Vasta myöhemmin illalla Hannes Borg palasi Kuuselasta. Hän oli hilpeällä tuulella ja riensi heti kotiin saavuttuaan Elisabetin asuntoon. Hänen sisarentyttärensä alakuloisuus herätti hänen huomiotaan ja hän kysyi:
— Oletko sairas? Kasvosi ovat niin kalpeat. Vältellen vastasiElisabet:
— Olen hiukan väsynyt, olen ehkä tänään tehnyt tavallista enemmän työtä. Ja illan suussa kävin Vapun mökillä. Hänen katkeruutensa ja kiittämättömyytensä saattaa minut aina alakuloiseksi.
Ja kääntääkseen huomion toisaalle hän kysyi, saiko näyttää alttaritaulu-luonnostaan.
Se miellytti Hannes Borgia sekä sommittelultaan, että henkilökuvien ilmeiltä. Ainoastaan Kristuksen kasvoja hän piti hieman sovinnaisina.
Elisabet kertoi, että kunnan asettama arvostelijalautakunta oli vaatinut häntä käyttämään apostolien kuvia varten toisia — paikkakunnalla tuntemattomia malleja. Hannes Borg piti tätä vaatimusta kohtuuttomana ja sanoi, ettei taideteos ole samanlainen kuin pukukappale, joka tilauksesta tehdään. Tilattua hametta voi tilaajan vaatimuksesta koeteltaessa muuttaa, voi jälkeenpäin siihen lisätä kaistaleen, nauhan tai pitsin. Mutta tilattu maalaus on taideteos, jota ei voi ruveta muuttamaan.
— Minä sinun sijassasi en suostuisi muuttamaan luonnosta. Jos tahdot, puhun asiasta kirkkoherran kanssa. Hän on ennakkoluuloton mies ja voi arvovallallaan vaikuttaa lautakuntaan.
Elisabetille tämä käänne oli tervetullut, sillä kernaasti hän tahtoi niin pian kuin suinkin ryhtyä alttaritaulua maalaamaan, luonnostaan muuttamatta. Ja sitten myöhemmin syksyllä, saatuaan palkkion taulusta hän aikoi pitkistä ajoista käydä ulkomailla virkistymässä ja saamassa uusia taiteellisia virikkeitä.
Hannes Borg teki lähtöä. Kun hän poistuessaan kulki maalausjalustan ohi, hän huomasi Eversenin tärveltyneen muotokuvan.
Se herätti hänen hämmästystään ja hän alkoi aavistaa pahaa. Elisabet huomasi sen, eikä tahtonut kauempaa salata päivän kohtausta.
Kuultuaan Elisabetin lyhyen kertomuksen tapahtumasta, Hannes Borg laski muotokuvan takaisin jalustan juurelle ja virkkoi:
— Minua koko tuo muotokuvakysymys arvelutti, mutta en tahtonut siihen puuttua. Mutta annoitpa hänelle hyvän opetuksen. — Ja se hyöty ottelustanne ehkä on, että pääsemme tiheään seurustelemasta Eversenin kanssa.
Sitten Hannes Borg kertoi käynnistään Kuuselassa ja sanoi yhä enemmän antavansa arvoa Forsgrénin puolisoille. Ja ohimennen hän huomautti saaneensa siellä oppilaan, Forsgrénien sukulaisen, neiti Vanajan, joka aikoi antautua näyttelijäuralle.
Palattuaan kotiin ei Hannes Borgia myöhäisestä iltahetkestä huolimatta haluttanut panna maata. Hän rupesi hakemaan esille kirjojaan, mikä ei ollut helppo tehtävä, kun punaiset olivat panneet ylösalaisin hänen kirjastonsa. Puolisen tuntia etsittyään hän oli saanut esille melkoisen kasan näyttämötaidetta käsitteleviä teoksia, jotka järjesti työpöydälleen.
Hän katsoi ulos ikkunasta. Järvelle oli laskeutunut syksypuoleen kallistuvan kesän hämärä. Vaalea keltainen juova läntisellä taivaanrannalla tiesi auringon jo aikoja sitten menneen mailleen.
Rauha oli laskeutunut yli hänen kotinsa. Tämä koti ei ollut säästynyt kapinan hävitykseltä, ja kaikki kestetyt kärsimykset, kaikki katkerat ja järkyttävät mielenliikutukset olivat tähänasti painaneet maahan hänen elämänilonsa. Mutta nyt se taas alkoi elpyä ja nousta, ja hänestä tuntui kuin olisivat uudet keväiset nesteet ruvenneet kiertelemään hänen suonissaan. Ja hänessä heräsi samanlainen suuri työnhalu kuin entisinä aikoina. Nyt hän aikoi jatkaa historiallisten erikoistutkielmiensa sarjaa, "Luonteen ja toiminnan sankareita". Näissä monografioissa hän yleistajuisessa muodossa kuvasi huomattavia henkilöitä eri aikakausilta, asettaen ne kulttuurihistoriallista taustaa vastaan. Vapaasti hän tulkitsi iltakouluoppilailleen näitä luonteita, toivoen siten edistävänsä heidän henkistä kehitystään. Vasta myöhemmin hän aikoi ne julkaista. Ja esteettistä tutkielmaansa "Kauneus" hän tahtoi ruveta jatkamaan. Hänessä monasti heränneet tutkijan epäilyt olivat saaneet hänet keskeyttämään tämän työn. — Tokkohan saattoi tietoperäisesti eritellä kauneuden olemusta ja määritellä sitä yleispätevien käsitteiden avulla? — Eikö kauneus olemukseltaan ole jotainsui generis— jotain niin omalaatuista kuin auringonvalo, rakkaus, hyvyys — eikö kauneus ole luonnon salaisuus, jota se ei ihmisille ilmaise? Mutta joskin niin oli, saattoi sentään kiinnittää huomiota sen vaikutuksiin, niihin sielullisiin tapahtumiin, jotka heräävät kauneuden ihailijassa. Ainakin ne ovat avoinna tutkijan tarkastelulle ja erittelylle.
Hannes Borg katsoi kelloa. Se osoitti puoliyötä. Kuinka nopeasti tämä ilta oli kulunut, kuinka kevyt oli hänen mielensä. Hän viipyi vielä hetken kirjoituspöytänsä ääressä selaillen näyttämöhistoriallisia teoksia ja suunnitellen neuvoja, joita aikoi oppilaalleen antaa.
Hannes Borg oli ryhtynyt antamaan Aino Vanajalle "näyttämötunteja". Niitä oli kestänyt jo viikon päivät, ja sekä opettaja että oppilas olivat tehtävään innostuneet. Tunnit annettiin milloin Koivukoskella, milloin Kuuselassa. Hannes Borg saattoi todeta oppilaansa älyn pirteyden ja vastaanottavaisuuden.
Ensimäisellä kerralla Aino Vanaja kertoi kuinka hän edellisenä syksynä eräässä maaseutukaupungissa, jossa hänellä oli ollut konttoripaikka, oli seurannut sen teatterin ohjelmistoa. Ja kun kerran oli esitettävä "Elinan surma", oli nimiosan esittäjätär pari päivää ennen näytäntöä sairastunut. Teatterin johtaja tunsi Aino Vanajan ja tiesi hänen eräässä juhlassa maalla menestyksellä esiintyneen Elinana. Ja kun kappaleen oli määrä mennä helppohintaisena uusintana, uskoi hän tuon osan esittämisen Aino Vanajalle ja antoi hänelle pari kolme harjoitusta. Ja niin hän tuli ensi kerran esiintyneeksi suurehkolle yleisölle. Eräs näytännössä ollut arvostelija oli kiittävästi maininnut hänen näyttelemisestään, kuitenkin huomauttaen, että vasta-alkaja selvästi pilkisti esiin. Tämä esiintyminen ja sen johdosta annettu tunnustus oli häntä rohkaissut jatkamaan.
Hannes Borg selitti aluksi oppilaalleen näyttämötaiteen aseman muiden taiteiden piirissä. Sitten hän loi yleiskatsauksen suuriin näyttämökausiin antiikista alkaen. Aino Vanaja näytti koko sielullaan seuraavan tätä esitystä, ja hänen silloin tällöin tekemänsä kysymykset osottivat syventymishalua.
Näiden valmistavien tuntien jälkeen he päättivät ryhtyä osa-analyysiin, ja Hannes Borg ehdotti, että he ensiksi rupeaisivat tutkimaan Shakespearen "Othelloa".
— Mutta eikö Desdemona, tuo enkelinviaton olento, ole dramaattisesti epäkiitollinen? kysyi Aino Vanaja.
— Neiti hyvä, huomautti Hannes Borg hiukan ivallisesti, mutta samalla ystävällisen oikaisevasti, ei nyt vielä voi olla kysymys dramaattisen primadonnaosan valitsemisesta. Me tutkimme vasta näyttämötaiteen aakkosia, tai korkeintain harjoittelemme tavailemista. Roolitutkimisen tulee perustua koko kappaleen tutkimiseen. Ei yksityinen osa ole irrallaan kappaleesta. Ja "Othello" on Shakespearen täydellisimpiä luomuksia. Mikä psykologinen syvyys luonteiden erittelyssä, mikä suuremmoinen taito kasvavan intohimon kuvaamisessa. Joka sana on tärkeä, välttämättömänä kehittyy toiminta, ja tragiikka ulottuu äärimäisiin rajoihinsa…
Aino Vanaja häpesi hätäisyyttään ja virkkoi:
— Kuinka typerä olenkaan!
