The Project Gutenberg eBook ofSusi-veikot: Umslopogaasin ja Galazin seikkailujaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Susi-veikot: Umslopogaasin ja Galazin seikkailujaAuthor: H. Rider HaggardTranslator: O. E. NymanRelease date: June 6, 2021 [eBook #65529]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUSI-VEIKOT: UMSLOPOGAASIN JA GALAZIN SEIKKAILUJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Susi-veikot: Umslopogaasin ja Galazin seikkailujaAuthor: H. Rider HaggardTranslator: O. E. NymanRelease date: June 6, 2021 [eBook #65529]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen
Title: Susi-veikot: Umslopogaasin ja Galazin seikkailuja
Author: H. Rider HaggardTranslator: O. E. Nyman
Author: H. Rider Haggard
Translator: O. E. Nyman
Release date: June 6, 2021 [eBook #65529]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUSI-VEIKOT: UMSLOPOGAASIN JA GALAZIN SEIKKAILUJA ***
Umslopooaasin ja Galazin seikkailuja
Kertomus zulukaffereista
Kirj.
Englanninkielestä Suomentanut
O. E. N. [O. E. Nyman]
(Edellinen Osa Ilmestynyt Nimellä "Musta sankari")
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1922.
I. Mopo lähtee etsimään Tappajaa.II. Mopo ilmaisee itsensä.III. Buurien murha.IV. Sota halakazeja vastaan.V. Nada.VI. Tulikoe.VII. Liljan luovutus.VIII. Umslopogaas saa tietää, kuka hän on.IX. Nadan tulo.X. Naisten sota.XI. Zinita kuninkaan luona.XII. Harmaan ja mustan väen viimeinen taistelu.XIII. Liljankukan jäähyväiset.XIV. Mopon ja hänen kasvattipoikansa kosto.XV. Mopo lopettaa tarinansa.
Dingaan ei viihtynyt Duguzassa, vaan muutti takaisin Zulu-maahan rakentaen Mahlabatinen luo suuren kaupungin, jolle hän antoi nimen "Umgugundhlovu" eli "elefantin toitotus." Samalla hän määräsi että maan kauneimmat tytöt täytyi etsiä hänelle vaimoiksi, ja vaikka sellaisia tavattiin paljonkin, vaati hän yhä enemmän. Hän oli myös kuullut, että Swazi-maan halakazien heimon luona oli eräs ihmeen ihana tyttö, Liljankukka-niminen, jonka iho oli paljon vaaleampi kuin meidän, ja Dingaan alkoi kiihkeästi himoita tuota tyttöä vaimokseen. Hän lähetti halakazien päällikölle käskyn luovuttaa tyttö hänelle, mutta sanansaattajat palasivat kertoen, että heitä oli kohdeltu huonosti halakazien luona, lyöty ja pieksetty, ja kuninkaan vaatimukseen oli vastattu törkeästi solvaten.
Halakazien päällikön tervehdys Dingaanille zulujen kuninkaalle kuului näin: Tyttö, jota sanotaan Liljankukaksi, on todellakin ihmeen ihana ja vielä naimaton, sillä tähän saakka ei ole vielä ilmestynyt ketään, johon hän olisi mielistynyt, ja hänen omaisensa rakastavat häntä niin suuresti, ettei voi tulla kysymykseenkään pakottaa häntä menemään naimisiin vastoin tahtoaan. Vielä sanoi päällikkö, että halakazit halveksivat Dingaania ja hänen zulujaan, niinkuin heidän isänsä olivat Chakaa halveksineet ja uhmanneet, että he sylkevät Dingaanin nimen kuullessaan ja ettei heidän tyttöjään anneta ainoatakaan kenenkään zulu-koiran vaimoksi.
Päällikkö oli sitten käskenyt tuoda tytön Dingaanin lähettilästen eteen, joiden mielestä hän oli todellakin ihmeteltävän kaunis, koska he kertoivat, että hän oli solakka kuin kaisla ja muistutti käydessään kaislan notkeata huojumista tuulessa. Hiukset aaltoilivat pitkinä kiharoina olkapäille saakka, ruskeat silmät olivat suuret ja lempeät kuin metsäkauriin, huulten hymy johdatti mieleen kirkkaana päilyvän veden, ja kun hän puhui, oli hänen äänensä suloisempi kuulla kuin soittokoneiden helke. He sanoivat myös, että tyttö oli halunnut puhella heidän kanssaan, mutta päällikkö ei ollut sallinut mitään keskustelua, vaan käskenyt viedä tytön omaistensa luo.
Kuullessaan selostuksen Dingaan hurjistui kuin leijona verkossa, ja nyt hän vasta oikein himoitsi tyttöä omakseen. Tyttöä hän ei kuitenkaan saanut, vaikka hän olikin maailman mahtavin. Hän käski koota suuren armeijan, joka piti lähetettämän Swazi-maahan hävittämään koko halakazien heimon ja ottamaan tytön vangiksi. Mutta kun asia otettiin esille suuressa neuvottelussa, vastustin minä sotavoimien päällikkönä hanketta sanoen, että halakazien heimo oli suuri ja mahtava, jota vastaan sotiminen aiheuttaisi sodan swazejakin vastaan. Halakazit asuivat sitäpaitsi suurissa luolissa, joita oli melkein mahdoton valloittaa. Aikakin oli sopimaton lähettää kokonainen armeija sotaan vain yhden tytön takia. Chakan kuolemasta oli kulunut vain pari kolme vuotta, ja vihollisia oli paljon; soturien rivit olivat arveluttavasti harvenneet monissa sodissa, ja Limpopon soille oli sortunut enemmän kuin puolet koko armeijasta. Nyt oli elettävä rauhassa, kunnes rivit olivat jälleen eheät, sillä nyt oli armeijamme heikko kuin pieni lapsi, kuin nälän näännyttämä mies. Eihän tytöistä ollut puutetta; ottakoon kuningas niitä niin monta kuin hänen sydämensä halasi, mutta älköön alkako sotaa tämän yhden takia.
Sanoin sanani rohkeasti kuninkaalle päin silmiä, mitä ei kukaan olisi tohtinut Chakalle tehdä, ja rohkeuteni tarttui toisiinkin, niin että kaikki kannattivat minua. He tiesivät kaikki aivan hyvin, että sota swazeja vastaan olisi sillä hetkellä ollut mitä mielettömin ja onnettomin yritys.
Dingaan kuunteli kulmat rypyssä, mutta hän ei istunut valtaistuimella vielä niin lujasti, että olisi tohtinut olla välittämättä meidän lausunnoistamme. Maassa oli vielä paljon sellaisia, jotka rakastivat ja kunnioittivat Chakan muistoa eivätkä unhottaneet, että Dingaan ja Umhlangana olivat yksissä tuumin murhanneet hänet. Chakan kuoltua kansa unhotti, miten julma ja paha hän oli ollut; häntä muistettiin vain suurena miehenä, joka oli koonnut zulut mahtavaksi kansaksi mitättömästä alusta alkaen, kuten seppä, joka takoo teräsharkosta kiiltävän keihään. Ies ei ollut liioin keventynyt, vaikka valtaistuimella istui toinen, sillä Dingaan tappoi kuten Chakakin oli tappanut, ja Dingaan sorti kuten Chaka oli sortanut. Sentähden Dingaan myöntyi neuvonantajainsa vaatimukseen, eikä armeijaa lähetetty halakazeja vastaan, tuota Liljankukka-nimistä tyttöä hakemaan. Mutta hänen himonsa saada tyttö omakseen ei sammunut, ja siitä lähtien hän vihasi minua verisesti, kun olin vastarinnallani tehnyt tyhjäksi hänen toiveensa.
Sanottakoon jo tässä, vaikka minä en tiennyt sitä silloin, ettei tuo Liljankukka-niminen tyttö ollut kukaan muu kuin Nada-tyttäreni. Mieleeni juolahti kyllä useinkin, ettei kukaan toinen voinut olla niin kaunis kuin Nada. Mutta minähän tiesin varmasti, että Nada ja hänen äitinsä olivat kuolleet, sillä mies, joka oli tuonut surusanoman, oli itse nähnyt heidät, ruumiit toisiaan syleillen, ikäänkuin sama pisto olisi surmannut heidät molemmat. Hän oli kuitenkin väärässä. Vaimoni Macropha oli kyllä surmattu, mutta tyttö, joka lepäsi verisään hänen vierellään, ei ollut Nada, vaan eräs toinen. Heimo, jonka luo olin lähettänyt Macrophan ja Nadan, maksoi veroa halakazeille, ja tuo halakazien päällikkö, joka oli anastanut Susi-Galazin paikan, oli riitaantunut yllämainitun heimon kanssa, jonka kimppuun hän oli sitten karannut eräänä yönä tuhoten sen kokonaan.
Myöhemmin sain kuulla, ettei riidan ja hävitysretken todellinen syy ollut mikään muu kuin Nadan kauneus, joka vihdoin koitui halakazienkin turmioksi. Huhu hänen kauneudestaan oli levinnyt kaikkialle, ja halakazien vanha päällikkö oli käskenyt tuoda tytön hänen luokseen asumaan ja kauneutensa auringolla häntä ja hänen ympäristöään ilahduttamaan, ja jos hän sitten huomaisi sopivaksi, naittaisi hän tytön jollekin ylhäiselle halakazille. Mutta vaatimukseen vastattiin kieltävästi, sillä ei kukaan, joka on nähnyt Nada Liljankukan, luovu vapaaehtoisesti nautinnosta saada ihailla hänen kauneuttansa, vaikka tytön laita olikin siten, ettei kukaan tahtonut pakottaa häntä naimisiin vastoin hänen tahtoaan. Kosijoita oli kyllä paljonkin niin siellä kuin halakazienkin keskuudessa, mutta hän pudisti vain päätään sanoen: "Ei, en mene naimisiin", ja sillä hyvä.
Miesten kesken syntyi ikäänkuin yhteinen sopimus, joka vakiintui viimein aivan sananlaskuksi, että Nadan oli parempi jäädä naimattomaksi, jolloin he kaikki saisivat ihailla häntä, kuin häipyä heidän näkyvistään miehensä majaan; hänen kauneutensahan oli suotu kaikille suloksi niinkuin aamunkoiton ja illan ihanuus. Nadan kauneus oli kuitenkin monen murheen ja itkun aihe, kuten saat kuulla. Kauneutensa ja suloutensa tähden täytyi liljan itsensä kuihtua ja tyhjentää murheen malja pohjaa myöten; sentähden joutui Umslopogaasin Chakan pojan sydän autioksi ja tyhjäksi kuin kulovalkean hävittämä tasanko. Niin oli sallittu, isäni, ja niin kävikin. Kaikki ihmiset, sekä valkoiset että mustat, etsivät aina sitä, mikä on kaunista, ja kun he vihdoin löytävät sen, häviää se äkkiä tahi koituu ehkä heidän kuolemakseen. Ilolla ja kauneudella on siivet, eivätkä ne viihdy kauan maan päällä. Ne ilmestyvät äkkiä kuin kotka pilvestä ja katoavat yhtä nopeasti.
