»Mitä kaikki tämä merkitsee?»
»Se on vain Gertruden juttu kuvalukemistoon», vastasi Phyllis nauraen.
8
Sata kertaa kirjailijatar yhtyi omaan työhönsä kohdistuvaan nauruun; kenties kerran kahdestasadasta kerrasta hän punastui loukkaantuneena.
Nyt hän äkkiä pahastuneena tokaisi:
»'Vain juttu’? Kyllä se on enemmän kuin juttu, jos sinun täytyy se tietää. Se on vain puolet Ericin takaamasta vekselistä, jonka tunnustaja, joku vintiö, on jättänyt hänet pulaan ja joka eräytyy maksettavaksi tiistaina. Siinä kaikki … mihin olen pistänyt kahdennenkymmenennen liuskan?
Tietääkö kukaan?»
Katuvaisena Phyllis otti kadonneen liuskan takan ristikolta ja ojensi sen sisarensa puolelle pöytää.
»Olen pahoillani, sisko-kulta!» supatti hän toisen tuuheaan tukkaan. »En tarkoittanut sanoa ‘vain’. Ja useinhan puhun 'vainBubblesista'.»
»Ei mitään, Phyl. Ikävä, että ärähdin. Rahan puute on kaiken huonon tuulen juuri! Joka tapauksessa tämä» — hän järjesti paperejansa — »merkitsee kahtasataakymmentä shillingiä, kun vien sen toimitukseen; ja ne tulevat eh-dotto-masti kuin Jumalan lähettäminä. Sääli vain, että tulee vielä kalliimmaksi hankkia minulle juhlaleninki, pari hopeakudoksisia tanssikenkiä ja liput kullatun paheen näyttämölle, jota minua on pyydetty kuvaamaan 'luonnollisesti'. Gertrude syrjäytti koko asian nauraen.
9
Sekä vähäisellä purkauksella että sitä verhoamaan tarkoitetulla naurulla oli ollut vaikutuksensa Gertruden poika serkkuun, joka kopisteli piippuansa tyhjäksi, naputtaen sitä uuninreunukseen, eikä näyttänyt huomaavan mitään, mutta kätki kaikki sydämeensä.
Koko ajan oli nuori Tophampton tuntenut surua näiden englantilaisten serkkujensa tähden, jotka olivat hyvin tiukalla ja huolestuneita, ponnistelivat saadakseen jalansijan tässä liian täydessä kaupungissa, tarttuen jokaiseen oljenkorteen tässä muuttuvien olosuhteiden sodanjälkeisessä Pyörteessä, mutta olivat aina valmiit auttamaan niitä, jotka kykenivät pysymään pinnalla huonommin kuin he.
Top oli tuntenut myötätuntoa heitä kohtaan, mutta ei samalla tavoin kuin tänä sunnuntaina. Tänään hänen poikamaisen, heidän puolestaan surevan sydämensä pohjalla heräsi myöskin omituinen vastuunalaisuuden tunne, siellä ruiski vaivaava ajatus: »Minä saattaisin auttaa heitä! Voisin — jos —»
Saman sunnuntaipäivän kuluessa se ajatus syöpyi hänen mieleensä.
10
Sunnuntaipuoiiselle istuutui perhe yhdeksänhenkisenä huoneessa, jossa olisi ollut mukavasti tilaa kolmelle.
Mukana oli myöskin Madge, jonka puoliso oli Cityssä »jokin» (ei suinkaan »joku»), vanhin serkku, jota kysyi keinoista ja varoista nähtävästi pahimmin kiusasi. Kaikilla muilla, myöskin Tossien kaksosilla ja Phyllisin Bublesilla oli aseenaan Mundyjen vankka rakenne. Vain Madgen pikku poika Rex ei ollut lujatekoinen.
Pojan nuori äiti näytti kalpealta, ja hänen tumman tukan varjostamissa silmissään oli hajamielinen ilme; mutta hänellä riitti hilpeä sana jokaiselle, kun huoneeseen tunkeutuva lauma sommittelutehtävän kappaleiden lailla sovittautui vanhan ristijalkaisen pöydän ympärille, jolta ensin oli korjattava pois käsikirjoituskasat ja puolivalmiit liinavaatteet, ennenkuin se voitiin kattaa puolista varten.
Topille Madge sinkautti välttämättömän pilan: »Etkö vieläkään ole kihloissa?»
Top ravisti vaaleaa päätänsä. »En; en vielä, Madge.» »Jotakin on tässä asiassa tehtävä. Minkä tähden hän ei ole joutunut kiinni? Etkö edes ole rakastunut, Top?»
Taaskin Top pudisti päätänsä, samalla kun heikko punerrus alkoi (hyvin hitaasti) levitä hänen poskiinsa, syventäen hänen kiinteän, kermankarvaisen ihonsa väriä.
»Älä mene istuttamaan ajatuksia mies-paran päähän!» virnaili John, Tossien pankinkonttoristi-puoliso. »Topin aika tulee kyllin pian, kuten hän surukseen saa huomata.»
