Kilvet kääntyvät nyt keskustaan päin. Te hullut! Galazihan on kimpussanne! Mitä se oli? Kääntykää ja katsokaa, soturit, montako luuta on ehyenä hänessä, johon Vartija osuu täydellä voimallaan. Mitä! Nyt kaatui jo toinen! Painautukaa lähemmäksi toisianne, kilpiniekat — lähemmäksi! Ah, te pakenette!
Aalto on vyörähtänyt rannalle. Kuule sen pauhua — kuule kilpien kumahtelua! Seisokaa lujina, halakazit — seisokaa lujina! Heitähän on vain kourallinen. Kas noin! Mitä! Kautta Chakan pään! Tehän väistytte, teidät työnnetään takaisin — surmanlaine leviää kohisten hietikolle — vihollinen häilyy sinne tänne kuin juuriltaan irtautunut rikkaruoho, ja joka taholta kuulunut pauhu alkaa vaimentua hiljaiseksi kohinaksi. "S'gee!" kuiskaa kohina. "S'gee! S'gee!"
Suo anteeksi, isäni. Mitä on minulla vanhalla miehellä enää tekemistä sodan hurman ja taistelun melskeen kanssa? Mutta sellaiseen taisteluun kuoleminen on kuitenkin elämää ihanampi. Olen nähnyt sellaisia taisteluja — olen nähnyt niitä paljonkin, isäni. Kylläpä siihen aikaan osattiin tapella, osattiinpa totisesti, mutta ei kukaan vetänyt vertoja Umslopogaasille, Chakan pojalle, ja hänen veriveljelleen Susi-Galazille! No niin, he pyyhkäisivät halakazit tieltään yhtä helposti kuin tyttö pyyhkii pölyn majastasi, kuin tuuli lennättelee kuihtuneita lehtiä. Taistelu ratkaistiin, ennenkuin se oli ehtinyt kunnollisesti alkaakaan, sillä vihollinen kääntyi pakoon.
Voitto ei ollut kuitenkaan vielä saavutettu. Halakazit oli lyöty avoimella kentällä, mutta heitä oli vielä elossa niin paljon, että he kykenivät puolustamaan suurta luolaa, jossa lopullisen ratkaisun täytyi niin ollen tapahtua. Sinnepä Bulalio kiiruhtikin jäljellä olevien miestensä keralla. Häneltä oli valitettavasti paljon kaatunut; mutta voisiko soturin kuolema olla sen ihanampi? Ja jäljelläolevat olivatkin oikein valioväkeä, sillä nyt he tiesivät, ettei heitä voitu helposti voittaa niin kauan kuin tappara ja nuija johtivat heitä.
He seisoivat nyt katsellen edessään kohoavaa kukkulaa, joka oli noin kolmetuhatta askelta ympärimitaten. Kukkula ei ollut korkea, mutta luoksepääsemätön, jonka äkkijyrkillä seinämillä vain kalliokaniinit ja sisiliskot saattoivat kiipeillä. Ketään ei näkynyt. Lähellä oleva kaupunkikin oli aivan autio ja kuitenkin oli maa täynnä eläinten ja ihmisten jalanjälkiä, ja vuoren sisältä kuului karjan ammumista.
"Tässä halakazien pesä nyt on", virkkoi Susi-Galazi.
"Pesäpä todellakin", sanoi Umslopogaas; "mutta miten pääsemme muniin käsiksi? Puu on oksaton."
"Mutta rungossa on reikä", vastasi Galazi.
Hän lähti kulkemaan edellä ja pian tultiin paikkaan, jossa maa oli tallattu liejuksi kuten ainakin karja-aitauksen veräjällä. Vuoren seinässä oli matalahko luolan tapainen aukko, teidän valkoisten miesten rakentamain holvien kaltainen. Mutta nyt oli aukko täytetty suurilla kivilohkareilla kattoon saakka, niin ettei ollut ajattelemistakaan koettaa pyrkiä siitä sisälle. Käytävä oli täytetty sen jälkeen kun karja oli ajettu sisään.
"Tästä emme pääse", sanoi Galazi. "Seuratkaa minua."
Kierrettiin vuoren pohjoispuolelle ja siellä seisoi parin keihäänheiton päässä vahdissa eräs soturi, joka katosi heti tulijat huomattuaan.
"Tuolla on reikä, josta kettu on pujahtanut luolaansa", sanoi Galazi.
He kiiruhtivat paikalle ja keksivät kalliossa reiän, joka oli tuskin muurahaiskarhun koloa suurempi. Reiästä kajasti valoa ja kuului ääniä.
"Missä on nyt hyeena, joka etsii itselleen uutta pesää?" huusiUmslopogaas. "Sata nautaa sille, joka ryömii lävitse ja avaa tien!"
Kaksi nuorukaista, jotka voiton hurmaamina eivät halunneet mitään muuta kuin mainetta ja saalista, hypähti esiin huudahtaen:
"Tässä ovat hyeenat, Bulalio."
"Koloon sitten!" sanoi Umslopogaas, "ja pitäköön hän, joka pääsee läpi, puoliaan niin kauan, että toiset ehtivät apuun."
Molemmat hyökkäsivät reiälle, ja ensiksi paikalle ehättänyt heittäytyi polvilleen ja ryömi sisään kilpeen nojaten ja keihäs eteenpäin ojennettuna. Reikä pimeni hetkeksi ja miehen liikehtiminen kuului selvästi. Sitten kuului pari kumeata iskua, ja valo ilmestyi jälleen. Mies oli saanut surmansa.
"Hänellä oli huono suojelushenki", virkkoi toinen; "katsotaanpa, onko minun parempi."
Hän laskeutui polvilleen ja ryömi sisään kuten toinenkin, mutta sillä erotuksella, että hän piti kilpeä päänsä päällä. Hetkisen kuluttua kuultiin iskujen satavan kumahdellen häränvuotakilpeen ja sitten kuului tukahdettua vaikerrusta. Hän oli myöskin saanut surmansa, mutta näytti siltä, että hänen ruumiinsa oli jäänyt reikään, sillä mitään valoa ei näkynyt. Niin oli käynytkin. Iskun saatuaan oli mies vetäytynyt takaisin reikään kuollen sinne, eikä toiselta puolelta tullut kukaan vetämään häntä pois.
Soturit tuijottivat aukkoon neuvottomina ja ymmällä, sillä olihan surullista kuolla noin. Umslopogaas ja Galazikin katselivat reikää synkän näköisinä.
"Susi olen nimeltäni", sanoi Galazi, "eikä susi saa pelätä pimeätä; sitäpaitsi ovat nuo tuolla sisäpuolella heimolaisiani, joten velvollisuuteni on rientää ensimmäisenä heitä tervehtimään", ja hän heittäytyi polvilleen pitemmittä puheitta. Mutta Umslopogaas, joka oli kurkistanut aukkoon vielä kerran, huudahti: "Odotahan, Galazi! Olen keksinyt keinon, ja tahdon mennä edellä. Seuraa sinä jäljessäni. Ja te, lapseni, huutakaa huikeasti, niin ettei kukaan voi kuulla meidän liikkuvan, ja jos pääsemme läpi, seuraatte te nopeasti jäljessämme, sillä emme jaksa pitää aukon suuta kauankaan hallussamme. Jos minä kuolen, niin valitkaa itsellenne toinen päällikkö — Susi-Galazi, jos hän on silloin vielä elossa."
"Älä puhu minusta, Bulalio", sanoi Galazi, "sillä me kuolemme yhdessä niinkuin olemme eläneetkin."
"Olkoon niin, Galazi. Valitkaa sitten joku toinen ja älkää koettako enää pyrkiä tätä tietä sisälle, sillä jos meidän käy onnettomasti, eivät tästä toisetkaan pääse. Hankkikaa itsellenne syötävää ja odottakaa, kunnes nuo sakaalit tuskastuvat — olkaa silloin varuillanne. Hyvästi lapseni!"
"Hyvästi, isä! Ole varovainen, ettei meidän tarvitse jäädä tänne harhailemaan hylättyinä kuin paimeneton karja."
Umslopogaas irroitti kilpensä ja ryömi reikään pitäen tapparaa edessään, ja Galazi seurasi hänen kintereillään. Kun oli päästy eteenpäin noin kuusi keihäänmittaa, ojensi Umslopogaas kätensä ja kosketti, niinkuin hän oli arvannutkin, äsken surmansa saanutta miestä jalkaan. Tuo aina neuvokas Umslopogaas teki nyt näin: hän työnsi päänsä miehen reisien alle ja pujottelihe vähitellen eteenpäin, niin että miehen ruumis oli vihdoin kokonaan hänen selässään, ja estääkseen sitä putoamasta hän piteli sitä toisella kädellään nilkoista kiinni. Sitten hän ryömi jälleen eteenpäin ja huomasi lähestyvänsä reiän suuta, jota suunnattomat kallionlohkareet varjostivat, niin että paikka oli melkein pimeä. "Tämäpä sopiikin hyvin", tuumi Umslopogaas, "sillä tässä ei voi erottaa kuollutta elävästä. Saan ehkä nähdä auringonkin vielä." Samassa hän kuuli halakazisoturien puhelevan reiän suulla.
"Tämä ei taida miellyttää noita zulu-rottia", virkkoi joku, "he pelkäävät rotanpyydystäjän keppiä. Kerrassaan hienoa urheilua", ja joku nauroi.
Umslopogaas työntyi eteenpäin mahdollisimman nopeasti pitäen kuollutta selässään ja tuli äkkiä reiän suulla olevalle avonaiselle paikalle erään suuren kivilohkareen synkkään varjoon.
"Kautta ihanan Liljamme!" huusi eräs soturi, "tuossa on kolmas! Tässä sinulle, sinä zulu-rotta!" Ja hän iski kuollutta tuimasti nuijallaan. "Ja tässä!" huusi toinen syösten keihäänsä kuolleen läpi sellaisella voimalla, että kärki haavoitti Umslopogaasiakin. "Ja tässä! Ja tässä! Ja tässä!" toistivat toiset lyödessään ja pistäessään.
Umslopogaas päästi nyt valittavan äänen ja makasi sitten hiljaa. "Kyllä riittää", sanoi soturi, joka oli iskenyt ensin. "Tuo ei palaa enää milloinkaan Zulu-maahan ja minä luulen, että vain harvat haluavat tulla katsomaan, mihin hän on joutunut. Lopettakaamme jo tämä leikki. Rientäkää hakemaan kiviä, joilla tukimme reiän."
