Eräänä aamuna saapui Koivukoskelle odottamaton vieras: kauppias Herhilä. Hän tuli ilmoittamaan Elisabet rouvalle, että kirkko kapinan hävityksestä oli kärsinyt siksi paljon, että se oli perinpohjin korjattava ja sisältä maalattava. Uuden alttaritaulun paljastajaiset saattoivat sen vuoksi tapahtua vasta joulun jälkeen, kevätpuolella. Tästä oli Herhilä tahtonut tulla kertomaan, jotta taiteilijatar ei turhaan pitäisi kiirettä.
Hän lisäsi:
— Ehkäpä se tulee vielä parempi, kun ei tarvitse maalata niin joutuin. Mutta kyllä rahat maksetaan heti kun taulu on valmis, että ei se meille mitään merkitse; ne rahat on jo siihen tarkoitukseen varattu.
Elisabet huomautti, ettei hän ollut riippuvainen palkkion kiireellisestä suorittamisesta ja että hän kevääseen mennessä valmistaisi tilatun maalauksen.
Herhilä sanoi, että hänellä vielä oli asiaa tohtori Borgille, teki kiireisesti lähtöä ja riensi Hannes Borgin rakennukseen.
Neiti Vanaja oli parhaillaan tohtori Borgin luona tunnillaan. Astuttuaan saliin ja tervehdittyään tohtori Borgia Herhilä alkoi kiihkeästi selittää tulonsa aihetta.
— Kun oli asiaa sille taiteilijattarelle, päätin samalla käväistä tohtorin puheilla ja kysyä, mitä tohtori ajattelee siitä loukkauksesta?
— Mitä loukkausta tarkoitatte?
— Sitä kunnianloukkausta siellä kapteeni Eversenin pidoissa. Olihan se hyvin suuri loukkaus, kun kapteeni vieraiden nähden ajoi minut pois pidoista, joihin oli minut kutsunut. Olen aikonut nostaa siitä kanteen häntä vastaan, sillä olihan monia kymmeniä todistajia, niiden joukossa herra tohtori itse. Mitä tohtori tästä asiasta oikein meinaa?
— En saata puolestani käsittää, että kapteeni Eversen olisi tehnyt itsensä syypääksi kunnianloukkaamiseen.
— Vai ette, kiljaisi Herhilä kiivastuen. Enkös minä ole auttanut häntä lainaamalla hänelle rahoja, melkoisen summan! Sillä eivät sen miehen ahväärit ole niin hyvät, kuin miltä ulkoapäin näyttää. Ja miten hän elää? Se nainen, joka oli emännöitsijänä Louhivaaran hovissa ja jota Eversen sanoi leskirouvaksi ja serkukseen, ei se ollut mikään rouva eikä serkku. Se oli yksi monia kapteenin lyhytaikaisia heiloja, ja se suuttui pahasti kun kapteeni niin hurjasti hakkaili sitä neiti Vanajaa, pani pillit pussiin ja pötki tiehensä.
— Nuo ovat asioita, joihin minä en tahdo sekaantua. Ja kun kauppias Herhilä kysyi mielipidettäni, niin on vakaumukseni se, että ette mitään voita, jos nostatte kanteen kapteeni Everseniä vastaan, sillä olitte liiaksi maistanut väkeviä ja siinä tilassa tarvitsitte lepoa. Kapteeni teki teille päinvastoin palveluksen.
— Vai niin, kiivastui Herhilä, se minun olisi pitänyt tietää, että emme me kansanmiehet saa tukea ja puolustusta herroilta. Herrat vetävät kaikki yhtä köyttä, se on tunnettu asia.
— Erehdytte, jos luulette minua tässä asiassa puolueelliseksi; minä en puolusta kapteeni Everseniä, mutta kun olette kääntynyt minun puoleeni, olen sanonut mielipiteeni.
Loukkaantuneena siitä, ettei ollut saanut kannatusta, poistui Herhilä. Kun hän nousi ajoneuvoihinsa, ajoi Eversen autossaan portaiden eteen.
Herhilä ei tervehtinyt häntä, vaan loi häneen vihamielisen katseen, läimäytti hevostaan piiskalla ja ajoi tiehensä.
Eversen tuskin kiinnitti häneen huomiota.
Henrika toi tohtorille kapteenin käyntikortin. Hannes Borgista tämä kapteenin äkillinen tulo oli ikävä yllätys. Hän pahoitteli Aino Vanajalle, että heidän tuntinsa toistamiseen keskeytyi, mutta lupasi palata niin pian kuin suinkin.
He olivat istuneet ryijyn peittämällä sohvalla vastapäätä salin ovea, ja Hannes Borgin avatessa oven saattoivat Aino Vanaja ja Eversen vilaukselta nähdä toisensa.
Kapteeni oli hienossa siviilipuvussa. Hänen moitteettoman pitkän takkinsa reunusliepeen napinlävessä oli valkoinen ruusu. Hän oli riisunut toisen kermanvärisistä käsineistään ja leikitteli sillä huolettomasti.
Hän mainitsi käyntinsä lähimmäksi aiheeksi tohtori Borgin ranskankieliset kirjat, joita oli saanut lainaksi ja joita valitettavasti oli tullut liian kauan pitäneeksi. Nyt vasta hän oli ne kaikki lukenut ja oli rientänyt tuomaan ne takaisin.
Hannes Borg sanoi, ettei hän niitä ollut tarvinnut eikä kaivannut.
Sitten Eversen ilmoitti haluavansa tutustua osaviljelyksen periaatteisiin, joihin tiesi tohtori Borgin olevan perehtyneen. Ehkä Louhivaaran laajoilla viljelysmailla osaksi saattaisi niitä toteuttaa.
Hannes Borg sanoi olevansa valmis antamaan haluttuja tietoja, mutta että hän sillä hetkellä ei joutanut, hänellä kun paraikaa oli luonaan oppilas.
Eversen ymmärsi häiritsevänsä ja nousi, kuitenkaan pitämättä erityistä kiirettä, ja sanoi:
— Tiedän, että esitätte neiti Vanajalle draamallista estetiikkaa. Minä olen sitä mieltä, että neiti Vanajalla on kaikki edellytykset tullakseen kuuluisaksi tanssijattareksi.
— Minä puolestani en ole tanssitaiteen ihailija. Eihän se mitenkään kohoa draamallisen taiteen tasolle. Useimmiten se on etupäässä aistillisuuden kiihoitusta.
— Mutta sitähän oikeastaan kaikki taide on. Kuvataiteet ovat näköaistin, musiikki kuuloaistin, runous "sisäisen aistin" ja mielikuvituksen kiihoitusta.
— Eikö mitään muuta? Herra kapteeni suvaitsee laskea leikkiä. — No niin, väitteleminen näistä asioista on turha, ovathan käsityskantamme siksi erilaiset.
Hannes Borg lausui nämä sanat kuivahkosti, ja Eversen oivalsi, että hän häntä jo häiritsi. Ja hän virkkoi hieman ivallisesti:
— Minähän olenkin maallikko näissä kysymyksissä. Ja olen jo liian kauan kuluttanut tohtorin aikaa.
Hän teki lähtöä, mutta sanoi ojentaessaan Hannes Borgille kättään ikäänkuin ohimennen:
— Olen kiitollinen, jos ennen lähtöäni saan sanoa neiti Vanajalle pari sanaa.
Hannes Borg säpsähti. Siinä nyt oltiin. Oli ilmeisen selvää, että kirjojen palauttaminen ja osaviljelysharrastus olivat pelkkiä verukkeita, ja että Eversenin käynnin päätarkoitus oli tavata neiti Vanaja.
Vaikka se olikin vastenmielistä Hannes Borgista, ei hän voinut kieltäytyä täyttämästä kapteenin pyyntöä. Saattoihan muuten olla mielenkiintoista kuulla, mitä asiaa Eversenillä oli Aino Vanajalle, sillä Hannes Borg katsoi oikeudekseen olla läsnä. Ei kukaan voinut vaatia, että hän omassa kodissaan tarjoaisi kilpailijalleen tilaisuuden kahdenkeskiseen kohtaukseen.
Hän naputti työhuoneensa ovelle, avasi sen ja sanoi:
— Neiti Vanaja, kapteeni Eversen haluaisi tavata teitä.
Joustavin askelin neiti Vanaja astui saliin ja tervehti kapteenia.
Hannes Borg vetäytyi syrjään selaillen ikkunan ääressä Eversenin tuomia ranskalaisia romaaneja. Silti hän ei päästänyt heitä katseistaan. Hän pani merkille, että Eversen melkein hypnotisoiden loi Aino Vanajaan läpitunkevia silmäyksiä.
— Muistatte kaiketi, neiti Vanaja — näin alkoi kapteeni, että olen intohimoinen tanssitaiteen ihailija. Ulkomaanmatkoillani olen koonnut kuuluisien tanssijattarien kuvia. Minulla on niitä sievoinen kokoelma. Lupasin lähettää ne teille. Kysyin teitä puhelimitse Kuuselasta, ja sieltä vastattiin, että olitte matkustanut pois. Saanko kysyä, millä osoitteella voin lähettää nuo kuvat?
— Asun toistaiseksi täällä Koivukoskella rouva Elisabet Borgin luona, joka maalaa muotokuvaani.
