; etkö saa kahdeksaista ylös ja ykköstä muistiin?"
Mutta silloin juuri, kun kertoja oli tekemässä kahdeksannumeroa, putosi patukka ensi kerran rehtorin luokalla. Pikku sankarin käsi alkoi vavista; vaikka hän kyllä koki pysyä levollisena, alkoi kyyneliä juosta virtanaan pitkin hänen poskiansa. Kahdeksikon sai hän töintuskin valmiiksi, vaan jätti ykkösen opettajan muistiin ja hän astui itse, pää kumarruksissa, niin peloissaan, kuin olisi mennyt viimeiselle tuomiolle, suorastaan rehtorin luo.
"Älkää lyökö häntä!" sanoi hän niin selvään, kuin kyyneliltänsä ja nyyhkimiseltänsä saattoi, "ei hän ole mitään tehnyt; minähän se laitoin pyydyksen." Niin selittäen aikoi hän tunkeutua ihan rehtorin luo.
Mutta herra Gyllendeg, jota nyt eivät mitkään keskeyttämiset ollenkaan huvittaneet, otti hänet hyvin taitavasti kiinni niskasta, ennenkuin rehtori ehti huomata häntä. "Varjelkoon minua vaivaista", sanoi hän hyvillään, "tässähän sinä oletkin, jota juurii etsin. Odota vaan, odota vaan, lurjus! Nahkiainen ja palaneet pullat, kyllä sinunkin vuorosi tulee."
Semmoisin sanoin lohdutellen piti hän kiinni häntä, kunnes rehtori, joka viitsi ainoastaan pikaisesti katsahtaa tuota uutta kohtausta, ehti saada kaksikymmenlukunsa täyteen.
Pikku rummuttaja siis onnettomuudeksensa näki hyvät aikeensa estetyksi. Kenraalia hän ei ollenkaan saanut autetuksi, vaan Gyllendeg päinvastoin esitti hänet itsensä rehtorille saamaan kämmenillensä tusinan tai pari ansion mukaan, jota kunniaa rehtori heti olikin hyvin valmis osoittamaan.
Niin päättyi koulussa tutkinto herra Gyllendegin riemuksi, rehtorin mieliksi ja poikien suurimmaksi mielipahaksi. Mutta, käyttääksemme herra Gyllendegin sanoja, ei vielä oltu nähty kaikkien päiväin loppua. Kenraali puri hammasta ja oli vaiti; mutta katse uhkasi. Yksin pikku rummuttajakin, vaikka hänen kasvonsa olivat ihan mustat niihin hierotuista kyynelistä, näytti suuttuneelta, ja hänen palatessaan luokallensa voi huomata hänen nutuntaskunsa pullakkuudesta, että käsi oli siinä nyrkiksi puristuneena, Innoissaan käytti hän myöskin niin raskasta kättä, kun muutamien kysymysten jälkeen sai jatkaa laskuansa, että liitusiruja lenteli numeroiden ympärillä ja suuri liitupala loppui ennen kuin laskeminen. Kaikki näyttivät miettivän kostoa.
Tämän kertomuksen täydellisyys, jota ei tosin olekaan mistään kohdasta liiaksi supistettu, ei vaadi toistelemaan kaikkia uhkaavia sanoja tai suuttumuksen keksimiä lisänimiä, joilla pojat Gyllendegin vieraisilla-olon jälkeen höystelivät arvostelujaan tuosta hänen käynnistänsä ja hänestä itsestään. Eikä myöskään ole tarvis kuvailla kaikkia neuvottelukiistoja tai koston suunnituksia, joita mietiskeltiin poikien kokouksessa, joka samana iltana pidettiin kenraalin kammarissa ja hänen johdollansa. Se kokous oli muuten niin salainen ja hiljaisuudessa toimitettu, että ainoastaan luotettaviksi tunnetut kumppanit saivat siinä olla läsnä, pikkumiehistä ainoastaan pieni rummunlyöjä ja hänkin vaan kelvollisuutensa ja hyvän urheutensa tähden. Me saatamme jättää kaiken sen sikseen ja siirtyä suorastaan kokouksen loppupäätökseen, joka vihdoinkin kaikin puolin punnittuna ja valmisteltuna ei tarkoittanut sen vähempää kuin häiritä herra Gyllendegiä huutamalla, että tuli oli valloillaan hänen omassa talossaan, ajaa hänet ylös suloisimmasta unestansa ja sitte käyttää hyväkseen, mitä etuja hämmennys, peljästys ja yö voivat antaa.
