"Nahkiainen ja palaneet pullat!" tiuskasi hän kurkun täydeltä, "aiotko paistaa minua elävänä, moinen äkäpussi?"
Tämä haaveksivainen huudahdus, jonka johtoa edellisistä unista pojat eivät millään lailla tienneet aavistaa, oli vähällä saada veren hyytymään heidän suonissansa. Mutta herra Gyllendeg itsekin alkoi herätä, lausui jonkun siunaussanan ja hapueli pimeässä sänkyänsä.
Ennenkuin vanhus ehti selvitä ihan virkeäksi, rohkasihe kenraali uudestaan ja lausui toistamiseen hätähuudon aivan herra Gyllendegin korvaan. Niinkuin pelkuri merimies, joka hätäytyneenä on ohjaellut venettään myrskyssä, menettää tavattoman suuren aallon tullessa kaiken järkensä ja peräsin irtoaa hänen kädestään, niin lannistui ja uupui nyt herra Gyllendegin järki kokonansa ja arvokas leipuri jätti muhkean laivansa aivan tuulen ja aaltojen varaan.
"Hyvät ihmiset", sanoi hän nöyrästi ja rukoilevaisesti, "auttakaa minua, ett'en pala elävänä. Älkää minua tappako älkääkä ryöstäkö sitä vähäistä, mitä olen saanut säästetyksi, minä vaivainen raukka. Herra varjele, mitenkä saisin korjatuksi sen hiivatilkkasen, jota Sanna eilisen päivän juoksenteli kerjäämässä? Hyvät ystävät, en minä näe teitä, mutta tunnen hyvän aikeenne. Mitä on minun tekeminen? Älkää hyljätkö minua hädän hetkenä. Herra varjele, palaako minun taloni?"
"Älkää tuhlatko aikaa turhilla loruilla, herra Gyllendeg", huusi kenraali, "vaan ottakaa tohvelit jalkaanne ja peite ympärillenne ja tulkaa pois, sillä minuuttikin on tässä ihmishengen arvoinen."
"Niin, niin, hyvät ystävät", vastasi herra Gyllendeg, pysyen liikahtamatta paikoillaan, "minuutti on tässä ihmishengen arvoinen, mutta mistäpä minä saisin tohvelit ja peitteen, köyhä vaivainen? Maantielle minä joudun, kerjuusauva on lopuksi ainoa turvani."
Maa ja taivas olisivat saattaneet kukistua eikä herra Gyllendeg kuitenkaan olisi liikahtanut paikastansa, jossa seisoi, jos hänet vaan olisi jätetty oman älynsä varaan. Mutta hänen molemmat kiusaajansa, joilla ei ollut tarkoituksena antaa hänen uneksia pois peljästyksensä lämpimän kammarin rauhassa, tempasivat peitteen hänen sängystään ja käärivät sen mitenkuten hänen ympärillensä, sovittelivat vaivalla, vaikka kuitenkin kiireesti sukat ja tohvelit hänelle jalkaan ja komensivat: Eespäin, mars! Nyt oli herra Gyllendegin seuraaminen heitä ja pelastuminen. Arvokas leipuri antoi kuin uhrikaritsa toisten taluttaa pois; kohta ehti hän kylmään porstuaan jotenkin yhtä kurjassa tilassa kuin vähää ennen ollessaan Sannan leipälapiolla joutumaisillaan kuumaan uuniin.
Ensimäinen kylmä puhallus, joka tuli avatusta ovesta vastaan, näytti hetkiseksi herättävän hänen ajatusvoimansa. Ainakin johtui hänelle taas mieleen, vieläpä selvemmin kuin edellisellä kerralla, että hänen olisi pelastettava jotain muutakin kuin vaan itsensä; mutta nyt kiintyivät hänen ajatuksensa kuin äskenkin samaan esineesen, jonka hankkimisesta hänellä edellisenä päivänä oli ollut niin paljo harmia.
"Malttakaas, hyvät ystävät", sanoi hän koettaen päästä eroon saattajistaan, "minun täytyy pikimmältään pistäytyä Sannan luona."
"Mitä teillä siellä on tekemistä?" kysyi kenraali.
"Käyn kysymässä", vastasi herra Gyllendeg, "mihinkä hän tyhmyydessään on pistänyt piiloon hiivatilkkasen, jonka eilen kävi kerjäämässä. Katsokaas, hyvät ystävät, jos se palaa, ei minun köyhän vaivaisen leipomisestani huomenna tule mitään."
"Älkää hullutelko, herra Gyllendeg", sanoi kenraali, "jättäkää nyt leipomiset sikseen; huomenna teillä ei ole leivintupaa eikä uunia; kaikki on silloin porona."
"Kaikki porona, Jumala paratkoon!" virkkoi herra Gyllendeg vaipuen takaisin tylsämielisyyteensä, eikä häntä siitä saanut heräämään Sannan vaikeroiminen, joka, kissa kummassakin kainalossa, kiiruhti esiin kyökistä, ei kellonläppäys eikä kadulta kuuluva koulupoikien melu. Hän kulki kuin lapsi edelleen, mihin häntä vietiin, vetäen vaan peitettä ylemmäksi korvillensa sekä kylmän tähden että päästäkseen näkemästä kurjuutta, jota hänen seuraajansa lakkaamatta saarnasivat hänelle korvaan. Niin ehdittiin leipuri-vanhuksen kanssa kadulle asti.
Joistakuista ikkunoista alkoi jo tuikkaa valoa, läppäys lakkasi, kärrinpyörien jyrinää ja hevosten jalkain kopinaa kuului harventuvien huutojen seasta ja ihmisiä kokoutui joukottain herra Gyllendegin talon pihalle.
Herra Gyllendeg seisattui ja veti henkeä.
"Varjele minua köyhää vaivaista", sanoi hän, "tämmöinen kulku tukehuttaa minut kokonaan. Nahkiainen ja palaneet pullat! Miksi vedetään minua ulos keskellä yötä? Mitä on tapahtunut? Mitä täällä ajellaan ja huudellaan? Onko valkea valloillaan, koska rumpu pärisee?"
"Selvitkää nyt jo järkeenne, herra Gyllendeg, ja ymmärtäkää nyt toki, että teidän talonne palaa kaiken kaikkinensa", sanoi kenraali, alkaen vähin peljätä arvokkaan leipuri-vanhuksen tulleen hulluksi; "henkeänne pelastaaksennehan teidän täytyi lähteä ulos huoneistanne, ettekö sitä enää muista?"
Ne sanat muistuttivat taas herra Gyllendegille mieleen, mitä oli tapahtunut; hän tyyntyi ja kuunteli rummun ääntä, joka likeni likenemistään.
Ei koskaan ollut kaupungin rummun ääni kuulunut hänestä niin sortuneelta eikä heikolta kuin nyt. Se häntä suretti enemmän kuin koko tulipalo; ainakin selvisi hänessä se ajatus nyt paremmin kuin mikään sitä ennen että korkeampi voima oli vihassaan nyt päättänyt rangaista kaupunkia ja sentähden ottanut rummulta pois voiman kutsua kansaa kokoon. "Ei kellon soittoa", sanoi hän sentähden murheellisen nöyrästi, "eikä hätärumpua; ihmiset nukkuvat, ja meidän kaupunki-parkamme palaa poroksi. Herran viha meitä kurittaa, sanon minä. Kuulkaahan, mitenkä on rummun laita! Ennen tärisivät ikkunat ja seinät, milloin se oli liikkeellä! nyt kuuluu siltä, kuin kylvettäisiin vaan herneitä sen nahkalle!"
"Tulkaa, herra Gyllendeg," sanoi kenraali melkein säälien vanhusta, mutta huolimatta kumminkaan jättää kujettansa keskentekoiseksi, "tulkaa, minä vien teidät naapurinne rehtorin luo; hän ei luultavasti voi olla ottamatta teitä suojaansa."
Mutta herra Gyllendegin onnettomuus soi nyt yksisävelisenä äänenä hänen korviinsa eikä enää kiusannut häntä kaikenlaisten soittimien sekamelskana. Hänen tunteensa oli sentähden käsittänyt yhä useampia sävellajeja, sulanut suruksi ja puhjennut, kyyneltulvaksi. "Katosta", vastasi hän, "kyllä minulle suo naapurini, hyvät ihmiset; mutta miten kauan hänellä itselläänkään on kattoa päänsä päällä? Ja nyt, hyvät pelastajat, jääkää hyvästi! Kiitos ja kunnia avustanne. Nyt en sitä enää tarvitse; minä menen rehtorin luo, alkaa jo tuntua kylmältä. Jos tahdotte käydä huomenna puodissani, niin annan teille tuoretta leipää vaivastanne, jos vaan Sanna on saanut korjatuksi sen hiivatilkk — — Oh, mitäpä loruelenkaan, köyhä vaivainen! Jääkää hyvästi!" Niin sanoen päästi hän kätensä peitteestä, tarttui sylin kenraaliin, suuteli häntä ääneensä itkien ja meni hiljaa rehtorin pihalle.
Kenraali kiiruhti pyyhkimään pois huuliltaan hänen suutelonsa ja seisoi hetkisen hämmästyneenä vanhuksen päättäväisyydestä. Oliko hänen nyt seurattava edelleen leipuria ja katsottava, menikö hän todellakin rehtorin luo, vai tuliko hänen pitää huolta omasta turvallisuudestaan ja lähteä käpälämäkeen; siitä ei hän vielä ollut oikein selvillä. Silloin kumminkin juuri sattui eräs tapaus, joka saattoi hänet kääntymään varovaisuuden puolelle ja jättämään kaikki muut vehkeilemiset sikseen.
Rumpu, jonka ääni herra Gyllendegistä kuului niin heikolta ja onnettomuutta ennustavalta, kulki juuri ohitse. Kummastuksekseen ja mielipahakseen näki kenraali, että sitä kantoi ja pärisytti juuri pikku rummuttajasankarimme. Tavallisessa turkkinutussaan, yhtä leveänä, kuin pitkäkin oli, ja kädet niin sukkelassa ja kiivaassa tahdissa, että olisi saattanut puhkaista rummun kalvon, kulki hän vakavasti eteenpäin katsomatta oikealle tai vasemmalle. Ainoastaan suurella vaivalla sai kenraali hänet pidätetyksi. Pikku rummuttaja ei ollut uskonut toimessansa olevan mitään vaaraa, ja vaikka hänen täytyikin myöntää, että hänet saatettaisiin tuntea, niin hän, kuten sanoi, tahtoi mielellään saada muutaman kymmenisen lisäksi kämmenilleen, jos vaan nyt oikein kokoutuisi väkeä ja tulipalo pääsisi meneilleen.
Tahallamme jätämme kertomatta leipurivanhuksen tulon koulun rehtorin luo ynnä hänen riemusaattonsa sieltä takaisin, kun hän vihdoin, kuultuansa kaiken olleenkin vaan kujetta, kulki kotiinsa ympärillään kaikki iloissaan ja riemuissaan pauhaavat kaupungin koulu- ja katupojat. Samoin jos ruvettaisiin kuvailemaan hänen käyntiänsä puodissaan, josta enin osa tavaroita oli sill'aikaa korjattu talteen, sekä hänen muita monivuotisia suuttumuksen aiheitaan, joita seurasi tämän yön tapahtumista, samoin sekin saattaisi jonkin verran loukata kunnioitusta, jota arvokas leipuri niin huolellisesti vaati omalle itsellensä.