Hän kääntyi poispäin kuten toisetkin ja juuri sitä oli Umslopogaas odottanutkin. Hän pudotti ruumiin selästään ja ponnahti seisoalleen. Miehet kuulivat jotakin ja kääntyivät päin, mutta samassa Itkuntekijä välähti, ja mies, joka oli vannonut Liljan nimeen, valahti maahan. Ja ennenkuin toiset olivat ehtineet ajatellakaan, seisoi Umslopogaas jo eräällä suurella kivilohkareella kuin hirvi taivasta vasten.
"Zulu-rottaa ei tapeta niinkään helposti, te kärpät!" huusi hän, kun sotureita alkoi parveilla joka taholta häntä kohti. Hän iski oikealle ja vasemmalle ja niin nopeasti, että iskuja tuskin erotti, sillä hän nokki jälleen vain tapparansa piikillä. Ja vaikka iskijä tuskin näkikään, kaatuili miehiä joka taholla, isäni. Nyt olivat viholliset saartaneet hänet kokonaan koettaen kavuta lohkareita ylös kiveä vasten hyrskyvän virran lailla. Häntä kohti suunnattiin iskuja joka taholta, mutta edestä ja sivuilta tulevat kykeni Itkuntekijä helposti torjumaan. Suurin vaara uhkasi takaapäin. Umslopogaas oli jo saanut haavan kaulaansa ja keihäs kohosi jo lävistääkseen hänen selkänsä, kun samassa sitä pitelevä käsi herpaantui ainiaaksi.
Galazi oli kiiruhtanut apuun ja joutui ajoissa. Vartija heilui vimmatusti ja iskuja sateli niin tiheästi, että Umslopogaasin selkä oli pian vapaa. Veikot huhtoivat ja riehuivat kuin pahathenget, ja hetkisen kuluttua alkoi aukosta ilmestyä kirveskansan soturien töyhtöjä toinen toisensa jälkeen, ja levänneitä käsivarsia sekaantui taistelun melskeeseen. Miehet ilmestyivät nopeasti kuin aaveet syöksyen otteluun niinkuin muut syöksyvät veteen — nyt niitä oli kymmenen, nyt parikymmentä — ja halakazit kääntyivät pakoon, sillä vastarinta ei hyödyttänyt mitään. Loput tapparan sotureista ryömivät sisään rauhassa, ja ilta alkoi jo pimetä, ennenkuin kaikki olivat sisäpuolella.
Umslopogaas tarkasti väkensä, ja virkkoi sitten:
"On jo kovin pimeä, mutta meidän täytyy karkoittaa nuo kaniinit piilopaikoistaan. Sinä tiedät heidän kolonsa ja tunnet tiet, Galazi, astu sinä tilalleni ja johda meitä."
Galazi noudatti kehoitusta ja kääntyi vasemmalle, jolloin saavuttiin laajalle aukeamalle, jonka keskellä oli kaivo ja joka oli täynnä karjaa. Hetkisen kuluttua hän kääntyi jälleen vasemmalle ja nyt tultiin suuren luolan suulle, joka oli aivan pimeä, mutta lähellä oli suuri kasa kuivia risuja, joista voitiin tehdä soihtuja.
"Tuossa on meille valoa", sanoi Galazi kasaa osoittaen, ja joka toinen mies sieppasi käteensä soihdun, jotka sytytettiin lähellä loimuavasta nuotiosta. Sitten hyökättiin sisään soihtuja heilutellen ja keihäät koholla. Halakazit iskivät vastaan viimeisen kerran, ja pian riehui luolassa raivoisa taistelu, jota ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä vihollisen rohkeus oli mennyt. Wow! En tiedäkään, kuinka monta vihollista tuossa taistelussa surmattiin, mutta paljon niitä oli. Umslopogaasin sotaretken jälkeen oli halakazien heimosta vain nimi jäljellä — niin perinpohjin heidät kukistettiin. Kirveskansan soturit kaahasivat vihollisen luolasta tuolle avoimelle paikalle, johon karja oli ajettu, ja siellä eläinten keskellä taistelu vihdoin taukosi.
Umslopogaas näki joukon miehiä ryhmittyneen erääseen luolan nurkkaukseen ikäänkuin suojellakseen jotakin. Hän hyökkäsi kohti Galazin ja toisten seuratessa ja näki ryhmän hajauduttua pitkän ja solakan miehen, joka nojasi kallioseinään pitäen kilpeä kasvojensa edessä.
"Pelkuri raukka!" ärjäisi hän ja löi. Tappara puhkaisi kilven, mutta ei osunut takana olevaan päähän, vaan iski helähtäen kallioon, niin että säkenet sinkoilivat. Samassa lausui suloinen ääni:
"Ah, älä tapa minua, soturi! Miksi olet minulle vihainen?"
Kilpi oli tarttunut tapparan terään ja luiskahti pitäjän kädestä, mutta äänen soinnussa oli jotakin, mikä vaikutti, ettei Umslopogaas iskenyt toistamiseen; oli kuin tuon äänen soinnahdus olisi herättänyt eloon jonkun lapsuudenmuiston hänen sydämessään. Soihtu paloi himmeästi, mutta hän ojensi sen eteenpäin voidakseen tarkastaa lähemmin tuota seinää vasten painautuvaa miestä. Puku oli miehen, mutta tuo vartalo ei ollut miehen vartalo, vaan paremminkin nuoren, kauniin naisen, joka oli väriltään melkein valkoinen. Kasvoja peittävät kädet vaipuivat hitaasti ja nyt saattoi Umslopogaas nähdä hänet selvästi. Silmät olivat kirkkaat kuin tähdet, kihara tukka aaltoili olkapäillä saakka, ja tytön koko olemus oli niin kaunis ja viehättävä, ettei sellaista ole kansamme keskuudessa toista nähty. Ja niinkuin tuo äänen sointu oli palauttanut Umslopogaasin mieleen muiston jostakin, jonka hän oli kauan sitten kadottanut, niin näyttivät nuo säteilevät silmätkin katsovan häneen Vuosikausia kestäneen pimeyden halki, ja tuo kauneus palauttavan hänelle, hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä.
Hän katseli tyttöä, joka seisoi siinä kaikessa viehkeydessään, ja tämä tuijotti tuohon voimakkaaseen, veren punaamaan, hirveän näköiseen soturiin. He katselivat toisiaan kauan soihdun häilyvän liekin valaistessa heitä, luolan seinää ja Itkuntekijän leveätä terää taistelun riehuessa heidän ympärillään.
"Mikä on nimesi, joka olet niin kaunis katsella?" kysyi Umslopogaas vihdoin.
"Liljankukka on nimeni nyt, mutta minulla oli ennen toinenkin nimi. Olin kerran Nada, Mopon tytär, mutta sekä nimi että kaikki, joita rakastin, ovat kuolleet, ja minä menen heidän luokseen. Tapa minut ja lopeta tuskani. Suljen silmäni, etten näe suuren tapparasi välähtävän."
Umslopogaas katsoi häneen jälleen ja Itkuntekijä heltisi hänen kädestään.
"Katso minuun, Nada Mopon tytär", sanoi hän matalalla äänellä, "ja sano, kuka olen."
Tyttö katsoi ja kumartui kiihkeästi eteenpäin ja katsoi toistamiseen. Kasvojen piirteet jäykistyivät, ja niille kuvastui sanoin kuvaamaton hämmästys. "Kautta sydämeni", huudahti hän, "sinä olet Umslopogaas, veljeni, joka on kuollut ja jota ainoata minä olen rakastanut niin kuolleena kuin elävänäkin."
Umslopogaas painoi hänet povelleen ja suuteli häntä, sisarta, jonka hän oli jälleen monien vuosien kuluttua löytänyt, ja Nada suuteli häntä.
"Nyt suutelet minua", sanoi Nada, "ja äsken leikkasi tapparasi kiemuran hiuksistani hairahtuen päästäni vain sormen leveyden verran — ja vieläkin kaikuu taistelunmelske korvissani! Esitän sinulle pyynnön, veljeni, vain yhden pyynnön: anna surmaamisen tauota, kun olemme jälleen löytäneet toisemme. Halakazit on voitettu, mikä on heille aivan oikein, sillä juuri samoin hekin surmasivat ne, joiden luona ennen olin. He ovat kuitenkin kohdelleet minua hyvin pakottamatta minua naimisiin ja suojellen minua Dingaanilta, niin että säästä heidät, veljeni, jos vain voit."
Umslopogaas kääntyi ja huusi kaikuvalla äänellä, että surmaaminen sai loppua, ja seuraava käsky lähetettiin kiireesti joka taholle: "Taistelun piti heti tauota, ja jokainen, joka sen jälkeen nosti kätensä jotakin halakazia vastaan, sai maksaa hengellään tottelemattomuutensa." Soturit tottelivat, vaikka käsky annettiinkin hiukan liian myöhään, ja jäljellä olevat halakazit saivat olla rauhassa ja paeta minne tahtoivat, paitsi osa naisia ja lapsia, jotka oli päätetty viedä mukana vankeina. Ja halakazit kiiruhtivat kauas sinä yönä yhtymättä enää milloinkaan yhdeksi heimoksi, sillä he pelkäsivät Susi-Galazia, joka olisi tullut heidän päällikökseen. He hajautuivat avaraan maailmaan muukalaisten keskuuteen.
Kun soturit olivat syöneet itsensä kylläisiksi halakazien varastoista, ja karja ajettu kokoon ja vartijat sijoitettu kaikkien yllätysten varalta, keskusteli Umslopogaas kauan kahdenkesken Nada Liljan kanssa kertoen tälle kaikki kohtalonsa. Nada kertoi myös tarinansa, jonka jo tiedät, isäni, kuinka hän oli elellyt äitinsä keralla eräässä pienessä kylässä, joka maksoi veroa halakazeille, ja kuinka hänen kauneutensa maine oli levinnyt kaikkialle. Hän kuvasi, miten halakazit olivat vaatineet häntä haltuunsa ryöstäen hänet viimein asevoimalla, jolloin kylä hävitettiin ja asukkaat surmattiin, niiden mukana hänen äitinsäkin. Siitä lähtien hän oli ollut halakazien luona, jotka olivat antaneet hänelle nimen Lilja ja jotka olivat aina kohdelleet häntä hyvin ja kunnioittavasti hänen kauneutensa tähden, pakottamatta häntä naimisiin.
"Ja miksi et tahdo mennä naimisiin Nada-sisareni?" kysyi Umslopogaas."Olethan jo kauan sitten ollut naimaiässä."
"En tiedä", vastasi Nada katsoen maahan. "Minulla ei ole siihen halua.Tahdon olla yksin."
