IX.

"Läheinen sukulainen siis, mutta se ei merkitse mitään", ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Katsoin häneen kysyvästi.

"Menit niin synkän näköiseksi, setäni. Tarkoitukseni on mennä naimisiin Nadan kanssa, jos hän vielä elää, sillä minulle selviää nyt, etten ole milloinkaan rakastanut ketään naista niinkuin rakastan Nadaa." Hänen puhuessaan minä kuulin jälleen rapinaa katosta.

"Nai hänet, jos tahdot, Umslopogaas", vastasin minä, "mutta luulenpa, että eräs Zinita, sinuninkosikasi, tahtoo myös sanoa jonkun sanan tässä asiassa."

"Zinita on kylläkin ensimmäinen vaimoni, mutta voiko hän estää minua ottamasta toisia vaimoja maan tavan mukaan?" vastasi Umslopogaas vihaisesti, ja hänen ärtyisyytensä ilmaisi minulle, että hän pelkäsi Zinitan vihaa.

"Hyvä ja kannatettava tapa", sanoin minä, "mutta tapa, joka on aina aiheuttanut paljon selkkauksia. Ehkä Zinita on hyvinkin tyytyväinen, jos hän saa edelleenkin pysyä entisessä asemassaan ja sinä rakastat häntä kuten ennenkin. Mutta hänestä jo kylliksi. Nada ei ole vielä luonasi ja ehkä emme löydäkään häntä milloinkaan. Katsos, Umslopogaas, hartain toivoni on, että sinä olisit syntyperäsi oikeudella Zulu-maan hallitsija, ja vaikka asianhaarat ja olosuhteet näyttävät viittaavan toisaalle, luulen kuitenkin voivani toteuttaa toiveeni."

"Miten?" kysyi Umslopogaas.

"Monet mahtavat päälliköt, jotka ovat minun ystäviäni, vihaavat Dingaania, eikä muuta tarvittaisi kuin että he saisivat tietää Chakalta jääneen pojan, joka elää vielä. Silloin voisi tuo poika yht'äkkiä nousta heidän hartioillaan isänsä valtaistuimelle. Soturit rakastavat myös Chakan nimeä, sillä Chaka oli urhoollinen ja antelias, vaikka hän olikin julma. Dingaania he vihaavat, sillä hänen taakkansa ovat Chakan taakkoja, mutta hänen lahjansa ovat Dingaanin lahjoja, ja Chakan poika otettaisiin riemuiten vastaan, jos he olisivat varmat asiasta. Siinähän pulma juuri onkin, sillä minä olen ainoa, joka voi todistaa, ken olet. Koettaa kuitenkin aion."

"Niin, voithan koettaa. Ehkäpä se kannattaa ja ehkä ei, setä", vastasi Umslopogaas. "Mutta mieluummin tahdon nähdä Nadan luonani tänä iltana kuin kuulla maan kaikkien päälliköiden huutavan: 'Terve, kuningas!'"

"Ajattelet vielä toisin, Umslopogaas. Nyt meidän täytyy heti lähettää urkkijoita Umgugundhlovuun saadaksemme tietää, mitä Dingaan aikoo, ettei hän voi äkkiarvaamatta karata kimppuumme. Ehkäpä hän ei jouda meitä ajattelemaankaan, sillä nuo amaboonat ovat uhanneet kostaa heimolaistensa julman kuoleman ja vastaavat luodeilla Dingaanin keihäisiin. Ja muista tämä: älä mainitse kellekään sanaakaan syntyperästäsi, kaikista vähimmän vaimollesi Zinitalle tahi muille naisille."

"Älä pelkää sitä. Osaan olla vaiti." Umslopogaas poistui hetkisen kuluttua ja meni Zinitan majaan, jossa Zinita lepäsi peitteisiinsä kietoutuneena ja näytti nukkuvan.

"Tervetuloa, mieheni", sanoi hän unisesti niinkuin unesta heräten. "Olen nähnyt sinusta merkillisen unen. Sinua sanottiin kuninkaaksi ja kaikki Zulu-maan rykmentit kulkivat ohitsesi huutaen:Bayéte!"

Umslopogaas katsahti häneen tutkivasti ihmetellen, oliko Zinita mahtanut kuulla jotakin äskeisestä keskustelusta, vai oliko hän todellakin nähnyt vain unta. "Sellaiset unet ovat sangen vaarallisia", sanoi hän, "ja niiden näkijä tekee viisaimmin lukitsemalla ne sydämensä sisimpään sopukkaan, kunnes ne unhottuvat."

"Tahi täyttyvät", lisäsi Zinita, ja Umslopogaas katsoi häneen jälleen tutkivasti.

Aloitin työni heti ja lähetin urkkijat Umgugundhlovuun. Heiltä sain sitten kuulla kaikki, mitä siellä oli tapahtunut.

Dingaan oli jo käskenyt koota sotajoukon kirveskansaa vastaan tehtävää sotaretkeä varten, mutta samassa tuotiin sana, että viisisataa ratsastavaa buuria oli matkalla Umgugundhlovua kohti. Soturit tarvittiin nyt kotona ja me saimme elellä rauhassa Kummitusvuoren varjossa. Sillä kerralla buurit voitettiin, sillä Bogoza, eräs Dingaanin vakoilija, houkutteli heidät ansaan, josta he kuitenkin selvisivät verraten vähäisin vaurioin. Muutamia miehiä kaatui ja toiset pääsivät peräytymään yrittääkseen pian uudelleen, minkä Dingaan kyllä tiesi. Natalin englantilaiset ahdistivat samaan aikaan Dingaania Tugela-joella, mutta heidät lyötiin perinpohjin.

Muutamien tietäjien ja Zikali Polunaukaisijan [Zulu-kuningasten salaperäinen vihollinen, noita] kanssa minä täytin maan huhuilla, ennustuksilla ja hämärillä puheilla, ja viekkaasti menetellen minä valmistelin tuntemiani päälliköitä jotakin suurta tapahtumaa varten, joka oli pian tapahtuva. Lähettelin heille salaperäisiä, vaikeastiymmärrettäviä tervehdyksiä, jotka antoivat paljon miettimisen aihetta, ja sain heidät suostumaan tuumiini. Mutta työni sujui verraten hitaasti, sillä ystäväni asuivat useinkin kaukana toisistaan, ja toiset olivat lähteneet sotaan.

Aika kului, kunnes oli mennyt monen monta päivää siitä kun saavuimme Kummitusvuoren juurelle. Umslopogaas ei puhunut sanaakaan Zinitalle, joka piti häntä alituisesti silmällä, ja tuli päivä päivältä yhä synkemmäksi. Hän odotti Nadaa eikä Nadaa kuulunut. Vihdoin Nada kuitenkin tuli.

Eräänä iltana — ulkona oli kirkas kuutamo — istuimme minä jaUmslopogaas majassani kahdenkesken ja juttelimme yhteisistäpuuhistamme. Keskusteltuamme niistä kylliksi rupesimme puhelemaanNadasta.

"Nadaa emme saa enää milloinkaan nähdä, setäseni", virkkoi Umslopogaas surullisesti. "Hän on joko kuollut tahi vankina jossakin, sillä muussa tapauksessa hän olisi ollut täällä jo kauan sitten. Olen etsinyt läheltä ja kaukaa, mutta en ole kuullut enkä löytänyt mitään."

"Ei kaikki ole menetetty, mikä on kadoksissa", vastasin minä, mutta olin sisimmässäni kuitenkin varma, että Nada oli kuollut.

Istuttuamme vaiti pitkän tovin, kuulimme äkkiä koiran haukahtavan. Nousimme ja menimme katsomaan, mikä oli havahduttanut koiran, sillä ilta oli jo myöhäinen, joten täytyi olla varuillaan. Koirahan oli voinut haukkua lepattavaa lehteä tahi yhtä hyvin voinut kuulla yön hiljaisuudessa armeijan astunnan.

Meidän ei tarvinnut kauan etsiä rauhanhäiritsijää, sillä aivan lähellä seisoi pitkä solakka mies kädessään keveä assegai ja pieni kilpi toisessa katsellen arasti ympärilleen, ikäänkuin hän olisi pelännyt herättävänsä huomiota. Kasvoja emme eroittaneet, sillä hän seisoi selin kuutamoon. Hartioilla oli repaleinen vaippa, ja jalat näyttivät olevan haavoittuneet, koska hän lepuutti niitä vuorotellen. Itse olimme majan varjossa, joten hän ei huomannut meitä. Katseltuaan hetkisen vaitiollen ympärilleen sanoi hän itsekseen omituisen sointuvalla ja pehmeällä äänellä:

"Täällä on niin paljon majoja. Mistä minä nyt tiedän, mikä on veljeni? Jos huudan, rientävät ehkä soturit paikalle, jolloin minun täytyy jälleen näytellä miehen osaa, mihin olen niin kyllästynyt. Lepään tässä aitauksen suojassa aamuun saakka; viimeaikoina olen maannut kovemmillakin vuoteilla, ja olen nyt niin matkasta väsynyt." Vieras huokaisi ja kääntyi, niin että kuu valaisi häntä suoraan kasvoihin.

Isäni, kasvot olivat Nadan, tyttäreni, jota en ollut nähnyt niin moneen vuoteen. Tunsin hänet heti, vaikka nuppu oli nyt puhjennut täyteen kukkaan. Kasvot olivat laihat ja väsyneet, mutta kauniit — niin kauniit, etten ole milloinkaan toisia sellaisia nähnyt. Nadan kauneuden laita oli nimittäin siten, että se näytti säteilevän ikäänkuin sisältäpäin, niinkuin valo kuultaa ohuen maljan läpi, ja juuri siinä hän erosikin kansamme muista naisista, jotka ollessaan kauniit ovat sitä vain lihallisesti.

Sanomaton ilo ja sääli täyttivät sydämeni katsellessani Nadaa hänen seistessään siinä kuutamossa orpona ja heikkona, jolla ei ollut paikkaa, mihin päänsä kallistaa — Nadaa, joka oli kaikista lapsistani ainoa eloonjäänyt. Viittasin Umslopogaasia pysymään piilossa ja astuin esiin.

"Hoi, mies!" huudahdin minä töykeästi, "ken olet, ja mitä tahdot?"

Nada hätkähti kuin pelästynyt lintu, mutta rohkaisi samassa mielensä ja kääntyi minuun päin ylevän arvokkaasti.

"Kuka kysyy?" sanoi hän miehen ääntä jäljitellen.

"Eräs, joka voi hyvin pian koetella keppiään varkaiden ja yökulkijoiden selkään, poika. Sano joutuin asiasi tahi paina jalkoihisi. Et ole meikäläisiä. Voin vaikka lyödä vetoa, että tuo lannevyösi on halakazien tekemä, ja täällä ei suvaita halakazeja."

