Lunta oli satanut jo aikaisemmin, marraskuun lopulla ja joulukuun alussa. Mutta se oli sulanut. Jouluun oli nyt vaan muutama päivä, ja luonto oli sitä vastaanottaakseen verhoutunut puhtaaseen lumipukuun, joka tällä kertaa tuntui pysyvältä.
Hannes Borg oli hartaasti odottanut poikansa Väinön tuloa Koivukoskelle. Jopa hän kärsimättömänä pitkästä odotuksesta oli aikonut lähteä naapuripitäjän Ahtialan taloon poikansa olinpaikkaa tiedustelemaan. Mutta hän hylkäsi tämän tuuman, ajatellen, ettei pakko auttaisi, ellei hänen poikansa vapaasta tahdostaan tulisi.
Jouluaatto oli tullut, eikä odotettua vieläkään kuulunut.
Forsgrénin puolisot olivat kutsuneet Hannes Borgin Kuuselaan jouluaattoillaksi. Iltapäivällä hän vietti lyhyen hartaushetken palvelusväkensä kanssa. Ennen hänen lähtöään Kuuselaan saapui postissa Aino Vanajalta kirje.
Hannes Borg luki:
'Arvoisa Tohtori!
Pyydän anteeksi, että Tohtori näin kauan on saanut odottaa vastaustani viime kirjeeseenne. Se, mitä siinä puhuitte, oli minulle odottamatonta ja on antanut minulle niin paljon ajattelemista, etten vieläkään ole siitä selvillä. Antakaa minulle vielä aikaa selvitellä tunteitani. Mutta suokaa minun nyt jo tunnustaa, että heti tutustumishetkestämme asti olen asettanut Teidät hyvin korkealle. Teidän persoonallisuutenne, älynne ja laaja sivistyksenne ovat minussa herättäneet sekä syvää kunnioitusta että teihin verrattuna oman persoonani vähäarvoisuuden tietoisuutta. Ja minun on tunnustaminen, etten kykenisi tyydyttämään sitä ihannetta, joka syvällä mielessänne kytee. Pidän itseäni arvoituksena. Ihmiset sanovat minua kylmäksi. Ehkä en sentään ole kylmä, niinkuin pinnalta päättäen saattaa luulla. Mutta kieltämättä luonteessani on paljon ristiriitaista.
Laskelmieni mukaan olen jo 15 päivänä tammikuuta kotimaassa. Opintosuunnitelmani on hiukan muuttunut. Kaikesta tästä on helpompi suullisesti keskustella, jos Tohtori silloin tahtoo minua tavata.
Ilmoitan Teille vielä varmemmin tulopäiväni ja toivon sitten saavani tietää, missä haluatte minut tavata, Helsingissä vaiko Koivukoskella. Silloin teen Teille tiliä opintoajastani täällä ulkomailla.
Syvästi kiitollisena ja kunnioittaen:
Aino Vanaja.'
Tämä kirje ei ollut erityisen rohkaiseva. Tuo "miettimisaika" vaikutti tympäisevältä. Oliko Hannes Borgin viime kirjeen sisällys todella ollut odottamaton, vai oliko puhe siitä ainoastaan kohteliaasti verhottua epäystä?
Täytyi siis taas malttaa mielensä ja odottaa. Kohtaamiseen ei enää ollut kuin kolmisen viikkoa. Silloin hän oli saava varmuuden, joka, vaikkakin se olisi kuinka musertava tahansa, kuitenkin oli parempi kuin tämä kiusallinen epätietoisuus.
Alakuloisena hän läksi Kuuselaan ja tavallista vaiteliaampana hän otti osaa yksinkertaisen jouluaaton viettoon. Tarkalla naisvaistollaan Fredrika rouva tajusi, että Hannes Borg oli suruissaan ja arvasi, että hän ajatteli Aino Vanajaa. Hienotunteisesti hän vältti koskettelemasta kaikkea, mikä olisi johtanut ajatukset ja puheen hänen ulkomailla olevaan serkkunsa tyttäreen.
Mutta kursailemattoman suoraan kuin aina metsänhoitaja Forsgrén illallispöydässä virkahti:
— Oletpa sinä, Hannes, suuresti muuttunut. Enpä olisi luullut, että sinä, vakava mies ja filosofi, vielä todenteolla rakastuisit.
Rouva Forsgrén, joka katsoi miehensä huomautuksen sopimattomaksi, koetti sovitella:
— Mieheni laskee joskus leikkiä. Tohtorin ei pidä pahastua hänen puheistaan.
Ja Forsgrén, joka Hannes Borgin ilmeestä huomasi, että asia oli vakava, rupesi kertomaan Eversenistä:
— Siellä Louhivaaran hovissa alkoivat asiat jo käydä huonosti, kun ei kapteeni Everseniä kuulunut. Hänen pehtorinsa, jolta varat juokseviin tarpeisiin loppuivat, kierteli pitäjällä koettaen lainata. Hän kävi minunkin luonani. Tässä vähää ennen joulua kapteeni viimein palasi Tanskasta. Maanmittari Haavisto kertoi minulle, että kapteeni tämän matkan jälkeen on muuttunut. Hän on käynyt vakavammaksi, ei enää järjestä hurjia juominkejaan ja on alkanut harrastaa tilansa ja tehtaansa hoitoa.
Kohta illallisen jälkeen Hannes Borg kiitti ja hyvästeli Forsgrénin puolisoja. Paluumatkalla renkipoika itsekseen ihmetteli tohtorin vaiteliaisuutta, hän kun aina ennen tällaisilla ajoretkillä oli ollut puhelias…
* * * * *
Tapanin päivän illansuussa, kun Hannes Borg valmistautui lähtemään pappilaan tavanmukaisiin joulukemuihin, tuli Henrika ilmoittamaan, että outo nuori mies odotti keittiössä ja pyysi päästä tohtorin puheille. Hannes Borg aavisti, kuka se oli, ja hänen sydämensä sykki ilosta.
Henrikalle hän aikaisemmin oli puhunut pojastaan ja hänen mahdollisesta tulostaan, jotta se ei olisi ollut liian suuri yllätys. Tähän vanhaan uskolliseen palvelijattareen oli tohtorin nuoruuden salaisuuden ilmaiseminen tehnyt mullistavan vaikutuksen. Että tohtorilla, jota hän oli tottunut pitämään vakavuuden ja itsehillinnän esikuvana, oli sellainen entisyys, että hänellä oli avioton poika, joka päällepäätteeksi oli maankulkija, se oli hänelle katkera kokemus, johon hän vasta vähitellen tottui. Eikä Hannes Borg ollut asiaa kaunistellut, päinvastoin hän oli sanonut, että hän oli heikko ihminen niinkuin monet muutkin.
Tullessaan keittiöön hän näki poikansa Väinön istuvan tuolilla oven suussa. Hänellä oli yllään huononlainen puku ja hän oli hiukan laihtunut.
Hannes Borg tervehti häntä sydämellisesti ja pyysi häntä käymään sisälle.
Heidän molempien istuessa Hannes Borgin työhuoneessa ei puhe tahtonut heiltä sujua. Väinö oli ujo ja tunsi itsensä vieraaksi tässä ympäristössä. Kun hänen isänsä kysyi häneltä, miksi hän ei ollut tullut pikemmin, hän vastasi:
— En oikein tiedä. Se tuntui niin oudolta.
Myöhemmin, heidän syödessään illallista, Väinö tuli puheliaammaksi ja kertoi, että metsätöissä oli syntynyt "pomon" kanssa erimielisyyttä ja että Väinö oli poistunut työstä. Sitten hänen ei ollut onnistunut saada uutta työmaata ja hänen oli ollut pakko myydä parempi pukunsa.
Hannes Borg huomasi kaikesta, että Väinö pitkän eron aikana oli vieraantunut isästään ja järjestyneistä oloista, ja hän päätti varovasti ja vähitellen palauttaa hänet sivistyneen henkilön tapoihin ja sitten alottaa hänen luonteensa kasvattamisen.
Hän sai illallisen jälkeen perinpohjin peseytyä ja koetella erästä isänsä pukua, joka sopi hänelle hyvin, isä ja poika kun olivat kasvultaan aivan samankokoiset.
Saatettuaan Väinön myöhemmin illalla yläkerran huoneeseen Hannes Borg sanoi hyvää yötä toivottaessaan:
— Nyt olet kotonasi, Väinö, isäsi luona, joka tahtoo parastasi.
Väinö oli vieraantunut sovinnaisesta kiittämisestä ja kohteliaisuuslauseista, eikä sanonut muuta kuin:
— Hyvää yötä!
Astuessaan portaita alakertaan Hannes Borg tunsi sisällään värähtelevän lämpimän tunteen, jommoista hän ei vuosikausiin ollut kokenut.