— Minulla on siis kunnia lähettää nuo kuvat sinne.
Eversen nousi ja ojensi kätensä hyvästiksi. Hannes Borg huomasi, että kapteeni hyvästellessään Aino Vanajaa kauan — liian kauan — painoi hänen kättään. Koko heidän keskustelunsa aikana Hannes Borg oli syrjästä tarkannut Aino Vanajaa, nähdäkseen minkä vaikutuksen Eversen häneen teki. Mutta hän ei ollut voinut huomata mitään erikoista. Ja Hannes Borg ajatteli: — Jos hän peittää mielenkiintonsa tai mieltymyksensä tunteet, hän näyttelee hyvin. Eversen sitävastoin ei ollut ilmeillään ja esiintymisellään salannut tunteitaan. Kiihkeä intohimo kiilui hänen silmistään ja hän virkkoi lopuksi, hellittäen neiti Vanajan käden:
— Näkemiin, neiti Vanaja.
Hän hyvästeli jäykän kohteliaasti Hannes Borgia ja poistui.
Kapteenin lähdettyä Hannes Borg oli hyvin kiihoittunut. Eversenin menettely tuntui hänestä sovinnaisen seurustelutottumuksen verhoamalta julkeudelta. Hän selitti neiti Vanajalle, että nämä keskeytykset olivat vieneet häneltä siksi aamupäiväksi oikean työskentelytuulen, että hän nyt katsoi parhaaksi keskeyttää tunnin ja jatkaa vasta seuraavana päivänä.
Kapteeni Eversenin käynti Koivukoskella ei jättänyt Hannes Borgia vähääkään epätietoiseksi siitä, että Eversen aikoi jatkaa tuttavuuttaan Aino Vanajan kanssa. Hänen entinen rakastajattarensa, tuo tanskalainen "serkku" oli suuttunut ja poistunut. Eversen kaipasi uutta rakastajatarta. Häikäilemättä hän oli tunkeutunut tähän taloon, jossa aikaisemmin oli esiintynyt loukkaavasti, eikä Hannes Borg muuten olisi ottanut häntä vastaan, ellei olisi käynyt hänen kemuissaan. Eversen tahtoi mistä hinnasta tahansa päästä kosketuksiin neiti Vanajan kanssa, ja olihan hän taitavasti osannut perustella käyntinsä. Ja ulkonaisesti hän kyllä oli ollut "korekti". Mistä hän olikaan saanut tietää Aino Vanajan uuden olinpaikan? Palvelijoilta, postikonttorista — vaiko itse neiti Vanajalta?
Kuta kauemmin Hannes Borg ajatteli tilannetta, sitä pulmallisemmalta se hänestä tuntui. Eversen oli luultavasti uudistava kutsunsa huviretkelle. Miten Aino Vanaja nyt oli suhtautuva näihin kutsuihin? Jos hän vielä olisi yhtä päättäväinen kuin Kuuselassa, voisivatko Elisabet ja Hannes Borg mahtisanoin pidättää häntä menemästä Eversenin luo? Ja saattoihan tuo ovela mies keksiä muitakin keinoja tavatakseen uuden intohimonsa esineen. Eihän Hannes Borg ollut viehättävän oppilaansa holhooja. Miten valvoa, miten suojella häntä?
Hannes Borg ei ollut löytänyt mitään ratkaisua, kun hän myöhemmin samana päivänä läksi Elisabetin luo asiasta keskustelemaan.
Elisabet oli alakuloinen ja kertoi ottaneensa esille maalauksensa, "Atenalaisten laulun", tehdäkseen siitä Hannes Borgille pienen jäljennöksen. Silloin olivat kaikki hänen viehkeät ja haikeat muistonsa elpyneet. Yrjö Vahtera oli taas kuin ilmielävänä kohonnut hänen eteensä, ja hänet oli vallannut vastustamaton kaiho tietää, mikä kohtalo heidän eronsa jälkeen oli tullut tuon miehen osaksi, joka oli tuottanut hänelle hänen elämänsä suurimman riemun, mutta myös katkerimman surun.
Ainoastaan muutamin sanoin hän tähän viittasi, mutta Hannes Borg aavisti, että hänen sisarentyttärensä vanha sydänhaava jälleen oli auennut.
He vaikenivat hetken.
Sitten Elisabet kertoi Herhilän käynnistä ja että alttaritaulua vasta kevätpuoleen tarvittaisiin.
—Tämä uutinen onkin minulle oikeastaan tervetullut, jatkoi Elisabet. Pääsen aikaisemmin lähtemään ulkomaille, heti kun neiti Vanajan muotokuva on valmistunut. Tarvitsen vaihtelua ja virkistystä. Ja totta puhuen olen osaksi tyytymätön siihen alttaritaulu-luonnokseen. Ehkä ulkomailla löydän paremman Kristusmallin. En tahtoisi maalata pelkkää tilaustaulua, soisin, että siitä tulisi taideteos, joka itseäni tyydyttäisi. Enhän ole riippuvainen palkkiosta, voin kustantaa matkani säästöistäni.
Hannes Borg kertoi, että Eversen oli kunnioittanut häntä käynnillään. —
— Tai oikeastaan tämä käynti ei tarkoittanut minua, sillä oli, niinkuin voit arvata, vallan toinen tarkoitus. Hän näyttää tahtovan, maksoi mitä maksoi, saada tuon nuoren naisen valtaansa. Ja mitkä seuraukset siitä olisivat, sen sinä hyvin tiedät. Tulin neuvottelemaan kanssasi, mitä olisi tehtävä.
— Niin kauan kuin minä olen kotona, hän voi olla täällä, mutta minun lähdettyäni ulkomaille hänen luonnollisesti on mahdotonta jäädä tänne ihmisten puheiden tähden. Mutta mitä arvelet siitä, jos minä muotokuvan valmistuttua lähtisin saattamaan häntä hänen äitinsä luo? Voisin varsin hyvin tehdä sen sillä verukkeella, että lähden pienelle virkistysmatkalle.
— Se ei luullakseni asiaa parantaisi. Eversenillä olisi kyllä keinonsa ottaa selville Aino Vanajan olinpaikka, ehkä hän jo tietääkin, missä hänen äitinsä asuu. Ja ennen pitkää Aino Vanaja ikävystyisi syrjäisellä sydänmaan seudulla, tuntisi pettymystä taidetuumiensa raukeamisesta ja voisi silloin olla altis lankeamaan Eversenin pauloihin.
Hetkeksi Hannes Borg vaipui mietteisiin ja sai äkkiä tuuman, joka loi ilonvälkkeen hänen kasvoihinsa.
— Kuulehan, hän huudahti. Kun sinä tarjouduit saattamaan neiti Vanajaa, heräsi minussa ajatus, jonka ehkä voit hyväksyä. Etkö suostuisi siihen, että hän sinun seurassasi ja suojeluksesi alaisena lähtisi ulkomaille näyttämöopintojaan jatkamaan? Onhan minullakin säästöjä puutarhaviljelykseni tuottamista varoista. Voisin kustantaa hänen matkansa.
Elisabet karkoitti epäröimisensä ja vastasi:
— Luonnollisesti, jos minä vaan olen oikea henkilö häntä saattamaan ja suojelemaan. Hän on ikäisekseen harvinaisen itsenäinen, kuuntelee tosin toisen mielipiteitä, mutta menettelee enimmäkseen oman päänsä mukaan. Mutta ehkä hänellä sentään saattaa olla jotain hyötyä minusta, ja sinä voit minulta saada tietoja hänen opintojensa kulusta.
Täynnä kiitollisuutta Hannes Borg puristi Elisabetin kättä ja sanoi:
— Olen äärettömän iloinen siitä, että hän saa matkustaa juuri sinun kanssasi. Sen paremman oppaan huostaan en voisi häntä uskoa.
Hän kävi äkkiä vakavaksi ja jatkoi:
— Kunhan hän vaan itse on halukas lähtemään. He kuulivat askeleita ullakkohuoneen portaista ja seuraavassa tuokiossa Aino Vanaja astui sisälle. Hänen tarkka silmänsä huomasi jotain erikoista opettajansa kasvoissa.
Hannes Borg päätti heti ilmaista hänelle ehdotuksensa. Elisabet vetäytyi hienotunteisesti viereiseen huoneeseen.
— Sisarentyttäreni — näin alkoi Hannes Borg — on päättänyt siirtää alttaritaulun maalaamisen tuonnemmaksi ja heti teidän muotokuvanne valmistuttua lähteä ulkomaille. Tästä heräsi minussa se ajatus, että teillä nyt olisi hyvä tilaisuus matkoihin tottuneen sisarentyttäreni seurassa lähteä ulkomaille opiskelemaan. Olette epäilemättä huomannut, kuinka lämpimästi… harrastan… taidepyrkimyksiänne. Toivon siis, että ette pahastu, jos tarjoudun kustantamaan matkanne ja kuuden kuukauden kestävän oleskelunne ja opintonne Münchenissä.
Heleä riemu kuvastui Aino Vanajan sinisissä silmissä, jotka loistivat kuin kaksi tähteä.
— Onko tämä totta, vai onko se unta! hän viimein huudahti. — Mutta ei, se ei ole mahdollista, enhän ole ansainnut sellaista hyvyyttä.
