The Project Gutenberg eBook ofSurun tie: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Surun tie: RomaaniAuthor: Jalmari HahlRelease date: February 19, 2017 [eBook #54207]Language: FinnishCredits: Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SURUN TIE: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Surun tie: RomaaniAuthor: Jalmari HahlRelease date: February 19, 2017 [eBook #54207]Language: FinnishCredits: Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
Title: Surun tie: Romaani
Author: Jalmari Hahl
Author: Jalmari Hahl
Release date: February 19, 2017 [eBook #54207]
Language: Finnish
Credits: Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SURUN TIE: ROMAANI ***
Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
Kirj.
Jalmari Hahl
Jyväskylässä, K. J. Gummerus, 1922.
Tohtori Hannes Borg palasi sisarentyttärensä Elisabetin kanssa nuorisoseuran kokouksesta.
— Se oli myrskyisä, sanoi Hannes Borg, heidän kotvan aikaa astuttuaan ääneti vieretysten metsäpolkua pitkin.
— Ja ikävintä on, lisäsi Elisabet, että ei vieläkään ole päästy mihinkään tulokseen.
— Luulisi sentään, että edes nuorisoseuran talon rakentamisasiassa voitaisiin tulla yksimielisyyteen ja luopua puoluepolitiikasta. Mutta sitähän täytyy meillä sekoittaa kaikkeen, koko maan etua koskevista tärkeistä asioista pienimpään yhteiseen yritykseen asti. Ja räikeimmältä tuo eripuraisuus tuntuu, kun on kyseessä jälleenrakentamistyö, kapinan iskemien vammojen parantaminen.
— Huomasitko, kuinka kiivaasti kauppias Herhilä vastusti uuden nuorisoseuratalon rakentamista entiselle paikalle?
— Hänellä on aina omat omituiset mielipiteensä. Hän puhuu liian paljon, hän kun niin kernaasti kuuntelee oman äänensä kaikua. Muuten en luota häneen ollenkaan. Kapinan aikana hän näytteli hyvinkin epäilyttävää osaa.
He tulivat juuri metsästä Hannes Borgin pienen tilan, Koivukosken, avaran niityn laitaan, punaisen ladon kohdalle. Siitä näkyi matkan päässä Hannes Borgin punakattoinen talo ja sen läheltä, koivikosta, pisti esiin pienemmän rakennuksen pääty. Tämän "metsämökin" oli Elisabet avioeronsa jälkeen tänne itselleen rakennuttanut.
He aikoivat juuri kääntyä niityn poikki taloon johtavalle tielle, kun rautatienasemalta päin kuului auton toitotus. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli näkyviin komea auto. Siinä istui suoraryhtisenä tummatukkainen herra, Julius Eversen, Louhivaaran hovin isäntä.
Elisabet ja Hannes Borg väistyivät tienviereen, päästääkseen auton ohi. Hovinherra tunsi heidät, tervehti ja käski kuljettajan pysäyttää ajoneuvot. Kohteliaasti hän sitten tuli heitä kättelemään. Vaihdettiin sovinnaisia tervehdyslauseita.
Kuultuaan, että he olivat olleet nuorisoseuran kokouksessa, JuliusEversen kysyi ivallinen hymy huulillaan:
— No, joko nyt vihdoinkin aletaan pystyttää tuota uutta taloa poltetun sijalle?
Hannes Borgin vastattua kielteisesti, hymähti hovinherra:
— Eipä siis ole vahinko, etten ehtinyt ajoissa perille toteamaan tätä auttamatonta saamattomuutta.
— Sanokaa pikemminkin eripuraisuutta, huomautti Hannes Borg.
Hänen katseensa kääntyi vaistomaisesti autoon.
— Katselette uutta autoani. Mitä siitä pidätte? kysyi Julius Eversen.
— Se on komea.
— Ennenkaikkea se on mukava. Saanko houkutella herrasväkeä pienelle koeajolle? Jos sallitte, pyydän saada viedä teidät autollani kotianne — tai ehkä saan kunnian pyytää teitä pienelle käynnille Louhivaaraan?
— Kiitos, sanoi Hannes Borg lyhyesti, mutta ilta on jo käsissä ja minulla on vielä yhtä ja toista toimitettavaa kotona. Mutta jos tahdotte vaivautua viemään meidät perille Koivukoskelle, olemme kiitolliset.
Julius Eversen kumarsi kohteliaasti, avasi auton oven ja auttoi kädestä Elisabetia hänen noustessaan ajoneuvoihin.
— Olkaa hyvä, herra tohtori!
Yhtenä sujahduksena auto kiiti kaarevan niittytien päähän. Vanha Henrika, Hannes Borgin uskollinen palvelijatar, oli jo kaukaa huomannut tulijat ja riensi pihan poikki portille. Portin pieleen oli sidottu hevonen rattaineen. Hannes Borg tunsi metsänhoitaja Forsgrénin ajokalut ja samassa Henrika ehättikin kertomaan:
— Se vorstmestari on jo kauan verannalla odottanut tohtoria.
Autoretkeläisten astuttua pois ajoneuvoista Julius Eversen aikoi hyvästellä heitä ja kääntyä paluumatkalle. Mutta Elisabet ehdotti nyt vuorostaan:
— Eikö kapteeni Eversen tahtoisi olla hyvä ja juoda kanssamme teetä?
— Kiitos, vastasi Eversen, se on hyvin rakastettavaa, mutta kuulin, että tohtorilla on vieras, pelkään, että häiritsen…
— Ette suinkaan, virkkoi Hannes Borg. Metsänhoitaja Forsgrén kyllä vielä odottaa hetken — ja muuten hänkin, jos tahtoo, voi liittyä seuraamme.
Eversen kumarsi taas, ja kaikki kolme alkoivat astua Elisabetin rantametsikön siimeksessä olevalle pienelle talolle. Henrika poistui viemään metsänhoitajalle Hannes Borgin terveiset.
Elisabetin kuistikko oli lähellä järven rantaa. Järven pintaa kähersivät hiljaiset kareet. Saattoi selvästi kuulla kaislikon kahinan. Oli auringonlaskun aika, ja kultainen välke kimmelteli järven läntisellä kulmalla. Vastakkaisen rannan korkea kalliometsä upotti tumman kuvansa kirkkaaseen veteen.
— Tämä on erittäin runollinen paikka, huomautti kapteeni Eversen. Näkee kaikesta, että tämä on taiteilijakoti. Epäilemättä tohtorinna Sarela — anteeksi, rouva Borg — näin hän hämilleen joutuen korjasi muistettuaan, että Elisabet avioeronsa jälkeen oli ottanut enonsa sukunimen — epäilemättä olette itse valinnut tämän paikan, ehkäpä tehnyt huvilan piirustuksetkin.
— Meissä on molemmissa hiukan arkkitehdin vikaa — tietysti vaan kotitarpeiksi, selitti Hannes Borg. Näitä molempia pikku taloja rakennettaessa emme ole turvautuneet muuhun arkkitehtiin kuin pitäjän rakennusmestariin. Mutta luonnollisesti, ei saa olla suuria vaatimuksia. Varsinkin teistä, herra kapteeni, joka olette tottunut komeaan Louhivaaran hoviin, tämä kaikki epäilemättä tuntuu hyvin alkuperäiseltä.
— Ei suinkaan, vastasi Eversen. Tällä kaikella on verraton idyllinen viehätyksensä. Mutta kun mainitsitte Louhivaaran, muistuu mieleeni, että minulla oli tänne vähän asiaakin. Olen vihdoinkin saanut kotini kuntoon ja tahtoisin nähdä pitäjäläisiä luonani. Tosin lähetän kutsukortit — olen sotilasajoiltani ja seurustelustani Pietarin hovipiireissä säilyttänyt muutamia kohteliaisuusmuotoja, joille te, herra tohtori, ehkä hymyilette, mutta joihin minä sentään vielä kiinnitän hiukan huomiota. Tahdoin vaan näin edeltäkäsin tunnustella, olisiko ensi lauantai-ilta teillä vapaa.
Hän otti esille sikaarin, jonka kärkeä hän pyydettyään luvan Elisabetilta alkoi taitavasti leikata. Sikaaria sytyttäessään hän välkytti pikkusormensa hohtokivistä sormusta.
Hän huomautti:
— Tohtorille en tarjoa, sillä tiedän, että ette polta sikaaria.
Samassa hän puhalsi ilmaan hienotuoksuisen savupilven.
Hannes Borgia tämä kutsu ei miellyttänyt. Verrattain kauan hän oli asunut paikkakunnalla tutustumatta kapteeni Everseniin. Ja jo tuttavuuden alusta hän oli tuntenut jonkunmoista vaistomaista vastenmielisyyttä tätä sileän kohteliasta, nautinnonhaluista elostelijaa kohtaan.
Hän ei tietystikään voinut kieltäytyä ja vastasi kuivahkosti: — Kiitän kutsusta. Minä puolestani kyllä olen vapaa ensi lauantai-iltana, mutta en tiedä, miten on Elisabetin laita.