"Tiedätkö, Nada", sanoi Umslopogaas hetkisen kuluttua, "miksi lähdin tälle retkelle ja miksi halakazit on tuhottu ja hajoitettu ja heidän karjansa minun saaliinani? Sanonpa sen sinulle: olin kuullut huhun kertovan eräästä Lilja-nimisestä tytöstä, naisten ihanimmasta, ja minä tulin hakemaan häntä vaimoksi Dingaanille. Saamalla sinut haltuuni tahdoin päästä sovintoon Dingaanin kanssa, ja nyt olen toteuttanut suunnitelmani."
Kuullessaan tämän Nada alkoi vavista ja purskahti itkuun. Hän vaipui maahan ja syleili Umslopogaasin polvia rukoillen liikuttavasti: "Oi, älä kohtele niin julmasti minua, omaa sisartasi. Ota tapparasi ja tapa minut, tee loppu kauneudestani, joka on niin paljon pahaa aiheuttanut, eniten kuitenkin minulle itselleni! Soisinpa, etten olisi liikauttanut päätäni kilven takana, vaan antanut tapparan tärähtää täydeltä terältä. Olenhan miehen puvussa, niin että olisin voinut kuoliakin miehen lailla. Ah! Olkoon naisellinen heikkouteni kirottu, joka pelasti minut kuolemasta häpeään!"
Niin hän rukoili Umslopogaasia liikuttavan suloisella äänellä, jaUmslopogaasin sydän värähti, vaikka hän ei aikonutkaan luovuttaa NadaaDingaanille, niinkuin Baleka oli annettu Chakalle, saamaan ehkä lopultaBalekan kohtalon.
"Niitä on paljon, Nada", sanoin hän, "joiden mielestä ei olisi mikään onnettomuus joutua päälliköistä ensimmäisen vaimoksi."
"Minun laitani on toisin", vastasi Nada. "Ei, ennen kuolen; omalla kädelläni surmaan itseni, jos niin tarvitaan."
Umslopogaas ihmetteli suuresti, miksi Nadalla oli sellaiset ajatukset avioliitosta, mutta ei ilmaissut mietteitään sanallakaan, virkkoipahan vain: "Sanopas nyt sitten, Nada, miten minä tästä selviän? Minun täytyy mennä Dingaanin luo niinkuin lupasin isälleni Mopolle, ja mitä minä sanon, kun Dingaan tiedustelee Liljaa, jota lähdin poimimaan ja jota hänen sydämensä halajaa? Mitä minä sanon torjuakseni päältäni Dingaanin vihan ja pelastaakseni henkeni?"
"Sano näin, veljeni", vastasi Nada hetkisen mietittyään: "Sano, että Lilja, joka oli pukeutunut soturiksi, sai erehdyksessä surmansa taistelussa. Miehistäsi ei tiedä kukaan, että olet löytänyt minut; näetkös, voittonsa hetkellä heillä on muutakin ajattelemista kuin tytöt. Suunnitelmani on tämä: lähdemme nyt tähtien valossa etsimään, kunnes löydämme jonkun kauniin tytön ruumiin, sillä taistelun kuumuudessa surmattiin epäilemättä naisiakin, ja puetamme sen soturin tamineisiin ja vedämme jonkun kaatuneen soturisi lähelle. Aamulla, kun on valoisa, näytät ruumista, jonka kätkemme johonkin synkkään pimentoon, ohimennen päälliköllesi ja sanot, että siinä lepää Lilja, jonka eräs soturisi iski kuoliaaksi. Miehen nujersit sitten vihan vimmassa tytön viereen. Näky ei herätä sen suurempaa mielenkiintoa kaikkien kaatuneiden keskellä, ja jos he sattumalta tarkastaisivatkin tyttöä lähemmin, ajattelisivat he, että kuolema on jo ehtinyt turmella piirteiden kauneuden. Siten voivat monet silminnäkijät vahvistaa selostuksesi oikeaksi ja Dingaan on uskova sanasi."
"Mutta miten sitten käy, Nada", kysyi Umslopogaas, "kun mieheni näkevät sinut vankein joukossa ja tuntevat sinut kauneudestasi? Onko tässä maassa sitten kaksi sinun laistasi Liljaa?"
"Minua ei tunneta, sillä minua ei nähdä toisten joukossa, Umslopogaas. Sinun täytyy toimittaa minut täältä jo tänä yönä. Pukeudun nuorukaiseksi ja kääriydyn peitteeseen, ja jos kohtaamme jonkun, niin kuka voi sanoa, että olen Lilja?"
"Entä minne aiot mennä, Nada? Kuollaksesiko? Täytyykö meidän sitten, kohdattuamme toisemme vuosien kuluttua, erota jälleen iäksi?"
"Missä sanoitkaan nykyisin asuvasi, veljeni? Erään Kummitusvuoren juurella, joka tunnetaan siitä, että sen huippu on vanhan naisen muotoinen, vai mitä? Neuvo minulle tie sinne."
Umslopogaas selitti tien tarkkaan ja Nada kuunteli vaieten.
"Hyvä on", sanoi hän. "Olen vahva ja jalkani ovat nopeat; ehkäpä ne jaksavat viedä minut niin kauas, ja jos pääsen tuon vuoren varjoon, niin ehkäpä löydät sieltä jonkun majan, johon voit kätkeä minut, Umslopogaas veljeni."
"Varmasti, sisareni", vastasi Umslopogaas. "Tie on pitkä, ja monet vaarat vaanivat yksin vaeltavaa tyttöä, jolla ei ole ruokaa eikä turvapaikkaa", ja puhuessaan hän ajatteli Zinitaa, sillä hän arvasi, ettei tämä rakastaisi Nadaa, vaikka Nada olikin vain hänen sisarensa.
"Taival on kuitenkin käveltävä ja vaarat voitettava", vastasi Nada hymyillen. "Muuta keinoa ei valitettavasti ole."
Umslopogaas kutsui luokseen Susi-Galazin ja kertoi tälle kaikki, sillä Galazi oli ainoa, johon hän empimättä luotti. Galazi kuunteli vaieten ja katseli ihmeissään tähtien himmeässä valossa Nadan viehättävää kauneutta. Kun kaikki oli kerrottu, sanoi hän vain, ettei hän lainkaan ihmetellyt, miksi halakazit olivat uhmanneet Dingaania ja aiheuttaneet oman tuhonsa. Omasta puolestaan hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen tilanteeseen, sillä kuolema ei ollut vielä kylläinen; sen tähti loisti aivan heidän edessään, ja hän viittasi Nadaan.
Nada värisi nuo pahaa ennustavat sanat kuullessaan ja Umslopogaas närkästyi, mutta Galazi ei peruuttanut sanojaan. "Olen puhunut, mitä sydämeni sanoo", vastasi hän.
Sitten he lähtivät etsimään ruumista, joka olisi tarkoitukseen sopiva, ja pian he löysivätkin, mitä hakivat, erään solakan ja kauniin tytön, jonka Galazi kantoi suureen luolaan. Siellä oli nyt vain kuolleita, jotka lepäsivät sikin sokin viimeistään untaan nukkuen.
"He nukkuvat rauhassa", sanoi Nada katsahtaen kaatuneisiin, "niin on suloista saada levätä."
"Sen saamme mekin pian kokea, tyttö", murahti Galazi, ja Nada värisi jälleen.
Tuo kuollut tyttö puettiin sitten soturin tamineisiin ja kannettiin luolan pimeimpään kolkkaan. Keihäs ja kilpi asetettiin viereen ja eräs kirveskansan kaatunut soturi kiskaistiin lähelle. Umslopogaas ja Galazi lähtivät nyt muka vahteja tarkastamaan kiertäen paikasta toiseen Nadan seuratessa heitä vartijana. Hänellä oli keihäs ja kilpi, jolla hän varjosti kasvojaan, ja selässä pieni mytty, jossa oli jauhoja ja kuivattua lihaa.
Vihdoin he saapuivat aukolle, josta karja oli ajettu sisään. Kivet oli raivattu pois, niin että nuo Nadan pyynnöstä säästetyt halakazit olivat saaneet paeta rauhassa ja esteettömästi, mutta nyt oli käytävä miehitetty yllätysten varalta. Umslopogaas huusi vartijasotureille, jotka tervehtivät häntä, mutta hän huomasi miesten olevan niin väsyksissä, että oli melkein sama, mitä heille sanoi, tahi mitä he näkivät. Hän meni edellä ja pian oltiin tasangolla aukon ulkopuolella.
Umslopogaas ja Nada sanoivat toisilleen jäähyväiset Galazin seisoessa taampana, ja kun Umslopogaas palasi hetkisen kuluttua, huomasi Galazi, että hän oli murheellinen ja synkän näköinen. Galazi katsahti aavikolle ja näki Nadan häipyvän yöhön nopeasti kuin pääskynen.
"En tiedä, milloin taas toisemme kohtaamme", sanoi Umslopogaas Nadan häivyttyä pimeään.
"Soisin, ettette näkisi toisianne enää milloinkaan", vastasi Galazi. "Olen varma, että sisaresi aiheuttaa paljon suuremman tapon kuin mitä hänen kauneutensa on nyt aikaansaanut, jos te kohtaatte toisenne. Hän on kuolontähti, joka saa ilmestyessään taivaan punoittamaan."
Umslopogaas ei vastannut, vaan astui hitaasti aukon läpi.
"Kuinka tämä on käsitettävissä?" sanoi vahtipäällikkö. "Kolme meni ulos, mutta vain kaksi palasi."
"Vaiti!" ärjäisi Umslopogaas. "Oletko humaltunut halakazien oluesta vai oletko sokea tahi nukuksissa? Kaksi meni ja kaksi tuli. Mukanamme olleen soturin palautin leiriin!"
"Olkoon niin, isä", vastasi soturi. "Kaksi meni ja kaksi tuli. Kaikki hyvin!"
Aamulla soturit heräsivät unen virkistäminä, ja kun aamiainen oli syöty, tarkasti Umslopogaas joukot. Melkein puolet miehistä, jotka olivat eilen nähneet auringon nousevan, nukkuivat ikuista unta. Umslopogaas kulki riviltä toiselle kiittäen hyvin suoritetusta työstä, joka oli tuottanut tekijälleen mainetta ja kunniaa ja arvokkaan saaliin. Soturit virittivät molempien päälliköitten kunniaksi laulun, joka vyöryi mahtavana kentän yli, ja kun laulu oli vaiennut, puhui Umslopogaas jälleen. Voitto oli suuri ja kunniakas, sanoi hän, ja saaliiksi saadun karjan lukumäärä suunnaton, mutta jotakin puuttui — tyttö, jota hän oli tullut hakemaan lahjaksi Dingaanille ja jonka takia tämä sota oli alettukin. Mihin oli Liljankukka joutunut? Vangit sanoivat hänet nähdyn eilen muiden joukossa miehen asussa ja kilpi kädessä — mihin oli hän sitten nyt hävinnyt?