Sitten aloin minä hiukan aavistaa, isäni, että Nada-tyttäreni, jonka olin luullut kuolleeksi, olikin juuri tuo halakazien luona asuva Liljankukka-niminen tyttö, jonka Dingaan-kuningas tahtoi saada vaimokseen.
Tehtyäni siten turhaksi hänen aikeensa lähettää armeija poimimaan Liljan halakazien puutarhasta hän alkoi vihata minua. Hänen salaisuutensa tiesin myös, Chakan ja Umhlanganan olimme yhdessä surmanneet, ja minä olin pelastanut Pandan, kun hän aikoi murhata tämänkin, niin että hän vihasi minua kaiken tuonkin takia, kuten pikkusielut usein vihaavat niitä, jotka ovat auttaneet heitä eteenpäin. Hän ei tahtonut kuitenkaan vahingoittaa minua, sillä ääneni kaikui yli koko maan, ja kansa kuunteli kun minä puhuin. Hän alkoi etsiä jotakin tekosyytä päästäkseen minusta hetkeksi eroon, kunnes hän olisi tullut kyllin mahtavaksi tohtiakseen surmata minut.
"Mopo", sanoi hän minulle eräänä päivänä istuessani hänen edessään neuvonantajiensa ja sotapäälliköiden joukossa, "muistatko suuren elefantin viimeiset sanat?" Hän tarkoitti Chaka-veljeään, vaikka ei maininnut nimeä, sillä Chakaa pidettiin nyt maassa pyhänä,hlonipa— kuten kaikkia kuolleita kuninkaita — jonka nimen mainitseminen oli lainrikkomus.
"Muistan, oi kuningas", vastasin minä. "Kerrassaan omituiset sanat, sillä nehän sisälsivät merkillisen ennustuksen. Kuningasten valtaistuin ei ole kauan sinun ja sinun huoneesi hallussa; valkoiset miehet riistävät kuninkuutesi ja jakavat maasi. Niinhän zulujen leijona ennusti kuollessaan; mitä hyödyttää puhua siitä? Olen kuullut hänen ennustavan kerran ennenkin, ja hänen sanansa toteutuivat. Olkoon tuo ennustus kuin tyhjä muna, jota ei milloinkaan haudota, älköönkä sen emo milloinkaan sinun katollesi pesikö, oi kuningas."
Dingaan vapisi pelosta, sillä Chakan sanat vaivasivat häntä yötäpäivää; sitten hän julmistui ja ärjäisi huultaan puraisten:
"Sinä hullu! Etkö sinä voi kuulla korpin koikkuvan jonkun majan katolla voimatta olla menemättä sanomaan sisällä olijoille, että se odottaa saavansa nokkia silmät heidän päästään? Sellaisten pahan ilman lintujen voi käydä hyvin huonosti, Mopo!" Hän katsahti minuun uhkaavasti ja jatkoi: "En tarkoittanut noita kuoleman hämärtämistä aivoista sattumalta lähteneitä sanoja, vaan niitä, jotka lausuttiin eräästä Bulalio-nimisestä päälliköstä, joka hallitsee kirveskansan heimoa kaukana pohjoisessa Kummitusvuoren varjossa. Kuulin sanat varmasti kaisla-aitauksen varjossa istuessani, ennenkuin ehdin veljeni apuun tuota Masiloa vastaan, jonka keihäs iski kuninkaan kuoliaaksi."
"Nekin sanat muistan, oi kuningas", sanoin minä. "Tahtooko kuningas, että soturit lähetetään kurittamaan tuota niskuria? Viimeisellä hetkellään antoi eräs, joka on kuollut, sellaisen käskyn."
"Ei, Mopo, sitä en tahdo. Kun ei ollut armeijaa lähettää tuhoamaan halakazit ja noutamaan erästä, jota ikävöin silmäini iloksi, ei varmasti löydy nytkään sotureita, jotka tarvitaan tuon Tappajan ja hänen heimonsa tuhoamiseen. Tämä Bulalio ei ole sitäpaitsi loukannut minua, vaan erästä elefanttia, jonka toitotukset ovat vaienneet. Nyt tahdon, että sinä, Mopo-palvelijani, menet vain muutamien sotureiden kanssa ystävällisesti tuon Bulalion luo ja sanot hänelle: 'Elefantti, jonka askeleet vapisuttavat nyt maata, on suurempi kuin se, joka on vaipunut unen helmoihin, ja hänen korvansa ovat kuulleet, ettet sinä, kirveskansan päällikkö, maksa mitään veroa. Olet myös sanonut, ettet välitä rahtuakaan hänestä, jonka varjo pimittää maan, erään Mopon tähden. Eräs Mopo on nyt saapunut luoksesi, Tappaja, kuulemaan, onko puheessa perää, sillä jos niin on laita, saat pian tuntea, kuinka musertavan raskas Umgugundhlovussa toitottavan elefantin jalka on. Ajattele ja punnitse tarkoin sanasi, ennenkuin vastaat, Tappaja!'"
Kuulin kuninkaan käskyn, joka ei antanut minulle paljonkaan miettimisen aihetta, sillä tiesinhän aivan hyvin hänen tahtovan vain päästä minusta joksikin ajaksi saadakseen punoa rauhassa juonia minun kukistamiseksi eikä oikeastaan välittävän vähääkään tuosta kaukana asuvasta mitättömästä päälliköstä, joka oli tohtinut uhmata Chakaa. Halusin kuitenkin mennä, sillä minussa oli herännyt kiihkeä toivo saada nähdä tuo Bulalio, joka oli sanonut kostavansa jonkun Mopon kuoleman ja jonka urotyöt olivat sellaisia, joita Umslopogaaskin olisi tehnyt, jos olisi saanut elää. Sentähden vastasin:
"Kuulin käskysi, oi kuningas. Käskysi täytetään, vaikka lähetätpä suuren miehen pienelle asialle, oi kuningas."
"Ei suinkaan, Mopo", vastasi Dingaan. "Tunnen sisimmässäni, että tuosta kukonpojasta paisuu vielä peloittavan suuri kukko, ellei hänen helttaansa typistetä aikanaan, ja sinä, Mopo, osaat kyllä helttoja leikellä, suurempiakin."
"Kuulin käskysi, oi kuningas", vastasin toistamiseen.
Valikoituani mukaani kymmenen luotettavaa miestä minä, Mopo, lähdin sitten seuraavana aamuna taivaltamaan Kummitusvuorta kohti muistellen kulkiessani matkaa, jonka olin tehnyt kauan sitten tuota samaa tietä pitkin. Silloin kävelivät vaimoni Macropha, Nada-tyttäreni ja Umslopogaas Chakan poika, jota luultiin minun pojakseni, vierelläni. Nyt he olivat jo kaikki kuolleet, kuten luulin, ja minä taivalsin tietä yksinäni — kuollakseni pian minäkin. Siihen aikaan eivät ihmiset eläneet kauan, mutta mitäpä siitä. Olinhan kostanut Chakalle ja tyydyttänyt sydämeni.
Vihdoin saavuimme eräänä iltana tuohon yksinäiseen seutuun, johon olimme kerran yöpyneet tuona murheen iltana, jolloin Umslopogaas joutui naarasleijonan saaliiksi; kävin katsomassa luolaakin, josta hän oli penikat löytänyt, ja loin silmäyksen ylhäällä iäisesti istuvan kivivelhottaren kammottaviin kasvoihin. Olin niin murheissani, etten voinut nukkuakaan, vaan istuin koko yön valveilla katsellen kirkkaassa kuutamossa tuon kivikuvan jylhiä piirteitä ja polvien tasalle ulottuvaa synkkää metsää ihmetellen itsekseni, mahtoiko tuo metsä kätkeä Umslopogaasin ruhjotut luut.
Matkan varrella oli minulle kerrottu monta tarinaa tuosta Kummitusvuoresta, jonka rinteillä kaikki sanoivat aaveiden mellastavan sutten haahmossa, ja olivatpa toiset kuulleet siellä olevan ihmistenkin kaltaisia aaveita,esemkofuja— kuolleita, jotka oli noituuden avulla palautettu elämään jälleen. Nämä esemkofut olivat kielettömiä, sillä muuten ne olisivat huutaneet julki kaikille kuolevaisille kuoleman hirveät salaisuudet, minkätähden ne saattoivat vain itkeä ja valittaa pienten lasten lailla. Metsien hiljaisten puiden pimennoissa kuuli öisin varmasti niiden valittavan vaikerruksen: "Ai — ah! Ai — — ah!"
Sinä naurat, isäni, mutta minä en nauranut muistellessani kaikkia noita tarinoita; jos ihmisellä on kerran kuolematon henki, niin mihin tuo henki joutuu ruumiin kuoltua? Jonnekinhan sen täytyy mennä, ja olisiko niin kummallista, että se palaa katsomaan synnyinseutujaan? Noilla asioilla en ole kuitenkaan milloinkaan päätäni vaivannut, vaikka olenkin lääkäri ja tiedän yhtä ja toista aaveväestä,amatongosta. Totta puhuen minä olen nähnyt niin monta hengenlähtöä ja ollut niin monessa avullisenakin, etteivät kuolleet ole enää kyenneet herättämään minussa sen suurempaa mielenkiintoa; sittenpähän saan nähdä kaikki, kun itse astun heidän joukkoonsa.
Istuin ja katselin vuorta ja sen rinteillä kasvavaa metsää, ja yht'äkkiä kuulin kaukaa jotakin heikkoa ääntä, joka kuulosti tulevan aivan tuon metsän sydämestä. Ääni oli ensin heikko kuin kaukaa kuuluva lapsen itku, mutta paisui paisumistaan minun voimatta kuitenkaan sanoa, mitä se oli; nyt se läheni, ja samassa asia selvenikin — jotakin riistaa ajavien villipetojen ulvontaahan se oli.
Kaiku kiiriskeli rinteeltä toiselle ja sydämeni löi haljetakseen. Tuo hiljaisessa yössä kirmaava lauma ei voinut olla pieni, nyt se oli jo kunnaan toisella puolella, ja rähinä yltyi niin, että seuralaisenikin havahtuivat unestaan ja katsahtivat ympärilleen.
Samassa ilmestyi näkyviin muhkea koodoo-härkä, joka pysähtyi hetkeksi kunnaan laelle näkyen selvästi taivasta vasten ja kadoten sitten varjoon alempana. Kaikesta päättäen riensi eläin meitä kohti, ja hetkisen kuluttua me näimmekin sen laukkaavan eteenpäin pitkin hypyin. Tämän näimme myös — kunnaan laelle ilmestyi lukematon joukko harmaita ja laihoja olentoja, jotka syöksyivät eteenpäin nopeasti kuin hornan henget, kadoten varjoon, ilmestyen jälleen kuutamoon ja kadoten taas laakson pimentoon, ja lauman jäljessä juoksi kaksi toisenlaista olentoa — kaksi ihmistä.