Ensi päivinä Hannes Borg antoi Väinön elää täydessä vapaudessa, tutustutti hänet Koivukosken vähäisiin nähtävyyksiin ja näytti hänelle sukset, sen varalta että hän aikansa kuluksi tahtoisi lähteä hiihtämään. Hän pyysi häntä vapaasti oleskelemaan talossa ja liikkumaan eri huoneissa, kuin omassa kodissaan ainakin, ja toi hänen huoneeseensa huvittavia kirjoja. Hän pani merkille, että Väinö kernaimmiten pysytteli yläkerran huoneessa, missä hän vahvasti tupakoi.
Eräänä päivänä Hannes Borg palasi navetasta, missä oli käynyt katsomassa sairasta lehmää, ja kun hän astui salin läpi mennäkseen työhuoneeseensa, riensi Väinö sieltä pois ja kiiruhti ilmeisen levottomana yläkertaan. Hannes Borg ei ollut tätä huomaavinaan, mutta kun hän mentyään huoneeseensa silmäili kirjoituspöydälleen, hän huomasi, että Havanna-sikari-laatikon kansi oli auki ja että melkoinen osa sen sisällyksestä oli poissa. Kuka muu olisi voinut viedä sikarit kuin Väinö? Siihen viittasivat hänen säikähtyneet kasvonsa ja kiireellinen poistumisensa. Hannes Borg joutui ymmälle, eikä ensin tietänyt, mitä hänen tuli tehdä. Mutta tilannetta punnittuaan hän ei katsonut voivansa olla asiaan kajoamatta, ja hän nousi yläkertaan. Väinö oli heittäytynyt pitkäkseen vuoteelle. Isän astuessa sisään, hän nousi ja asettui nolona seisomaan ikkunan ääreen. Hannes Borg tiesi ennestään, että Väinö oli heikko hetken vaikutuksille, hyvälle ja pahalle altis, mutta samalla herkän tunteellinen. Hän päätti vedota hänen tunteellisuuteensa ja sanoi:
— Se, mitä juuri teit alhaalla huoneessani, pahoittaa minua suuresti. Mutta olen valmis antamaan sinulle anteeksi, jos peittelemättä tunnustat tekosi ja lupaat tästälähin sellaista karttaa.
Väinö kumarsi päänsä alas, mutta ei virkkanut mitään.
Hänen isänsä jatkoi:
— En sure niitä sikareja, jotka otit. En itse niitä polta, vaan tarjoan niitä tuttavalleni metsänhoitaja Forsgrénille, joka niistä pitää. Olen pahoillani siitä, että olet tehnyt teon, joka on ruma, että olet omin lupinesi salaa anastanut toisen omaisuutta. Sellainen teko jää painamaan omaatuntoasi. Tahtoisin, että luopuisit siitä, mikä sinussa on pahaa, ja että sinusta tulisi kunnon mies.
Väinö seisoi yhä allapäin ikkunan ääressä, ja Hannes Borg näki, että hän häpesi. Hetken kuluttua Väinö pisti kädet taskuihinsa, kahmaisi esille ottamansa sikarit ja laski ne vaieten pöydälle.
— Kadutko tekoasi? kysyi Hannes Borg.
Väinö nyökäytti päätään.
— No niin, se on siis unhoitettu. Saathan riittävästi muuta tupakkaa. Ja kun nyt olet tunnustanut, voit pitää nämä sikarit.
— Ei, viekää ne pois, en voi niitä ottaa, virkkoi Väinö laskeutuen istumaan tuolille ja peittäen käsillä kasvonsa.
— Kaikki on sovittu ja unhoitettu, ole nyt siis taas iloinen, sanoiHannes Borg.
Väinö katsahti isäänsä surullisena, ja Hannes Borg muisti taas hänen äitivainajansa kauniit silmät.
— Etkö lähde alakertaan, Väinö? Saamme heti kahvia, kysyi isä.
— Minun on niin paha olla, vastasi Väinö. Antakaa minun lähteä hiihtämään. Se minua virkistäisi.
— No niin, miten tahdot. Mutta tule ajoissa kotiin päivälliselle.
Väinö läksi hiihtämään. Ikkunasta hänen isänsä näki, miten tuo jäntevä nuori mies voimakkain liikkein suksillaan kiiti tasaisen niityn poikki ja katosi punaisen ladon kohdalla metsään.
Hannes Borg istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi merkitä paperille esitelmän pääkohtia, jonka hän aikoi pitää seuraavassa nuorisoseuran iltamassa. Mutta — tämä työ ei luistanut. Hän laski kynän pöydälle ja jäi miettimään, tokko hän pystyisi kasvattamaan pojastaan kunnon ihmistä, karsimaan pois hänen pahat taipumuksensa ja kiinnittämään hänet isäänsä ja kotiinsa.
Keskitalven iltapäivä pimeni, ja Henrika tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Väinöä ei kuulunut. Tohtori Borg käski Henrikan vielä odottaa jonkun aikaa, ennenkuin toi ruuan pöytään. Mutta kun ei odotettua ollenkaan näkynyt, Hannes Borg istuutui yksin syömään. Päivällisen jälkeen hän muutaman kerran kävi katsomassa pihanpuolisesta ikkunasta, eikö hiihtäjää näkyisi. Mutta turhaan. Ikävissään hän otti esille viulunsa, johon ei ollut pitkiin aikoihin kajonnut. Hän alkoi soittaa nuoruutensa aikuisia kappaleita. Välillä jousi vaipui alas, ja hän ajatteli: — Oliko Väinö tämän lyhyen oleskelun jälkeen taas jättänyt kotinsa? Eikö hän täällä viihtynyt? Oliko kulkurielämä painanut häneen liian syvät jäljet? — Ei, se ei voinut olla mahdollista. Olihan hänessä heikkoutta ja pahaa, mutta myös herkkää ja hyvää, Borgin suvusta periytyneitä ominaisuuksia…
Huomaamattaan hän alkoi soittaa kansanlauluja, ja niiden joukossa oli muutamia harvinaisia, jotka hän nuorena ylioppilaana jalkamatkoillaan oli kuullut sydänmailla.
Kun hän viimein herkesi ja katsahti taakseen, hän näki Väinön istuvan tuolilla ovensuussa. Nuorukaisen kasvoilla oli soiton herättämä harras ilme.
Hannes Borg meni iloisena hänen luokseen ja huomasi hänen silmissään liikutuksen kostean väikkeen.
Väinö nousi ja mutisi:
— Tulin hiihtäneeksi liian kauas, jalkojani paleli ja poikkesin kirkonkylään lämmittelemään.
— Odotin sinua jonkun aikaa päivälliselle. Sinun on kai nyt kova nälkä. Saamme heti illallista.
Seisoessaan Väinön vieressä hänestä tuntui kuin pojan henki olisi löyhkännyt väkijuomille. Mutta hän ei sanonut mitään ja toivoi erehtyneensä.
* * * * *
Seuraavana päivänä ennen lähtöänsä nuorisoseuran iltamaan Hannes Borg sanoi Väinölle:
— Etkö tule mukaani, minä pidän siellä esitelmän. Soisin, että saisit hyviä ja hauskoja tovereita, joita on useitakin kuulijoiden joukossa. Viihtyisit sitten paremmin tällä seudulla.
— En oikein tiedä, vastasi Väinö. Kun metsätöissä ollessani kävin iltamassa, näyttivät minua sormella ja sanoivat punikiksi.
— Tämän pitäjän nuorisoseuralaiset eivät sitä tee, sen takaan. He ovat siksi valistuneita.
— Kun ehdin enemmän perehtyä tähän kaikkeen… se on alussa niin outoa.
— Niinkuin tahdot. Mutta miten saat iltasi kulumaan minun poissaollessani?
— Onhan minulla ne kirjat, jotka teiltä sain.
— Niin, jospa todella niitä lukisit. Henrika valmistaa sinulle illallisen. Sinun ei tarvitse minua odottaa, jos sattuisin viipymään.
Hevonen oli pihaportaiden edessä, ja Hannes Borg läksi kirkonkylään. Nuorisoseuran uutta taloa ei oltu vielä rakennettu erimielisyyksien tähden, ja kokoukset ja iltamat pidettiin toistaiseksi erään varakkaan talon isossa tuvassa.