* * * * *
Eräänä iltana elokuun alkupäivinä Aino Vanaja ja Hannes Borg istuivatKoivukosken päärakennuksen puutarhakuistikolla. He olivat syventyneet"Othellon" viimeiseen näytökseen ja joutuivat pelkästä lukemisestasen järkyttävän vaikutuksen valtaan.
Henrika toi kuistikolle teetä ja loi salaa molempiin tutkivan katseen.
Teenjuonnin aikana Aino Vanaja, joka osaksi oli voittanut ujoutensa, kysyi:
— Voisinkohan tohtorilta saada vähän ohjeita näyttämöplastiikassa?
— Plastiikka, vastasi Hannes Borg, on hyvin tärkeä puoli näyttämötaidetta ja meillä melkoisesti laiminlyöty. Mitä minuun tulee, voin kyllä sanoa, mikä plastiikka on hyvä, mikä huono, mutta olen teoreetikko, en mikään käytännöllinen plastiikan opettaja. Tunnen Münchenissä erään erinomaisen plastiikan opettajan, Vincenzo Olivan. Hänen sukunsa on italiaista juurta, itse hän on täydelleen müncheniläistynyt. Jos kerran saatte tilaisuuden päästä Müncheniin, voin suosittaa teitä hänelle.
Aino Vanajan sinisiin silmiin tuli himmeä varjo ja hän huokasi:
— Milloinkahan niin pitkälle pääsen?
Heidän keskustelunsa keskeytyi Elisabetin tulosta. Hänellä oli tärkeää asiaa Hannes Borgille, ja molemmat poistuivat sisälle.
Kapteeni Everseniltä oli saapunut Hannes Borgille ja hänen sisarentyttärelleen kutsu siirrettyyn ja nyt viimein sen viikon lauantaina toimeenpantavaksi aiottuun juhlaan.
Hannes Borg kävi vakavaksi, ja hän kysyi:
— Mitäsinäaiot tehdä?
— Minua luonnollisesti ei haluta sinne lähteä. Mutta eikö näytä paremmalta, että sinä noudatat kutsua?
— Hauskaa se kylläkään ei ole. Mietinpä tarkemmin asiaa.
Hannes Borg aikoi palata oppilaansa luo, mutta Elisabet pidätti häntä ja kertoi, että hän oikeastaan oli keskeyttänyt heidän tuntinsa toisen asian vuoksi. Kapteeni Eversen oli Elisabetille lähettänyt renesanssityylisen lippaan, joka oli koristettu taotusta kullasta tehdyillä vanteilla ja jalokivillä. Lipasta seurasi kirje:
'Kunnioitettava Rouva Borg.
Kun ette salli minun rahan muodossa korvata ajanhukkaanne, toivon, että ette kieltäydy vastaanottamasta tätä lipasta, joka on perhe-esine suvussamme, ja jonka tyyliasu ehkä Teitä taiteilijana miellyttää. Luulen tämän lahjan avulla osaksi voivani luoda hartioiltani sitä kiitollisuudentaakkaa, joka muuten jäisi ainaiseksi niitä painamaan.
Kunnioittavimmin:Julius Eversen.'
— Neuvo minua, mitä minun pitää tehdä, pyysi Elisabet luettuaan ääneen tämän kirjeen.
— Se on hyvin kaunis ja kallisarvoinen esine, sanoi Hannes Borg. En haluaisi vaikuttaa päätökseesi, mutta minun mielipiteeni on se, että vastaanottamalla tämän kalliin lahjan sinä jäisit niin sanoakseni taloudelliseen kiitollisuudenvelkaan Eversenille.
Elisabet mietti hetken ja Hannes Borgin palattua oppilaansa luo hän istuutui kirjoittamaan:
'Herra Kapteeni Julius Eversen,
En voi vastaanottaa lahjaa, jonka olette minulle lähettänyt, sillä se on liian suuriarvoinen korvaamaan minun muutaman tunnin kestänyttä työtäni. Onhan se sitäpaitsi perhekalleus, josta Teidän epäilemättä on vaikea luopua. Vakuutan, että ystävällinen aikomuksenne täydellisesti korvaa hyödyttömän työni, jonka pyydän Teidän unhoittamaan.
Kunnioittaen:E.B.'
Hän asetti lippaan takaisin koteloon, jonka kirjeen mukana jätti odottavalle autonkuljettajalle.
Hannes Borg oli aikaisemmin käskenyt panna hevosen valjaihin, hänellä oli asiaa kirkonkylään ja hän tarjoutui samalla kyyditsemään oppilaansa Kuuselaan.
Kun hän oli istuutunut kääseihin Aino Vanajan viereen ja tarttunut ohjiin, kuiskasi Henrika Elisabetille:
— Oikeinkohan se meidän tohtori nyt viimeinkin aikoo ottaa itselleen rouvan?
— Mitä Henrika nyt sellaisia puhuu! soimasi Elisabet. — Antaahan tohtori hänelle vaan opetusta.
— Niin, se meidän tohtori on niin hirveän oppinut mies ja kaikille se vaan sitä suurta oppiansa ilmaiseksi jakelee.
Louhivuori, Eversenin komea kartano, kohosi Louhijärven ylhäisellä rannalla. Mitä avarin näköala avautui siitä saaririkkaalle järvelle ja ympäröiville viljelysmaille.
Kapteeni Julius Eversenin isoisä, Adam Eversen, oli tullut Suomeen köyhänä, mutta ahkerana ja kyvykkäänä koneenkäyttäjänä. Hänen oli onnistunut koota itselleen pieni omaisuus, jonka jätti perinnöksi pojalleen, Sören Eversenille. Tämä, joka ei isältään perinyt ainoastaan varoja, vaan myös hänen tarmonsa ja yritteliäisyytensä, oli perustanut pienen paperitehtaan, jota myöhemmin laajensi ja jonka vuorostaan jätti perinnöksi pojalleen Juliukselle. Pääasiallisesti siitä johtuivat kapteeni Julius Eversenin tulot, joita hän ruhtinaallisen suurenmoisesti tuhlaili.
Eversenin odotettujen kemujen ilta oli viimeinkin tullut. Paljon oli niistä pitäjällä puhuttu, ja vallan mahdottomia oli kerrottu niitä varten tehdyistä valmistuksista.
Vieraita oli kutsuttu runsaasti, sekä pitäjäläisiä että helsinkiläisiä. Viimemainittujen joukossa oli vanha parooni von Stackelbom, Eversenin kaupunkilaisia juomatovereita, elähtäneisyydestään huolimatta ryhdikäs ja hännystakkiaan moitteettomasti kantava entinen upseeri. Pitäjän väestä olivat huomattavimmat kirkkoherran, kappalaisen, tohtorin, apteekkarin ja maanmittarin perheet, aviopuolisot Forsgrén ja neiti Vanaja. Hannes Borg oli niinikään saapunut, mutta Elisabet oli häntä myöten lähettänyt kiitoksensa ja pyytänyt sanoa saaneensa esteen. Keskellä juhlapukuisia vieraita pisti räikeästi silmään kauppias Herhilä. Hänellä oli yllään smoking-takki, tummansiniset sheviotti-housut, valkoiset liivit, vaaleanpunainen kravatti ja jalassa ruskeat kengät. Paroni von Stackelbom, joka vanhan tapansa mukaan kapteeni Eversenin kanssa puhui ranskaa, varsinkin silloin, kun ei tahtonut, että muut häntä ymmärtäisivät, rypisti nenäänsä nähdessään kauppias Herhilän ja sanoi Eversenille: "Comme il est drôle ce bonhomme-là!" Eversen selitti, että hän tehtaansa asioissa oli ollut vähän tekemisissä kauppias Herhilän kanssa, ja ettei hän valitettavasti ollut voinut jättää häntä kutsumatta.
Iso sali oli juhlaa varten erityisesti koristettu. Keskeltä kattoa riippuvasta vanhasta kristallikruunusta lähtien oli pingoitettu valkoisia silkkinauhoja säteittäin yli katon seiniin asti. Näihin nauhoihin oli kiinnitetty tummanpunaisia ruusuja. Ruusukoristusta oli muutenkin tuhlaillen käytetty. Olihan puutarhan terasseilla ruusuja loppumattomat varastot.
Alkoholikiellosta huolimatta oli taloon hankittu melkoiset määrät juomatavaroita, ja jo kemujen alussa vuoti laseihin runsaasti jaloja viinejä.
Kun tuliaismaljat oli juotu, ehdotti isäntä, että lähdettäisiin katsomaan Louhivaaran kartanon nähtävyyksiä, puistoa, ruusutarhaa, uutta hevostallia, kasvihuonetta, y.m. Jo matkan päästä tuntui ruusuterasseilta vahva tuoksu. Läheltä se oli huumaava. Talli, Eversenin hartaimman huolenpidon esine ja ylpeys, oli vieraiden mielestä suuremmoinen. Permanto oli sileä ja puhdas kuin salin lattia. Kiiltävät, hyvin syötetyt hevoset, joiden joukossa kalliita kilpajuoksijoita, seisoivat itsetietoisina kahden puolen pitkää keskikäytävää olevissa pilttuissaan, eivätkä ollenkaan näyttäneet hämmästyvän, kun talli vierasten sisään astuessa sähköllä valaistiin häikäisevän kirkkaaksi.