"Ellet olisi niin vanha, niin peittoaisinpa sinusta hävyttömyytesi", sanoi Nada koettaen näyttää rohkealta ja vaanien koko ajan pakotilaisuutta. "Minulla ei ole sitäpaitsi keppiäkään, tämä keihäs vain, ja keihäät ovat sotureita varten eikä tuommoista vanhaaumfagozanaa."

Niin, isäni, niin pitkälle oli eletty, että tyttäreni haukkui minuaumfagozanaksi, orjan arvoiseksi mieheksi.

Olin suuttuvinani ja hyökkäsin häntä kohti nuija koholla, jolloin hän rohkeutensa unhottaen pudotti keihäänsä ja huudahti heikosti kohottaen kilven kasvojensa eteen. Tartuin häntä käsivarteen ja iskin kilpeen nuijallani — isku olisi tuskin rusentanut kärpästäkään, mutta tämä urhoollinen vapisi surkeasti.

"Missä on nyt miehuutesi, nallikka, joka sanoit minuaumfagozanaksi?" äyhkäisin minä. "Sinähän itket kuin tyttö ja käsivartesikin on tyttömäisen pehmeä?"

Hän ei vastannut mitään, vaan haparoi repaleisen vaippansa tiukemmin ympärilleen. Hellitin otteeni ja riuhtaisin vaipan hänen yltään, niin että rinta ja olkapäät paljastuivat; sitten päästin hänet ja sanoin ivallisesti nauraen:

"Tämmöinenkö tämä soturi onkin, joka sanoi peittoavansa hävyttömyyden eräästä vanhastaumfagozanasta? Sotaan kuin luotu, näen minä! No, kaunokaiseni, joka kuljeskelet yöllä miehen asussa, mitä tämä oikein merkitsee? Totuus esiin ja sukkelaan tahi muutenpa joudut päällikkömme saaliiksi! Vanhus kuuluu etsiskelevän uutta vaimoa itselleen."

Nähdessään, että olin keksinyt hänen salaisuutensa, Nada heitti kilven keihään viereen, kuin esineen, josta ei ollut enää mitään hyötyä, ja antoi päänsä vaipua. Mutta uhattuani viedä hänet päällikön luo hän heittäytyi maahan ja syleili polviani. Olin sanonut päällikköä vanhaksi, joten hän oli varma, etten tarkoittanut Umslopogaasia.

"Oi, isäni", rukoili Nada, "ole armelias, ole armelias! Niin, olen nainen, tyttö — en vaimo — ja sinulla, joka olet jo vanha, on ehkä minun Iaisiani tyttäriä. Rukoilen, sääli minua heidän tähtensä. Olen kulkenut pitkän matkan, isäni, ja saanut paljon kärsiä päästäkseni veljeni luo, joka on päällikkö, ja nyt näyttää siltä kuin olisin tullut harhaan. Suo minulle anteeksi äskeiset sanani; koetin pettää sinua salatakseni olevani nainen, sillä tiedäthän, isäni, ettei nuoren, yksinäisen tytön ole hyvä joutua outojen miesten pariin!"

En puhunut mitään. Kuullessani Nadan sanovan minua isäkseen, tuntematta minua, ja rukoilevan minua polviani syleillen tyttäreni nimessä olin minä, jolla ei ollut enää muita lapsia kuin hän, purskahtaa itkuun. Mutta hän luuli minun vaikenevan sentähden, että olin suuruksissani, ja aikovan viedä hänet tuon tuntemattoman päällikön luo, minkä tähden hän rukoili yhä kiihkeämmin kyyneleitä vuodattaen.

"Isäni", sanoi hän, "älä kohtele minua niin julmasti Anna minun mennä, ja neuvo minulle tie. Sinä, joka olet niin vanha, ymmärrät kyllä, että olen liian kaunis raastettavaksi tuon vanhan päällikkönne suojaan. Kaikki rakkaani ovat kuolleet, ja minulla on vain tuo veli, jonka luo pyrin. Jos täytät uhkauksesi, niin kohdatkoon sama kohtalo omaa tytärtäsikin! Saakoon hänkin maistaa, miltä orjuudessaolo tuntuu ja mitä on rakkaus, jota inhoaa." Ja hän vaikeni nyyhkyttäen katkerasti.

Käännyin majaa kohti ja huudahdin: "Päällikkö, suojelushenkenne on teille tänään hyvin suosiollinen, sillä hän on antanut teille tytön, joka on yhtä kaunis kuin halakazien Lilja." — Nada hätkähti ja katsahti minuun hätääntyneesti. "Tulkaahan katsomaan."

Nada kääntyi ja hypähti sieppaamaan pudottamaansa keihästä. En tiedä, aikoiko hän surmata minut vai tuon päällikön, jota hän pelkäsi, vai itsensä, mutta kuulin hänen suuressa hädässään huudahtavan Umslopogaasin nimen. Saatuaan keihään käteensä hän kääntyi ja suoristausi, ja katso, hänen edessään seisoi roteva mies tapparaan nojaten. Vanhus, joka oli uhkaillut häntä, oli kadonnut — pujahtanut piiloon lähimmän majan varjoon.

Nada katsoi, hieroi silmiään ja katsoi jälleen.

"Näen varmaankin unta", virkkoi hän vihdoin. "Puhelin juuri erään vanhuksen kanssa, ja nyt seisoo hänen paikallaan mies, joka on aivan kaipaamani veljen näköinen."

"Olin kuulevinani, tyttö, että erään Nadan ääni kutsui erästäUmslopogaasia", sanoi tapparaan nojaava.

"Niin, häntä juuri kutsuin, mutta mihin joutui tuo vanhus, joka kohteli minua niin ilkeästi? Mutta mitäpä siitä — olkoon hän, missä haluaa. Tapparastasi ja koostasi päättäen lienet varmasti veljeni Umslopogaas. Kasvojasi en oikein erota, mutta tapparasi tunnen, sillä se suhahti kerran aivan silmieni editse."

Hän puheli näin voittaakseen aikaa tarkastellen koko ajan Umslopogaasia, kunnes hän oli varma, että mies oli Umslopogaas eikä kukaan muu, jolloin hän vaikeni ja lennähti Umslopogaasin kaulaan suudellen häntä.

"Toivonpa Zinitan nukkuvan hyvin", mutisi Umslopogaas muistaen samassa, ettei Nada ollutkaan hänen sisarensa, niinkuin luuli.

"Käy sisälle, sisareni", sanoi hän siitä huolimatta tarttuen Nadan käteen. "Maailman kaikista tytöistä olet tänne tervetullein, sillä tiedä, että minä luulin sinun jo menehtyneen matkalle."

Minä pujahdin majaan Nadan edellä ja istuin tulen ääressä hänen astuessaan sisään.

"Kas tuossa hän on, veljeni", huudahti Nada osoittaen minua sormellaan, "tuo vanhaumfagozana, joka aivan äsken, ellen ole nähnyt unta, kohteli minua kovin julkeasti ja hävyttömästi. Iskipä hän minua, avutonta tyttöä, nuijallaankin, kun uhkasin tappaa hänet hänen hävyttömyytensä tähden. Ja mikä vielä pahempaa, hän sanoi raastavansa minut jonkun vanhan päällikkönsä luo tämän vaimoksi ja aikoi juuri täyttää uhkauksensa, kun sinä tulit. Sallitko näin meneteltävän rankaisematta, veljeni?"

Umslopogaas hymyili julmasti ja minä vastasin: "Miksi sinä sanoitkaan minua äsken, Nada, kun rukoilit minua suojelemaan sinua? Isäksesi, eikö niin?" Ja minä käännyin tuleen päin, niin että valo lankesi kasvoilleni.

"Niin, sanoin sinua isäkseni, vanhus. Eikö olekin omituista, että koditon kulkuri löytää isiä kaikkialla — ei mutta — voisiko se olla mahdollista — niin muuttunut — ja tuo valkoinen käsi? Ken olet, oi, ken olet? Oli kerran Mopo-niminen mies, jolla oli pieni Nada-niminen tytär — oi, isäni, isäni, nyt tunnen sinut!"

"Tunsin sinut heti, Nada, miehen asusta huolimatta tunsin sinut heti, vaikka siitä on niin pitkä aika, kun sinut viimeksi näin."

Nada heittäytyi syliini ja nyyhkytti povellani, ja minä muistelen myös itkeneeni.

Kun Nada oli kyynelin keventänyt sydäntään, joka oli ilosta pakahtumaisillaan, toi Umslopogaas hänelle ruokaa. Hän joi hiukan maitoa, mutta e: välittänyt puurosta sanoen olevansa niin väsynyt.

Sitten hän kertoi kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut halakazien varustuksesta paettuaan, mutta hänen kertomuksensa oli niin pitkä, etten voi sitä tässä toistaa. Sanon vain, että Nada oli joutunut ryövärien kynsiin, jotka pitivät häntä kauan aikaa nuorukaisena. Mutta lopulta he huomasivat asian oikean laidan, ja olisivat naittaneet hänet väkisellä päällikölleen, ellei hän olisi vietellyt heitä tappamaan tuon päällikön ja valitsemaan hänet hallitsijakseen. He olivat niin Nadan lumoissa, että he tekivät mitä ikinä hän tahtoi, sillä Nada hallitsi heitä niinkuin hän oli hallinnut halakazeja. He rakastivat häntä kaikki, ja hän oli luvannut ottaa vahvimman heistä miehekseen, mikä aiheutti ensin kiihkeän riidan, joka päättyi pian hurjaan tappeluun. Nujakan kestäessä, jossa moni sai surmansa — kaikkialla oli kuolema Nadan liittolainen — Nada pakeni sanoen, ettei hän tahtonut nähdä verenvuodatusta, vaan odotti ratkaisua jossakin rauhallisemmassa paikassa.

Hän joutui senjälkeen vielä moneen seikkailuun, mutta vihdoin hän kohtasi erään vanhan vaimon, joka opasti hänet Kummitusvuoren tielle. Ei saatu milloinkaan selville, kuka tuo vaimovanhus oli, mutta Galazi väitti, että se oli ollut vuoren kivinen velhotar, joka itse oli vanhan naisen haahmossa opastanut Nadaa Umslopogaasin luo ja kirveskansan sekä iloksi että murheiksi. Minä en tiedä, oliko hän oikeassa, mutta minusta tuntuu, ettei tuo vanha noita olisi välittänyt herätä eloon niin pienen asian takia.