Väkeä oli kokoontunut tavallista runsaammin. Kauppias Herhiläkin oli siellä, ja hän tuli imartelevana tervehtimään tohtori Borgia eteiseen sanoen:
— Jos tohtorilla ei ole mitään sitä vastaan, jään minäkin kuuntelemaan esitelmäänne. Tosin tohtori puhuu etupäässä nuorille, mutta saattaa näin keski-ikäisellekin olla siitä oppimista, kun tohtori on niin perehtynyt kirjallisuuteen ja taideasioihin, vaikka kyllä minäkin luen kirjoja, mikäli monet hommani sallivat, mutta eihän se meikäläinen voi olla niihin niin perehtynyt kuin sellainen pesialisti kuin tohtori…
— Tällä kertaa en aio puhua kirjallisuudesta, vaan sovinnollisuudesta ja nuorisoseurojen tehtävästä sen edistämiseksi — näin keskeytti tohtori Borg Herhilän puheen.
Kauppias Herhilän kasvot kuvastivat pettymystä, ja hän huomautti:
— Sovinnollisuus olisi kyllä hyvä olemassa, mutta eipä sitä löydä tästä matoisesta maailmasta. Esimerkiksi kapteeni Eversen. Olenhan sitä miestä auttanut, mutta onkos se siitä kiitollinen. Kaikkea muuta. Ylpeä se vaan on ja katselee meikäläistä vaan noin yli olkain. Sanovat, että se nyt on tullut säästäväisemmäksi, mutta luulen, että se jo voi olla liian myöhäistä…
— Kuulijani odottavat minua, sanoi Hannes Borg ja siirtyi tupaan.
Hetken aikaa puhuttuaan hän huomasi, että Herhilä, joka oli istuutunut lähelle ovea, livahti tiehensä, eikä häntä sinä iltana sen enempää näkynyt.
* * * * *
Nuorisoseuran illanvietto kesti kauan. Oli jo myöhäinen, kun Hannes Borg palasi Koivukoskelle. Väinön ikkuna yläkerrassa oli pimeä. — Hän on jo makuulla, ajatteli Hannes Borg. Henrika tuli häntä vastaan eteisessä ja ilmoitti tapansa mukaan, että oli säästänyt tohtorille iltaruokaa. Hän lisäsi:
— Se nuori herra söi illallista ja sanoi sitten lähtevänsä kävelylle. Siitä on nyt kolmatta tuntia aikaa, eikä se vieläkään ole palannut.
Hannes Borg söi kiireisesti illallisensa, puki jälleen yllensä päällystakin ja läksi ulos. Sukset olivat paikoillaan. Hän läksi astumaan niityn poikki punaiselle ladolle vievää ajotietä, toivoen kohtaavansa poikansa. Mutta saavuttuaan tien mutkaan, hän kääntyi katsahtaen pihalle päin. Navetan päässä olevan pesutuvan ikkunasta pilkoitti valoa. Tämä tuntui omituiselta, kun Henrika oli ainoa, joka siellä kävi ja askarteli, ja hän tiesi Henrikan jääneen keittiöön. Hän päätti ottaa asiasta selvän, palasi pihalle ja riensi pesutupaan. Tultuaan lähelle hän kuuli sisältä ääniä ja naisen laulunloilotusta. Hän astui pesutuvan eteiseen ja tempasi oven auki. Sisällä istui Vapun Junu, käsi Heti Vaaksan kaulassa. Heidän edessään pöydällä oli viinapullo, ja kahvikuppi teki juomamaljan virkaa. Lähellä heitä istui Väinö, ihaillen tätä hellää idylliä. Kaikki kolme olivat jo vahvasti ryypiskelleet.
Hannes Borg tiesi, että Heti Vaaksa kapinan aikana oli toiminut ilmiantajana, jonka vääristä kanteluista moni kunnon mies ja nuorukainen oli joutunut punaisten uhriksi. Nähdessään oman poikansa tässä huonossa seurassa Hannes Borg ei voinut hillitä itseään, vaan sanoi vihoissaan:
— Sinun pitäisi hävetä, Junu, kun tulet vieraaseen taloon juopottelemaan ja houkuttelet toisen samaan paheeseen.
Junu karkasi pystyyn ja sanoi röyhkeästi:
— Eipä tässä ole tarvinnut houkutella, kun hänellä itsellään on ollut niin hyvä halu. Mutta voidaan lähteä muuallekin, ei meidän ole pakko jäädä tänne.
Hannes Borg huudahti:
— Sinun mittasi, Junu, alkaa jo olla täysi. Liian moni tietää, millaista ammattia näillä seuduilla harjoitat. Kiellän sinua ankarasti tästälähin seurustelemasta poikani kanssa ja tarjoamasta hänelle väkijuomia, muuten asetan sinut viranomaisten valvonnan alaiseksi.
— Enpä minä kaipaa herraskaisten poikien seuraa, ärjäisi Junu. Enkä niitä teidän viranomaisianne pelkää.
Hän veti mielenosoituksellisesti tupesta ison puukkonsa ja työnsi sen takaisin tuppeen, lyöden pari kertaa nyrkillään sen varren päähän.
Hän tiuskaisi:
— Lähdetään, Heti.
He poistuivat pesutuvasta. Väinö oli noussut, hän näytti kiihoittuneelta ja aikoi seurata heitä.
— Sinä et saa lähteä heidän seuraansa, sanoi Hannes Borg, luja kaiku äänessä, ja kiellän sinua koskaan seurustelemasta heidän kanssaan.
Väinö ei välittänyt tästä kiellosta, vaan lähestyi ovea, mutisten:
— En ole tähän taloon pyrkinyt, eikä minun ole pakko jäädä tänne, kyllä minä muuallakin itseni elätän.
Hannes Borg tarttui hänen käsivarteensa ja virkkoi:
— Sinä et lähde mihinkään. Näen, ettei sinuun lempeys ja hyvyys vaikuta, sinä olet kiittämätön, ja sinussa piilee vielä pahankurinen nulikka.
Nuori mies tempautui rajusti irti ja juoksi ulos.
Hannes Borg tyyntyi sen verran, että huomasi kiivaudessaan menneensä liian pitkälle. Hän riensi poikansa jälkeen ja sanoi jo paljoa lempeämmin:
— Väinö, viivy vielä hetkinen, puhukaamme tyynesti, ja kaikki voi vielä kääntyä hyvin päin.
Väinö ei antanut itseään pidättää ja huusi mennessään:
— Minulla ei ole täällä enää mitään tekemistä.
Hän kiiruhti Junun ja Heti Vaaksan jälkeen ja saavutti heidät ajotiellä vähän matkaa portista, ja kaikki kolme poistuivat kirkonkylään päin nopein askelin.
Hannes Borg katsoi kotvan heidän jälkeensä ja oivalsi, ettei ainakaan sinä hetkenä ollut mitään tehtävissä, ja raskain mielin hän palasi sisälle.
Pari päivää Hannes Borg oli turhaan odottanut Väinön paluuta. Mökin Vapulta ja useilta muilta henkilöiltä hän oli tiedustellut Junun olinpaikkaa, olettaen, että hänen poikansa yhä oli hänen seurassaan. Hänelle kerrottiin, että Junu ja Heti ja heidän seurassaan eräs nuori mies olivat yhdessä poistuneet kirkonkylästä, eikä heitä sen koommin oltu nähty. Junu oli ilmeisesti pelästynyt tohtori Borgin uhkauksesta ja oli päättänyt lähteä pois paikkakunnalta.
Väinön poistuminen koski kipeästi hänen isäänsä. Hän ajatteli katkerana, että kulkurielämä ehkä jo oli painanut poikaan niin syvät jäljet, etteivät ne enää olleet poistettavissa.
Olivatko hänen nuoruutensa intohimoinen kiintymys ja sen seuraukset niin suuri rikos, että hänen koko elämänsä yksinäisyydellä täytyi niitä sovittaa?
Hän vaipui usean päivän ajaksi vaiteliaaseen synkkämielisyyteen. Sitten hän alkoi totuttaa itseään siihen ajatukseen, että hänen oli alistuminen kohtaloonsa, että hänen poikansa voittopuolisesti tuli äitiinsä, että hän perinnäisominaisuuksien ja aikaisemman elämänsä vaikutuksesta kenties oli tavallaan onnellisempi siinä maailmassa, johon oli tottunut, ja että ehkä on tehotonta koettaa muuttaa toisen ihmisen luontoa. Jos ei Väinö vapaaehtoisesti palaisi ja elleivät hänen elintapansa olleet muutettavissa, oli kai parasta, niin surullista kuin se olikin, että isä ja poika elivät erossa, kumpikin omassa maailmassaan.
Hannes Borgin mieleen muistui, että tammikuun viidenteentoista päivään tuskin oli viikkoa jäljellä, ja taas leimahti hänen intohimoinen kiintymyksensä Aino Vanajaan ilmiliekkiin. Ja tuntui siltä, kuin hän jälleen hillittömästi antautumalla tämän tunteen valtaan olisi hakenut viihdytystä poikansa suhteen kokemastaan pettymyksestä. Hän päätti kohdatessaan Aino Vanajan käyttää kaiken vaikutusvaltansa ja vakuuttavasti ja lämpimästi tulkita tunteensa, kehoittaa häntä, jos mahdollista, jättämään taiteilijauran ja tulemaan hänen vaimokseen.