Kaksi kohtaa otettiin tästä suunnittelusta kumminkin erittäin keskusteltavaksi. Kun tahdottiin saada petosta kyllin eläväksi, oli välttämättömän tarpeellista päästä herra Gyllendegin huoneihin keskellä yötä: mutta mitenkä voi toivoa sen onnistuvan, kun tiedettiin vanhaa Susannaa joka ilta tavallisten "nahkiaisten ja palaneiden pullien" nimessä muistutettavan sekä portin että porstuan oven lukkoamisesta?
Toinen kohta oli vieläkin pulmallisempi. Kyllähän arvattiin siitäkin hauskaa tulevan, että saataisiin leipurivanhus herätetyksi ja säikytetyksi; mutta koko hänen rangaistuksensa olisi kumminkin vaan uneton yö. Että kuje saisi suuremman ja yleisemmän arvon, piti saada käsiinsä kellotapulin avain ja antaa sieltä tavallinen tulipalon merkki hätäläppäyksellä. Sillä lailla, arveltiin, tulisi tapaus täydelliseksi, kun saataisiin kaupungin koko ihmisjoukko herra Gyllendegin ja hänen talonsa ympärille ja yleisessä häiriössä ja tulen etsimisessä ehkä katupojatkin puhdistelisivat leivospuotia. Sanalla sanoen, koko joukko hauskoja temppuja oli toivossa, jos vaan saataisiin avain; mutta tuojosolikin paha pulma, sillä avain —- se tiedettiin — oli kirkon arvoisalla vartialla, joka ei ollut kukaan muu kuin herra Gyllendeg itse.
Monta ehdotusta lausuttiin ja hyljättiin; luonnollisimmin onnistuvalta näytti avaimen ottaminen omin luvin; mutta jospa saattoikin toivoa, että pääsisi herra Gyllendegin tietämättä hiipimään hänen talouskammariinsa ja hetkiseksi voisi kääntää Susanna-vanhuksen huomion toisaalle, niin olihan kumminkin mahdoton saada kaikkia hänen avaimiansa; ja kukapa tunsi oikean?
Tässä juuri pikku rummuttajamme sai tilaisuuden näyttää, miten tarpeellinen hän oli, ja maksaa kunnian, että hänet oli kutsuttu asessoriksi tuohon valtakunnan-hoidolliseen neuvotteluun.
Sävellystaiteen, varsinkin pauhaavan semmoisen rakastaja ollen oli hän kyllä kymmenestikin käynyt ylhäällä kellotapulissa kuulemassa kellojensoittoa taikkapa, jos onni oli oikein suopea, polkemassakin pienintä niistä, että hän, kuten itse esitti, tunsi kellotapulin avaimen paremmin kuin oman rumpukapulansa ja osasi erottaa sen kirkon avaimesta, vaikka molemmissa oli koristeltu ja reikäinen rengas. Mutta mitä sen noutamiseen herra Gyllendegin luota tuli, niin hän sanoi ennemmin ja mielellään kuvailevansa sen kelle hyvänsä, vaikkapa piirustavansakin sen noella niin yhdennäköiseksi kuin osasi, kun vaan itse pääsisi lähtemästä niin vaaralliselle retkelle. Sillä, arveli hän, vaikkapa hän voisikin säilyä herra Gyllendegiä tapaamatta, niin hän ei ollut ihan turvassa vanhan Susannankaan puolelta nyt, koska hän edellisenä päivänä juostessaan siellä rauhaa hieromassa, oli houkutellut kanssansa pihaan pastorin suuren koiran ja usuttanut sen Susannan kissojen päälle, niin että se oli vähällä purra hännän siltä, joka viimeksi ehti sisään porstuan ovesta.
Millä neuvoilla ja vaikuttavilla syillä kumppanien onnistui kumota nuo pikku rummuttajan epäilykset, ei ole historiassa kerrottuna; päätöksenä vaan oli, että pikku miehemme samana iltana kello yhdeksän eli siihen aikaan, jolloin herra Gyllendeg köyhänä ja yksinäisenä, kuten maailmassa oli, tavallisesti sulki porttinsa ja meni levolle, että rummuttaja silloin käveli ihan yksinänsä pilkkosen-pimeätä katua eikä tarkoituksena mikään muu kuin pujahtaa arvokkaan kirkonvartian ja leipurin huoneihin ottamaan kellotapulin avainta.
Kylläpä hän välistä aina tunsi selkäänsä karsivan, kun matkallaan ajatteli toimensa vaarallisuutta, ja monta kertaa hän moitti itseään yksinkertaiseksi tyhmyriksi, kun oli suostunut toisten houkutuksiin ja lähtenyt moiseen yritykseen. Samalla hän kumminkin vaihteeksi aina muisteli saamiansa ohjeita ja neuvoja, joita hänen tuli noudattaa, päästäkseen tarkoituksensa perille. Hänen mielensä kummallisesti häilyi pelon ja rohkeuden, välinpitämättömyyden ja uteliaisuuden välillä, ja samantapaisesti hän itsekseen puhelikin astuskellessaan siinä hiljaa ja miettiväisenä, kädet ristissä rinnalla, kylmän tähden pistettyinä väljän ja hyvän lammasnahkanutun hihoihin.