Härkä riensi ohitsemme tuskin puolen keihäänheiton päästä, ja sen jäljessä syöksyi suunnaton lauma suuria susia, joiden kidasta tuo hirveä ulvonta kaikui. Mutta ketä olivat nuo molemmat rotevan ja jäntevän näköiset ihmismäiset olennot, jotka metsästivät sutten keralla? He juoksivat nopeasti ja äänettömästi suden hampaat otsalla hohtaen, ja suden talja hartioilla häilyen. Toisella oli kirves kädessään — terä välkkyi kuutamossa — ja toisella raskas nuija. En ole milloinkaan nähnyt kenenkään juoksevan niin nopeasti. Katso, he riensivät rinnettä alas meitä kohti, sudet jäivät jälkeen paitsi neljää; kuulimme jalkojen töminän: he tulivat, syöksyivät ohi ja häipyivät näkyvistämme lauma jäljessään. Ulvonta heikkeni metsästyksen edetessä ja häipyi viimein kuulumattomiin; ympärillämme vallitsi jälleen tyynen yön syvä rauha.
"No toverit", sanoin minä kumppaneilleni, "mikä oli tämä näky?"
Joku vastasi: "Olemme nähneet tuon vanhan velhottaren helmassa oljentelevat aaveet sekä Susi-veikot, nuo noidat — kummitusten kuninkaat!"
Valvoimme koko yön, mutta emme nähneet enää vilahdukseltakaan noita susia tahi niiden keralla olleita miehiä. Aamun sarastaessa lähetin sanan Bulaliolle, kirveskansan päällikölle, että hänen luoksensa oli tulossa kuningas Dingaanin sanansaattaja, joka halusi rauhallisesti keskustella hänen kanssaan hänen majassaan. Sanoin sananviejälle, ettei hän saanut ilmoittaa nimeäni, vaan oli hänen mainittava minua vain nimellä "Dingaanin suu." Sitten lähdin miehineni liikkeelle, sillä matkaa oli vielä pitkälti, ja lähetti oli saanut käskyn heti palata minua kohtaamaan saadakseni tietää, mitä Tappaja, tapparan haltija, oli sanonut.
Taivalsimme auringon laskuun saakka seuraten jokea, joka virtasi Kummitusvuoren juurella. Ketään emme tavanneet, mutta kerran yhdytimme erään raunioiksi sortuneen kylän, jossa oli runsaasti ruhjotuita ihmisluita, ruostuneita keihäitä, ja mustan ja valkean kirjavien häränvuotakilpien jätteitä. Tarkastelin niitä ja päättelin väreistä, että ne olivat kuuluneet sotureille, jotka Chaka oli vuosia sitten lähettänyt Umslopogaasia etsimään, mutta jotka eivät olleet milloinkaan palanneet.
"Kylläpä kävi huonosti noiden Elefantti-vainajan sotureiden", sanoin minä, "sillä luulenpa varmasti näiden kilpien olevan heidän ja heidän silmäinsä katselleen maailmaa noiden pääkallojen tyhjistä silmäkuopista."
"Nämä ovat heidän kilpiään ja nuo varmasti heidän pääkallojaan", virkkoi joku. "Mopo Makedaman poika, tämä ei ole ihmiskätten työtä. Ihmiset eivät ruhjo vihollistensa luita niin kuin nämä on ruhjottu. Wow! ei ihmiset, vaan sudet! Ja viime yönä näimme sutten metsästävän, eivätkä ne metsästäneet yksin, Mopo! Wow! Tämä maa on aaveiden temmellyspaikka!"
Jatkoimme vaieten matkaamme, ja tuon vuoren huipulla istuvan kivivelhottaren kasvot tuijottivat meihin koko ajan. Vihdoin saavuimme aukealle tasangolle ja näimme joen toisella puolella kirveskansan kylän erään kunnaan laella. Kylä oli suuri ja hyvin rakennettu, ja tasangolla käyskentelevän karjan määrää en voinut lukeakaan. Menimme joen poikki kahlaamon kohdalta, ja sitten odotimme, kunnes näimme lähettämäni miehen kiiruhtavan meitä kohti. Hän tervehti, ja minä tiedustelin kuulumisia.
"Tämän tiedän kertoa, oi Mopo", vastasi mies: "Olen nähnyt hänet, jonka nimi on Bulalio — hän on iso mies, pitkä ja jäntevä; kasvot ovat tuimat ja hänellä on aina peloittavan suuri tappara kädessään — samanlainen kuin sillä, jonka näimme viime yönä. Kun minut vietiin hänen eteensä, tervehdin minä häntä ja sanoin sanat, jotka minulle sanelit. Hän kuunteli ja purskahti sitten nauruun sanoen: 'Vie hänelle, joka lähetti sinut, terveiseni, että 'ingaanin suu' on tervetullut ja saa esittää turvallisesti Dingaanin asian. Mieluummin kuitenkin näkisin, että tulija olisi Dingaanin pää eikä vain suu, sillä silloinpa puuttuisi Itkuntekijäkin keskusteluun — erään Mopon tähden, jonka hänen veljensä Chaka murhasi. Itkuntekijällä voisi olla jotain sanomista Dingaanillekin! Mutta suu ei ole pää, niin että tulkoon suu rauhassa.'"
Hätkähdin kuullessani, että Mopon nimi oli jälleen ollut Bulalion huulilla. Oliko ketään toista, joka olisi rakastanut Mopoa noin hellästi, paitsi erästä, joka oli kuollut kauan sitten? Ehkä Bulalio puhui jostakin toisesta Moposta, sillä minä en ollut ainoa sen niminen — suuressa surujuhlassaan oli Chaka todellakin murhannut erään samannimisen päällikön syystä — kuten hän sanoi — ettei maassa tarvittu kahta Mopoa, vaikka tuo toinen Mopo itki vielä norosenaan, kun toisten silmät olivat jo kuivuneet. Miehilleni sanoin vain, että onpa tuolla Bulaliolla sisua, ja niin me sitten astuimme kylän portille. Siellä ei ollut ketään meitä vastaanottamassa, ja sisäpuolella olevat majatkin näyttivät autioilta, mutta etempää karja-aitauksesta, joka oli kylän keskellä, nousi tomua ja kuului melua, kuin siellä olisi ollut miesjoukko sotaan lähdössä. Muutamat mieheni pelästyivät luullen joutuneensa johonkin ansaan ja tahtoivat kääntyä takaisin, mutta sitten he vasta säikähtyivät, kun tullessamme karja-aitauksen portille näimme viisisataa miestä aseissa komppania komppanian vieressä, joita kaksi rotevaa miestä komensi rivien edessä häärien ja komentosanoja huudellen.
Mutta minä huusin: "Ei, ei! Älkää paetko! Rohkea esiintyminen lannistaa vihollisia. Ja jos tuo Bulalio olisi tahtonut surmata meidät, ei hänen olisi tarvinnut kutsua koolle noin suurta joukkoa. Hän on ylpeä ja tahtoo näyttää mahtiaan tietämättä, että kuninkaalla, jota me palvelemme, on komppania hänen jokaista soturiaan kohti. Astukaamme vain rohkeasti esiin!"
Jatkoimme siis matkaamme aitauksen toisessa päässä seisovaa joukkoa kohti. Meidät huomattiin samassa, ja nuo sotureitaan harjoittavat miehet tulivat meitä vastaan toistensa jäljessä kulkien. Etumaisella oli tappara olkapäällään ja toinen heilutti suurta nuijaa. Katselin tapparan kantajaa, ja, isäni, ilo kouristi sydäntäni, sillä minä tunsin hänet, vaikka siitä oli kulunut vuosia, kun hänet viimeksi näin.
Umslopogaashan se oli — kasvattini Umslopogaas eikä kukaan muu! — hän oli nyt mies parhaassa iässään, mies, jonka kaltaista ei ollut toista koko Zulu-maassa. Hän oli roteva ja tuiman näköinen, hieman hoikka varreltaan, mutta hartiat olivat leveät ja rinta muhkean kaareva. Kädet olivat pitkät ja kohtalaisen paksut, mutta nahkaa pingoittavat lihakset olivat kuin köydensolmuja; jalat olivat myös pitkät ja hyvin paksut pohkeiden kohdalta. Katse oli kuin kotkan, nenä hiukan kyömy, ja päätään hän piti hieman eteenpäin kurkotettuna kuten mies, joka aina vaanii jotakin kätkeytynyttä vihollista. Hän näytti kävelevän verraten hitaasti, mutta läheni kuitenkin yllättävän nopeasti, askel oli merkillisen liukuva muistuttaen sutta tahi leijonaa, ja Itkuntekijän sarvivartta pitelevät sormet liikkuivat koko ajan. Hänen seuralaisensa oli häntä puolta päätä lyhyempi, roteva mies hänkin, mutta varreltaan tukevampi kuin Umslopogaas. Silmät olivat pienet ja vilkuilivat taukoamatta kuin pienet tähdet, ja kasvojen ilme oli sangen hurja, etenkin kun hän irvisti tämäntästä, niin että valkoiset hampaat loistivat.
Nähdessäni Umslopogaasin olin suuressa ilossani rientää syleilemään häntä, mutta minä hillitsin mieleni, sillä hetki oli sopimaton, ja estääkseni häntä tuntemasta minua vetäisin vaippani liepeen kasvoilleni. Samassa hän seisoi edessäni tarkastellen minua terävällä katseellaan, ja minä astuin tervehtimään häntä.
"Terve sinulle, Dingaanin suu!" lausui hän kaikuvalla äänellä. "Pienipä olet niin suuren päällikön suuksi."
"Suurenkin kuninkaan ruumiissa on suu niitä pienempiä osia, oi päällikkö Bulalio, kirveskansan hallitsija, Kummitusvuoren sutten kuningas, jota muinoin sanottiin Umslopogaasiksi, Makedaman pojan Mopon pojaksi."
Kuullessaan sanat Umslopogaas hätkähti kuin yön ääniä pelkäävä lapsonen ja tuijotti minuun silmiään räpäyttämättä.
"Tiedät paljon asioita", sanoi hän.
"Kuninkaan korvat ovat pitkät, vaikka suu onkin pieni, oi päällikköBulalio", vastasin minä.
"Mistä tiedät oloni Kummitusvuoren sutten luona, oi suu?" kysyi hän.
"Kuninkaan silmät näkevät kauas, oi päällikkö Bulalio. Viime yönä ne näkivät erään metsästyksen, joka oli sekä peloittava että kaunis. Suuri koodoo-härkä tuli juosten henkensä edestä jäljessään lukematon joukko ulvovia susia sekä kaksi aivan teidän näköistä miestä, joilla oli sudentaljat yllään."