»Niin totisesti. Kuta kauemmin hän voi pysytellä rakastumatta, sitä parempi», myönsi Tossie juhlallisesti. »Sitä kauemmin hän säästyy siltä pulmalta — (Ei; he saavat pullon ensi kerralla, äiti.) — mistä hänen olisi etsittävä ruokaa perheensä suihin ja kenkiä perheensä jalkoihin.»
»Ja alppeja lastensa rintaa varten», lisäsi Madge. »Koska lääkärit väittävät, ettei Englannin talvi ole suotuisa Rexille (ikäänkuin Englannin talvi olisi suotuisa kenellekään muille kuin vesilinnuille), aion mennä kamarineidoksi johonkin sveitsiläiseen hotelliin, pannen ehdoksi, että poikaani siellä hoidetaan ja ruokitaan talvisella urheilukaudella.»
»Se ei ole huono suunnitelma, Madge.»
»On aina huono suunnitelmatehdä työtärahasta», vastusti
Phyllis suu täynnä.
»Ansaitsemattomat lisät ovat pääasia, tyttöseni!»
»Tai testamenttilahjat!»
»Mikä toive! Testamenttilahjat! Tässä suvussa ei ole yhtään sielua, joka jättäisi meille ropoakaan! Ainakin on meillä kovin huonot tiedot isoisänisän elinkorosta.»
»Entäpä avioliitto ansion kannalta? Niin, hankkikoon Helen» (Helen rypisti koomillisesti otsaansa) »itselleen rikkaan puolison!»
»Tai Top!»
»Niin; miksi ei Top?»
»Nuoret miehet ovat tässä maassa harvinaisia. Tytöt ovat markkinakamaa!»
»Luotetaan siis kaikki Topiin. Top ei olekaan niin kovin vastenmielisen näköinen, rauhallisessa valaistuksessa! Joidenkuiden mielestä siirtomaalaisilla on ulkolaisten viehätysvoima —»
»Jossakin kertomuksessani tulee Topista, sitten kun hän on nainut biljoona vaimonsa, tarukummi, ja hän laskee pohjan meidän onnellemme.»
»Top, rakas — (Ojenna kastiketta, ole hyvä; minä kikkaan hänelle!) — Top rakas, vähällä vaivalla luulisin sinun pystyvän lumoamaan jonkun perijättären — vanhanlaisen!»
»Sinun tapaisesi», jupisi australialainen.
Heikko puna, joka oli levinnyt hänen poskiinsa Marjonen kysyttyä, oliko hän rakastunut, oli vasta nyt ehtinyt haihtua.
Nyt se alkoi uudelleen näkyä.
»Oi, jättäkää poika rauhaan!» kehoitti Tossie. »Älkää häiritkö hänen kandidaattimahdollisuusmietteitänsä!»
Mutta Top ajatteli kokonaan toista.
11
He laskivat pilaa, nämä nuoret naiset ja heidän nuoret puolisonsa, ovella vaanivasta sudesta. Mutta leikinlaskusta huolimatta, susioliovella.
Heidän äitinsä tiesi sen istuessaan pöydän päässä ja leikatessaan viipaleita raavaspaistista, jonka paistamiseen hän oli kuluttanut aamun ja josta tämän perheaterian jälkeen ei jäisi jälelle muuta kuin paistinpuikko. Myöskin Top tiesi sen.
»Kuuromykkä ja vähä-älyinen» — sellaisen arvostelun oli isoisänisä lausunut hänen luonteestaan, itse hyvin tietäen, kuinka väärä se oli. Top, joka istui pöydässä, uurtaen lumiauran tavoin vakoja kelpo paahtopihvin, vihannesten, pasternakan, piparjuurikastikkeen ja yorkshireläisen muhennoksen muodostamiin nietoksiin — Top, joka yksitavuisilla äännähdyksillään lisäsi keskustelun hälinää — Top, ulkoisesti yhtä tunteeton kuin se ainoa kylmä peruna, joka ehkä jäisi jälelle tästä juhla-ateriasta, oli yhtä herkkä kuin kuka nainen hyvänsä tuntemaan, mitä ilmassa liikkui.