Lisättäköön vaan, että monen vuoden kuluttua oli pikku rummuttajamme nimismiehenä eräässä kaukaisessa pitäjässä sydänmaalla. Siellä kävi häntä kerran tervehtimässä kenraali, joka silloin hänen esimiehenänsä ja maaherranansa toi entiselle ystävälleen kultametaljin palkinnoksi hänen uutteruudestaan sekä voimakkaista ja hyvin menestyneistä toimistaan, niinkuin väärän rahan tekijäin ja rosvojen kiinniottamisesta ja ilmisaamisesta niillä seuduin. Näin kertoo historiamme: kun maaherra sitte pyysi nähdäkseen entisen kumppaninsa lapsia, tuli vihdoin esiin poika, joka äitin täytyi väkisin sysätä sisään ovesta. Kyyneleet nousivat jalolle herralle silmiin, kuu näki pojan. Hän nosti sen syliinsä ja suuteli sitä, ja kun poika pujahdettuaan lattialle pakeni pois ovesta, tarttui hän ystävänsä käteen ja vakuutti, että oli ihan, kuin olisi ollut muutettuna takaisin entisiin Gyllendegin aikoihin. Hän vaan valitti, ett'ei pojalla ollut rumpua; muuten olisi yhtäläisyys ollut ihan täydellinen, Vaan samassa kuului viereisestä huoneesta nuoremman rummuttajan savikukon ääni niin kimakasti ja terävästi, että maaherra vakuutti rummunkin olevan tarpeettoman, koska yhtäläisyys muutenkin oli täydellinen.
Odotus.
Syksyn loppupuoli on meillä kyllä synkkä ja kolkko, mutta monessa paikkakunnassa se kumminkin tuopi mukanaan uusia toimia ja pyrinnöitä, jotka osaltansa vaikuttavat, että niiden seutujen asukkaat syksyä kuitenkin ikävöivät yhtä suuresti kuin mitä hyvänsä leudonpaakin vuodenaikaa ja pitävät sitä aivan yhtä tärkeänä kuin muitakin. Niin on pitkin koko rannikkoamme. Meri, tuo rantalaisen oikea pelto, antaa runsaimman satonsa vasta sitte, kun valmistunut laiho on muutamilta kivisiltä peltotilkuilta majan ympäriltä jo ammoin korjattu, ja hänen raitis elämänsä aaltojen ja tuulien keskellä alkaa vasta sitte, kun syyskuun myrskyt ajavat kalat maan rantaan, niin että verkot ja nuotat rupeavat antamaan.
Kahta vilkkaampi on silloin liike pienissä rantakaupungeissa, joiden koko olemuksen perustuksena on laivaliike, kun näet useimmissa niistä ei muita elinkeinoja harjoiteta eikä edes voidakaan harjoittaa. Suuria apajoita, joita kauppa on niistä potkinut aina kaukaisiin maihin saakka, odotellaan syksyllä takaisin milloin iloisin toivehin, milloin peljäten, mutta aina yhtä suuresti ikävöiden.
Siihen aikaan voi nähdä lihavan raatimiehen, jolla on puoli tusinaa laivoja vesillä ja toinen puoli toimeliaan järkensä veistämöllä, arvokkaasti katsahtavan ulos Suurenkadun varrella rihkamapuotinsa ovesta ja vilkasevan naapurinsa tuuliviiriä, milloin kiroillen itsepäistä pohjatuulta, milloin riemuiten soveliaasta lounattuulesta ja milloin sanoen ilon tai mielipahan sanan ohikulkevalle ystävälle. Siihen aikaan voi nähdä, miten joku köyhä merimiehen vaimo palaa pyhävaatteissaan rikkaan laivanisännän luota joko kyynelsilmin valittaen, ett'ei vieläkään ole tullut mitään tietoja laivasta, jossa hänenkin miehensä on, taikka riemuisin katsein ja kevein askelin rientäen kotiin kertomaan uteliaille lapsilleen, että jo on tullut kirje Helsingöristä ja että kohta isäkin tulee, tuoden mukanansa englantilaisia nukkeja ja rusinoita. Miehillä on merellä laivoja, tavaroita ja ystäviä, naisilla miehet, sukulaiset ja pojat. Rakkaudella, lemmellä, voitonhimolla, kaikilla niillä on jotakin huolehtimista, pelkäämistä tai toivomista; ja kun pikku kaupungissamme vielä vallitsee asukasten välillä semmoinen patriarkallinen suhde, ett'eivät kenenkän asiat ole ihan erotetut, toisten asioista ja vielä vähemmin kukaan on tietämätön tai välinpitämätön siitä, mitä toisille tapahtuu, niin voipa helposti kuvailla mielessänsä, miten paljo salaisuuksien vaihtoa, molemminpuolista pikkupalvelusta, osanottavaisuutta, surun ja ilon tunteita, sanalla sanoen, miten paljo iloisen puhelun ja naurun sekä kyynelien aihetta on noissa pienissä yhteiskunnissa tänä vuodenaikana, jolloin ihmiset muissa maanpaikoissa ja suuremmissa kaupungeissa sulkeutuvat asuntoihinsa ja elelevät itseksensä.
Olemme tässä huomauttaneet näitä yleisiä olosuhteita, johtuaksemme pieneen kertomukseen, jonka tapausten paikkana on juuri yksi noista pikkukaupungeistamme kaukana pohjoisessa; ja pyydämme lukijaa nyt katsahtamaan seuraaviin kuvauksiin.
Oli kirkas päivä lokakuun alulla. Tuuli oli kauan aikaa ollut haitallinen kotiinpäin pyrkiville laivoille, vaan yöllä kääntynyt myötäiseksi; sentähden nähtiin koko aamupuoli miehiä ja naisia joukottain kävelemässä joko saadakseen toisilta tietoja laivoista, joita odotettiin, taikka itse huomatakseen joitakuita purjeita meren seljältä. Kaupungin ainoan tarkastustornin, kellotapulin, yläkertaan nousevat portaat olivat jo monestikin notkuneet lihavien asioitsijaherrojen ja ikävästä levottomien kunnon emäntien painon alla, joista muutamia vaan uteliaisuus, toisia lämpimämmätkin harrastukset ja tärkeämmät edut houkuttelivat tuonne epämukavaan torniin kiipeämään; mutta vaikka ihmeteltiin, kiroeltiin ja tähysteltiin ahkeraan, ei kumminkaan vielä ollut huomattu yhtäkään laivaa sataman ulkopuolella.
Päivällisaika tuli ja hajoitti ihmisjoukot. Jokainen läksi kotiinsa hyvällä aterialla haihduttamaan tyytymättömyyttään ja virkistämään odotusmatkalla väsyneitä voimiansa. Yksi ainoa henkilö jäi vielä kellotapulin torniin.
Se oli nuori nainen, joka vuosi sitte oli joutunut laivan kapteenin puolisoksi. Hänet oli turvattomana tyttösenä otettu erääsen kaupungin pienenpuoliseen kauppataloon, jossa hän uutteruudellaan ja nöyryydellään talousaskareissa sekä rehellisyydellään ja taidollaan rihkamapuodissa (sillä arvokkaammatkin naiset voivat arvoansa menettämättä olla myöjinä) oli tehnyt itsensä niin tarpeelliseksi kasvatusvanhemmilleen, ett'ei hän heitä ihan ilmaisesti suututtamatta voinut noudattaa sydämmensä taipumusta ja mennä vaimoksi nuoruutensa ystävälle, joka vähää ennen oli saanut oman laivan ja päässyt itsenäiseksi mieheksi.
Semmoisista oloista oli hän mennyt naimisiin ja tuskin ehti kuukausi kulua, kun hän jo sai seurata miestänsä satamaan ja raskaalla sydämmellä erota hänestä rannalla ja jäädä katselemaan, miten hän levitti purjeensa ja läksi pitkälle matkalle.
Nyt nuori rouva istui yksin tornin avonaisen luukun vieressä, poski kättä vasten ja katse harhailevana ääretöntä meren selkää pitkin. Hän ei ollut kaunis, ei ainakaan mikään senlaatuinen kaunotar, jota moni rakastaa hempeyden ja tunteellisuuden tähden; mutta hänen vartalonsa oli nuorekas ja täyteläinen, hänen muotonsa miellyttävä ja terveennäköinen, ilman mitään semmoisen kuihtumuksen merkkejä, jota omatekoinen sairaus ja kiukkuinen heikkous vaikuttavat niin aikaisin. Hän itki, mutta kyyneleetkin, putoillessaan suurina helminä hänen poskillensa, osoittivat sen lähteen runsautta, josta ne juoksivat, ja tunteen voimaa, joka oli niiden alkusyynä. Moneen kuukauteen ei hän ollut saanut mitään tietoa miehestänsä, niin että huhu jo kertoi hänen kaikkinensa joutuneen haaksirikkoon.
Ja häntä nyt kuitenkin rouvan silmä etsi, katsellen kauas sinertävää avaruutta kohti, ei niinkuin hän olisi odotellut huomaavansa ikävällä kaivatun purjeet; vaan ikäänkuin olisi hän tahtonut rakkauden kaiholla viehättää hänen laivaansa pois niiltä kareilta, joihin hän pelkäsi sen murtuneen. Suru ja kaipaus ja välistä aina joku toivon kipinä vaihtelivat hänen sydämmessänsä.
"Miksikä", ajatteli hän, "täällä viivyn? Mitä minä voisin nähdä, kun en voi olla itkemättä. Ja vaikkapa silmäni olisivat kirkkaatkin, eihän sieltä tule mitään laivaa, koskapahan eivät kiikareillakaan mitään nähneet, ja vaikkapa sieltä joku tulisikin, eihän se kumminkaan ole hänen laivansa. Kapteeni Styreä odotetaan, ja kapteeni Märsiä odotetaan; kaikki puhuivat heistä ja tähystelivät heitä; ei kukaan maininnut häntä, jota minä odotan, vaikka hänen olisi pitänyt tulla paljoa ennen noita toisia. Ja kuitenkin tulen vielä tänne ylös, jossa jok'ainoa näyttää pelkäävän katsahtaakin minuun tai kuulla sanankaan minulta. Ja jos kuitenkin kysäsen joltakulta, niin puhuu hänen raskas äänensä selvää kieltä, vaikka iloinen muoto on sanovinaan ihan toista. Jospa voisin salata, että välistä vielä yhä toivon; mutta se on mahdotonta. Kaikkihan sen näkevät, kun huomaavat minun istuvan täällä. Mutta miksikä häpeäisin toivoa; toivotaanhan yksin kuolinvuoteellakin. Ehkä on myrsky ajanut hänet Norjan satamiin ja hän saanut viipyä siellä viikkokausia, koska ne kuuluvat olevan niin pahat päästä ulos. Jospa kuitenkin joku vielä tulisi kilkanneen tänne, ehkä vähitellen rupeaisi purjeita näkymään!"
Niin ajatteli hän, ja hänen viimeinen toiveensa ilmasi syyn, mikä häntä etenkin sai viipymään siellä ylhäällä. Hän näet toivoi eikä lakannut odottamasta, että uteliaisuus vielä toisi jonkun torniin niiden lisäksi, jotka siellä jo olivat käyneet, ja että kiikarilla-katsoja voisi paremmin nähdä ja kertoa hänelle, mitä merellä liikkui.