Aino Vanajan vastaanoton hän aikoi tehdä juhlalliseksi, viettää sitä Helsingissä tai Koivukoskella. Huomatessaan pukunsa jo vanhanpuoleiseksi hän päätti lähteä Helsinkiin tilaamaan uuden puvun ja samalla tekemään ostoksia.
Ennen lähtöään hän teroitti Henrikan mieleen, että hän kohtelisi Väinöä hyvin, jos tämä sillä aikaa palaisi Koivukoskelle, ja älykkäälle renkipojalle hän antoi toimeksi kirkonkylästä puhelimitse heti ilmoittaa Helsinkiin matkustajakotiin, jos Väinö tulisi.
Itsekseen hän ajatteli sitä vaikeutta, joka syntyisi, jos Väinö palaisi juuri samaan aikaan kuin Aino Vanaja — siitähän aiheutuisi pitkiä selittelyjä, jotka häiritsisivät Aino Vanajan vastaanottoa.
Helsinkiin tultuaan hän poikkesi rauhalliseen matkustajakotiin, jossa ennenkin oli asunut. Vapaussodan jälkeen hän vaan pari kertaa pikimmiltään oli käynyt pääkaupungissa. Uudet olot, muutamien hyvien tuttavien tapaaminen ja jonkun tunnin työskentely Yliopiston kirjastossa tuottivat hänelle virkistystä niistä levottomista ajatuksista ja polttavista tunteista, jotka hänen sisällään temmelsivät.
Neiti Vanaja oli viime kirjeessään maininnut olevansa Helsingissä tammikuun 15. päivänä. Siihen oli vielä aikaa kolme päivää, mutta Hannes Borg odotti jälleennäkemishetkeä yhtä kärsimättömänä ja kuumeisena, kuin olisi se tapahtuva jo sinä päivänä.
Tammikuun aikainen iltapäivähämärä laskeutui yli kaupungin. Hannes Borgilla oli asiaa asemalle. Hän oli unhoittanut antaa Samuli Auralle eräitä määräyksiä ja vei kirjeen asematalon postilaatikkoon. Palatessaan asemalta hän poikkesi kulkemaan Kaivokatua. Vähää ennenkuin hän saapui Seurahuoneen ovelle, näki hän siitä tulevan ulos kookkaan upseerin ja naishenkilön. Hannes Borg ei ensin kiinnittänyt heihin erityistä huomiota. He astuivat hitaasti, ja tultuaan lähemmäksi Hannes Borg tunsi, että tuo upseeri oli kapteeni Eversen. Hänen vieressään kävelevä nainen oli hienosti puettu, hänellä oli yllään upea kärpännahkakauluksinen sametti-kappa ja päässä leveälaitainen hattu, jota koristi tuuhea valkoinen sulka.
— Joku näyttelijätär tai ulkomaalainen primadonna, hän ajatteli.
Mutta katseltuaan tuota naista tarkemmin, hän huomasi, että se oli Aino Vanaja. Mutta oliko se mahdollista? Noin ruhtinaallisen upeasti puettuna ja jo kotimaassa aikaisemmin kuin oli ilmoittanut.
Tämä sai Hannes Borgin tyrmistyksen ja äärimäisen levottomuuden valtaan. Kiireissään hän ajatteli, mitä nyt oli tehtävä. Mennäkö muitta mutkitta heitä tervehtimään ja pyytää neiti Vanajalta selitystä, miksi hän oli saapunut aikaisemmin? Mutta miten eroittaa nuo molemmat toisistaan? Se, että Aino Vanaja ja Eversen tulivat Seurahuoneelta ja yhdessä läksivät kaupungille, viittasi siihen, että he aikaisemmin olivat sopineet kohtaamisesta. Eikö siis ollut turhaa tunkeutua heidän välilleen? Eikö ollut parasta, että Hannes Borg oli heitä puhuttelematta ja ainaiseksi käänsi selkänsä heille molemmille?
Niin hän ensin katkeruutensa yllyttämänä aikoikin tehdä. Mutta seuraavassa tuokiossa ääni hänen sisällään vaatimalla vaati häntä puhuttelemaan Aino Vanajaa ja saamaan varmuutta. Mutta oliko se saavutettavissa? Ehkä he jo kauankin, ehkä jo ulkomailla olivat olleet suhteissa, ja sen he kyllä osaisivat peittää. Vaistomaisesti hän kuitenkin seurasi heitä ja aikoi sopivassa kadunkulmassa tervehtiä heitä, jos ei muun vuoksi, niin todistaakseen neiti Vanajalle, että oli nähnyt hänet Eversenin seurassa.
He eivät olleet häntä huomanneet, vaan kulkivat edelleen, ja tultuaan Heikin puistoon he alkoivat astua keskikaupungille päin. He kääntyivät Etelä-Esplanaadikadulle vilkkaasti keskustellen.
Hannes Borg seurasi heitä yhä, tietoisena siitä, että tämä menettely oli jotain nöyryyttävää ja alentavaa. Mutta hänen sisällään kaiveleva katkeruus ja hurja mustasukkaisuus saivat hänet hylkäämään kaikki sovinnaisuuden vaatimukset, ja hän seurasi heitä hellittämättä kuin salaurkkija.
He poikkesivat oikealle kulkemaan Fabianinkatua, ja Hannes Borg päätti heidän tultua syrjemmälle toteuttaa aikeensa. Mutta joka kerta kun hän joudutti askeleitaan, tuntui salainen voima häntä pidättävän. He olivat saapuneet Kasarmintorin kulmaan ja poikkesivat kulkemaan sen vasenta laitaa pitkin Tähtitorninmäelle päin. Heidän kääntyessään kadunkulmassa Hannes Borg luuli huomaavansa, että Eversen vilahdukselta hänet näki, mutta hän ei ollut siitä varma. He olivat nyt alkaneet astua nopeammin.
Heidän saavuttuaan lähelle Fabianinkadun päätä Hannes Borg, joka oli pysytellyt toisella puolen katua, joudutti askeleitaan, kulki kadun poikki, meni heidän luokseen, tervehti ja sanoi:
— Anteeksi, että häiritsen. Neiti Vanaja on siis saapunut kotimaahan aikaisemmin kuin mitä minulle ilmoititte viime kirjeessänne.
Hänen äkillinen ilmestymisensä ja huomautuksensa saattoi neiti Vanajan niin ymmälle, ettei hän muutamaan silmänräpäykseen osannut sanoa mitään. Mutta pian hän tointui ja virkkoi:
— Tärkeä sähkösanoma kutsui minut kotia muutamia päiviä aikaisemmin kuin aikomukseni alun pitäen oli ollut. On kyseessä kiireiset neuvottelut opintojeni jatkamisesta.
— Olen sattumalta käymässä Helsingissä, huomautti Hannes Borg. Palaan huomenna Koivukoskelle, mutta minulla olisi ylen tärkeää puhuttavaa kanssanne, neiti Vanaja. Saanko tavata teidät mitä pikimmin?
Eversen, joka tämän keskustelun aikana oli näyttänyt kärsimättömältä ja odottanut sopivaa tilaisuutta keskeyttääkseen sen, sanoi:
— Neiti Vanaja on lupautunut syömään päivällistä minun kanssani tänään. Pidän ehdottomasti kiinni tästä lupauksesta.
— Luulen, että osottamani harrastus neiti Vanajan ulkomaanmatkaan ja opintoihin antaisi minulle etusijan… mutisi Hannes Borg.
Ennenkuin Aino Vanaja ehti vastata, ehätti Eversen huomauttamaan:
— Neiti Vanaja on muuttanut taidealaa. Minulla on kunnia kuulua niihin, jotka järjestävät hänen tulevien opintojensa taloudellisen puolen.
Ottamatta huomioon tätä keskeytystä Hannes Borg virkkoi:
— Minun täytyy välttämättömästi saada puhua kanssanne, neiti Vanaja, jo tänään ja niin pian kuin suinkin.
Aino Vanajan kasvot kävivät jäykiksi ja hän sanoi:
— Huomenna olen valmis keskustelemaan kanssanne, herra tohtori, ja tekemään tiliä kaikesta.
— Kieltäydyttekö siis myöntämästä minulle kohtaamista tänä iltapäivänä, vaikka vakuutan, että siitä riippuu kohtaloni ratkaisu.