— Emme puhu sellaisista. Teette minut hyvin iloiseksi, jos suostutte ehdotukseeni. Kun palaatte ulkomailta, ei teidän liene vaikeata päästä työskentelemään jollakin huomatuista näyttämöistämme.
Aino Vanaja näytti hetken miettivän. Sitten hän virkkoi:
— Ainoastaan yhdellä ehdolla saatan vastaanottaa jalomielisen tarjouksenne: että saan nuo rahat lainana ja että annan teille niistä takaajien nimillä varustetun velkakirjan.
— Emme puhu lainoista ja velkakirjoista. Pääasia on, että nyt sopivan tilaisuuden tarjouduttua voitte tutustua ulkomaan näyttämötaiteeseen ja suurempiin oloihin. Münchenissä saa nähdä hyvin hyvää taidetta, ja toivon, että ystäväni Vincenzo Oliva ottaa teidät oppilaakseen. Silloin epäilemättä näette taiteen vallan uudessa valossa. Hän on itse ihmeellinen taiteilija ja erinomainen näyttämötekniikan opettaja.
Ensi kerran huomasi Hannes Borg Aino Vanajassa suurta, välitöntä mielenliikutusta. Hän riensi opettajansa luo ja painoi lämpimästi hänen kättään, voimatta saada lausutuksi ainoatakaan kiitollisuuden sanaa.
* * * * *
Kun Hannes Borg mieli täynnä tyydytystä poistui Elisabetin rakennuksesta, ajoi kapteeni Eversenin auto pihaan. Siinä istui ainoastaan kuljettaja, joka kysyi neiti Vanajaa. Hänellä oli paperiin kääritty iso kirjapinkka ja kirje, jotka hän pyysi jättämään neiti Vanajalle.
Hannes Borg lupasi toimittaa ne perille. Tuo kirje tuntui polttavan hänen kättänsä, ja hän olisi uhrannut paljon saadakseen tietää, mitä se sisälsi.
Aino Vanaja sanoi vastaanottaessaan tämän lähetyksen välinpitämättömänä:
— Ne ovat kapteeni Eversenin lupaamat tanssikirjat. Enpä niitä nyt tarvitse, enkä edes ehdi katsella.
Hannes Borg poistui, ajatellen: Vieläkö Eversen ennen heidän lähtöään ehtii virittää ansojaan.
Tuota matkaa täytyi jouduttaa.
* * * * *
Vaikutusvaltaisten saksalaisten välityksellä, joihin Hannes Borg vapaussodan lopulla oli tutustunut, hän sai nopeasti hankituksi Aino Vanajalle ja Elisabetille ulkomaanpassit. Ja kun Aino Vanajan onnistunut muotokuva oli valmis ja molemmat naiset olivat suorittaneet matkavalmistuksensa, he pääsivät lähtemään. Hannes Borg saattoi heidät Helsinkiin. Ja syyskuun alussa he Turun ja Tukholman kautta matkustivat Saksaan.
Mieli kaihoavana, mutta samalla tyytyväisenä Hannes Borg palasi asemalta heitä saattamasta ja matkusti vielä samana iltana takaisin Koivukoskelle.
Kun Hannes Borg myöhään illalla palasi Helsingistä Koivukoskelle, tuntui hänen kotinsa autiolta ja kolkolta. Hän käveli edestakaisin salissa ja työhuoneessaan, unhoittaen illallisensa, jonka Henrika hänelle oli huolellisesti valmistanut. Tuontuostakin hän pysähtyi katselemaan seinällä riippuvaa Aino Vanajan muotokuvaa. Ja nuo silmät näyttivät seuraavan häntä minne hän asettuikin huoneessaan. Kuinka hän rakasti noita piirteitä, kullanhohteista tukkaa ja ihmeellisiä sinisilmiä. Nyt oli tullut hänen elämänsä suuri tunne, joka oli kietonut valtaansa koko hänen olemuksensa. Alussa se oli ollut melkein taidepalvontaan vivahtavaa harrasta ihailua. Nyt se oli kasvanut suureksi vastustamattomaksi intohimoksi, joka kaipasi vastakiintymystä ja vaati omistamista.
Hän tiesi, että Aino Vanaja ja Elisabet aikoivat viipyä pari päivää Berlinissä ja sieltä matkustaa suoraa päätä Müncheniin. Jos hän nyt kirjoittaisi heille, saisivat he perille tultuaan häneltä tervehdyksen. Hän päätti jo sinä iltana kirjoittaa molemmille. Hän istuutui työpöytänsä ääreen ja tarttui kynään. Kummalleko hän ensin kirjoittaisi? Mietittyään hetken hän päätti rauhoittaa tunteitaan kirjoittamalla ensin Elisabetille:
'Rakas Elisabet!
Vaikea on minun sanoin kuvailla kuinka hylätyksi tunnen itseni Teidän molempien lähdettyä. Koivukoski on vallan kuin autio. Helsingistä palattuani kuljin iltapimeässä pihalla ja tein kierroksen Sinun pienelle huvilallesi. Oli outoa, kun ikkunoista eivät pilkoittaneet tuttavalliset tulet. Ja nyt istun tässä, hiljaisessa työkammiossani, ja ajattelen, että kuusi kuukautta on pitkä aika — ylen pitkä sille, joka odottaa. Mutta teen väärin, kun näin valitan, sillä tiedänhän, miten tärkeä tämä matka on Sinulle, sekä mielesi tasapainolle että taiteellesi. Ja toivottavasti jonkun ajan kuluttua totun ja opin mukautumaan yksinolooni. Olisipa hauska, jos Münchenissä pääsisitte asumaan Weilerin täysihoitolaan. Rouva ja herra Weiler ovat herttaisia ihmisiä. He osaavat täysihoitolaisissaan herättää viihdyttävän kodintunteen. Kirjoita minulle usein, en odota pitkiä kirjeitä, kirjekorttikin riittää, niin että näen, miten voitte ja viihdytte. Ja luonnollisesti olen kiitollinen, jos annat minun seurata neiti Vanajan opintoja, edistymistä ja hänen elämäänsä suurkaupungissa. Kuinka onnellinen olen tietäessäni, että Sinä olet siellä häntä tukemassa.
Levottomasti odottaen ja lämpimästi tervehtien
Hannes.'
Nyt hän oli siksi tyyntynyt, että saattoi ryhtyä kirjoittamaan AinoVanajalle:
'Kunnioitettava Neiti!
Yksinäni työhuoneessani myöhäisenä iltahetkenä muistelen elävästi niitä draamallisia keskusteluja, joita minulla oli Teidän kanssanne tässä samassa huoneessa. Ne antoivat paljon uutta sisällystä elämääni ja saivat minut toivorikkaasti odottamaan niitä taiteellisia saavutuksia, joihin lahjanne selvästi viittaavat. Nämä "tunnit" kävivät minulle rakkaiksi, ja niiden keskeytys on luonut elämääni tyhjyyttä, jota en voi millään täyttää.
Toivotan Teille hartaasti kaikkea menestystä ja pitäisin erittäin onnellisena tapauksena sitä, että pääsisitte ystäväni Vincenzo Olivan oppilaaksi. Silloin saisitte varman pohjan tulevalle taidetoiminnallenne. Jos sattuisi niin ikävästi, ettei hän enää olisi Münchenissä, tai että sota olisi aiheuttanut mullistavia muutoksia hänen oloissaan, pyydän Teitä viipymättä sähköttämään minulle, niin että voin kääntyä toisten henkilöiden puoleen.
Suuresti kärsimättömänä jään odottamaan tietoja matkanne onnistumisesta ja siitä, miten olonne järjestyvät Münchenissä perille tultuanne. Toivon siis, ettei odotukseni ole liian pitkä.
Kunnioittavin terveisin:Hannes Borg.'
Matkansa varrelta olivat Elisabet ja Aino Vanaja lähettäneet postikortteja. Viimeiset olivat päivätyt Berlinissä. Sitten seurasi parin päivän pysähdys. Ilokseen sai Hannes Borg niiden kuluttua Elisabetilta seuraavan sähkösanoman: "Glückliche Ankunft München Pension Weiler". — He olivat siis saavuttaneet matkansa päämäärän ja päässeet asumaan Weilerin täysihoitolaan. Se oli suuresti rauhoittavaa. Mutta nyt seurasi kirjeiden odottaminen, olihan sodanaikainen postinkulku hidas, ja odotus saattoi paisua viikkokausien pituiseksi. Mutta jo kymmenen päivää sähkösanoman saapumisen jälkeen Hannes Borg ihmetellen sai Elisabetilta ja Aino Vanajalta kirjeen.
Hän sulkeutui huoneeseensa niitä lukemaan.
Elisabet kirjoitti:
'Matkamme on käynyt kaikin puolin onnellisesti, ja olemme perillä tässä miellyttävässä taidekaupungissa. Hilpeät ja rehdit baierilaiset eivät sodan vaikutuksesta ole sanottavasti menettäneet hyvää tuultaan. Asumme siis Weilerin täysihoitolassa. Weilerin puolisot ovat todella herttaisia ja kohtelevat meitä melkein kuin omia lapsiaan. He lähettävät Sinulle sulimmat terveisensä.