Kun lopuksi oli käyty kasvihuoneessa, jossa Eversen muun muassa englantilaisten ylimysten tavoin kasvatti harvinaisia kämmekkä-lajeja, palattiin sisälle. Useat vieraista imartelivat Everseniä sen johdosta, mitä oli nähty, ja joku mainitsi, että tästä uudenasuisesta Louhivaarasta sai käsityksen ruhtinaallisten hovien komeudesta.
Kapteeni Eversen oli säkenöivän henkevä ja kohtelias isäntä, hovimies kiireestä kantapäähän. Emännän tehtäviä hoiti talossa leskirouva Agathe Wigge, Eversenin "serkku", neljänkymmenen vaiheilla oleva nainen, hyvin hienosti puettu ja vielä hyvin kiehtova.
Eversen alotti hänen kanssaan juhlan tanssiosaston.
Hannes Borg oli liittynyt Forsgrénin perheen seuraan, ja hänen huomionsa kiintyi Aino Vanajan pukuun. Se oli tehty vaaleanpunaisesta harsokankaasta. Useimmat muut naiset olivat silkissä, mutta Aino Vanajan yksinkertaisen aistikas hame oli Hannes Borgin mielestä pukevampi kuin kaikki muut. Se päästi hänen solakan vartalonsa sopusuhtaiset viivat täysiin oikeuksiinsa. Ja Hannes Borg totesi, että vaikka Aino Vanaja ei ollutkaan mikään säännöllinen kaunotar, hänen kasvoissaan ja koko olemuksessaan oli vastustamatonta suloa ja nuorekasta viehätystä.
Kun Eversen "serkkunsa" kanssa oli avannut tanssikemut, hän riensi Aino Vanajan luo ja tanssi hänen kanssaan kauan. Hannes Borg seurasi heidän tanssiaan, ja hänen täytyi itsekseen tunnustaa, että he olivat komea pari. Mutta heti kun Eversen oli pyytänyt Aino Vanajaa tanssimaan, oli Hannes Borgissa herännyt epämääräisen tuskallinen tunne, jota hän ei voinut itselleen selvitellä. — Aikookohan tuo Don Juan pyydystää tämänkin nuoren naisen pauloihinsa? näin hän sitten ajatteli.
Hannes Borg, joka ei osannut uudenaikaisia tansseja, vetäytyi herrain huoneeseen, missä juomingit olivat täydessä vauhdissa. Innokkain Bakkon palvelija oli kauppias Herhilä. Hän kaatoi ahkerasti viiniä lasiinsa, jonka viipymättä tyhjensi yhdellä siemauksella.
Hänen heikkoutensa oli esiintyä herrasmaisesti ja pyrkiä "lähempään tuttavuuteen" herrassäätyisten henkilöiden kanssa. Hän ei kuitenkaan kehdannut itse suorastaan ehdottaa "arvonimien poisheittämistä". Mutta kautta rantain hän huomautti, että muut sen tekisivät ja että se hänelle olisi ollut mieluisaa. Ja tässä tarkotuksessa hän eri henkilöille kertoi, kuinka vanha kirkkoherra-vainaja oli ollut harvinaisen ystävällinen, oikein "kansan mies", ei yhtään ylpeä. Hän seurusteli hänen, kauppias Herhilän, kuin vertaisensa kanssa ja oli heti alussa pitäjään tultuaan ehdottanut lähempää tuttavuutta. Eikä hän pitänyt siitä, että häntä "karahteerattiin veljeksi";sinuksihäntä muitta mutkitta täytyi sanoa.
Huolimatta tästä viittailusta, ei kukaan näyttänyt olevan halukas seuraamaan kirkkoherra-vainajan esimerkkiä.
Herhilä teki nyt toisenlaisen hyökkäyksen, suunnaten sen HannesBorgiin. Imarteleva hymy huulilla hän virkkoi:
— Kirkkoherra puhui tässä eräänä päivänä arvostelulautakunnan kanssa, johon minäkin kuulun, ja hän arveli, että voisimme hyväksyä sen teidän sisarentyttärenne alttaritaulun. Ja kun niin valistunut mies kuin meidän kirkkoherramme on sitä mieltä — Herhilä kohotti tässä ääntään ja katsoi merkitsevästi kirkkoherraan — niin emme mekään pane vastaan. Niin että maalatkoon vaan sen taulun valmiiksi, kyllä rahat sitten heti maksetaan.
— On hyvä, huomautti Hannes Borg, että arvostelulautakunta kirkkoherran vaikutuksesta on asettunut näin järkevälle kannalle.
— Se on hauskaa, jatkoi Herhilä, että näin suuri taiteentuntija on samaa mieltä kuin kirkkoherra. Ja tämän asian päälle kannattaa kilistää laseja ja juoda maljat pohjaan, sillä olemmehan me jo sangen vanhoja tuttavia…
Hannes Borg ymmärsi yskän, mutta ei ollut halukas juomaan veljenmaljaa, kilisti lasiaan ja kasteli hiukan huuliaan.
Herhilä oli ilmeisesti hyvin pettynyt ja siirtyi maanmittariHaaviston luo paremman onnen toivossa.
Juomahuoneessa oli ilma ummehtunut ja läkähdyttävän tupakansavun täyttämä. Hannes Borg poistui sieltä ja palasi saliin. Siellä paraikaa taukosi tanssi, ja parit hajaantuivat eri tahoille, mitkä istumaan salin rococo-sohville ja nojatuoleihin, mitkä isolle kuistikolle ja puutarhaan. Aino Vanaja kulki käsi Eversenin kainalossa, ja molemmat istuutuivat kuistikolle, lähelle lasiovea.
Hannes Borg aikoi mennä puutarhaan, mutta kuistikon ovella pidätti häntä hetkeksi maanmittarin rouva Haavisto, hienosti puettu ja arvonsa tunteva nainen. Hän uhkui paheksumista ja sanoi puoliääneen Hannes Borgille:
— Tietääkö tohtori, että minä ja moni muu tämän pitäjän rouvista olisimme odottaneet sellaiselta hovimieheltä kuin kapteeni Eversen hieman ritarillisempia seurustelutapoja. Sillä onhan täällä muitakin tanssitaitoisia neitosia kuin tuo neiti Vanaja. Vaan kerran tanssittuaan muutamien muiden kanssa, ei kapteeni Eversen suvaitse kunnioittaa heitä katseellakaan. Ja mikä on tuo neiti Vanaja? Tuntematon suuruus, konttorineiti jostain maaseutukaupungista…
Hannes Borg huomautti tähän ohimennen:
— Kapteeni Eversenilla on tunnetusti kaikessa oma päänsä ja makunsa.
Ja hän siirtyi kuistikolle.
Eversen istui hyvin lähellä Aino Vanajaa, ja Hannes Borg, joka oli asettunut kuistikon sohvalle vilvoittelemaan, kuuli selvästi kapteenin soinnukkaan äänen.
— Te tanssitte jumalaisesti, neiti Vanaja, hän huudahti. Liikkeenne ovat harvinaisen sulavat ja ruumiinne niin joustava, että se kykenee ilmaisemaan pienimmätkin tunneväreenne. Sanoitte, että aiotte ruveta näyttelijättäreksi. Minä puolestani kehoitan teitä antautumaan taidetanssin alalle. Tätä alaa varten teillä on kaikki edellytykset, ja kauniille ja etevälle tanssittajattarelle on tätä nykyä koko maailma avoinna. Onhan se kieli, jota hän esiintyessään puhuu, kansainvälinen.
Hannes Borgissa heräsi hänen kuullessaan tätä houkuttelevaa puhetta omituinen levottomuus, ja hänen teki mieli astua esiin ja vastustaa Everseniä. Mutta luontainen ujous ja vastenmielisyys sekaantua toisen puheeseen hänet siitä pidätti.
Eversen oli innostunut ehdotukseensa ja jatkoi hiukan hengästyneenä:
— Näin kerran Wienissä esiintyvän tanssijatar Grit Hegesan. Te olette hänen näköisensä, tai hänen kasvonsa vivahtavat teihin, sillä te olette häntä paljon kauniimpi. Mutta tanssiessaan hänkin oli kaunis. Hän esiintyi silloin eräänlaisessa Pierrot-puvussa, joka päästi hänen vartalonsa edulliset puolet esille. Minulla on hänen kuvansa. Jos teitä huvittaa nähdä se, käyn sen noutamassa…
Eversen riensi sisälle.
Hannes Borg meni Aino Vanajan luo ja varoitti:
— Älkää langetko viettelykseen. Tanssitaide — mikäli sitä voi taiteeksi sanoa — on näyttämötaidetta vähäarvoisempi.
— Kapteeni Eversen on kohtelias hovimies, sanoi Aino Vanaja, hän näkee minun tanssitavassani etevyyttä, jota siinä luultavasti ei ole. Muuten ei teatteri-intoni niinkään helposti ole tukahutettavissa.
Kapteeni Eversenin palatessa tanssijatar Grit Hegesan kuva kädessään, ilmestyi hännystakkisia tarjoilijoita kutsumaan vieraita illalliselle Louhivaaran avaraan ruokasaliin.