"Olenko minä viisas vai hullu", sanoi hän itsekseen, "kun en käänny takaisin, vaan yhä vielä astun edelleen? Hyi! Nyt on kylmä tänä iltana ja niin pimeä, ett'ei ainoatakaan tähteä näy. Lankun yli kyllä pääsen herra Gyllendegin pihaan, vaikka hän onkin sulkenut porttinsa; tiedänpä, mistä kohdasta viime kesänä hyppäsin ylitse. Mutta siellä ei ole turvallista hänen pihassansa, siellä kuljeksii kummituksia yöllä. Sanotaan, ett'eivät ne kärsi kymmentä vuotta nuorempia lapsia, sentähden että kaikki Sannan kissat naukuvat ja parkuvat, paitsi vanhin, joka on kymmenen vuoden vanha ja makaa lihavuutensa tähden sisällä hänen sängyssänsä. Jos joudun peikon kynsiin, niin se ehkä kiertää minulta niskat nurin. Kunpa nyt tietäisin, olenko jo täyttänyt kymmenennen vuoden vai en? Ehkäpä olen jo yhdennellätoista tai kenties jo vanhempikin; olenpa ollutkin aika hölmö, kun en ole tuota pannut mieleeni. Mutta eihän nyt vielä ole yö, vaikka on niin pimeä. Huh! Kello löi. Luulenpa, että se löi yhdeksän. Tuleepa haaskaa nähdä Gyllendegiä. 'Jumala mua armahda, köyhää vaivaista', mutta ei mitään 'nahkiaisia eikä palaneita pullia!' Jospa hänet vaan saataisiin kadulle semmoisena, kuin hän nousee sängystään. Toista kättäni kirvelee ja pöhöttynyt se on myöskin; ensimäiset kymmenen iskua löi hän niin, että väsyi. Kummallisestipa siellä koulussa on käynyt viime aikoina. Jompikumpi meistä oli syyllinen; mutta emme molemmat! Avain minun pitää saada, vaikka se riippuisi Sannan ainoassa hampaassa. Huh! mitä siinä ohitseni hiipi pimeässä? Mitenkähän pääsen talouskammariin, jossa avaimet ovat? Katsotaanpas: Laskekaa sisään, neiti Sanna; minä ostaisin sahramirinkilöitä! 'Kuka siellä?' kysyy hän. Minä se olen. 'Vai sinä, raivio, tuotko taas tänne pastorin suurta koiraa?' tiuskasee hän ja tempaa pölyharjan. — Oih! hulluhan minä olen, kun en jo käänny takaisin. Mutta kukapa meille toisi avaimen? Ehkä kuitenkin saan Sannan leppymään. Onhan hän monesti ennenkin suuttunut minuun ja pahemminkin kuin nyt, vaan aina taas kohta leppynyt. Entä herra Gyllendeg? Mitäpä, jos hän tulee ulos? Kolmen askeleen päässä porstuan ovesta; likemmäksi en jää, kun kerran kolkutan ovea. Mutta jos hän tulee? No! silloin jaloille kiirettä, eikä saa mitään toimitetuksi. Koko kuje on tyhmä; olisihan joku muu saattanut koettaa. Hyi, lankku on kylmä kuin jää" — — niin sanoen ponnistihe hän ja kiepsahti herra Gyllendegin lankkuaidan yli hänen pihaansa.
Heti sinne päästyänsä ja katsahdettuansa pihan ympäri huomasi pikku sankarimme mahdottomaksi toimia niiden ohjeiden mukaan, jotka oli saanut esimiehiltään ja kenraalin luona olevilta suosijoiltaan. Niiden mukaan olisi hänen, kuten lukija on hänen yksinpuhelustaan jo huomannut, pitänyt rinkelien ostamisen tekosyyllä koettaa päästä neiti Susannan kätköön eli talouskammariin, rakentaa rauha hänen kanssansa ja sopia kaikki vanhat riidat niin hyvin kuin mahdollista, ja kun hän leppyneenä lähtee vieressä olevaan puotiin rinkeliä noutamaan, sill'aikaa siepata kellotapulin avain ja kätkeä lammasnahkanuttunsa poveen. Miettiessä oli tuo suunnitus näyttänyt hyvin helpolta; mutta kun pikku rummuttajamme nyt oli sitä panemassa toimeen, pelotti häntä jo ensi tehtävä: mitenkä päästä sisään?