Kaikki soturit sanoivat, ettei kukaan ollut nähnyt häntä. Silloin astui Galazi esiin ja puhui niin kuin he olivat Umslopogaasin kanssa edeltäpäin sopineet. Kun oli rynnätty luolaan, oli eräs hänen miehensä hyökännyt erään vihollissoturin kimppuun tappaakseen tämän, mutta juuri kun keihäs kohosi iskuun, oli tuo vihollissoturi pudottanut kilpensä ja rukoillut armoa, jolloin Galazi oli nähnyt, ettei hän ollutkaan mies, vaan nuori ja kaunis tyttö. Galazi oli huutanut soturille käskien jättämään tytön rauhaan, sillä olihan jyrkästi kielletty tappamasta naisia, mutta tuo verenvuodatuksesta ja voitonriemusta huumaantunut soturi oli karjaissut vastaan, että mies tahi nainen, mitä sillä oli väliä, kaikkien täytyi kuolla, ja tappanut tytön. Silloin oli Galazi raivoissaan kohottanut nuijansa ja iskenyt miehen hengettömäksi, ja pyysi nyt anteeksi, jos hän oli tehnyt väärin.
"Teit aivan oikein, veljeni", sanoi Umslopogaas.. "Menkäämme katsomaan tuota tyttöä. Ehkä se on Liljankukka ja onpa onnetonta, jos niin on, sillä minä en totisesti tiedä, miten selittää asian Dingaanille."
Joukko päälliköitä seurasi Umslopogaasia ja Galazia paikalle, johon tyttö ja eräs kaatunut kirveskansan soturi oli yöllä kannettu.
"Kaikki näkyy olevan niin kuin Galazi veljeni on kertonut", virkkoi Umslopogaas heilauttaen soihtua ruumiiden yläpuolella. "Tämä on epäilemättä Liljankukka, jonka tähden lähdimme tälle retkelle, ja tuo tuossa on Galazin mainitsema itsensä tapattanut hullu. Onneton paikka! Miten tämä nyt Dingaanille selitetään? Mutta minkäpä sille mahtaa; tyttö, joka oli kauneista kaunein, ei ole enää juuri katsomisen arvoinen. Menkäämme!" Ja hän kääntyi sanoen mennessään:
"Kietokaa tyttö häränvuotiin ja peittäkää suolalla; viemme hänet mukanamme!" Ja niin tehtiinkin.
"Niin ikävästi näkyy käyneen, isä", puuttuivat nyt päälliköt puheeseen, "mutta minkäpä sille enää mahtaa, tehtyä ei voi tekemättömäksi saada, ja Dingaanin täytyy olla ilman morsiantaan." Mies, joka oli ollut vahtipäällikkönä, kun Umslopogaas, Galazi ja eräs kolmas olivat kulkeneet holvikäytävän läpi, ei virkkanut sanaakaan, mutta hänellä oli siitä huolimatta omat ajatuksensa asiasta, sillä hänestä oli näyttänyt, että menijöitä oli kolme eikä kaksi. Hän oli sitäpaitsi ollut näkevinään, että tuo kolmas oli nuori, kaunis tyttö, sillä tämän mennessä oli hän nähnyt kilven takaa viehättävät kasvot ja naisen silmän välkähdyksen, silmän, joka oli suuri ja tumma muistuttaen hirveä. Hän pani myös merkille, ettei Bulalio kutsunut paikalle ketään vankeja toteamaan, oliko ruumis Lilja-tytön, ja sitäpaitsi oli Bulalio heiluttanut soihtua sinne tänne ruumiita katsellessaan — Bulalio, jonka käsi oli aina kaikista vakavin. Mies painoi kaikki nämä seikat tarkoin mieleensä unhottamatta mitään.
Kotimatkalla sattui vielä niin, isäni, että Umslopogaas julmistui kovin tuolle samalle miehelle, koska tämä oli koettanut anastaa itselleen erään toverinsa osan saaliista. Mies alennettiin ja menetti saalisosuutensakin, minkä johdosta, vaikka tuomio oli ollutkin aivan oikea, hän alkoi yhä enemmän ajatella tuota kolmatta, joka oli mennyt holvikäytävän läpi palaamatta takaisin ja joka oli hänestä näyttänyt nuorelta kauniilta naiselta. Silmätkin olivat olleet niin naiselliset.
Umslopogaas oli päättänyt marssia suoraan kuninkaan puheille Umgugunhdlovuun, mutta ennenkuin hän lähti liikkeelle, kysyi hän soturien kuullen Susi-Galazilta, tulisiko tämä mukaan, vai haluaisiko hän jäädä halakazien päälliköksi, mikä oli hänen syntyperäinen oikeutensa. Galazi vastasi naurahtaen, ettei hän ollut lähtenyt retkelle päällikkyyttä tavoitellakseen, vaan koston tähden. Halakazejahan oli jäänyt niin vähän jäljellekin, ettei heidän päällikkönään olo merkinnyt juuri mitään. Ja sitäpaitsi, lisäsi hän, olivat he, hän ja Umslopogaas, kasvaneet yhdessä kuin kaksi puuta, joiden juuret ovat toisiinsa punoutuneet, ja hän pelkäsi, että jos toinen kiskaistaisiin ylös ja istutettaisiin Swazi-maan multaan, kuihtuisivat molemmat; ainakin hän, Galazi, kuihtuisi, joka rakasti vain yhtä ihmistä ja eräitä susia.
Umslopogaas ei puhunut Galazin päällikkyydestä sen enempää, vaan antoi lähtömerkin. Hänellä oli mukanaan suuri karja-lauma ja paljon vankeja, nuoria naisia ja lapsia, tuliaislahjaksi Dingaanille, jonka suosion hän tahtoi saavuttaa ja jonka sydämen hän toivoi siten lepyttävänsä, kun hän ei tuonut sitä, jota Dingaan toivoi — Liljaa, kukkaisten kukkaa. Mutta ollen varovainen mies, joka ei juuri luottanut kuningasten ystävällisyyteen, Umslopogaas lähetti Zulu-maan rajalle tultuaan parhaan osan karjasta ja kauneimmat tytöt ja lapset kirveskansan hoiviin, Kummitusvuoren luo. Ja tuo entinen päällysmies ja nykyinen tavallinen soturi pani tämänkin mieleensä.
Istuin ja odottelin eräänä aamuna kuningasta Umgugundhlovussa, odottelin, vaikka Dingaan ei ollut virkkanut minulle sanaakaan eilispäivästä lähtien, ei hyvää eikä pahaa, kun olin sanonut hänelle, että hänen murhaamainsa valkoisten miesten verestä versoisi hänen oman kuolemansa kukka. Asianlaita oli nimittäin siten, isäni, että Umslopogaas saapui Umgugundhlovuun amaboonain murhaamisen jälkeisenä aamuna.
Dingaan oli hyvin synkkä ja koetti keksiä jotakin mielenviihdykettä. Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että kaupunkiin oli saapunut eräs valkoinen rukoilijamies, joka tahtoi opettaa meitä zuluja kunnioittamaan muitakin jumalia kuin assegaita ja kuningasta. Tuo muukalainen oli muuten hyvä ja kunnon mies, mutta hänen opetuksensa, jota oli sangen vaikea ymmärtää, ei ottanut oikein menestyäkseen. Johtomiehet eivät pitäneet hänen opistaan, koska se näytti tahtovan asettaa herrallekin herran ja kuninkaallekin kuninkaan ja vaatia rauhantoimia niiltä, joiden jalat oli luotu sotapolkua varten. Dingaan kutsutti miehen luokseen saadakseen väitellä hänen kanssaan, sillä Dingaan oli mielestään nerokkaista nerokkain.
Valkoinen mies tuli, mutta oli sangen kalpea nähtyään miten buurien kävi, sillä hän oli lempeäluonteinen ja vihasi sellaisia tekoja ja näkyjä. Kuningas pyysi häntä istumaan ja sanoi:
"Kerroit minulle kerran, oi valkoinen mies, eräästä tulipätsistä, johon kaikki sellaiset joutuvat, jotka ovat harjoittaneet vääryyttä eläissään. Sanopas nyt suuressa viisaudessasi, ovatko isäni tuossa paikassa?"
"Kuinka minä sen tietäisin, oi kuningas", vastasi mies, "enhän voi tuomita ihmisten tekoja! Tiedän vain tämän: kaikki ne, jotka murhaavat, ryöstävät, sortavat viattomia ja todistavat väärin, joutuvat tuohon tulipätsiin."
"Luulenpa, että isäni ovat tehneet tuota kaikkea", vastasi Dingaan, "ja jos he ovat nyt tuossa paikassa, niin tahdon minäkin mennä sinne, sillä haluan olla isäini luona viimeiseen saakka. Kuitenkin luulen keksiväni keinon, miten päästä pois tuosta tuskan paikasta, jos sinne kerran joutuisinkin."
"Kuinka sitten, oi kuningas?"
Dingaan oli valmistanut vieraalleen tämmöisen ansan. Tuon suuren avoimen paikan keskelle, jossa buurien kimppuun oli hyökätty, oli kyhätty suunnaton rovio kuivista pensasrisuista, joiden päälle oli ladottu valtava pino tukevia, rutikuivia hirsiä. Roviossa oli polttopuuta ehkä noin kuusikymmentä täyttä kuormaa.
"Sen saat pian nähdä omin silmin", vastasi Dingaan ja käskien sytyttää rovion tuleen hän kutsui paikalle tuon nuorukaisrykmentin, joka oli jätetty kaupunkiin, — saman, joka oli murhannut buurit. Siinä oli ehkä noin puolitoistatuhatta miestä.
Rovio paloi pian ilmitulessa, joka kiihtyi joka hetki, niin että rykmentin saavuttua paikalle kohosi valtava yhtenäinen liekki humisten korkeuteen, ja vaikka me istuimme verraten kaukana, oli kuumuus melkein sietämätön, tuulen kääntyessä meitä kohti.
"No, rukoilijamies, onko pätsisi kuumempi kuin tuo?" sanoi kuningas.
Mies vastasi, ettei hän tiennyt, mutta kuuma se varmasti oli.
"Näytänpä sinulle, miten minä pääsen sieltä pois, jos kerran sinne joutuisinkin, vaikkapa tulesi olisi tätä kymmenen kertaa suurempi ja kuumempi. Hoi, lapset!" huusi hän sotureihin kääntyen ja ylös hypähtäen, "näette tuon rovion. Hyökätkää ja polkekaa tuli sammuksiin. Liekkien paikalle jääköön vain tuhka ja musta hiilos!"