Umslopogaas kohotti tapparaansa aivan kuin hän olisi aikonut murskata pääni, mutta antoi sitten aseensa vaipua, Susi-Galazin tuijottaessa meihin suurin silmin.
"Mistä tiedät, että nimeni oli kerran Umslopogaas, minkä itse olen jo melkein unhottanut? Puhu, oi Suu, tahi tapan sinut!"
"Tee niinkuin tahdot, Umslopogaas", vastasin minä, "mutta tiedä myös, että kun aivot ovat mäsänä, on suukin mykkä. Aivojen tuhoaminen on tietojen hävittämistä."
"Vastaa!" sanoi hän.
"En. En ole siihen velvollinen. Elämäkertasi tiedän ja sillä hyvä. Nyt asiaani."
"Minulle ei röyhkeillä omalla alueellani", ärjäisi Umslopogaas hampaitaan kiristellen; "sano joutuin asiasi, Suu pahainen!"
"Tämä on asiani, piskuinen päällikkö: Suuren Elefantin vielä eläessä sinä lähetit hänelle terveisiä erään Masilon mukana — terveisiä, joiden kaltaisia hänen korvansa eivät olleet milloinkaan kuulleet, ja jotka olisivat koituneet kuolemaksesi, sinä kopeuden pöyhistämä hullu, ellei kuolema olisi samassa korjannut suurta Elefanttia. Nyt tahtoo Dingaan-kuningas, jota minä palvelen ja jonka varjo nyt pimittää maan, puhua sinulle minun kauttani. Hän tahtoo tietää, onko totta, ettet tunnusta hänen ylivaltaansa etkä aio luovuttaa hänelle sotureita, tyttöjä ja karjaa veronmaksuksi ja auttaa häntä sodankäynnissä? Vastaa, päällikkö — vastaa lyhyesti ja kohdalleen!"
Umslopogaas aivan läähätti raivosta ja sormeili kiukkuisesti kirvesvartta. "Kiitä onneasi, oi Suu", kirahti hän vihdoin, "että lupasin olla koskematta sinuun, sillä muutenpa et olisi päässyt täältä — sinun olisi käynyt kuten kauan sitten muutamien sotureiden, jotka tulivat etsimään erästä Umslopogaasia. Vastaan sinulle lyhyesti ja kohdalleen. Katso noita keihäitä — ne ovat vain neljäsosa joukkojeni koko lukumäärästä — siinä vastaukseni. Näetkö tuota vuorta, tuota sutten ja aaveiden tyyssijaa — sitä ei kukaan tunne eikä sinne pääse kukaan muu kuin minä ja eräs toinen — siinä vastaukseni. Keihäät ja vuori yhtyvät — keihäät ja sutten iskuhampaat panevat vuoren elämään. Hakekoon Dingaan veronsa sieltä! Olen puhunut!"
Nauroin ivallisesti koetellakseni vielä enemmän Umslopogaasin, kasvattini, kärsivällisyyttä.
"Sinä hullu!" sanoin minä; "poika, jolla on apinan aivot. Dingaan, jota palvelen, voi lähettää sata jokaista keihästäsi kohti; vuoresi tallataan maan tasalle, ja sutesi ja aaveesi — Dingaanin suulla minä sylkäisen niitä päin silmiä!" Ja minä sylkäisin maahan.
Umslopogaas aivan vavahteli raivosta, niin että tapparakin tärisi. "Hoi, Susi-Galazi!" ärjäisi hän takanaan seisovalle miehelle, "tapammeko tuon ja hänen seuralaisensakin?"
"Ei", vastasi Galazi irvistäen, "lupasit heille rauhan. Palatkoot he kuningas-koiransa luo, niin että hän lähettää sitten nukkensa susiemme kanssa tappelemaan. Sitäpä kelpaakin katsella!"
"Mene, oi Suu", sanoi Umslopogaas, "häviä väleen, ettei sinulle mitään onnettomuutta tapahtuisi! Porttieni ulkopuolella löydät syötävää, millä voit nälkäsi tyydyttää. Syö ensin ja lähde sitten nopeasti kotiasi kohti, sillä jos teidät tavataan huomenna keskipäivän hetkellä keihäänheiton päässä kylästäni, niin sinä ja seuralaisesi saatte jäädä siihen iäksi, oi Dingaan-kuninkaan suu!"
Liikahdin ikäänkuin olisin aikonut lähteä, mutta käännyin äkkiä takaisin ja sanoin:
"Suurelle Elefantti-vainajalle lähettämissäsi terveisissä puhuit eräästä miehestä — mikä hänen nimensä nyt olikaan — niin, eräästä Moposta?"
Umslopogaas hätkähti kuin keihäänpiston saanut ja tuijotti minuun.
"Moposta! Mitä sinä Moposta tiedät, oi Suu, jonka silmät ovat peitetyt?Mopohan on kuollut — olen hänen poikansa!"
"Vai sillä tavalla!" sanoin minä. "Niin, Mopo on kuollut — suuri Elefantti-vainaja tappoi erään Mopon. Miten on ymmärrettävissä, että sinä, Bulalio, olet hänen poikansa?"
"Hän on kuollut", toisti Umslopogaas, "hän ja hänen koko huoneensa! Sentähden vihasin suurta Elefanttia ja sentähden vihaan Dingaania, hänen veljeään, ja käyköön minun yhtä onnettomasti kuin Mopon, ennenkuin luovutan hänelle härkääkään veronmaksuksi."
Olin tähän saakka muuttanut ääntäni, mutta nyt lausuin tavallisella äänelläni:
"Ohoh! Nuo sanat tulivatkin suoraan sydämestäsi, nuori mies, ja nytpä olenkin saanut selville, missä paha piilee. Tuon kuolleen Mopo-koiran takia sinä siis uhmaat kuningasta?"
Umslopogaas kuuli äänen ja hänen vihansa muuttui peloksi ja hämmästykseksi. Hän katsoi minuun tutkivasti, mutta ei virkkanut mitään.
"Onko sinulla tässä joku maja lähellä, oi päällikkö Bulalio, sinä Dingaanin vihollinen, jossa minä, kuninkaan Suu, voin puhella kanssasi hetkisen kahdenkesken oppiakseni vastauksesi sana sanalta, niin että voin toimittaa sen perille alkuperäisessä muodossaan. Älä pelkää, Tappaja, olla kanssani kahdenkesken tyhjässä majassa! Olen vanha ja aseeton, ja sinulla on kädessäsi ase, jota pelkään", ja minä viittasin tapparaan.
"Seuraa minua, oi Suu, ja jää sinä, Galazi, näiden miesten luo", vastasi Umslopogaas lähtien kulkemaan edellä.
Pian tulimme suurelle majalle. Hän viittasi oviaukkoon, ja minä ryömin sisään hänen seuratessa jäljessäni. Sisällä oli hämärää, sillä aurinko alkoi jo laskea, joten minä odotin, kunnes silmämme tottuivat. Sitten minä heitin äkkiä vaipan kasvoiltani ja katsoin Umslopogaasia silmiin.
"Katso minuun nyt, oi päällikkö Bulalio, jota kerran sanottiin Umslopogaasiksi — katso minuun ja sano, kuka olen?" Hän katsoi ja hänen suunsa aukeni hämmästyksestä.
"Olet isäni Mopo vanhoilla päivillään — Mopo, joka on kuollut, tahi sitten Mopon henki", vastasi hän matalalla äänellä.
"Olen isäsi Mopo, Umslopogaas", lausuin minä. "Viipyi kauan, ennenkuin tunsit minut, vaikka minä tunsin sinut heti."
Umslopogaas hellitti Itkuntekijän, ja heittäytyi syliini purskahtaen itkuun. Minäkin itkin.
"Oi isäni!" nyyhkytti hän. "Luulin sinun kuolleen toisten mukana, ja nyt olet palannut luokseni, ja minä kun aioin hulluudessani kohottaa tapparani sinua vastaan. Onpa hyvä, että olen saanut elää — elää nähdäkseni vielä kerran kasvosi, joita en luullut enää milloinkaan näkeväni. Ne ovat suuresti muuttuneet — ikä ja murheetko ovat niihin leimansa painaneet?"
"Niin, Umslopogaas-lapseni. Minäkin luulin sinun kuolleen. Luulin tuon leijonan tappaneen sinut, vaikka totta puhuen minusta tuntui sangen kummalliselta, että joku toinen kuin sinä, Umslopogaas, olisi kyennyt suorittamaan urotyöt, joita Bulalion, kirveskansan päällikön, kerrottiin tehneen — uhmata Chakaakin päin silmiä. Mutta sinä et ole kuollut, enkä minäkään — Chakan surmaama Mopo oli eräs toinen samanniminen; minä tapoin Chakan eikä päinvastoin!"
"Entä missä on Nada-sisareni? Oi, sano joutuin!" kyseli Umslopogaas kiihkeästi.
"Äitisi Macropha ja Nada-sisaresi ovat kuolleet, Umslopogaas.Swazi-maassa asuvat halakazit ovat tappaneet heidät."
"Olen kuullut tuosta heimosta", sanoi hän, "ja niin on Galazikin. Hän on vannonut heille kostoa — he tappoivat hänen isänsä, ja samoin vannon nyt minäkin heille kostoa, koska he ovat surmanneet äitini ja sisareni. Oi Nada-sisareni, oi Nada-sisareni!" ja tuo suuri mies peitti kasvonsa käsillään ja huojutti ruumistaan lohduttomassa surussaan.
Ajattelin jo ilmaista Umslopogaasille totuuden ja kertoa hänelle, ettei Nada ollut hänen sisarensa eikä hän minun poikani, vaan Chakan, jonka olin surmannut. En sanonut kuitenkaan mitään, vaikka nyt soisin, että olisin sen tehnyt. Huomasin nimittäin, kuinka ylpeä ja kunnianhimoinen Umslopogaas oli. Jos hän olisi saanut tietää, että Zulumaan valtaistuin oli oikeastaan hänen, ei mikään olisi voinut häntä hillitä nousemasta ennen pitkää ilmikapinaan Dingaan-kuningasta vastaan, mihin yritykseen ei aika ollut mielestäni vielä sovelias. Olisinpa totisesti tiennyt vuotta ennen Umslopogaasin olevan vielä elossa, niin hän olisi tänään istunut istuimella, jolla Dingaan nyt istui, mutta minä en tiennyt, ja tilaisuus oli toistaiseksi mennyt. Dingaan oli nyt kuningas kokoamaan monta rykmenttiä, sillä minä olin vastustanut kaikkia sotia, kuten silloinkin, kun oli puhe sotaretkestä swazeja vastaan. Tilaisuus oli mennyt ohi, mutta saattoi jälleen ilmestyä, ja siihen saakka minun täytyi vaieta. Arvelin olevan parasta saada Umslopogaas ensin liittymään Dingaaniin, niin että hän saavuttaisi kaikkialla maassa suuren ja pysyväisen maineen mahtavana päällikkönä ja soturien ensimmäisenä. Sitten huolehtisin, että hän ylenisi neuvonantajaksi ja vihdoin sotavoimien päälliköksi, sillä sotavoimien päällikkö on jo puoleksi kuningas.