Porstuan viereinen kammari toisella puolella oli herra Gyllendegin. Hänellä oli vielä tuli palamassa, hän itse istui pöydän edessä. Rummuttaja-parka hiipi varovasti ikkunan ruudusta katsomaan ja näki Gyllendeg-vanhuksen hyvin hartaasti miettivän edessänsä olevasta rukouskirjasta erästä rukousta, jonka alkusanat olivat: "Ruotsin valtakunnan pankkiin." Pieninkin porstuan oven risahdus olisi häntä häirinnyt, sen kyllä tarkastelija huomasi. Vaan kun hän sitte kiipesi talouskammarin ikkunasta katsomaan sisään, alusti Susanna-vanhus paraillansa niin vahvasti, että katsoja joka iskulta selvästi kuuli taikinan läiskeen. Mitenkä olisi Sanna silloin voinut kuulla porstuan ovelta hiljaisen koputuksen, vaikka talouskammari olisi ollutkin ihan porstuan vieressä eikä kyökkiä välillä, niinkuin kumminkin oli!
Pikku keinottelijamme laskeutui pois tarkastuspaikastansa hyvin tyytymättömänä ja neuvottomana, Sannan ikkunasta kajastavassa valossa olisi hänen kasvoissansa voinut huomata monimutkaisia ryppyjä, ja kädellä oli kylliksi tekemistä korvan takana, josta se koetti ikäänkuin haravoida kokoon kaiken neuvokkaisuuden ja kekseliäisyyden, mitä siellä oli. Eikä mistään ruvennut olemaan apua.
"Kyllä se onnistuu", virkahti hän viimein hiljaa muristen, "kyllä se onnistuu — koetahan vaan!" Helppo on sanoa: kyllä, kyllä onnistuu; mutta eipä suurilla sanoilla koskaan sukkelaksi tulla. Koetapahan vaan kolkuttaa ovea! "Kuka tulee jyskyttämään oveani näin myöhään? Nahkiaiset ja palaneet pullat! Pitäisipä toki suoda edes yörauhaa minulle vaivaiselle köyhälle. Menköön sitte sinne, ken uskaltaa; minä en mene. Kas noin! Nyt hän haukottelee! Huh, pitäisipä lähteä pois; kättänikin alkaa pakottaa kylmässä. — Odottakaahan, herra Gyllendeg, kyllä saatte palkkanne! Mitenkähän vaan saisin avaimen?"
Niin pakinoiden hiljaa ja katkonaisesti oli hän istuutunut eräälle porraspuulle Sannan ikkunan kohdalle ja rupesi sitte miettimään. Äkkiarvaamatta hypähti hän seisomaan, ikäänkuin olisi suuri taakka pudonnut hänen seljästään; hän hiivi ikkunan alle, vetäytyi kokoon niin, että hänen kasvonsa melkein koskivat maahan, ja parkasi semmoisessa asennossa valittavaisen naun, siksi kyllin luonnollisen, että silmänräpäyksessä sai vastauksen tuvasta eräältä Sannan kasvatilta.
Tuon onnellisen enteen jälkeen pysyi hän hiljaa ja kuunnellen. Taikinan läiske oli lakannut, ei kuulunut hisaustakaan. Siitä päätti sankarimme Susanna-vanhuksella olevan korvat auki eikä siis jättänyt käyttämättä hyväkseen sitä etua. Toisen kerran osoitti hän naukumistaitoansa niin hyvällä menestyksellä, että kaksi, ehkä kolmekin eri ääntä yhtyi säestämään Sannan kammarissa.
Sitte hän hiipi muutamaa askelta etemmäksi ja katsahti ylös. Vanhan neitsyen pyöreät kasvot näkyivät jo ikkunassa. Hän seisoi siinä hyvin levottoman näköisenä ja koettaen taikinaisilla käsillään estää valoa, nähdäksensä ulos pihalle. Rummuttajallamme sydän oikein hyppi ilosta, kun huomasi Sannan, ja menestyksestään kiihtyneenä sekä saattaakseen työnsä täydelliseksi, kumartui hän vielä kerran alas ja parkasi kolmannennauu:n, jonka askelma kyllä kävi vähän liian sukkelasti, mutta viimeinen puoli vei häneltä aika syvän henkäyksen ja loppui monisävelisellä lirityksellä, niin kimakasti, valittavaisesti ja toivottomasti, että Sannan lihavakin kissa hyppäsi peljästyksissään päistikkaa sängystä lattiaan ja Sanna itse oli vähällä pyörtyä kauhusta. Silloin nousi pikku seikkailijamme pystyyn odottamaan juonensa muita seurauksia.