Paljoa en vielä ole ehtinyt täällä kokea, sillä tahdoin viipymättä kirjoittaa. Sattui näet niin hyvin, että nuori maalari Teuvo Kaisla lähti täältä Berliniin ja lupasi toimittaa kirjeemme kuriiria myöten Suomeen.
Tunnen kuitenkin jo nyt, että olen päässyt virkeään taiteelliseen ilmakehään. Huomenna aion lähteä nuorten maalaajien klubiin. Älä silti pelkää, että eksyn futuristisiin ja ekspressionistisiin hullutuksiin. Mutta väritykseen nähden toivon heiltä oppivani jotain uutta.
Jotta elämämme täällä tulisi halvemmaksi, asumme Aino Vanajan kanssa samassa huoneessa. Minä saan sitäpaitsi käyttää pientä lasikattoista ullakkokamaria maalaushuoneenani. Samaan aikaan saapuvassa kirjeessään Aino Vanaja epäilemättä kertoo käynnistään herra Vincenzo Olivan luona.
Toivon, että et pahasti ikävysty yksinäsi Koivukoskella. Olen usein siellä ajatuksissani luonasi. Totta puhuen olen jo ehtinyt saada koti-ikävän. Kaipaan Sinun henkisesti avartavaa ja rikastuttavaa seuraasi. Nyt täällä kaukana osaan antaa sille oikean arvon.
Lämpimin terveisinElisabet.'
Hannes Borg oli tahallaan säästänyt Aino Vanajan kirjeen viimeiseksi. Ja vieläkin hän viivähti, ennenkuin aukaisi sen. Hän teki sen sitten nopealla saksien leikkauksella, kuin teon ainakin, joka oli päättäväisesti ratkaistava. Hän luki:
'Kunnioitettava Tohtori!
Monet uudet ja voimakkaat vaikutelmat ovat täällä suuressa maailmassa täyttäneet mielen. Mutta olen huono kynäilijä niistä näin kirjeessä kertomaan. Tahdon kaikkein ensiksi mainita, että professori Vincenzo Oliva oli erittäin ystävällinen ja hyväksyi minut oppilaakseen. Hän haavoittui sodassa ja ontuu lievästi vasemmalla jalallaan. Mutta mikä oivallinen plastiikanopettaja hän silti yhä vielä on. Olen ihastunut hänen opetukseensa, ja hän on mairittelevasti puhunut näyttämöedellytyksistäni. Hänen oppilaansa ovat jaetut kahteen ryhmään, vasta-alkajiin ja edistyneihin. Olen saanut katsojana olla läsnä jälkimäisten harjoituksissa, ja nähdessäni kuinka paljon he jo osaavat, on kunnianhimoni paisunut entistään suuremmaksi. Tahdon taiteen alalla aikaansaada jotain etevää ja tunnustusta ansaitsevaa. Onhan kaikki toistaiseksi vaan alulla, mutta kun pääsen pitemmälle, toivon voivani siitä Tohtorille jotain kertoa.
Kaikesta tästä odottamattomasta ja mielenkiintoisesta, joka on tullut osakseni, saan yksinomaan kiittää Teitä, herra Tohtori. Enkä tiedä, miten koskaan saatan palkita luottamuksenne ja tarpeeksi osoittaa kiitollisuuttani.
Professori Oliva lähettää parhaat terveisensä ja lupaa piankirjoittaa.
Kunnioittaen ja kiitollisena:Aino Vanaja.'
Tämä kirje, muuten niin ilahuttava sisällykseltään, herätti Hannes Borgissa jonkunlaista pettymystä. Aina vaan tuota ylenpalttista kunnioitusta ja kiitollisuutta! Hän olisi toivonut jotain hellää sanaa, jotain viittausta kaihoon, jommoista hän itse Müncheniin kirjoittamassaan kirjeessä oli ilmaissut. Mutta kun hän oli hetken asiaa ajatellut, johtui hänen mieleensä, ettei neiti Vanaja todennäköisesti tätä ensimäistä kirjettään kirjoittaessaan vielä ollut ehtinyt saada Hannes Borgin kirjettä, hän kun ei siitä maininnut mitään, ja ettei Hannes Borg suoranaisesti ollut ilmaissut hänelle tunteitaan, joten tällä nuorella naisella ei ollut aihetta hellien tunteiden esille tuomiseen.
Saadakseen vastapainoa henkiselle työlleen ja ikävälleen Hannes Borg oli alkanut ottaa osaa suon ojittamiseen. Lisäksi hän köyhille ojankaivajille tahtoi siten todistaa, ettei hän ylenkatsonut sellaista työtä. Ojankaivajien joukossa oli pari hänen iltakoululaistaankin. Vapun Junulle, joka taas oli ilmestynyt paikkakunnalle, hän niinikään oli tarjonnut tätä työtä. Mutta Junu oli ylimielisesti vastannut, että muka metsätöissä oli ansainnut niin hyvin, ettei hänen pitkiin aikoihin tarvinnut olla työn orja. Hänellä oli uusi tummansininen sheviotti-puku, kiiltonahkaiset pitkävartiset saappaat, kaulassa räikeänpunainen silkkihuivi ja päässä harmaa Borsalino-hattu. Hän ei asunut äitinsä mökissä, vaan oli vuokrannut itselleen huoneen kirkonkylästä. Hän seurusteli kaiken ajan, joka jäi yli salaisesta pirtu-kaupasta, pahamaineisen torpantytön, Heti Vaaksan kanssa. Äitiään hän harvoin kävi tervehtimässä, ja Vappu, joka usein kävi töissä Koivukoskella, valitti tohtori Borgille, että hänen oma poikansa, joka nyt oli tullut hyviin varoihin, vaan silloin tällöin antoi köyhälle äidilleen rovon.
— Enkä minä niitä hänen rahojaan rukoile, oli Vappu sanonut, pitäköön ne itse, kun on niin kitsas. Kyllä minä sentään, vaikka vähän vaivaisesti, itseni elätän, kun nyt taas kykenen työhön. —
Pitäjällä jo yleisesti kerrottiin, millaista salaista ammattia Junu harjoitti. Ja vaikka nämä huhut joutuivat viranomaistenkin korviin, he eivät puuttuneet asiaan, jopa kerrottiin, että moni heistäkin kuului Junun ostajapiiriin. Kauppias Herhilä, joka julkisen kauppaliikkeensä ohella harjoitti samallaista salaista sivuhommaa ja joka karsain silmin katseli tätä paikkakunnalle ilmestynyttä kilpailijaa, puhui Junusta ympäri pitäjää, tuomiten hänen "rikollisen ammattinsa". Hän toivoi täten kääntävänsä pois epäluulon ja huomion omasta laajalle levinneestä salakaupastaan ja mahdollisesti saavansa kilpailijansa syrjäytetyksi.
Pantuaan alulle suoviljelyksensä Hannes Borg päätti lähteä tervehtimään metsänhoitaja Forsgrénia, jota ei ollut pitkään aikaan tavannut. Kirkkaana syyspäivänä, hevosen ollessa ajossa, hän läksi jalan kulkemaan Kuuselaan. Metsä molemmin puolin tietä oli jo verhoutunut erivivahteisiin keltaisiin väreihin. Ilma oli kuulakka, aurinko paistoi iloisena. Hannes Borgin kaiho, joka raskaan ruumiillisen työn kestäessä oli hellittänyt, virisi taas kalvavaksi kivuksi. Vastattuaan Elisabetin ja Aino Vanajan kirjeisiin ei hän vielä ollut saanut heiltä tietoja, vaikka jo oli kulunut viikkoja hänen kirjeidensä lähettämisestä. Verhotuin sanoin hän oli tulkinnut hehkuvat tunteensa. Minkä vaikutuksen ne olivat tehneet? Mitä oli Aino Vanaja vastaava? Mutta eihän Elisabetiltakaan vielä ollut saapunut toista kirjettä. Sellaista tilaisuutta kuin viimeksi, lähettää kirjeet kuriirin mukana, ei tietysti joka päivä tarjoutunut.
Kun hän näitä miettien astui tietä edelleen, tuli metsänhoitaja Forsgrén ajaen häntä vastaan. Forsgrén oli matkalla Koivukoskelle, ja molemmat naurahtivat tälle yhteensattumalle.
— Koivukoskelle on lyhyempi matka, huomautti Hannes Borg. Lähdemme sinne, eikö niin? Ehkä voimme käväistä suollanikin, niin saan sinulta lupaamasi neuvot.
Hannes Borg nousi rattaille ja he alkoivat yhdessä ajaa köröttää Koivukoskelle. Forsgrén kertoi nyt lopullisesti tehneensä osaviljelyskontrahdin erään nuoren pehtorin kanssa.
— Olen tehnyt tämän välikirjan vaan vuodeksi — varovaisuuden vuoksi. Tahdon kokeilla. Jos olen tehnyt tyhmyyden, syytän sinua.
— Enpä luule, että osaviljelyksellä voit hävitä enempää kuin arentimiehesi kautta, joka ei suorittanut vuokraansa.
— Tiedät, että olen vanha koiranhammas. Luonnollisesti otan tämän kokeilun kokonaan omalle vastuulleni. Minä kyllä olen etupäässä käytännön mies, ja niinkuin sinun veroisesi idealisti kai ajattelee: kuivasti erittelevä järjenmies. Mutta silti on minussakin pisara idealismia tai oikeammin mielikuvitusta.