Elisabet sanoi vaatimattomasti:
— Ainahan näin maaseudun oloissa voi asettaa niin, että ilta on vapaa. Kiitän siis minäkin kutsusta.
Vieraalle tarjottiin teetä. Juodessaan virkkoi kapteeni Eversen:
— Rouva Borg on kai saanut tottua siihen, että kun teidät kutsutaan jonnekin kylään, niin teitä aina kiusataan soittamaan. Minä pyydän saada heti huomauttaa, että teidät minun talooni kutsutaan oman persoonanne vuoksi, ja että hyvin ymmärrän, että kieltäydytte esiintymästä, jos ette ole soittotuulella. Mutta voitte olla varma siitä, että olen teille erinomaisen kiitollinen, jos kauniilla soitollanne tahdotte luoda loistoa kutsuihini. Ainakin pelkään, etteivät muut vieraani jätä teitä rauhaan, heistä en todellakaan voi mennä takuuseen.
Elisabet väisti:
— Minun soitostani ei luullakseni olisi kuulijoille suurta huvia. Enhän enää juuri ollenkaan harjoittele. Maalaus on nyt pääharrastukseni.
Teen juotuaan Eversen nousi ja hyvästeli emäntää ja tohtori Borgia. Kuljettaja pani auton töksähtelemään, hovinherra upposi pehmeään nahkapatjaan, ja hetken kuluttua hän oli kadonnut näkyvistä.
Hannes Borg muisti, että metsänhoitaja Forsgrén häntä odotti ja kysyi lähtiessään: — Vieläköhän ehdimme tänä iltana käydä verkot kokemassa. Forsgrén viipyy tavallisesti myöhäiseen.
Elisabet vastasi:
— Aion valvoa tänään ja kirjoittaa muutamia välttämättömiä kirjeitä.Voimme tavata myöhemminkin, jos tahdot.
Metsänhoitaja Forsgrénin käynnit olivat Hannes Borgille tervetulleet. Sillä vaikka kummankin harrastusmaailma oli erilainen, oli ajatusten vaihto heidän välillään virkistävä.
Metsänhoitaja istui puutarhanpuoleisella kuistikolla teelasinsa ääressä. Hänellä oli yllään vihreällä kauluksella ja vihreillä rinnusliepeillä koristeltu takki ja päässä kapealierinen huopahattu. Tämä ulkoasu sai hänet muistuttamaan tyrolilaista alppimetsästäjää.
— Hyvää iltaa ja terve tulemaasi pitkistä ajoista, huudahti Hannes Borg. — Onpa hauska, että veli vihdoinkin on terve ja että taas saa nähdä sinut noin reippaana!
— Mutta kovalle se tauti otti. Ajattele, että minun täytyi piileskellä pari viikkoa metsässä, nukkua heinäladossa, jopa yksi yö ladon lattian alla, kun punaiset kävivät siellä kotitarkastuksella.
— Se ei suinkaan parantanut vanhaa leiniäsi.
— No ei, totisesti. Kun pääsin jälleen ihmisten ilmoille, oli minulla niin kova särky niskassa ja jäsenissä, että luulin tulevani elinkautiseksi rammaksi. Helsingissä, yksityisessä sairaalassa, sitten kuitenkin paranin. Mutta yhä vielä, varsinkin huonolla säällä, tuntuu säärissä pahalta. Mutta viis siitä! Onhan nyt niin paljo sellaista, josta rehellinen suomalainen voi iloita.
— On kyllä, mutta on myös paljo sellaista, mikä tekee alakuloiseksi. Tämä alituinen riitaisuus ja rikkinäisyys. Tuo ainainen kyseleminen, mihin puolueeseen se ja se kuuluu. Ja jos asianomainen kuuluu toiseen puolueeseen, hänellä kyselijän silmissä tuskin on oikeata ihmisarvoa.
— Antaa heidän riidellä, huudahti metsänhoitaja, sivellen lyhyttä harmahtavaa partaansa. Eivätköhän lopulta saane siitä tarpeekseen. Se on sentään pikkuseikka sen rinnalla, että maa nyt on vapaa — ajattelehan, ryssä on karkoitettu pois, eikä se enää pääse tänne isäntänä rehentelemään, tuo piru. Siitähän saattaa tulla vallan haltioihinsa ja nuoreksi jälleen.
— Voit olla oikeassa. Ehkä minä liiaksi takerrun olojemme varjopuoliin, vaikka ilon aihetta onkin olemassa runsaammin.
— Niin, sinä piintynyt pessimisti. — Mutta etpä sinäkään, kuulemani mukaan, päässyt helpolla siitä jupakasta. Tietysti sinua suojeluskunnan johtajana erityisesti vainottiin.
— Olin tuomittu ammuttavaksi, mutta pelastuin viime hetkellä.
Samassa tuli Henrika ilmoittamaan, että illallinen oli valmis. Hannes Borg kehoitti vierastaan käymään ruokasaliin, selittäen, että se oli ainoa huone, joka kapinan hävityksen jälkeen oli suhteellisessa kunnossa.
— Muissa huoneissa vallitsee vielä hirveä epäjärjestys. Punaiset olivat sijoittaneet tähän asuntooni "kansliansa". Huoneissani he lisäksi panivat toimeen ampumaharjoituksiaan ja käyttivät muun muassa seiniä koristavia tauluja maalipilkkana. Useat niistä ovat kurjassa tilassa. Sitäpaitsi he jättivät joka paikkaan "puumerkkinsä", seinät ovat täynnä rivoja kuvia ja kirjoituksia. Kaikenlaista romua, ruuan jätteitä, tyhjiä sardiinilaatikoita ja likaisia vaateriekaleita oli kasattu permannoille. Kirjoistani oli revitty lehtiä, niitä oli töhritty ja heitelty sikin sokin ympäri huonetta. Vaikka siitä jo on kulunut kuukausia, en ole jaksanut käydä käsiksi perinpohjaiseen järjestämistyöhön.
Metsänhoitajan tavallisesti hymyilevät kasvot olivat käyneet vakaviksi ja hän virkkoi:
— Surullista on, että tämä kapina paljasti kansassamme niin paljon raakuutta ja eläimellistä julmuutta. Sanottakoon vaan, että se johtui vanhan aasialaisen verivihollisemme kiihoituksesta ja inhoittavasta esimerkistä. Vastaanottavaisuutta ja ainestakin kuitenkin piili tässä kansassa, ja se tietoisuus on surmannut monen ihanteelliset unelmat.
— Minut se toistaiseksi on siihen määrin lamauttanut, että henkinen työ on ollut minulle vallan mahdoton. Ja olen joskus epäillyt tokko ponnistukseni tällä paikkakunnalla kansan sivistämiseksi ja kohottamiseksi sanottavasti hyödyttävät. Entinen oppilas- ja kuulijakuntani on kuivunut vähiin, ja katkerinta on, että muutamat iltakouluni oppilaista, joilla luulin olevan oman vakaumuksensa, antoivat houkutella itsensä punaisten puolelle. Olen hyvin usein viime aikoina itseltäni kysynyt: Voiko ihminen yleensä toisen ihmisen vaikutuksesta tulla paremmaksi?
— Minun käsitykseni on se, ettei ihmistä ainakaan paljoa voi muuttaa kasvatuksen ja hyvän esimerkin kautta. Luonnostaan hyvät pysyvät hyvinä ja voivat vielä vaurastua hyvässä. Mutta pahat pysyvät pahoina, vaikka heille puhuisi kuin Herran enkeli.
— Eiköhän veli ole yksipuolinen, jakaessaan ihmiset kahteen toisistaan jyrkästi eroitettuun ryhmään. Onhan väliasteita. Kaikista pettymyksistäni huolimatta en minä puolestani vielä tahtoisi heittää kirvestä järveen. Ollessani ennen ammattiopettajana huomasin kuinka vähän tällaiselle opettajalle jää aikaa ja tilaisuutta vaikuttaa oppilaidensa luonteen kehitykseen. Ryhdyttyäni tähän vapaaseen ja yleistajuiseen opetukseen olen kokeiluistani saanut rohkaisua. Mutta sitten tuli tämä kapina, eroitti ihmiset toisistaan ja käänsi kaikki ylösalaisin. Ehkä sentään kapinan iskemät haavat vielä kerran paranevat. Täytyy alkaa alusta. Luulen, että hyvyydellä ja epäitsekkyydellä voi saada jotain aikaan.
— Minulla on siitä toinen käsitys ja huononlainen kokemus. Tiedät, että hoidan tilani metsät itse. Mutta maanviljelykseni olen luovuttanut vuokralle. Arentimiehen ja minun välit eivät ole hyvät, sillä hän on kiero. Vuokraansa hän ei koskaan maksa säännöllisesti, paraikaa hänellä on melkoinen määrä rästinä. Ymmärrän, että hänellä on vaikeutensa, ja olen sentähden odottanut ja ollut kärsivällinen. Mutta hän väärinkäyttää lempeyttäni, tuhlaa rahaa turhuuteen. Jos ei hänellä olisi perhettä, olisin jo sopimusajan päätyttyä erottanut hänet.