Juhlaillallinen oli ollut tuhlailevan ylellinen. Sitä oli kestänyt lähes kolme tuntia. Kauppias Herhilä, joka jo aikaisemmin nauttimistaan väkijuomista oli kohonnut intoilevaan mielentilaan, viljeli illallisen aikana samppanjalasinsa sisällystä niin uutterasti, että hän aterian lopulla muuttui suorastaan häiritseväksi. Lasi kädessä hän meni eri henkilöiden luo ja ehdotti muitta mutkitta lähempää tuttavuutta. Lopulta hän teki tällaisen ehdotuksen maanmittari Haaviston rouvalle. Tämä ylpeä nainen, joka omalta suvultaan oli aatelia ja joka jo muutenkin oli katkera siitä, että kapteeni Eversen tanssin aikana oli laiminlyönyt hänen tytärtään, tiuskaisi:
— Näissä kemuissa on totisesti sietämättömän sekalainen seurakunta!
Hän sanoi tämän tahallaan niin kovaa, että Eversen, joka paraikaa keskusteli rouva Forsgrénin kanssa, sen kuuli.
Eversen meni Herhilän luo ja kuiskasi hänelle pari sanaa korvaan, kehoittaen häntä tulemaan viereiseen huoneeseen. Herhilä oli siksi juopunut, että Eversen toivoi saavansa hänet nukkumaan johonkin toisella puolella rakennusta olevaan huoneeseen. Mutta hän oli erehtynyt. Herhilässä oli vielä hereillä järjen kipinä, ja hän huusi kapteenin puoleksi väkisin vetäessä häntä pois ruokasalista:
— Tämä voi käydä teille kalliiksi, herra kapteeni!
Vielä useiden huoneiden kautta pöytävieraat kuulivat hänen rähisevän, kunnes Eversen erään rotevan tarjoilijan avulla sai hänet nousemaan autoon, joka vei hänet kotia.
Ulkonaisesti tyynenä, mutta sisässään raivoten Eversen palasi vieraidensa luo ja sanoi:
— Olen kauppias Herhilän kautta tilannut tavaroita hovin korjaustöihin. Sentähden kutsuin hänet tänne täksi illaksi. Kadun sitä nyt ja toivon, että vieraani unhoittavat tämän ikävän välikohtauksen.
Jälkiruuan syötyään vieraat kiittelivät isäntää ja hajaantuivat saliin ja sisähuoneisiin.
Jotenkin pian kahvin jälkeen alkoivat useimmat heittää hyvästiä, maanmittarin rouva ensimäisenä. Hän ojensi itsensä suoraryhtiseksi, nosti pään kenoon ja sanoi jäykästi:
— Saan kiittää tästä illasta.
Eversen kehoitti vieraitaan vielä jäämään.
— Näin aamuhämärässä pieni huviretki moottorissa ja veneissä lähimpään saareen saattaisi aterian jälkeen virkistää — hän huomautti.
Mutta runsaan kestityksen saaneiden vierasten lähtöinto ei ollut hillittävissä. Toinen toisensa jälkeen hyvästeli isäntää ja poistui. Forsgrénien ja Aino Vanajan hyvästiä jättäessä sanoi Eversen:
— Toivon, neiti Vanaja, että pian taas tapaamme. Kiitän teitä vielä kerran notkeasta tanssistanne.
Kun metsänhoitaja Forsgrén ja hänen vaimonsa istuutuivat ajoneuvoihinsa ja Aino Vanaja alkoi nousta kuskilaudalle, huomautti Eversen:
— Neidillä on siinä epämukava istua. Jos maltatte odottaa hetken, kunnes autoni palaa, on minulla kunnia viedä teidät sillä kotia.
Hannes Borg, joka samalla teki lähtöä, kuuli tämän ja ehätti sanomaan:
— Onhan se turha vaiva. Minun ajoneuvoissani on hyvä tila, ja tieni vie Kuuselan ohi, jos neiti Vanaja tyytyy näihin vaatimattomampiin ja hidaskulkuisempiin ajoneuvoihin.
— Tohtori on kovin ystävällinen, virkkoi Aino Vanaja. Mutta voisin aivan hyvin istua tuossa kuskilaudalla.
Hannes Borg kehoitti: — Olkaa hyvä vaan, neiti. Ja hän ojensi kätensä auttaakseen häntä nousemaan ajoneuvoihin.
Kapteeni Eversen loi Hannes Borgiin terävän katseen ja näytti loukkaantuneelta. Mutta hän ei sanonut mitään, kumarsi vaan ja palasi sisälle.
Viimeisten vieraiden lähdettyä riensi "leskirouva" Agathe Wigge kiihoittuneena Eversenin luo ja tiuskaisi:
— Sinun pitäisi hiukan pitää vaaria hovimiesmaineestasi, eikä esiintyä niin poikamaisena kuin tänä iltana!
— Anteeksi, rakkaani, virkkoi Eversen ivallisesti, ole hyvä ja motivoi tarkemmin tuo mainesanasi "poikamaisena".
— Niinkuin se olisi tarpeellista! Niinkuin et itse tietäisi, kuinka tänä iltana olet suututtanut pitäjän "noblessin" rouvat ja neidit tanssimalla koko illan tuon tyttöletukan kanssa.
— Hovimiesmaineestani en välitä rahtuakaan ja tämän pitäjän "noblessista" en maksa viittä penniä. Tuossa nuoressa naisessa, jota suvaitsit mainita tyttöletukaksi, on jotain teeskentelemätöntä ja luonnonraikasta. Minua huvitti seurustella etupäässä hänen kanssaan, se oli pikanttia, siinä kaikki…
— Sinun "nonchalancesi" on suorastaan häikäilemätön.
— Oletko mustasukkainen, Agathe? Se olisi lapsellista. Unhoitat, että molemmat olemme pidättäneet toisillemme täyden vapauden. Ainoastaan täydellinen vapaus voi sitoa. — Miksi nyt otat näin mitättömän seikan niin traagillisesti?
Eversen lähestyi häntä ja tahtoi painaa suudelman hänen paljaalle kaulalleen. Mutta Agathe Wigge väisti häntä, riensi huoneeseensa ja lukitsi sen oven.
Tämä vastustus kiihoitti Everseniä, ja hän kolkutti ovelle sanoen:
— Agathe, älä nyt ole vihainen, olkaamme ystäviä niinkuin ennenkin.
Agathe Wigge ei suvainnut vastata mitään. Samassa kuului auton jyskytys pihalta. Se palasi kyyditsemästä Herhilää.
— No hyvä, huusi Eversen. Kyllä minä saan muualta seuraa. Lähden karjatalolle.
Hän riensi makuuhuoneeseensa, riisui juhlavaatteensa ja puki ylleen urheilupuvun. Tätä tehdessään hän avasi ikkunan ja käski kuljettajan pitää auton lähtövalmiina.
Kun hän muutettuaan vaatteet kulki Agathen oven ohi, oli se raollaan ja hänen "serkkunsa" sanoi:
— Aiotko todella lähteä karjatalolle tähän vuorokauden aikaan?Sinäpä olet lapsellinen.
— Olemme siis molemmat lapsellisia. Kaipaan muuten nyt hauskaa seuraa. Hyvää yötä, Agathe.
Hän alkoi astua pihalle, noustakseen autoon.
— Jos nyt lähdet karjatalolle, tiedänmillaistaseuraa haet itsellesi. Jos et muuta päätöstäsi, käännän minä huomenna selkäni Louhivaaralle.
— Eläköön täydellinen vapaus.
— Sen sanon vaan, että et koskaan ole antanut minulle tunnustusta siitä työstä, jonka olen uhrannut talosi hoitoon. Saammepa nähdä, kuinka pitkälle pääset tämän niskoittelevan ja epärehellisen väen kanssa, kun itse ryhdyt ohjiin. Epäkäytännöllisyytesi, välinpitämättömyytesi ja tuhlailusi ovat tunnetut. Minä…
— Tuskallisinta, mitä tunnen, on kiitollisuuden taakka. En suinkaan tahdo jäädä sinulle liian suureen kiitollisuuden velkaan. Hyvästi, Agathe.
Hän nousi autoon ja käski kuljettajan ajaa karjatalolle.
Auringon nousuun ei enää ollut monta hetkeä. Linnut lauloivat riemukkaasti uuden päivän ylistystä, ja tienviereisellä niityllä liiteli ohuita sumukaistaleita. Kauempana, punaisen ladon kohdalla ne näyttivät keinuvalta keijujen utupiiriltä.
Hannes Borg palasi Kuuselasta saattamasta Aino Vanajaa.
Hän istui ajoneuvoissaan unelmiin vaipuneena. Höllästi hänen kätensä pitelivät ohjia, mutta tie oli tuttu Toverille, ja se juoksi omin päin vinhaan kotia kohti.
Hannes Borg tunsi, että hänen sisällään oli tapahtunut suuri ja ihmeellinen muutos: hän rakasti voimakkaasti ja syvästi. Aino Vanajan valoisa ja nuorekas kuva päilyi hänen mielessään: solakka, joustava varsi… kullankeltainen tukka, oikealle ohimolle valuva kiharatöyhtö… ruiskukansiniset silmät, joiden ilmeet ihmeellisesti vaihtuivat tunnevivahduksien mukana.