— Se pisara on melkoinen, veliseni. En koskaan ole pitänyt sinua kuivana järkeilijänä; luulen että tuo järkeilysi etupäässä koskee pintaa. Syvemmällä sinussakin käyvät tunne-elämän aallot, vaikka ne eivät ole niin herkät liikehtimään kuin minulla. Ja suorastaan kadehdin tuota luonteesi tasaisuutta ja tyyntä harkintaasi elämän eri tiloissa.
He olivat saapuneet asemalle kääntyvän tien haaraan. Asemalle päin sujahti siitä ohi kapteeni Eversenin auto. Kapteeni oli matkapuvussa ja hänellä oli mukanaan matkalaukku.
— Eversenillä on ollut selkkauksia paperitehtaallaan, kertoi Forsgrén. Hänen tapansa kohdella väkeänsä on kursailematon, ja niinpä se eräänä päivänä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, teki lakon. Kun tapahtuma oli ilmoitettu Eversenille ja hän saapui tehtaaseen, huomattiin, että yksi tärkeimmistä koneista oli pahasti vioitettu. Tehdas on nyt pysähdyksissä, ja kun kapteenia on kohdannut taloudellisia vaikeuksia, sanotaan hänen matkustavan Tanskaan koettamaan saada apua sukulaisilta.
— Minua ei ihmetytä, sanoi Hannes Borg, että kapteenille lopulta tulee suuriakin vaikeuksia, kun tietää, miten tuhlailevasti hän elää.
Saapuessaan punaisen ladon kohdalle he näkivät pieneltä metsäpolulta poikkeavan ajotielle nuoren naisen ja miehen. He kulkivat käsi kädessä. Nuorella miehellä oli räikeänpunainen kaulahuivi. Hannes Borg tunsi nyt parin: Vapun Junun ja Heti Vaaksan. Heidän kasvonsa punoittivat ja saattoi selvästi huomata, että molemmat olivat ryypiskelleet.
Junu tuijotti uhmailevasti vastaantulijoihin, tervehtimättä.
Nyt Forsgrénkin tunsi Junun ja virkkoi heidän kuljettuaan ohi:
— Siinä pitäjän uusi pirtu-trokari, Herhilän kilpailija.
— Olen kuullut siitä, sanoi Hannes Borg. Tuo Junu on muuten paikkakunnan ikävimpiä punaisia. Hänessä on jotain häijyä ja taipumatonta. Häneen ei toistaiseksi mikään hyvä sana tehoa.
— Yhäkö sinä haaveilet ihmisten parantamisesta ja jalostamisesta? Milloinka silmäsi aukeavat näkemään, että on turha vaiva koettaa kohottaa ihmisiä? He ovat mitä ovat. Ei heitä voi muuttaa.
— Minä taas uskon, että jos he joutuvat erityiseen elämänkohtaan, joka voimakkaasti valtaa ja hellyttää heidät, voi toisen ihmisen vaikutus heihin tehota ja aikaansaada heissä mielenmuutoksen. Tosin on minulla ollut pettymyksiä. Mutta toisinaan olen taas huomannut kokeistani hyviäkin tuloksia. Eikä aina vaadita edes mullistavia koettelemuksia. Esimerkkinä mainitsen vanhan mäkitupalaisen, Vapun, äsken kohtaamamme Junun äidin. Vielä joku aika sitten hän oli lopen katkera ja syytti herroja sorrosta. Nyt, kun hän on käynyt meillä töissä ja minä melkein joka päivä olen puhunut hänen kanssaan, selittäen hänelle asioita ja elämän menoa, hän jo on muuttunut paljon sovinnollisemmaksi.
— Mahdollisesti. En tahdo vähentää sinun persoonallisuutesi kehittävää vaikutusta enkä haihduttaa harhaluulojasi. Mutta mitä tuohon vaimoon tulee, oletko ottanut huomioon, että hänen poikansa on hurja elostelija, joka ei auta äitiään, ja että tuon naisen puute ja hätä on pakoittanut hänet myöntyväisemmäksi ja nöyremmäksi. Onkohan tällä muutoksella syvempiä juuria?
— Täytyy ainakin koettaa syventää niitä. —
He saapuivat pihaportille.
Samuli Aura, hiukan kumarassa kulkeva renki, tuli ottamaan haltuunsa hevosen. Hän kertoi, että eräs naapuripitäjän mies odotti kyökissä tohtoria.
— Onko hänellä kiire? kysyi tohtori Borg.
— En luule, sanoi ehtivänsä odottaa. Hannes Borg meni vieraansa kanssa sisälle.
Metsänhoitaja oli tohtori Borgin kanssa käynyt suota katsomassa ja antanut ensimäisen neuvonsa:
"Älkää tehkö ojia lähelle toisiaan, älkääkä kaivako niitä kovin syviksi. Vaikka suossa onkin vettä, voisi se siitä kuivua liian vähiin".
Kun he päivällisen syötyään siirtyivät Hannes Borgin työhuoneeseen kahville, näki metsänhoitaja siellä Aino Vanajan muotokuvan.
— Se on aika elävästi maalattu, hän virkahti. — Kuulehan, sinä taidat olla oikein pikiintynyt tuohon tyttöön.
Hannes Borgia ei miellyttänyt tuo Forsgrénin käyttämä sana "pikiintynyt" eikä hänen huomautuksensa leikillinen sävy. Olihan tunne, joka hallitsi häntä, siksi vakava.
Hetken kuluttua hän vastasi:
— Voinhan sen sinulle, vanhalle ystävälleni, tunnustaa. Minä, neljäkymmentäviisi-vuotias mies, olen häneen rakastunut hehkuvasti kuin nuorukainen.
— Koska nyt puhumme asiasta avoimesti, ehkä et pahastu, jos sanon mielipiteeni suoraan. En luule, että tämä tunne saattaa sinua onnelliseksi.
— Se on mahdollista. Mutta se on elämäni tähänastinen voimakkain tunne.
— Siksipä sitä vielä enemmän pelkään. Epäilemättä tunnet Aino Vanajaa puutteellisesti. Hänellä on vallan erikoinen luonne, hän on itsepäinen ja lujatahtoinen. Et muuten ehkä tiedä, että hän on avioton lapsi. Hänen äitinsä oli tyttönä harjoittelijana maaseutukaupungin postikonttorissa. Tiedettiin, että hänellä oli suhde kaupunkiin majoitetun venäläisen varusväen ylhäiseen upseeriin. Puhuttiin kreivistä tai ruhtinaasta. Heti suhteen alettua hän alkoi käydä hienosti puettuna. Viimein tuo ylhäinen upseeri kyllästyi lemmittyynsä ja siirtyi Venäjälle. Köyhälle postineidille syntyi tyttölapsi. Se oli Aino Vanaja. Äiti, vaimoni serkku, on hiljainen, miellyttävä ihminen, hyväsydäminen, mutta heikko luonteeltaan. Hänellä ei ole muuta vikaa, kuin että hän on koreilunhaluinen ja tuhlaa vieläkin pienistä tuloistaan melkoisen osan hienoihin vaatteisiin. — Tämä piirre — elämänkoreuden tavoittelu — on ainoa, jonka Aino Vanaja on äidiltään perinyt. Muut ominaisuudet: kaunis ulkomuoto, hyväpäisyys, tahdonlujuus, lienevät perintöä isältä, jota hän ei ole nähnyt. Tuo mies ei koskaan ole tiedustellut entisen lemmittynsä olinpaikkaa ja suhteensa seurauksia.
— Se on mielenkiintoinen, romantillinen tarina. Jos olet kertonut sen minulle siinä tarkoituksessa, että tunteeni muuttuisivat, olet osunut väärään.
— Ethän toki ajattele pyytää Aino Vanajaa vaimoksesi?
— Se on luja aikomukseni. Jo ennen hänen lähtöään ulkomaille aioin ilmaista sen hänelle. Mutta pelkäsin, että hän katsoisi tuttavuutemme liian lyhytaikaiseksi. Mutta suurin syy tunnustukseni siirtämiseen on nuoruuteni onneton suhde.
— Oletko viime aikoina kuullut mitään pojastasi?
— En. Tuo poloinen oli sekaantunut kapinaan punaisten puolella. Asiamies, jonka kautta olen hänen olojaan tiedustellut, on saanut selville, että hänet oli pakoitettu punakaartiin, ettei hän kuitenkaan ollut tehnyt mitään rikosta, mutta että hän jonkun aikaa oli istunut vangittuna, ja että hänet päästettiin vapaaksi, kun tutkimus ei todennut mitään raskauttavaa. Hänen nykyisestä olinpaikastaan en toistaiseksi ole saanut tietoa. Ja minussa on herännyt kovia tunnonvaivoja siitä, etten näinä viime vuosina enempää ole häntä etsinyt saadakseni hänet takaisin luokseni.
— Olithan aikaisemmin tehnyt kaiken häntä nostaaksesi. Mutta hän oli ja on luultavasti parantumaton renttu. Muistatko millaisessa tilassa hän takavuosina tuli tänne, juopuneena, repaleisena, uhkaavana?