— Sinun pitäisi antaa maasi osaviljelykselle. Puhumme siitä toiste tarkemmin.
— Niin, noista sinun uudenaikaisista maanviljelyshaaveiluistasi. Älä luule, että saat minua niihin houkutelluksi.
— Saammepa sitten nähdä.
He olivat lopettaneet syöntinsä ja nousivat.
Ennen lähtöään sanoi metsänhoitaja:
— Olemme tässä puhuneet kaikenlaista, ja niin olin vähällä unhoittaa, että minulla oli sinulle asiaakin, tai oikeammin vaimollani. Näetkös, siellä meillä on kuukauden päivät asunut nuori neitonen, vaimoni serkun tytär. Hänellä on kova halu antautua näyttelijäksi, ja kun tiedetään, että sinä niitä taideasioita harrastat ja ymmärrät, niin toivoisi hän saavansa sinulta vähän neuvoja.
— Kaiketi olette koettaneet saada tuon neitosen luopumaan teatterihaaveistaan, — tarkoitan, olette kai selittäneet kuinka vaikea ja ohdakkeinen ala se on, ja että täytyy omata aivan erikoisia lahjoja, jos tahtoo tulla huomatuksi.
— Minä kyllä olen koettanut panna parastani. Mutta hän on vaimostani saanut vahvan liittolaisen, ja tiedäthän, että kun naisväki saa jotain päähänsä, olemme me miehet voimattomia.
— Kernaasti teen minkä voin — teidän tähtenne. Mutta sen sanon suoraan, etten lähiaikoina ehdi kiinnittää paljoa huomiota muuhun, minä kun taas rupean virkoamaan omille töilleni.
Forsgrén nousi kääseihinsä, puristettuaan moneen kertaan HannesBorgin kättä ja kehoitettuaan häntä pian käymään Kuuselassa.
Aurinko oli jo kotvan aikaa ollut maillaan, heinäkuun loppupäivien iltahämärä tummeni tummenemistaan. Vastakkaisen rannan kalliometsä heijastui sinisen mustana järveen ja taivas hohti päivänlaskun kohdalla upean keltaisena.
Elisabet ja Hannes Borg olivat järvellä kokeneet verkot. Kalansaalis oli ollut runsas. Särjet ja ahvenet sätkähtelivät veneen pohjalla.
Laskettuaan viimeisen verkon takaisin veteen, he soutivat järven selälle, mistä aina kernaasti katselivat Koivukosken rantaa pikku taloineen, viljelyksineen ja somine metsikköineen. Tavallisesti he näillä souturetkillään kävivät vastakkaisella rannalla asti, missä jyrkkien kallioiden juurella oli kirkas "terveyslähde". Ylhäällä kallioilla oli tasainen paikka, mistä avautui laaja näköala yli seudun, aina kirkonkylään asti. Elisabet kertoi sieltä ylhäältä löytäneensä paikan, joka oli soveltunut maalattavaksi häneltä pitäjän kirkkoon tilattuun alttaritauluun.
— Tuletko pian katsomaan luonnostani? hän kysyi. Olisi hauskaa kuulla sinun mielipiteesi.
Hannes Borg sanoi tekevänsä sen jo seuraavana päivänä. Samalla hän pahoitteli, että niin moni Elisabetin maalaamista pienistä tauluista kapinan aikana oli tärveltynyt.
— Vähitellen alan maalata sinulle uusia, lohdutti Elisabet.
— Ne olivat käyneet minulle rakkaiksi, sinä olit kiinnittänyt kankaalle niin monta herkullista palaa tästä kodin ympäristöstä. Enimmin minua kuitenkin pahoittaa se, että nuo raakalaiset tärvelivät sen pienennetyn kopion, jonka teit minulle "Atenalaisten laulusta". Se oli sinun kaikkein parhaitasi ja minun silmissäni harvinaisen kaunis taideteos. Se uhkui nuoruuden innostusta kauniiseen ja hyvään. Sen he tahrasivat jollakin likaisella lähtemättömällä aineella ja kaiversivat puukolla kehykseen: "Lahtarikaarti".
Hannes Borg huomasi, että Elisabet kalpeni hänen mainitessaan maalausta "Atenalaisten laulu", ja nyt johtui hänen mieleensä, että siihen tauluun liittyi surullisia muistoja Elisabetin entisyydestä.
Hetken kuluttua Elisabet virkkoi:
— Kunhan pääsen tästä alttaritaulusta, rupean katsomaan mitä tuosta hävityksestä mahdollisesti vielä olisi korjattavissa.
Myöhäisen hetken vuoksi he päättivät palata kotia.
Saatettuaan sisarentyttärensä hänen asuntoonsa Hannes Borg tapansa mukaan lähti pienelle iltakävelylleen.
Rob Roy, joka oli levännyt pihaportaiden luona, liittyi hänen seuraansa. Hedelmäpuutarhan kohdalla se äkkiä rupesi murisemaan.
Hannes Borg katsahti mansikkamaahan ja näki siellä kyyristyneenä miehen, joka koiran murinan kuullessaan koetti lymyillä kyyristymällä vielä syvemmälle.
Hannes Borg lähestyi puutarhanaitaa ja kysyi:
— Kuka on siellä mansikkamaassa?
Hitaasti ja vastahakoisesti sieltä kohosi pystyyn nuori mies, joka veti mustaa lerppahattuaan syvemmälle kasvoilleen.
Hannes Borg huomasi, että se oli Vapun Junu, köyhän mäkitupalaisen poika.
— Enhän minä muuta, sanoi Junu hetken kuluttua matalalla äänellä — kuin tässä ohikulkiessani noukin muutaman mansikan.
Hannes Borg huomasi iltahämystä huolimatta, että Junun huulet ja kädet olivat marjoista vallan punaiset.
Hän sanoi vakavasti, mutta lempeästi:
— En sure niitä mansikoita, jotka olet syönyt. Moitin vaan sitä, että olet tullut puutarhaani salaa ja omin lupinesi ottanut marjoja.
Rob Roy oli nyt alkanut äkäisesti haukkua Junua, mutta sen isäntä sai sen vaikenemaan. Sitten hän sanoi Junulle, joka neuvottomana seisoi siinä mulkoillen kulmiensa alta:
— Jos olet työttömänä, Junu, voit saada täältä Koivukoskelta vähän työtä. Aion pian ruveta kaivauttamaan ojia isolla suolla.
Junu mörähti vastaukseksi:
— En tiedä, kannattaako ruveta töihin täällä kotona. Lähden ehkä tästä metsätöihin. Siellä tienaa aina enemmän. Hän nykäisi lerppahattuaan ja aikoi poistua.
— Onko äitisi vielä sairas? kysyi Hannes Borg.
— Onhan se jo maannut siinä pari kolme päivää.
— Mikä häntä vaivaa?
— Vilustunut kai se on saunan jälkeen ja valittaa särkyä jäsenissä.
— Tahdotko odottaa hiukan, niin noudan sisältä äidillesi vähän lääkkeitä?
— Eiköhän se siitä parane ilmankin, sanoi Junu tylysti ja alkoi poistua.
Hannes Borg palasi sisälle.
Koivukoskella noustiin varhain aamuisin. Lämpimänä vuodenaikana Elisabet ja Hannes Borg joivat aamukahvinsa vuoroin kummankin talon kuistikolla. Sitten he tavallisesti joko yhdessä tai kumpikin erikseen läksivät aamukävelylle.
Kuultuaan edellisenä iltana, että mökin Vappu vielä oli sairas, oli Hannes Borg ehdoittanut, että he menisivät viemään hänelle ruokaa ja lääkkeitä.
Vappu asui metsän laidassa olevassa vanhassa saunassa, joka oli ylen rappeutunut, ja jonka vuokrana hänen taloon täytyi tehdä päiviä.
Ovi oli sisältä suljettu. Hannes Borg kolkutti, kuulematta mökistä mitään liikettä. Viimein kysyi kiukkuinen naisääni:
— Kuka siellä kolkuttaa?
— Täällä on vaan aikaisia vieraita Koivukoskelta.
Hetken kuluttua aukeni ovi.
Vappu oli pukenut ylleen vahvasti vaatetta, ja paksu villahuivi peitti hänen päätään, niin että vaan silmät ja nenä pilkistivät esiin.
Tervehtimättä tulijoita Vappu kysyi epäluuloisena:
— Mitä herrasväellä on asiaa?
Elisabet ja Hannes Borg astuivat eteiseen. Ummehtunut, lialta löyhkäävä ilma tunki heitä vastaan sisähuoneesta.
— Kuulin eilisiltana Junulta, että Vappu vielä on sairas, vastasiHannes Borg. — Tulimme tuomaan Vapulle ruokaa ja lääkkeitä.