Hän tarkkasi Marjorien huolien ja Gertruden ajatusten kaikkia heilahduksia. Hän oivalsi, että tämä oli ensimmäinen kunnollinen ateria, jonka ystävällisen rattoisa Tossie ja hänen yhtä ystävällisen rattoisa Johninsa olivat kokonaiseen viikkoon nauttineet. Hänen mieltänsä kalvoi, että nuori Phyllis istui ompelemassa liinavaatteita muutamista shillingeistä eikä saanut mennä reippaalle kävelylle ulko-ilmaan. Vielä kovempi osa oli Madge-paralla, jolla oli tuo poika… Entä Helen sitten? Pikku Helen istui toisten joukossa äänettömänä, hautoen aatoksiaan tuuheiden hiuksien peittämässä päässänsä. Hän ei ollut suonut Topille ainoatakaan katsetta eikä sanaa; perin lamassa oli Helen tänään. Surkeata, jos hän koko sydämestään halusi saavuttaa mainetta näyttämöllä eikä siitä tulisi mitään. Mitä Helenistä myöhemmin tulisi? Mitä tulisi heistä kaikista muista? Hänellä, Topilla, ei ollut mitään heikkoa. Hänen queenslandilaiset omaisensa eivät tosin olleet varakkaita, jollaisiksi englantilaiset tuntuivat kaikkia »siirtomaalaisia» kuvittele van, mutta heidän kannatti hyvin lähettää hänen määrärahansa. Jos toiveet konealalla pettäisivät, sopisi heidän poikansa aina palata hyvään kotiin ja työhönsä maatilalle; kovaa työtä, mutta paljon hauskaakin, ulkoilmaelämää, auringonpaistetta…
Mutta hänen serkkunsa? Heillä näytti kaikki olevan sattuman varassa, epävakaista. Kuinka huonosti olikaan tämä maallinen varallisuus jaettu! Kaikilla näillä nuorilla, iloluontoisilla, rohkeilla ihmisillä ei kerrassaan mitään, ei yhdelläkään, ainoastaan taakka kannettavana, vekselit, vuokrat, korot ja verot, lääkärinpalkkiot, liha-, leipä- ja kaasulaskut, rautatie- ja omnibuspiletit, kengät…
Seuraavassa kerroksessa kyyhötti vanha, hyvin vanha ukko, jolla oli neljännesmiljoona ja joka ei tehnyt sillä mitään muuta kuin hautoi oikullisia suunnitelmiaan ja kohteli omaisiaan hirmuvaltaisesti —
Tuttu merkki kajahti voimakkaasti Topin pään kohdalla.
13
Baabelimainen perhehälinä vaimeni. Ensimmäisen kerran aterian aikana Helen loi nopean silmäyksen Topiin, kääntäen sitten taas katseensa heti toisaalle. Päivällispöydän ympärille ahtautuneet henkilöt huudahtivat toinen toisensa jälkeen:
»Isoisänisä!»
»Saanko mennä ylös?» mutisi Top selvitellessään pitkiä raajojaan huonekalujen jalkojen seasta.
Rouva Mundy nyökkäsi, ja hän meni.
»Minkälaisen», tiedusti Gertrude, »otaksutte isoisänisän olleen, ennenkuin hänestä tuli tämä 'Ääni minaretista’? Mitä kuvittelet hänen puuhanneen nuorena ollessaan, John?»
Punatukkainen John virkkoi: »Olen kuullut hänen olleen teekauppiaan, niitä vanhojen, hyvien tee-aikojen miehiä, jotka lahjoivat merikapteeneja kiidättämään teelasteja purjealuksilla valtamerien ylitse Englantiin vallatakseen markkinat —»
»Nähtävästi hän ei ole pystynyt niitä kovinkaan suuresti valtaamaan, sillä muutoin hän ei olisi niin huonoissa varoissa kuin hän näyttää aina olleen. Hän olisi tehnyt 'leikkauksia', keinotellut ja kasannut tuhansia», tuumi Gertrude viattoman tietämättömänä siitä, kuinka likipitäen hän arvasi isoisänisänsä yksityisasiain oikean laidan. »Sitä en kuitenkaan tarkoittanut, vaan sitä, minkänäköinenhän oli. Onkohan isoisänäiti, minkänäköinen hän lieneekään ollut, saattanut olla milloinkaan rakastunut tuohon olentoon? Saattoiko hän, äiti? Ei, ei! Älä väitä: 'Tietysti, rakas, eikö hän mennyt avioliittoon hänen kanssaan?’ Tiedän sen. Mutta hän kuoli yhdeksäntoistavuotiaana, joten ukkokentiesvielä oli ihan järjellisen inhimillinen —»
»Gertrude —»
Kyynärpäät pöydän varassa Gertrude liikahti, syrjäyttäen rouva Mundyn lievät vastalauseet. »Minusta on viehättävän hupaista arvailla, millaisia omien esi-isien rakkausasiat ovat olleet,jonkunlaisiarakkausjuttuja heillä on täytynyt olla; muutoinhan ei olisi olemassameitä. Ja aprikoinevathan Bubblesin lapset vuonna tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäviisi: 'Vanha isoäiti Gertrude-poloinen, onkohan kukaan noista oudon sievistä, vanhanaikaisista urheiluhousuisista nuorista miehistä koskaan pitänythänestävähääkään?»
»Tosiaankin, Gertrude!»
»Niin hetekevät, äiti! Haluaisin vain tietää, minkälaisen nuoren miehen te kaikki arvelette isoisänisän mahdollisesti olleen Ericin ikäisenä.»