— Sen muistan. Ja juuri silloin, huolimatta hänen kurjasta tilastaan ja uhkamielisyydestään, olisi minun pitänyt sulkea hänet isän syliini ja pidättää hänet täällä. Että en sitä tehnyt, se oli rikokseni. Ja minun täytyy koettaa, jos se vielä suinkin on mahdollista, korjata laiminlyöntini. Siinä pääsyy, joka on estänyt minua pyytämästä Aino Vanajan kättä.
— Ne arvelut ovat turhat Aino Vanajaan nähden. Jos hän kiintyy johonkin ihmiseen — jos hän yleensä voi kiintyä — en luule, että sinun entisyytesi saisi häntä epäröimään. Päinvastoin luulen, että hän pitäisi sellaista mielenkiintoisena ja "pikanttina". Mutta toistan vielä kerran: onnea se avio ei sinulle tuota. — Luulen, että voimakas kiintymys matkaansaa enemmän kärsimystä kuin onnea — jos kaksi suuresti erilaista luonnetta liittyy toisiinsa.
* * * * *
Kun Hannes Borg illan suussa oli saattanut metsänhoitajaa hänen ajoneuvoihinsa, kohtasi hän pihakuistikon portailla miehen, jonka ulkomuoto herätti hänen huomiotaan. Nyt hän muisti, että Samuli Aura oli maininnut erään naapuripitäjän miehen odottavan keittiössä. Tuo mies oli noin kolmikymmenvuotias, hyvin kalpea ja kärsivän näköinen. Hänen nimensä oli Veikko Aavikko ja hän sanoi, että hänellä oli asiaa rouva Elisabet Borgille, jonka asuinpaikkaa hän kauan oli hakenut.
— Rouva Elisabet Borg, sisarentyttäreni, on tätä nykyä ulkomailla ja palaa kotiin vasta joulun jälkeen, sanoi Hannes Borg. — Mutta kenties voitte ilmaista asian minulle, hänen läheiselle sukulaiselleen.
Mies näytti joutuvan ymmälle. Hetken mietittyään hän vastasi:
— Se on vähän sellaista yksityistä asiaa, joka minun on toimitettava sille rouvalle itselleen.
Ja kääntääkseen puheen toisaalle hän jatkoi:
— Olisin samalla tilannut häneltä kuvan, kun hän kuuluu olevan niin taitava kuvien tekijä. Nuori veljeni sai surmansa kapinassa. Minulla on mukana hänen valokuvansa, että jos sen mukaan voisi suurentaa kuvan ja tehdä siitä oikein värikuvan, kun minä hyvin muistan millainen tukka ja minkäväriset silmät hänellä oli.
Hän oli puhunut hengästyneesti, mielenliikutus oli moneen kertaan tukahuttanut hänen äänensä.
Nyt vasta Hannes Borg oikein huomasi, kuinka syvästi surulliset tuon miehen kasvot olivat ja hän virkkoi:
— Puhun siitä sisarentyttärelleni, kun hän joulun jälkeen palaa kotiin, jos ette katso voivanne minulle sitä asiaanne ilmaista. Ehkä saan osoitteenne, niin ilmoitan teille milloin voitte tulla häntä tapaamaan.
Veikko Aavikko kaivoi esiin povitaskustaan pienen repaleisen muistikirjan, kirjoitti osoitteensa, repäisi irti lehden ja ojensi sen Hannes Borgille.
— Millä puolella velivainajanne oli? kysyi Hannes Borg.
— Valkoisella. Ja minä onneton kun jouduin punaisten puolelle ja kun minun täytyi nähdä miten he hänet ampuivat.
Nyt hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan purskahti itkuun, peittäen käsillään kasvonsa. Koko hänen ruumiinsa vapisi, ja hän nyyhkytti rajusti.
Hannes Borg pyysi häntä sisälle ja koetti rauhoittaa häntä. Vasta pitkän hetken kuluttua hän senverran tyyntyi, että saattoi jatkaa puhettaan:
— Elinikäni kadun, että menin sille puolelle. Luulin, että he tuottaisivat kansalle onnea, mutta kun näin, kuinka he omilta kansalaisilta ryöstivät, kuinka polttivat taloja ja kiduttivat kuoliaaksi viattomia ihmisiä… silloin silmäni aukenivat ja kirosin sen hetken, jona jätin vaimoni ja lapseni ja yhdyin punaisiin.
— Te olette siis vakavasti katunut tätä tekoanne?
— Antaisin henkeni, jos saisin sen teon tekemättömäksi. En koskaan saa mielestäni veliparan epätoivoista katsetta, kun he laahasivat hänet ammuttavaksi. Se näky vaivaa minua yöt ja päivät. Maatessani näen pahoja unia, ja usein veljeni kalpeat kasvot ilmestyvät eteeni syyttäen minua. Kun kuulin, että tässä asuu tohtori, päätin jäädä odottamaan ja kysyä, että kun ne tohtorit parantavat ruumiin tauteja, niin eivätkö ne osanne parantaa sielunkin tauteja.
Hannes Borg selitti hänelle olevansa "viisauden tohtori" ja ettei hän osannutkaan ruumiin tauteja parantaa. Mutta sielun tautien hän luuli keventyvän puhumisesta ja lohdutuksesta.
Veikko Aavikko valitti vielä, että monet hänen kotikylässään vieroivat häntä "punikkina" ja että hänen oma vaimonsakin oli käynyt hänelle kylmemmäksi.
— Siinä he tekevät väärin, sanoi Hannes Borg. Jos katumuksenne on vilpitön, ja sitä en epäile, tulisi heidän päinvastoin teitä kunnioittaa. Jos tahdotte, käyn paikkakunnallanne ja puhun vaimonne kanssa.
Veikko Aavikon alakuloisille kasvoille tuli ilonväike ja hän virkkoi:
— Se olisi liian suuri vaiva herra tohtorille! Millä minä sen voisin palkita?
— Emme puhu palkinnosta. Minulle on suuri ilo, jos voin teitä auttaa.
Ilta oli heidän keskustellessaan pimennyt ja tohtori Borg kehoitti Aavikkoa jäämään Koivukoskelle yöksi. Hiukan kursailtuaan tämä suostui tarjoukseen. Ylikamari lämmitettiin ja siihen valmistettiin Veikko Aavikolle vuode. Illallisen jälkeen tohtori Borg saattoi vieraansa yläkertaan ja sanoi toivotettuaan hyvää yötä:
— Jos ette saa unta, ja jos nuo pahat ajatukset ja muistot teitä ahdistavat, voitte tulla herättämään minut. Nukun kevyesti, herään helposti, ja sitten karkoitamme synkät näkynne.
Veikko Aavikko vastasi:
— Enpä luule, että minun tarvitsee tohtorin yörauhaa häiritä. Enhän pitkiin aikoihin ole tuntenut itseäni näin rauhalliseksi.
Lausuen monet tuhannet kiitokset hyvästeli Veikko Aavikko seuraavana aamuna tohtori Borgia ja pyysi häntä käymään luonaan.
Aamupäiväpostissa Hannes Borg sai Vincenzo Olivalta Münchenistä kirjeen. Oliva kirjoitti:
'Arvoisa ystäväni,
Nyt vasta olen saanut senverran levollista aikaa, että voin lähettää Teille tämän tervehdyksen. Valitettavasti sota keskeytti kirjeenvaihtomme. Minäkin olin rintamalla ja sain jalkaani vamman, joka ei koskaan täydelleen parane. Minun täytyy ontua loppuikäni. Silti koetan kykyni mukaan ylläpitää tasapainoani, mikä kylläkin on tarpeellista meille kaikille tässä kaaoksessa.
Kiitän Teitä vilpittömästi kaikista ystävällisistä sanoista, jotka kirjeessänne suvaitsitte mainita minusta ja taidepyrkimyksistäni. Mutta varmasti Te arvioitte kykyni liian suureksi. Niinikään kiitän Teitä luottamuksestanne, jota osoititte minulle lähettämällä luokseni oppilaanne neiti Vanajan. Hän on viehättävä nuori nainen ja hyvin lahjakas. Alussa hän hartaan innokkaasti otti osaa ohjaamiini harjoituksiin. Mutta äskettäin hän on alkanut käydä eräässä taiteellisessa tanssiopistossa, ja tämä tuntuu niin jakavan hänen harrastustaan, että näyttämötaide jää vähäosaisemmaksi. Olen hänelle huomauttanut siitä aiheutuvasta vahingosta. Olen myös katsonut velvollisuudekseni puhua siitä Teille, koska olen Teidän edessänne vastuunalainen hänen kehityksestään.
Olen hyvin iloinen, jos pian taas saan Teiltä tietoja, rakastohtori. Tällä kertaa sulkeudun parhaiten suosioonne.
YstävänneVincenzo Oliva.'
Tämä kirje herätti Hannes Borgissa sekalaisia tunteita. Pitkään aikaan hän ei ollut saanut Aino Vanajalta muita tietoja kuin lyhyen ilmoituksen ja kiitoksen rahalähetyksestä. Ei Elisabetkaan ollut kirjoittanut. Oliko tuo Aino Vanajan harrastuksen kääntyminen tanssiopintoihin Elisabetia niin syvästi pahoittanut, ettei hän sentähden ollut tahtonut kirjoittaa? Ja oliko tuohon uuteen harrastukseen syynä Eversenin vaikutus? Ehkä Eversen oli ulotuttanut matkansa Müncheniin asti ja ehkä suorastaan sitoutunut maksamaan Aino Vanajan tanssiopinnot.