Hän tunsi samantapaista elämänriemua kuin ylioppilasvuosina, jolloin mieli aukeni kauneudelle ja elämä hymyili edessä suurena, koettelemattomana, mutta täynnä kiehtovia lupauksia ja suloista hymyä.
Hän saapui niityn laidassa olevan punaisen ladon kohdalle. Aurinko nousi paraikaa ja kultasi hänen kotinsa. Kuinka hän sitä nyt rakasti, hänestä tuntui, kuin olisi se käynyt hänelle entistään kalliimmaksi.
Kaikki nukkuivat vielä Koivukoskella. Ainoastaan Rob Roy oli valveilla ja riensi häntäänsä heiluttaen herraansa tervehtimään.
Hannes Borg riisui hevosen valjaista ja päästi sen niitylle syömään. Hän oli niin pirteä, ettei häntä haluttanut vielä lähteä levolle… niin, tokko hän yleensä panisi maata ollenkaan? Olihan yö jo ohi ja oli valjennut kultainen päivä täynnä ihanuutta ja uutta elämää.
Hän meni puutarhan kautta rannalle. Kukkalavojen kastepisarat kimmelsivät jalokivillä ja lennättivät hänen sieraimiinsa tuoksujaan. Rob Roy seurasi isäntäänsä ja meni hänen kanssaan veneeseen. Hannes Borg souti järven vastakkaiselle rannalle ja nousi näköalakalliolle. Kaukaa havumetsän takaa pisti esiin Kuuselan kartanon torni. Siellä asui hän, jonka valoisa kuva täytti Hannes Borgin mielen ja jonka muisteleminen sai hänen povensa rajusti sykähtelemään. Ja tämä uusi tunne oli puhjennut selvänä ja voimakkaana hänen tietoisuuteensa kuluneen yön kemuissa.
Sanomaton hellyys täytti hänen sydämensä, tuo yksinäinen mies tunsi onnentarvetta, elämäntoverin kaipuuta, hän, joka luuli aikoja sitten kuolleensa sellaisille tunteille. —
Hän tunnusti itselleen, että hän yksinomaan Aino Vanajan tähden oli lähtenyt noihin kemuihin, jotka hänelle olivat olleet vastenmieliset… nähdäkseen miten Eversen suhtautui tuohon nuoreen naiseen, niin, suorastaan peläten tuon häikäilemättömän miehen vaikutusta. Ja nyt hän sen tiesi: hänellä oli kilpailija, vaarallinen kilpailija, joka kaikkea uhmaillen ajoi takaa hetken nautintoa ja huumausta. Olihan Hannes Borg jo neljänkymmenen viiden vuoden ikäinen, mutta luuli olevansa hyvin säilynyt… ei vielä harmaata hiusta ohimoilla. Lisäksi hän oli nuori mieleltään ja elinvoimainen. Mutta Eversen oli seitsemän tai kahdeksan vuotta nuorempi, pitkä, pulska mies, ja täynnä niitä ominaisuuksia, jotka häikäisevät ja kiihoittavat naisia. Hän oli komea sotilasunivormussaan, rikas ja tuhlailevan antelias. Saattoiko Hannes Borg toivoa voittoa tämän miehen kilpailijana? Ainakin täytyi yrittää. Hän tiesi, että Eversenin pyyteet olivat rajuja, mutta ohimeneviä, että hän katkottuaan uuden kukkasen oli hakeva itselleen uutta aistien kiihoitusta. Hannes Borg taas tunsi, että hänen kiintymyksensä oli syvä ja luja, siihen näytti sisältyvän hänen loppuelämänsä onni tai onnettomuus, ja hänen täytyi ryhtyä taisteluun loitontaakseen Eversenin tuosta nuoresta naisesta. Mutta miten? Pyytääkö Aino Vanajan kättä? Hänen luontainen ujoutensa sai hänet heti hylkäämään tämän keinon. — Kosia niin lyhyen tuttavuuden jälkeen — ollenkaan tietämättä mitkä tuon nuoren neidon tunteet häntä kohtaan olivat.
Ja lisäksi sukelsi hänen mielensä syvyydestä esille muisto aikaisemmilta vuosilta — hairahdus ja synkkä naiskohtalo, johon hän, joskin epätahallisesti, oli antanut ensi sysäyksen. Ja vaikka tuo syvälle vajonnut nainen, jonka hän kaikesta huolimatta oli tarjoutunut ottamaan vaimokseen, jo oli kuollut, itse tuon suhteen synkeys oli jäljellä, painaen hänen omaatuntoaan. Ja hänen ja tuon naisen poika, tuo rappiolle joutunut nuorukainen, missä hän nyt olikaan, mitä hänestä oli tullut senjälkeen kun Hannes Borg oli turhaan koettanut häntä kohottaa ja siveellisesti kasvattaa, ja sittenkuin hän oli kotoaan karannut? Saattoiko hän, Hannes Borg, tämän entisyytensä painamana astua tuon viattoman nuoren naisen eteen ja pyytää hänen kättänsä? Ei ainakaan tunnustamatta tuota entisyyttään. Miten tuo nuori nainen silloin oli suhtautuva häneen… ja saattoiko hän häntä rakastaa?
Nämä ristiriitaiset ajatukset olivat himmentäneet Hannes Borgin äskeisen riemun. Mutta olihan tuo riemun hetki, vaikkakin lyhyt, ollut kaunis ja kirkas.
Hän palasi kotiin, tunsi raukeutta, riisui hännystakkinsa, heittäytyi salin isolle mahonki-sohvalle ja vaipui unenhorrokseen.
Aino Vanaja ja Hannes Borg olivat palatessaan Eversenin kemuista sopineet, etteivät seuraavana päivänä pitäisi osa-analysituntia. Neiti Vanaja oli huomauttanut, ettei hän väliintulleen juhlan vuoksi ollut tarpeeksi ehtinyt valmistautua. Ja "osaamatta läksyään" hän ei kehdannut tulla tohtorin luo tunnille. Hannes Borg oli sanonut hyvin ymmärtävänsä sen, mutta että he silti seuraavana päivänä tapaisivat toisensa, sillä hänellä oli asiaa Forsgrénille.
Herättyään ja muutettuaan pukua Hannes Borg läksi tervehtimään sisarentytärtään. Elisabet oli ollut varhain ylhäällä. Hän näytti alakuloiselta ja sanoi ikävystyneensä Hannes Borgin poissaollessa.
— Minulla on tunnonvaivoja siitä, että jätin sinut tänne yksiksesi, sanoi Hannes Borg, ja että läksin noihin ikäviin kemuihin. Mutta…
Hän keskeytti puheensa, epäröiden mitä sanoa. Oikean lähtönsä syyn hän hyvin tiesi, mutta vältti sitä koskettelemasta, jatkaen:
— Olisi epäilemättä herättänyt huomiota, jos me molemmat olisimme loistaneet poissaolollamme. Se olisi antanut aihetta monenlaisiin arveluihin ja juoruihin…
Sitten hän kertoi, että kunnan arvostelulautakunta oli päättänyt suostua alttaritaulun maalauttamiseen alkuperäisen muuttamattoman luonnoksen mukaan, ja tämä tieto ilahutti Elisabetia. Hän sanoi ryhtyvänsä työhön ja saatuansa sen valmiiksi matkustavansa ulkomaille.
Hannes Borg ehdotti, että he yhdessä lähtisivät Kuuselaan, ja Elisabet suostui siihen kernaasti, hän kun kaipasi vaihtelua ja virkistystä. Ja hänen enonsa virkkoi hetken vaiettuaan:
— Minulla olisi vielä toinenkin ehdotus, tai oikeastaan se onkin tilaus. Luuletko, että levätessäsi alttaritaulun maalaamisesta voisit tehdä muotokuvaluonnoksen. Tiedän, että et kernaasti tee kahta työtä samaan aikaan. Mutta ajattelin… että kun varsinainen taideaihelma on valmis, ei tällainen pieni sivutyö kenties häiritsisi.
— Ei suinkaan. Sinun "tilauksesi" eivät minua yleensä häiritse.Mutta olenpa utelias kuulemaan mitä saan sinulle maalata.
Ujoudestaan huolimatta Hannes Borg rohkaisi itsensä ja virkkoi:
— Tahtoisin maalauttaa Aino Vanajan kuvan. Ne tunnit, jotka olen hänelle antanut, ovat olleet mielenkiintoisemmat, kuin mitä alussa odotin. Oppilaani on hyvin lahjakas, ja jos hän vaan pääsee hyvään alkuun, luulen, että hänestä tulee jotain huomattavaa. Hänellä oli tutkiessamme Desdemonan osaa traagillinen ilme, joka minuun vaikutti syvästi. Hänen kasvolihaksensa ovat hyvin joustavat ja tottelevat hänen eri tunnelmiaan, joita silmät ihmeellisesti kuvastavat. Olisipa mielenkiintoista, jos saisit juuri tuon ilmeen kiinnitetyksi kankaalle.
— Minusta on hauskaa maalata neiti Vanajan kuva. Hänen kasvonsa ovat todella mielenkiintoinen malli. — —
Saapuessaan Kuuselaan he huomasivat, että oli tapahtunut jotakin, mikä oli painanut alas isäntäväen muuten tasaiset ja rauhalliset mielet.