Tyytyväisyyden välkähdys näkyi Vapun nyrpeillä kasvoilla, hänen katsellessaan miten Elisabet latoi pöydälle tuomiansa ruokatavaroita.
— Onko täällä lähellä ketään ihmistä, joka teitä hoitaa ja tarvittaessa auttaa? kysyi Elisabet.
— Käyhän se liikkaava Saara täällä joskus. Mutta vaivanenhan se on, niin ettei siitä ole paljoa apua.
— Onhan teillä Junu täällä kotona, huomautti Hannes Borg. Vapun kasvot muuttuivat jäykiksi.
— Junu lähti tänä aamuna varhain naapuripitäjään työtä hakemaan. Se puhui jotain tukkitöistä. Mutta en minä oikein tiedä sen pojan meiningeistä…
Hän vaikeni hetken ja jatkoi sitten:
— Se voi viipyä kauankin sillä matkalla, ja jos herrasväki pitää sille vihaa niiden muutamien marjojen vuoksi, jotka se ohimennessään noukki siitä puutarhasta ja jos aiotte siitä nostaa kanteen, niin ei se asia sellaista ankaruutta ansaitse… Meillä ei ole mitään. Tuskin on leipäpalaa pistää suuhun, ja kun se poikakin on ruvennut ryyppäämään… ei se itse luonnostaan ole sellainen, mutta kun ne kylän pojat sitä houkuttelevat…
— Vappu erehtyy täydellisesti, sanoi Hannes Borg, jos luulee että minä enää muistelen Junun eilistä käyntiä mansikkamaassani. Minähän vaan hänelle selitin, että on sopimatonta mennä ilman lupaa toisen puutarhaan marjoja syömään. Ja sillä koko asia oli sovittu. Eikö Vappu käsitä, että me tahdomme Vapun parasta, ja että olemme vallan vapaaehtoisesti tulleet tänne Vappua auttamaan. Meitä suuresti pahoittaa, että Vappu käsittää tulomme väärin ja on noin katkera.
— Katkeraksi tässä käy väkisinkin, kun on sairas ja köyhä, ja kun rikkaat elävät ylellisyydessä ja sortavat meitä…
— Me emme ole rikkaita, emmekä ole koskaan Vappua sortaneet, selittiElisabet.
Vappu vaikeni. Elisabet otti esille lääkkeet ja neuvoi niiden käyttämisen. Vappu katsahti niihin epäluuloisesti ja kysyi:
— Eihän niistä vaan tule vahinkoa, jos niitä syö?
Elisabet rauhoitti häntä ja sanoi:
— Ne ovat hyviä lääkkeitä, kun on vilustunut. Hän kehoitti Vappua parannuttuaan käymään hänen luonaan saamassa vaatteita.
He poistuivat mökistä toivottaen Vapulle pikaista parantumista ja huoahtivat helpoituksesta päästyään tästä ummehtuneesta ilmasta jälleen aamunraikkaaseen luontoon.
Hannes Borg sanoi heidän kääntyessään kotipolulle:
— Paatuneita ja sydämettömiä kiihoittajia ei voi parantaa. Ainoa, minkä voi tehdä, on että turvaa heiltä yhteiskuntaa. He ovat myrkyttäneet suuren osan tätä kansaa. Mutta nämä heidän onnettomat uhrinsa, nämä poloiset sairaat ovat parannettavat, ja meidän velvollisuutemme on koettaa heitä aineellisesti ja henkisesti nostaa.
— Mutta se ei ole helppoa, huokasi Elisabet.
— Järkisyyt ja vakuutukset eivät yksin riitä. Heitä täytyy parantaa enemmän teoin kuin sanoin.
* * * * *
Myöhemmin aamupäivällä ajoi kapteeni Julius Eversenin auto Elisabetin portaiden eteen. Hän oli sotilasunivormussa, tähtiä rinnassa, ja hänellä oli kädessä iso vihko tummanpunaisia ruusuja, jotka hän sisään astuessaan siron kohteliaasti, kuin entinen hovimies ainakin, ojensi Elisabetille.
Elisabetille tämä käynti ja nämä kukkaset olivat suuri yllätys. Eversen näytti huomaavan sen ja selitti, että hänen ulkomailta erästä tuttavaa myöten tilaamansa herkut ja juomatavarat tuon tuttavan viipymisen vuoksi olivat myöhästyneet, ja että se juhla, jonka hän oli aikonut toimeenpanna maatilallaan saman viikon lauantaina, oli siirrettävä. Tästä oli Eversen tullut ilmoittamaan. Samalla hän pyysi Elisabetia maalaamaan hänen muotokuvansa. Häntä ei oltu maalattu suomalaisessa upseeripuvussa, jota hän eron otettuaan oli oikeutettu kantamaan.
Hän perusteli pyyntöään:
— Työhuoneeni on vallan uudestaan sisustettu. Siinä on erään sohvan yläpuolella tyhjä seinä, ja sen tahtoisin täyttää soturikuvallani.
Hän lisäsi:
— Voinko saada kunnian tulla teidän siveltimenne ikuistamaksi?
Ennenkuin Elisabet vastasi tähän kysymykseen, hän pyysi vierastaan istumaan.
Julius Eversen loi katseen ympärilleen. Hän näytti hiukan ihmettelevän tämän ulkoapäin vaatimattoman talon melkein upeata sisustusta. Elisabetin entinen mies oli heidän avioeronsa jälkeen lähettänyt hänelle hänen kauniit huonekalunsa ja taide-esineensä, ja Elisabet oli osannut järjestää kaikki aistikkaasti tähän uuteen kotiinsa. Hallitsevana huonekaluna hänen salongissaan oli iso Steinway-flyygeli, yksi hänen arvokkaimmista häälahjoistaan.
Heidän istuuduttuaan Elisabet vastasi:
— Kapteeni kunnioittaa minua suuresti luottamuksellaan, ja kernaasti olen valmis muotokuvanne maalaamaan. Mutta en mielelläni tee kahta työtä yhtaikaa. Suunnittelen paraikaa luonnoksia kirkkomme alttaritaulua varten, joka on minulta tilattu. Mutta jos herra kapteeni malttaa hiukan odottaa, olen jonkun ajan kuluttua valmis ryhtymään työhön.
Tyytymättömyyden varjo ilmestyi Julius Eversenin kasvoille. Hän oli jo lapsuudestaan hemmoiteltu ja tottunut tyydyttämään kaikki mielijohteensa ja oikulliset pyyteensä.
Hän huudahti kärsimättömänä:
— Sepä kovin ikävää. Nyt olisi minulla juuri pari viikkoa vallan joutilasta aikaa. Sitten tulee juhlani ja huoleni paperitehtaalla. Ja sitten on syksy vähitellen käsissä…
Elisabet eli kokonaan taiteestaan ja varsinkin muotokuvatilauksista, joita hänelle tehtiin kaukaisistakin pitäjistä, jopa pääkaupungista käsin. Hän ei sentähden kernaasti hylännyt tilausta. Hän sanoi siis sovitellen:
— Jos kapteenilla on kiire, voisin ehkä tällä kertaa tehdä poikkeuksen. Ja oikeastaan on alttaritaulutyöhöni tullut pysähdys. Sen aihe on: Kristus Getsemanessa. Varomattomasti kyllä käytin kolmen opetuslapsen malleina paikkakunnan henkilöitä. Kunnan asettama arvostelijalautakunta, jolle näytin luonnokseni, paheksui sitä, että maalauksessa esiintyi tavallisten ihmisten kasvoja. Varsinkin kauppias Herhilä vaatimalla vaati uutta luonnosta.
— Entä Kristuksen kasvot, hyväksyivätkö he ne?
— Kristuksen olin hahmoitellut Parisissa opintoaikana piirtämieni luonnoksien mukaan. Minulla oli siellä mallina eräs surumielinen italialainen, jonka kasvoista kuvastui kaiken maailman kärsimys. Minä tosin puolestani olin vähimmin tyytyväinen noihin kasvoihin, ne kun vivahtivat sovinnaiseen Kristus-tyyppiin. Mutta lautakunnalla ei ollut niitä kasvoja vastaan mitään muistuttamista.
— Sovinnaisuushan viehättää moukkia. Minussa yhä enemmän vahvistuu se vakaumus, että kaikki tässä maailmassa käy niin hullusti suureksi osaksi sentähden, että tyhmillä ihmisillä on päätösvalta. Valistunut despotia on mielestäni ainoa, mikä voi ylläpitää yhteiskuntajärjestystä ja edistää kehitystä.
— Voittepa osaksi olla oikeassa. Kaikki riippuu kuitenkin siitä, mitä katsoo sisältyvän käsitteeseen valistunut. Jos siitä puuttuu sydämen hyvät voimat, en minä allekirjoita väitettänne.
— Suostuitteko tekemään uudet luonnokset?
— Suostuin, vaikka se kyllä loukkasi taiteellista itserakkauttani.