Hannes Borgille selveni selvenemistään, että hänen oli otettava ratkaiseva askel ja avoimesti tunnustettava Aino Vanajalle rakkautensa. Hän yritti alkaa kirjettä, mutta kynä ei kulkenut paperilla, lauseet takertuivat alkuunsa. Hän tunsi itsensä epävarmaksi ja hermostuneeksi ja läksi kävelemään metsään. Raju tuuli puhalsi ja raastoi puista ja pensaista viimeisiä lakastuneita lehtiä, jotka hurjina tanssivat kuolintanssiaan. Ahdistus valtasi hänen sydämensä, ja hän tunsi entistä kipeämmin elämänsä yksinäisyyden ja kaihon. Tästä yksinäisyydestä ja kaihosta hänen täytyi pyrkiä vapautumaan, se jääti, se musersi hänet. Hänen täytyi koettaa saada tähän kotiinsa ja itseensä lujin sitein kiinnitetyksi se olento, jota hän rajattomasti ihaili.
Raitis syysilma virkisti häntä hänen pitkällä kävelyllään, ja kun hän palasi työhuoneeseensa, hän oli saavuttanut sen sisäisen tasapainon, jota tarvitsi kirjoittaakseen ratkaisevan kirjeen.
Hän tarttui kynään ja kirjoitti:
'Kunnioitettava Neiti!
Se, mitä Teille tässä kirjoitan, ei ehkä tule Teille täydellisenä yllätyksenä.
Jo tutustumisemme ensi päivistä alkaen olen Teitä kohtaan tuntenut ihailua ja kiintymystä, joka on kehittynyt elämääni hallitsevaksi voimakkaaksi tunteeksi, jonka rinnalla kaikki muu tuntuu vähempiarvoiselta. Tunnustan nyt suoraan, että olen pettänyt itseäni ja Teitä luulotellen, että harrastus tulevaan taiteilijauraanne olisi ollut pääsyynä lähentymiseeni Teihin. Ei, tämän lähentymiseni on aiheuttanut Teidän harvinainen, muista eroava persoonallisuutenne, koko lumoava keväinen olentonne, jonka pelkkä muisteleminen saa vereni virtaamaan suonissa vilkkaasti kuin nuorukaisen ja nostaa minussa elämäntuntemuksen aallot korkealle. Rohkenenko toivoa Teiltä vastakaikua näihin tunteisiini? Kirjoittakaa minulle heti vastauksenne. Siitä riippuu paljon: kohtaloni, elämäni onni.
Ihaillen, odottaenHannes Borg.'
Kun tämä kirje oli kirjoitettu, tuntui Hannes Borgista, kuin olisi raskas taakka pudonnut hänen hartioiltaan. Hän tiesi astuneensa ensimäisen tärkeän askeleen ratkaisua kohti. Hän tiesi samalla asettaneensa painavan kysymyksen kohtalon vastattavaksi. Mikä oli sen vastaus oleva?
Viikon päivät oli kulunut Veikko Aavikon käynnistä Koivukoskella. Silloin Hannes Borg varhain eräänä lauantai-aamuna läksi matkalle naapuripitäjään häntä tervehtimään. Ajajana hänellä oli Koivukosken iäkäs renki, Samuli Aura. Tie oli Hannes Borgille tuttu. Olihan hän kuluneena kevättalvena kulkenut sitä, kun häntä kapinan aikana vangittuna oli viety naapuripitäjään, missä hänet jo oli tuomittu ammuttavaksikin.
Miten toisenlaisin tuntein hän nyt siinä ajoi samaa tietä pitkin, toisenlaisin, mutta ei silti iloisin. Polttihan hänen sisällään tuo uusi voimakas tunne, tuo hivuttava intohimon liekki.
Kun he saavuttuaan naapuripitäjän kirkonkylään ajoivat hautausmaan ohi, muistui Hannes Borgin mieleen, että hän siinä oli ensi kerran nähnyt Yrjö Vahteran, tuon kauniin ja uljaan miehen, joka tuntui ylenkatsovan ja uhmailevan koko maailmaa, mutta joka kuitenkin oli osoittanut ritarillisuutta pelastamalla Elisabetin ja hänet punaisten käsistä. Ja hän saattoi hyvin ymmärtää Elisabetin kiintymyksen. Heidän luonteidensa vastakohtaisuus epäilemättä oli tuon kiintymyksen perustus: Elisabet pehmeä, herkkä ja syvä luonne — Vahtera miehekkään luja ja häikäilemätön…
Hannes Borgin miettiessä tätä, katkaisi Aura hiljaisuuden:
— Se Aavikko oli merkillinen mies. Pahasti kapina oli häntä masentanut. Mutta paljon lohdutusta se sanoi saaneensa tohtorilta.
— Kärsivä voi saada kevennystä, jos uskoo surunsa toiselle, joka sen ymmärtää ja joka siihen ottaa osaa.
— Sitä mieltä olen minäkin. Ja kun nyt olen näin kahdenkesken tohtorin kanssa, tekisi minunkin mieleni puhua tohtorin kanssa niistä nuoruuteni asioista.
Hän keskeytti puheensa epäröiden.
Hannes Borg tunsi hänen tarinansa ja muisti, että Aura, joka nuorena oli ollut kihloissa, eräässä huvitilaisuudessa sai kuulla, että hänen morsiamensa oli ollut hänelle uskoton. Silloin tämä tulinen pohjalainen oli puukolla surmannut viettelijän.
— Arvaan mitä asiaa Samuli tarkoittaa. Se teko, joka Samulin omaatuntoa painaa, on sellaisenaan suuri rikos ja inhimillisyyden tunnetta syvästi loukkaava. Mutta Samulin teossa oli paljon lieventävää. Tuo nainen oli kipeästi loukannut Samulia, ja tuo mies esiintyi julkisesti röyhkeänä, kerskaten teostaan. Samulin teko ei ollut harkittu, vaan se aiheutui hetken katkeruudesta ja kuuman veren kiehahduksesta. Ja monivuotista vankeutta Samuli sai kärsiä rangaistuksena. Eikö omatunto jo ala rauhoittua?
— Toisinaan se on koko rauhallinen. Toisinaan sitä kaivelee kipeästi. Ja lisäksi näen ihmisissä ylenkatsetta.
— Järkevät ja kunnialliset ihmiset eivät osota ylenkatsetta. Sitä saa kokea ainoastaan häijyiltä ja parjaushaluisilta.
— Tiedän, ettei kukaan Koivukoskella minua halveksi. Katkeralta vaan tuntuu ajatella, että elämäni on mennyt piloille naisen tähden…
He olivat saapuneet keltaisen talon kohdalle, jota kirkonkylässä oli mainittu Ahtialan taloksi. Sen edustalta haarautui teitä eri tahoille. He eivät tietäneet, mikä niistä johti Lehtolaan, Veikko Aavikon taloon, ja Samuli Aura läksi keltaisesta talosta kysymään sitä.
Hänen mentyään tuli metsäpolun päästä näkyviin joukko miehiä, jotka palasivat metsätöistä kirveineen ja sanoineen. Hannes Borgin mieleen johtui, että oli lauantai-päivä ja että väki palasi aikaisemmin työstä. Ohikulkijoista kiinnitti eräs nuori mies hänen huomiotaan. Hän oli hiukan paremmin puettu kuin muut, punaposkinen ja astui suoraryhtisenä. Lähemmin katsoessaan Hannes Borg ei voinut olla epätietoinen siitä, että tuo nuori mies oli hänen poikansa. Hän kulki viimeisten joukossa, ja kun hän oli tullut ajoneuvojen kohdalle, sanoi Hannes Borg:
— Päivää, Väinö!
Nuori mies katsoi hämmästyneenä kääseissä istujaan. Hetkisen kuluttua hän tunsi isänsä, nosti lakkiaan ja virkkoi hiljaa:
— Päivää.
Muiden miesten poistuttua Hannes Borg jatkoi:
— Olen kauan turhaan tiedustellut olinpaikkaasi, Väinö, ja olen hyvin iloinen, että sattumalta viimeinkin sinut tapasin. Minulla on paljo puhuttavaa kanssasi.
Väinö katsoi poistuvien toveriensa jälkeen ja sanoi ääni epävarmana:
— Minulla on vähän kiire… on tilipäivä ja… tuolla talossa maksetaan palkkoja.
— Käy siis ensin saamassa tilisi ja palaa tänne, minä odotan, ja saamme sitten puhua enemmän.
— Asun tässä naapuritalossa ja siellä odottavat minua ruualle, sanoiVäinö vältellen.
— Sen asian voimme järjestää. Tahtoisin, että tulisit minun kanssaniKoivukoskelle ja jäisit sinne asumaan.
— Olen vielä kiinni näissä metsätöissä.
— Voimme kai saada sopimuksesi peruutetuksi. Väinö vaikeni hetken.Sitten hän virkkoi:
— Minua kohdeltiin siellä Koivukoskella tylysti, kun viime kerralla siellä kävin.