Kun oli vaihdettu tervehdykset ja istuuduttu vanhanaikuisesti kalustettuun saliin, valitti Forsgrén, että hänellä arentimiehensä takia taas oli ollut ikävyyksiä, että tämä mies oli ruvennut juomaan ja että hänen perheensä asiat ja vuokralle ottamansa tilan hoito olivat joutuneet rappiolle:
— Minun oli pakko sanoa hänet irti vuokrasopimusajan päättyessä. Enhän voi sallia, että viljelysmaani joutuvat hunningolle, ja etten maakamarastani saa irti edes puoltakaan siitä, mitä sen pitäisi tuottaa.
— Tekisitpä nyt osaviljelyssopimuksen, johon niin usein olen sinua kehoittanut, huomautti Hannes Borg.
— Mikä se oikein on tuo kuuluisa osaviljelyssopimuksesi? kysyiForsgrén puoleksi epäilevänä, puoleksi ivallisena.
— Siitä voisi paljonkin sanoa. Onhan olemassa runsas osaviljelystä käsittelevä kirjallisuus. Mutta lyhyesti sanoen on osaviljelyssopimus sellainen, että maanomistaja luovuttaa maansa viljeltäväksi niin sanotulle osaviljelijälle, samalla myöntäen hänelle vapaan asunnon ja työkalut. Osaviljelijä viljelee hänen maatansa ja korjaa sadon, jonka omistaja ja viljelijä keskenään jakavat tasan.
— Ja siinäkö kaikki?
— Siinä lyhyesti kaikki, mikä koskee sopimuksen aineellista puolta. Mutta sen siveellinen puoli on paljon laajempi ja painavampi. Se henkilö, jolle osaviljelyssopimuksen mukaan olet maasi viljeltäväksi antanut, ei ole työorjasi, ei ole palvelijasi, vaan on etutoverisi. Kuta suurempaa huolta hän omistaa viljelystyölleen, sitä suurempi on hänen osuutensa sadosta ja siis myös hänen työnsä palkka. Siinä paljon suurempi molemminpuolisen tyytyväisyyden lähde. Arentimies tekee pakollista työtä, ja kun tulee huono vuosi, on hänen kuitenkin suoritettava sinulle sovittu maksu. Tämä saattaa arentimiehen kyvyttömäksi maksamaan sinulle vaadittua vuokramaksua. Se taas aiheuttaa tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Mutta osaviljelystä harjoittaessanne te molemmat huonon sadon tultua kärsitte vahingon. Tämä on omansa synnyttämään luottamusta ja tyytyväisyyttä.
— Tuo kuulostaa lupaavalta. Jospa se vaan olisi meidän oloissamme toteutettavissa. Mutta tahdonpa joka tapauksessa punnita asiaa.
— Se minua ilahuttaa. Osaviljelys on lempituumani, ja kun rupean viljelemään suotani, noudatan osaviljelysaatetta. Ja sinulta, joka olet suoviljelyksen erikoistuntija, tulen sitten pyytämään neuvoja.
Rouva Forsgrén, jota tämä keskustelu ilmeisesti ei ollut huvittanut, oli odottanut sen päättymistä ja puhkesi heidän vaiettuaan puhumaan:
— Tietääkö tohtori, että meillä eilisten kemujen tähden on ollut ikävyyksiä. Kävin aamupäivällä kirkonkylän puodissa ja tapasin siellä maanmittari Haaviston rouvan. Hän oli huonolla tuulella ja tervehti minua jäykästi. Hän oli katkera Eversenin sukulaisellemme Aino Vanajalle osoittamasta huomaavaisuudesta. "Onhan tässä pitäjässä muitakin tanssitaitoisia nuoria naisia. Esimerkiksi meidän tyttäremme, joka on ollut vuoden Sveitsissä ja läpikäynyt uudenaikaisen salonkitanssikurssin"… näin hän selitti ja sitten hän kähisten jatkoi: "Mutta se kuuluu olevan hyvin lyhytaikainen se kapteeni Eversenin suosio. Näkeehän sen siitäkin, että rouva Agathe Wigge muuttaa pois Louhivaarasta, tänä aamuna hän soitti minulle ja sanoi tulevansa jäähyväisille…"
Rouva Forsgrénin ystävälliset lapsensilmät hohtivat surullisina ja hän huokasi syvään sanoen:
— Mitä me sille voimme, että kapteeni Eversen tanssi enemmän Ainon kanssa kuin muiden.
Syntyi kiusallinen hiljaisuus, jonka Hannes Borg viimein keskeytti:
— Kapteeni Eversenillä on päähänpistonsa ja oikkunsa, eikä hän huoli siitä, jos hän niillä loukkaa muita.
Aino Vanaja tuli nyt saliin vieraita tervehtimään. Hänen kasvoissaan oli jotain outoa ja uhmaavaa. Hän koetti kuitenkin esiintyä iloisena ja löi leikiksi pitäjän naisten suuttumuksen:
— Minun tasapainoani tämä vähäpätöinen seikka ei saa horjumaan.Minua vaan pahoittaa, että tädillä sentähden on ollut ikävyyksiä.
Hannes Borgia ei miellyttänyt se, että Aino Vanaja otti asian niin kevyeltä kannalta. Tuo uhma ja toisten mielipiteen ylenkatsominen oli hänestä vastenmielinen. Ja sitten hän ajatteli: oliko neiti Vanaja sisimmässään iloinen Eversenin osoittamasta huomaavaisuudesta?
Hän olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta selittämätön vaisto esti häntä sitä tekemästä.
Fredrika rouva tajusi, että tilanteessa oli jotain väkinäistä, ja haihduttaakseen ikävän tunnelman hän ehdotti, että kahvia odotettaessa naiset lähtisivät kävelylle puutarhaan, jotta Elisabet näkisi sen paikan, mistä rouva Forsgrén halusi saada heidän talonsa maalatuksi, ja että Forsgrén sillä aikaa näyttäisi tohtori Borgille mehiläisiään.
Ehdotukseen suostuttiin kernaasti. Mutta heidän astuessaanpihanpuoleiselle kuistikolle, ajoi Eversenin auto portaiden eteen.Siinä istui ainoastaan kuljettaja, joka toi neiti Vanajalle kapteeniEverseniltä ison ruusuvihon ja kirjeen.
Aino Vanaja siirtyi kuistikon kulmaan ja luki itsekseen kirjeen:
'Kunnioitettava Neiti.
Kun eilisissä kutsuissani sattui pieniä epäsointuja ja vierailla oli niin kiire, ettei ehditty panna toimeen mitään intiimimpää ohjelmaa, olen aikonut täydentää sen mikä jäi vajanaiseksi. Aikomukseni on järjestää ravunpyyntiretki karjatalolleni, jonka ohi virtaa rapurikas joki. Tahdon tällä kertaa kutsua pelkkää nuorta väkeä. Siitä on tuleva nuoruuden ja kauneuden juhla. Ei varsin paljo vieraita: ahdas, valittu piiri. Eivätkä kai kaikki pitäjän neitoset olisikaan halukkaita tulemaan. Monet ovat, mikäli olen kuullut, loukkaantuneet siitä, että viehätyin tanssimaan etenkin Teidän kanssanne.
Ehkä saamme ilon nähdä Teidän soihtujen valossa tanssivan tarantellaa. Minulla on naamiopukuvarastossani etelämaalaisia kansallispukuja. Kenties suvaitsette niistä valita jonkun. Olen ajatellut täksi huviretkeksi huomisiltaa. Toivon, että voitatte ennakkoluulot ja tulette, sillä ilman Teitä huviretki menettäisi pääviehätyksensä.
Autoni tai vaununi ovat milloin tahansa käytettävissänne. Teidän tarvitsee vaan käyttää puhelinta.
Pyydän vastaustanne.
Kunnioittavimmin:Julius Eversen.'
Luettuaan kirjeen Aino Vanaja kertoi Everseniltä saaneensa kutsun huviretkelle hänen karjatalolleen.
— Se vielä puuttuisi, huudahti Forsgrén. Ethän toki aio lähteä sinne? Tuo karjatalo on hänen pahimpien orgioidensa pesäpaikka.
— Miksi en lähtisi, vastasi Aino Vanaja. Aion uhmailla tämän pitäjän naisten pikkumaista suuttumusta.
— Te nuoret olette niin valmiit uhmailemaan. Ja uhmailkaa vaan minun puolestani, kun uhmanne on oikeutettua. Mutta se, mitä sinä sanot pikkumaiseksi suuttumukseksi, on itse asiassa suureksi osaksi oikeutettua loukkautumista Eversenin ylimielisen käytöksen johdosta.
— Se on totta, että kapteeni Eversen suvaitsi tanssia enemmän minun kuin muiden kanssa. Ja se voi olla hänen asiansa. Mutta se ei ollut minun syyni, en minä häntä siihen kehoittanut.
Fredrika rouva puuttui nyt puheeseen:
— Minusta on kyllä ikävä, että verrattain pienestä seikasta on nostettu suurta melua, ja se voi vielä kiihtyä, jos Aino lähtee huviretkelle. Mutta paha on myös suututtaa kapteeni Everseniä. Hän on rikas ja aulis auttamaan. Hän ehkä lainaisi Ainolle rahoja hänen opintoihinsa.
Forsgrén nuhteli närkästyneenä:
— Sinä, Fredrika, olet joskus vallan sokea teatteri-innossasi. Eversen on viimeinen henkilö, jonka puoleen on käännyttävä raha-asioissa. Hän vaatii aina erityisen korvauksen antamastaan avusta.