Se toivo ei kumminkaan toteutunut; yksinään surunsa ja kaipauksensa kanssa näki hän pitkän hetken täytyvän toisensa perästä. Kello löi kaksi, eikä ketään vielä tullut. "Tuuli", sanoi hän hiljaa itsekseen, "on kuitenkin ollut myötäinen ja hyvä koko ajan, ja paljaskin silmä voisi nyt ehkä jo huomata laivan, joka pari tuntia sitte oli kaukana. Eikähän näet näy edes yhtään lastakaan tuolla kadulla, että voisin kutsua sen tänne ylös. Kas! Tuollahan tulee joku satamasta päin."
Niin sanoen otti hän nenäliinansa ja pyyhki kuiviksi silmänsä sekä valmistautui huutamaan tulijalle, jos se oli joku, ketä hän saattoi vaivata pyynnöllään ja kutsua ylös muutamiksi minuuteiksi.
Herra Flygerman, se oli astujan nimi, tuli nyt vihdoinkin ulkoa väylältä, jossa hän oli koko aamupäivän viipynyt tekemässä jollekin ystävällensä huviveneen piirustusta erään kiitetyn pikapurjehtijan mukaan, joka vähän ennen oli laitettu kuntoon ja koetettu. Hänellä oli paperikääry kainalossa ja kyynäräkeppi kädessä ja kiirein askelin riensi hän kaupunkiin päin. Herra Flygerman oli noita jo ijäkkäitä vanhoja poikia, joiden ulkomuotoon vuodet eivät vaikuta; vaikka hän jo oli viidennelläkymmenellä, ei häntä ulkonäöstään arvaten olisi luullut kolmeakymmentä vuotta vanhemmaksi.
Kaikenlaiset käytöllisimmät toimet olivat pitäneet hänet nuorena ja ripeänä: hänellä niistä ei ollut todellisia huolia eikä ponnistuksia eivätkä ne myöskään antaneet hänen toimettomuuteen menehtyä. Hänellä ei ollut paljoa tarpeita, saattoi hyvin sanoa hänellä olevan kylliksi, mitä yksinkertaiseen elämään tarvitsi, jos vaan hän sai hankituksi kylliksi puuhaamista ja valittelemista. Pienoisesta tervan ja potaskan kaupasta sai hän toimeentulonsa ja myöskin, kuten hänellä itsellään oli tapana vakuutella, tavattoman paljon tekemistä; mutta kun huokauksien ja vaivojen tuloa, jonka ehkä jollakin lailla sai haalituksi mitättömästä kaupastansa, ei mitenkään riittänyt hänen jokapäiväisiksi tarpeiksensa, oli jokin ystävällinen aisti ohjannut tai oikeammin sanoen pakottanut häntä etsimään puutteen korvausta toisten asiain toimittelemisesta.
Se sivuammatti — sillä miksipä muuksi sitä juuri voisi sanoa, vaikka siitä tosin ei lähtenyt leipää eikä rahaa — tuotti hänelle niin runsaasti juoksua ja puuhaa, valittelemista ja hikoilemista, että ne monesti tekivät ruokahalun varsin liialliseksikin. Herra Flygerman ei ollut mikään stoalainen eikä filosoofi, mutta monesti hän kuitenkin tunsi luonnollista inhoa moista oman palvelusintonsa orjuuttaa kohtaan.
Ja sillä menninkäisellä oli vielä liittolainenkin, joten ne yhdessä tulivat kahta vertaa pelottavammiksi ja voimallisiksi, ja se liittolainen oli Flygermanin luonnonomainen hyväntahtoisuus. Melkein aina joutui hän tappiolle taistelussa jompaakumpaa niistä tai molempia vastaan, ja se voimaton ponnistelu muuttui joka kerran kärsimättömäksi nurinaksi niitä vastaan, jotka olivat panneet ne liikkeelle. Niinpä hän päivänsä alkoi puuhia ja tyytymättömyyttä janoten, ja tarttui kiinni kauppa-asioihinsa, puristellakseen niistä niitä, minkä verran suinkin voi. Kun ne asiat oli selvitetty, saattoi sanoa Flygermanin ehtineen niistä saada niukan aamiaisen. Sitte hän läksi ystäviensä luo haaliaksensa heidän asioistaan kokoon päivällisen, ja se tuli aina paljoa runsaammaksi kuin aamiainen. Sitte olisi hän mielellään vähän levähtänyt; mutta nyt tavallisesti tulivat vuorostaan hänen ystävänsä ja sulloivat välipalaksi hänet ihan täyteen asioita ja tekemisiä, jotka hän oman hyväntahtoisuutensa pakosta sai pitää hyvänänsä, vaikka palvelusinto jo sitä ennen olisikin saanut kylliksensä.
Ja koko ajan oli hän tietämättänsä kapinassa sekä tuota janoansa että niitä vastaan, jotka sitä sammuttivat, koska ne kumpikaan eivät suoneet hänelle yhtään lepoa eikä rauhaa. Kumminkin kaikkine nurisemisineen oli hän perinpohjin hyväntahtoisen ja kärsiväisen luontonsa tähden yleensä rakastettu. Ehkäpä hänen ominaisuutensa olisivat vähän tasoittuneet, jos hän olisi saanut naineeksi mieheksi; mutta nuorempana ei hän ollut joutanut semmoisia ajattelemaan, ja nyt hän alkoi jo katsoa naisia hyvin ahdasluonteisiksi, asioitsemisiin kelpaamattomiksi, ainakin niin suuressa määrässä, ett'eivät ne ansainneet mitään todellista huomiota.
Tämä omituinen mies, yksi noita monia eriskummaisia luonteita, joita varsinkin pikkukaupungeissa kasvaa, tuli nyt hyvää vauhtia pitkin kivistä tietä toivoen ja ikävöiden tavallista oikeaa päivällistänsä, jonka — jos seuraamme hänen omia ajatuksiansa — "muut saivat nauttia, milloin tahtoivat, vaan hänellä yksin ei koskaan ollut siihen aikaa, ennenkuin ehti tulla kylläiseksi pelkistä puuhista". Silloin juuri, kun sai tämän katkeran-suloisen valituksen valmiiksi sydämmessänsä, lähestyi hän kellotapulia, jonka ohitse tie kävi, ja kuuli samassa nimeänsä kahdesti huudettavan ikäänkuin taivaasta. "Herra Flygerman", sanoi ääni, "herra Flygerman, katsokaas tänne!"
Jos olisi yhtä monta nuolta kuin sanaa nyt suhissut herra Flygermanin korvien ohitse, ei hän olisi pahemmin hämmästynyt. Hän aavisti heti jotakin uutta työtä ja katsahti peljästyneenä ylös, ikäänkuin olisi luullut saavansa kaikki taivaan asiat niskoillensa, jolla jo kylliksi oli kestämistä maankin asioista. Olisipa voinut luulla, että semmoinen mies, kuin herra Flygerman ihan itsenäisessä asemassaan, olisi saattanut aivan tyynesti odottaa mitä pyyntöä hyvänsä, sillä olihan hänellä ihan täysi valta olla suostumatta siihen, jos huomasi sen liian raskaaksi. Mutta hänpä himmeästi tunsi oman heikkoutensa sillä alalla ja kykenemättömyytensä pelastumaan jonkin tehtäväksi annetun toimen lumopiiristä, ja sentähden hän sekä hämmästyi että joutui melkein toivottomuuteen.
Hän katseli ylöspäin ja huomasi viimein pään, joka kurkisteli alas kellotapulin luukusta, sekä käden, joka viittomalla kutsui häntä ylös. Heti havaittuansa, että hänellä nyt oli tekemistä naisen kanssa, muuttui hänen ryhtinsä turvallisemmaksi, ja jotenkin mahdikkaalla ja välinpitämättömällä äänellä sekä samalla pari kertaa viitaten paperikääryllään huusi hän: "Ei ole aikaa, ei ole aikaa!"
Sitte kokosi hän kaiken mielenlujuutensa, niin hyvin kuin voi, ja läksi astumaan jyrkästi päättäen olla huolimatta kauniin rouvan rukoilevasta huudosta enempää kuin kirkon katolla raakkuvasta variksesta. Mutta hänen palvelusintonsa oli nyt kerran herätetty, hän alkoi tuntea pieniä pistoja tuolta kiusanhengeltään, ja ennenkuin hän vielä ehti kellotapulin oven ja portaiden ohi, ahdisti se häntä niin, ett'ei hänellä enää ollut mitään toivoa vastustuksen menestymisestä.
Huomattuansa, mihin päin nyt rupesi tie käymään, joutui hän raivoihinsa, ja siinä suloisessa liekkumassa, että vieläkin sai lisätä tyytymättömyyttänsä, alkoi hän kiivetä kellotapulin portaita niin kiireesti, että oli ihan hengästyksissään, ennenkuin ylös pääsi.
"Mikä täällä hätänä?" sanoi hän kiivaasti ja katkonaisesti, kun näki ja tunsi ylhäällä olevan tuttumme, "mitä tahdotte, serkku Storm?"
Nuori rouva huomasi hänen kiivautensa ja syystä kyllä arvasi itsensä sen syyksi; niinpä alkoi hän pyydellä anteeksi: "Suokaa anteeksi, hyvä serkku Flygerman, että minä vaivaan teitä; mutta kenenkäpä muun puoleen olisin täällä levottomuudessani voinut kääntyä." — — —
"Se on lemmon hyvin", keskeytti herra Flygerman heti entisellä kiivaudella puheen. "Mutta minä sanon, että minullakin on tarpeeni ja tarvitsen toisten ihmisten apua, ja kenenkä puoleen minä voin kääntyä? Kuka minua auttaa edes senkään vertaa, että söisi minun edestäni, vaikka minä kuinka paljon hyvänsä tekisin toisten edestä? Toden totta", ja nyt kunnon Flygermanille oli vähällä nousta kyyneleet silmiin, "minä en tänäpänä ole ehtinyt maistaa suuruksen murua, paitsi ryypyn Kryddströmillä ja palasen juustoa vanhan raatimiehen luona ja pari kolme puolen pennin rinkilää, jotka juoksujalkaan kävin ottamassa leipurin pöydältä satamaan mennessäni. Muuta ei minulla ole ollut aikaa syödä koko päivänä, ja nyt luulin salaa edes saavani neljännestunnin rauhan syödäkseni päivällistä; mutta ainahan vaan on kuten tavallisesti: asetu aisoihin, kyllä kuorman panijoita on."
"Kuinka voittekaan", sanoi nuori rouva suruisesti nuhdellen, "pitää niin tarkkaa lukua muutamista askelista, kun niillä saatatte toisille tehdä suuren palveluksen. Autattehan niin monta muuta ihmistä asioissa, joita he itse saattaisivat toimittaa, ja suututte kuitenkin näin vähästä minuun. Jos itse näkisin paremmin, kun näen, ja jos osaisin erottaa, pilvikö vai laiva tuolta mereltä pilkuttaa, niin en suinkaan pyytäisi ketään väsyttämään silmäänsä sinne katsomalla."