Hannes Borg muisti, että Väinö kerran, ollessaan rappiolla ja juopuneena, oli tullut Koivukoskelle ja tahtonut tavata isäänsä, mutta että metsänhoitaja Forsgrén kovakätisesti oli ajanut hänet pois. Hän selitti:
— Se ei tapahtunut minun tahdostani. Minä pahoittelin sitä ja lupaan, ettei sellaista enää tapahdu.
— Ette ehkä tiedä, huomautti Väinö, että jouduin kapinaan punaisten puolelle.
— Sen olen kuullut. Mutta minulle kerrottiin, että sinut siihen pakoitettiin, se ei ollut sinun syysi.
Syntyi lyhyt vaitiolo, ja Hannes Borg huomasi mielipahakseen, ettei hänen poikansa ollut halukas tulemaan Koivukoskelle. Mutta hän tunsi myös, että hänen sinä hetkenä oli saatava aikaan ratkaisu. Hänellä oli voimakas tarve voittaa itselleen tämä eksynyt lapsi. Hänen äänensä kävi helläksi ja vakuuttavaksi:
— Jos kysyt omaltatunnoltasi, täytynee sinun myöntää, että minä aina olen tahtonut parastasi, ja että mikäli minusta on riippunut, sinun ei koskaan olisi tarvinnut lähteä luotani ja hylätä kotiasi. Mutta levoton luontosi veti sinua maailmalle. Tahtoisin turvata tulevaisuutesi. Saisit, jos haluat, käydä maanviljelyskoulua ja sitten ottaa hoitoosi Koivukosken viljelykset. Ja kun minä kerran muutan manalle, jäisi Koivukoski sinulle perinnöksi.
Nuoren miehen kauniissa silmissä välkähti nyt myöntyvämpi ilme, ja hän sanoi aikoessaan mennä:
— Kun saan nämä metsätyöt tehdyksi, niin ehkä sitten…
Hannes Borg kehoitti lämpimästi:
— Älä anna minun kauan odottaa. Tunnet tien Koivukoskelle.
Hän huomasi, ettei hän kauempaa voinut poikaansa pidättää. Eikä hän voinut eikä tahtonut häntä pakoittaa. Hän ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
— Terve tuloa siis pian Koivukoskelle.
Väinö nosti lakkiaan ja riensi taloon.
Kun Samuli Aura oli palannut tietä tiedustelemasta, he jatkoivat matkaansa.
Heidän kotvan aikaa ajettuaan tie johti heidät mäen rinteelle, josta aukeni näköala somalle järvelle. Poikansa kohtaaminen oli syvästi vaikuttanut Hannes Borgin herkkään mieleen, ja nuorukaisen silmät olivat palauttaneet hänen eteensä sen naisen kuvan, joka hänen nuoruudessaan oli hänet huumannut, mutta sitten riistänyt häneltä kaiken ilon ja rauhan. Näin kiihoittuneena hän ei tahtonut saapua Aavikon luo. Hän käski Auran pysähdyttää hevosen ja läksi rauhoittuakseen kävelemään metsämäen rinnettä alas rannalle päin. Alempana metsä harveni ja päättyi aukioon. Rinteen keskikohdalla oli pengermä. Siinä kohosi yksinkertainen puuristi, ja syrjemmässä toinen pienempi.
— Varmaankin kapinan uhreja, hän ajatteli. Hän meni rantaan asti ja viipyi siellä kauan, katsellen harmaata, syyskylmän hyydyttämää vettä. Oliko hän tehnyt väärin, kun ei vielä hartaammin ollut koettanut taivuttaa poikaansa tulemaan mukaansa? — Mutta nythän hän tiesi hänen olinpaikkansa. Olihan jo ensi läheneminen tapahtunut.
Hän palasi ajoneuvoihin, ja ennen pitkää he saapuivat Lehtolaan. Talo oli ulkoapäin päättäen varakkaanlainen ja piha siisti.
Auran asettaessa heiniä hevosen eteen Hannes Borg riensi sisälle tupaan. Lähellä liettä askaroitsi nuorehko naishenkilö, arvatenkin talon emäntä. Pöydän ääressä istui kaksi poikaa aterioiden, He herkesivät hetkeksi syömästä, jääden katselemaan odottamatonta vierasta. Tervehdittyään kysyi Hannes Borg:
— Onko isäntä, Veikko Aavikko, kotona?
— Kotona on, vastasi emäntä, luoden epäluuloisen katseen tulijaan.Hän on karjapihalla työssä.
— Olen tohtori Borg. Te olette kaiketi Aavikon vaimo. Tunnen miehenne ja tahtoisin puhua hänen kanssaan.
Aavikon vaimo oli kuullut miehensä puhuvan tohtori Borgista ja oletti, ettei hän ollut tullut vihamielisissä aikeissa.
Hän yltyi valittamaan:
— Se on nyt taas viime päivinä ollut sillä alakuloisella päällään, eikä sen työstä tahdo olla suurta hyötyä… haaveilee vaan itsekseen ja suree… ja kyllä on syytäkin surra, kun on vetänyt sellaisen häpeän koko talon yli… vaikka minä sitä kyllä varoitin, ettei se lähtisi siihen leikkiin. Ja monta kertaa olen sille jälestäpäin sanonut, että jos se olisi kuullut minun neuvoani, niin ei olisi syössyt itseään tähän häpeään. Ja ei tahdo kehdata katsoa ihmisiä silmiin, kun se on istunut linnassa, vaikkakin vaan lyhyen ajan…
Hän oli vallan hengästynyt sanatulvastaan, ja kun hän vaikeni, puuttui tohtori Borg puheeseen:
— Tiedän tuon kaiken. Se oli hyvin valitettava seikka, että miehenne joutui mukaan kapinaan, mutta hänet houkuteltiin siihen ja hänen vakaumuksensa oli, että hän teki oikein. Mutta kun hänen silmänsä aukenivat, hän syvästi katui tekoaan ja on saanut sen raskaasti sovittaa. Te, hänen vaimonsa, teette hyvin väärin, että häntä tuomitsette ja yhä soimaatte. Teidän tulee päinvastoin antaa hänelle anteeksi ja lohduttaa häntä, niin että hänen sairas mielensä paranee. Kun hän kävi minun luonani, ja kun olimme tyynesti keskustelleet asiasta, hän rauhoittui ja oli vallan kuin toinen ihminen.
Vaimo oli jo melkoisesti lauhtunut, vaikka hän ei vielä oikein jaksanut ymmärtää anteeksiantavaisuuden ja lempeyden tärkeyttä.
Hetken kuluttua hän veti padan syrjään tulelta ja pyysi vierasta peremmälle istumaan, sanoen:
— Se on kyllä totta, että Veikko sieltä herran luota tultuaan oli vallan toisenlainen ja kykeni paremmin työhön. Mutta emmehän me yksinkertaiset ihmiset osaa niin puhua kuin herrasväki ja oppineet.
— Teidän ei tarvitsekaan niin paljoa puhua. Ystävällinen kohtelu on pääasia.
Veikko Aavikon vaimo läksi nyt miestään kutsumaan. Hänen poissaollessaan Hannes Borg keskusteli poikien, Vilhon ja Aleksin, kanssa. Vanhempi heistä kävi kansakoulua, sinä päivänä hänellä oli lupa. Pojat vastasivat pirteästi ja älykkäästi Hannes Borgin kysymyksiin. Heidänkin nuoriin mieliinsä hän teroitti, että heidän tuli olla ystävällisiä ja nöyriä isälleen, että tämä taas tulisi iloiseksi.
Kun Veikko Aavikko vaimonsa seurassa astui tupaan, loisti tyytyväisyys hänen kalpeista kasvoistaan.
Hän kätteli vierastaan sydämellisesti ja sanoi vaimolleen:
— Helena, laita nyt vieraalle ruokaa ja pane kahvipannu tulelle.Herra tohtori on tehnyt halvalle talollemme liian suuren kunnian.
* * * * *
Vasta illan suussa Hannes Borg teki lähtöä. Sitä ennen hän oli kauan puhunut kahdenkesken Helenan kanssa, kehoittaen tätä sovinnollisuuteen sekä vaikuttamaan naapureihin, että hekin inhimillisesti kohtelisivat Veikkoa. Niinikään Veikon kanssa hän keskusteli pitkään heidän kävellessään katselemassa hänen karjaansa, hevosiaan ja lähimpiä viljelysmaita. Aavikko valitti, että hänen maanviljelyksensä kapinan jälkeen oli jäänyt takapajulle, hän kun itse oli ollut huonoissa voimissa ja hänen kelpo renkinsä oli kaatunut vapaussodassa. Hannes Borg tuli silloin ajatelleeksi, että hän ehkä myöhemmin saisi Veikko Aavikon innostumaan osaviljelykseen.
Veikko Aavikko tuli heitä vähän matkaa saattamaan. Kun he saapuivat sille aukealle mäenrinteelle, johon Hannes Borg tulomatkalla oli pysähtynyt, saattoi selvästi huomata, että Aavikko joutui mielenliikutuksen valtaan. Ja hän osoitti pengermällä olevia ristejä sanoen:
— Tuohon hautasin veljeni, jonka punaiset ampuivat ja… ja tuohon erään toisen kapinassa surkeasti surmansa saaneen…