En siis virkkanut asiasta mitään, vaan päivänkoittoon saakka me istuimme ja puhelimme kertoen toisillemme kaikki, mitä oli tapahtunut senjälkeen kuin leijona ryösti hänet minulta. Minä kerroin miten kaikki vaimoni ja lapseni oli murhattu, miten minua oli kidutettu, ja näytin hänelle kuihtuneen käteni. Baleka-sisareni ja koko langenien heimon kuolemasta kerroin myös ja miten olin kostanut Chakalle kaikki kärsimäni vääryydet ja nostanut Dingaanin valtaistuimelle, ollen nyt itse valtakunnan ensimmäinen mies kuninkaan jälkeen, vaikka kuningas pelkäsi minua suuresti. Mutta sitä minä en kertonut, että Baleka-sisareni oli hänen oma äitinsä.
Lopetettuani tarinani kertoi Umslopogaas omansa! kuinka Galazi oli hänet pelastanut leijonan hampaista, ja miten hänestä tuli toinen Susi-veikko; ottelusta, jossa hän voitti Jikizan poikineen päästen siten kirveskansan päälliköksi ja ottaen Zinitan vaimokseen sekä kuinka hänestä oli sitten tullut mahtava mies.
Kysyin häneltä, mistä johtui, että hän vieläkin metsästeli sutten keralla, kuten hän oli tehnyt viime yönäkin? Hän vastasi, että nyt kun hän oli mahtava mies eikä hänellä ollut enää mitään voitettavaa, kyllästyi hän välistä kaikkeen, jolloin hänen täytyi päästä hiukan jaloittelemaan Galazin ja sutten keralla, sillä se ainoastaan soi hänelle viihtymystä ja lievitti jäytävää kaipausta.
Sanoin saattavani hänet paremman otuksen jäljille ennenpitkää ja kysyin sitten, rakastiko hän Zinita-vaimoaan. Umslopogaas vastasi, että hän rakastaisi Zinitaa paljon enemmän, jos tämä rakastaisi häntä hiukan vähemmän, sillä Zinita oli mustasukkainen ja äkkipikainen saattaen hänelle paljon harmia. Nukuttuamme hiukan hän vei minut ulos, ja minua ja miehiäni kestittiin nyt mitä parhaiten, ja minä puhuttelin Zinitaa ja Susi-Galazia. Siitä miehestä minä pidin aivan ensi silmäyksellä. Sellainen toveri oli hyvä olemassa vierellä taistelun riehunnassa, mutta Zinitaa kohtaan tunsin suurta vastenmielisyyttä. Hän oli kyllä kaunis ja soreavartaloinen, mutta mustien silmien katse oli äkäinen ja pistävä eikä jättänyt hetkeksikään kasvattipoikaani rauhaan; hän, joka ei pelännyt mitään auringon alla, näytti pelkäävän Zinitaa. Eikä Zinitakaan pitänyt minusta; nähdessään miten Umsiopogaas koetti kaikin tavoin olla mielikseni, hän tuli heti mustasukkaiseksi — Galazi oli jo tottunut siihen — ja halusi päästä minusta mahdollisimman pian.
En pitänyt hänestä ja sydämessäni aavistin, että hän saisi vielä paljon pahaa aikaan, mikä pelkoni toteutuikin täydellisesti.
Aamulla vein Umslopogaasin syrjään ja sanoin: "Poikani, eilen kun pidit minua vain Dingaanin suuna, sinä annoit minulle erinäisiä terveisiä Dingaan-kuninkaalle vietäviksi — terveisiä, jotka olisivat varmasti tuottaneet kuoleman sekä sinulle että kansallesi, jos ne olisivat saapuneet kuninkaan korviin. Aavikon yksinäinen puu on mielestään hyvinkin suuri, Umslopogaas, ja luulee, ettei sen luomalla varjolla ole vertaistakaan. Mutta on toisia suurempiakin puita. Sinä esimerkiksi olet tuollainen yksinäinen puu, mutta palvelemani puun latvaoksatkin ovat paksummat kuin sinun runkosi, ja sen varjossa majailee paljon puunhakkaajia, jotka lähetetään typistämään toisia liian korkeiksi pyrkiviä puita. Et voi mitellä voimiasi Dingaanin kanssa, vaikka täällä kaukaisessa maassa yksinäsi asuessasi olet omasta ja ympäristösi mielestä hyvinkin suuri ja mahtava mies. Paina sitäpaitsi mieleesi tämä, Umslopogaas: Dingaan vihaa sinua jo noiden terveisien takia, jotka lähetit tuon Masilo-houkkion mukana suurelle Elefantille, ja aikoo tuhota sinut. Minut hän lähetti tälle matkalle vain päästäkseen minusta joksikin ajaksi, ja on oikeastaan aivan samantekevää, minkä vastauksen vien hänelle — päivä, jonka iltana näet hänen soturiensa parveilevan porttiesi edustalla, valkenee varmasti."
"Mitäpä tämä asia sitten puhumalla paranee?" kysyi Umslopogaas. "Mikä on kerran tullakseen, se tulee. Odotan täällä Dingaaninimpiäja taistelen kunnes kuolen."
"Ei niin, poikani Umslopogaas, ei niin; mies kuolee muutenkin kuin vain keihäällä pistäen, ja mutkalle painuneen sauvan voi vielä höyryssä oikaista. Toivoisin Dingaanin vihan sinua kohtaan muuttuvan rakkaudeksi ja sinun vaurastuvan hänen varjossaan — saavuttavan mainetta ja valtaa. Kuule! Dingaan ei ole Chakan veroinen, vaikka kyllä yhtä julma kuin Chaka. Dingaan on houkka, ja voi aivan hyvin sattua, että joku hänen varjossaan ylennyt mies lopulta pimittää hänet varjollaan. Voisin tehdä sen milloin hyvänsä — niin, juuri minä, mutta olen jo liian vanha ja murheiden murjoma halutakseni hallita. Mutta sinä olet nuori, Umslopogaas, ja maassa ei ole toista sinun laistasi. On toisiakin tärkeämpiä syitä, joista en voi vielä puhua, mutta jotka antavat sinulle aina vain uusia voimia."
Umslopogaas katsahti minuun tutkivasti, sillä silloin hän oli kunnianhimoinen ja tahtoi olla aina ensimmäinen. Ja saattoiko olla toisin, kun hänen suonissaan virtasi Chakan veri?
"Mikä on suunnitelmasi, isäni", kysyi hän. "Kuinka olet ajatellut saada kaiken tuon suoritetuksi?"
"Keinot ovat monenlaiset, Umslopogaas. Swazi-maassa asuvan halakazi-heimon luona elelee eräs Liljankukka-niminen tyttö, joka on kuulemma vallan verrattoman kaunis ja jota Dingaan himoitsee palavasti vaimokseen. Vähän aikaa sitten Dingaan lähetti lähetystön halakazien päällikön luo pyytämään tyttöä vaimoksi kuninkaalle, mutta halakazien päällikkö vastasi sangen loukkaavasti, ettei maailman kaunotarta anneta kellekään zulu-koiralle. Dingaan julmistui ja olisi lähettänyt armeijan hävittämään koko halakazien heimon, mutta minä iskin vastaan sanoen, ettei nyt ollut sovelias aika sotia käydä; sentähden Dingaan vihaa minua; hän on vannonut poimivansa tuon swazi-liljan. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan, Umslopogaas?"
"Jotakuinkin. Mutta voithan puhua peittelemättä."
"Wow! Umslopogaas. Tässä maassa ovat puolet sanat kokonaisia paremmat. Kuule siis! Näin olen asian tuuminut: sinä karkaat halakazien heimon kimppuun ja tuhoat sen ja tuot tytön Dingaanille sovinnon ja ystävyyden merkiksi."
"Jotensakin hyvä suunnitelma. Tytön koetan saada, mutta en välitä, vaikka en onnistuisikaan; saammehan ainakin tapella ja jakaa saalista taistelun jälkeen."
"Voita ensin ja huolehdi sitten saaliista, Umslopogaas."
Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten: "Salli minun käskeä Galazi tänne.Hän on luotettava ja harvasanainen mies, niin että älä pelkää."
Galazi tulikin heti, ja minä selitin hänelle asian siihen suuntaan, että Umslopogaas tahtoi hyökätä halakazien kimppuun ja viedä Dingaanille lahjaksi ja lepytykseksi tytön, jota tämä ikävöi, mikä suunnitelma oli mielestäni kuitenkin kovin vaarallinen, kun halakazien heimo oli tunnetusti suuri ja mahtava. Puhumalla noin varasin itselleni takaportin sen varalta, että Galazi pettäisi meidät, minkä tarkoitukseni Umslopogaaskin huomasi, mutta varovaisuuteni oli tarpeeton, sillä Galazi oli luotettava.
Hän kuunteli vaieten, kunnes olin lopettanut, ja virkkoi sitten rauhallisesti, vaikka minusta näytti, että hänen silmänsä välähtivät:
"Niin, oikeuden mukaan olen halakazien päällikkö, oi Dingaanin suu, ja tunnen heidät hyvin. Heimo on suuri ja voi panna liikekannalle kaksi täyttä rykmenttiä, kun taas tällä Bulaliolla on käytettävänään vain yksi ja pieni sekin. Niillä on sitäpaitsi vahdit ulkona yötä päivää ja maa täynnä urkkijoita, niin että yllätys voi tuskin tulla kysymykseenkään; heidän päävarustuksensakin on tavallista vahvempi, suuri, keskeltä avonainen luola, jota ei ole kukaan vielä kyennyt valloittamaan ja jonka sisäänkäytävän vain harvat tietävät. Minä olen yksi, sillä isäni näytti sen minulle poikana ollessani. Ymmärrät siis, ettei tämä sotaretki halakazeja vastaan, jota Umslopogaas suunnittelee, ole niinkään pieni asia. Bulalioon nähden on asian laita kuten sanoin, mutta minun on toisin, oi Dingaanin suu. Vuosia sitten vannoin kuolevalle isälleni, jolle eräs tuon heimon tytär, eräs noita oli juottanut myrkkyä, kostavani hänen kuolemansa enkä lepääväni ennenkuin olin tuhonnut koko heimon, tappanut miehet, raastanut naiset vieraisiin maihin ja lapset orjuuteen! Elellessäni yksinäni tuolla Kummitusvuoren rinteillä olen vuosia, kuukausia ja öitä miettinyt keinoa, millä täyttää valani, mutta en ole keksinyt mitään. Nyt on tilaisuus vihdoin tullut, ja minä olen iloinen. Aikeemme on kylläkin vaarallinen, sen täyttäminen voi pyyhkäistä koko kirveskansan olemattomiin." Hän vaikeni ja otti hyppysellisen nuuskaa tarkaten meitä rasian yli.