»Älä kysy minulta, tyttö-kulta!» torjui kahdeksankolmatta-ikäinen Eric. »En kärsi ajatella semmoista. (Lisää vanukasta, äiti, ole hyvä.) Minä kunnioitan liian paljon Ikää!»
Madge kummasteli: »Entä minkätähden — (Syö se kaikki, Rex, armaani! Enää vainhiukkanen!) — minkätähden isoisänisä kutsui Topia kesken päivällistä?»
»Hän kai vaatii Topia kertaamaan itselleen joitakuita säihkyviä pöytäpuheitaan. Mitä tahansa, kunhan se vain häiritsee», äkäili Tossie. »Niin isoisänisän tapaista!»
Vähemmässä kuin viidessä minuutissa Töppäiäsi hälisevän puolisseurueen keskuuteen. Hänen ilmeensä oli muuttumaton, jollei oteta lukuun tuikahtelevaa väikettä — harmin, huvituksen aiheuttamaa? — jonka nyt saattoi havaita pojan harmaissa silmissä, kun hän siirsi taaksepäin (keittiö-)tuoliansa ja sulloutui jälleen istumaan, melkein ihan rouva Mundyn syliin.
Hänen vastassaan istuva Helen katseli värähtämättä poispäin hänestä.
»Miten hänen Kärtyisyytensä jaksaa?» kysyi John. »Miltä kannalta hän ottaa elämän tänään?»
»Ihan kuin ennenkin.»
»Kas vain! Eikö Top selitä oivallisesti?» ihasteli Gertrude»Top, rakas, kuinka sulavia ovatkaan sanakuvasi, kuinka mestarillisia luonnekuvauksesi! Niinpä niin, jos sinä minun sijastani kirjoittaisit —»
»Top on hieman taipuvainen sanahelinään —»
»Niin, mutta jos Top opettelisikarsimaantyyliään —» Tämän lörpöttelyn suojassa rouva Mundy tiedustisotto voce: »Eikö hän tahtonut meitä tai — mitään muuta, Top?»
»Ei», vastasi nuori Tophampton yhtä hiljaa. »Hän vain sanoi: 'Oletko vielä samaa mieltä kuin eilenillalla, POIKA:'’ Vastasin: 'Olen, sir.' Hän virkkoi: 'Hyvä. Näkemiin, sitten. Nyt saat mennä.’ Niinpä lähdin.»
13
Rouva Mundy ei enää kysellyt mitään.
Hän, epäitsekäs sielu, olisi mieluummin hakannut poikki oikean kätensä kuin suonut nuoren serkkunsa alistuvan mokoman vanhuksen nurinkurisiin suunnitelmiin.
Vielä, yhä vielä, piti hän tiukasti kiinni siitä uskosta — jota varmasti eivät kaikki hänen aikalaisensa hyväksy — että puolison valinnassa on noudatettava yhtä ainoata ohjetta.
Olipa hänellä vaikka kuinka paljon huolia naineista tyttäristään, se ei jaksanut muuttaa hänen uskoaan. Koska hänen tyttärensä olivat saaneet mieluisensa puolisot, oli kaikki pohjaltaan oikein. Hän olisi kyllä toivonut rakkaillansa olevan kylliksi rahaa, samoin kuin rakkauttakin. Mutta ei tullut kysymykseenkään, että hän olisi toivonut heillä ole van — pelkkää rahaa.
Heidän osansa oli parempi!
14
Vaikka Top olikin vaistomaisesti asettunut vastahankaan, vaikka hänessä olikin aluksi herännyt lausumatta jäänyt vastalause —itsensäkauppaamista!eivät hänen tunteensa tässä asiassa kuitenkaan olleet niin voimakkaat kuin rouva Mundyn.
Tämä yhdenkolmatta-ikäinen atleetti, jonka luonne oli sävyisä ja terve ja rakenne kuin veistoksen, oli toistaiseksi mieleltäänkin kuin veistos; hän tunsi lemmen käytännöllisiä juonia vähemmän kuin useat kaksitoistavuotiset tytöt.
Hänen vaistonsa nukkuivat.
Hän oli, kuten rouva Mundy oli kerran romanttisesti kuvannut häntä Gertrudelle (joka oli heti sovittanut sen lauseen kuvalukemistokertomukseen), yhtä puhdas kuin neitseellinen helmi.
Hän ei ollut turhaluuioinen eikä tekokaino. Eikä se hänen puoleltaan ollut periaatteellinen kysymys.
Vain hänen vaistonsa nukkuivat.
Mutta hänen kiintymyksensä, myötätuntonsa ja sydämenhyvyytensä eivät nukkuneet.
Rouva Mundy oli sanonut: »Sen pojan huomaavaisuus toisia kohtaan on suorastaan ihmeellinen.»
15
Niin, koko sen sunnuntain, tuon rauhattomuuden päivän, Top oli ajatellut muita!