Ei monta silmänräpäystä ehtinytkään kulua, ennenkuin hän näki tulen siirtyvän talouskammarista kyökkiin ja kohta sen jälkeen hänen suureksi iloksensa avautui porstuan ovi ihan hiljaa ja vanha Sanna niin hellällä äänellä, kuin ainoastaan hän taisi, kuiskailemalla lausui: kis, kis, kis!
Sitäpä kutsua olikin pikku ystävämme odottanut eikä sitä tarvittu kahdesti lausua. Kyyrysissään ja hiljaa hiipi hän rappusille, niitä myöten ylös ja Sannan ohitse. Ehdottomasti karsi selkää vanhahkolta kissamuijalta nähdessään semmoisen jättiläiskissan tulevan ovea kohti, ja vielä enemmän, kun tunsi sen luikahtavan ohitsensa pimeässä. Pikku seikkailijamme käytti hyväkseen tilaisuutta eikä pysähtynyt ennenkuin kyökissä, jossa hän hyvin tyynenä odotteli vaarallista vihollistansa ja valmistautui uusiin rynnäköikin.
Tuskin ehti sankarimme kyökin ovesta sisällä olevaan valoon, kun Sanna heti tunsi hänen pyöreän ja nahkavaruksisen vartalonsa. Hän alkoi kuvitella mielessänsä mitä kauheinta, ja paljoa kiivaammin, kuin olisi luullut osaavankaan sen, joka oli niin tyynesti ja välinpitämättömästi kuunnellut herra Gyllendegin sanatulvia, riensi hän kyökkiin rummuttajan jäljestä, tahtoen ensi innossaan pitkittä mutkitta ottaa talteensa koko miehen.
"Ja sinä uskallat tulla tänne sisään, ihan kuin olisi kaikki ihan hyvin", tiuskasi hän, "ja seisot siinä ja katselet niin viattomasti, kuin et olisi mitään pahaa tehnyt! Mihinkä viskasit kissan, jota juuri äsken kiusasit?"
"Hyvänen aika, hyvä Sanna", virkkoi rummuttaja, helposti väistellen Sannan käsiä, jotka häntä kiinni tavoittelivat, "no, ettehän toki pure ihmisiä, toden totta? Kyllähän saatatte vielä olla suutuksissanne minuun pastorin koiran tähden; mutta mitäpä tehdä? Se kun tavoitteli purra minua, niin täytyihän minun usuttaa se kissoja ajamaan."
"En minä nyt puhu vanhoista asioista", jatkoi Sanna, "minä kysyn, mihinkä kissa joutui, joka äsken oli kynsissäsi, vieläkö se on hengissäkään?"
"Hyi!" virkkoi pikku seikkailija, muuttuen hyvin pahastuneen näköiseksi, "luuletteko, Sanna, minua sitte kissan tappajaksi. Antakaahan minun kertoa kaikki. Kuulitteko, miten se raukka parkui ja valitti?"
"Kysypäs tuota vielä", sanoi Sanna huoaten.
"Se on juoksukissa", jatkoi pikku sankari hellällä äänellä ja astui askelta likemmäksi vanhusta, "eikä sillä ole kotia; öillä etsii se ruokaa pihoista. Vähän aikaa sitte — hyvä Sanna, sitä on ikävä kertoakin — oli se meillä ja sieltä sen meidän piika ajoi lyöden ja kivittäen pois. Minä menin sen jäljestä katua pitkin houkutellen, mutta se ei pysähtynyt. Viimein kuulin sen naukuvan tässä teidän pihassanne, ja minä arvelin pyytää teitä ottamaan sitä hoidettavaksenne, sillä se on niin laiha, ett'ei siinä ole muuta kuin luuta ja nahkaa, tai kuin olisi kiviä ja tikkuja pussissa."
"Herra varjele minua vaivaista", sanoi Sanna nyyhkyttäen, "mihin se kurja nyt meni?"
"Niin, mihinkä se meni? Se juoksi pois, kun minä vaan tulin pihaan. En minä sitä aina saa kiinni, vaikka olen sille usein ruokaa antanut; ja minusta se kuitenkin pitää enemmän kuin kestään muusta koko kaupungissa."
"Tule tänne lämmittelemään, kunnon poika", sanoi Sanna, vieden pikku sankarimme talouskammariin. "Etkö voisi kynsiä piikaa, joka sitä raukkaa löi, etkö?"
"Mitäpä siitä raapimisesta apua olisi", vastasi rummuttaja, "hän vaan olisi sitä pahempi toiste; mutta jos minulla olisi vähä ruokaa kissalle, edes yksi pikku pulla, niin se olisi paljoa parempi."