Herra Flygerman tunsi tuossa tavallaan saaneensa nenälleen, ja käänsi suuttumuksensa toiselle uralle.
"Muuten", sanoi hän, "en minä tiedäkään, mitä naisilla on täällä ylhäällä tekemistä. Juurikuin he mitään ymmärtäisivät tai mitään tekisivät. Jos Hietaniemen kalastajain pojat laskisivat ilmaan paperileijan, niin voisipa, siitä olen varma, kelle hyvänsä kaupungin rouvalle uskotella, että he muka näkevät miestensä suuret laivat laskevan maata kohti täysin purjein ja liehuva lippu perässä. Semmoiset ne naiset ovat; mutta koetapas heitä itseään saada sitä uskomaan! Ei, siitä ei tule mitään, heidän pitää itsensä olla kaikkialla mukana ja nähdä kaikki; muuten ei, lempovieköön, maailma muka pysy maailmana enää päivääkään. Mutta minulla on kiire enkä jouda kuluttamaan aikaa joutavilla loruilla. — Antakaa tänne kiikari!"
"Ei minulla ole kiikaria", sanoi nuori rouva-parka hämillänsä; "mutta siitä on jo lähes kolme tuntia, kun täällä viimeksi oli kiikari, niin että kyllä olisi mahdollista, että nyt jo voisi nähdä laivan paljainkin silmin."
Herra Flygerman rauhoittui ihan nähtävästi, kun nyt oli saavinaan ilmeisemmän tyhmyyden moitiskellaksensa. Hänen muodossansa muuttui pilvinen kärsimättömyys riemuitsevaksi tyytyväisyydeksi, ja hänen äänensä, josta siihen asti oli kaikunut kiukkua ja valitusta sekaisin, muuttui nyt kerrassaan pilkkaavaksi ja ivaavaksi.
"Niin, niin", sanoi hän, "mahdollista kyllä, että nyt jo voi nähdä laivoja paljain silmin, serkku Storm; varsinkin jos katson satamaan päin, niin näen heti Kryddströmin kuunarihylyn ja Jakobsonin Jakobinan mastit, joka viime viikolla tuli kotiin, ja suuren joukon jahteja ja sluuppeja satamapuotien luona — ha-ha-ha! Onhan siinä kylliksi laivoja, serkku Storm."
"Älkää sinnepäin katsoko", sanoi rouva suruisesti ja rukoilevaisesti; "katsokaa tästä toisesta luukusta merelle päin, jonne minäkin katson!"
"Miksikä en katsoisi", jatkoi herra Flygerman ivaansa yhtä autuaallisena, "malttakaahan vaan vähän, hyvä serkku, niin saatte heti kuulla, mitä sieltä näkyy paljaasen silmään. Ensiksikin näen kapteeni Styren viiritangon, joka on melkein laivan mastin korkuinen, sitte kaksi pienempää mastia, jotka ovat pystyssä raatimies Visen tallinseinää vasten ja joita välistä käytetään aisoina, sitte näen nahkuri Barkin kylttikepin, jonka nenässä on suuri vasikannahka purjeena; — kerronko, mitä muuta vielä näen kiikaritta, vai riittääkö jo?"
Tämän mieltä ylentävän puheen aikana, joka kevättulvan tavalla kuohui esiin herra Flygermanin paisuvasta ilon lähteestä, oli nuori rouva purskahtanut itkuun. Kun Flygerman siis katsahti häneen, nähdäkseen terävän pilkkansa vaikutukset ja ylhäisesti iloitakseen niistä, huomasikin hän sen koskeneen kovemmin, kuin oli toivonut, ja tunsi nyt mielessään melkein samaa kuin kukun-pelaaja, joka heikolle naapurilleen on antanut husu-iskun, vaan vihdoin huomaa itse saavansa olla osallisena hänen tappiossaan. Hänen paisuva mielensä kutistui kokoon kuin haljennut ilmarakko, ja hänen hyväntahtoinen sydämmensä pehmeni kuin vaha rouvan kyynelistä. Hän alkoi häntä lohduttaa ja korjata vikaansa, seoitellen kehoituksia ja anteeksipyyntöjä puheesen, joka kyllä oli paljoa lempeämpi, mutta ei yhtään hitaampi eikä sujumattomampi kuin edellinen iva.
"Mitä nyt", sanoi hän, "mitä itkette, serkku Storm? Älkää semmoisista joutavista huoliko; eihän tarkoitus ollut niin paha, kuin kuului. Kukapa voisi kieltää, että toki on vähän kummallista kutsua ihmisiä ylös kellotapuliin tähystelemään laivoja, kun ei ole kiikaria. Mutta mitä ei ole, voi saada. Pitäneepä minun nyt vielä, vaikka minulla onkin nälkä, mennä vanhan raatimiehen luo ja pyytää häntä tulemaan tänne suuren pitkäsilmänsä kanssa, jonka minä itse eilen ukolle kiertelin irti ja puhdistin. Ja mitä Stormiin tulee, niin loruttakoonpa kuinka paljon hyvänsä, että hän on meren pohjassa; mutta minulla on hänestä omat ajatukseni, että hän on Norjassa ja tanssii paraillaan norjalaistyttöjen kanssa. Kuinkas Styren oli tässä muutamana vuonna? Hän oli poissa seitsemäntoista viikkoa, eikä kukaan tiennyt, oliko hän hukkunut vai paennut omille teillensä, ja kotiin tuli hän kuitenkin; paraiten sen minä itse tiedän, kun olen saanut niin paljon juoksennella hänen tähtensä ja koko viime kevään riidellä sen laiskurin purjeenompelijan kanssa, saadakseni valmiiksi hänen uudet purjeensa."
Tämän lohdutuspuheen loppu haihtui vanhan kellotapulin portaiden sekaan, kun näet lohduttaja riensi alas taaskin hikoilemaan ja kärsimään vielä hetkisen nälkää uudessa puuhassa, jonka hän itse hankki.
Niin sukkela oli herra Flygerman liikkeissään, kun kerran pääsi kululle, ett'ei rouva ehtinyt lukea montakaan murheen minuuttia, ennenkuin uudestaan kuuli hänen äänensä tornin alemmista kerroksista.
"Jo nyt olen kaksi vuotta kiusannut pormestaria ja raatimehiä", kuului hän sanovan jollekin, joka oli hänellä kumppanina, "ja pyytänyt heitä teettämään uudet portaat kellotapuliin, ja olen hyvän asian tähden luvannut itse ihan maksutta katsoa työn perään, mutta tähän asti ei ole vielä mitään tehty, eikä sitä tehdä täst'edeskään, ennenkuin joku katkasee kätensä ja jalkansa näillä kurjilla puupuikoilla."
"Älä hätiköi, Flygerman", kuului toinen vastaavan, "äläkä lyö kiikaria niin kovasti portaihin joka kerran, kun niihin tartut käsin, niin et turmele itseäsi etkä sitä. Jo minä olen viisikymmentä vuotta kulkenut näitä portaita ja säilyttänyt sekä jalkani että käteni aina tähän päivään asti, Jumalan kiitos!"
"Se on perhanan hyvä", huomautti herra Flygerman, "sitä suurempi syy on katsoa niitä jo aikansa palvelleiksi ja hankkia uudet sijaan. Mutta samahan se minusta on, minulla on kylliksi tekemistä ennestäänkin ja tahdon mielelläni päästä kaikista sivutöistä."
Niin sanoessaan oli hän ylhäällä tornissa. Hän asettui heti yhden luukun luo, veti kiikarin pitkäksi, asetti sen silmälleen ja alkoi, otsa rypyissä, huulet pitkällä, tähystellä yli näköpiirin.
Hänen kumppaninsa ehti ylös vähäistä myöhemmin. Hän ei ollut kukaan muu kuin nuoren rouvan entinen kasvatusisä, ja hänen vastauksestaan rouvan tervehdykseen näkyi samaa kylmyyttä ja tyytymättömyyttä, kuin rouva oli jo tottunut hänessä huomaamaan aina siitä asti, kun hän vastoin kasvatusisän tahtoa valitsi hänen vanhoista karttuunihuiveistaan, punaisista huopalakeistaan ja savipiipuistaan huolen pitämisen sijaan nuoren ja ripeän puolison.
Tämä rouvan entinen kasvatusisä oli lyhyt ja lihava ukko, muodoltaan juro ja totinen, joita ominaisuuksia kuitenkin nyt vähän lievensi mieltymys yhteiskunnalliseen asemaansa, joka häntä lähinnä kirkkoa oli elämässään enimmin tyydyttänyt. Hänessä oli melkoinen mitta luonnollista ylpeyttä ja sen ohella varsin luja välinpitämättömyys kaikesta, mitä kaupungissa pidettiin suurena ja mainiona, pormestarista aina kengänpaikkuriin asti, paitsi sitä ainoata ylevyyttä, että hän voi nopeasti ja erehtymättömästi keksiä ja tuntea satamaan tulevat laivat. Hän harjoitti kauppaa, vaan nukkui rihkamapuodissaan: hän oli raatimies, mutta oli vaiti raastuvassa; kellotapulissa vaan hän oli ja tahtoi olla erehtymätön ennustaja.
Niinkuin ijäkäs metsäkoira tyynesti antaa penikan nuuskia pensastossa ja odottelee sen haukkumista, niin nyt vanhus seisoi vakavana odotellen, mitä hyvää läksisi herra Flygermanin kiihkeistä tutkimuksista, ja hänpä — jatkaaksemme tuota epäkohteliasta vertausta — kiihkossaan haukahtikin liian aikaisin.
"Minulla on omat ajatukseni tuosta laivasta", sanoi hän ja oli taas vaiti salamyhkäisen näköisenä, niinkuin hänellä oli tapana aina tehdä pieniä salaisuuksiansa tärkeämmiksi.
"Laivastako? Herran tähden, sanokaa, onko siellä laiva tulemassa!" huudahti nuori rouva ja hypähti ylös istuimeltaan.
"Hm!" vastasi Flygerman, näytti hyvin mahdikkaalta ja tähysteli vaan tähystelemistään.
"Päästä suustasi, mitä tiedät", sanoi vanha herra, "ja anna minulle kiikari!"
Rouva oli kuin tulisilla hiilillä; herra Flygerman yksin pysyi järkähtämättömänä. "Purjehtii ihan kohti kiikaria", mutisi hän itsekseen — "suurenlainen laiva — valkoiset purjeet — Märsillä oli tummat — Styrellä uudet, tummat — olen niiden tähden astuskellut väsyksiin asti — hm!" ja samalla ojensi hän kiikarin vanhukselle. "Ihan nahkuri Barkin kyltin ohitse suorastaan merellä, katsokaa sinne!"
Kellotapulin kuningas asettui valtaistuimelleen luukun viereen, ja iloinen, enemmin sahaamisen kuin naurun kaltainen remahdus seurasi heti, kun hän vaan katsahti merelle.
"Suurenlainen laiva", sanoi hän, koettaen puhua herra Flygermanin tapaan — "valkoiset purjeet — niinpä niin, niin kauan kun päivä paistaa harmaille laudoille, niin; paha vaan, että se laiva on karilla, veli Flygerman, eikä pääse hievahtamaankaan."
"Herran tähden, sanokaa toki, mikä laiva!" kysyi rouva.