Nurja onni! Nurja onni näillä tytöillä, niin uljaan kiipeillä, mutta niin varattomilla! Vaikka he naljailivat Topille, kiusoitellen kehoittamalla häntä perustamaan heidän varallisuutensa, olisivat he mieluummin purreet poikki kielensä kuin tehneet sen, jos olisivat aavistaneet oikean asianlaidan.
Topin vallassa olisi auttaa heitä. Hän voisi laskea heidän varallisuutensa pohjan. Hän saattaisi poistaa huolten taakan rouva Mundylta, joka oli ollut hänelle niin suuriarvoinen hänen ollessaan outona vieraassa maassa. Hän voisi hankkia kaikki, mitä Madge pikku poikineen kaipasi.
»Hyvä Jumala!» mietti Top, tuntien mielessään varoittavan pistoksen. »Jos tänään sattuu vielä jotakin, niin minusta ehkä tuntuu mahdottomalta sitä kiertää.»
Päivä oli miltei lopussa.
16
Mundyn perheen naimisissa olevat tyttäret poistuivat sinä iltana aikaisin kukin omaan asuntoonsa. Heidän naurunsa ja lörpöttelynsä oli lakannut kaikumasta tuon neljännessä kerroksessa olevan huoneiston komeroissa, jota he nimittivät kodikseen — sanontatapa, joka olisi saattanut ärsyttää heidän nuoria aviomiehiään, jolleivät myöskin kaikki rouva Mundyn vävyt olisi nimittäneet hänen asuntoaan kodiksi. He olivat menneet — Tossie kaksipuolisina lastenvaunuineen, Gertrude käsikirjoituksineen, jotka pitäisivät häntä kirjoituskoneen ääressä keskiyöhön saakka, Madge pienine, peitteisiin käärittyine poikineen, jolle hänen oli kustannettava autokyyti, Phyllis ompelukoreineen ja sylilapsineen. Sitten laskettiin viimeinen korsi vastuunalaisuuden taakkaan, jonka Top oli koko päivän tuntenut rasittavan leveitä hartioitaan.
Syynä oli lapsi, Helen… Jos hän olikin kahdeksantoistavuotias, näytti hän paljoa nuoremmalta, hän näytti niin lapselliselta. Top ei osannut kuvitellakaan häntä minään muuna kuin »lapsena».
Koko päivän Helen oli ollut, kuten hänen äitinsä sanoi, »kuningas Saulin tuulellaan». Hän ei ollut puhellut mitään, ei edes sisariileenkaan.
Topille hän ei ollut hiiskunut mitään ennenkuin teeaikana, jolloin hän oli alkanut moitiskella nuorukaista, alkaen hänen uudesta, sinisestä, sarssisesta pyhätakistaan (joka Helenin selityksen mukaan olisi saattanut olla lähtöisin maalaissepän isoista, jäntevistä kourista eikä räätälin hyppysistä) ja lopettaen siihen, että hän oli lukenut vuoteessaan kello puolikolmeen asti edellisenä yönä. Eikö Helen ollut nähnyt valoa hänen ovensa alitse? »Valvottaa kaikkia!» oli tyttö valittanut.
Oikeastaan ei mikään ollut paikallaan Helenistä…
17
Tähän mielialaan rouva Mundy tiesi yhden parannuskeinon.
»Soitahan, Top!» pyysi hän, kun illallinen oli korjattu pois. Sillä nuori Tophampton, joka ei ollut oppinut tuntemaan ainoatakaan nuottia, oli musikaalinen sormenpäitänsä myöten Ja kun hän otti esille huilunsa ja puhalsi siitä säveliä tai kun hänen pillinsä värähdytti ilmaa sulavilla, sydäntävihlovilla valituksillaan, oli sillä kapinalliseen ja alakuloiseen nuoreen tyttöön samanlainen vaikutus kuin Davidin, harpulla oli äkäiseen kuninkaaseen.
»Laula meille, Top!» kehoitti rouva Mundy. »Se on —» Hän vilkaisi nuorimpaan lapseensa — Heleniin, joka oli heittäytynyt uuninmatolle kotinsa rapistuneessa arkihuoneessa, jonka lämmintä tuntua kuitenkin monen kartanon harkitun mukavat tupakkasalongit ja useat tarkoin uudistetut Jaakko-kuninkaan aikaiset maatalot kaipaavat.
Kyyröttäen matolla kissa sylissään Helen luki kirjastosta lainattuaCarnivalia. Tai näytti sitä lukevan. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa piilottivat hänen silmänsä; lehteä hän käänsi harvoin.
Ikäänkuin ei olisi huomannut Helenin olevan huoneessa äiti täydensi:»Laula minulle, Top!»
»Olkoon menneeksi, kyllä minä laulan.»
Muuan omituinen seikka on teidän Top-pojasta tiedettävä. Hän oli puhellessaan ihan kuolemakseen ujo ja harvasanainen, mutta oli valmis laulamaan kelle tahansa, joka vain pyysi, vähääkään kainostelematta ja vaivattomasti. Se oli hänestä kokonaan toista.