"Jos sinä sen saisit kiinni, kelpo poika, ja toisit tänne, niin antaisin kokonaisen sahramirinkilän vaivastasi. En minä nyt, vaimo parka, saa koko yössä unta huolelta ja levottomuudelta."
"Jos lupaatte minulle sahramirinkilän sitte, kun tuon kissan, hyvä Sanna, ja nyt annatte pullan, niin kyllä minä sen elukan tuon, vaikka minun pitäisi etsiä puoleen yöhön. Katsokaa vaan, Sanna", lisäsi hän hyvin viekkaasti ja kekseliäästi, "että jätätte auki porstuan oven, että pääsen sisään, kun tulen, herra Gyllendegiä herättämättä."
Vanhus ei vastannut sanaakaan, mutta hymyili tuttavasti ja löi kolmella sormellaan poikaa olkapäähän merkiksi, että hän yhtyi juoneen, ja samalla kiitokseksi apulaisensa älystä. Sitte meni hän heti viereiseen leipäpuotiin noutamaan pyydettä pullaa; siten saatua tilaisuutta ei pikku sankarimme suinkaan jättänyt käyttämättä hyväksensä.
Kellotapulin avain pullotti jo hänen nuttunsa taskussa ja hän itse oli siirtynyt likemmäksi kyökin ovea, ennenkuin Sanna ehti valita semmoisen pullan, joka hänestä näytti soveliaimmalta maksutta annettavaksi. Kun hän vihdoin palasi, otti rummuttaja kiitollisena vastaan pestin, näyttipä vielä jotenkin tarkkaavaisesti kuuntelevan kaikkia varoituksia ja neuvoja, mitä Sannalla oli annettavana uudesta palveluksesta sill'aikaa, kun sievästi näytti hänelle tulta kyökin ja porstuan läpi.
"Mene nyt siivosti, kelpo poika", niin kuuluivat viimeiset sanat, "mene hiljaa äläkä kiivastu houkutellessasi, vaikk'ei se tulisikaan heti. Katso, ett'et ota sitä kiinni niskasta, niinkuin koiria kannetaan, vaan ota se hiljaa käsivarrellesi. Anna sen nojata päätään poskeasi vasten; niin se viihtyy paremmin. Astu sitte ihan hiljaa meidän rappusissa, kuuletko, ett'et herätä herraa. Ja jos se kissa raukka naukuu tai myrisee, niin silitä hiljaa sen selkää, kun tulet meidän pihaan, ja puhele sille ystävällisesti, ymmärrätkö? Porstuan ovi kyllä on siiloin raollaan eikä mikään muu ovi koko talossa ole lukossa. Hyvästi, kunnon poika, muista nyt vaan, mitä olen sanonut."
Samassa veti hän hiljaa porstuan oven kiinni, kun pikku sankarimme jo oli pujahtanut ulos ja nyt kevein mielin riensi odottelevien kumppaniensa luo.
Iloinen hälinä tervehti pikku rummuttajaamme hänen astuessaan kokoushuoneesen ja ottaessaan taskustansa kellotapulin avaimen, ja ilo kasvoi riemuksi, kun hän kertoi tien olevan ihan auki herra Gyllendegin huoneesen. Heti ryhdyttiin kaikkien taisteluasiain järjestykseen. Kenraali ynnä eräs toinen luotettava mies valittiin hätyyttämään itseään herra Gyllendegiä, neljä muuta kumppania laitettiin pitämään huolta soitosta ja kaikkien muiden tuli hajautua ympäri kaupunkia katujen kulmiin ja merkin kuultua lähteä liikkeelle. Kullakin oli tehtävänsä ja kaikki olivat tyytyväiset.
Ainoa, joka kulki omaa tietään ja josta muut eivät tienneet, missä hän aikoi esiytyä, oli rummuttaja. Ollen kiivas ja itsepäinen oli hän suutuksissaan hyvin pian lähtenyt koko seurasta, kun vasta ehdittiin ruveta keskustelemaan, minkä paikan hän saisi. Hän näet tahtoi kaikin tavoin päästä niiden joukkoon, joiden oli käytävä suorastaan herra Gyllendegin kimppuun; hänellä oli erityiset syynsä hyljätä kaikki muut paikat. Sentähden loukkasi häntä jo ensimäinen kohta; kun ei häntä muistettu valita kenraalin kumppaniksi, vaikka hän tunsi Gyllendegin asunnon paremmin kuin kukaan muu; eikä hän pitänytkään salassa pahastustansa.