Valkoinen mies kohotti kätensä ja rukoili kuningasta peruuttamaan käskyn, joka ajaisi niin monta kuolemaan, mutta kuningas käski hänen olla vaiti! Silloin mies loi katseensa ylöspäin taivasta kohti ja rukoili jumaliaan. Hetkisen katselivat soturitkin toisiaan aivan ymmällä, sillä liekit hulmusivat raivoisasti singahdellen korkealle ja pannen ilman väräjämään kuumuudesta.
Mutta rykmentin päällikkö huusi kaikuvalla äänellä: "Kuulkaa ja täyttäkää käsky, jolla kuningas meitä kunnioittaa! Suuri on kuningas! Eilen tuhosimme amaboonit, mikä ei ollut mitään, sillä he olivat aseettomat, mutta tuossa on vastustaja, joka on meidän veroinen. Tulkaa, lapseni, peseytykäämme tulessa, me, jotka olemme tultakin tulisemmat! Suuri on meitä kunnioittava kuninkaamme!"
Hän syöksähti eteenpäin ja soturit seurasivat jäljessä hurraten, että ilma vavahteli. Rohkeutta ei puuttunut, ja sitäpaitsi tiesivät kaikki, että kuolema odotti niitäkin, jotka jäivät jälkeen, ja olihan parempi kuolla kunnialla kuin joutua häpeään. Eteenpäin he ryntäsivät päällikkönsä johdolla, iloisina kuin taisteluun rientäessä ja lauloivat Ingomoa, zulujen sotalaulua. Päällikkö oli jo aivan liekkien lähellä ja me näimme hänen kohottavan kilpensä suojakseen; sitten hän katosi — hyppäsi suoraan tuleen, eikä kukaan voi sanoa, jäikö hänestä mitään jäljelle.
Ensimmäinen komppania seurasi heti hänen jäljessään. Soturit syöksyivät tuleen pieksäen liekkejä häränvuotakilvillään, polkien niitä paljailla jaloillaan ja heitellen palavat hirret sinne tänne. Heistä ei jäänyt ainoatakaan eloon, isäni; he nujertuivat maahan kuin perhonen kynttilänliekkiin, ja mihin he kaatuivat, siihen he menehtyivätkin. Mutta uusia tuli tilalle, komppania toisensa jälkeen hyökkäsi liekkeihin ja tässä taistelussa oli niiden hyvä olla, jotka joutuivat viimeisiksi vihollisen kanssa ottelemaan. Paksu savu, joka tiheni tihenemistään, kietoi vihdoin rovion verhoonsa, liekit painuivat yhä matalammiksi, ja hiuksettomiksi palaneita, tulen valkoisiksi kärventämiä ja sokaisemia olentoja alkoi ilmestyä savusta rovion toiselta puolelta kaatuillen sinne ja tänne. Toisia seurasi jäljessä, liekkejä ei näkynyt enää, paksua savua vain, jonka keskeltä hämärästi häämötti tummia liikkuvia olentoja. Työ oli tehty, isäni; he olivat voittaneet tulen ja seitsemän viimeistä komppaniaa oli selvinnyt liekeistä melkein ilman mitään vaurioita, vaikka jokainen soturi oli kulkenut rovion poikki. Montako miestä tuhoutui? Sitä en tiedä, sillä niitä ei laskettu milloinkaan, mutta tuon rykmentin miesluku vähentyi ainakin puoleen, kun otetaan vahingoittuneetkin lukuun, ja sellaisena se pysyi kauan aikaa, kunnes kuningas täydensi sen jälleen.
"Siinä näet, rukoustaikuri", sanoi Dingaan nauraen. "Noin minä aion selvitä puhumastasi pätsistä, jos nyt sellaista edes onkaan; käsken sotureideni sammuttaa tulen."
Silloin rukoilijamies lähti luotamme sanoen, ettei hänellä ollut enää halua tyrkyttää oppiaan zuluille, ja myöhemmin minä kuulin hänen poistuneen maasta iäksi. Hänen mentyään raivattiin nuotion jätteet ja kuolleet pois, vahingoittuneet saivat hoitoa tahi tapettiin aina sen mukaan, minkälainen vamma oli, vioittuneet astuivat kunninkaan eteen ylistyssanoja huudellen.
"Saatte uudet kilvet ja uudet töyhdöt, lapseni", sanoi Dingaan, sillä kilvet olivat mustuneet ja rypistyneet, ja vain muutamilla harvoilla olivat tukka ja töyhdöt jäljellä.
"Wow!" jatkoi Dingaan katsellen eloonjääneitä sotureita, "parranajo käynee sangen huokeasti tuossa valkoisen miehen mainitsemassa pätsissä."
Sitten hän käski tuoda miehille olutta, sillä kuumuus oli aiheuttanut polttavan janon.
Olen kertonut tämän tapauksen sentähden, isäni, että se kuuluu myös tavallaan kertomukseeni, vaikka et taida sitä arvatakaan. Kuningas oli tuskin ehtinyt antaa käskyn oluen tarjoilusta, kun eräs sanansaattaja tuli ilmoittamaan, että kirveskansan päällikkö, joka oli palannut sotaretkeltään halakazeja vastaan, odotteli sotureineen porttien ulkopuolella paljon saalista mukanaan. Kuullessani tämän hypähti sydämeni ilosta, sillä olin ollut suuresti peloissani kasvattipoikani puolesta. Dingaankin riemastui ja hypähti ylös tanssien kuin pieni lapsi.
"No, vihdoinkin saamme hyviä uutisia", sanoi hän unhottaen äskeisen tulikokeen kokonaan. "Vihdoinkin saan nähdä tuon Liljan, jota olen niin kauan ikävöinyt. Käskekää Bulalion tulla väkineen heti luokseni."
Hetken hiljaisuus seurasi. Sitten alkoi kaukaa korkean ympärysaitauksen takaa kuulua laulua, ja kaksi rotevaa miestä syöksähti portista sisään. Molemmilla oli sudentalja hartioilla ja musta töyhtö päässä ja toisella oli kädessä suuri tappara ja toisella nuija. He juoksivat pää alhaalla ja kilvet eteenpäin ojennettuina niinkuin koiran ankarasti ahdistamat hirvet, eikä Umgugundhlovussa oltu milloinkaan nähty Susi-veikkojen juoksun veroista. Päästyään kentän puoliväliin he pysähtyivät äkkiä, niin että äskeisen rovion tuhka pölähti pienenä kiehkurana ilmaan.
"Kautta pääni! katsohan, nuo tulevat eteeni aseistettuina", sanoi Dingaan kulmiaan rypistäen, "ja sehän on kuoleman uhalla kielletty. Kuka on tuo peloittavan suuri mies, joka nyt kohottaa tapparaansa? Ellen tietäisi veljeni suuren Elefantin kuolleen, niin voisinpa melkein vannoa, että se on hän niiltä ajoilta, jolloin hän kukisti Zwiden. Tuommoinen hän oli vartaloltaan ja noin juuri hänkin käänteli päätään silmäillen ympärilleen kuin leijona."
"Hän on luullakseni Bulalio, kirveskansan päällikkö, oi kuningas", vastasin minä.
"Entä tuo toinen? Iso mies hänkin. Enpä ole milloinkaan nähnyt tuommoista paria!"
"Olenpa melkein varma, että se on Susi-Galazi, Bulalion veriveli ja lähin mies", vastasin minä jälleen.
Heidän jäljessään tulivat kirveskansan soturit, aseinaan nyt vain lyhyet kepit. He tulivat nelimiehisissä riveissä päät alhaalla ja mustat kilvet eteenpäin ojennettuina, ryhmittyen Susi-veikkojen taakse, kunnes kaikki olivat saapuvilla. Halakazi-vangit tuotiin viimeiseksi — suuri joukko naisia, poikia ja tyttöjä, jotka painautuivat sotureiden taakse kuin pelästynyt vasikkalauma.
"Komea näky totisesti", sanoi Dingaan katsellessaan tuota mustakilpisten ja mustatöyhtöisten soturien jylhää joukkoa. "Minullakaan ei ole rykmenteissäni uljaampaa väkeä ja kuitenkin minä näen nämä vasta nyt ensi kerran", ja hän rypisti jälleen kulmiaan.
Umslopogaas kohotti äkkiä tapparansa ja syöksähti täyteen juoksuun komppaniat jäljessään. He tulivat aivan kohti töyhdöt ilmanvedosta taaksepäin taipuneina, kunnes minä luulin heidän aikovan polkea meidät mäsäksi, mutta päästyään kymmenen askeleen päähän kuninkaasta Umslopogaas kohotti jälleen Itkuntekijän ja Galazi Vartijan, jolloin jokainen pysähtyi paikalleen tomun tuoksiessa. Soturit olivat pysähtyneet pitkiin suljettuihin riveihin päät alhaalla ja kilvet eteenpäin ojennettuina. Seisottuaan niin noin minuutin verran Umslopogaas kohotti Itkuntekijän kolmannen kerran, jolloin joka mies ponnahti varpailleen sysäten kilven korkealle ilmaan ja joka kurkusta kajahti: "Bayéte!"
"Komea näky, komea näky", sanoi Dingaan jälleen, "mutta nämä soturit, jotka eivät ole tehneet minulle tahi edeltäjälleni, suurelle Elefantille, pienintäkään palvelusta, on liian hyvin harjoiteltu, ja tuo Bulalio on, sanon minä, liian etevä päällikkö. Tulkaa tänne, te kaksi!" huusi hän sitten.
Susi-veikot astuivat esiin aivan kuninkaan eteen, joka katseli heitä hetkisen silmää rävähdyttämättä, noiden molempien katsoessa yhtä tiukasti takaisin.
"Mitkä ovat nimenne?" kysyi Dingaan.
"Bulalio Tappaja ja Susi-Galazi, oi kuningas", vastasi Umslopogaas.
"Sinäkö siis lähetit kerran terveisiä suurelle Elefantille, joka on kuollut, Bulalio?"'
"Aivan niin, oi kuningas. Minä lähetin terveiset, mutta mikäli olen kuullut, teki sanansaattajani Masilo enemmänkin kuin mitä terveiseni sisälsivät, sillä hänhän murhasi suuren Elefantin. Tuo Masilo oli hyvin ilkeäsydäminen mies."