»Kyllä laulan, jos sinä haluat; käyn vain noutamassa ukuleleni.»
Hän nouti ukulelensa makuuhuoneesta; se samoin kuin myöskin hänen pillinsä, kirjansa ja muut kapineensa, jotka tavallisesti olivat sikinsokin arkihuoneessa, oli viety sinne syrjään, kun arkihuonetta siistittiin sunnuntaisen rynnistyksen varalle. Hän istuutui näppäilemään soittimensa neljää kieltä virittäessään niitä. Sen kädensijasta riippui nippu kultanauhoja, jotka tulenhohteessa välkkyen valuivat alaspäin kimaltelevina kaarina, korostaen niitä kannattavan reiden muodonkauneutta.
Helen heilautti hiukset silmiltään ja katseli nauhoja silmissään selvästi harmistunut ilme.
»Minusta on kummallista», pilkkasi hän, »että Topin kaltainen voimakas, hiljainen mies kehtaa näyttäytyä käsissään niin naisellinen vehje kuin nauhakoristeinen ukulele, joka muistuttaa jonkun laulu-ilveilyn näyttelijättären intialaista taikakalua’» (Niinpä niin; totisesti Helen oli sinä iltana kuningas Saulin tuulella.) »Mistä olet saanut tuon käsiisi, Top?» »Ostin sen eräältä opistolaiselta.»
»Niinkö!»
18
Topin sormet koskettelivat kieliä, liikkuen edestakaisin ja loitsien ilmoille pohjennollista hyrinää.
Topin suppea, vastakoinen puheääni sulautui hänen laulutenorikseen.
Sen kuullessanne olisitte kenties hämmästynyt.
Mutta asianlaita on sellainen, että varovaisinkin, tiukimmin sovinnaisuutta noudattava, tavallinen englantilainen, joka osaa puhua vierasta kieltä, ei ole sitä käyttäessään niin pidättyväinen kuin omaa kieltänsä puhuessaan. Hänen äidinkielensä pysyy sinä välineenä, jolla hän ilmaisee jokapäiväiset karttelunsa,»ehkä»-, »en tiedä»-, vaikea sanoa»-verukkeensa.
Mutta jos joku ihme on opettanut tämän anglosaksilaisen puhumaan sujuvasti ranskaa, päästää hän sillä kielellä itsensä jotensakin Valloilleen. Ranskankielellä hän tuo esiin mielipiteitä ja lausuu ajatuksia, joita hänen puhuessaan englantia ei millään voimalla saataisi hänestä puristetuksi. Ranskankielellä tiedetään tällaisten henkilöiden jopa tunnustaneen rakkautensa romanttisesti, laveasanaisesti.
Laulu oli sellainen vieras kieli, jota Harry Tophampton paljon osasi. Hän, joka puhui niin vähän, ei välittänyt siitä, kuinka paljon hän lauloi. Hän ei tiennyt paljastavansa laulaessaan itsenään, näyttäytyvänsä kokonaan toisenlaisena luonteena eikä enää ujona, vaiteliaana, nukkuvavaistoisena nuorukaisena. Kuuluvathan jotkut laulavan unissaan; kenties kävi Harry Tophamptonille juuri niin. Hänen laulaessaan purkautui hänen alitajunnastaan äänekkäästi ilmoille sitä syvää kiihkoa, antaumusta, kauneudenrakkautta, hekumallista intoa, jota hän olisi saattanut tuntea, jos hän olisi herännyt tietoisesti tajuamaan intohimon. Kenties se olisi saattanut olla harhaluuloa, mutta kuullessaan hänen laulavan, vaikkapa vain muodissa olevaa rakkauslaulua, olisi kuka tahansa saattanut ajatella: »Kuinka suloinen ja kiihkeä rakastaja tuon pojan täytyy olla!»
Vaikea oli (hänen laulaessaan) käsittää, ettei Top ollut vielä kertaakaan rakastunut ja että, kun otetaan huomioon hänen elintapansa, harrastuksensa, ajatussuuntansa, hän ei ehkä milloinkaan rakastuisi!
Mutta nyt hän lauloi. Sen seurustelukauden muotilaulun oli Lontooseen tuonut nainen, mutta se vaati miehenääntä. Kuinka hyvin se sopikaan Topin vilpittömälle, sydäntä tavoittavalle äänelle!
Vienosti hän murehti;
»Poissa on unelma, toiveikas, on särkynyt, ijäksi mennyt. Tieltäsi loittonen kauemmas —»
Top lauloi ja teki laulajan ihmeen, loitsi kuulijat pois siitä paikasta, jossa he olivat kuuntelemassa.
Viihtyisä huone, kulunut kalusto, verhot, jotka erottivat heidätLontoon sumuisesta yöstä, kaikki ne hävisivät kauas hänen kuulijoistaan.