— En voi tänään, sanoi Aino Vanaja lyhyesti. Hannes Borgin sisällä alkoi kiehua sanomaton katkeruus noita molempia kohtaan, jotka raatelivat hänen sisimpäänsä, ja jotka seisoivat niin kylminä ja armottoman taipumattomina hänen edessään. Hän ei voinut hillitä itseään, vaan huudahti:
— En siis tahdo tästälähin häiriten tunkeutua elämäänne, neiti Vanaja, ja kadun, että olen uhrannut harrastusta niin kylmälle ja kiittämättömälle henkilölle kuin te.
— Saan huomauttaa, virkkoi neiti Vanaja, etten ole pyytänyt teidän harrastustanne enkä suoraan sanoen taloudellista avustustanne. Voin vakuuttaa, että niin pian kuin suinkin maksan teille velkani takaisin.
Tähän Eversen lisäsi loukkaava sävy äänessä:
— Huomispäivänä lähetän teille shekin, herra tohtori. NeitiVanajalta toivon saavani tietää suorittamanne rahamäärän suuruuden.
— Minä en ole halukkaampi kuin sisarentyttärenikään vastaanottamaanteiltä, herra kapteeni, rahallista korvausta tai maksumääräyksiä.
Näin sanottuaan Hannes Borg nosti lakkiaan ja poistui heidän luotaan.
He olivat tämän kiihkeän keskustelun kuluessa saapuneet Tähtitorninmäen huipulla olevalle pyöreälle leikkikentälle. Ennenkuin Hannes Borg alkoi laskeutua sen laidassa olevia kiviportaita alas palatakseen kaupungille hän katsahti taakseen ja näki heidän astuvan Kaivopuistoon vievää tietä. Hän muisti kuulleensa, että Eversenillä Kaivopuistossa oli vuokrattuna huoneusto, jossa hän tiheillä käynneillään pääkaupungissa asui ja jossa toimeenpani herkullisia aterioita ja hurjia juominkeja.
— Menkööt, ajatteli Hannes Borg. Tuo nainen on säälimättä iskenyt veitsen sydämeeni. Menköön siis vihamieheni luo.
Hän riensi kaupunkia kohti, aikoi käydä matkustajakodissa, maksaa laskunsa ja heti palata maalle. Mutta tultuaan matkustajakotiin, hän oli niin väsynyt ja lamautunut, että päätti siirtää matkansa. Hän heittäytyi rentona sohvalle, tuntien sisällään epätoivoista ahdistusta. Mikäli veren kuohunta tyyntyi, hän alkoi täysin tajuta häntä kohdanneen iskun vakavuutta. Miksi hän olikaan kiihoittanut tuon itsenäisen ja ylpeän naisen uhmaa, miksi hän oli antanut tuon tuskallisen kohtauksen kärjistyä huippuunsa? Eikö vielä ollut mahdollista aikaansaada sovintoa? Hän olisi nyt ollut valmis uuteen ja suurempaankin nöyryytykseen, jos vielä olisi saanut tavata Aino Vanajan ja pyytää anteeksi äskeistä tungettelevaisuuttaan ja kiihkeyttään. Mutta hän huomasi, että oli myöhäistä korjata, mitä äsken tapahtui. Olihan melkein mahdotonta ainakaan sinä päivänä päästä Aino Vanajan yhteyteen. Eversen osasi kyllä häntä vankasti vartioida.
Ja tyynnyttääkseen itseään hän ajatteli Eversenin töykeätä esiintymistä ja Aino Vanajan välinpitämättömyyttä. Mutta kaikki vaan turhaan. Intohimo oli syöpynyt liian syvälle sydän juuriin.
Kipeästi hän nyt kaipasi ihmistä, jolle olisi uskonut surunsa. Mutta ajatellessaan niin sanottuja ystäviään ei hän muistanut ainoatakaan, jolle olisi tahtonut täydesti avata sydämensä. Hänellä oli se kokemus, että ani harvat osottavat toisen kipeälle kärsimykselle sellaista ymmärtämystä, joka lohduttaisi. Useimmiten, näin hän ajatteli, saa kuulla yleisiä lauseita, sellaisia kuin: "aika parantaa kaikki haavat" ja "kunhan ehdit tyyntyä, näet kaikki toisessa valossa", tai "se henkilö ei varmaankaan ansaitse, että hänen tähtensä noin suret".
Hänen muististaan sukelsi kuitenkin esille yhden tuttavan nimi, jonka seura olisi häntä viihdyttänyt. Se oli Reino Ahti, eräs "originaali", konttoristi ammatiltaan ja huomaamaton syrjässä eläjä, mutta sivistynyt, aikaansa seuraava ja hienotunteinen mies. Hannes Borg haki hänen puhelinnumeroaan luettelosta. Hän ei sitä löytänyt ja muisti nyt, ettei Ahti koskaan ollut kodissaan kärsinyt puhelinta. Vieläkö hän asui samassa paikassa, siellä Hermannissa? — Katua Hannes Borg ei muistanut. Hän aikoi soittaa poliisilaitoksen osoteosastoon, mutta hylkäsi tämän aikeen, tuntien sinä hetkenä olevansa vailla kaikkea toimintatarmoa. Mutta kolkkoon matkustajakodin huoneeseen hän ei voinut jäädä. Ilma siellä tuntui tukahuttavalta. Hänen täytyi päästä ulos, lähteä pitkälle kävelylle. Se vähän rauhoittaisi. Kaupungin katuja hän karttoi. Nuo välinpitämättömät tai turhanpäiväisestä naureskelevat ohikulkijat häntä häiritsivät. Hän suuntasi kulkunsa Kaisaniemeen ja sieltä Eläintarhaan. Rautatien yli vievälle sillalle hän pysähtyi. Etäällä kiilsivät saapuvan junan veturilyhdyt. Huumaus nousi hänen päähänsä. Jos hän heittäytyisi alas sillalta ja antaisi eteenpäin kiitävän junan pyörien murskata itsensä! Silloin kaikki olisi lopussa.
Mutta hän oli kuin jähmettynyt paikalleen, kuin horrokseen vaipunut, nojatessaan sillan kaiteisiin, ja vasta kun veturin höyry alhaalta syöksyi hänen kasvoihinsa, hän heräsi ja alkoi astua eteenpäin, Alppilaa kohti. Kauempana hän tunsi outoa raukeutta jäsenissään ja laskeutui istumaan tien laidassa olevalle penkille. — Miksi hän ei vapaussodassa saanut kuolla, kun kuolema jo katsoi häntä suoraan silmiin? Silloin häneltä olisi säästynyt tämä raateleva tuska.
Hän oli istunut siinä puolisen tuntia vaipuneena horrostilaan. Kaksi sotilasta kulki ohi lemmittyineen. He olivat iloisia, tupakoivat ja naurattivat naisiaan. Hannes Borg heräsi horroksesta ja tunsi viiltävän kylmiä väreitä ruumiissaan. Hän nousi ja alkoi palata kaupunkiin. Lyhdyn kohdalla hän katsoi kelloaan: vielä noin puolitoista tuntia viimeisen junan lähtöön. Jos hän kiiruhti, ehti hän käydä majatalossa, järjestää laskunsa ja joutua junaan. Hän takertui tähän ajatukseen kuin hukkuva oljenkorteen. Pois hänen täytyi päästä kaupungista, sieltä, missä hänen onnensa sinä yönä murskattiin, pois omaan pieneen kotiinsa, joka sentään viihdytti ja jossa hän saattoi puhua hyväätarkoittavien ihmisten kanssa. Ja hän alkoi joutuin astua takaisin kaupunkiin.
* * * * *
Myöhään illalla hän kyytihevosella pieneltä asemalta saapui Koivukoskelle. Hän oli jo senverran rauhoittunut, että päätti olla Henrikaa ja Samuli Auraa herättämättä. Renkituvasta ja talosta ei näkynyt valoa. Hän asetti matkalaukkunsa pihanpuolisille portaille. Silloin hän kuuli Rob Royn, uskollisen talonvahdin, haukunnan sisältä eteisestä, avasi oven ja tervehti iloa uhkuvaa koiraansa. Vaistomaisesti tajuten herransa alakuloisuuden viisas eläin hiljensi intoansa ja nuoleskeli hellästi hänen kättänsä.
Oli tähtikirkas kuutamoyö. Hannes Borg tiesi, ettei hän sinä yönä saisi unta, ja kun ei ketään talon väestä näkynyt, hän päätti lähteä kävelemään jäälle ja vastakkaisen rannan kalliolle, jonka huipulta hän usein oli katsellut tähtiä. Hän oli lukenut yleistajuisia tähtitieteellisiä teoksia ja tunsi tärkeimmät tähdet ja tähtisikermät. Rob Roy seurasi häntä, hiipien hänen vieressään.