Dingaan hätkähti hiukan, sillä hän tiesi itse aivan hyvin asian oikean laidan, kun oli ollut itse teossa mukana, mutta hän luuli, ettei tuo kaukaisilta seuduilta tullut päällikkö ollut kuullut mitään sellaista, minkä vuoksi hän ei virkkanut terveisistä sen enempää.
"Kuinka rohkenette astua eteeni asestettuina? Ettekö tiedä, että se on kuoleman uhalla kielletty?"
"Emme, oi kuningas", vastasi Umslopogaas. "Sanottakoon sitäpaitsi, että vain tämä tappara, eikä mikään muu, oikeuttaa minut hallitsemaan kansaani. Jos minut nähdään ilman tätä, voi jokainen, joka kykenee, anastaa paikkani, sillä tämä tappara on kirveskansan kuningatar, ja sen hallitsija on sen palvelija."
"Kumma tapa", sanoi Dingaan, "mutta olkoon. Entä sinä, Susi, miten on sinun aseesi laita?"
"Tämä nuija on henkivartijani, oi kuningas", vastasi Galazi. "Jos minut nähdään ilman tätä nuijaa, voi jokainen, joka kykenee, ottaa henkeni, sillä tämä nuija on minun vartijani enkä minä sen."
"Et ole kuunaan ollut lähempänä menettää sekä nuijaa että henkeäsikin", sanoi Dingaan tuimasti.
"Voipa niin olla, oi kuningas", vastasi Galazi. "Kun hetki on tullut, lopettaa Vartija epäilemättä vartioimisensa."
"Olette outo pari", sanoi Dingaan. "Missä olette nyt olleet ja mitä asiaa teillä on tänne Elefantin kaupunkiin?"
"Tulemme kaukaa, oi kuningas!" vastasi Umslopogaas. "Olemme vaeltaneet pitkän matkan etsiessämme erästä kukkaa eräälle kuninkaalle, millä retkellä tallasimme erään puutarhan Swazi-maassa, jonka hoitajat ovat tuolla" — hän viittasi vankijoukkoon — "ja jossa käyskennellyt karja on porttiesi edessä."
"Hyvä on, Bulalio! Puutarhurit näen ja karjan ammumisen kuulen, mutta missä on tuo kukka? Missä on kukka, jota lähditte Swazi-maan mullasta etsimään? Oliko etsimänne kukka ehkä joku lilja?"
"Niin oli — Liljahan se oli, oi kuningas, ja nyt on tuo Liljankukka valitettavasti kuihtunut, oi kuningas! Jäljellä on vain varsi, kuihtunut ja kellastunut sekin, kuin ihmisen luuranko."
"Mitä sinä tarkoitat?" huudahti Dingaan kavahtaen ylös.
"Sen saa kuningas pian nähdä", vastasi Umslopogaas, kääntyen takanaan seisovien päälliköittensä puoleen, joille hän sanoi pari sanaa. Rivit aukenivat, ja neljä soturia astui esiin kantaen olkapäillään paareja, joilla lepäsi jokin raakoihin härän vuotiin kiedottu esine. Soturit tervehtivät ja laskivat taakkansa kuninkaan eteen.
"Avatkaa!" käski Umslopogaas. Vuodat kierrettiin auki ja näkyviin tuli suolaan peitetty nuoren tytön ruumis, tytön, joka oli kerran ollut kaunis ja suloinen.
"Tuossa on Liljankukan varsi, oi kuningas", sanoi Umslopogaas viitaten tapparallaan ruumiiseen, "kukka on kuihtunut aikansa kukoistettuaan."
Dingaan tuijotti eteensä ja syvä katkeruus valtasi hänen mielensä, sillä hän ei ollut toivonut mitään niin hartaasti ja kiihkeästi kuin saada Lilja omakseen.
"Viekää haaska pois ja heittäkää koirille!" huusi hän. "Joutuin! Tahdon saada heti tietää, miten tyttö sai surmansa, josta rikoksesta minä vaadin sinut tilille, Bulalio. Punnitse tarkoin sanasi ja vastaa hyvin, sillä nyt on henkesi vastauksesi varassa."
Umslopogaas kertoi sepittämänsä jutun, jonka tiedät, isäni, ja kun hän oli lopettanut, astui Galazi esiin ja kertoi, mitä hän tiesi tapahtumasta, kuinka hän oli nähnyt erään soturinsa iskevän tytön kuoliaaksi, minkä soturin hän oli vihansa vimmassa sitten itse iskenyt kuoliaaksi. Ja muutamat päälliköt, jotka olivat nähneet sekä tytön että soturin, todistivat Umslopogaasin ja Galazin puhuneen totta.
Dingaan oli sangen vihastunut, mutta tehtyä ei voinut kukaan tekemättömäksi saada. Lilja oli kuollut ja ainoa syyllinen oli jo saanut hengellään vastata teostaan ollen siten Dingaanin käden saavuttamattomissa.
"Lähtekää täältä, te molemmat", sanoi hän Susi-veikoille, "ja viekää soturinne mukananne. Minä otan karjan ja vangit. Ja olkaa sangen kiitolliset, että säästän kurjan henkenne, sillä te olette käyttäytyneet sangen sopimattomasti. Lähditte luvattani sotapolulle sillä seurauksella, että tyttö, jota sydämeni niin hartaasti ikävöi, sai surmansa. Toitte tosin hänen ruumiinsa minulle, mutta ette hänen henkeään."
Kun kuningas sanoi säästävänsä heidän henkensä, hymyili Umslopogaas julmasti katsahtaen sotureihinsa. Sitten hän tervehti kuningasta ja kääntyi mennäkseen. Mutta samassa juoksi riveistä eräs soturi Dingaanin eteen ja huudahti:
"Salliiko kuningas, että sanon kuninkaalle totuuden, ja saanko sitten levätä kuninkaan suojeluksessa?"
Soturi oli sama, joka oli ollut vahtipäällikkönä sinä yönä, jolloin kolme henkilöä meni holvikäytävän läpi ja vain kaksi palasi, sama mies, jonka Umslopogaas oli sitten alentanut tavalliseksi soturiksi.
"Puhu ja ole hyvässä turvassa", vastasi Dingaan.
"Oi kuningas", sanoi soturi, "korvasi on täytetty valheilla. Yönä, jolloin halakazit lyötiin, olin minä vahtipäällikkönä heidän luolavarustuksensa portilla. Yö oli hiljainen ja tähtikirkas ja minua alkoi jo väsyttää päivän rasitusten jälkeen, kun samassa kuulin askeleita ja portille ilmestyi kolme henkeä — Bulalio, Susi-Galazi ja eräs kolmas, joka oli pitkä ja solakka ja kantoi kilpeään korkealla — näin. He menivät nopeasti ohitseni, mutta tuon kolmannen vaippa hipaisi minua sysäytyen hiukan sivulle, ja vaipan alla ei ollut miehen rinta, oi kuningas, vaan naisen — naisen, joka oli melkein valkoinen väriltään ja sangen ihana. Ja vetäistessään vaipan paikoilleen tuo kolmas liikahdutti kilpeään. Kilven takana eivät olleet miehen kasvot, oi kuningas, vaan tytön — tytön, joka oli kuuta kauniimpi ja jonka silmät olivat tähtiä kirkkaammat. Portista meni kolme, mutta vain kaksi palasi, oi kuningas, ja kurkistaessani heidän jälkeensä minusta näytti, että tuo kolmas kiiruhti nopeasti ulkopuolella näkyvälle tasangolle juosten niinkuin tytöt juoksevat. Tiedustellessani vahtipäällikkönä elefantti Bulaliolta, mihin tuo kolmas oli joutunut, vastasi Bulalio, että heitä oli ollutkin vain kaksi. Vangeista ei sitäpaitsi käsketty ketään toteamaan, kuka tuo kuollut tyttö oli, mikä oli nyt myöhäistä, ja soturi, joka oli maannut kuolleena tytön vieressä, ei ollut saanut surmaansa Galazin nuijasta. Hänet oli eräs halakazi tappanut luolan ulkopuolella. Näin omin silmin hänen kaatuvan ja tapoinpa vielä hänen surmaajansakin. Ja vielä yksi seikka, oi sinä maailman valtias, arvokkaimmat vangit ja parhain karja eivät ole täällä, vaan Bulalion, kirveskansan päällikön suuressa kylässä. Olen puhunut, oi kuningas, koska sydämeni ei siedä valhetta. Olen sanonut sinulle totuuden, oi kuningas, niin että suojele sinä nyt minua noiden Susi-veikkojen raivolta, sillä he eivät tunne sääliä."
Petturin puhuessa oli Umslopogaas siirtynyt tuuma tuumalta aivan huomaamatta yhä lähemmäksi, kunnes hän olisi voinut ulottua mieheen keihäällä. Kukaan ei huomannut tätä, paitsi minä ja ehkä Galazikin, sillä kaikki tuijottivat Dingaanin kasvoihin kuin lähenevään myrskypilveen.
"Älä pelkää, soturi", sähähti Dingaan pyöritellen silmiään; "leijonan käpälä suojelee sinua, palvelijani."
Kuningas ei ollut ehtinyt sanoa sanottavaansa loppuun saakka, kun Umslopogaas ponnahti ääntä päästämättä petturin kimppuun. Umslopogaasin katse oli kauhea nähdä, kun hän iskeytyi paljain käsin mieheen kiinni vääntäen hirveällä voimallaan silmänräpäyksessä niskat nurin niinkuin lapsi taittaa kepakon. Kaikki kävi niin nopeasti, etten ehtinyt nähdä, mitä oikein tapahtui — kuulin vain ilkeän rasahduksen ja miehen hengetön ruumis lennähti korkeassa kaaressa Dinganin jalkojen juureen Umslopogaasin huudahtaessa kaikuvalla äänellä:
"Siinä on palvelijasi, kuningas! Totisesti saa hän nyt levätä suojeluksessasi!"
Sanoja seurasi syvä hiljaisuus, sillä kaikki olivat aivan tyrmistyneet pelosta ja hämmästyksestä. Olihan tapahtunut jotakin ennenkuulumatonta.
"Tappakaa hänet!" sähähti Dingaan vihdoin raivosta vavisten. "Tappakaa tuo koira ja kaikki hänen seuralaisensakin!"
"Nytpä sitten alkaakin peli, jota minäkin osaan", vastasi Umslopogaas. "Hei, te kirveskansan soturit! Aiotteko sallia noiden merkittyjen rottain tappaa teidät?" ja hän viittasi Itkuntekijällä sotureihin, jotka olivat selvinneet hengissä roviosta, mutta joiden kasvoja tuli oli kärvennellyt.
Riveistä kajahti hillitön naurunrähäkkä, jota seurasi jymisevä huuto:
"Emme suinkaan, Bulalio!"