Heidän läheisyydessään oli sireenien kallio…. Huojuvia smaragdilaineita, fosforihohteisia vaahtopäitä paiskautui kallion juurta vasten. Sen yläpuolella kaartui keskiyön samettinen, korkea taivas, tähtien täyttämä, kajahdellen kultaisen, hyväilevän äänen tenhoa. Se valoi lumousta halpoihin varieteesanoihin. Topin suusta lähteneinä ne tulkitsivat kaikkien aikojen erossa olevien rakastuneiden valitusta.
»Mistä lohdun saanen, armahani, ikävä kun syöntä pakottaa? Millä lievitän ma murhettani, toiset sinua kun armastaa?»
»Kaunista», supatti rouva Mundy liikutettuna, »eikö olekin, Helen?»
Helenin silmät ja korvat olivat tukan peitossa. Kenties hän ei ollut kuullut.
Top lauloi:
»Mistä lohdun saan, kun surujani kuulemassa kuva yksin on? Kun yksin oon ja sinä —»
Keskeytys.
Äänekkäänä, äkillisenä se särki viimeiseen säveleeseen liittyvän äänen; se oli tytön huokaus.
19
»Helen, rakas, Helen!» Äiti siirtyi nuoren tytön luokse, jolla peräytyi sulavasti ja kiivaasti kuin kissanpoika, joka ei suvaitse hyväilyä.
»Rakas lapsi, mikä sinua vaivaa?»
»Ei mikään, äiti, ei mikään. Minkätähden luulet sellaista?» »Mutta — » virkkoi Top. Hän oli jälleen palannut tavalliseen puhetapaansa. Poissa olivat laulajan alttiit tunnetulkinnat. Taaskin hän oli jokapäiväinen, hillitty Top, mutta levoton maltistaan huolimatta. Hän pudotti soittokojeen notkoselkäiseen tuoliin, jonka käsinojalla hän istui, kumartui eteenpäin ja loi kirkkaan, huolekkaan katseen tyttöön, jolta oli päässyt äskeinen vihlova huokaus.
Tämä oli kauheaa, mietti Top. Hän ei jaksanut nähdä tuota lasta noin tuskaisena. Vain senvuoksi, ettei Helen voinut pyrkiä eteenpäin urallaan… Vain sentähden, että hän pelkäsi menettävänsä mahdollisuutensa… Hänen pitäisi saada tilaisuus jatkaa. Oli julman kovaa, jos se häneltä riistettäisiin!
»Kuulehan, Helen —»
»Mitä niin? En käsitä, mitä te molemmat höpisette!» Päästäen päättäväisen, hiljaisen naurahduksen Helen ravisti tukkaansa, kuten siivoojatar pyörittää märkää riepua. »Kas vain! Te taisitte luulla — Arvelittekotodella, että minä itkin? Kuinka hullunkurista! Ettekö kuule, milloin ihmistä nikottaa? Minä nipistän pikku sormeani. Se lopettaa nikotuksen. Kas noin! Nyt on kaikki hyvin. Jätkähän sitä verrattoman mietoa liverrystäsi, Top —»
20
Mutta Top ei jatkanut.
Kevyesti hän oli noussut isojen jalkojensa varaan. Meluttomasti hän nyt poistui huoneesta, meni käytävään, sulkien huoneiston oven jälkeensä, ja nousi seuraavaan kerrokseen.
Hetkisen hän seisoi käytävälampun kohdalla, joka valaisi hänen pientä, vaaleata päätänsä ja hänen komeita hartioitaan; vain hetkisen hän seisoi isoisänisän ovella.
IV luku
Maanantainen mieliala
1
Jos kävelette leveällä, rauhallisella Cromwell-tiellä puolikymmenen ja kymmenen välillä aamulla, pannette merkille South Kensington-aseman ja Prinssin portin välillä ryhmittäin ja parvittani astelevia varsin nuoria, koko laiha muhkeita miehiä. Heillä on päässänsä pehmeät, harmaat, mustanauhaiset hatut ja kädessään nahkaiset salkut. Heidän housunlahkeensa ovat jotensakin epäsäännöllisesti käännetyt. Heidän asunsa on niin sanoaksemme pikemminkin urheilumiesten kuin keikarien. Liiallinen huolehtiminen puvusta ei koskaan näy sopivan yhteen näiden nuorukaisten ammatin kanssa. He ovat melkein aina iloisia, ja tavallisesti heillä on kiire. Otaksuttavasti oli nuori lophampton siinä joukossa, jonka sinä aamuna kohtasitte.
Myöhemmin päivällä lienette toistamiseen nähnyt joitakuita näistä nuorista miehistä, tällä kertaa Hyde-puistossa, jossa he liikkuvat poljetussa, lyhyessä ruohikossa, harppailevat rautalanka-aitojen ylitse poluilta nurmikoille, vilahtelevat plataanien huojuvien varjojen lomissa, kumartuvat sillan kaiteen ylitse luikatakseen alhaalla vedenrajassa puuhaileville opintokumppaneilleen. Nyt he ovat paljain päin, ja te näette heidän ominaiset, pörröiset, tiheät hiuksensa (runsaat kenties sentähden, että heidän sormissaan, joilla he usein haraavat tukkaansa, on paksu kerros konerasvaa). Nyt heillä on muassaan ammattinsa työvälineitä, kompasseja, teodoliitteja, pitkiä mittausketjuja, joiden toisessa jäässä polvistuva nuorukainen kenties huutaa toista päätä Pitelevälle työtoverilleen: »Hei!Tup!»