Nadan lopetettua tarinansa kertoi Umslopogaas omansa, kuinka asiat olivat luonnistaneet Dingaanin luona. Hänen kuvatessaan, kuinka hän oli luovuttanut tytön ruumiin Dingaanille sanoen sen olevan Liljankukan kuihtuneen varren, sanoi Nada hänen toimineen mainiosti, ja kun Umslopogaas kertoi petturin kohtalosta, taputti Nada käsiään, vaikka hän, helläsydäminen kun oli, inhosi kuulla veritöitä kuvailtavan. Umslopogaasin vaiettua oli Nada hiukan alakuloinen ja sanoi, että hänen kohtalonsa näytti seuraavan häntä kaikkialle. Nyt oli kirveskansakin joutunut suureen vaaraan hänen tähtensä.

"Ah, veljeni!" huudahti hän tarttuen Umslopogaasin käteen, "olisi parempi, että kuolisin, ennenkuin saatan sinullekin murhetta."

"Eihän se mitään hyödyttäisi", vastasi Umslopogaas. "Dingaan ei lepy enää, olitpa elävä tahi kuollut. Ja tiedä Nada:minä en ole sinun veljesi!"

Kuullessaan nuo sanat Nada kavahti luokseni hellittäen Umslopogaasin käden.

"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi hän. "Hän, kaksoisveljeni, jonka kanssa olemme yhdessä kasvaneet, sanoo pettäneensä minua tähän saakka; kuka hän on sitten, isä?"

"Serkkusi, Nada."

"Ah, niinkö", vastasi Nada, "sittenpä olen iloinen. Olisin ollut sangen pahoillani, jos hän, jota niin rakastan, olisi ollut minulle aivan vieras", ja suupieliin ja silmiin ilmestyi heikko hymy. "Mutta kerrohan, miksi häntä on aina sanottu veljekseni?"

Ilmaisin hänelle Umslopogaasin syntymän salaisuuden, sillä luotin häneen.

"Olet julmaa sukua, vaikkakin kuninkaallista, Umslopogaas", virkkoi hän lopetettuani. "En pidä sinusta niinkuin ennen, sinä hyeenamiehen poika."

"Huonoja uutisia", sanoi Umslopogaas, "sillä tiedä, Nada, että nyt tahdon sinun rakastavan minua enemmän kuin milloinkaan ennen — tahdon, että tulet vaimokseni minua puolisonani rakastaaksesi!"

Nadan suloiset kasvot muuttuivat surullisiksi ja äskeinen tuskin huomattava leikillisyys häipyi samassa olemattomiin, sillä Nada ei pitänyt leikistä, kun oli tosi kysymyksessä.

"Ollessamme halakazien luolassa mainitsit eräästä Zinitasta,Umslopogaas, joka on sinun vaimosi ja kirveskansaninkosikasi?"

Umslopogaasin otsalle kohosi synkkä pilvi. "Mitäpä Zinitasta?" sanoi hän. "Hän on kylläkin puolisoni, mutta eikö miehellä ole oikeus ottaa useampaa kuin yksi vaimo?"

"Eiköhän", vastasi Nada hymyillen, "muutenpa te miesraukat saisitte olla kovin kauan naimattomina. Kukapa tyttö huolisi teistä siinä tapauksessa saadakseen sitten raataa yksin kaiken ikänsä? Mutta, Umslopogaas, vaikka vaimoja olisi parikymmentäkin, täytyy yhden olla ensimmäinen. Minun laitani on ollut tähän saakka siten, että missä hyvänsä minä olen ollut, on minua aina pidetty ensimmäisenä — ja niinhän voi vieläkin käydä — kuinka sitten, Umslopogaas?"

"Anna hedelmän kypsyä, ennenkuin noukit sen, sanotaan", vastasi Umslopogaas. "Jos rakastat minua ja tahdot mennä kanssani naimisiin, niin muusta ei väliä, Nada."

"Jospa niin olisikin", vastasi Nada ojentaen kätensä Umslopogaasille. "Kuule, Umslopogaas, kysy isältäni, mitä sanoin hänelle kerran kauan sitten, ollessani vielä melkein lapsi, kun minä ja äitisi Macropha lähdimme hänen luotaan Swazi-maahan. Vannoin hänelle sinun jouduttua leijonan hampaisiin, että eläisin naimattomana kaiken ikäni, koska rakastan sinua, joka olit kuollut. Isäni nuhteli minua sanoen, ettei sopinut puhua siten veljestään, mutta minä en voinut hillitä sydämeni ääntä, ja sydämeni puhui totta, sillä, näetkös, Umslopogaas, sinähän et olekaan veljeni! Valani olen pitänyt. Kuinka monet ovatkaan kosineet minua naiseksi vartuttuani, Umslopogaas! Voin sanoa sinulle, että niitä on kuin lehtiä puussa. Kenestäkään en ole kuitenkaan huolinut ja minulla on ollut aina se hyvä onni, ettei minua ole pakotettu. Nyt olen saanut palkinnon, sillä olen löytänyt hänet jälleen, jonka kerran menetin, ja vain hänelle minä annan rakkauteni. Mutta ole varuillasi, Umslopogaas! Niitä, jotka ovat minua rakastaneet, on kohdannut aina joku onnettomuus samoinkuin niitäkin, jotka ovat tahtoneet vain nähdä minut."

"Minä en pelkää, Nada", vastasi Umslopogaas ja suuteli Nadaa painaen tytön hellästi leveätä rintaansa vasten. Nada irroittautui samassa hänen syleilystään ja pyysi häntä poistumaan, sanoen olevansa väsynyt. Ja Umslopogaas meni.

Seuraavana aamuna päivän sarastaessa saapui Galazi luoksemme jätettyään sutensa Kummitusvuorelle.

Majani edessä hän näki Nadan ja tervehti, sillä molemmat muistivat toisensa hyvin. Sitten hän tuli neuvottelupaikalle ja virkkoi minulle:

"Kuolontähti on siis koittanut kirveskansalle, Mopo. Hänenkö tulonsa tähden harmaa väkeni ulvoi niin oudosti viime yönä? En tiedä, mutta kun tuo tähti oli ensimmäinen, jonka näin portista sisään astuessani, merkitsee se kuolemaani. Niin, hän on kyllin kaunis aiheuttamaan monen kuoleman, Mopo", ja hän naurahti poistuen luotani nuijaansa heiluttaen. Mutta hänen sanansa eivät antaneet minulle rauhaa, vaikka niissä ei ollutkaan mitään järkeä, sillä minä en voinut muistaa muuta, kuin että missä Nadan kauneus oli hurmannut miehet, siellä oli kuolema aina sadon korjannut.

Sitten menin hakemaan Nadaa neuvottelupaikalle ja tapasin hänet minua odottamassa. Hänellä oli nyt yllään naisen puku, jonka olin tuonut hänelle, kihara tukka aaltoili valtoimenaan olkapäille, kaulaa, ranteita ja pohkeita koristivat norsunluiset koristeet, ja kädessä hänellä oli lumpeenkukka, jonka hän oli taittanut uimassa käydessään. Hän oli tehnyt sen ehkä sentähden, että hän toivoi täällä niinkuin muuallakin tulevansa tunnetuksi Liljana, ja zulujen tapanahan on antaa nimet sen mukaan mitä kukin muistuttaa. Mutta kukapa ne naisen syyt tietää, isäni.

Hän pyysi minulta vaippanikin, joka oli basutojen tekemä valkeimmista strutsinsulista ja joka ulottui hänen vyötäisilleen saakka. Nada oli ollut lapsuudestaan saakka erilainen kuin muut tytöt, joilla ei ollut muuta ruumiinverhoa kuin lannevyönsä; hänellä oli aina jokin nahka rinnan ja olkapäiden ympärillä. Tämä johtui ehkä siitä, että hänen hipiänsä oli tavallista kauniimpi. Tahi ehkä hän tiesi, että henkilö, joka tahtoo salata kauneutensa, näyttää usein muita suloisemmalta. Vai olisiko tuossa tarinassa hänen valkoisesta äidinisästään ollut sittenkin perää, niin että hänen häveliäisyytensä oli jokin peritty ominaisuus. Sitä en tiedä, isäni, mutta sellainen hän oli. Otin häntä kädestä, ja sitten kävelimme yhdessä aamun viileän ilman hyväillessä poskiamme neuvottelupaikalle, ja, ah, hän oli aamuilmaa suloisempi ja aamuruskoa kauniimpi. Väkeä oli jo paljon koolla, sillä oli päivä, jolloin päälliköt kokoontuivat kerran kuussa yhteiseen neuvotteluun, ja kaikki naisetkin olivat saapuvilla Zinita etunenässä. Tieto, että tyttö, jota Bulalio oli lähtenyt halakazeilta ryöstämään, oli saapunut kirveskansan luo, oli jo levinnyt kaikkialle, ja jokainen tahtoi nähdä hänet.

"Wow!" sanoivat miehet, kun Nada kulki heidän ohitseen hymyillen katsomatta oikeaan tahi vasempaan, mutta kuitenkin huomaten kaikki. "Wow, tämä kukkahan onkin ihana! Ihmekös, että halakazit olivat valmiit kuolemaan hänen puolestaan!"

Naiset tarkkasivat häntä myös, mutta eivät virkkaneet sanaakaan hänen kauneudestaan; he näyttivät sitä tuskin huomaavankaan.

"Tuoko se on, jonka tähden niin moni meikäläinen saa nyt levätä hautaamattomana?" sanoi joku.

"Mistä hän on saanut noin hienon asunkin?" lisäsi toinen, "hän, joka saapui eilen repaleissa ja jalat haavoja täynnä?"

"Eikä hänelle riitä strutsinsulatkaan, näettekös, hänellä täytyy olla kukkiakin. Ne sopivat hänen käteensä varmaankin paremmin kuin kuokanvarsi", säesti kolmas. "Luulenpa kirveskansan päällikön tavanneen nyt erään, jota hän jumaloipi enemmän kuin tapparaa, ja että eräs saa pian tuta, miltä murhe maistuu", jatkoi neljäs katsahtaen Zinitaan ja Bulalion huoneen muihin naisiin.

Niin he puhelivat sinkautellen sanoja kuin keihäitä, ja Nada kuuli kaikki ja ymmärsi myös kaikki, mutta ei tauonnut hymyilemästä. Zinita ei puhunut mitään, vaan katseli Nadaa alta kulmain pidellen lastaan, Umslopogaasin pientä tytärtä, kädestä ja hypistellen toisella kädellään kaulakoristettaan. Menimme samassa hänen ohitseen ja Nada, joka arvasi heti, kuka tuo nainen oli, katsahti häntä suoraan silmiin kohdaten aivan rauhallisesti Zinitan vihaisen katseen. En tiedä, mikä voima Nadan katseessa piili, mutta sen tiedän, että Zinita, joka ei juuri vähästä säikähtänyt, kävi nyt oudon araksi. Hän painoi katseensa maahan ja Nada kulki hymyillen edelleen tervehtien Umslopogaasia kevyellä päännyökkäyksellä.