"Olisipa hauska tietää, mihinkä minut aiotaan pistää", sanoi hän: "ei se ollenkaan olisi liiaksi, jos minä saisin lähteä herra Gyllendegin luo, koska ensiksikin olen saanut hänen tähtensä enemmän kämmenilleni kuin kukaan muu ja sitte oppinut kulkemaan hänen pihassansa, vaikka oli vaarallisempikin ohjaella askeleitansa siellä, kuin nyt voi enää sattua."
"Eihän sinulla ole muuta pukua kuin turkkinuttusi, jonka kaikki tuntevat", sanoi kenraali.
"Vai niin", vastusteli rummuttaja, "onhan minulla sarkanuttuni?"
"Niin, se on nähty vielä useammasti", jatkoi toinen, "ja sitä paitsi olet itse niin lyhyt ja pyöreä, että ken sinut vaan kerran on nähnyt, tuntee sinut heti vaikka keskellä yötä niinkuin nyt. Herra Gyllendeg arvaisi heti, kuka hänelle on kolttosen tehnyt, jos näkisi sinut ensimäisten joukossa, jotka hänen kammariinsa hyökkäävät."
"Annetaanko minun sitte päästä edes hänen porstuaansa?" kysyi rummuttaja itsepäisesti.
"Ei", vastasi kenraali jyrkästi, "sinä et saa alussa tulla koko pihaankaan; mutta", lisäsi hän ystävällisesti, "saathan mennä niiden kanssa, jotka lähtevät soittamaan; siellä on sinulla paljoa hauskempi."
"Kiitos kunniasta", vastasi sankarimme, "niin hullu minä en ole, että sinne lähtisin. Kerran ennen olen koettanut pyrkiä sinne pimeässä, se oli viime jouluaamuna, ja silloin olivat peikot ihan syödä minut. Jospa niitä olisi ollut yksi tai kaksi; mutta niitä surisi ympärilläni kuin mehiläispesässä. Yksi taisi pistääkin minua niskaan, vaikka turkin kaulus oli edessä. Sinne menkööt toiste toiset, vaan en minä."
"Mene sitte johonkin kadunkulmaan."
Siitä pikku rummuttaja todellakin pahastui; muristen jotakin, ett'ei hän ollut mikään yövartia, vaan kelpasi parempaankin, otti hän lakkinsa ja läksi, kuten jo mainittiin, suuttuneena omaa tietänsä. Jäljelle jääneistä varustautui kukin toimeensa, huolimatta sen enempää pikku rummuttajan vihoista.
Jotenkin samaan aikaan tai ehkä vähää ennen nousi herra Gyllendeg tuoliltaan, pisti rukouskirjansa hyvin hartaasti lukon taakse, lähetti Jumalalle huokauksen ja kävi levolle. Päivän tapauksista oli melkein kaikista jäänyt suloinen, jopa ylpeäkin mielihyvä hänen sydämmeensä, niin että hänen muotonsa oikein loisti tyytyväisyydestä, kun hän sängyssä istuessaan painoi päähänsä yömyssyn ja puhalsi tulen sammuksiin. Vielä kerran kävi hän ajatuksiensa siivillä koulussa ja nautti kenraalin rangaistuksesta sekä pikku rummuttajan tuskasta; vielä kerran liitelivät ajatukset riemusaatossa niiden neljänkymmenen vuoden läpi, jotka hän oli ollut paikkakunnan leipurina, kunnes ne vihdoin eksyivät pankkosetelien numeroihin, väsyivät ja hän vaipui unen helmaan. ** Mutta vielä sittekin, kuu hänen silmänsä jo olivat ummistuneet, tahtoi onni, joka jo koko päivän oli aurinkona lämmittänyt hänen elämäänsä. Se jätti hänet kaikista rikkaimman, hänen vuoteensa vieressä odottelevan unelman valtaan, ja se, yhtä rikas kuin anteliaskin, loihti hänen iloksensa esiin ihmeen, viehättävämmän ja onnellisemman, kuin hänen rohkeimmatkaan ajatuksensa olivat milloinkaan uskaltaneet luvata hänen kerran saavan nauttia ja katsella taivaan autuudessa.