— Siinä teitte väärin. Tuollaiset "asiantuntijat" pitää perinpohjin nolata.
— Minä asetuin sille kannalle, että maalaan tuon alttaritaulun pitäjäläisiä, enkä itseäni varten. Noudatan periaatetta, ettei pidä aikaansaada pahennusta yksinkertaisissa sieluissa.
— Siis tämä keskeytys ehkä tuottaa minulle tilaisuuden saada olla mallinanne.
— Jos niin haluatte.
Jotta Elisabetin ei tarvinnut vaivautua kuljettamaan maalausvehkeitään Louhivaaraan, he sopivat siitä, että maalaaminen tapahtuisi Elisabetin luona. Kapteeni Eversen lupasi autollaan saapua sinä päivän hetkenä, joka Elisabetille olisi sopivin. Ja jo seuraavana päivänä he päättivät alkaa.
Hannes Borg sanoi viikon loppupuolella Elisabetille:
— Minun täytyy nyt vihdoinkin lähteä Kuuselaan metsänhoitaja Forsgrénia tervehtimään. Hän saattaa jo pitää epäkohteliaisuutena, että en vielä ole vastannut hänen käyntiinsä.
Syötyään päivällisen kello neljän ajoissa hän käski valjastaa Toverin kääsiensä eteen ja lähti matkaan.
Niittytiellä hän kohtasi kapteeni Eversenin autoineen. Eversen oli matkalla Elisabetin luo. Hän käski pysäyttää ajoneuvonsa, ja molemmat herrat tervehtivät toisiaan kylmän kohteliaasti. Eversen kertoi, että hän jo neljä kertaa oli käynyt Elisabetin atelieessa mallina, ja että muotokuva oli hyvin lupaava.
Hannes Borg toivotti työlle menestystä, ja kumpikin jatkoi matkaansa.
Hannes Borg ei ollut ottanut renkipoikaa mukaansa ja istui itse ohjaksissa. Toveri, hänen ripeä hevosensa, oli sekin saanut kokea kapinan tuottamia kärsimyksiä. Punaiset olivat vieneet sen, ja vasta pitkän etsinnän jälkeen vapaussodan päätyttyä se oli löydetty ylen kurjana. Jo kaukaa se oli isännälleen hirnunut, kun se tuotiin kotia. Tyytyväisyydestä ja hyvästä hoidosta se oli taas ruvennut lihomaan ja saamaan kiiltoa karvaansa.
Parisen kilometriä ajettuaan Hannes Borg saapui Forsgrénin mäntymetsään. Täällä pisti heti silmään, miten erinomaisesti se oli hoidettu. Jokaista puuta oli sopivalla tavalla oksittu ja yleensä vaalittu kuin elävää olentoa. Puut olivatkin metsänhoitaja Forsgrénin ystäviä. Ken niitä laiminlöi tai vahingoitti, sai hänet raivoihinsa. Ja täynnä paheksumista hän joskus puhui siitä, kuinka monet maanviljelijät meillä haaskaavat metsiään, näitä maamme kauneimpia koristuksia ja suuriarvoisinta kansallisomaisuuttamme.
— Se on suorastaan anteeksiantamatonta laiminlyöntiä — näin muisti Hannes Borg Forsgrénin kerran huudahtaneen — ettei pidetä mitään huolta uuden kasvun hankkimisesta hakatun sijalle!
Kun he kerran yhdessä olivat kulkeneet tuollaisen umpimähkään haaskatun metsäalueen ohi, oli Forsgrén virkahtanut:
— Tämä on hirvittävää raakuutta ja luonnon rumentamista. Ainoastaan meillä kyetään sellaiseen!
Erottuaan toimestaan valtion metsänhoitajana ja vetäydyttyään syrjään maatilalleen, oli Forsgrén entistä suuremmalla lämmöllä antautunut hoitamaan metsiään, puutarhaansa ja mehiläisiään.
Hannes Borg saapui nyt Forsgrénin vihannes- ja hedelmäpuutarhan kohdalle. Se oli mallikelpoisessa kunnossa, ja hän muisteli kiitollisena, että hän metsänhoitaja Forsgrénilta oli saanut ensi virikkeen perustamaan Koivukoskelle vihannes- ja hedelmäpuutarhan, joka vähän myöhemmin oli menestynyt niin hyvin, että hän saattoi myydä lähistölle, jopa kaupunkiinkin, puutarhatuotteitaan, siten saaden sievät lisätulot.
Tultuaan perille Hannes Borg ajoi kääsinsä vajan eteen ja jätti hevosen rengin huostaan. Tapaamatta ketään hän kulki pihan poikki kuistikolle. Forsgrénin asuinrakennus oli vanha, isohko, yksikerroksinen puutalo, jonka suippokaariset ikkunat ja ylhäältä typistetty näköalatorni loivat siihen jonkummoista goottilaista tyyliä. Köynnöskasvit kiemurtelivat kuistikon pylväitä ylös ja peittivät melkein kokonaan rakennuksen pitkänpuolen seinän.
Sisältä kuului pianon säestämä kirkas sopraanoääni. Hannes Borg ei tahtonut häiritä ja istuutui kuistikolle odottamaan. Hetken kuluttua ilmestyi sisään johtavalle ovelle rouva Fredrika Forsgrén, hiljainen, herttainen ihminen, jonka vaaleansiniset silmät säteilivät lempeyttä ja hyvyyttä.
Hän kätteli vierasta sydämellisesti ja virkkoi:
— Mieheni on odottanut tohtoria joka päivä. Hän häärii paraikaa mehiläistensä parissa. Lähden häntä hakemaan, hän tulee varmaankin hyvin iloiseksi.
— Häntä ei pidä työssään häiritä, vastusti Hannes Borg. — Ja sitäpaitsi tahtoisin kernaasti nähdä hänet keskellä noita ahkeria pikkuolentojaan. Lähden kohta itse sinne hänet yllättämään. Älkää siis vaivautuko, rouva Forsgrén.
— Niinkuin suvaitsette. Ja jos ette pane pahaksi, lähden asettamaan kahvipannun tulelle.
Laulu oli äkkiä tauonnut sisällä, ja kuistikolle astui parinkymmenvuotias neitonen.
— Serkkuni tytär, Aino Vanaja, esitti rouva Forsgrén.
Hän lisäsi:
— Ainolla on rohkeita tuumia pyytää tohtorilta hiukan neuvoja niissä teatteriasioissa.
Hän poistui sisälle.
Hannes Borg pani merkille neiti Vanajan solakan varren, hänen ihmeen kauniit ruiskukansiniset silmänsä ja hänen keltaisen, kullanvivahteisen tukkansa, joka oli luonnostaan kihartunut otsalle, muodostaen kutritöyhdön oikealle ohimolle.
Heidän istuutuessaan sanoi Aino Vanaja:
— Täti vaivaa heti herra tohtoria minun teatteriharrastuksillani. Te luultavasti pidätte minua ylen vaativaisena ja itserakkaana, kun näin vasta-alkajana rohkenen kääntyä niin etevän asiantuntijan puoleen.
— Enpä tahdo kerskata asiantuntemuksellani. Olenhan ollut muutaman vuoden teatteriarvostelijana ja seuraan vieläkin koti- ja ulkomaan näyttämötaidetta — tietysti teoreettisesti ja mikäli näin syrjään vetäytyneenä siihen saa tilaisuutta. Mutta ehkä voin teitä jollakin tavoin hyödyttää. Kaikkein ensimäinen tehtäväni on negatiivista laatua. Peloitan teitä antautumasta näyttämöalalle.
— Luulen, että se on tarpeetonta. Olen punninnut kaikkia näyttämöuran varjopuolia, joita esiintyy varsinkin meidän pienissä oloissamme. Mutta ei mikään voi pidättää minua yrittämästä. Enhän edes tiedä, kelpaanko näyttelijäksi, mutta se vaan on minulle ehdottoman selvää, että koettaa minun pitää.
Hänen kauniit ruiskukkasilmänsä saivat omituisen syvältä sisästä heijastuvan loisteen, ja noihin muuten levollisiin, vielä hiukan lapsellisiin kasvoihin levisi tarmoa ja lujaa päättäväisyyttä kuvastava ilme. Hannes Borgin huomio kiintyi näiden kasvojen ilmehikkäisyyteen, ja hän ajatteli, että se oli hyvä enne tulevaan näyttelijäuraan nähden. Hetken kuluttua hän huomautti:
— Sittenhän asia on paljon yksinkertaisempi. Mutta tiedättekö, ettei tuollainen kokeilu ole suoritettu kädenkäänteessä? Täytyy ensin vakavasti valmistautua näyttelijäksi, täytyy tehdä ahkerasti työtä. Useat nuoret neitoset antautuvat tälle alalle muotioikusta, esiintymishalusta…
Aino Vanajan silmistä näki, että hän oli loukkaantunut. Niiden kauneus tuntui taas esiintyvän eri puolelta.