"Terve, Nada!" lausui Umslopogaas ja kääntyi sitten heimon vanhimpien puoleen. "Tässä on nyt tyttö, jota lähdimme Dingaanille hakemaan. Ou! Salaisuus on nyt kaikkien tiedossa: eräs, joka ei lörpöttele enää, kertoi sen Umgugundhlovussa. Tyttö rukoili minua, etten veisi häntä Dingaanin luo. Noudatin hänen pyyntöään, ja kaikki olisi mennyt hyvin, ellei erästä petturia olisi ollut, sillä minä vein Dingaanille erään toisen. Katsokaa häntä nyt, ystäväni, ja sanokaa, enkö tehnyt hyvin saadessani hänet saaliikseni itselleni vaimoksi, ja kirveskansalle iloksi — hänet, Liljankukan, jonka veroista ei ole toista koko maailmassa."

Päälliköt vastasivat yhtenä miehenä: "Hyvin teit, Bulalio", sillä Nada oli jo voittanut heidät kaikki ja oli nyt heidän lemmikkinsä niinkuin hän oli ollut muidenkin. Galazi ei virkkanut sanaakaan, sillä minkäpä sanat kohtalolle mahtavat, pudistipahan vain päätään. Saatuaan selville, mitä lähtöä Umslopogaas oikeastaan oli, tiesi Zinita jo, ettei Nada ollut Umslopogaasin sisar, minkä kaiken sain vasta myöhemmin tietää, mutta siitä huolimatta kysyi hän nyt kuullessaan Umslopogaasin aikovan ottaa Nadan vaimokseen:

"Kuinka sellainen voisi tulla kysymykseen, mieheni?"

"Miksi niin kysyt, Zinita?" sanoi Umslopogaas. "Eikö miehellä ole oikeus ottaa toinenkin vaimo, jos tahtoo?"

"On kyllä", vastasi Zinita, "mutta eiväthän miehet voi naida sisariaan. Tätä Nadaa et luovuttanut Dingaanille sentähden, kerrottiin, että hän on sisaresi, saattaen siten kirveskansan Dingaanin vihalle alttiiksi, vihalle, joka ennen pitkää tuhoaa sen."

"Niin luulin silloin, Zinita", vastasi Umslopogaas, "mutta nyt on toisin. Nada on tämän Mopon tytär, joka ei olekaan isäni, vaikka on aina niin luultu, eikä Nadan äiti ollut minun äitini. Niin on asian laita, miehet."

Zinita katsahti minuun ja mutisi: "Sinä kirottu suu; en erehtynyt kun pelkäsin sinun puoleltasi pahaa."

En ollut kuulevinani sanoja, ja Zinita jatkoi: "Tässä piilee jotakin,Bulalio. Ole hyvä ja sano meille, kuka sitten on isäsi?"

"Olen isätön", vastasi Umslopogaas vihan alkaessa kiehua hänen sydämessään; "yllämme kaartuva taivas on isäni. Olen siinnyt tulesta ja verestä, ja tämä Nada-lilja tässä on kauneuden lapsi, vaimokseni syntynyt. Ja nyt vaiti, vaimo!" Hän tuumi hetkisen ja lisäsi sitten: "Jos nyt tahdot niin tarkkaan tietää, oli Indabazimbi Arpin poika, tuo kuuluisa taikuri ja kuninkaiden suojelija, minun isäni." Tämän Umslopogaas sanoi umpimähkään, koska hänen, minut kiellettyään, täytyi jotenkin selittää asia, kun ei tohtinut mainita suurta Elefantti-vainajaa. Mutta hänen selityksensä meni täydestä, ja joitakin vuosia myöhemmin sanottiin yleisesti, että hän oli Indabazimbin poika, taikurin, joka oli paennut maasta jo ammoin sitten. Kun tämä peli oli kokonaisuudessaan pelattu loppuun, ei hän tahtonut, että kukaan olisi tiennyt hänen olevan Chakan poika, sillä hän ei tahtonut Pandan vihaa päällensä. Hän ei silloin enää välittänyt kuninkuudesta.

Kuullessaan tämän luulivat läsnäolijat ensin Umslopogaasin tahtovan vain pilkata Zinitaa, ja kuitenkin puhui hän totta, kun hän vihoissaan sanoi, että "yllämme kaartuva taivas oli hänen isänsä", sillä me zulut käytämme kuninkaasta puhuessamme usein sitä nimitystä. Niinhän oli Indabazimbikin sanonut Chakasta tuona suuren vainuamisen päivänä. Mutta he eivät ottaneet lausetta siltä kannalta, vaan uskoivat hänen puhuvan totta, kun hän sanoi, että Indabazimbi-taikuri, joka oli paennut maasta, oli hänen isänsä.

Nyt kääntyi Nada Zinitaan päin ja lausui lempeästi: "En ole Bulalion sisar, mutta pian olen sinun sisaresi, Zinita, joka olet päälliköninkosikasi. Etkö voi tyytyä tähän ja tervehtiä minua ystävällisesti rauhan suudelmalla, minua, joka olen saapunut kaukaa saadakseni olla sisaresi, Zinita?" ja hän ojensi kätensä Zinitalle. En tiedä, tekikö hän sen sydämensä pakottamana vai sentähden, että hän tahtoi kaikkien nähden puhdistautua kaikista mahdollisista aikeisiinsa kohdistuneista epäluuloista.

Mutta Zinita kyräsi häneen kiukkuisesti nykäisten kaulakoristettaan niin rajusti, että nauha, johon helmet oli pujoteltu, katkesi, jolloin helmet sinkoilivat sinne tänne kovaksi tallatulle tantereelle.

"Säästä suutelosi miehellesi, tyttö", sanoi Zinita töykeästi. "Niinkuin helmeni ovat sinkoilleet joka taholle, niin sinäkin pirstoat kirveskansan."

Nada kääntyi huoaten poispäin, ja väkijoukosta kuului mutinaa, että Zinita oli kohdellut häntä kovin halpamaisesti. Sitten hän ojensi jälleen kätensä ja antoi lumpeenkukan Umslopogaasille sanoen: "Tämä olkoon liittomme merkki, herrani ja mieheni, sillä ei isälläni eikä minullakaan, jotka olemme molemmat vain kodittomia kulkureita, ole karjaa myötäjäisiksi luovuttaa; karjasta saa nyt sulhanen pitää huolen. Suokoon kohtalo, että tuon rauhan ja onnen majaasi, mieheni!"

Umslopogaas otti kukan, ja näytti sangen kömpelöltä sitä pidellessään — hän oli tottunut kantamaan tapparaa eikä kukkaa, ja niin oli asia päätetty.

Nyt sattui niin, että kaikki tämä tapahtui sinä vuodenpäivänä, jolloin tapparan haltijan täytyi vanhan tavan mukaan haastaa kaikki kanssaan kaksintaisteluun Itkuntekijän omistamisesta ja kirveskansan päällikkyydestä. Kun avioliitto oli vahvistettu, nousi Umslopogaas ja julisti haasteensa kaikuvalla äänellä uskomatta lainkaan, että ketään halukkaita ilmestyisi, sillä oli jo kulunut monta vuotta kenenkään tohtimatta astua hänen eteensä. Mutta nyt astui kolme miestä heti esiin, joiden joukossa oli kaksi päällikköäkin, miehiä, joita Umslopogaas sekä rakasti että kunnioitti. Hän katsoi heihin hämmästyneenä.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän lähimmältä mieheltä, joka oli ilmoittautunut taisteluun.

Vastauksen asemasta viittasi mies Nadaan, joka oli lähellä. Silloin Umslopogaas ymmärsi, että Nadan kauneus oli hurmannut kaikki niin, että jokainen tahtoi saada tytön omakseen, ja koska se, joka kykenisi voittamaan tapparan, saisi samalla tytönkin, täytyi Umslopogaasin olla valmis taistelemaan monen kanssa. Niin, hänen täytyi joko taistella tahi joutua häpeään.

Taistelusta ei ole paljonkaan sanottavaa. Umslopogaas surmasi kaksi vastustajaa melkein ensi iskulla, ja kolmas pelästyi niin, ettei tohtinut tulla näkyviinkään enää.

"Mitä minä sanoin sinulle, Mopo", virkkoi Galazi ottelua seuratessaan."Kirous alkaa vaikuttaa. Kuolema seuraa tytärtäsi kaikkialle, vanhus."

"Pelkäänpä niin olevan", vastasin minä, "ja kuitenkin on tyttäreni yhtä hyvä kuin hän on kaunis ja suloinenkin."

"Ei vaikuta asiaan", murahti Galazi.

No niin, Umslopogaas otti siis Nada Liljankukan vaimokseen ja jonkun ajan oli kaikki hyvin. Mutta Umslopogaasissa tapahtui se onneton muutos, että siitä päivästä lähtien, jolloin hän nai Nadan, hän ei sietänyt Zinitaa lähelläänkään, eikä muitakaan vaimojaan. Galazi sanoi Nadan noituneen Umslopogaasin, mutta minä tiesin aivan hyvin, että ainoat noitakeinot, mitä Nada käytti, olivat hänen syvät silmänsä, hänen kauneutensa ja lämmin rakkautensa. Kävipä vielä niinkin, että Umslopogaas rakasti vain häntä hänen kuoltuaankin, eikä milloinkaan ketään toista, mikä on sentään sangen omituista miesten keskuudessa.

Kuten voinet arvatakin, isäni, närkästyivät Zinita ja toiset vaimot aivan peräti. He odottelivat kyllä jonkun ajan toivoen Umslopogaasin lemmenhuuman hiukan jäähtyvän, mutta kun niin ei käynyt, alkoivat he napista sekä Umslopogaasille että muillekin, kunnes kaupungissa oli vihdoin kaksi puoluetta. Toiset puolsivat Nadaa, toiset Zinitaa.

Zinitan puolella olivat kaikki naiset ja muutamia vaimojensa valtikan orjuuttamia miehiäkin, mutta Nadan puolue oli kaikin puolin suurempi ja mahtavampi, sillä siihen kuuluivat kaikki miehet, Umslopogaas ensimmäisenä. Tämä kahteen leiriin jakautuminen aiheutti paljon riitaa ja katkeruutta. Mutta Nada ja Umslopogaas eivät siitä paljoakaan välittäneet, niin, tuskinpa ollenkaan, sillä keskinäisen rakkautensa onnessa he unhottivat koko maailman.

Eräänä aamuna heidän oltuaan naimisissa noin kolme kuukautta, astui Nada miehensä majasta, kun aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja meni joelle uimaan ja peseytymään. Tien oikealla puolella oli päällikön laaja vihannestarha, jossa Zinita ja Umslopogaasin muut vaimot parhaillaan työskentelivät. He katsahtivat ylös Nadan kulkiessa ohi ja jatkoivat sitten kyräten työtään. Hetkisen kuluttua he näkivät Nadan palaavan kylvyn virkistämänä, kukkia hiuksissa ja säteilevän kauniina, ja he kuulivat hänen laulavan kävellessään jotakin lemmenlaulua. Zinita hellitti kuokan kädestään.