"Majakka vaan, majakka, sisko!" vastasi ukko hyvin lyhyesti.
Rouva-parka katsahti suruisesti ja tyytymättömästi herra Flygermaniin, jonka liian aikaiset keksinnöt olivat herättäneet hänen sydämmessänsä toivon, ja se nyt yhtä sukkelasti haihtui. Flygerman puolestaan koetti pelastaa kukistettua arvoaan vielä sen kuolin taistelussakin vastustajarivien taakse, joista kumminkin ainoastaan sanat "perhanan hyvä" vanhoina, kokeneina sotilaina ryntäsivät esiin, vaan muut musertuivat hampaiden välissä korppukuormien sekaan, jota muonaa hän ei ollut viime matkallaan unhottanut hankkimatta itselleen ja joita hän juuri oli hyvällä ruokahalulla hienontelemassa.
Vanhus oli tältä välin varmalla silmällään katsahtanut meren ylitse huomaamatta edes laivan vilahdustakaan. Jo aikoi hän työntää kokoon kiikarinsa, vaan silloin ihan äkkiarvaamatta näki paljain silmin suuren laivan, joka täysin purjein juuri tuli korkean ja metsäisen niemen takaa ja kääntyi paraassa vauhdissa satamaa kohti. Se odottamaton näky sai ukon ihan intoihinsa. Hän alkoi hengittää kovemmin, kasvot pullistuivat; vanhus vedälti kiikarin jälleen auki, asetti sen silmänsä eteen ja virkkoi:
"Ah, sinä vekkuli, sinä veitikka! Vai pääsit huomaamattani tämän kerran. Vaikkapa olisit kolmen peninkulman päässä merellä, niin totta ollen sinut yhtä kaikki tuntisin jo kerskailusta ja tuosta muhkeilemisesta, ell'en muusta. Kellekä nyt noin kunniaa osoitat? — Ja kanuunanlukutkin on maalauttanut lahoon runkoonsa ja suurentanut purjeita ja kaikki kaunistellut lipuilla. Ikäänkuin ei vähemmällä ehtisi vaimonsa lue, tuo paksu sokuritynnyri! Jumala hänelle anteeksi suokoon!"
"Kuka se on?" kysyivät hänen molemmat kumppaninsa yht'aikaa.
"Märsi, vanha narri, Märsi. Jos Flygerman ei olisi eilen turmellut kiikariani, kun välttämättä tahtoi puhdistaa lasit, niin tuntisinpa jo ukonkin kannelta, niin lähellä se on. Mutta nyt soudamme ulommaksi satamaan hänelle vastaan, ja joku poikkeaa tiellä kutsumaan hänen eukkoansa mukaan, ja sinä, sisko", — sanoi hän seisoalleen nousten ja nuoren rouvan puoleen kääntyen — "tulet myöskin, niin ehkäpä saat kuulla jonkun sanan Stormista, jos hän vielä on vesien päällä. Niin, niin, kyllä se nyt jo on myöhäistä itkeä ja viserrellä. Toista on olla laivurin vaimona, astuskella väsyksiin ja tähystellä miehensä tuulen-repimiä palttinariepuja, kuin seista minun puodissani, elää hyviä päiviä, syödä suun täydeltä rusinoita ja selailla uusia karttuunihuiveja — toden totta — tahtoisinpa tietää, mikä sinulla silloin oli hätänä, sisko?"
Nurja ukko läksi edeltä kömpimään alas tornista ja toiset seurasivat, rouva suruisempana, kuin sinne noustessaan oli ollut, ja herra Flygerman erittäin kiukuissansa tuon majakkaerehdyksensä ja häpeän tähden, jota oli saanut palkaksi kiikarinhaku-vaivastaan.
Se tyytymättömyys yhä vielä lisäytyi aavistuksesta, että juuri hän oli saava toimeeksen poiketa rouva Märsiä noutamaan. Hän murisi koko matkan, vaikka niin katkonaisesti ja hiljaa, että vaan yksityisiä sanoja voi erottaa. Vasta sitte, kun päästiin lähelle erästä poikkikatua, jonka varrella rouva Märsi asui, rupesi hänen nurisemisensa kuulumaan selvemmin.
"Ja se vanha lihava ankka!" sanoi hän, "samapa se ihan on, tuleeko hän vai ei. Märsi kyllä ehtii saada hänestä kylliksensä. En koskaan ole kenenkään kuullut loruavan niin paljoa, kuin hän; ja hänen ainaiset 'no herrasensa' ja 'voi surkeansa' saavat ihmisten korvat kuuroiksi. Ja kuka sitte menee sanomaan hänelle? Minäkö? — sitä kyllä saa odottaa! Lempo vieköön, kellään ei ole edes sen vertaa hyvyyttä, että pyytäisi minua menemään; se on muka ihan selvää, että minun aina pitää olla paikallani valmiina juoksemaan ja jaksamaan; — vaan minä sanon, että se käy ajan pitkään raskaaksi."
Niin sanoen kääntyi hän poikkikadulle, jota vastoin molemmat toiset jatkoivat matkaansa, varmasti tietäen, että Flygermanin suuttumus ei ollenkaan estänyt häntä olemasta luotettavin sanansaattaja. Kohta he jo joutuivatkin satamaan.
Vanha herra rupesi heti laittamaan venettänsä, valmiiksi lähtemään vesille, nosti pystyyn mastit ja päästi purjeet, kun näet tuulta sopi hyvin käyttää.
Päivä kuitenkin jo alkoi hämärtyä, ja sumu, lokakuun illan tavallinen kumppani, levisi vähitellen veden pinnalle, ainoastaan hiljalleen liikkuen eteenpäin yhä vähenevässä tuulessa. Ei ollut enää varaa tuhlata aikaa, niin että ukko oli juuri laskemaisillaan pois rannasta huolimatta enää odotella viipyviä matkakumppaneja, kun hän äkkiä kuuli odotellun rouvan raskaat askeleet ja tunsi hänen helakan äänensä:
"Voi surkeaa, jos teillä, serkku Flygerman, on sydäntä narrata minua. Olikohan se nyt ukko itse, ihan hän se, raukka. Näittekö hänet kannella? No herranen, jospa hän onkin ehkä sairas ja saa pysyä kajuutassa. Muuten pitää hän sinistä nuttuansa, jossa on suuret messinkinapit, ja punainen huopahattu päässä ja vanha piippunysä suussa — hyi! Minä nuuskaan itse enkä kärsi noita savutorvia. — Hyvää iltaa, raatimies, hyvää iltaa, lapsi-parka, oletko sinäkin täällä ja odottelet ukkoasi? Jumala sinua lohduttakoon, mihinkähän hän lienee joutunut. Mutta voi surkea, miten pieni tuo vene on, tokkohan se kannattaa neljää henkeä?"
"Astu veneesen, sisko, niin saat sitte puhua enemmän", sanoi vanhus ja auttoi kursailematta lihavan rouvan alukseen, joka horjahteli tuon mahtavan painonlisäyksen alla. Kohta oli seurue hyvän palan päässä rannasta, ja yhtä pätkälle oli rouva Märsi jo ehtinyt purjehtia lorutulvassaan eikä puheesta näyttänyt koskaan loppua tulevan, päinvastoin se kaikilta muilta riisti sanankin virkkamisen tilaisuuden, jopa halunkin. Tässä ehdimme kumminkin esittää ainoastaan muutaman pisaran tuosta sanojen rankkasateesta eikä enempi olisi soveliastakaan, koska olemme vakuutetut, että se kokonaan vallalle päästessään hukuttaisi tulvallaan lukijan. Herra Flygermania kohtaan se ensin kääntyi:
"Ai, ai, miten hienoissa vaatteissa te, serkku, lähdette ulos pakkaseen", sanoi rouva, "Jumala varjelkoon ketään vilustumasta minun tähteni. Kääntäkää ylös nutun kaulus; olettehan koko ajan pidelleet korvianne. Voi sitä korvansärkyä, kun se oikein kiusaa ihmistä, on vähällä halaista koko pään. Minä nyhdätin kolme hammasta viime vuonna ja tänä vuonna yhden, niin että kyllä tiedän, miltä pakotus tuntuu. Katsokaahan, katsokaahan vaan, miten hän irvistelee, ja ihan varmaa ja totta se on, että voi hyvän iloisuutensa menettää vähemmässäkin vaivassa. Jumala suokoon Märsin, ukko raukan, päästä kaikista syysmatkansa seurauksista, jos hän nyt todellakin tulee kotiin. Eikä sinulla, lapsi parka, ole ketään tavattavana. Herra armahtakoon kaikkia, joiden pitää luottaa vesiin ja tuuliin — huh, miten vene kallistelekse — ei sinne joudu ainoastaan yksi vaan kaksi ja kolme ja satoja. — Mutta sinun pitää nähdä unia, sisko, eipä voisi uskoa, miten suuri apu on unista. Joka kerran, kun Märsi on tullut, olen minä nähnyt unta hänestä, vaikka se kuuluu kummalliselta; mutta se on ihan totta. Niinkuin viime yönäkin, Herra armahda, kun olen paraillani nukkumassa ja Anna vieressäni sängyssä, olen menevinäni aitasta ottamaan lihaa, ja kun nostan kantta, seisoo Märsi tynnyrissä ja sanoo: terveisiä Köpenhaminasta, mamma! Nyt näemme, mitä se merkitsee. — Mutta johan nyt tulee ihan pimeä, hyvät herrat, ja emmeköhän saata purjehtia kivelle ja hukkua kaikki tyyni."
Tosiaan olikin jo pimennyt niin, että raatimiesvanhus alkoi epäillä, tokko laivaa enää löytyisikään. Ja vielä suurempi syy oli luulla kapteenin jo ehtineen laskea ankkuriin ja lähteä maallepäin; sentähden hän kaikin tavoin koetti estää sitä ikävää sattumaa, että purjehtisi hänen veneensä ohitse sitä huomaamatta. Niinpä hän kaikki ne sekunnit, jotka sai anastetuksi puheliaan matkakumppaninsa loruamiselta, käytti hyvin tarkoin kuunnellakseen puheen ääntä tai airojen loisketta laajalta sumunpeitteiseltä vedenseljältä.
Kun ei hisaustakaan kuulunut ja matka niiden laivojen tavalliseen ankkuripaikkaan, jotka joko vastatuulen tai pimeän tähden eivät voineet laskea sataman sisempään lahdekkeesen, oli liian pitkä ja vaivaloinen kulkea näin myöhään iltasilla, muutti raatimies ensimäisen aikeensa ja päätti laskea maalle, josta odotellun veneen saattoi yhtä varmasti huomata kuin sluupistakin. Se oli niemenkärki, jonka ohitse satamaan pyrkivien laivojen täytyi laskea, mutta siinä oli myöskin vartavasten sluupeille laitettu silta, josta monikin ulompaa tuleva nousi maalle, jos katsoi paremmaksi jatkaa matkansa kaupunkiin jalkaisin kuin käsivoimin soutain sinne ponnistella.