Herra Gyllendeg oli seisovinaan leivintuvassansa ja odottavinaan uunillisen sahramikakkujen paistumista. Erinomaisen iloissaan oli hänen mielensä, sillä kaikki oli onnistunut erinomaisesti. Pullat olivat kohonneet, kasvaneet toista, jopa montakin vertaa suuremmiksi, ja niukka, vaalea sahrami oli paisunut niin kauniiksi keltaväriksi kuin aamuaurinko äsken noustuaan ruskonsa keskeltä. Sykkivin sydämmin luki arvokas leipuri paistumisen minuutteja, toivoen näkevänsä sen tulevan muun onnen vertaiseksi. Vihdoin tuli oikea hetki, hän veti pois uunista pellin, ja kas! joka pulla loisti kuin kulta, oli raskas kuin kulta, oli puhdasta kultaa. Hänen sydämmensä sykki; puolinaiset, hiljaiset hengähdykset ilmasivat hänen ihastustansa unen maailmassa. Hän katsahti uuniinsa, silmäillen jaloja leivoksiansa; niin pitkälti, kuin silmä kantoi, näki hän pellin toisensa vieressä, kaikki loistavina kultapullista. Häntä värähytti; hän luuli olevansa siirretty taivaasen eikä tiennyt, oliko hänellä edes setelejään mukana vai oliko unhottanut ne arkkuunsa maan päälle. Kohta kumminkin poistui sekin levottomuuden pilvi, ja kiihkeästi, kuten keveistä, katkonaisista hengähdyksistä voi aavistaa, kiiruhti hän korjaamaan suunnatonta aarrettansa; silloin tällöin vaan jotkut epäselvät "nahkiaisten ja palaneiden pullien" katkelmat merkitsivät niitä silmänräpäyksiä, joina Sanna ei kyllin joutuisasti toimittanut, mitä hän halusi.
Juuri samana hetkenä, jona herra Gyllendegin kaunis uni paraillaan kehitteli näkösälle tuota ilveilyä, lähestyi kenraali apulaisinensa hyvin varovaisesti hänen rappusiansa. Tuskallisessa odotuksessa viettivät molemmat seikkailijat ne muutamat hetket, jotka kuluivat, ennenkuin kellotapuliin lähetetyt ehtivät antaa suostutun merkin.
Vihdoin kuului kellon pamaus, sitte toinen; läppäys alkoi kaikua kaikessa synkkyydessään ja paikalla kajahti myöskin kaikissa katujen nurkissa karkeampia ja kimakampia huutoja: "Valkea on valloillaan leipuri Gyllendegin talossa!" Kenraali ja hänen kumppaninsa pujahtivat herra Gyllendegin huoneesen.
"Valkea on valloillaan!" huusivat molemmat yht'aikaa, "herätkää, hyvät ihmiset, jos täällä on ketään, herätkää toki ja joutuun ulos!"
Tämä hätäinen tulenhuuto kaikui herra Gyllendegin korviin juuri silloin, kuu hän alkoi voida käsitellä ensinnä uunista otettuja ja sentähden vähän jo jäähtyneitä leivoksia; niinpä hän tunsikin olevansa taivaassa ihan kuin kotonansa. Huuto ei siis voinutkaan herättää häntä ihan valveille, niin syvälle hän oli vaipunut autuaallisen unensa helmaan; mutta seoitti se kuitenkin unen ja käänsi hänen mielikuvituksensa mitä pimeimpien näkyjen keskelle.
Kadonneet olivat kuin taika-iskusta hänen aarteensa ja hänen autuutensa; sen sijasta, että hän juuri äsken oli ollut olevinaan taivaassa, oli hän mielestänsä nyt ainakin ihan kadotuksen partaalla.
Hän oli olevinaan suurena hapanleipänä ja makasi jo siinä kurjassa haamussa leipälapiolla uuniin sysättävänä. Ei voi kielin kertoa tuota arvon porvarin hätää. Aistimensa ja järkensä oli hänellä tallella, hän tajusi ihan selvästi turmionsa ja hänen ihmisluontonsa vastusti ankarasti paistumista, joka hänelle uhkasi tulla osaksi. Hän olisi mielellään silvaissut pään poikki Sannalta, jos olisi voinut. Hän koetti puhua hänelle hädässään, mutta kieli oli kuin kohmettunut. Sanna ei häntä kuullut eikä häntä tuntenut, vaan seisoi siinä pikkusilmäisenä ja nokinenänä kuten tavallisesti uunin edessä, leipälapio valmiina kädessä ja oikealla palvelusinnolla pistämäisillään Gyllendeg-leipää samaan uuniin, johon ennen oli niin monta ruisleipää pistänyt. Leipuri-vanhus oli ihan toivottomana. Kun hän ei voinut puhua, koetti hän edes katsoa emännöitsijäänsä milloin vihaisesti, milloin lempeästi ja rukoilevaisesti; mutta kaikki oli vaan turhaa vaivaa, sillä hän oli ihan parantumaton paatunut. Vihdoin leipuri, kun jo oli lähellä uuninsuuta ja tunsi kuumuuden kärventelevän, voitti rampuutensa ja teki niin voimakkaan pelastuskokeen, että hän todella oikein elävänä hypähti sängystänsä ja tuli seisomaan keskelle kammarinsa lattiaa.