"Onko tämä laitaa, sisareni?" tiuskaisi hän.

"Ei", vastasi eräs hänen vierustoverinsa, "tämä ei käy laatuun. Mitä teemme — karkaammeko hänen kimppuunsa ja tapamme hänet?"

"Olisi oikeammin tehty, kun tappaisimme itse Bulalion, meidän isäntämme", vastasi Zinita. "Hän on sen kyllä ansainnut, mutta Nada on vain nainen, joka naisten tavoin anastaa kaikki, mitä hän suinkin voi. Bulalio on mies ja sitäpaitsi päällikkö, jonka pitäisi tietää, mikä on oikeus ja kohtuus."

"Nada on lumonnut hänet kauneudellaan. Tappakaamme hänet", sanoivat toiset naiset.

"Ei", vastasi Zinita; "puhelenpa hänen kanssaan hiukan", ja hän meni tielle odottamaan Nadaa, joka lähestyi hyräillen kädet rinnoilla.

Huomattuaan Zinitan, Nada herkesi laulamasta ja ojensi kätensä, sanoen:"Huomenta, sisareni."

Mutta Zinita ei ollut kättä huomaavinaankaan, vaan vastasi: "Eihän ole soveliasta, sisareni, että tahraisella kourallani likaan sinun hienon ja pehmoisen, vielä kukille tuoksuvan kätesi. Minulla on sinulle hiukan terveisiä niin omasta kuin herramme Bulalion toistenkin vaimojen puolesta: tarhassa rehoittaa rikkaruoho ja meitä on liian vähän saadaksemme työn kunnollisesti tehdyksi, jonkatähden kysymme, etkö tulisi auttamaan meitä, kun kuherruskuukautesikin ovat jo ohi? Ellet tuonut kuokkaa mukanasi Swazi-maasta, lainaamme sinulle kernaasti sellaisen."

Nada ymmärsi tarkoituksen ja veri tulvahti hänen päähänsä, mutta siitä huolimatta hän vastasi rauhallisesti:

"Auttaisin teitä mielelläni, sisareni, vaikka en olekaan milloinkaan ollut ulkotyössä, sillä missä hyvänsä olen ollutkin, ei minun ole sallittu tehdä muita töitä kuin sitoa kukkia ja pujotella helmiä. Mutta nyt on asian laita siten, että Umslopogaas, joka on mieheni, on kieltänyt minua tekemästä työtä käsilläni, enkähän minä voi olla hänelle tottelematon."

"Onko isäntämme sanonut sinulle niin, Nada? Sepä oli merkillistä. Katsos nyt, minä olen hänen ensimmäinen vaimonsa, häneninkosikasinsa— minä neuvoin hänelle, miten tappara oli voitettavissa — eikä hän ole kieltänyt minuakaan työskentelemistä toisten naisten lailla, minua, joka olen synnyttänyt hänelle lapsiakin, eikä hän ole tietääkseni toisillekaan mitään sellaista sanonut. Rakastaako Bulalio sitten sinua enemmän kuin meitä muita?"

Nada huomasi joutuneensa ansaan, mutta rohkaisi mielensä.

"Yhden täytyy olla muita rakkaampi, Zinita", vastasi hän, "niinkuin joku on aina toisia kauniimpi. Sinä olet onnesi hetken elänyt, anna siis minun viettää rauhassa omani, joka on kenties hyvinkin lyhyt. Minä ja Umslopogaas olemme sitäpaitsi lempineet toisiamme jo vuosia ennen kuin sinä ja hänen toiset vaimonsa olitte nähneetkään häntä, ja meidän rakkautemme kestää hautaan saakka. Enempi puhuminen tästä asiasta on turhaa sanojen tuhlausta."

"Eipä suinkaan, Nada, tämän tahdon sinulle vielä sanoa: Valitse jompikumpi. Joko lähdet luotamme ja annat meidän elää onnellisina herramme luona tahi jäät tänne ja saatat meidät kaikki turmioon."

Nada mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Jos voisin uskoa, että rakkauteni saattaa turmioon hänet, jota rakastan, niin lähtisin heti, vaikka se olisikin kuolemani, mutta, Zinita, minä en usko sitä. Kuolema suosii heikkoja ja jos hän ojentaa kätensä, niin hän taittaa Liljankukan tarttumatta Tappajaan", ja Nada pujahti Zinitan ohi poistuen kiireesti, mutta ei laulanut enää.

Zinita tuijotti hänen jälkeensä kasvoillaan pirullinen ilme. Sitten hän palasi toisten luo.

"Liljankukka uhmaa meitä kaikkia, sisareni", sanoi hän. "Nyt ehdotan, että me naiset julistamme pidettäväksi suuren naisten juhlan ensi uuden kuun aikana, kaukana jossakin salaisessa paikassa. Juhlaan saapuvat kaikki naiset ja lapset, paitsi Nadaa, joka ei poistu lemmittynsä luota, ja jos täällä on vielä joku toinen jonkun naisen rakastama mies, niin olisi tuolle miehelle parempi, että hän lähtisi jollekin matkalle ensi uuden kuun aikana, sillä kirveskansan kaupungissa voi tapahtua kamalia asioita meidän ollessa juhlaamme viettämässä."

"Mitä sitten, sisareni?" kysyi joku.

"Kukapa sen tiennee!" vastasi Zinita. "Sanon vain, että mehän tahdomme kaikki päästä Nadasta, ja samalla kostaa miehelle, joka on loukannut rakkauttamme — niin, jokaiselle, joka on antanut Nadan kauneuden hurmata itsensä. Eikö niin, sisaret?"

"Aivan niin", vastasivat toiset.

"Olkaamme siis vaiti ja valmistautukaamme juhlaamme."

Nada kertoi Umslopogaasille väittelystään Zinitan kanssa, ja Umslopogaas kävi sangen vakavaksi. Hän oli niin Nadan lumoissa, että hänen oli mahdotonta enää peräytyä, ja hän oli aina Nadan luona välittämättä muista rahtuakaan. Ja kun Zinita tuli hänen luoksensa pyytämään lupaa juhlan viettoon, myöntyi hän heti ollen iloinen päästessään hetkeksi näkemästä Zinitaa ja tämän vihaista katsetta, epäilemättä lainkaan mitään salajuonta. Hän sanoi vain, ettei Nada tulisi olemaan juhlassa saapuvilla, jolloin molemmat naiset vastasivat yhteen ääneen hänen tahtonsa olevan heidänkin tahtonsa, niinkuin olikin.

Olin jo pitemmän ajan seurannut levottomuudella, kuinka Umslopogaas, minun kasvattipoikani, vaipui yhä syvemmälle rakkauden aiheuttamaan huumaustilaansa, ja vihdoin minä uskoin huoleni Galazillekin sanoen, että meidän täytyy keksiä jokin keino, millä saada hänet hereille jälleen. Kerroin Galazille kaikki, mitä tiesin Umslopogaasista, mikä ei ollut suinkaan vähän. Sanoin aikovani saattaa Umslopogaasin valtaistuimelle ja kerroin juurtajaksain, mitä olin jo tehnyt, asiani hyväksi ja mitä vielä aioin tehdä, ilmoittaen samalla, että olin päättänyt lähteä henkilökohtaisesti tervehtimään useampia mahtavia päälliköitä voittaakseni heidät puolelleni.

Galazi kuunteli sanomatta juuri sitä tahi tätä. Omasta puolestaan hän oli varma, että tytär purkaisi nopeammin kuin isä kykenisi rakentamaan, ja hän viittasi Nadaan, joka kulki juuri ohitsemme Umslopogaasin jäljessä.

Olin kuitenkin päättänyt lähteä ja olin tehnyt päätökseni jo päivää ennen kuin Zinita sai luvan naisten juhlan viettoon. Menin Umslopogaasin luo ja puhuin suunnitelmistani, mutta hän kuunteli välinpitämättömästi, sillä hänellä oli ikävä Nadaa, ja keskusteluni väsytti häntä.

Sanoin hänelle jäähyväiset ja jätin hänet, ja Nadalle heitin myöskin hyvästit. Nada suuteli minua, mutta jäähyväisiä lausuessaankin hän mainitsi useamman kerran lemmittynsä nimen.

"Nuo molemmat ovat aivan kuin he olisivat järjiltään", sanoin itsekseni, "mutta kylläpähän ajanoloon tasaantuvat. Kun tulen takaisin, ovat he jo selvinneet huumauksestaan."

Enhän voinut arvatakaan, isäni, että toivomani muutos tulisi olemaan niin järkyttävä, kuten piakkoin saat kuulla.

Pääkaupungissaan Umgugundhlovussa odotteli Dingaan-kuningas eräänä päivänä sotureitaan palaaviksi Income-virran rannoilta, jota nyt sanotaan Veriseksi joeksi. Hän oli lähettänyt armeijansa tuhoamaan buurien leirin ja uskoi sen palaavan heti voitonsanoma mukanaan. Hän istui majansa edustalla silmäillen laiskasti kuolonkukkulalla parveilevia korppikotkia ja hänen ympärillään seisoi yksi rykmentti.

"Lintuni ovat nälissään", virkkoi hän eräälle neuvonantajalle.

"Niillä on epäilemättä pian viljalti ruokaa, oi kuningas", vastasi tämä.

Hänen vielä puhuessaan tuli joku sanomaan, että eräällä naisella oli kuninkaalle tärkeätä asiaa.

"Tuo hänet tänne", vastasi Dingaan. "Kaipaan uutisia ja ehkäpä hän tietää jotakin armeijastani."

Nainen saapui heti. Hän oli solakka ja kaunis ja talutti kahta pienokaista kädestä.

"Mitä tahdot?" kysyi kuningas.

"Oikeutta, oi kuningas", vastasi nainen.

"Vaadi verta, niin saat helpommin, mitä haluat."

"Verta vaadinkin, oi kuningas."

"Kenen?"

"Bulalion, kirveskansan päällikön, sekä Nada Liljankukan ja kaikkien hänen puoltajainsa."

Dingaan kavahti ylös ja vannoi suuren Elefantin nimeen.

"Mitä?" ärjäisi hän. "Onko Liljankukka sittenkin elossa, niinkuin tuo soturi väitti?"

"Onpa niinkin, oi kuningas. Hän on nyt Bulalion vaimo ja on noitakeinoillaan syrjäyttänyt minut, Bulalion ensimmäisen vaimon, vastoin lakeja ja kaikkia kunniallisia tapoja. Sentähden vaadin kostoa tuolle noidalle ja samalla hänellekin, joka oli mieheni."