Pakkanen oli kiihtynyt ja lumi narskahteli jalkojen alla. Taivaalla kiiti harvoja läpikuultavia valkoisia untuvapilviä ja jäinen tuuli lakaisi kuivaa löysää lunta, joka kahisten solui jäätä pitkin, jopa se väliin pyyhkäisi sitä niin korkealle, että se hiveli hänen kasvojaan. Silloin hän tunsi, kuinka hänen ohimonsa polttivat ja kuinka virkistävä tuo kylmä hyväily oli.
Tie vei avannon ohi. Sen ääressä oli varrellinen sanko. Avannosta oli ilmeisesti äskettäin otettu vettä, sitä peitti vaan ohut jääkuori. Hannes Borg puhkaisi sen sangon varrella, täytti sangon vedellä ja alkoi himokkaasti juoda jääkylmää vettä. Kuinka se jäähdytti hänen verensä hivuttavaa hehkua. Jospa hän olisi saanut yhtä tehoisan sammutuksen sielunsa poltolle!
Hän joi sitä ylenmäärin, kunnes taas tunsi väristystä ruumiissaan, laski sangon avannon reunalle ja jatkoi kävelyään.
Ylhäällä kalliolla avautui hänen eteensä kuutamoyön säteilevä kirkkaus. Hän näki kaukana Kuuselan kartanon tornin. Hän muisti kuinka hän tuona kesäisenä auringonnousun hetkenä oli katsellut samaa tornia ja tuntenut sisässään autuaallista riemua.
Hänen katseensa siirtyi siitä vaistomaisesti vasemmalle, metsästä esiin pistävään kirkontorniin. Sen risti kiilsi kuutamossa. Siellä syrjässä, kirkkomaan kiviaidan kulmassa, hän nyt olisi tahtonut levätä syvän kinoksen peittämänä…
Vihuri kiidätti tiheän lumiräiskeen hänen ylitsensä. Kalliohongat humisivat surumielisesti. Hän käänsi silmänsä tähtilakeen. Siellä ne kulkivat ainaisia ratojaan, nuo loistavat taivaankappaleet. Järkähtämättä kiertotähdet kehäliikkeineen palvoivat aurinkojaan, valonsa, lämpönsä, elämänsä lähteitä. Ja koko tämä meidän aurinkokuntamme kiiti jotain salattua päämäärää kohti, sinnepäin, missä pohjoisen taivaan kirkas tähti Vega säteilee Lyran sikermässä. Mikä on kaiken tämän taukoamattoman kiertokulun ja liikkeen tarkoitus? — Mitä onkaan se salaperäinen tunne, joka kiinnittää toisen olennon toiseen, mikä voima saa tuon ihaillun olennon vastarakkauden ja omistamisen kangastamaan ylimpänä onnena, ja miksi samaisen olennon saavuttamattomuus syöksee tyhjyyteen ja epätoivoon!
Hän ajatteli itsekseen:
— Onkohan kaikkeudessa itsetietoisia yleviä voimia ja kuulevatkohan he ihmisen, tuon maan matosen, tuskanhuokauksen? Vai onko tämä huokauskin vaan heikko väre, jota selittämätön kaikkeus tarvitsee mitättömänä lisävoimana äärettömiin kiertoliikkeisiinsä? Onko se vaan kupla, joka halkeaa ja haihtuu, onko se heikko kuiske, joka ahdistuneesta ihmisrinnasta noustuaan haihtuu jäljettömiin? — —
* * * * *
Hän heräsi näistä haaveista Rob Royn lyhyestä haukkumisesta. Hän katsahti jäälle ja näki siellä astuvan kalliolle päin mieshenkilön, jota kumaraisesta asennosta päättäen luuli Samuli Auraksi. Hän laskeutui alas jäälle ja kohtasi siellä palvelijansa.
Samuli Aura tervehti isäntäänsä ja sanoi hieman häpeissään:
— Se Henrika ei jättänyt minua rauhaan — ne naishenkilöt ovat aina niin levottomia — se kun koiran haukuntaan heräsi ja näki tohtorin menevän jäälle. Ja kun pyry alkoi kiihtyä ja tohtori viipyi, se pelkäsi, että jos oli jotain tapahtunut. Tiesinhän minä, että tohtori on mies, joka itsensä hoitaa ilman meidän huolenpitoamme, mutta tahdoin tehdä sille mieliksi ja lähteä katsomaan.
— Sain asiani kaupungissa pikemmin toimitetuksi, selitti tohtori Borg, niin että palasin jo tänä iltana. On niin kirkas yö, ja läksin kävelemään.
Auran tarkka silmä oli huomannut, että Hannes Borgin kasvot olivat kärsivät ja kuumeiset, ja hän virkkoi:
— Kovin sairaaltapa tohtori näyttää. Tohtorin pitäisi joutua tästä pakkasesta lämpimään vuoteeseen.
— Välistä sielun sairaus on ankarampi ruumiin kipua. Silloin ei auta vuode eikä uni.
Aura vaikeni hetken. Sitten hän koetti lohduttaa murheellista isäntäänsä:
— Se on totta se. Minähän olen vaan yksinkertainen kansanmies, enkä kykene lieventämään sellaisen miehen surua kuin tohtorin. Mutta olen omassa halvassa elämässäni tullut huomaamaan, että suru on kestettävä. Sitten vasta sydän rauhoittuu tai puutuu ja tuska hellittää raadellun ihmisrinnan.
— Samuli on oikeassa. Ja alussa suru on haikein kestää. Kun siihen tottuu, sitä on helpompi kantaa.
Hänen uskollisen palvelijansa osanotto teki hänelle hyvää.
Saavuttuaan sisälle ja riisuttuaan päällystakkinsa, Hannes Borg tunsi itsensä niin heikoksi, että hänen viipymättä täytyi paneutua vuoteeseen. Hänellä oli kova kuume, ja hän pyysi Henrikalta usein kylmää vettä juodakseen. Aamuyöstä hän alkoi hourailla. Hänellä oli näky, joka sai hänet levottomasti kääntymään vuoteessaan. Hän oli vielä seisovinaan jäällä. Mutta se oli paljoa avarampi, se ulottui silmänkantamattomiin. Tähdet säteilivät entistään kirkkaammin. Hänen eteensä tälle jäälakeudelle ilmestyi paljasjalkainen nainen, joka oli pukeutunut ohueeseen jalokivillä siroitettuun harsohameeseen. Hänen sirot jäsenensä ja solakka vartalonsa kuulsivat sen läpi. Hänellä oli kullanhohteinen tukka ja ruiskukansiniset silmät. Kiihoittava soitto alkoi kaikua etäällä. Se läheni vihurin mukana. Siinä lauloivat tuhannet viulut vienosti, siinä pauhasi välistä ukkosen jylinä. Ja nainen alkoi tanssia kiehtovin liikkein. Lunta pyrytteli hänen ympärillään, mutta hänen ihania paljaita jalkojaan ei palellut. Hän lähestyi tanssijatarta ja aikoi poimia yhden jalokiven hänen hameensa helmasta, mutta kun hän tarttui siihen, se poltti hänen käteensä syvän haavan.
Hannes Borg päästi voihkinan ja heräsi.
Henrika, joka valvoi viereisessä huoneessa, meni herättämään renkipojan ja käski hänen lähteä kirkonkylään lääkäriä hakemaan.
Viikon ajan Hannes Borg sairasti, loppupäivinä liikkuen ylhäällä huoneessaan. Hänen vilustumisensa oli ollut ankaraa laatua, mutta vahva luonto oli sen voittanut ja ruumiinvoimat alkoivat palata. Hän oli melkein tyytyväinen tästä väliin tulleesta sairaudestaan, hän kun oli lääkäriltä saanut unilääkettä ja oli täten pelastunut pitkistä unettomista yöhetkistä ja raskaista ajatuksista. Ja hänen veres sydänhaavansa oli tällä ajalla menettänyt pahimman kirpeytensä. Se hellitti joskus, toisinaan se taas ärtyisämmin muistutti kivusta. Tämä kipu tuntui joskus vallan sietämättömältä. Hän tiesi, että hänen henkinen tilansa oli sairautta ja hän taisteli sitä vastaan kaikella tarmolla, kuitenkaan voimatta siitä vapautua.
Eräänä päivänä hän hämmästyksekseen sai Louhivaaran hovista kirjeen, jonka kuoressa oleva osote oli Aino Vanajan käsialaa. Kuoreen oli suljettu shekki, johon merkitty summa vastasi Hannes Borgin neiti Vanajan ulkomaanmatkaa varten antamaa rahamäärää ja sen puolivuotiskorkoja. Shekkiä seurasi kirje:
'Kunnioitettava herra Tohtori!