Sille niemelle laski nyt arvoisa perämies seuransa, jättäen heidän omaan valtaansa viipyä siellä tai lähteä astumalla takaisin. Nyt sattuikin niin, että tuskin ehdittiin nousta sillalle, kun yleiseksi iloksi kuultiin ripeätä aironloiskerta jostakin lähestyvästä veneestä. Kohta arvattiin, kuka tulija oli, ja herra Flygerman, joka ei ollenkaan vihannut iloista hämmästyttämistä, jos vaan itse semmoisen milloin keksi, unhotti toimimis- ja järjestelemishuvin tähden vanhan rouvan puheliaisuuden, tarttui häntä käteen ja talutti häntä niin lähelle sillan reunaa, kuin häntä suinkin sai menemään.
"Seisokaa tässä", sanoi hän, "ja olkaa hiljaa hetkinen, jos on mahdollista. Jos vene aikoo ohitse, huudamme sille, mutta jos se tulee tänne, niin ottakaa ukkonne vastaan niin pian, kun hän vaan saa jalkansa sillalle. Onpa ennenkin toimitettu samanlaista kujetta ja astuttu väsyksiin sitä järjestäessä."
Kädenpuserruksella ilmoitti rouva Märsi sekä tajuavansa, mistä oli puhe, että olevansa siihen ihan mieltynyt. Hän pysyi paikallaan, asetteli pumpulilla sisustettua leveää palttoansa, pyyhki nenäliinalla suunsa ja nenänsä, pyyhkäsi otsalle pudonneet hiukset jälleen ylös ja laitteli, pimeästä huolimatta, itseään niin sieväksi kuin suinkin.
Komentosana kuului aironloiskeen seassa sluupista, soutu lakkasi, ja kohta kunnon rouva näki veneen päällikön hämärän muodon vieressänsä sillalla.
Enempää odottamatta kiersi hän vahvat kätensä miehen kaulaan, läjähytti aika suutelon hänen haulillensa ja huudahti iloissaan: "Hä, veitikka, etkö enää tunne minua? Jumala sinua siunatkoon, tervetullut kotiin!"
"Jotakuinkin, rouva Märsi!" vastasi tulija äänellä niin kummastuneella ja niin toisenlaisella, kuin hellä vastaanottaja oli odottanut, että hän peljästyksissään hypähti sylen verran taapäin.
Mutta yhdestä seuran jäsenestä se ääni ei ollenkaan sointunut vastenmieliseltä. Nuori rouva huudahti ilosta ja sulkeutui seuraavana silmänräpäyksenä kotiin palanneen miehensä syliin. — Se oli kapteeni Storm.
Jätettäköön kertomatta rouva Märsin ihmettelemisen ja surun sanarikkaat ilmaukset, joiden kumppaneina milloin pyöri nauru, milloin itku, ja samoin myöskin vanhan raatimiehen lyhyet ja puoliääniset nurisemiset nuorten laivurien tyhmyydestä, että hankkivat vieraissa satamissa uudet purjeet ja varustelevat laivansa uuteen tapaan, siitä sanaakaan hiiskumatta, niin että kunnialliset ihmiset tulevat juoksentelemaan kuin narrit, jotka ovat ensi kertaa olleet kellotapulissa tähystelemässä. Nuoren pariskunnan jälkeen oli herra Flygerman kaikista tyytyväisin; koko matkan kaupunkiin astuskellessaan hieroi hän ilosta käsiänsä, kun näet luuletteli itsellään olevan siinä suurenkin ansion, että oli jo alusta asti sanonut pitävänsä "omat ajatuksensa" laivasta, kuten hän sitte monesti kiisteli selvin sanoin lausuneensa ja voivansa sen todistaa rouva Stormin vakuutuksella, jos mitään todistusta tarvittiin.
Keräjäsankari.
Oli kylmä talvipäivä. Kylmä tuuli ja hurjasti tanssien ryöppyävä lumi eivät juuri houkutelleet ketään huvimatkoille; kaikki, joilla ei ollut erittäin kiireisiä asioita, pysyivät mielellään oman tupansa lämpimässä. Kuitenkin oli siinä syrjäisessä paikkakunnassa maalla, jonne nyt pyydämme lukijaa hyväntahtoisesti kääntämään huomiotansa, tavattoman vilkasta liikettä teillä; sekä jalka- että hevosväkeä pyrki rämpien eteenpäin tuiskusta kokoutuneiden kinosten läpi.
Talvikeräjät näet alkoivat seuraavana päivänä, ja kaikenlaisia asianosaisia riensi kanteenpanoon. Rauhallinen talonpoika, jolla kuitenkin vielä oli halua uhrata riksinsä, kuollakseen lain lausuvan kovan sanan hänen naapurillensa; tappelija, joka pakosta tallukoitsi eteenpäin, niukka eväs seljässä ja tusinallinen korvapuusteja omantuntonsa taakkana; varas liian vapaine vieraanvara-aatteineen; irtolas vapaamielisine pyrintöineen; herra asioineen ja narri vehkeineen; kaikensäätyisiä ja -ikäisiä ja -uskoisia ihmisiä kokoutui tuohon tuttuun taistelupaikkaan syyttämään ja vastaamaan, todistamaan ja katsomaan. Keräjätalo ja muut lähimmät talot olivat täynnä väkeä, tutut tapasivat toisiansa ja puhelivat, rekiä lykättiin edestakaisin, hevosia siistittiin, juotettiin, sidottiin kiinni ja kirjavaa joukkoa katseli silloin tällöin nuori kirjuri, jopa toinenkin, tullen välistä portaille ikäänkuin tarkastamaan sotaväkeänsä.
Monien tulleiden joukossa istui erään tuvan penkillä mies vaimonsa kanssa. He tuontuostakin levottomasti katsahtivat ulos ikkunasta, ja molempien kasvoissa näkyi kovan kärsimisen selviä tuntomerkkejä. Hetkisen vaitiolon jälkeen alkoivat he keskustella.
"Näit siis varmaan, ett'ei hän vielä ole tullut?" sanoi vaimo.
"Katso itse", vastasi mies, "vielähän ovat luukut hänen ikkunainsa edessä ja porstuankin ovi on kiinni."
"Ehkäpä", lausui vaimo, hiukkanen ilon vivahdusta kasvoissa, "hän ei tulekaan, vaan jättää asian sikseen."
"Sano ennen: ehkäpä ei tuomari tulekaan", vastusti mies. "Onko yksiäkään keräjiä pidetty siitä asti, kun översti sai puustellin tästä pitäjästä, joilla hän ei olisi ollut läsnä, kuljettanut niihin todistajia ja manuuttanut ihmisiä, niin että tuskin ukot ja lapset ovat saaneet olla kotona? Onhan hänellä jo monta vuotta ollut täällä oma tupansa keräjätuvan vieressä, niinkuin muilla ihmisillä on kirkolla pitäjäntuvat; sillä keräjillä hän pitää jumalanpalvelusta, täällä hänen oikea kotinsa on."
"Mutta me rukoilemme ja pyydämme häntä", sanoi vaimo, "ehkäpä hänellä kuitenkin on ihmissydän, niin ett'ei hän huoli ajattaa meitä maantielle monen lapsemme kanssa. Jos tulee hyvä vuosi, niin voimme maksaa velkamme, kukaties jo ensi syksynä."
Silloin kuului aisakellon helinä, ja mies kalveni huomattavasti.
Ihmis- ja rekijoukkojen läpi ajoi pihaan reki, ohjaten hiljemmällä vauhdilla kulkunsa suorastaan äsken mainitun tuvan eteen. Perässä istui leveä herra hukannahkaturkissaan, jonka tuuheat karvat tunkeutuivat kapean reen laitojen yli. Pää näytti kuin tuppeen hävinneeltä, niin hyvin oli se kääritty paksuun, punaiseen vaatteesen, joka toimitti kaulahuivin virkaa, ja hänen sylissään paksun vällyn päällä oli piipunpää, suuruudeltaan melkein herran oman pään vertainen.
Hänen edessään kuskilaudalla istui myöskin herrasmies, jos nimittäin niin sopii arvata murtavasta puheesta hänen huutaessaan talonpojille, että tekisivät tilaa, ja sievästä, kaupunkimaisesta piiskan napsuttelemisesta ilmassa. Muuten ei hänen pukunsa suinkaan tarkoittanut komeutta eikä mukavuutta. Hänen lyhyt, paksuhko vartalonsa oli niin huolellisesti kuin mahdollista kääritty ohueen päällysnuttuun, joka, kuten näkyi hänen hypätessään pois reestä, ulottui vaan polveen asti, ja hänen sinisessä, hyvin harjatussa lakissaan oli tuskin sen vertaa nukkaa jäljellä, että pyryävä lumi voi vaan pieniksi pilkuiksi siihen tarttua.
Reen perässä istuva herra oli virasta erotettu, rikas översti ja tilallinen Tingkors, ja kuskilaudalla ollut herra hänen salakirjurinsa, kaikki-kaikissansa ja armopalvelijansa, vanhettunut ylioppilas Simon Timoteus Gåsevinge.
Hevosen ja reen jättäminen erään talonpojan haltuun, oven avaaminen sekä vällyjen ja tavarain kannattaminen tupaan oli Gåsevingellä tehtynä silmänräpäyksessä. Molemmat herrat astuivat sisään, ja kohta nähtiin pienessä huoneessa iloisen tulen leimuavan uunissa ja överstin arvokkaasti istuvan nojatuolissa pöydän vieressä; herra Simon Timoteus hyvin toimeliaasti ja tarkasti sytytti kaksi kynttilää, järjesteli isäntänsä tavarat sekä koetteli ahkeralla tomuttamisella ja puhdistamisella suojella sulavan lumen vahingolliselta vaikutukselta nuoruutensa aikaisen päällysnutun kulunutta jäännöstä, joka hänellä kylmän tähden vieläkin oli yllänsä.
Lukija on epäilemättä jo tuntenut vanhan sotilaan eikä ehkä katsele häntä erittäin suopeilla silmillä, näet tuon hänen murheellisen velkamiehensä kuvailun tähden. Puolueettomuus siis vaatii meitä lausumaan joitakuita sovittavia sanoja hänen puolustukseksensa.
Översti Tingkors ei ollut mikään nylkyri vanhoilla päivillänsä, vaikka hän rakasti riitoja ja taisteluja. Hän oli palvellut isänmaatansa kohtuullisen etevästi Pommerin sodassa ja katsonut sitte olevan itsellään yhtä hyvän oikeuden kuin kellä muulla tahansa asettua rauhassa nauttimaan perittyjä ja hankittuja varojansa. Mutta hän ei — oli hänellä tapana sanoa — kuitenkaan ollut lähtenyt kuin juhta kuormansa edestä elämään ainoastaan vatsaansa varten. Ihminen oli hän ollut ja sotilas, ja ihmisenä ja sotilaana tahtoi hän elää vieläkin, vaikk'ei hänellä nyt ollut komennettavana rykmenttejä tai pataljooneja, vaan lukuja ja pykälöitä. Oikeastaan olikin käynyt niin, että lepo oli hänestä vähitellen ruvennut tuntumaan liian levolliselta, ja silloin paraasen aikaan olivat jotkut maariidat naapurien kanssa ohjanneet hänet keräjöimisiin ja saaneet hänet mielistymään noihin omituisiin kahakoihin, joita taisteltiin tuomarin valtaistuimen edessä keräjätuvissa. Ollen melkoisen kopea ja itserakas sekä vielä suuremmassa määrässä luonnostansa yksinkertainen, oli hän vuosien kuluessa päässyt vakuutukseen, että keräjöiminen se juuri olisi ollutkin hänen oikea alansa ja laki se miekka, jota heilutellen hän olisi voinut kohota ainakin kenraalin arvoon, jos olisi osanut aikanaan joutumaan lakitieteen alalle.