"Olet kunnollinen vaimo", sanoi kuningas. "Valpas suojelushenkeni pelasti minut sellaisen kynsiin joutumasta. Pyyntöösi suostuisin kernaasti, sillä minäkin vihaan tuota Bulaliota ja tahtoisin mielelläni rusentaa Liljankukankin. Mutta sinä tulet sopimattomaan aikaan, vaimo. Minulla on täällä vain yksi rykmentti, mikä on luullakseni liian vähän, mutta odotahan, kunnes soturini palaavat amaboonat tuhottuaan, niin silloin voin täyttää toivomuksesi. Kenen ovat lapset?"

"Minun ja Bulalion, joka oli mieheni."

"Siis hänen lapsiaan, jonka henkeä nyt vaadit."

"Niin, kuningas."

"Olet yhtä hyvä äiti kuin puolisokin", sanoi Dingaan. "Olen puhunut — mene!"

Mutta Zinitan sydän himosi kostoa, äkillistä ja hirmuista kostoa tuolle Liljankukalle, joka oli vallannut hänen paikkansa, ja miehelleen, joka oli syrjäyttänyt hänet Liljankukan takia. Zinita ei tahtonut odottaa — ei hetkeäkään.

"Kuule, oi kuningas", huudahti hän, "en ole vielä kertonut kaikkea. Tuo Bulalio vehkeilee sinua vastaan Mopo Makedaman pojan kanssa, joka oli ennen neuvonantajasi."

"Vehkeileekö hän minua vastaan, vaimo? Sisiliskoko vehkeilee kalliota vastaan, jolla se paistattaa päivää? Vehkeilköön hän rauhassa; Moposta pidän kyllä huolen."

"Niin, oi kuningas, mutta ei siinä kaikki. Bulaliolla on toinenkin nimi — häntä sanotaan Umslopogaasiksi, Mopon pojaksi. Mutta hän ei olekaan Mopon poika, vaan suuren Elefantti-vainajan, tuon mahtavan kuninkaan, joka oli veljenne, ja Mopon sisaren, Balekan. Kuulin sen Mopolta itseltään. Tiedän kaikki. Syntyperänsä nojalla on Bulalio valtaistuimesi laillinen omistaja, ja sinä olet anastanut hänen paikkansa, oi kuningas."

Dingaan istui hetkisen hämmästyksestä aivan sanattomana. Sitten hän käski Zinitan astua lähemmäksi ja kertoa kaikki, mitä tiesi.

Dingaanin istuimen takana seisoi kaksi neuvonantajaa, ylimyksiä, joita Dingaan rakasti ja vain he olivat kuulleet Zinitan sanat. Hän käski heidän asettua eteensä korvakuulon ulkopuolelle ja muista erilleen. Zinita astui lähemmäksi ja kertoi Umslopogaasin syntymän yhteydessä olleet seikat ja paljon muitakin tapahtumia, joista Dingaan ymmärsi, että kertomuksen täytyi olla tosi.

Kun kaikki oli kerrottu, käski Dingaan ympärillään seisovan rykmentin komentajan luokseen. Tämä oli roteva Faku-niminen mies. Dingaan sanoi hänelle tuimasti:

"Ota kolme komppaniaa ja oppaita mukaasi ja hiivi yöllä kirveskansan kaupunkiin, joka on Kummitusvuoren juurella. Polta kaupunki ja tapa kaikki sen konnamaiset asukkaat, äläkä missään tapauksessa laske kynsistäsi Bulaliota, kirveskansan päällikköä, jota sanotaan myös Umslopogaasiksi. Kiduta hänet kuoliaaksi, jos vain voit, ja tuo hänen päänsä minulle, ja ota hänen vaimonsa, joka tunnetaan nimellä Liljankukka, elävänä vangiksi, jos suinkin voit, ja tuo hänet tänne, sillä tahdon nähdä hänen kuolevan täällä. Ja ota karja myös mukaasi. Lähde heti ja kiiruhda, mies. Jos palaat voitettuna tahi laiminlyötyäsi jonkun kohdan, niin kuolet heti. Tapan teidät kaikki ja voitte olla varmat siitä, että kuolemanne tulee olemaan sangen pitkällinen. Mene!"

Mies tervehti ja kiiruhti soturiensa luo toistaen käskyn. Kolme komppaniaa syöksyi esiin ja kiiruhti hänen jälkeensä Umgugundhlovun porttien läpi Kummitusvuorta kohti.

Sitten viittasi Dingaan kätyrinsä paikalle ja sanoi ylimyksiä osoittaen, jotka olivat kuulleet Zinitan sanat, että noiden kahden täytyi kuolla!

Molemmat tervehtivät ja peittivät sitten kasvonsa, tietäen hyvin, että heidän täytyi kuolla, koska he olivat kuulleet liian paljon. Heidät surmattiin, ja sattui niin, että neuvonantaja, joka oli ennustanut korppikotkain saavan pian ruokaa, oli heistä toinen.

Sitten käski kuningas riistää Zinitalta lapset ja toimittaa heidätkin päiviltä.

Mutta kun Zinita kuuli tämän, alkoi hän valittaa surkeasti, sillä hän rakasti lapsiaan. Dingaan pilkkasi häntä sanoen:

"Mitä? Oletko sinä sitten yhtä hassu kuin kunnotonkin? Sanothan, että miehesi, jonka olet nyt saattanut kuolemaan, on erään vainajan jälkeläinen ja valtaistuimeni perillinen. Sanoit myös, että nämä lapset ovat hänen ja hänen kuoltuaan siis myös valtaistuimeni perillisiä. Olisinko niin hullu, että antaisin heidän elää? Vaimo, sinä olet joutunut omaan ansaasi. Ottakaa lapset!"

Nyt sai Zinita juoda kalkin, jonka hän oli toisille valmistanut, ja joutui aivan pois suunniltaan. Hän vannoi itkien ja käsiään väännellen katuvansa kunnotonta tekoaan ja sanoi lähtevänsä varoittamaan Umslopogaasia ja Liljankukkaa uhkaavasta vaarasta. Hän kääntyikin ja kiiruhti nopeasti portille, mutta kuningas nauroi ja nyökäytti päätään, ja pian oli Zinitakin saanut seurata lapsiaan.

Niin, sellainen oli hedelmä, isäni, jonka Zinitan, kasvattipoikaniUmslopogaasin ensimmäisen vaimon ilkeys kantoi.

Nämä olivatkin viimeiset Umgugundhlovussa tehdyt murhat, sillä juuri kun Zinitan viimeinen kuolinhuuto oli vaiennut, nähtiin etempänä olevan kukkulan rinteellä parveilevan miehiä mustanaan; puvuista päättäen ne kuuluivat Dingaanin armeijaan, jonka hän oli lähettänyt buureja vastaan.

Mutta mihin olivat korskea käytös, moitteeton järjestys, töyhdöt ja kilvet joutuneet, ja miksi ei kajahdellut voittokulu? Soturit lähestyivät pienissä ryhmissä kuin naiset ja kulkivat päät riipuksissa kuin nuhteita pelkäävät lapset.

Totuus ilmeni pian. Armeija oli lyöty perinpohjin Incomen rannalla buurien leirin läheisyydessä. Buurien tuli oli tappanut tuhansia, ja tuhansia oli sortunut Incomen aaltoihin, kunnes vesi oli ruvennut verestä punoittamaan, ja hukkuneita oli lopulta niin paljon, että toiset pääsivät kuivin jaloin joen poikki ruumiiden yli kulkien.

Dingaan tyrmistyi pelosta, sillä pakolaiset sanoivat vielä, että amaboonat olivat aivan heidän kintereillään.

Hän pakeni ja kätkeytyi Umfolozi-joen rannan tiheikköön, ja sinä yönä hehkui taivas veripunaisena Umgugundhlovun palosta. Sen muurien sisäpuolella ei kuultu enää Elefantin toitahduksia, ja liekkien räiske karkoitti korppikotkatkin kuolon kukkulalta.

* * * * *

Galazi istui kivisen velhottaren polvella ja tuijotti alhaalla leviäville aavikoille, joita kuu vielä kirkkaasti valaisi, vaikka yö alkoikin jo kallistua aamuun. Harmaakuono vinkui hiljaa hänen vieressään ja Kuolema oli työntänyt kuononsa hänen käteensä. Mutta Galazi ei välittänyt heistä, sillä hän mietiskeli parhaillaan Umslopogaasin kohtaloa, kuinka tämä oli sortunut naisen veltoksi orjaksi ja kuinka Nadan tulo oli pirstannut kirveskansan yhtenäisyyden. Kaikki naiset ja lapset olivat menneet naisten juhlaan, ja viipyisivät kauan poissa, ja Galazista oli näyttänyt, että miehiäkin oli paljon pujahtanut tiehensä ikäänkuin jotakin vaaraa peläten.

"Ah, Kuolema", virkahti hän vieressään loikovalle pedolle, "veljeni on suuresti muuttunut ja vain naisen suudelmain vaikutuksesta. Hänen metsästyksensä on loppunut eikä Itkuntekijä nouse enää, hän ikävöi vain naisen huulia eikä sinun karkean kielesi kosketusta. Hän, miesten ensimmäinen, hyväilee nyt vain naisen kättä, eikä tapparansa sileätä sarvivartta; hän on sortunut velttouteen ja häpeään. Chaka oli kuin olikin suuri kuningas kaikessa pahuudessaan, kun hän kielsi soturinsa menemästä naimisiin, sillä avioliitto heikontaa tarmon ja miedontaa veren vedeksi."

Galazi vaikeni ja tuijotti rävähtämättä kirveskansan kaupunkia kohti ja hänestä näytti kuin jotakin olisi välähdellyt Kummitusvuoren luoman varjon reunassa. Oli aivan kuin olisi katsellut neulaa, joka nahkaa ommeltaessa vuoroin katoaa, vuoroin ilmestyy taas näkyviin.

Hän hätkähti ja katsoi tarkemmin. Ah, varjon reunassa näkyi nyt useampia kirkkaita välähdyksiä. Keihäitä, kautta Chakan pään!

Galazi odotti hievahtamatta ja näki soturijoukon, jossa oli noin parisataa miestä, rientävän äänettömästi ja juoksujalkaa eteenpäin. Soturit, vaikka heillä ei ollutkaan töyhtöjä, olivat sotapolulla, sillä he olivat järjestyneet säännöllisiin ryhmiin ja jokaisella oli keihäs ja kilpi.