Saatuani taloudelliset asiani järjestetyiksi, palautan Teille korkoineen sen rahasumman, jonka hyväntahtoisesti tarjositte minulle ulkomaanmatkaani varten. Kiitän Teitä parhaiten uhrautuvasta avustanne ja pyydän Teitä unhoittamaan ne ikävyydet, jotka olen, vaikkakin epätahallisesti, Teille aiheuttanut.
Kunnioittaen:Aino Vanaja.'
Hän oli siis Louhivaaran hovissa Eversenin luona! Saadakseen rahoja tanssiopintojensa jatkamiseen ja upeaan elämään hän oli alentunut Eversenin rakastajattareksi! Hän ei ollut välittänyt säädyllisyyden vaatimuksista, ei ihmisten tuomiosta, hän oli katsonut nuorella elämällään voivansa uhmata kaikkea tätä. Katkeruus täytti Hannes Borgin mielen. "Ikävyyksiä" hän siis vaan luuli aiheuttaneensa. Eikö tuo nainen tietänyt, vai eikö ollut tietävinään, että hän oli syynä toisen ihmisen syvään onnettomuuteen?… Hän oli saanut "taloudelliset asiansa" järjestetyiksi… kenen avulla, sen Hannes Borg hyvin tiesi. Hän ei tahtonut vastaanottaa mitään Everseniltä, vihamieheltään, ei jäädä hänelle kiitollisuuden velkaan. Hän tarttui heti kynään ja kirjoitti:
'K. Neiti Vanaja!
Tarjotessani Teille rahallisen avustukseni ulkomaanmatkaanne varten, tein sen omasta vapaasta aloitteestani, asettamatta ehtoja ja tarkoittamatta takaisinmaksamista. Te olette myöhemmin valinnut toisenlaisen, tosin minun harrastuksilleni vieraan alan. Tämä ei muuta asiaa,silloinoli aikomuksenne vakavasti antautua näyttämötaiteen palvelukseen.
Palautan siis nämä rahat, joita en voi katsoa minulle kuuluviksi. Toivon, että valitsemallanne uudella uralla saavutatte tavoittelemanne tyydytyksen.
Kunnioittaen:Hannes Borg.'
Hän sulki tämän kirjeen ja shekin kuoreen ja jätti sen Louhivaaran autonkuljettajalle, joka vielä viipyi portilla, keskustellen renkipojan kanssa. Senjälkeen hän tunsi sisällään kolkkoa tyhjyyttä. Lopputili oli tehty, kummallakaan ei enää tuntunut olevan toiselle mitään lisättävää.
Illalla tuo tyhjyydentunne kävi sietämättömäksi, ja hän päätti lähteäKuuselaan. Hänen tullessaan perille oli Fredrika rouva yksin kotona.Hän sanoi miehensä olevan neuvottelemassa osaviljelystoverinsa kanssaja pian palaavan kotia.
Talonemäntä vastaanotti tohtori Borgin herttaisesti kuin aina, mutta hän oli alakuloinen, ja hänen syvissä silmissään oli kostea väike.
— Olen kovin pahoillani, hän sanoi, että tohtori serkkuni tyttären kautta on saanut niin suuren surun. Kuka olisi uskonut, että Aino voisi olla tohtorille niin kiittämätön ja että hän voisi antautua sellaiseen elämään!
— Minun syytäni on ollut, virkkoi Hannes Borg, että olen odottanut hänessä olevan sellaisia tunteita, joita hän ei ole minua kohtaan tuntenut.
— En puolestani sentään tuomitse Ainoa, sillä en luule, että hänen luonteensa on huono. Hän on heikkoudessaan langennut Eversenin pauloihin.
— Heikko hän ei ole, päinvastoin hyvin lujatahtoinen. Hän kyllä tietää, mitä tahtoo, ja mitä hän tahtoo, sen hän järkähtämättä toteuttaa.
Metsänhoitaja Forsgrén astui sisään ja huudahti:
— Tervetuloa! Miten se potilas nyt jaksaa? Kuulimme sairaudestasi, ja aioin juuri tänä iltana käydä sinua katsomassa. Mutta olethan jalkeilla, siis vaara on ohi.
Hän kertoi sitten olevansa tyytyväinen osaviljelystoveriinsa, joka oli rehellinen ja viljelysuudistuksia harrastava mies.
Hän katsahti vaimoonsa ja huomasi hänen surullisen ilmeensä.Kursailemattomaan tapaansa hän jatkoi:
— Fredrika on ylen suruissaan sen serkkunsa tyttären tähden. Minä puolestani olen sitä mieltä, ettei se tyttö ansaitse, että kukaan meistä on hänen tähtensä pahoillaan. Muuttaa Louhivaaraan asumaan ja ruveta Eversenin rakastajattareksi… se osottaa, ettei hänellä enää ole häpeän tunnetta. Niin, ja siitä elämästä Louhivaaran hovissa kerrotaan somia juttuja. Siellä kuulemma vietetään taas lopen ohutpukuisia orgioita suuriruhtinasten malliin.
— Mutta kuinka voitkaan puhua noin, soimasi Fredrika rouva miestään.
— Minä puhun vaan, mitä olen kuullut maanmittari Haavistolta. Ja kun tuntee Eversenin, se ei ole uskomatonta.
Hannes Borg oli käynyt kalpeaksi ja ehdotti:
— Jos sallit, tutustuisin kernaasti osaviljelystoveriisi. Hauskaa olisi puhua hänen kanssaan ja kuulla hänen mielipiteitään.
— Kutsumme hänet tänne, sanoi Forsgrén.
Samassa tuli palvelijatar sisälle ja kertoi, että Koivukosken renkipoika oli keittiössä ja tahtoi tavata tohtori Borgia.
Hannes Borg muisti, että hän sinä päivänä oli antanut renkipojalle luvan lähteä iltamaan työväentalolle, ja hän aavisti pahaa. Hän riensi keittiöön, ja siellä renkipoika hengästyneenä kertoi, että tohtorin poikaa, Väinöä, työväentalon iltamassa oli puukotettu rintaan.
— Se makaa siellä työväentalon eteisessä henkitoreissaan ja sylkee verta, näin kertoi poika edelleen.
Huolimatta kovasta säikähdyksestään Hannes Borgilla oli sen verran mielenmalttia, että puhelimitse kutsui kirkonkylästä lääkärin työväentalolle, mainiten, että hänen poikaansa siellä oli vaarallisesti puukotettu. Hän pyysi lääkäriä kirkonkylästä lainaamaan auton, jotta mitä pikimmin pääsisi perille.
Kiireessä hän Forsgrénille kertoi, mitä oli tapahtunut, jätti hyvästi ja alkoi renkipojan kanssa täyttä laukkaa ajaa työväentalolle, jonne oikotietä yli jään oli noin kilometrin matka.
Renkipoika kertoi tapauksesta lähemmin. Väinön ja Vapun Junun välille oli syntynyt riita — Heti Vaaksan tähden — ja Junu oli sen kestäessä vetänyt puukkonsa ja iskenyt Väinöä rintaan. Poliisi oli vanginnut Junun, joka oli tehnyt sitkeää vastarintaa. Tämä järjestyksenvalvoja ja paikalle osunut suojeluskuntavääpeli olivat vaatineet iltaman keskeyttämistä, mutta heidän vaatimustaan ei oltu otettu huomioon. Saapuessaan perille Hannes Borg kuuli sisältä tanssin töminää.
Hän riensi eteiseen. Väinö oli laskettu pitkäkseen penkille, ja hänen päänsä alle oli asetettu kokoonkääritty likainen vaatekappale. Hänen kasvonsa olivat sinervän kalpeat ja hänen rintaansa isketystä haavasta kohisi esille ilmaa. Hän näytti hyvin heikolta, mutta oli vielä niin tajuissaan, että tunsi isänsä. Hän soperteli käsittämättömiä sanoja, mutta oli silloin tukehtumaisillaan, ilma kohisi rajummin esiin haavasta, ja suusta valui verta.
Hannes Borg piti tätä kaikkea arveluttavana, mutta ei tietänyt mitä tehdä ja odotti levottomana lääkäriä. Ennen pitkää tämä saapuikin autolla, ja nähtyään potilaan hän totesi, että haava ulottui keuhkoon. Kun hän painoi kätensä haavaa vastaan, lakkasi ilma virtaamasta esiin, ja sairas näytti hengittävän helpommin.
Viipymättä lääkäri ompeli haavan kiinni, ja kun tämä oli suoritettu, tahtoi horroksestaan herännyt Väinö taas puhua, mutta samassa valui taas suusta verta.
— Älkää puhuko, kehoitti lääkäri. Täytyy jonkun aikaa olla aivan puhumatta.