"Minuun nähden on asianlaita kuitenkin toisin, kuin mitä näytät luulevan, Susi-Galazi", sanoi Umslopogaas. "Nuo halakazi-koirat tappoivat isäsi ja äitisi, mutta he ovat surmanneet, kuten vasta eilen sain tietää, myös minun äitini ja Nada-sisarenikin, jota rakastin yli kaiken koko maailmassa ja joka myös rakasti minua. Tuo mies, Dingaanin suu", hän viittasi minuun, "sanoo, että saavutan Dingaanin suosion, jos voin tuhota halakazit ja vangita tuon Liljankukka-nimisen tytön. Eipä silti, että välittäisin Dingaanista. Omia teitäni kuljen, elän niin kauan kuin elän ja kuolen kun hetkeni tulee, mutta kostaakseni äitini ja rakkaan sisareni kuoleman minä tahdon voittaa ja tuhota nuo halakazit tahi tuhoutua itse. Ehkäpä näet minut piankin, oi Dingaanin suu, kuninkaan luona Mahalabatinessa Lilja-tyttö ja halakazien karja mukanani. Ellet, niin tiedät, että olen kaatunut sotureineni."
Galazin läsnäollessa Umslopogaas puhui niin, mutta kahdenkesken jäätyämme hän syleili minua ja sanoi minulle hellät jäähyväiset, sillä jälleennäkemisen toiveet olivat vähäiset. Mutta useinhan käy niin, että rohkea voittaa. Sitten erosimme — minä palatakseni Dingaanille kertomaan, että Bulalio, kirveskansan päällikkö, oli lähtenyt halakazeja vastaan tuodakseen tuon Lilja-nimisen tytön kuninkaalle sovintolahjaksi, Umslopogaasin jäädessä valmistautumaan sotaan.
Riensin Kummitusvuorelta nopeasti takaisin Umgugundhlovuun ja menin heti Dingaanin puheille, joka katseli minua ensin sangen karsaasti. Mutta hänen käytöksensä muuttui heti, kun kerroin terveiseni, kuinka Bulalio-päällikkö oli lähtenyt sotapolulle Lilja-tyttöä kuninkaalle valloittamaan. Hän kiitteli minua oikein kädestä pitäen ja sanoi olleensa tyhmä epäillessään minua, kun olin tehnyt voitavani saadakseni hänet luopumaan sotatuumista halakazeja vastaan. Nyt hän näki tarkoitukseni olleen sytyttää tuo palo toisella kädellä ja pelastaa hänen kätensä palamasta.
Hän sanoi myös, että jos tuo kirveskansan päällikkö tuo hänelle tytön, antaa hän anteeksi suurelle Elefantille lähetetyt terveiset. Hän lupasi antaa halakazeilta ryöstetyn karjankin palkinnoksi Bulaliolle ja tehdä tästä mahtavan miehen. Vastasin, että kaikki käyköön niin kuin kuningas tahtoo. Olin vain tehnyt velvollisuuteni toimimalla niin, että eräs kopea päällikkö oli nöyrtynyt ja yksi vihollinen kukistettaisiin — kuninkaan tarvitsematta menettää mitään. Voisipa vielä käydä niinkin hyvin, että Liljankukka olisi piankin kuninkaan luona.
Sitten odotin tapahtumain kehitystä.
Nyt, isäni, alkavat myös valkoiset miehet, joista me käytämme nimeä amaboona ja te nimeä buurit, esiintyä kertomukseni yhteydessä. Ou! En ajattele mitään hyvää noista amabooneista, vaikka minähän se olin, joka autoin heitä voittamaan Dingaanin — minä ja Umslopogaas.
Muutamia harvoja valkoisia miehiä oli tosin jo aikaisemmin välistä saapunut Chakan ja Dingaanin luo, mutta ne tulivat enimmäkseen, muutamia metsästäjiä lukuunottamatta, vain rukouksia lukemaan eivätkä taistelemaan. Nämä buurit sitävastoin sekä rukoilevat että tappelevat ja varastavatkin, mitä minä en taas voi lainkaan ymmärtää, kun teidän omat rukoilijanne julistavat sellaisen olevan syntiä.
No niin, oltuani matkani jälkeen kotona kuukauden päivät, saapui Dingaanin puheille noin kuusikymmentä buuria erään Retief-nimisen mahtavan miehen johdolla aseinaanärjyjät— tarkoitan noita pitkiä pyssyjä, joita buureilla oli siihen aikaan — tahi ehkä heitä oli kaikkiaan sata henkeä palvelijat ja apulaiset mukaanluettuina. Heidän tarkoituksensa oli ostaa Tugela ja Umzimoubujokien välinen maakaistale Natalissa. Mutta minun ja toisten neuvonantajien kehoituksesta Dingaan teki heidän kanssaan sellaisen sopimuksen, että he ensin karkaisivat erään Sigomyela-nimisen päällikön kimppuun, joka oli varastanut kuninkaan karjaa, ja toisivat karjan takaisin. Buurit myöntyivät, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin he palasivat ajaen sekä Sigomyelaa että kuninkaalta varastettua karjaa edellään.
Dingaanin kasvot loistivat, kun hän näki saaliin, ja jo samana iltana hän kutsui koolle suuren neuvoston,amakapatin, käsittelemään maanluovutuskysymystä. Sanoin heti, ettei merkinnyt mitään, myöntyikö hän vai ei, sillä suuri Elefantti-vainaja oli jo luovuttanut maan englantilaisille, Yrjö-kuninkaan lapsille. Tekipä Dingaan mitä hyvänsä, käy lopulta kuitenkin niin, että englantilaiset ja amaboonat sotivat maan omistuksesta. Suuren Elefantin ennustus alkoi toteutua, sillä nyt jo saatoimme kuulla rientävien askelten töminää, kun valkoinen kansa lähestyi, joka oli valtaava kuningaskuntamme.
Dingaanin kasvot synkistyivät, sillä sanani olivat haavoittaneet häntä kuin väkäkeihäs, ja hän lopetti kokouksen vastaamatta mitään.
Seuraavana aamuna kuningas lupasi allekirjoittaa luovutussopimuksen, joka takasi buureille heidän pyytämänsä alueen omistusoikeuden, ja kaikki oli rauhallista kuin tyynenä päilyvä järvi. Mutta ennenkuin paperi allekirjoitettiin, piti kuningas suuret tanssipidot, jotka kestivät kolme päivää, sillä kaupunki oli tulvillaan sotaväkeä, mutta kolmantena päivänä saivat rykmentit käskyn poistua, paitsi yhtä, nuorukaisista kokoonpantua, joka sai käskyn jäädä. Ihmettelin koko ajan, mitä Dingaanilla oikein mahtoi olla mielessä, ja pelkäsin vieraiden puolesta. Rykmentti oli saanut salaiset määräykset, joista ei ilmaistu sanaakaan kenellekään — ei minullekaan. Tiesin hänen hautovan pahaa ja aioin jo puhua asiasta kapteeni Retiefillekin, mitä en kuitenkaan tehnyt peläten joutuvani naurunalaiseksi. Ah, isäni, kuinka monta olisikaan säästynyt, jos olisin puhunut! Mutta mitäpä siitä! Joka tapauksessa olisi heistä vain joku harva enää elossa. Varhain neljännen päivän aamuna lähetti Dingaan sanan buureille pyytäen näitä tulemaan karja-aitaukseen, jossa paperi piti allekirjoitettaman. Ja buurit tulivat jättäen pyssynsä portille, sillä ei kukaan, olipa hän valkoinen tahi musta, saanut kuoleman uhalla tulla kuninkaan eteen asestettuna. Umgugundhlovu oli rakennettu kuten kuninkaalliset kaupungit tavallisesti suuren ympyrän muotoon, ja sen monet tuhannet majat oli sijoitettu kolmeen riviin korkean sisäaitauksen väliin, jonka sisäpuolella olevalle suurelle avoimelle kentälle olisi mahtunut vaikka viisi rykmenttiä yhdellä kertaa. Kaaren muotoisella aitauksella eroitettu karja-aitaus oli kentän toisessa päässä porttia vastapäätä, ja sen takana olivatemposeni, kuninkaan vaimojen asunto, sekä varastohuoneet jaintunkulu, kuninkaan asunto. Kuninkaalle oli varattu istuin karja-aitauksen edustalle, johon Dingaan heti saavuttuaan istahti, ja eräs palvelija piteli kilpeä hänen yllään, ettei aurinko vaivaisi häntä. Me neuvonantajat olimme myös läsnä, ja rykmentti, joka oli saanut käskyn jäädä, oli järjestetty riviin kahden puolen. Sotureilla oli vain lyhyet kepit — ei nuijat, isäni — ja päällikkö seisoi Dingaanin lähellä oikealla puolella.
Buurit tulivat jalkaisin ja astuivat yhdessä joukossa kuninkaan eteen, joka tervehti heitä ystävällisesti ojentaen kätensäkin kapteeni Retiefille. Sitten Retief otti nahkasalkusta sopimuskirjan, jossa alueen rajat oli tarkoin määrätty ja jonka eräs tulkki käänsi kuninkaalle. Dingaan sanoi kaiken olevan niinkuin pitikin ja piirsi puumerkkinsä paperin laitaan, ja Retief ja buurit olivat kovasti hyvillään. He olisivat nyt tahtoneet sanoa jäähyväiset samalla, mutta Dingaan pyysi heitä jäämään sanoen, että ensin heidän täytyi syödä ja katsella hetkinen soturien tanssia. Hän käski tuoda vieraille keitettyä lihaa ja maitoa, mutta buurit sanoivat jo syöneensä. Maidon he kuitenkin joivat antaen kulhojen kulkea miehestä mieheen.
Soturit alkoivat tanssia laulaenIngomo'a, zulujen sotalaulua, ja buurit vetäytyivät kentän keskustaa kohti valmistaakseen sotureille enemmän tilaa. Samassa kuulin Dingaanin käskevän erään lähetin kiiruhtaa valkoisen rukoilijataikurin luo sanomaan, ettei tämän tarvinnut olla peloissaan, ja minä ihmettelin suuresti, mitä tuo mahtoi merkitä; miksi olisi valkoinen rukoilija nyt pelännyt tanssia, jonka hän oli ennenkin nähnyt? Sitten Dingaan nousi ja meni kaikkien seuraamana joukon läpi Retiefin luo sanoen tälle kädestä pitäen jäähyväiset ja toivottaen onnellista matkaa,hambla gachle. Buurit heiluttivat hattujaan, ja kuningas lähti omaa asuntoaan kohti, jonka portilla minä näin rykmentin päällikön seisovan ikäänkuin jotakin käskyä odottaen.
Äkkiä kuningas pysähtyi ja huusi kaikuvalla äänellä: "Bulalani abatakati!" (tappakaa nuo noidat) ja poistui aitauksen taakse peittäen kasvonsa vaippansa liepeellä.