Galazi oli kuullut kerrottavan tuollaisten joukkojen yöllisistä metsästysretkistä, ja hän tiesi aivan hyvin, että alhaalla rientävät soturit olivat kuninkaan koiria, jotka olivat ihmisriistaa pyydystämässä. Päämaali oli jokin suuri nukkuva kaupunki, sillä muussa tapauksessa ei koiria olisi ollut niin paljon. Galazi ihmetteli, kenestä nyt mahtoi olla kysymys? Samassa joukko kääntyi kahlaamolle ja silloin hän ymmärsi. Hänen veljensä Umslopogaas ja Nada Liljankukka ja kirveskansa olivat riista, jota pyydystettiin. Nuo soturit olivat kuninkaan koiria, jotka Zinita oli päästänyt valloilleen. Siitä syystä hän oli järjestänyt naisten juhlan ja vienyt lapset mukanaan ja siitä syystä oli niin moni mies poistunut kaupungista, mikä milläkin tekosyyllä säästyäkseen verilöylystä.

Galazi hypähti ylös ja tuumi silmänräpäyksen. Mahtoikohan noita metsästäjiä voida metsästää? Eivätkö hänen sutensa voisi tuhota tuota joukkoa niinkuin ne olivat kerran ennen tuhonneet erään kuninkaan lähettämän soturijoukon? Kyllä, jos hän olisi keksinyt sen hiukan aikaisemmin. Silloin olisi tuskin yhtään soturia päässyt hengissä joelle saakka, sillä hän olisi iskenyt susineen heidän kimppuunsa. Nyt se ei käynyt enää päinsä, sillä joukko läheni jo kahlaamoa, ja Galazi tiesi, ettei hänen harmaa väkensä metsästänyt kahlaamon toisella puolella, sillä suunnalla, syystä, jonka eräs vainaja oli hänelle unessa ilmoittanut.

Mitä oli siis tehtävä? Hänen täytyi varoittaa Umslopogaasia. Mutta miten? Paikasta, jossa Galazi oli, oli kirveskansan kaupunkiin sen verran lyhyempi matka kuin jousessa on jänne kaarta lyhyempi, ja soturit olivat jo melkein kaaren puolivälissä. Mutta hän kykeni heidät sivuuttamaan hän, Susi-Galazi, jolla Umslopogaasia lukuunottamatta ei ollut vertaistaan nopeudessa. Hän tahtoi ainakin yrittää. Ehkä joukko pysähtyisi kahlaamolle juomaan.

Niin Galazi ajatteli ja oli samassa tuulen vauhdilla vuorenrinnettä alas menossa. Hän hyppeli kuin kauris kiveltä toiselle, tunkeutui kuin härkä tiheikköjen läpi ja kiiti pääskysen nopeudella tasaisemmalla maaperällä Vuori oli jo takana, ja edessä hyrskyi tulviva joki vaahdossaan, yhtä raivokkaana kuin silloin, kun hän oli mennyt kuollutta etsimään. Joustava hyppy lennätti hänet klivaimpaan virtaan, hän taisteli hetkisen ja seisoi pian toisella rannalla pudistaen veden yltään kuin koira. Samassa kiiti hän jo eteenpäin nopeinta vauhtiaan juosten matalana suden tavoin.

Kaupunki näkyi edessäpäin. Toinen puoli oli vielä kirkkaassa kuutamossa, mutta toista hyväili jo idän taivaalla näkyvä aamunkajastus. Ah, soturit olivat jo perillä, hän näki murhamiesten hiipivän aitauksen luo ja jakautuvan oikealle ja vasemmalle. Kuinka päästä perille ennenkuin kuolon rengas oli kokonaan sulkeutunut? Matkaa oli vielä kuusi keihään heittoa! Ruoho oli pitkää ja ulottui eräässä kohden melkein aitauksen puoliväliin. Eteenpäin vain! Mahtaisikohan Umslopogaas, hänen veljensä kyetä juoksemaan nopeammin, ihmetteli Galazi, kun hän juoksi rientäessään veljeään pelastamaan. Hän oli nyt pitkässä ruohikossa aitauksen luona, ja murhamiehet lähestyivät oikealta ja vasemmalta.

"Wow! Mikä se oli?" huudahti eräs soturi kumppanilleen samassa kun kehä sulkeutui. "Wow! Jokin suuri ja tumma olento syöksyi aitauksen yli aivan nenäni edessä."

"Kuulin rusahduksen, veljeni", vastasi toinen "mutta en nähnyt mitään. Ehkä se oli koira, sillä eihän kukaan ihminen voi hypätä niin korkealle."

"Tahi susi", sanoi toinen. "Rukoilkaamme joka tapauksessa, ettei se ollutEsedowa[satu-eläin, jonka sanotaan ahdistaneen zuluja, pannen uhrit selässään olevaan reikään], joka tuli pistämään meidät selässään olevaan reikään. Palaako tulesi, veljeni? Wow! Kohtapa nuo konnat saavat paistua, merkki annetaan pian."

Silloin kajahti yön hiljaisuudessa kaikuva huuto: "Herätkää, herätkää, vihollinen on portilla!"

Galazi syöksyi huutoaan huudellen kaupungin läpi ja hänen takanaan nousi levoton hälinä. Kaikki nukkuivat, eikä vartijoita näkynyt missään, sillä Umslopogaas oli niin vaipunut Liljankukan jumaloimiseensa, että hän unhotti kaiken varovaisuuden, muistamatta enää Dingaanin vihaa, sotaa ja kuolemaa. Galazi riensi pysähtymättä eteenpäin ja saapui hetkisen kuluttua Nada Liljankukan suurelle majalle, jonka Umslopogaas oli lemmitylleen rakennuttanut. Hän syöksyi sisään tietäen tapaavansa siellä veljensä Bulalion. Majassa oli vielä melkein pimeä, mutta Galazihan näki pimeässäkin, ja hän keksi heti Nadan ja Umslopogaasin, jotka nukkuivat majan toisella puolella ovea vastapäätä, Umslopogaasin pää Nadan rintaan nojaten. Tappara Itkuntekijä kimalteli hänen vieressään.

"Herätkää!" kiljaisi Susi-Galazi.

Umslopogaas kavahti ylös tapparaansa tarttuen, mutta Nada mutisi unisesti: "Anna minun nukkua, lepo on suloinen."

"Nukuttepa pian tavallista sikeämmin, ellette kiiruhda!" huohottiGalazi. "Joutuun nyt, veljeni, kiinnitä sudentaljasi ja ota kiipesi!Joutuin, sanon minä, sillä kuninkaan koirat ovat portillasi!"

Nada kavahti myös seisoalleen ja molemmat alkoivat pukeutua vaistomaisesti kuin unissakävijät ymmärtämättä vieläkään, mitä Galazi oikein tarkoitti. Galazi joi siemauksen olutta ja oli taas entisellään, nopea ja tarmokas. Samassa seisoivat he jo majan edessä. Taivas oli harmaa, mutta idässä ja lännessä, pohjoisessa ja etelässä hulmusivat liekit jo taivaalle, sillä sytytysmerkki oli annettu.

Umslopogaas näki tulen ja käsitti. Hänen tarmonsa palasi. "Mihin suuntaan, veljeni?" kysyi hän.

"Liekkiin ja piirittäjien läpi vuorelle harmaan väkemme luo", vastasiGalazi. "Jos pääsemme perille, niin siellähän saamme apua."

"Entä kaupunkini asukkaat?" kysyi Umslopogaas.

"Naiset ja lapset ovat tiessään, ja miehet olen hätyyttänyt — he selviävät kyllä jotenkuten pälkähästä. Pois täältä, ennenkuin palamme!"

He kiiruhtivat ympärysaitausta kohti, ja tiellä liittyi heihin kymmenkunta säikähtynyttä ja unenpöpperöistä soturia, aseinaan millä keihäs, millä nuija — ja kaikki melkein alasti. Joukko kiiruhti pysähtymättä eteenpäin aitausta kohti, joka paloi jo kauttaaltaan ilmitulessa, Umslopogaas ja Galazi etunenässä pitäen kumpikin Nadaa kädestä. He olivat nyt aivan lähellä ja ulkopuolelta kuului piirittäjien huutoja. Nada kavahti kauhistuneena takaisin, mutta Umslopogaas ja Galazi eivät hellittäneet otettaan, vaan raahasivat hänet mukanaan. Tappara ja nuija heilahtivat, palava aitaus murtui, ja he syöksyivät ulos melkein vahingoittumattomina. Kuumuus oli karkoittanut vihollisen hiukan etemmäksi, mutta vartioiminen oli sitä valppaampaa. Pakenijat huomattiinkin heti ja samassa kajahti huuto: "Bulalio! Bulalio! Tappakaa se konna!" ja sotureita hyökkäsi heitä kohti keihäät koholla. Miehet asettuivat piiriin Nadan ympärille ja sitten rynnättiin eteenpäin, Umslopogaas ja Galazi etunenässä. Itkuntekijä ja Vartija heilahtivat salamannopeasti ja Dingaanin miehet hajautuivat kuin tuhka tuuleen, katosivat kuin ruoho kulovalkean tieltä.

Yksi mies pakenevista kaatui, mutta takana syntyi hillitön melu. Kaikkialta kaikui huuto, että konnien päällikkö oli paennut vaimonsa Liljankukan keralla. Kuullessaan tämän kokosi vihollisjoukon komentaja heti väkensä ja lähti ajamaan paenneita takaa, sillä noiden henkilöiden surmaaminenhan oli koko retken päätarkoitus. Hyökkääjiä oli siihen kaatunut noin viisikymmentä ja kaupunkilaisia ehkä sata, sillä Galazin huutojen herättäminä olivat kirveskansan miehet tapelleet raivoisasti kukin henkensä edestä tietämättä, oliko heidän päällikkönsä paennut vai surmattu nukkuessaan.

Susi-veikot olivat seuralaisineen jo pitkän matkan päässä, ja helppohan heidän olikin päästä pakoon, maan nopeimmat juoksijat kun olivat. Mutta niinkuin rykmentin täytyy sovittaa vauhtinsa hitaampien soturien mukaan niin heidänkin täytyi nyt juosta tavallista hitaammin Nadan tähden. Nopeus oli kuitenkin riittävä ja he olivat jo joelle johtavan ahtaan solan puolivälissä, kun Dingaanin soturit saapuivat solan suulle. He pääsivät solan päähän, ja vihollinen läheni nopeasti — solan joenpuoleinen pää on hyvin ahdas, isäni, kuin kapean ruukun kaula. Galazi pysähtyi ja sanoi:

"Seis, miehet. Puhelkaamme hetkinen noiden kanssa, jotka seuraavat jäljissämme; samalla hengähdämme hiukan. Mutta kiiruhda sinä, veljeni, joen yli Liljankukan keralla. Yhdymme teihin metsässä, ja ellei meitä sattuisi kuulumaan, niin tiedäthän, mitä sinun pitää tehdä. Sulje Liljankukka luolaan ja kutsu harmaa väkemme koolle. Wow! veljeni, minun täytyy päästä luoksesi, jos suinkin voin, sillä jos nuo Dingaanin koirat pitävät metsästyksestä, niin nyt pannaan Kummitusvuorella toimeen sellainen ajo, ettei tuo vanha velhotar ole kuunaan moista nähnyt. Kiiruhda nyt, veljeni."