Jo monta vuotta sitte oli hän rakennuttanut päämajansa, joksi hän sitä sanoi, keräjäkartanon viereen. Nyt oli koko hänen aikansa jaettuna keräjäasioihin, korttipeliin ja entisen sota-uransa aikaisiin muistelmiin, ja kaikki ne lempihuvitukset sekautuivat hänen käsityksessään toisiinsa, niin että hänen puheensakin sotkeutui mitä kirjavimmaksi melskaksi. Kortit olivat hänellä sotajoukkoja, taisteluksi saattoi hän sanoa tavallista keräjäasiaakin ja keräjöimiseksi jotakin korttipeliä; hän löi esiin komppanian, marssitti tanterelle valttinsa ja ryntäsi taisteluun muistikirjoineen. Muuten oli hän koko olemukseltaan hidasluontoisen tyyni, ja hänen suuresta, täyteläisestä muodostaan huomasi helposti jotakin yksitoikkoista liiallisuutta ynnä herkkäuskoista tyhmyyttä, joka kuitenkin välistä kasvoi suunnattomaksi iloksi, milloin sattui keksimään jonkin pienen, viekkaan juonen.
Hän oli jo hetkisen hyvin mahtavasti ojennellut jäseniään nojatuolissa ja muutamien vahvojen savupilvien mukana puhaltanut matkan väsymyksen pois ruumiistansa. Nyt hän katsoi jo olevan ajan ryhtyä asiaan ja alkoi tapansa mukaan käskynsä pienellä personallisella viittauksella, joka koski hänen apulaistansa:
"Herra armahda teidän järjestystänne, herra Gåsevinge, vaikkette sillä ole kuitenkaan päässeet sen pitemmälle maailmassa! Järjestelkää kotona, jos teillä on halua; mutta täällä me elämme vaan kuin matkamiehet, herra Gåsevinge, kuin sotaretkellä, leirissä, sodan melskeessä, ja täällä on tarkastettava joukkojamme eikä turkkeja. Ottakaa esiin asiapaperit, niin saamme järjestellä ne vielä tänä iltana. Muistitteko ottaa mukaan torppari Juhanan valituksen ja Pistooli-ukon köyhänkirjan? Meidän korttimme huononevat huononemistaan ja jonkun vuoden perästä ei meillä ole muuta kuin paljaita kakkosia keräjäpöydälle viedä."
Viimeiseen valitukseensa oli översti-paralla kyllä, syytä. Kaikki hänen vanhat juttunsa oli aikaa myöten jo vähitellen päätetty eikä uusia tahtonut enää mistään ilmestyä, kun kaikki hänen naapurinsa pelkäsivät hänen keräjöimisintoansa ja sentähden huolellisesti koettivat välttää kaikkea sellaista yhteyttä hänen kanssansa, josta olisi saattanut johtaa jotakin keräjäasiaa.
Herra Gåsevinge avasi erään kapsäkin ja alkoi siitä ladella esiin asiakirjoja; ne eivät tosin enää olleet niin lihavia kuin entisinä, parempina aikoina, vaan riittivät kuitenkin vielä siksi, että pöytä vähitellen tuli täyteen. Översti-vanhus istui kiikkuellen nojatuolissaan ja katsahti tyytyväisesti jokaiseen uuteen paperivihkoon, joka vedettiin esiin. Kun kaikki loppui kapsäkistä, pudisti hän hiljaa päätänsä ja sanoi puoleksi huoaten: "Ohhoh, hyvä Gåsevinge, joko kortit loppuivat?"
"Ja totta puhuen, herra översti", sanoi apulainen, "minä luulen, ett'ei meillä tällä kertaa ole muuta kuin paljaita hakkuja koko pelissä."
"Mutta velkariita naapuriamme Simo Paavolaa vastaan", keskeytti översti nauraen, "antaa kuitenkin pelin. Se on ässä, luulisin minä."
"Jos herra översti —" tässä rykäsi herra Gåsevinge pari kertaa — "minä arvelen, että eiköhän ole liian kovasydämmistä ajaa häntä maantielle vaimoineen ja lapsineen."
"Vaiti, Gåsevinge", vastasi översti ankaran näköisesti, "te itse olette raukka, minä sanon, hyväsydämminen narri, ja sentähden tahdotte kaiken ikänne olla raukkana nahjuksena. Älkää enää puhuko siitä asiasta. Minä olen vanha mies, ja kohta minun retkeni tässä maailmassa päättyy, ja Jumala tietköön, se kyllä kirvelee mieltäni, ett'en voi tehdä piettiä Paavosta näkemättä hänen samalla joutuvan pois talostaan ja tilastaan; mutta niin pitää käydä. Istuutukaahan ja alkakaa väen tarkastus."
Herra Simon Timoteus asettui pöydän viereen ja rupesi hyvin tietävän näköisenä selailemaan ja punnitsemaan levällään olevia papereja. "Ensin", alkoi hän, "niittyriita — —"
"Pankaa erilleen", virkkoi översti, "se on, huono komppania, se hajoaa ensi laukauksesta."
"Toiseksi, puhtaaksi kirjoittamaton valitus — — vastaan laittomasta sudenajosta jne. jne."
"Lukekaa se; oletteko siitä mitään saaneet kokoon, hyvä Gåsevinge?"
"Se on vasta suunnittelu", vastasi hän, "lakipykälät ja asianosaiset ovat vielä panematta; mutta tähän tapaan se muuten on: Vaikka on selville saatu, että tässä pitäjässä on susien ja muiden vahingollisten eläinten ajoa vanhastaan toimitettu niin, että ajorivi on alkanut maan puolelta ja kulkenut Susiniemeen päin ja verkot ovat aina olleet asetettuina karjaniittyjen poikki, noin virstan päähän eteläisestä niemen nenästä, niin viime syksynä ovat kuitenkin asianomaiset ajon johtajat pahuudessaan tai jostakin muusta tuntemattomasta syystä niin paljon poikenneet ikivanhasta ja tavaksi tulleesta järjestyksestä, että he alkoivat ajon mainitusta eteläisestä niemestä ja asettivat verkot manteren metsänrajaan ihan niemen niskaan. Koska minulla entisellä jne. jne. on puustellina Susilahden kartano, johon metsineen ja alusmaineen kuuluu suurin osa mainitun niemen eteläpäästä, olen katsonut olevan syytä tässä jne. jne. oikeudessa valittaa mainitusta asianomaisten ajon johtajain lainvastaisesta toimesta, vaatien samalla, jne. jne. ja jne. jne. sekä jne. jne. mukaan, vastausta vahingosta, joka minulle siten on tullut; koska näette niin metsälinnut kuin myöskin jänikset ja muu hyödyllinen metsänriista on tuolla mainitulla toimella minun mailtani karkoitettu laajalle manterelle, josta ne eivät kohta eivätkä yhtä runsaasti palanne."
"Hyvin", lausui översti, "oikein hyvin, kunnon ystävä. Pankaa vettä teepannuun ja lämmittäkää itsellenne lasi totia; jos vaan saatte hyvän panoksen lakipykäliä noihin kolmeen jne.-kohtaan, niin on voitto meidän."
Hyvillään isäntänsä hyvästä tarjouksesta ja kiittävästä lauseestakin teki herra Gåsevinge lasinsa ja istuutui taas hyvin huolettoman näköisenä pöydän viereen, vaikk'ei vielä ollutkaan mielessänsä saanut selville, mistä hän äkkipikaa voisi ottaa ruutia hyvästi ladatakseen nuo muhkeasti esille vedetyt kanuunansa. Hän nyt jätti asian siksensä, kunnes ehtisi neuvotella keräjille tulevain nuorten lakimiesten kanssa, joiden luona hän muutenkin aikoi vielä samana iltana käydä väkinäisistä, ell'emme tahdo sanoa väkiviinaisista, syistä.
Muuten oli herra Gåsevingen päätarkoituksena koko tällä keräjäretkellä saada isäntänsä taivutetuksi armahtamaan köyhää velallista, jonka kurja tila erittäin suuresti huoletutti hänen sääliväistä sydäntänsä. Sitä varten olisi hän mielellään käyttänyt kaiken lakitaitonsa tehdäkseen kaikki mahdolliset jutut niin kelvollisiksi ja perusteellisiksi, kuin suinkin saattoi, hän kun näet oli vakuutettu översti-vanhuksen taipumuksen jättämään tuon velkajutun toistaiseksi kasvavan ihan sen mukaan, miten paljo hänelle karttui semmoisia asioita, jotka voi toivoa voittavansa. Mutta nyt se tehtävä näytti hänestä perin vaikealta, niin ett'ei hän osannut toivoa pienintäkään menestystä sen suorittamisessa. Hän kuitenkin rupesi arvokkaan näköiseksi, niinkuin vanha korpraali, asetettuna huonojen sotamiesten riviin, otti taas joukon papereja ja alkoi tarkastella.
"Valitus hollikyydin pidosta kahdella hevosella Susiniemen rusthollista."
"Pankaa syrjään, herra Gåsevinge, sitä ei voi auttaa."
"Riita korkeaa kruunua vastaan kalkin oton oikeudesta Korven kruunun-uutistalon mailta."
"Se asia on jo kestänytkokovuoden ja Jumalan avulla kestää vielä useampiakin. Edelleen, hyvä ystävä."
"Muistiinpanot mäkitupalaisen Elsa Erikintyttären vahingonkorvaus-riidassa talollista Erik Erikinpoikaa vastaan, jonka koira on purrut kantajalta kukon kuoliaaksi."
"Malttakaas, pysähtykää vähän! Sen asian saatte te ajaa omissa nimissänne, hyvä Gåsevinge. Asia on itsessään hyvin miellyttävä, kunnon ystävä; mutta seuraelämän säännöillä saattaisi olla jotakin muistuttamista, jos sitä itse ajaisin. Kenraali, näettekös, ei saa taistella talonpoikia vastaan, eikä tuota viitsi pelata korttia puolesta äyristä, kun kerran on päässyt johonkin arvoon maailmassa. Oi, hyvä Gåsevinge, jospa minä olisin teidän onnellisessa asemassanne tässä suhteessa enkä tarvitsisi huolia maailman etuluuloista! Kuluneessa mustassa nutussani, paperit kainalossa, kuljeksisin minä kaikkialla, rikasten ja mahtavien palatseissa ja köyhäin tölleissä, kaikkialla kuuntelisin, missä jotakin vääryyttä olisi tapahtunut tai jotakin sekaista selvitettävänä, ja tulisin keräjiin suurten joukkojen kanssa, joiden hyvään johtamiseen, sen vakuutan, tarvitaan yhtä suurta neroa kuin oikeidenkin sotajoukkojen komentamiseen. Se onteidänsuuruutenne, Gåsevinge, teidän onnenne, jonka olette saavuttaneet hyväntahtoisella myöntyväisyydellänne maailmassa ja totilasilla, milloin se on ollut saatavissa"; tässä levisi tavaton ivanauru jalon överstin kasvoille — "se on teidän suuruutenne, sanon minä, että voitte olla oman mielenne ja vakuutuksenne mukaan vetämättä heti ihmisten silmiä puoleenne. Jospa olisi olemassa jokin korkeampi kuin ihmisoikeus, johon saattaisi laillisessa järjestyksessä manuuttaa maailman vastaamaan kaikesta siitä pakosta, jota saa kärsiä sen etuluulojen ja tyhmyyden tähden, niin se juttu, vakuutan minä teille, Gåsevinge, ei olisi mikään huono kortti lyötäväksi. Muistiinpanot olen itse tehnyt vanhan vaimon kertomuksen mukaan ja merkinnyt siihen muutamia todistajia. Mutta se olkoon vaan meidän asianamme, älkää mainitko minun nimeäni koko jutussa."