Me neuvonantajat seisoimme paikoillamme kuin kivettyneet, ja ennenkuin kerkesimme sanoa tahi tehdä mitään, oli rykmentin päällikkö kaikuna toistanut sotureilleen huudon: "Bulalani abatakati!" Kuului eteenpäin hyökkäävien jalkojen töminää, jota tärisyttävä karjunta säesti, ja taivaalle nousevan tomupilven läpi me näimme soturien syöksyvän amaboonain kimppuun ja kuulimme kepiniskujen viuhinan. Vieraat sieppasivat puukkonsa ja puolustautuivat urhoollisesti, mutta vastarinta murrettiin, ennenkuin olisi ehtinyt laskea kahdesti sataan, ja heidät raahattiin suurin osa vielä hengissä portin ulkopuolelle, Surmankukkulalle, jossa heidät kaikki julmasti teloitettiin. Mitenkäkö? Ah, sitä en tahdo sinulle kertoa — kaikki murhattiin yhteen kasaan, ja siinä oli heidän tarinansa loppu. Joukosta pelastui vain yksi, eräs nuorukainen nimeltään Macumazana, eli Valvoja, tulkki, jonka ainoan Dingaan säästi ja myöhemmin kokonaan vapauttikin luullakseni sentähden, että nuorukainen oli englantilainen.
Minä ja toiset neuvonantajat lähdimme vaieten kuninkaan majalle. Hän seisoi ovensa edessä, ja kohottaen kätemme me tervehdimme häntä sanaakaan virkkamatta. Hän naurahti hermostuneesti kuten henkilö, jolla on huono omatunto, ja sanoi, katsahtaen meihin röyhkeästi:
"Kun korppikotkat tänä aamuna sukivat sulkiaan ja kirkuivat syötävää, eivät ne aavistaneetkaan tällaisen juhlan olevan tulossa kuin minkä minä niille valmistin, kunnon neuvonantajani. Ettekä tekään, kunnon neuvonantajani, näytä tienneen, minkä suuren kuninkaan taivas on pannut teitä hallitsemaan tahi kuinka syvät tuon kansansa parasta valvovan kuninkaan aivoitukset oikeastaan ovat. Nyt on maani vapaa noista valkoisista noidista, joiden askelista suuri Elefantti-vainaja lörpötteli kuolinhetkellään, tahi on ainakin pian oleva, sillä tämä on vasta alkua. Te sanansaattajat!" huusi hän muutamille takanaan seisoville miehille, "rientäkää viemään kuninkaan sana rykmentille harjanteen toisella puolella. Kuningas käskee armeijan hyökätä heti Nataliin ja tappaa kaikki siellä asuvat buurit, naiset ja lapsetkin. Menkää!"
Miehet tervehtivät kuningastabayéte-huudolla ja kiiruhtivat tiehensä nopeasti kuin heittäjän kädestä singahtaneet keihäät kadoten samassa näkyvistämme. Mutta me neuvonantajat,amapakatinjäsenet, seisoimme yhä vaiti.
"Oletko nyt tyytyväinen, Mopo Makedaman poika?" jatkoi Dingaan minuun kääntyen. "Olethan alinomaa määkinyt korvaani tästä valkoisesta kansasta ja teoista, joita se tulee tekemään, ja katso, puhalsin heidän päällensä ja he katosivat. Sanohan, Mopo, ovatko kaikki nuo amaboonanoidat kuolleet? Jos joku on vielä elossa, niin tahdon puhella hänen kanssaan."
Katsoin Dingaania silmästä silmään ja sanoin:
"He ovat kaikki kuolleet, ja sinä olet myös kuollut, oi kuningas."
"On parempi sinulle, sinä koira", sanoi Dingaan, "että lausut selvemmin ajatuksesi."
"Suokoon kuningas minulle anteeksi", vastasin minä, "mutta tarkoitin mitä sanoin. Sinä et voi tappaa näitä valkoisia miehiä sukupuuttoon, sillä heitä on monta rotua eikä vain yksi, ja meri on heidän kotinsa; he ilmestyvät mustien vetten helmasta. Tuhoa ne, jotka ovat jo täällä, niin saat nähdä, että toisia tulee kostamaan yhä enemmän ja enemmän. Nyt iskit sinä, mutta seuraavalla kerralla iskevät he. He ovat nyt nöyrtyneet veriin saakka eteesi, mutta päivä valkenee, jolloin sinä saat vuorostasi virua verissäsi heidän edessään. Olet varmaankin menettänyt järkesi, oi kuningas, kun teit tämän, sillä tämä koituu kuolemaksesi. Minä, kuninkaan palvelija, olen puhunut. Täyttyköön kuninkaan tahto."
Odotin surmaniskua heti, sillä sydämeni raivossa tapahtuneen katalan rikoksen johdosta minä en säästellyt sanojani. Dingaan katsahti minuun kolmasti ja hänen kasvonsa olivat hirveän näköiset raivon vääristämine piirteineen, raivon, johon sekoittui pelkoakin, ja minä odotin rauhallisesti, kumpi voittaisi, raivo vai pelko. Kun hän vihdoin kykeni puhumaan, lausui hän vihdoin ainoan sanan, "mene!" eikä kahta, "tappakaa hänet!" Ja me lähdimme heti jättäen kuninkaan yksin.
Sydämeni oli hyvin raskas, isäni, sillä kaikista näkemistäni pahoista hankkeista oli tämä amaboonain petollinen murhaaminen vaimoineen ja lapsineen mielestäni kaikkein katalin. Niin, maassa, jonka nimi on Weenen eli Itkun tanner, murhattiin silloin noin kuusisataa buuria — vaimot ja lapsetkin.
Sanohan, isäni, miten voi ylhäällä taivaissa asuva Umkulunkulu sallia sellaista tapatuvan alhaalla maan päällä? Olen kuullut valkoisten miesten rukoilevan Jumalaansa. He sanovat tuntevansa hänet kaikin puolin — että hän on nimeltään Voima, Armo ja Rakkaus. Minkätähden sallii hän sitten sellaista tapahtua — miksi saavat sellaiset henkilöt kuin Chaka ja Dingaan kiusata ja kiduttaa ihmiskuntaa ja kuitata aiheuttamansa monien tuhansien ihmisten kuoleman vain yhdellä? Ihmisten pahuuden tähden, sanot, mutta niin ei voi olla, sillä eivätkö syyttömät saa kärsiä syyllisten keralla — eikö viattomia lapsiakin kuole sadoittain? Ehkäpä on toinenkin vastaus, mutta mikä olen minä, isäni, että koettaisin tunkeutua noiden suurten ihmisiltä salattujen asioiden perille. Wow! Minä, joka olen vain sivistymätön raakalainen, en sitä ymmärrä, enkä ole liioin tavannut syvempää tietoa ja viisautta teidänkään, valkoisten miesten sydämissä. Paljon asioita tiedätte, se on totta, mutta tätä ette; te ette voi kertoa meille, missä olimme ennen syntymäämme ja mihin menemme kuoltuamme tahi miksi elämme ja miksi kuolemme. Te vain toivotte ja uskotte — ja siinä kaikki; kenties olen jo muutaman päivän kuluttua teitä kaikkia viisaampi. Olen hyvin vanha ja elämäni liekki heikkenee joka päivä — se lepattaa enää vain aivoissani, joissa on vielä kirkasta ja valoisaa, mutta pian se sieltäkin sammuu, ja silloin minä ehkä käsitän kaikki.
Nyt tahdon kertoa sinulle, isäni, miten Umslopogaasin ja Susi-Galazin sota halakazeja vastaan onnistui. Lähdettyämme kotimatkalle oli Umslopogaas heti kutsunut koolle heimon kaikki johtomiehet ja selittänyt näille hartaimman toivonsa olevan, ettei kirveskansan tarvitsisi aina olla vain pieni ja mitätön heimo; siitä piti paisua mahtava kansa, jonka karjakin laskettaisiin kymmenissä tuhansissa.
Häneltä kysyttiin, miten tämä voitaisiin toteuttaa — aikoiko hän ryhtyä sotaan itseään Dingaania vastaan? Umslopogaas vastasi, ettei se ollut hänen tarkoituksensa, hän oli päinvastoin päättänyt koettaa päästä kuninkaan suosioon. Hän kertoi miehille Swazi-maan halakazi-heimosta ja Lilja-tytöstä ja selitti aikomuksensa olevan lähteä sotaretkelle tuota heimoa vastaan. Toiset myöntyivät heti, mutta toiset panivat vastaan, ja kysymyksestä sukeutunut kiihkeä keskustelu kesti myöhäiseen iltaan. Vihdoin Umslopogaasin kärsivällisyys loppui ja hän nousi sanoen, että hän oli tapparan haltijan oikeudella kirveskansan päällikkö eikä kukaan muu, ja kun hän oli päättänyt alkaa sodan, oli kaikkien tyydyttävä siihen ja sillä hyvä. Jos joku tahtoi vielä vastustaa häntä, astukoon esiin taistelemaan hänen kanssaan ja ratkaiskoon sitten voittaja asian. Kukaan ei vastannut, sillä saapuvilla ei ollut ketään, joka olisi halunnut astua Itkuntekijän tielle. Niinpä sitten tultiin siihen, että päätettiin ryhtyä sotaan halakazeja vastaan, ja Umslopogaas lähetti sananviejät kutsumaan koolle kaikki taistelukuntoiset miehet.
Mutta kun Zinita, hänen vaimonsa, kuuli asiasta, joutui hän aivan vihan vimmoihin, ärhenteli kiukkuisesti Umslopogaasille ja kirosi minua, Mopoa, Dingaanin suuta, koska olin, kuten hän aivan oikein sanoi, pannut nuo houreet Tappajan päähän. "Miksi et voi elää täällä rauhassa ja yltäkylläisyydessä, kumma mies, vaan tahdot lähteä sotimaan ihmisiä vastaan, jotka eivät ole sinulle mitään pahaa tehneet, mille matkalle vielä itsekin sorrut tahi ainakin saatat kärsimyksiä toisille? Sanot tahtovasi viedä tytön Dingaanille saavuttaaksesi siten tämän suosion. Eikö Dingaanilla ole tyttöjä enemmän kuin hän voi lukeakaan? Eiköhän olekin vain niin, että sinä olet kyllästynyt meihin nykyisiin vaimoihisi ja tahdot saada tytön haltuusi vain itseäsi varten? Suosiota saavuttaaksesi! Pysymällä rauhassa saavutat kaikista parhaiten suosiota, Bulalio. Jos kuningas lähettää soturinsa sinua vastaan, niin tappele silloin, sinä heikkoymmärryksinen houkka!"
Noin loukkaavasti Zinita puhui — vihoissaan hän syyti suustaan kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, ja häntä ei Umslopogaas voinut haastaa taisteluun. Umslopogaas sai luvan kuunnella niin kärsivällisesti kuin hän suinkin taisi, sillä useinhan käy siten, isäni, että suurimmatkin miehet ovat usein, mitättömiä oman kattonsa alla. Hän tiesi sitäpaitsi, että Zinita puhui noin katkerasti vain rakkaudesta häneen.