"Eipä ole tapani rientää pois toisten jäädessä tappelemaan", kiljahtiUmslopogaas, "mutta nyt sen ihmeen täytynee tapahtua Nadan tähden."

"Älä välitä minusta, oi rakkaani", sanoi Nada. "Olen saattanut sinut tähän pulaan — olen niin väsynyt — anna minun kuolla. Tapa minut ja pelasta itsesi!"

Vastauksen asemesta tarttui Umslopogaas hänen käteensä ja syöksyi joelle, mutta ennenkuin hän pääsi sinne saakka, alkoi taistelun melske kuulua. Takana kajahti Dingaanin soturien sotahuuto heidän iskiessä kirveskansan miesten kimppuun ja Susi-Galazin ulvonta, hänen yhtyessä otteluun — kuuluipa Vartijan mäjähdyskin iskun sattuessa kohdalleen.

"Hyvin purtu, Susi!" huudahti Umslopogaas pysähtyen; "se mies ei tarvitse enempää; oh! jospa voisin" — hän katsahti Nadaan ja kiiruhti jälleen eteenpäin.

He kamppailivat jo vaahtoavassa virrassa, ja oli hyvä, että Nada osasi uida, sillä muutenpa he olisivat menehtyneet. Toiselle rannalle saavuttiin onnellisesti ja pian oltiin nopeasti matkalla vuorta kohti. Metsä oli jo melkein läpäisty, kun Umslopogaas vihdoin kuuli suden ulvahduksen.

Hänen täytyi nyt ottaa Nada olkapäilleen ja kantaa häntä niinkuinGalazi oli kerran kantanut erästä toista, sillä sutten ollessavalveilla odotti Kummitusvuorella kuolema kaikkia muita paitsiSusi-veikkoja.

Pian parveilivat sudet hänen ympärillään hypellen iloissaan häntä vastan ja katselivat palavin silmin taakkaa hänen olkapäillään. Nada oli melkein pyörtyä pelosta, sillä pedot olivat hirveitä ja niitä oli paljon, ja kun ne ulvoivat, jähmettyi hänen verensä kauhusta.

Mutta Umslopogaas lohdutti häntä selittäen, että pedot olivat hänen koiriaan, joiden keralla hänellä oli tapana metsästää. Pian alkaisikin metsästys, jonka vertaista ei oltu ennen nähty. Vihdoin saavuttiin vanhan velhottaren polville ja luolan suulle. Pari sutta majaili nyt luolassa, joka oli muuten autio, sillä Galazi ei asunut siellä enää; ollessaan vuorella hän nukkui metsässä, joka oli lähempänä hänen veljensä Bulalion kaupunkia.

"Sinun täytyy nyt jäädä tänne, armaani", sanoi Umslopogaas sudet karkoitettuaan. "Lepää täällä, kunnes olemme näyttäneet kuninkaan miehille. Soisinpa ottaneeni hiukan ruokaa mukaani, mutta eihän siinä kiireessä ollut aikaa mitään hakea. Nyt näytän sinulle tuon ovikiven salaisuuden, ettet väännä sitä milloinkaan tätä etemmäksi. Nyt sen voi sysätä sormenpäällä perille saakka, mutta silloin tarvitaan parikin vahvaa miestä työntämään se takaisin jälleen. Älä sentähden koske kiveen sormellasikaan paitsi suurimmassa hädässä; liikaa kierrettyään se pysyy järkähtämättä paikallaan sinun voimatta sille mitään. Täällä olet turvassa, niin että älä yhtään pelkää, paikkaa ei tiedä kukaan, paitsi Galazi, minä ja sudet, ja vieraan on mahdotonta päästä tänne. Nyt minun täytyy palata Galazin luo, ja jos hän on kuollut, tuhoan vainoojat yksin sutteni avulla."

Nada hyrskähti itkuun sanoen pelkäävänsä jäädä yksin ja ettei hän näkisi lemmittyään enää milloinkaan, ja hänen surunsa vihloi Umslopogaasin sydäntä. Umslopogaas suuteli häntä hellästi ja kiiruhti sitten nopeasti ulos vääntäen kiven aukon eteen mainitsemaansa tapaan. Luolassa oli nyt melkein pimeä, vain heikko valonsäde tunkeutui sisään eräästä miehen kättä ehkä hiukan suuremmasta reiästä, joka oli sisältäkatsoen ovikiven oikealla sivulla. Nada istahti maahan, niin että valokimppu sattui häntä suoraan kasvoihin, sillä hän rakasti valoa, jota ilman hän olisi kuihtunut kukkaisten lailla. Hämärässä luolassa vallitsi haudan hiljaisuus ja Nada vaipui ajatuksiinsa pelon ja murheen vielä kouristaessa hänen sydäntään. Äkkiä valonsäde katosi ja hän kuuli ulkopuolelta hiipiviä askeleita ikäänkuin jokin eläin olisi vaaninut jotakin riistaa. Hän katsahti reikään ja näki selvästi suden terävän kuonon ja julmat iskuhampaat, jotka hohtivat hämärässä.

Hän huudahti kauhusta ja hampaat katosivat, mutta samassa kuului ulkopuolelta kyntten raaputusta, ja hän näki kiven huojahtavan. Hän luuli hädissään suden osaavan kiertää kiven pois ja hyökkäävän hänen kimppuunsa, sillä hän oli kuullut, että kaikki nuo sudet olivat pahojen ihmisten henkiä, joilla oli ihmisen ymmärryskin. Peloissaan hän siis tarttui kiveen ja väänsi sitä kuten Umslopogaas oli sanonut, jolloin kivi luiskahti tasapainostaan ja solahti aukkoon tukkien sen kuin pyöreä kivi ahtaan ruukun suun.

"Nyt olen turvassa susilta", sanoi Nada. "Ulkopuolelta ei kiveä hevin liikuteta, kun en minäkään, vaikka olen sisäpuolella, saa sitä hievahtamaankaan." Hän naurahti, mutta meni samassa vakavaksi ja lisäsi: "Olisipa onnetonta, ellei Umslopogaas palaisikaan kiveä siirtämään, sillä silloinpa olisin todellakin kuin haudassa — suljettuna hautaan elävänä ja voimakkaana."

Ajatus sai hänet värisemään, mutta samassa kavahti hän ylös ja painoi korvansa reikään, sillä kaukaa oli kajahtanut hirveä ulvonta, ja nyt kuului raivoisan taistelun melske.

Suljettuaan luolan kiiruhti Umslopogaas rinnettä alas mukanaan joukko susia, ei kaikki, sillä hän ei ollut vielä kutsunut niitä. Hänen sydämensä oli raskas, sillä hän luuli Galazin kaatuneen. Hän oli myös suunniltaan raivosta ja vannoi tuhoavansa vihollisen viimeiseen mieheen, mutta ensin hänen täytyi saada hiukan tietää, mitä vihollinen aikoi tehdä. Samassa kajahti kaukaa metsän peitosta pitkä, matala ulvonta, ja Umslopogaasin sydän vavahti ilosta; hän tunsi merkin — Galazihan se oli, joka oli selvinnyt hengissä ottelusta.

Umslopogaas ulvahti vastaan ja kiiruhti vihurina eteenpäin. Galazi istui jalkojaan lepuuttaen eräällä suurella kivellä, ja sudet loikkivat iloissaan hänen ympärillään. Hän näytti hiukan uupuneelta. Rinnassa ja käsivarsissa oli haavoja, pieni kilpi on melkein riekaleina, ja Vartijassakin saattoi huomata taistelun jättämiä jälkiä. Umslopogaas astui hänen luoksensa luoden häneen rakkautta uhkuvan katseen.

"Kuinka on laitasi, veljeni?" kysyi hän.

"Eipä kovinkaan huonosti", vastasi Galazi, "mutta kaikki kumppanini kaatuivat iskettyämme maahan monta vihollista. Minä yksin lähdin pakoon kuin joku pelkuriraukka. Kimppuumme hyökättiin kolme kertaa, mutta me seisoimme paikallamme, kunnes arvelimme Liljankukan päässeen turvaan, ja kun vihdoin kaikki mieheni olivat kaatuneet, lähdin pakoon ja uin virran poikki, sillä minä halusin kuolla täällä omalla alueellani, Umslopogaas."

Minun täytyy sanoa sinulle, isäni, että Galazi oli taistellut verrattomalla urheudella solan suulla, vaikka hän ei itse puhunut siitä juuri mitään. Kävin myöhemmin paikalla ja laskin kaatuneet; niitä oli niin paljon, ettei noita yhdeksää kirveskansan soturia näkynyt niiden alta.

"Ehkäpä onnistumme tuhoamaan vihollisen, veljeni."

"Ehkäpä. Suuren joukon ainakin tapamme. Minusta tuntuu kuitenkin, että veljeytemme lähenee loppuaan, Bulalio, sillä Vartijan kantajan lopullinen kohtalo, josta isänikin minulle puhui, on nyt edessäni. Jos niin on, niin hyvästi, veljeni. Ystävyytemme on ollut aina vilpitön ja hyvä, ja sen loppu on vielä parempi. Se olisi sitäpaitsi voinut jatkua vuosia vielä, ellet sinä, veljeni, olisi koettanut tehdä hyvää paremmaksi ja täydentää toveruutemme meille suomaa iloa naisen rakkaudella. Siitä lähteestä on kaikki tämä paha alkunsa saanut, kuin joki pienestä purosta, mutta minkäpä kohtalolle mahtaa. Jos kaadun, niin elä sinä vielä kauan ja taistele monessa uljaassa taistelussa kuoliaksesi viimein sankarina tappara koholla; toivon, että saat toisen ystävän, minua urhoollisemman ja rivakamman, ja paremman, Vartijan, joka on aina valmis auttamaan sinua hädän hetkellä. Jos sinä kaadut ja minä jään eloon, niin minä vannon sinulle tämän valan. Kuolemasi kostan viimeiseen verenpisaraani saakka ja suojelen Liljankukkaa, jota rakastat. Annan hänelle kaikki, mitä hän tarvitsee elääkseen huoletonna; mutta en enempää. Vihollinen on jo lähellä. He kiersivät kahlaamon kautta, kun eivät tohtineet uida virran poikki, ja huusivat minulle, että he olivat vannoneet surmaavansa meidät tahi kuolevansa, kuten Dingaan kuningas oli käskenyt. Tästäpä sukeutuukin verraton taistelu, elleivät he todellakaan aio väistyä suttemme tieltä. Mitä siis käsket, päällikkö, jotta palvelijasi tietää totella?"


Back to IndexNext