Lääkäri kääntyi Hannes Borgin puoleen, joka henkeään pidättäen oli seurannut haavan ompelemista, ja sanoi hänelle hiljaa:
— Jumalan kiitos, ettei keuhko ole sen pahemmin vioittunut, kun verta ei tule sen enempää. Ja olipa onni, että tulin näin pian.
— Luuletteko, että hän voi parantua? kysyi Hannes Borg.
— Toivon sitä, jos vaan ei tule mitään käännettä pahempaan. Mutta minne viemme hänet? Tähän hän ei voi jäädä. Kaupunkiin häntä ei voi lähettää, ei ainakaan heti.
— Eikö häntä voisi paareilla kantaa Koivukoskelle?
— Se käy päinsä. Ruiskutan häneen ensin morfiinia.
Saatuaan tämän ruiskutuksen sairas vaipui syvään uneen; järjestettiin tilapäiset paarit, ja suojeluskuntavääpelin välityksellä saatiin kantajat. Hannes Borg vuorotteli itse matkalla heidän kanssaan, osottaen mielenliikutuksestaan huolimatta väsymätöntä sitkeyttä. Yöksi lääkäri jäi Koivukoskelle ollakseen saapuvilla sen varalta, että sairaan tilassa tapahtuisi odottamaton käänne.
Muutaman päivän kuluttua verensylky lakkasi, ja Hannes Borg alkoi toivoa poikansa paranemista.
Väinön silmiin oli tullut jotain kirkasta ja nöyrää, ja huomatessaan eräänä aamuna, että hänen isänsä oli riisuutumatta istunut nojatuolissa hänen vuoteensa ääressä, samassa paikassa, mihin illalla oli asettunut, hän sanoi:
— Olette liian hyvä minulle, isä, en sitä ole ansainnut.
Isäksi Hannes Borg ei vuosikausiin ollut kuullut itseään mainittavan, ja tuo sana sai hänet heltymään. Hän ajatteli: Ehkä voitan hänet jälleen lapsekseni, ehkä hän muuttuu.
Pari päivää myöhemmin Väinön tila äkkiä paheni. Hänen kuumeensa nousi illalla, ja lääkäri, joka kiireisesti kutsuttiin kirkonkylästä, totesi sairasta tutkiessaan, että haavaan oli tullut mätää. Leikkaus oli välttämätön. Levottomana Hannes Borg ajatteli, oliko potilas, jonka sydämen toiminta oli heikko, kestävä leikkauksen.
Helsingistä oli kutsuttu tottunut sairaanhoitajatar, jonka tuloa odotettiin. Väinö oli edellisen yön houraillut, eikä ollut tuntenut isäänsä.
Aamupäiväpostissa saapui Elisabetilta sähkösanoma, joka ilmoitti, että hän oli paluumatkalla. Sama posti toi myös kirjeen Aino Vanajalta. Kuoressa ei ollut muuta kuin pitäjän suojeluskuntapäällikön antama kuitti, jossa hän tunnusti, että neiti Aino Vanaja oli suojeluskunnalle lahjoittanut suurehkon rahasumman. Tämä rahamäärä vastasi sitä summaa, jonka Hannes Borg oli antanut hänen ulkomaanmatkaansa varten.
— Hän on ylpeä, ajatteli Hannes Borg. Mutta tämä kuitin lähettäminen ei tehnyt Hannes Borgia katkeraksi, ja hänen poikansa sairauden ja tulevan leikkauksen aiheuttama jännitys sai hänet pian unhoittamaan sen.
Hannes Borg oli varovasti ilmoittanut pojalleen, että leikkaus oli välttämätön. Väinö otti tämän tiedon levollisesti ja sanoi:
— Jos minut nukutetaan ja jos en enää herää, niin ettekö muistele minua katkerasti.
— En luule, että sinua nukutetaan täydellisesti. Lääkäri arveli, että ainoastaan paikalliskuoletus on tarpeen. Ja toivon vahvasti, ettei leikkaus ole vaarallinen. Enkä sinua koskaan muistele katkerasti. Mielenmuutoksesi tuottaa minulle suurta iloa ja saa minut unhoittamaan kaiken sen surun, jota olen sinun tähtesi tuntenut.
Väinö tarttui isänsä käteen ja painoi sitä.
— Jos kuitenkin pahin tapahtuisi, jos voimat eivät riittäisi… ettekö näyttäisi minulle äitini valokuvaa. Tahtoisin viimeisen kerran nähdä hänen kuvansa…
Hannes Borg pelkäsi, että äidin kuvan näkeminen voisi aiheuttaa mielenliikutusta ja heikentää hänen vastustuskykyään, ja hän sanoi:
— Näyttäisin sen sinulle kernaasti, mutta pelkään, että se saa sinut liiaksi heltymään…
— Olen aivan tyyni…
Hannes Borg haki esille valokuvan. Väinö katseli sitä kauan, painoi sen povelleen, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Mutta hän näytti muuten rauhalliselta.
* * * * *
Puheensa mukaan lääkäri käytti leikkausta varten ainoastaan paikalliskuoletusta. Hannes Borg päätti olla läsnä leikkaustilaisuudessa, ollen levoton sen onnistumisesta. Mutta se kävi onnellisesti, nuori mies kesti sen sankarillisesti. Kun märkä oli valunut ulos ja siteet asetettu haavalle, vakuutti tohtori, että pahin vaara oli ohi. Hannes Borgin ilo oli suuri ja syvä. Hän oli valvonut viime yöt ja oli jännityksestä lisäksi niin rasittunut, että hän sen lauettua tunsi raskasta uupumusta. Lääkärin kehotuksesta hän pani pitkäkseen työhuoneensa leposohvalle ja vaipui uneen.
Seuraavana päivänä Väinön kuume oli melkoisesti laskenut, puna oli poissa poskilta, silmät olivat kirkkaammat, kieli oli kosteampi, ja hänen oli helpompi olla. Iltapuolella hän jo tunsi hiukan ruokahalua. Ja vaikka hän seuraavina päivinä yhä vielä oli heikko, arveli lääkäri, että kaikki viittasi paranemiseen.
Väinön toipuminen edistyikin jatkuvasti, ja kun oli kulunut pari viikkoa leikkauksesta, hän jo oli niin voimistunut, että hänen isänsä saattoi häntä rasittamatta keskustella hänen kanssaan ja alkaa kohottavan ja kasvattavan vaikutuksensa. Hän sai Väinön käsittämään ja tunnustamaan, että hänen aikaisempi elämänsä oli ollut kehno, ettei se ollut voinut tuottaa hänelle onnea, ja että ainoastaan työ ja säännöllinen elämä voi ihmistä tyydyttää.
Mutta Hannes Borg ei tahtonut yksistään keskustelun ja vakuuttavan puheen muodossa aikaansaada hänen sielussaan parannusta, hän koetti myös uhrautuvalla huolenpidolla ja hoidolla lujasti kiinnittää hänet itseensä. Hän oli lääkäriltä ja sairaanhoitajattarelta oppinut potilaan hoitamisen, ja minkä suinkin saattoi itse siitä suorittaa, sen hän teki, säästämättä itseään, lähettäen sairaanhoitajattaren nukkumaan ja itse valvoen potilaan vuoteen ääressä.
Eräänä päivänä Väinö sanoi:
— Te rasitatte itseänne liiaksi minun tähteni, isä. Millä voin hyvyytenne koskaan palkita?
Hannes Borgista tämä hänen poikansa henkinen ja siveellinen toipuminen oli kuin kaunis elämän antama lahja, jota hän ei ollut rohjennut toivoakaan.
Ja toisena päivänä Väinö kertoessaan puukotuksesta työväentalolla mainitsi, että hänen ja Junun välillä oli syntynyt riita vähäpätöisestä seikasta. Väinö oli pyytänyt Heti Vaaksaa tanssimaan, ja Junu oli temmannut tytön pois hänen käsikoukustaan sanoen, että Heti oli hänen heilansa. Molemmat nuoret miehet olivat illan kuluessa juoneet Junun pirtua. Väinö oli vedonnut Hetiin ja kysynyt, aikoiko hän koko illan tanssia Junun kanssa. Heti oli vastannut, että voihan sitä toki myös muidenkin kanssa, ja siiloin oli Junu vetänyt puukkonsa ja iskenyt sen Väinön poveen. Väinö huomautti isälleen, että hän, joka oli riidan alkaja, tahtoi antaa Junulle anteeksi, niin että hän pääsisi vankilarangaistuksesta. Hannes Borg lupasi puhua tuomarin kanssa, mutta tiesi, ettei rangaistuksen täydellinen anteeksiantaminen voinut tulla kysymykseen, vaikka puukotettu sitä halusikin. Mutta rangaistuksen lievennystä Junu voisi saada.