Kotvan vaiettuaan hän virkkoi:
— Minussa ainakaan ei tämä päätös johdu mistään hetken oikusta. Minulle se on elinkysymys. Olen yhden ainoan kerran nähnyt Ida Aalbergin näyttämöllä. Olin silloin vielä hyvin nuori, mutta sittenkin se ilta oli suuri elämys. Haltioidun vielä, kun ajattelen, kuinka täydellisesti hän tempasi katsojat mukaansa. Ja ajattelen, että varmaankin oli suuri tyydytys ja nautinto tuolle tulisielulle tuntea, mikä taikamahti hänellä oli vallassaan noin innostaa ja kohottaa muita kuolevaisia. Siitä hetkestä en ole saanut rauhaa. Näyttämö vetää minua vastustamatta puoleensa. Tunnen, että vasta siellä koko olemukseni pääsee kehittämään voimiaan… vahvasti vaikuttamaan muihin…
— Huomaan nyt, ettei päätöksenne johdu hetken oikusta, vaan että sen juuret piilevät syvemmällä. — Miten siis luulette minun voivan aikeitanne hyödyttää?
— Minulla olisi niin paljo kysyttävää, ja niin paljo opittavaa. Tahtoisin tutustua valaiseviin kirjoihin. Tahtoisin saada ohjeita roolianalysiin… Ymmärrän niin hyvin, että minun tulee tietopuolisesti valmistautua tulevaan tehtävääni. Ja niin pian kuin minulle on selvinnyt mitä kaikkea minun tulee oppia, täytyy minun millä keinoilla tahansa päästä ulkomaille… vaikkapa kerjäämällä… käyttääkseni suuren runoilijan sanoja.
Hannes Borgissa, joka alussa oli suhtautunut pidättyvästi asiaan, oli tämän keskustelun kuluessa herännyt harrastusta siihen. Hänen täytyi itsekseen myöntää, että tässä nuoressa naisessa oli jotain omintakeista, jotain mielenkiintoista, mikä suuresti erosi niiden monien taidealokkaiden ominaisuuksista, jotka aikaisemmin olivat käyneet häneltä neuvoja pyytämässä.
Hän ehdotti siis:
— Olette tervetullut Koivukoskelle, neiti Vanaja. Voimmehan siellä lähemmin keskustella asiasta. Ehkä kirjastostani löydämme teille hyödyllisiä teoksia.
Aino Vanajan silmissä oli kiitollinen ilme ja hän sanoi:
— Olen hirveän iloinen, herra tohtori. En vaan tiedä, kuinka rohkenen teitä näin vaivata. Uskallanko suorastaan pyytää teiltä vähän opetusta tuntien muodossa.
— Teillä ei tarvitse olla mitään arveluja tässä suhteessa. Olemmehan hyviä ystäviä sukulaisenne, metsänhoitaja Forsgrénin kanssa. Hän on sitäpaitsi tehnyt minulle suuren palveluksen. Minulle on varsin mieluisaa edes tässä vähäisessä muodossa osoittaa tälle perheelle kiitollisuuttani…
Heidän keskustelunsa keskeytyi siitä, että metsänhoitaja Forsgrén puutarhan puolelta palasi mehiläistensä luota. Hannes Borgin tulo Kuuselaan oli hänelle ilmeisesti iloinen yllätys. Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän matkan päästä tunsi vieraansa, ja hän joudutti askeleitaan. Samassa tuli rouva Forsgrén kuistikolle kutsumaan kahvipöytään, joka oli katettu puutarhaan.
Siirryttiin sinne. Forsgrén uhkui innostusta mehiläisiinsä.
Hän huudahti:
— Ne ovat ihmeellisiä yhteiskuntaolentoja, nuo mehiläiset! Kaiken ne uhraavat yhteiskuntansa hyväksi. Yksilö sinänsä ei niille ole mitään, yhteiskunta on kaikki kaikessa.
— Mutta onko se nyt sedän mielestä ihannetila? kysyi Aino Vanaja. —Minä puolestani harrastan ja kannatan yksilön oikeuksia.
— Niinkuin ne muka muuten jäisivät kannatusta vaille! ilkkui metsänhoitaja. Sinulla, esimerkiksi, pikku ystävä, on sitä yksilöllistä itsetietoisuutta vallan riittämiin.
— Sitä tarvitsee henkilö, joka aikoo ryhtyä valloittamaan itselleen sijaa näyttämöllä, huomautti hymyillen Hannes Borg.
— Onko tohtori ollut ystävällinen ja luvannut antaa Ainolle neuvoja? kysyi epäröiden rouva Forsgrén.
— Tohtori on ollut kerrassaan suuremmoisen ystävällinen. Saan käydäKoivukoskella ja tohtori on luvannut suositella minulle kirjoja.
— Toivon, että vielä saat tämän lapsukaisen käännetyksi pois turhuuden tieltä, hymähti metsänhoitaja.
— Mieheni ei ymmärrä eikä rakasta taidetta niinkuin Aino ja minä, selitti Fredrika rouva.
— On hyvää taidetta ja huonoa taidetta, virkkoi Hannes Borg. Sen, joka ei kykene hyvää taidetta luomaan, on luonnollisesti parasta pysytellä loitolla taiteesta.
Aino Vanaja innostui:
— Minä puolestani asetan itselleni vaatimuksen: joko jotain huomattavaa ja suurta, tai ei mitään…
Samaan aikaan kun Hannes Borg oli käymässä Kuuselassa, sujuiElisabetilta maalaaminen erinomaisesti.
Kapteeni Eversen oli tuonut entistään isomman ja komeamman ruusuvihon, ja kun hän tapansa mukaan suudellen Elisabetin kättä ojensi sen hänelle, tunsi Elisabet, että hänen henkensä löyhkäsi väkeviltä. Kahvipaussin alussa kuistikolla Eversen siirtyi istumaan liian lähelle Elisabetia, joka hankki asiaa sisälle ja sieltä palattuaan kahvikuppineen asettui toiselle puolelle pöytää.
Kapteeni oli hyvällä tuulella ja kertoi puheliaasti vaikutelmiaan sotilasvuosiltaan Venäjällä. Vaikka hänen keskustelussaan olikin ylhäisen maailman piireihin tottuneen miehen sileä ja hienokäänteinen sävy, kuulsi siitä kuitenkin esiin joltinenkin kerskuruus ja halu korostaa omaa osaansa. Hän mainitsi mielellään kreivittäriä ja suuriruhtinattaria, joiden kanssa oli seurustellut "intiimisti", ja viehättyi värikkäästi kuvaamaan erään suuriruhtinaan palatsissa vietettyä orgiaa, jonka osanottajat olivat esiintyneet Aatamin ja Eevan puvuissa. Ylhäinen orgian toimeenpanija vähän väsähti keskellä yöllistä hurjastelua ja otti silloin virkistyäkseen samppanjakylvyn marmorialtaassa. Kylvyn aikana soitti näkymätön orkesteri kiihoittavaa kappaletta, jonka säestäminä tanssijattaret ammeen ääressä harsoja heilutellen, mutta muuten tuiki puvuttomina, tekivät kiehtovia liikkeitä… Elisabet, jonka mielestä tällaiset realistiset kuvaukset paremmin soveltuivat herraseuraan, oli käynyt totiseksi ja sanoi hetken kuluttua:
— Tuollaiset orgiat todistavat oikeastaan suurta henkistä onttoutta ja dekadenssia ja olivat luullakseni luhistuvan Venäjän viimeisiä perikadon syitä.
Eversen vastusti:
— Siltä voi tuntua vakavista suomalaisista, joilla on kylmempi ja hitaampi tempperamentti. Minusta ei. Sukuni on kotoisin Tanskasta, mutta äitini puolelta on suoniini valunut slaavilaista verta. Huumaavaa se oli, tuo elämä! Ja nuo Pietarin hovipiirien naiset — niissä vasta oli intohimoa ja tulta! En silti tahdo moittia suomalaisia naisia. Heillä on oma viehätyksensä, ehkä etupäässä sentähden, että he ovat vaikeammin valloitettavissa. Onhan heissäkin intohimoa, mutta se piilee syvemmällä, kova ulkokuori on ensin puhkaistava…
Emännän tarjottua kolmatta kuppia, josta vieras kohteliaasti kieltäytyi, he päättivät vielä hetken jatkaa maalaamista.
Toinen puoli Elisabetin salia oli järjestetty maalausatelieeksi, jonka leveistä ikkunoista ja lasikatosta sisälle tulvivaa valoa tarpeen mukaan saattoi lieventää vaaleilla tai tummahkoilla verhoilla. Elisabetin mielestä iltapäivä-aurinko heloitti häikäisevänä ja hän veti esiin muutaman verhon. Sitten hän asettui matkan päästä katselemaan keskeneräistä muotokuvaa. Eversen riensi hänen viereensä ja kysyi katsellessaan hänen yksinkertaista, mutta aistikasta avokaulaista kesäpukuaan:
— Onko teidän muotokuvaanne koskaan maalattu, rouva Borg? Jos minulla olisi siveltimen taito, en voisi löytää viehättävämpää mallia kuin te…
Hän oli vallan lähellä Elisabetia, tunsi hänen ihonsa raikkaan ja terveen tuoksun, näki hänen somasti kaarevan povensa ja kaunisviivaisen, hiukan ruskettuneen niskansa, ja voimatta hillitä kuohahtavaa intohimoaan, hän painoi tuohon niskaan hehkuvan suudelman.