"Asia on näin: kantajalla on kukko, jonka välistä selitetään käyneen vastaajan pihassa raappimassa hänen tupakkamaatansa. Vastaaja on uhkaillut. Eräänä päivänä ovat todistajat kuulleet koiranhaukuntaa ja kovaa kaakotusta vastaajan pihasta, menneet sinne ja nähneet kantajan kukon kuoliaaksi revittynä ja koiran juoksevan viidentoista tai kahdenkymmenen kyynärän päässä. Vastaajan todistetaan olleen tuvanportailla ja kutsuneen koiraansa. Miltä teistä näyttää, Gåsevinge, niin pitkälle on asia selvä."
"Aivan niin", vastasi Gåsevinge, "eikä siinä voi tapata."
"Malttakaahan", sanoi översti, sormi nenällä, "nyt tulee pulmallisempi kohta. Samat todistajat kertovat myöskin samaan aikaan nähneensä suuren haukan laskeutuneen tallin katolle noin seitsemänkymmenen askeleen päähän kukon surmapaikasta. Mitenkä se on pois saatava? Kukon on repinyt kantajan vaatimuksen mukaan vastaajan koira ja vastaajan sanojen mukaan haukka. Näettekös, hyvä ystävä, asia on suurempi, kuin luulisikaan, ja Herra sen tietää, mitä siinä vielä voi saada selville."
Herra Gåsevingellä ei oikeastaan ollut mitään halua esiytyä siinä asiassa, varsinkin kun huomasi, miten epävarmalla pohjalla se oli, ja pelkäsi sen sivuseikkojen herättävän huomiota ja tekevän hänet kaikkien keräjätuttujensa naurun aiheeksi: hän koetti sentähden päästä erilleen jutusta ja huomautti, ett'eiköhän olisi parasta jättää asia sikseen, varsinkin koska se ei ollut överstin oma ja koska todistuksen ja selvityksen puutteen tähden ei ollut syytä toivoa mitään voittoa.
"Ei, lempo vie!" sanoi översti, "ei tässä ole puhe siitä, mikä on minun, mikä sinun, ei voittamisesta tai menettämisestä, vaan paljoa tärkeämmästä asiasta, siitä, mitä ihmisjärki saa aikaan, kun sitä oikein käytetään ja kun se tuntee apukeinonsa. Lailla on oma muotonsa, ja tuomarin täytyy tuomita sen mukaan, vastoin kantajan tahtoa tai hänen edukseen, samapa se; mutta huomatkaa, taito onkin se, että osaa viedä asiansa niin liki voittoa kuin mahdollista. Näettekös, tässä on kolme asiaa punnittavana: ensin koiran luonne, sitte kukon ja viimeksi haukan. Se on tiettyä ja se voidaan todistaakin, että koira haukkuu lintua; siispä se pureekin, jos vaan saa kiinni jonkun; ja samoin, voi jotenkin varmasti olettaa sitä tällä kertaa isäntänsä yllyttäneen."
"Mutta", huomautti herra Gåsevinge, kuinka voi selittää, että kukko odotti koiraa, kun sillä on siivet ja jalat millä karkuun päästä?
"Älkää olko tyhmä, hyvä ystävä", sanoi isäntä tyytymättömästi, "tiedättehän; että kukko oli kesy, koska se oli enimmän aikansa elänyt emäntänsä kanssa hänen pikku mökissään."
"Entä haukka?" intti herra Gåsevinge.
"No jaa, haukka", jatkoi översti kiivaammin, "onko luonnollista tai haukan luonteen mukaista, että se olisi uskaltanut asettua tallin katolle ainoastaan seitsemänkymmenen askeleen päähän, jos ihmiset ja koirat olisivat sen ajaneet pois saaliilta?"
"Mutta jos sallitte, herra översti", vastusteli hänen suojattinsa, tahtoen yhä vielä kaikin voimin pelastua koko asiaan ryhtymästä, "onko sitte luonnollisempaa, että se olisi syyttä uskaltanut lentää koiran luo ja asettua niin lähelle?"
"Ei mitään koukkuja eikä kujeita!" huusi kelpo översti hyvin suuttuneena ja löi kätensä tuolin selkään. "Saatte mennä, mihin haluatte, minä en enää tarvitse teitä tänä iltana, ja joll'ette tahdo ottaa ajaaksenne tätä asiaa, niin kylläpähän löydän jonkun, joka sen ottaa. Syyttäkö!" jatkoi hän vähän tyynemmin, "eikö siinä ollut kylliksi syytä, että se kuuli kaakotuksen?"
Herra Gåsevinge nousi ylös, otti lasinsa, joi kunnioittavasti kumartaen överstin maljan pohjaan asti ja iäksi.
Herra Gåsevinge oli hyvin tottunut semmoisiin pieniin myrskyihin, joista hänen ei tarvinnut peljätä mitään pahempia seurauksia eikä överstin suuttumuksesta ollenkaan joutua toivottomuuteen. Päinvastoin oli hän hyvillänsä, että oli niin vähällä päässyt isäntänsä asiakirjojen kiusallisesta selailemisesta vapauteen tuttujansa ja ystäviänsä tervehtimään keräjäkartanon kammariin. Sentähden hän heti, kun sai suljetuksi isäntänsä oven jälkeensä, kiirehti kulkuansa ja riensi keveästi hypiskellen lumen läpi pihan yli sihteerien huoneesen, jonne iloisen hälinän ääni ja sytytettyjen tulien loisto häntä viehättävästi kutsuivat.
Kohta hän siellä lasin ääressä, joka yhtä halulla tarjottiin kuin vastaankin otettiin, unhotti kokonaan sekä isäntänsä että hänen asiansa ja istui nyt koko pitkän illan ahtaassa, huolellisesti hoidetussa ja toimitetussa mustassa frakissaan nuorten uudenaikaisten herrojen seurassa, rikkaana kuin kuningas ja paljoa huolettomampana, maksaen kohteliasten kumppanien vieraanvarat monilla kertomuksilla ylioppilas-ajastaan ja keräjäretkistään.
Entisten sekä iloisempien että surullisempien päivien muisto ja punssi tekivät hänen sydämmensä pehmeäksi kuin vaha, ja hänen nuoret, vielä kovakiskoisiksi turmeltumattomat kuulijansa ottivat hyvin sydämmellisesti, vaikka tosin välistä vähän vallattomasti nauraen vastaan yksinkertaiset, helppotajuiset kuvaukset hänen omasta elämästään: miten hän kasvoi koko maailman suuruisissa toiveissa, hän niinkuin muutkin, miten hänen näköpiirinsä vähitellen synkistyi yliopistossa, kunnes hänen lähimmätkin pyrintöperänsä kokonaan peittyivät ja maallisen kunnian ja maineen tyhjä loisto tuli tottuen hänestä yhtä tarpeettomaksi, kuin nyt oli aurinko hänen istuessaan lämpimässä kammarissa lasinensa iltasilla ja huomisen päivän leipä tiedossansa. Niin kului ilta, eikä herra Gåsevinge pehmeydessään huomannut, miten tenhottomiksi hänen polvensa olivat tulleet, ennenkuin pääsi ulos pihalle, mennäksensä levolle.
Hänen tullessaan ulkoilmaan oli pyry lakannut, tuuli tyyntynyt ja kuu pilkistänyt näkyviin hajonneiden pilvien takaa. Koko seutu loisti lumoavassa valossa, ja hiljaisuus, joka jo vallitsi kaikkialla, teki sen kahta vertaa viehättävämmäksi.
Herra Gåsevinge oli ensin aikonut mennä suoraan majapaikkaan: mutta kirkkaan illan sulous ja pelko, että vielä saattaisi tavata överstin valvomassa, joka silloin huomaisi hänen nykyisen tilansa, pakottivat hänet lähtemään kävelylle järven jäälle, joka oli ihan keräjäkartanon alla. Hän tahtoi vähän jäähdytellä ja karkoittaa päästänsä punssin kiusalliset höyryt.
Ollen muka suurikin luonnon ihailija alkoi hän vaelluksensa, mielessä hämärä ihastus, mutta samalla häntä vähän häiritsivät suuret kinokset, jotka lakkaamatta taistelivat hänen itsepäisten jalkojensa kanssa. Muistoja, tunteita ja olentoja entisiltä ajoilta liiteli hänen mielikuvituksessansa ja katosi jälleen hänen epätasaisten askeliensa sysäyksistä; kauan vaelsi hän voimatta pitää koossa yhtään ainoata kuvaa, kunnes vihdoin hänen elämänsä taulu selvisi muutamista kohdista ja hänen sekavat ajatuksensa alkoivat muodostua ja muuttua sanoiksi.
"Gåsevinge", sanoi hän vakavasti, "uskotko Jumalaan?"
Sen kysymyksen jälkeen lepäsivät hänen ajatuksensa kauan, kulkien vaan tunnetulvan mukaan; vihdoin ne jälleen tunsivat lujaa pohjaa allansa ja pukeutuivat sanoiksi:
"Kun ennen olit yliopistossa, Gåsevinge, kun kuluivat vuodet ja luku kävi sinusta raskaaksi, kuka sinua silloin rohkasi eikä jättänyt sinua tulemaan kelvottomaksi, vaan antoi sinulle jotakin työtä ja ansiota? Kuka lunasti vaatteesi asuntosi isännältä, kun sinun oli lähteminen matkalle, eikä jättänyt sinua alastomana kuljeksimaan ympäri maata ja nääntymään? Gåsevinge, oletko kiittämätön? Kuka ravitsi sinua, kun olit ruoatta, ja antoi sinulle suojaa, kun ei ollut katosta pääsi päällä? Katsos, miten ihanasti kuu valasee rannan kuusikkoa! Ei ketään kurjaa saa olla täällä; taivaan valoa ja elämän paraita lahjoja saavat kaikki tasan, ja onpa hauskaa olla välistä ihmisenäkin. Mutta mimmoinen sinä olet veljiäsi kohtaan? Gåsevinge, tutki itseäsi ja sano, mitä olet tekevä huomispäivänä? Lyö rintaasi ja tunne, mitä sinulla on taskussasi. Auta lähimäistäsi, kun olet itse saanut apua. — — Kas tässä, tämä kurja paperilappu, jos se säilyy, joutuu kahdeksan viatonta ihmistä turmioon; jos se heitetään tuuleen, kas, silloin jäävät he kaikki rauhassa asuntoonsa. Ihmisten suosio ja epäsuosio, samapa se. Gåsevinge, iloitse, sinä olet tehnyt jalon työn!"