Kolmantena päivänä olivat kaikki taistelukuntoiset miehet koolla, ja heitä oli noin parituhatta, kaikki urhoollisia ja kelpo sotureita. Umslopogaas astui majastaan Susi-Galazin keralla ja piti rykmentilleen kiihoittavan puheen selittäen samalla retken tarkoituksen. Soturit kuuntelivat vaitiollen, ja näki aivan selvästi, että yksi oli yhtä mieltä ja toinen toista, kuten oli ollut johtomiestenkin laita neuvottelussa. Sitten astui Galazi esiin ja kertoi tuntevansa halakazien luolat ja salatiet ja karjankin lukumäärän, mutta miehet näyttivät yhä empivän, jolloin Umslopogaas lisäsi seuraavat sanat:
"Huomenna päivän sarastaessa lähden minä, Bulalio tapparan haltija ja kirveskansan päällikkö, halakazeja vastaan veljeni Susi-Galazin keralla. Jos kymmenenkin miestä lähtee mukaamme, niin me menemme. Nyt valitkaa, soturit! Ne tulkoot, jotka tahtovat, muut jäävät kotiin akkojen ja lasten luo!"
Riveistä kajahti vastaan jyrisevä huuto:
"Tulemme mukaasi, Bulalio, voittoon tahi kuolemaan!"
Aamulla joukot sitten lähtivät kirveskansan naisten haikeiden valitusten saattamina. Zinita yksin ei kyynelöitynyt, vaan murjotti vihaisesti ja ennusteli kaiken loppuvan onnettomasti. Hän ei sanonut edes miehelleen jäähyväisiä, mutta purskahti kuitenkin itkuun tämän mentyä.
Umslopogaas riensi armeijoineen nopeasti eteenpäin nähden nälkää ja kärsien janoakin, kunnes vihdoin saavuttiin Umswazi-maahan ja jonkun ajan kuluttua erään ahtaan ja korkean vuorensolan läpi halakazien alueelle. Susi-Galazi oli pelännyt solan olevan miehitetyn, sillä hän tiesi, että sananviejiä oli joukoittain kiiruhtanut varoittamaan halakazeja, vaikka he eivät olleet matkan varrella häirinneet ketään; karjaakin he olivat ottaneet vain niin paljon kuin tarvittiin soturien muonaksi. Mutta solassa ei ollut ketään, ja kun oli päästy läpi, levähdettiin, sillä ilta oli jo kulunut myöhäiseen. Päivänkoitteessa Umslopogaas silmäili edessä leviävää aukeata tasankoa, ja Galazi näytti hänelle pitkähköä matalaa kukkulaa, jonne oli noin parin tunnin matka.
"Tuolla, veljeni", sanoi hän, "on halakazien kaupunki, jossa olen syntynyt, ja tuossa kukkulassa on se suuri luola."
Matkaa jatkettiin, ja ennenkuin aurinko oli ehtinyt korkeallekaan, saavuttiin erään kunnaan laelle, jonka toiselta puolelta kuului torvien toitahduksia. Halakazien koko sotajoukko — oikein suuriimpi— hyökkäsi tasangon yli heitä kohti!
"Ovatpa ne ehtineet koota väkensä", virkkoi Galazi. "Niitä on ainakin kolme jokaista meikäläistä kohti!"
Soturit olivat myös huomanneet vihollisen, ja monen rohkeus alkoi pettää. Silloin huusi Umslopogaas:
"Halakazi-koirat ovat tuolla, lapseni, niitä on paljon ja meitä vähän, mutta saako kukaan kertoa, että me, uljaan zulukansan pojat, olisimme paenneet halakazi-koirain tieltä? Sallimmeko vaimojemme ja lastemme laulaa sitä laulua korviimme, oi te tapparan soturit?"
Toiset huusivat: "Ei konsanaan!" mutta toiset vaikenivat, minkä tähdenUmslopogaas jatkoi:
"Kääntykää takaisin kaikki, jotka tahdotte; vielä on aikaa, mutta ne, jotka ovat miehiä, seuraavat minua. Tahi menkää kaikki, jos haluatte, ja jättäkää tämän asian ratkaisu Itkuntekijän ja Kahlaamon Vartijan huoleksi."
Nyt kajahti mahtava huuto:
"Kuolemme yhdessä niinkuin olemme eläneetkin!"
"Vannotteko?" huusi Umslopogaas kohottaen Itkuntekijän korkealle.
"Sen vannomme tapparan nimeen", vastasivat soturit.
Sitten valmistauduttiin taisteluun. Nuoremmat sijoitettiin rinteelle, joka oli sangen louhikkoinen, sillä oli parasta uhrata heidät ensin, ja Susi-Galazi määrättiin heidän päällikökseen, mutta Umslopogaas jäi vanhempien ja kokeneempien soturien kanssa kunnaan laelle.
Halakazit olivatkin jo lähellä ja heitä oli neljä täyttä rykmenttiä; koko tasanko oli mustanaan sotureita, ilma vapisi ärjynnästä, ja keihäät välähtelivät kuin sinkoilevat salamat. He pysähtyivät rinteen alle ja lähettivät airueen kysymään, mitä kirveskansa tahtoi. Bulalio vastasi tahtovansa nämä kolme asiaa: päällikön pään; siitä lähtien olisi Galazi heidän päällikkönsä, Lilja-nimisen tytön ja tuhat nautaa. Jos vaatimuksiin myönnyttäisiin, säästäisi hän halakazit, ellei, tuhoaisi hän heidät kokonaan.
Airut palasi omiensa luo ja julisti kaikuvalla äänellä saamansa vastauksen. Halakazien riveistä kajahti hillitön nauru, joka pani tantereen vapisemaan. Umslopogaasin otsalla paloi vihan lieska ja hän heristi Itkuntekijää vihollista kohti.
"Laulatte vielä toista laulua, ennenkuin aurinko on laskenut!" huusi hän ja kulki riviltä toiselle puhutellen miehiä nimeltä ja rohkaisten heitä uljain sanoin.
Halakazit vastasivat raivoisalla huudolla ja hyökkäsivät Galazin johtamia nuorukaisia kohti, mutta pehmeä maanlaatu kunnaan juurella vaikeutti kulun, niin että Galazi iski miehineen täydellä voimalla heitä vastaan tappaen suuren joukon vihollisia. Mutta vihollinen oli niin ylivoimainen, että hänen vastarintansa murrettiin pian, ja ennen pitkää riehui taistelu joka taholla. Tehtävänsä hoiti Galazi kuitenkin niin taitavasti ja hänen nuoret soturinsa tappelivat sellaisella raivolla, että ennenkuin he kaatuivat tahi pakotettiin perääntymään, oli koko vihollisarmeija taistelussa vain heidän kanssaan. Kaksi kertaa Galazi kokosi miehensä hyökkäykseen, aiheuttaen vihollisen keskuudessa sellaisen hämmingin, että kaikki komppaniat ja rykmentit olivat lopulta aivan sekaisin. Hänen täytyi kuitenkin vihdoin väistyä, sillä miehistä oli enemmän kuin puolet kaatunut ja loput työnnettiin raivoisasti tapellen rinnettä ylös.
Umslopogaas katseli miehineen kunnaan laelta taistelun menoa ja huudahti nähdessään vihollisen sekasorron: "Onpa tuo halakazi-koirain komentaja aika pässinpää! Ei yhtään miestä varaväkeä, ja Galazi on jo murtanut hänen taistelujärjestyksensä ja sekoittanut rykmentit toisiinsa kuin maljassa maidon ja kerman. Ne eivät ole enääimpi, vaan lammaslauma."
Soturit nostelivat jalkojaan, nojailivat keihäisiinsä ja vaihtoivat keskenään silloin tällöin jonkun sanan. "Hyvin isketty, Galazi! Wow! Siinä keikahti taas yksi mies! Urhoollinen poika! Vietävän hyvä ase tuo sinun nuijasi!" Taistelu alkoi lähetä ja soturien kasvot tuimenivat. Sormet kiertyivät yhä tiukemmin keihäänvarren ympärille.
Eräs päällikkö huusi vihdoin Umslopogaasille:
"Sanohan, Bulalio, eikö ole jo aika meidänkin ryhtyä työhön? Jalkamme kangistuvat paljaasta seisomisesta."
"Odota hiukan vielä", vastasin Umslopogaas. "Väsyttäkööt nuo koirat ensin itsensä. Riehukoot aivan uuvuksiin, sanon minä."
Hänen vielä puhuessaan järjestäytyivät halakazit hyökkäykseen ja pakottivat Galazin perääntymään. Niin, hänen täytyi viimein väistyä joukkonsa rippeiden kanssa, ja halakazit syöksyivät heidän jäljessään rinnettä ylös päällikkö etunenässä urhoollisimpiensa ympäröimänä.
Umslopogaas hypähti mörähtäen kuin härkä. "Nyt, sudet!" karjaisi hän.
Rivit huojahtivat eteenpäin valtavan aallon tavoin ja alkoivat vyöryä vastustamattomalla voimalla rinnettä alas. Tappaja kiiruhti edellä Itkuntekijä koholla, ja hänen askeleensa oli nopea — niin nopea, että hän jätti soturinsa pitkän matkan jälkeensä. Galazi tunsi tantereen tärisevän, kuuli jalkojen töminän ja kääntyi katsomaan, ja samassa syöksähti Bulalio kuin hirvi hänen ohitseen. Galazi pyörähti hänen jälkeensä, ja Susi-veikot riensivät rinnettä alas noin neljän keihäänpituuden välimatkalla toisistaan.
Halakazit koettivat järjestäytyä torjuakseen hyökkäyksen ja heidän keihäin ja kiivin saarrettu päällikkönsä sattui juuri vihurina eteenpäin ryntäävän Umslopogaasin tielle. Tämä painalsi suoraan kohti, ja parikymmentä keihästä suuntautui häntä vastaanottamaan, ja parikymmentä kilpeä kohosi ilmaan — aitaus, jonka läpi ei kukaan voinut elävänä tunkeutua. Mutta Bulalio oli sankari, joka kykeni suoriutumaan siitäkin — ja aivan yksinään! Katsokaa, kuinka hänen askeleensa terästyy, hän kumartuu ja nyt hän hyppää — korkealle ilmaan; hänen jalkansa hipaisevat soturien päätä ja kumahtavat kohotettuihin kilpiin. Soturit iskevät ylöspäin keihäillään, mutta hän on lennähtänyt heidän ylitseen kuin iskevä kotka — keihäiden ja kilpien muodostamassa aitauksessa on nyt kaksi päällikköä. Mutta ei kauan — Itkuntekijä on koholla, se putoaa, eikä kilpi tahi tapparakaan voi torjua sen iskua, molemmat murskautuvat ja halakazit ovat ilman päällikköä.