Elisabet pakeni pelästyneenä maalausjalustan ääreen. Mutta Eversenin raju intohimon puuskaus siitä vaan kiihtyi. Hän riensi Elisabetin jälkeen ja tarttui häntä voimakkaasti vyötäisistä, aikoen vetää hänet syliinsä, kuiskaten:
— Te olette kiehtovin nainen, jonka koskaan olen tavannut. Mies voi teidän tähtenne tulla vallan hulluksi.
Tehden epätoivoisen ponnistuksen Elisabet kiskaisi itsensä irti hänen käsivarsistaan. Ja kun Eversen sittenkin lähestyi häntä, silmät kiiluen hillitöntä himoa, tempasi Elisabet hädissään maalausjalustalta keskeneräisen muotokuvan ja löi sillä ahdistajaansa vasten kasvoja.
Maalattu kangas osui Eversenin otsaan, joka tahrautui tuoreesta maalista, hän peräytyi ja alkoi nenäliinallaan pyyhkiä pois maalia, mutisten:
Iltapäivä — Te ette aina ole ollut yhtä ankara ja pidättyväinen miesten ihailuun nähden, rouva Borg.
Elisabet, jonka hermot olivat kovassa kiihoituksessa, paiskasi sameaksi tahrautuneen maalauksen jalustan juurelle ja huudahti:
— Emme siedä täällä Suomessa pietarilaisia hovitapoja, emme varsinkaan nyt enää, kun Suomi on venäläisistä vapaa.
— Rouva Borg, sanoi Eversen kähisten, vain yksi henkilö on elämässäni solvannut minua siihen tapaan kuin te äsken… noin kouraantuntuvasti. Se oli eräs toverini Pietarin kadettikoulussa. Voin vakuuttaa, että se tuli hänellehyvin kalliiksi. Mutta te olette nainen, en voi vaatia teiltä sellaista hyvitystä. Naiset saattavat joskus käyttää heikkouttaankin puolustuskeinona.
— Ja miehet käyttävät voimaansa raakuutena.
Näin sanottuaan Elisabet poistui salista, sulkien jälkeensä oven.
Hetken kuluttua hän makuuhuoneestaan kuuli auton jyskytyksen ja näkiEversenin kiiltävissä ajoneuvoissaan huimaa vauhtia kiitävän pois.
Kauan Elisabet istui makuuhuoneensa sopessa sekalaisten tunteiden raatelemana. — Oliko hänen mahdoton saada rauhaa entisyydeltään? Oliko siis hänen elämänsä salaisuus levinnyt tännekin, tultiinko siis hänen tyyssijaansa muistuttamaan, että tuo salaisuus ei enää ollutkaan mikään salaisuus.
Ja ilmielävinä kohosi hänen eteensä kuvia ja muistoja.
Hänen suuren, ainoan rakkautensa esine oli ollut Yrjö Vahtera. Kuinka rajattomasti hän oli tuota voimakasta ja kaunista miestä ihaillut. Mutta lyhyt kesäinen unelma oli päättynyt räikeään todellisuuteen. Kuinka olikaan mahdollista, että tuo hänen jumaloimansa mies oli joutunut rappiolle, niin että hän lopulta alentui kiristäjäksi? Kuinka hän, Elisabet, oli voinut kestää kaikkea siitä johtunutta katkeruutta, avioerosta aiheutunutta ihmisten uteliaisuutta ja parjausta! — Epäilemättä vaan sentähden, että hän oli voinut vetäytyä tänne enonsa turviin, missä pitkät ajat oli elänyt vallan erillään muista ihmisistä.
Ja sitten oli tullut punakapina, joka oli karkoittanut kaiken rauhan. Punaiset olivat yllättäneet ja vanginneet Hannes Borgin ja Elisabetin. Molempia he olivat pitäneet rikollisina ja vaarallisina, Hannes Borgia pitäjän suojeluskunnan johtajana ja Elisabetia hänen läheisenä sukulaisenaan ja valkoisten sairaanhoitajattarena.
Kun heidät vartiojoukon saattamana vietiin naapuripitäjän kirkonkylään, kulki heidän rekensä kirkkomaan ohi. Sen kiviaidan edessä oli järjestyneenä punakaartilaisjoukkue. Etumaisena seisoi komea, solakka, vaaleatukkainen mies, heidän johtajansa, joka paraikaa jakoi määräyksiään. Elisabet tunsi tuon miehen Yrjö Vahteraksi. Hänkin tunsi Elisabetin, vaikka vaan vilahdukselta näki hänet ohi kiitävässä reessä. Yrjö Vahtera käski ajajan pysäyttää reen ja kysyi vartijoilta, minne vankeja vietiin. — Kunnantalolle tutkittavaksi ja tuomittavaksi, kuului vastaus. Yrjö Vahtera nousi hevosen selkään ja seurasi rekeä kunnantalolle. Hannes Borgia tutkittiin kauan ja vaadittiin ilmaisemaan valkoisten sotasalaisuuksia. Kun hän oli selittänyt, ettei hän paljoa niistä tietänyt ja kun hän ehdottomasti oli kieltäytynyt ilmaisemasta sitä, minkä tiesi, tuomittiin hänet heti ammuttavaksi. Yrjö Vahtera piti koko ajan silmällä Elisabetia, huomasi hänen epätoivoisen ilmeensä ja vastusti tuomion pikaista täytäntöönpanoa. Hän sanoi tahtovansa yksityisesti kuulustella vankeja ja kyllä löytävänsä keinoja pakottaakseen heidät puhumaan. Kun Yrjö Vahteralla oli ylin sotilaallinen johto paikkakunnalla, ja "tuomioistuin" oli tilapäinen, ei rohjettu vastustaa hänen vaatimustaan. Vankeja vietäessä pois tuomiosalista, iski Yrjö Vahtera merkitsevästi silmää Elisabetille. Vangit majoitettiin vajantapaiseen kylmään rakennukseen, mutta siirrettiin sitten Yrjö Vahteran toimesta kunnantalolle. Myöhemmin illalla Yrjö Vahtera kävi Elisabetia tervehtimässä ja lupasi tehdä kaiken pelastaakseen hänet ja hänen enonsa. Unhoittumaton oli se keskustelu, joka heillä siinä pienessä kunnantalon huoneessa oli ollut. Elisabet oli rukoillut Yrjö Vahteraa luopumaan kantamasta aseita isänmaataan vastaan ja pakenemaan heidän kanssaan valkoiselle puolelle. Mutta Vahtera oli vastannut, että hän tahtoi olla mukana vapauttamassa Suomea, järjestämässä täällä uusia parempia oloja, poistamassa sortoa, hankkimassa leipää ja elämän mukavuutta kaikille.
Turhaan Elisabet kyynelsilmin oli vakuuttanut, ettei tämä ollut Yrjö Vahteran valitsemalla tiellä toteutettavissa. Yrjö Vahtera huudahti, että nyt viimeinkin oli koittanut uusi aika, mutta että kaikki eivät sitä vielä käsittäneet. Ja hän lisäsi:
— Sinutkin, Elisabet, kohotan loistaviin oloihin, hyvitän kaiken, mitä olen sinua vastaan rikkonut, sillä rakastan sinua vielä… en koskaan ole ketään muuta rakastanutkaan…
Ja hän oli koettanut intohimoisena lähestyä Elisabetia, joka pelästyneenä oli paennut häntä huoneen soppeen. Silloin oli Yrjö Vahteran raju veri kuohahtanut ja hän oli uhaten huomauttanut, että heidän molempien henki oli hänen käsissään. Siihen vastasi Elisabet, että hän, Yrjö Vahtera, jo oli tuhonnut hänen elämänsä, että hän nyt saattoi antaa sille kuoliniskun. Kiivaana syöksyi Yrjö Vahtera pois. Mutta myöhemmin yöllä hän karkasi sisään ja kertoi kiireissään, että täytyi viipymättä paeta, sillä ylivoimaiset valkoiset joukot lähestyivät kirkonkylää, ja hän aikoi auttaa Elisabetin ja Hannes Borgin turvaan. Omaan rekeensä hän otti heidät ja jätti heidät erääseen mäntymetsään, jossa he sitten kohtasivat valkoiset.