— Mutta setä näyttää pitävän minua lapsena, jota voi kohdella mielivaltaisesti. Minä en pelkää kapteeni Everseniä, olenhan jo nuoresta saanut tulla omin neuvoin toimeen ja osaan pitää varani. Te nähtävästi pidätte Everseniä hirviönä. Minulle hän on näyttänyt ainoastaan ritarilliset puolensa.
— Hän osaa olla ritarillinen ja rakastettava, silloin kun tahtoo ja niin kauan kuin se häntä itseään miellyttää. Toiste hän taas voi olla häikäilemätön, jopa raakakin, huomautti Elisabet.
Aino Vanaja loi Elisabetiin pitkän, kysyvän katseen.
— Minä en salli, että lähdet tuolle huviretkelle, huudahti Forsgrén, kun sinne yksinomaan tulee nuoria ja kun pidot ovat syrjäisellä karjatalolla.
— Minua ei erityisesti huvita lähteä sinne, mutta minusta tuntuu omituiselta kieltäytyä ja vaikealta keksiä siihen syy.
— Sen sanon vaan, virkkoi Forsgrén, että niin kauan kuin asut minun talossani, en hyväksy lähtöäsi tuon elostelijan pietarilaiseen orgiaan.
Metsänhoitaja oli käynyt vallan punaiseksi kasvoiltaan. Ja peläten, ettei voisi hillitä itseään vieraiden läsnäollessa, hän poistui sisälle.
Tilanne oli kehittynyt lopen tuskalliseksi, ja Elisabet jaHannes Borg eivät tietäneet mitä sanoa, miten suhtautua siihen.
Rouva Forsgrén näytti surulliselta ja ehdotti toistamiseen, että lähdettäisiin kävelylle puutarhaan.
Naapuritilalliselta Hannes Borg oli polkuhinnasta ostanut laveahkon suon, joka oli molempien tilojen rajalla. Niinä parina vuotena, joina hän oli sen omistanut, hän ei ollut siihen kajonnut, eikä ollut siitä hyötynyt muuten kuin mikäli siitä oli poimittu karpaloita ja muuramia. Mutta siihen suohon liittyi hänen tulevaisuudentuumiaan.
Kulkiessaan kirkkaana elokuun aamuna pitkin sen laitaa hän päätti vielä sinä syksynä ruveta kaivauttamaan siihen ojia ja siten panna alkuun suoviljelyksensä.
Hänen siihenastinen viljelyksensä oli ollut siksi vähäinen, että se juuri tyydytti hänen pienen taloutensa tarpeet. Siinä hän ei ollut voinut toteuttaa lempituumaansa, osaviljelystä. Mutta tämän suon hän aikoi viljelyttää osaviljelysperiaatteiden mukaan. Ja kun hän katseli tätä mutaista, osaksi sammalen peittämää vetelää maa-aluetta, hän ajatteli, että meillä vielä on niin paljo muokkaamatonta maaperää, sekä aineellista että henkistä, että vielä on niin paljo raivaustyötä suorittamatta. Miten saada tähän työhön innostusta ja sovinnollisuutta? Yhdeltä aineellisen työn sovinnollisuuden edistäjältä hänestä tuntui osaviljelys. Ja hänessä heräsi halu puutarhaviljelyksensä ohella itse ottaa osaa tuohon suonraivaukseen.
Tiheän männikön kautta hän teki laajan kierroksen ennenkuin palasi kotia. Silloin sukeltautuivat eilispäivän tapaukset hänen mieleensä. Eversenin uudet kutsut häntä huolestuttivat. Oliko hänen puuttuminen asiaan? Kehottaisiko hän Aino Vanajaa jäämään niistä pois? Se tuntui perin vaikealta. Sekaantuminen toisten ihmisten asioihin oli aina ollut hänen luonteelleen vastenmielistä. Mutta toiselta puolen, katsoisiko hän kädet ristissä miten tuo hurjimus pyytäisi pauloihinsa sen naisen, jota hän ihaili ja rakasti, joka oli muuttanut ja nuorentanut koko hänen olemuksensa? Ei, ja tuhannesti ei! Jo sinä iltana saattoi tuo onnettomuus tapahtua. Se oli estettävä millä keinoilla tahansa.
Kun hän palasi kotiin kävelyltään, odotti häntä poika, joka toi kirjeen neiti Vanajalta. Hannes Borg avasi kuoren ja luki:
'Kunnioitettava Herra Tohtori!
Eilinen kohtaus, jonka todistajaksi Te jouduitte, kärjistyi lähdettyänne, ja setä Forsgrénin ja minun välillä vaihdettiin sanoja, jotka kummaltakaan puolelta kenties eivät olleet niin pahasti tarkoitettuja, mutta jotka kuitenkin saattavat minulle mahdottomaksi kauempaa nauttia sukulaisteni vieraanvaraisuutta. Ja vaikka olen päättänyt olla lähtemättä kapteeni Eversenin huviretkelle, ovat setä Forsgrénin lausumat paheksumissanat siksi ankarat, että en voi tehdä muuta kuin jo huomispäivänä lähteä pois Kuuselasta. Konttoripaikastani Tampereella olen aikaisemmin sanoutunut irti, ja kun ei minulla tällä haavaa ole muuta toimeentuloa, aion toistaiseksi lähteä auttamaan äitiäni, joka on postinhoitajattarena pienessä syrjäisessä sisämaan postikonttorissa. Mutta en voi lähteä seudulta, ennenkuin olen saanut Teitä kiittää ja sanoa Teille hyvästi. Sillä olenhan elinikäni Teille kiitollinen harvinaisesta ystävällisyydestänne ja niistä uusista avaroista näköaloista, jotka olette aukonut minulle taiteen maailmassa. Saanko tulla jo tänään iltapäivällä? Olen kiitollinen, jos pojan mukaan lähetätte minulle vastauksen. Mutta pelkään, että Tekin olette minuun suuttunut. Voin kuitenkin vakuuttaa, etten ole tarkoittanut pahaa. Mutta luonteessani on jotain itsepäistä ja päättäväistä, joka vastustuksesta yltyy jyrkäksi.
Kunnioittavin terveisin:Aino Vanaja.'
Tämä kirje sai Hannes Borgin ensin levottomaksi, mutta sitten se häntä rauhoitti. Levottomuus aiheutui siitä, että ratkaiseva tapaus oli edessä, rauhoittava vaikutus taas siitä, että neiti Vanaja oli päättänyt jäädä pois Eversenin kutsuista ja että tämän miehen turmiollinen vaikutus ainakin toistaiseksi oli torjuttu.
Mutta millaisiksi olot nyt muodostuivatkaan? Olihan Hannes Borgistavaikea se ajatus, että Aino Vanaja poistuisi sinne kauas sydänmaahan.Katkeaisihan siten heidän seurustelunsa, ja kuka takaisi, etteiköEversen ottaisi selvää hänen uudesta olinpaikastaan.
Mitä siis tehdä? Hannes Borg kulki kauan edestakaisin työhuoneessaan. Viimein hänelle selvisi tuuma. Hän pyysi kirjeentuojaa odottamaan ja riensi Elisabetin luo. Hänen tekemänsä päätös oli niin luja, ja hän piti asiaansa niin kiireellisenä, että hän epäröimättä ja valmistuksitta ryhtyi siihen.
— Olen saanut neiti Vanajalta kirjeen — näin hän alkoi. Kuuselassa näyttää lähdettyämme olleen kuuma ottelu hänen ja Forsgrénin välillä, ja ukko tuntuu lausuneen niin kovia sanoja, että neiti Vanaja katsoo välttämättömäksi lähteä pois Kuuselasta. Hän sanoo matkustavansa äitinsä luo kauas sisämaan seudulle. En tahdo, että oppilaani näin hautautuu sinne syrjäseudun unhoitukseen, en tahdo, että hänen opetuksensa katkeaa, sillä hänellä on todella erinomaiset lahjat. Olen siis päättänyt toistaiseksi tarjota neiti Vanajalle tyyssijan täällä Koivukoskella. Pihakamarin, jossa itse asuin, kuten muistanet, ennenkuin päärakennus valmistui, voi helposti järjestää asuttavaan kuntoon. Ottaisitko sinä hänet niin sanoakseni suojelukseesi, Elisabet?
Hän oli puhunut kaiken tämän melkein kuin yhteen hengenvetoon, ja hengästyneenä hän jäi odottamaan sisarentyttärensä vastausta.
Elisabet tuntui epäröivän muutaman silmänräpäyksen. Huomattuaan, miten voimakkaasti hänen enonsa oli kiintynyt Aino Vanajaan, hän oli ruvennut pelkäämään tätä kiintymystä. Mutta silti hän ei katsonut olevansa oikeutettu lausumaan arvelultaan. Hän vastasi:
— On luonnollista, että teen kaiken voitavani, jos vaan saatan sinulle tehdä palveluksen, ja jos tuo nuori nainen hyväksyy minut suojelijaksensa. Mutta minusta tuntuu sopivammalta, että hän muuttaa asumaan minun ullakkohuoneeseeni, joka on kunnossa ja kodikkaampi. Ja ihmisillä on vähemmän aihetta puheisiin, kun voin sanoa, että neiti Vanaja on minun mallinani ja seuranani.