Soturit kääntyivät vihollisiinsa päin, ja kaikkialta kuului kilpien kuminaa.
Umslopogaas oli samassa miestensä luona, ja kuninkaan soturit hyökkäsivät eteenpäin täyttämään kuninkaan käskyä. Mutta silloin syöksyi Susi-Galazi kuninkaan eteen ja ärjäisi heilauttaen nuijansa korkealle:
"Seis!"
Huutoa seurasi haudanhiljaisuus, sillä kaikki näkivät, että Dingaanin pää oli nyt Vartijan synkässä ja uhkaavassa varjossa.
"On aivan turhaa uhrata kuolemalle niin monta miestä, kun yksikin riittää", huusi Galazi jälleen. "Jos näen keihään välähdyksenkään, niin Vartija putoaa siihen, jossa sen varjo nyt on, ja katso! maailmassa on yhtä kuningasta vähemmän. Yksi sana, kuningas!"
Dingaan katsahti tuohon edessään seisovaan rotevaan mieheen ja tunsi nuijan viileän varjon otsallaan. Hän alkoi vavista — mutta nyt pelosta ja kauhusta. "Menkää rauhassa!" sanoi hän.
"Hyvin sanottu, kuningas", virkkoi Galazi irvistäen ja vetäytyi hitaasti miestensä luo huudahtaen: "Ylistetty olkoon kuningas! Kuningas käskee lastensa poistua rauhassa!"
Mutta kun Dingaan tunsi kuoleman varjon siirtyvän otsaltaan, aikoi hän raivoissaan sittenkin antaa käskyn sotureilleen käydä vieraiden kimppuun, ja minä sain vain suurella vaivalla hänet hillityksi.
"Lausut oman kuolemantuomiosi, jos annat hyökkäyskäskyn, oi kuningas", sanoin minä. "Bulalio murskaa kantapäällään tuommoiset miehet kuin mitä sinulla nyt on käytettävänäsi, ja Vartija kääntyy vielä kerran katsomaan sinua."
Dingaan ymmärsi tämän ja hillitsi mielensä, sillä kaupungissa ei ollut muita rykmenttejä kuin tuo tulen korventama. Muut oli lähetetty Nataliin buureja murhaamaan. Mutta hänen täytyi saada verta, ja hän kääntyi minuun päin karjaisten:
"Sinä olet kurja petturi, Mopo, minkä olen jo tiennyt kauan, ja minä teen sinulle saman, minkä tuo koira teki äsken palvelijalleen!" Ja hän iski keihäällään minua kohti.
Mutta minä arvasin hänen tarkoituksensa ja väistin iskun hyppäämällä korkealle ilmaan. Sitten käännyin ja pakenin nopeasti muutamien soturien kiiruhtaessa jälkeeni. Kirveskansan viimeiset komppaniat olivat vielä lähellä ja huomasivat sitäpaitsi tuloni, niin että viimeisenä kulkeva Umslopogaas riensi heti minua vastaan, jolloin takaa-ajajani seisahtuivat tohtimatta tulla tapparan ulottuville.
"Minulla ei ole enää sijaa täällä kuninkaan luona, poikani"; sanoin minä Umslopogaasille.
"Älä pelkää, isäni, kyllä minä sinulle sijan löydän", vastasiUmslopogaas.
Huusin sotureille, jotka olivat minua takaa-ajaneet, seuraavat terveiset kuninkaalle vietäviksi:
"Sanokaa kuninkaalle, että hän teki kovin pahasti ajaessaan minut luotaan, sillä minä, Mopo, autoin hänet valtaistuimelle ja vain minä voin hänet siellä pysyttääkin. Sanokaa hänelle myös, että hän tekee vielä pahemmin, jos hän lähtee minua tavoittelemaan, sillä päivä, jolloin jälleen kohtaamme, on oleva hänen kuolinpäivänsä. Niin sanoo Mopo,inyanga, Mopo tietäjä, joka ei ole milloinkaan ennustanut väärin."
Lähdimme liikkeelle ja kun minä palasin Umgugundhlovuun, tulin polttamaan kaikki, mitä Dingaan oli jättänyt polttamatta, ja kun seuraavan kerran näin Dingaanin, niin — ah, siitä kerron tuonnempana.
Kukaan ei estänyt lähtöämme, ja kun olimme kulkeneet hetkisen, pysähtyiUmslopogaas ja sanoi:
"Haluaisinpa palata sinne, josta tulimme, ja tappaa tuon Dingaanin, ennenkuin hän tappaa minut."
"On kuitenkin parempi jättää pelästynyt leijona rauhaan tiheikköönsä, poikani", sanoin minä, "sillä ahdistettu leijona on hyvin vaarallinen. Voit olla varma, että Umgugundhlovussa ovat nyt kaikki aseissa, sekä nuoret että vanhat, ja vaikka Dingaan pelkäsi äsken, iskee hän nyt henkensä edestä. Et tappanut häntä, kun olisit voinut sen tehdä, ja nyt on tilaisuus mennyt."
"Järkevästi sanottu", virkkoi Galazi. "Soisinpa, että olisin antanutVartijan pudota siihen, johon sen varjo lankesi."
"Mikä on neuvosi siis nyt, isä?" kysyi Umslopogaas.
"Tämä: te molemmat kokoatte väkenne ja karjanne ja lähdette Kummitusvuoren varjosta ja tunkeudutte pohjoiseen Mosilikatze Leijonan jälkiä seuraten, joka väistyi pois Chakan tieltä. Siellä sitten hallitsette yhdessä tahi erillänne tarvitsematta uneksiakaan Dingaanista."
"Ei käy laatuun, isä", vastasi Umslopogaas. "Tahdon olla Kummitusvuoren vaiheilla niin kauan kuin suinkin voin."
"Niin minäkin", sanoi Galazi, "ja mieluummin aivan sen kallioiden keskellä. Mitä! Pitäisikö susieni metsästää yksin? Antaisinko Harmaakuonon, Valkohampaan, Verenjuojan ja Kuoleman kutsua tovereineen minua turhaan?"
"Olkoon niin, lapset. Te olette nuoria ettekä välitä vanhemman neuvoista. Heittäkäämme siis kaikki sallimuksen huomaan."
Sanoin niin, sillä en tiennyt, miksi Umslopogaas ei tahtonut jättää majaansa. Syy oli se, että hän oli käskenyt Nadan kiiruhtaa sinne häntä odottamaan.
Myöhemmin Nadan tavattuaan hän olisi lähtenyt mielelläänkin, mutta silloin oli taivas taas kirkas ja pilvetön; myrskyä ennustavat pilvet olivat hajautuneet joksikin ajaksi.
Oi, jos Umslopogaas olisi noudattanut neuvoani! Hän hallitsisi nyt kuninkaana tarvitsematta harhailla henkipattona vieraissa maissa, en tiedä missä; ja Nada eläisi ja kirveskansa olisi vieläkin olemassa.
Kun Dingaan sai terveiseni, pelästyi hän suuresti, sillä hän tiesi, etten milloinkaan valehdellut.
Hän hillitsi kätensä hetkeksi eikä lähettänyt armeijaa Umslopogaasia tuhoamaan, sillä saattoihan käydä niin, kuin olin ennustanut, että se koituisi hänen kuolemakseen. Ja ennenkuin pelko oli ehtinyt hävitä, oli Dingaanilla täysi työ amaboonain kanssa, jotka olivat murhista raivostuneina alkaneet sodan häntä vastaan. Hän tarvitsi kaikki soturinsa tuohon sotaan voimatta ajatellakaan kostoretkeä jotakin vähäpätöistä kaukana pohjoisessa asuvaa päällikköä vastaan.
Hän oli kuitenkin äärimmilleen hirmustunut sen johdosta, mitä oli tapahtunut, ja murhasi tapansa mukaan suuren joukon viattomia ihmisiä kostonhimoaan tyydyttääkseen.
Umslopogaas kertoi matkan varrella sotaretkestään kaikki, minkä kannatti kertoa,'ja kuinka hän oli löytänyt Nadan.
Kuullessani, että Nada-tyttäreni oli vielä elossa, minä itkin ilosta, mutta olin samoinkuin Umslopogaaskin pelon ja epäilysten vallassa, sillä matka Swazi-maasta Kummitusvuorelle on kovin pitkä yksinäisen ja turvattoman tytön kulkea. En maininnut vielä toistaiseksi Umslopogaasille mitään hänen syntyperästään, sillä matkalla saimme vain harvoin olla kahdenkesken, ja puillakin on korvat, ja tuuli, joka olisi kuullut kuiskauksemme, olisi voinut kuiskata samat sanat kuninkaan korvaan. Tiesin kyllä, että aika oli tullut ilmaista salaisuus, sillä aikeeni oli saada Umslopogaas julistetuksi Chakan pojaksi. Mutta kaikki nuo tuumat raukesivat tyhjiin, koska oli niin määrätty, isäni.
Olisinpa tiennyt silloin, kun tapoin Chakan, että Umslopogaas eli vielä, niin luultavasti olisin ajanut tahtoni perille ja Umslopogaasista olisi tullut kuningas. Tahi jos Dingaan olisi saanut Liljan ja Umslopogaasista olisi tehty mahtava mies, niin suunnitelmani olisivat ehkä toteutuneet. Mutta kaikki kävi toisin. Tuo Lilja-tyttö ei ollut kukaan muu kuin Nada, ja kuinka olisi Umslopogaas voinut luovuttaa Dingaanille Nadaa, minun tytärtäni, jota hän luuli sisarekseen, vastoin tämän tahtoa? Nadan takia olivat Umslopogaas ja Dingaan nyt veriviholliset ja samasta syystä olin minäkin joutunut epäsuosioon ja pakolaiseksi, jonka neuvot eivät enää kelvanneet kuninkaalle.
Kaikki täytyi siis alkaa alusta, ja kävellessäni soturien keralla Kummitusvuorta kohti, minä ajattelin asiaa usein ja kiinteästi, puhumatta kuitenkaan mitään vielä.
Vihdoin saavuimme eräänä päivänä Kummitusvuoren juurelle, nähden jälleen tuon vuoren huipulla istuvan vanhan velhottaren kivikasvot, ja jo samana iltana me marssimme laulaen kirveskansan kaupunkiin. Mutta Galazi ei ollut silloin enää mukanamme; hän oli kiitänyt vuorelle suttensa luo, ja kun sivuutimme vuoren, kuulimme jo kaukaa tervetulotoivotuksen, jonka sudet ulvoivat hänelle. Lähestyessämme kaupunkia, tulivat kaikki naiset ja lapset Zinitan johdolla meitä vastaanottamaan. Riemuiten ja iloiten he tulivat, mutta kuullessaan ja nähdessään, kuinka monta puuttui niistä, jotka olivat kuukausi sitten lähteneet retkelle, muuttui heidän ilonsa murheeksi ja itku ja valitukset kuuluivat taivaaseen saakka.