Erotessaan oli Yrjö Vahtera sanonut Elisabetille:
— Toivon, että vielä tapaamme toisemme rauhallisemmissa oloissa. Mutta jos emme enää näe toisiamme, elä onnellisena, jää hyvästi, äläkä muistele minua katkeruudella…
Nämä jäähyväissanat olivat kuin tulikirjaimin kaiverrettuina painuneet Elisabetin sydämeen. Olivatko ne vilpittömät? Oliko Yrjö Vahtera vakaumuksesta liittynyt kapinallisiin, uskoiko hän asiansa oikeuteen? Vai oliko hän vaan seikkailunhalusta, katkeruudesta väärään suuntaan suistuneen elämänsä tähden liittynyt maankavaltajiin? Turhia kysymyksiä, jotka jäivät vastausta vaille. Mutta yksi seikka oli Elisabetille varma: hänessä oli taas leimahtanut ilmiliekkiin rakkaus tuohon voimakkaaseen ja kauniiseen mieheen, joka uhmaili kaikkea. Mutta tämä rakkaus oli katkera, sillä olihan Yrjö Vahtera sillä puolella, jonka teot Elisabetin täytyi tuomita, se oli epätoivoinen, sillä hän ei ollut Yrjö Vahterasta kapinan jälkeen kuullut mitään. Oliko hän kaatunut taistelussa, oliko hän joutunut vangiksi ja ammuttu, vai oliko hän paennut Venäjälle?…
Kirvelevä haava oli taas auennut hänen rinnassaan. Joskus sen kipu vaimeni. Iltapäivän kohtaus Eversenin ja hänen välillään oli taas ollut uusi veitsenväännös arpeutumattomassa haavassa…
Missä viipyi Hannes Borg? Aurinko kallistui jo laskuunsa, eikä häntä vielä kuulunut. Elisabet oli kahdenvaiheilla, pitikö hänen kertoa Hannes Borgille mitä hänen atelieessaan oli tapahtunut vai ei. Se varmaankin suuresti olisi pahoittanut hänen enoaan, niin hän ajatteli. Ja mitä oikeastaan hyödytti tuon ikävän tapauksen mainitseminen? Luultavaa oli, ettei Eversen sitä itse kertoisi. Olihan hänen osansa siinä ollut siksi epäedullinen. Mutta tokko tämä tapaus saattoi pysyä salassa? Eikö maalaamisen keskeytys vaatinut selitystä?
Elisabet ei jaksanut sillä hetkellä ajatella sen pitemmälle.
Oli jo auringonlaskun aika, eikä Hannes Borgia vielä kuulunut kotiinKuuselasta.
Elisabetin hermot olivat kiihoittuneet, hän oli alkanut soittaa pianoa tyyntyäkseen, mutta sulki jälleen soittokoneen yhden kappaleen soitettuaan. Hän päätti nyt lähteä kävelemään raittiiseen iltailmaan. Poiketessaan metsäpolulle hän muisti, ettei moneen päivään ollut saanut tietoa Vapun tilasta. Hän palasi sentähden kotia ja otti mukaansa muutaman vanhan vaatekappaleen, viedäkseen ne Vapulle.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Elisabet saapui kävelynsä päämäärään, Vapun kurjalle mökille. Vappu istui portailla kuorien perunoita. Hän kuivasi esiliinallaan märät kätensä, tarttuakseen Elisabetin ojennettuun käteen. Mutta Elisabet huomasi, että hän teki sen vastenmielisesti, epäluuloisena.
— Tulin katsomaan, miten Vappu voi, sanoi Elisabet niin ystävällisesti kuin suinkin.
— Niin se vanha elää, kuin märkä palaa, vastasi Vappu äreästi. — Olenhan tässä jo pari päivää laahustellut kotiaskareissa. Kukapa sitä köyhää hoitaisi, jos ei itse hoida itseään, saa nähdä nälkää ja kuolla kuin koira.
— Näkeehän Vapun terveydentilassa sentään edistystä, huomautti Elisabet. — Ilmatkin ovat käyneet lämpimämmiksi. Kenties Vappu pian kokonaan paranee, ja silloin tämä maailma ehkä Vapunkin mielestä näyttää vähän valoisammalta.
— Mikäpä tätä minun elämääni tekisi valoisammaksi. Kun se Junukin on lähtenyt kiertämään maita mantereita. Eikä siitä täällä kotonakaan olisi ollut suurta apua, se kun on ruvennut ryyppäämään. Se oli toista maata se nuorempi poikani Risto. Mutta sen herrat ampuivat kapinan aikana.
— Vappu tekee väärin, kun aina vetää köyhälistön kärsimykset sivistyneen säädyn syyksi. Kapina vaati suuret uhrinsa niin hyvin valkoisilta kuin punaisiltakin. Eivätkä herrat olleet punakapinan alkuunpanijoita, vaan sydämettömät yllyttäjät ja kansan pettäjät. — Mutta en ole tullut tänne väittelemään Vapun kanssa asioista, joita Vappu ei ymmärrä, vaan tuomaan Vapulle vähän vaatteita.
Hän ojensi Vapulle tuomansa vaatekappaleet, hameen, villapuseron ja huivin.
Vappu loi niihin tutkivan katseen, sieppasi ne käsiinsä ja sanoi:
— Tässä alkaakin tämä vaatteen puoli olla hyvin huonoa.
Ja Elisabetin äskeisestä huomautuksesta huolimatta hän jatkoi:
— Täällä kävi eilen eräs pitäjän mies, Taavi Keto, ja hän kertoi, että nyt herrat aikovat laskea meidän köyhien niskoille mahdottomat verotaakat, että me saamme maksaa koko sen sodan kulut. Ja se Taavi kehoitti vaan tekemään vastarintaa ja olemaan maksamatta, sillä olemme jo muutenkin liiaksi saaneet kärsiä.
— Se oli ilmeisesti noita ilkeämielisiä kiihoittajia, jotka pettävät kansaa. Vapun ei pidä niitä kuunnella. Veroja tietysti korotetaan, mutta kaikille, ei vaan köyhille. Ja tämä korotus tapahtuu jokaisen varojen mukaan. Siltä, jolla ei mitään ole, ei voida mitään ottaa. Muuten on ikävää, että Vappu aina on näin katkera. Eikö Vappu käsitä, että esimerkiksi minäkin elän työlläni. Minä vaan teen toisenlaista työtä, taidetyötä. Paraikaa minulla on tekeillä alttaritaulu pitäjän kirkkoon.
— Se sama Taavi Keto sanoi, ettei pitäisi ollenkaan olla kirkkoja, eikä pappeja. Ja se sanoi, että ei tarvitse uskoa taivaaseen eikä helvettiin.
— Jos emme usko, että ulkopuolella meitä on taivas ja helvetti, tulee meidän kuitenkin uskoa siihen taivaaseen ja helvettiin, joka on omassa sydämessämme. Tarkoitan hyvään ja pahaan, joka on jokaisen sydämessä.
Vappu tuijotti tylsänä eteensä, ja Elisabet huomasi, ettei hän kyennyt käsittämään tällaista puhetta, ja hän sanoi lähtiessään:
— Kun Vappu täydelleen paranee, olisi meillä työtä vihannespuutarhassa. Ja sitten Vappu tulee ruualle ja kahville meidän keittiöömme…
Palatessaan Koivukosken pihalle tapasi Elisabet pojan polkupyörineen. Hän oli tuomassa kirjettä Louhivaaran hovista Everseniltä. Poika sanoi siihen odotettavan vastausta.
Elisabet vetäytyi kuistikolle kirjettä lukemaan. Eversen kirjoitti:
'Kunnioitettava Rouva Borg!
Riennän ilmoittamaan suuren pahoitteluni tämänpäiväisen menettelyni johdosta. En tahdo sitä puolustaa, vaan koetan sitä selittää. Sain muutamia hyviä tovereita luokseni kaupungista. Heillä oli mukanaan juomatavaroita, ja näihin aikoihin, joina väkijuomien saanti on vaikeaa, tulin maistaneeksi liiaksi. Siitä johtui, etten tänään voinut hillitä tulista luontoani. En rohkene pyytää Teiltä anteeksi, sillä pelkään että paheksumisenne on siksi suuri. En myöskään oleta, että olisitte halukas jatkamaan muotokuvani maalaamista. Mutta olen jo tullut Teitä melkoisesti vaivanneeksi ja kysyn sentähden, millä saan korvata vaivanne ja ajanhukkanne. Uskokaa, että kaiken käytökseni alkusyynä on ollut ihailu Teitä kohtaan, vaikka se valitettavasti kehittyi väärään suuntaan.
Pyydän vastausta.
Syvästi valittaen ja kunnioittavimmin:
Julius Eversen.'
Elisabet istuutui kirjoituspöydän ääreen ja vastasi kapteeniEversenille:
'Kiittäen kirjeestänne saan sen johdosta mainita, että se työ, jonka ehdin omistaa muotokuvanne maalaamiseen, oli niin vähäinen, etten katso voivani vastaanottaa siitä mitään korvausta. Puolestani valitan sitä tapaa, jolla hädissäni vastasin menettelyynne.
KunnioittaenE.B.'
Hän sulki kirjeen kuoreen ja antoi sen polkupyöräilijälle.