Hannes Borg painoi Elisabetin kättä ja sanoi:
— Sinulla on aina niin paljo ymmärtämystä, Elisabet!
Hän riensi työhuoneeseensa ja kirjoitti:
'K. Neiti Vanaja!
Kirjeenne antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta, mutta tahdon heti vakuuttaa, että minä en ole suuttunut ja toivon, että vanha ystäväni Forsgrén leppyy, kun olen puhunut hänen kanssaan, ja että hyvät välit palaavat. Olette hyvin tervetullut Koivukoskelle, jo tänään, niin pian kuin ehditte. Meillä on paljo puhuttavaa, etenkin tulevaisuudestanne. Tulkaa siis empimättä, ja kuta pikemmin tulette, sitä iloisempi olen.
Terve tuloa!
Hannes Borg.'
Aino Vanaja oli muuttanut asumaan Koivukoskelle, Elisabetin ullakkohuoneeseen, ja viihtyi siellä hyvin. Hän ei ollut suostunut jäämään Kuuselaan, vaikka Hannes Borg oli tarjoutunut välittäjäksi. Eikä tohtori Borg ollut erityisen innokkaasti häntä siihen kehoittanutkaan, sillä olihan hänelle mitä mieluisinta saada tämä rakastettu olento asumaan läheisyyteensä. Metsänhoitaja Forsgrénille oli hän kirjoittanut ja perinpohjin selittänyt toimenpiteensä aiheen. Ja hyväluontoinen Forsgrén, joka ensin oli ollut nyrpeä ja murissut jotain hullutuksista ja hemmoittelusta, oli sitten lauhtunut ja virkkanut: — Tehkää, miten haluatte. Eihän se asia oikeastaan liikuta minua.
Aino Vanaja ei ollut epäröimättä vastaanottanut Hannes Borgin tarjoamaa vieraanvaraisuutta. Mutta hän oli suostunut, sillä Hannes Borg oli osannut tehdä tarjouksensa niin luontevasti ja oli muun muassa viitannut siihen, että hän katsoi sisarentyttärensä kaipaavan naisseuraa. Ja lisäksi — näin oli Hannes Borg huomauttanut — neiti Vanajan äkillinen lähtö ja siirtyminen etäiselle seudulle keskeyttäisi hänen opintonsa…
Vasta jälestäpäin Hannes Borg tuli ajatelleeksi: — Minkähän neiti Vanaja katsoo tämän ehdotukseni päävaikuttimeksi? Luontainen ujous ja onnettoman nuoruudenelämyksen muisto estivät häntä sitä selvästi sanoin tulkitsemasta.
Kaikesta levottomuudestaan huolimatta hän tunsi suurta tyydytystä siitä, että hänen näin oli onnistunut — ainakin toistaiseksi — turvata Aino Vanaja, että sai seurustella tämän olennon kanssa, joka päivä päivältä kävi hänelle rakkaammaksi.
Heidän draamalliset tuntinsa jatkuivat entiseen tapaan, ja Elisabet alkoi maalata Aino Vanajan muotokuvaa. Hannes Borg ei yleensä tahtonut häiritä heitä maalaustilaisuuksissa. Mutta joskus Elisabet lähetti häntä kutsumaan "paussikahville". Ja kerran Hannes Borgin hiukan viipyessä siellä, Aino Vanaja virkkoi katsellessaan keskeneräistä muotokuvaansa:
— Kun näen, että te, Elisabet rouva, liikutte valmiina taiteilijana, varmana tarkoituksistanne ja keinoistanne, tunnen itseni levottomaksi ja ajattelen, että vasta olen ihan alussa ja voinkohan koskaan saavuttaa varmaa jalansijaa taiteen alalla.
Tähän huomautti Hannes Borg:
— Taide vaatii ennenkaikkea lahjoja, ja niitä teillä on. Mutta se vaatii myös uupumatonta työtä.
Ja Elisabet lisäsi puolestaan:
— Se vaatii rakkautta, paljon epäitsekästä rakkautta, se yksin voi voittaa kaikki vastukset. Sanoitte minua valmiiksi taiteilijaksi. Ei kukaan vakava taiteilija kuitenkaan voi väittää olevansa aivan "valmis". Taiteessa ei ole olemassa lopullista saavutettua mestaruutta, sehän tietäisi paikallaanpysymistä. Paikallaanpysyminen taas on tavallaan taantumista. Taiteilijan työn elinehto on eteenpäinpyrkiminen, taidenäköalojen avartaminen ja tekniikan yhä jatkuva kehittäminen. Jos otatte huomioon tämän, ei teidän tarvitse lamautua. Toinen taiteilija on taipaleella ehtinyt kauemmaksi, toinen on vasta alkutaipaleella, siinä ero…
Palvelijatar toi sisälle kahvia ja ilmoitti, että köyhä mäkitupalainen, Vappu, oli keittiössä ja tahtoi puhua rouvan kanssa.
— Pyytäkää hänet tänne sisälle, sanoi Elisabet.
Aino Vanaja näytti ihmettelevän tätä. Elisabet huomasi sen ja selitti:
— Tuo nainen on yksi niitä poloisia, jotka punaisten kiihoittajat ovat opeillaan myrkyttäneet. Hänen katkeruudestaan huolimatta olemme tohtori Borg ja minä koettaneet kohdella häntä lempeästi, toivoen, että hän lopulta muuttuisi sovinnolliseksi.
Hetken kuluttua Vappu palvelijattaren opastamana tuli sisälle. Hän jäi seisomaan oven pieleen, niiasi ja katsoi epäröivänä ympärilleen, tietämättä, miten tämä kunnia tuli hänen osakseen ja mitä sanoa.
Elisabet meni hänen luokseen, tervehti häntä kädestä ja sanoi:
— Mitä Vapulle kuuluu? Joko Vapun terveys on parempi?
Vappu vastasi, äänessä lempeämpi sävy kuin mihin Elisabet oli aikaisemmin tottunut:
— Alkaahan se menetellä, kun jo jaksaa kävellä vähän pitemmälle. Ja kun rouva silloin puhui työstä, niin tulin sitä tiedustelemaan.
— Täällä Koivukoskella on kyllä Vapulle työtä, ja puhumme siitä sitten. Vappu tulee nyt ensin juomaan kahvia.
— Enhän minä toki näin hienossa paikassa… kelpaahan se minulle kyökkikin…
— Vappu tulee nyt vaan tänne istumaan. Elisabet vei hänet kahvipöydän ääreen, sai hänet kursailun jälkeen istumaan ja kaatoi hänelle kahvia. Vappu joi halukkaasti höyryävää lempijuomaansa ja söi vahvasti vehnäleipää. Sen ohella hän loi ihmettelevän katseen ympärilleen ja virkkoi hetken kuluttua:
— Mutta onpa sillä rouvalla täällä nättiä. Juotuaan muutaman kupin kahvia Vappu kävi avomielisen puheliaaksi:
— Enhän muuten olisi tullut työtä kysymään, mutta kun olen ollut huono ja se poikani Junu nyt on poissa kotoa. Sanovat, että se ansaitsee hyvin tukkitöissä ja että sillä on lisätulojakin. Se Tuomas kertoi, että se on ruvennut pirtutrokariksi…
Vappu pelästyi, että oli tullut kertomainnossaan omasta pojastaan maininneeksi sellaista, mikä saattoi käydä hänelle vaaralliseksi ja ehätti lieventämään:
— En kuitenkaan usko, että se pirtua myy, sillä onhan se kiellettyä ja vaarallista työtä. Ihmiset puhuvat niin paljon, eivätkä ajattele, että puheillaan vahingoittavat toista. Paljon se Tuomas kuitenkin sanoi Junun liikuttelevan rahoja, mutta ei siltä kuitenkaan näy liikenevän minulle lähettää, kun en vielä ole saanut penniäkään ja olen elänyt puutteessa…
Elisabet käytti tilaisuutta kääntääkseen tämän Vapun ikävän kokemuksen hänelle opetukseksi:
— Vappu huomaa nyt, että se, mitä Vappu sanoo sortamiseksi, ei tule herrojen puolelta. Oma poikanne ei teitä auta, vaikka tietää, että olette sairas ja kärsitte puutetta. Kaikki riippuu siitä millaiset ihmiset ovat, eikä siitä mihin säätyluokkaan he kuuluvat. Toinen tahtoo auttaa lähimäistään, toinen ei.
Hannes Borg huomasi, että Aino Vanaja Vapun ja Elisabetin puhuessa näytti välinpitämättömältä. Hän selaili hajamielisesti korukantista kirjaa. Oli ilmeistä, että Vapun läsnäolo hänestä oli vastenmielinen.
Kun Vappu oli poistunut keittiön puolelle, sanoi Aino Vanaja:
— En voi sille mitään, että tunnen inhoa, kun joudun kosketuksiin punikkien kanssa. Kapinan aikana toimin sairaanhoitajattarena ja tulin nähneeksi kuinka petomaisesti he olivat kiduttaneet kuoliaaksi vankejaan.
Hannes Borg huomautti:
— Samallainen inho on meilläkin näitä kiduttajia ja murhaajia kohtaan. Mutta punaisissakin on harhaan vietyjä, sydämettömän kiihoituksen myrkyttämiä. Ja näitä katsomme velvollisuudeksemme parantaa ja auttaa.