Umslopogaas tervehti ystävällisesti Zinitaa, ja kuitenkin tuntui minusta niinkuin jotakin olisi puuttunut. Zinita puheli ensin hyvin lempeästi, mutta kuultuaan kaikki, mitä oli tapahtunut, hänen sanansa muuttuivat koviksi ja katkeriksi.
"Näetkös nyt, Bulalio", sanoi hän, "miten kävi, kun kallistit korvasi tuon vanhan hupakon jaaritteluille, joka sanoo olevansa nimeltään 'suu'!" — Hän tarkoitti minua, isäni. — "Niin, suu hän onkin, suu, josta purkautuu vain järjettömyyksiä ja valheita! Minkä neuvon antoi hän sinulle — että lähtisit sotaretkelle halakazeja vastaan ja toimittaisit erään tytön Dingaanille! Ja mitä teit sinä — hyökkäsit halakazein kimppuun, ja olet tuolla suurella tapparallasi epäilemättä murhannut paljon viattomia ihmisiä, ja melkein puolet kirveskansan sotureista olet jättänyt Swazi-maan luoliin mätänemään, tuoden ikäänkuin korvaukseksi pienen lauman mitätöntä ja pienikasvuista karjaa sekä joukon tyttöjä ja lapsia, joita meidän täytyy nyt elättää.
"Eikä siinä kaikki. Sanoit meneväsi hakemaan erästä tyttöä Dingaanille, mutta kun löysit tytön, annoit hänen mennä, koska hän oli, kuten sanoit, sisaresi eikä huolinut Dingaanista, niinkuin kuningas ei olisi kyllin hyvä tuolle sisarellesi. Sitten koetit kieräillä kuninkaalle suojellaksesi sisartasi, mutta kepposesi huomattiin, jolloin surmasit erään miehen Dingaanin silmien edessä ja pakenit tuoden tämän vanhan hullun mukanasi, että hän neuvoisi sinulle kaikki juonensa. Olet menettänyt puolet miehistäsi, vähämielisen olet ottanut neuvonantajaksesi, ja ärsyttämällä kuninkaan olet hankkinut itsellesi vihollisen, joka tappaa meidät kaikki. Wow! Bulalio! Jatka niinkuin olet alkanutkin, ja olkoot suunnitelmasi aina yhtä nerokkaat."
Zinitalla oli terävä kieli, ja minun täytyy sanoa, että hänen sanoissaan oli hiukan perääkin. Istuin vaiti ja kuuntelin kärsivällisesti loppuun saakka, ja Umslopogaas oli myös vaiti, vaikka hän olikin äärimmäisen närkästynyt, sillä sanat tulivat niin kiivaasti ja keskeytymättä, ettei siinä olisi toinen saanut ääntään kuuluviin, vaikka olisi kuinka koettanut.
"Hiljaa, vaimo!" sanoin minä vihdoin. "Älä puhu pahaa viisaista ihmisistä, jotka olivat saaneet kokea paljon, ennenkuin sinä olit syntynytkään."
"Äläkä puhu pahaa miehestä, joka on isäni", ärjäisi Umslopogaas. "Niin, tämä Suu, jota haukut ja soimaat, on isäni Mopo, vaikka et sitä tiedä."
"Sitten on keskuudessamme mies, jonka isä on tavallista hassahtavampi.Tämäpä oli uutisista pahin."
"Ja edessämme on nainen, jonka kieli olkoon iäisesti kirottu", karahti Umslopogaas hypäten ylös. "Ulos majastani, Zinita, ja paina tämä visusti mieleesi. Jos kuulen sinun vielä kerran herjaavan isääni, niin saat mennä omaa majaasi hiukan etemmäksi. Hylkään sinut ja karkoitan luotani. Kärsivällisyyteni on nyt lopussa."
"Minä menen", sanoi Zinita. "Kaunista kohtelua todellakin! Tein sinusta päällikön ja nyt sinä uhkaat hylätä minut."
"Käteni teki minusta päällikön", sanoi Umslopogaas tyrkäten Zinitan ulos.
"On surkeata joutua naimisiin tuommoisen äkäpussin kanssa", lisäsi hän sitten huoaten raskaasti.
"Onpa niinkin, Umslopogaas, onpa niinkin, mutta sellaisia taakkojahan me miehet saamme useinkin kantaa raahustaa. Ota opiksi, poikani, ja ole niin vähän kuin suinkin naisten kanssa tekemisissä. Älä ainakaan rakasta niitä liiaksi, niin saat olla paremmin rauhassa." Sanoin sanottavani hymyillen ja toivoin, että Umslopogaas olisi pannut sanat mieleensä, sillä rakkaus naisiin vei Umslopogaasin turmioon!
Siitä on jo kauan, mutta aivan nykyisin kuulin, että Umslopogaas oli paennut pohjoiseen kodittomana henkipattona erään naisen tähden, joka petti hänet katalasti punoen sellaisen juonen, että Umslopogaasia syytettiin erään Lousta-nimisen miehen murhasta, joka oli Umslopogaasin veriveli niinkuin Galazikin oli ollut. En tiedä asiaa sen tarkemmin, mutta sen tiedän, etten näe Umslopogaasia enää milloinkaan. Häntä vaivasi sama heikkous kuin setäänsä Dingaaniakin, ja tuo heikkous on nyt saattanut hänet lopullisesti turmioon.
Kahden kesken jäätyämme istuimme hetkisen hiljaa ja minä olin kuulevinani rotan rapisuttavan katto-olkia. Sitten sanoin:
"Umslopogaas, vihdoinkin on hetki tullut ilmaista sinulle eräs salaisuus, jota olen säilyttänyt syntymästäsi saakka."
"Puhu, isäni", sanoi hän ihmetellen.
Hiivin ovelle ja katsoin ulos. Ulkona oli pimeä enkä nähnyt tahi kuullut mitään, mutta ollen varovainen mies, minä kiersin majan ympäri. Ah, isäni, kun tahdot kertoa salaisuuden, niin älä varmistu niin helposti. Ei ole kylliksi, että katsot ulos ja kierrät majasi ympäri. Tutki permanto ja tarkasta kattokin, ja kun olet tehnyt kaiken tuon, mene muualle ja kerro vasta sitten asiasi. Nainen oli oikeassa, valkoisista hiuksistani ja kaikesta viisaudestani huolimatta minä olin ajattelematon narri. Ellen olisi ollut niin typerä kuin olin, olisin savustanut katto-olkiin piiloutuneen rotan ulos, ennenkuin avasin suuni. Sillä tuo rotta oli Zinita, isäni — Zinita, joka oli pimeän suojassa kiivennyt katolle ja makasi nyt siellä korva räppänän suulla kuullen jokaisen sanamme. Oli konnantyö tehdä niin ja tekijälleen mitä turmiotatuottavin enne, mutta eiväthän naiset välitä kunniasta halutessaan saada tietää toisten salaisuuksia, ei kunniasta eikä enteistä.
Kun en nähnyt mitään, palasin majaan ja kerroin tarkasti kaikki aavistamatta, että kuolema piti meitä koko ajan silmällä naisen haahmossa majan katolla maaten. "Kuule", sanoin minä, "sinä et ole minun poikani, Umslopogaas, vaikka oletkin aina sanonut minua isäksesi. Olet arvokkaamman puun vesa."
"Isyyteesi olen aina ollut tyytyväinen", vastasi Umslopogaas, "ja sukusi on minulle kyllin hyvä. Kenen poika olen sitten?"
Kumarruin eteenpäin ja kuiskasin, mutta kuiskasin valitettavasti kuitenkin liian kovasti: "Suuri Elefantti, joka on kuollut, oli isäsi. Olet Chakan ja sisareni Balekan poika."
"Olen siis kuitenkin sukulaisesi, Mopo, mistä olen sangen iloinen. Wow! Kukapa olisi voinut arvata, että olen tuonSilwanan, tuon hyeena-miehen poika? Siitä syystä minä ehkä rakastankin Galazin tavoin sutten seuraa, vaikka sydämessäni ei ole rakkauden hiventäkään isääni tahi ketään hänen omaistaan kohtaan."
"Eipä sinulla ole syytäkään rakastaa häntä, Umslopogaas, sillä hän murhasi äitisi ja olisi murhannut sinutkin. Mutta Chakan poika olet etkä kenenkään muun."
"Miehellä, joka voi erottaa isänsä väkijoukosta, täytyy olla terävät silmät. Mutta salaisuuden, jonka nyt ilmaisit, olen ennenkin kuullut, vaikka olin unhottanut sen."
"Keneltä, Umslopogaas? Tunti sitten se oli vain yhden henkilön tiedossa; kaikki muut, jotka kerran tiesivät sen, ovat kuolleet. Nyt on kaksi, jotka tietävät asian" — ah, isäni, minä luulin meidän olevan kahdenkesken — "niin että keneltä siis saatoit kuulla sen?"
"Eräältä vainajalta. Galazi kuuli sen eräältä kuolleelta, joka istui Kummitusvuoren luolassa. Vainaja oli sanonut, että Galazi saa veljekseen erään Umslopogaas Bulalio-nimisen miehen, Chakan pojan, jonka leijona tuo hänelle. Galazi toisti tarkalleen sanat minulle, mutta olin unhottanut ne."
"Näyttää siltä kuin kuolleetkin tietäisivät jotakin", sanoin minä. "Katso, tänään olet nimeltäsi Umslopogaas Bulalio ja tänään minä julistan sinut Chakan pojaksi. Mutta kuule kertomukseni."
Kerroin hänelle kaikki hänen syntymästään lähtien, ja kun mainitsin, mitä Baleka, hänen äitinsä, oli sanonut uneni kuultuaan ja kuinka sankarillisesti hän oli kuollut, purskahti Umslopogaas itkuun, Umslopogaas, jonka silmissä kyyneleet olivat outo näky. Mutta kun kertomukseni alkoi lähetä loppuaan, huomasin minä, että hänen ajatuksensa harhailivat muualla, hän kuunteli kuin mies, jonka mieltä painoi jokin raskas taakka, ja ennenkuin olin lopettanutkaan, keskeytti hän:
"Jos olen Chakan ja Balekan poika, niin Nada ei olekaan sisareni,Mopo-setä?"
"Hän on serkkusi, Umslopogaas."