Silloin tällöin polkevat lapset ketjuja; hoitajattaret juoksevat torumaan, komppania kaartilaisia marssii ohitse, erottaen ryhmät toisistaan. Puisto (jossa vallitsee hälinä, sillä pojat kiljuvat, vesilinnut kirkuvat ja airot loiskivat Serpentinellä) on täynnä ihmisiä, jotka kiinnittämättä heihin huomiota liikkuvat sinne tänne näiden nuorten miesten työskentelyalueella; siellä on koiraneitoja harjoittamassa hoidokkejaan, Rowilta saapuneita ratsastajia, vetelehtijöitä, rakastuneita pareja — jotka kaikki sivuuttavat nämä maanmittauspuuhissa olevat nuorukaiset vilkaisemattakaan heihin. Uutterina ja onnellisina omassa yhdyskunnassaan ja syventyneinä työhönsä nämä nuoret miehet sekaantuvat puistossa liikkuviin lontoolaisiin, pysyen kuitenkin heistä erillään. Heidän vartaloihinsa, heidän avoimiin kasvoihinsa on heidän tuleva uransa jo painanut jonkun verran leimaansa. Jo alkavat heidän pyrkimyksensä suuntautua omalle ladulleen, kannustaen heitä mittelemään voimiansa luonnonvoimien kanssa, heidän ajatuksensa noudattavat jo omia teitänsä — »Jos fyysilliset olosuhteet ovat sellaiset ja sellaiset, täytyy seurausten olla sellaiset ja sellaiset, kuten yön täytyy seurata päivää.»
Nuori Tophampton kuului tähän veljeskuntaan.
Myöhemmin — mitä heistä tulisikaan? Edistyksen luojia ja ohjaajia, tienraivaajia, sillanrakentajia, valtakunnanmuovaajia, Marthan poikia — lyhyesti sanoen: insinöörejä.
Se tulisi olemaan Topin toimiala.
Oxfordin vuokrakasarmialueella vietetyn tapausrikkaan sunnuntain jälkeisenä maanantaina hän suoritti päiväntehtävänsä tavalliseen tapaan.
Mitään tavatonta ei sattunut eikä ehkä sattuisikaan.
Palattuaan sinä iltana kotiin hän heti vaistosi, että jotakin oli tapahtunut.
Rouva Mundy lausui hänet tervetulleeksi huulillaan tavallinen rauhallinen, herttainen hymynsä.
Topia ei pettänyt se, eikä myöskään Helenin huolettomuus.
Helen, jonka tummien hiusten varjostamat kasvot olivat vain hieman punehtuneet, ei näyttänyt itkeneeltä (kahdeksantoistavuotiaalta haihtuvat kyynelten jäljet nopeasti).
Mutta kodikkaassa, valaistussa huoneessa leijaili sellainen mieliala, jota jotkut nimittävät maanantaiseksi masennukseksi. Vielä enemmänkin. Herkkävaistoinen Top oli varma, että oli tapahtunut joku todellinen mullistus.
Hän otti sanomalehden, jonka Helen oli nakannut pöydälle poistuessaan huoneesta viisi minuuttia Topin tulon jälkeen.
Sanomalehti oli taivutettu merkityn ilmoituksen kohdalta.
»Nuori tyttö (hyvästä kodista) halutaan auttamaan lapsenhoidossa…»
2
Pelkkä korsi, joka ilmaisi Topille, minne päin tuuli oli täällä puhaltanut.
»Mitä tämä on?»
»Mikä? Ah, niin. Helen silmäili lehteä, katsellen, olisiko ilmoituksista joku ehkä hänelle sopiva. Hän on aina tullut hyvin toimeen pienten lapsien parissa. Hänen sopisi koettaa tuota», puheli rouva Mundy, selvittäen kurkkuansa. »Luultavasti hän on parhaillaan kirjoittamassa siihen vastausta.»
Oltuaan tavallisen aikansa vaiti virkkoi Top: »Entä hänen opiskelunsa?»
»Hänen opiskelunsa — tanssinsako? Pelkäänpä, että sille ei mahdeta mitään. Hän aikoo luopua siitä. Sille ei mitään voi», hoki rouva Mundy kerkeästi, ja hänen sanansa kuulostivat sellaisilta kuin hän olisi toistanut ne jo monta kertaa sinä päivänä.
3
Niin hän olikin — mutta kuinka toisenlaiseen sävyyn.
»Rakas, lapsi-rukka, ei sille mahda mitään», oli hän hokenut hokemistaan tämän synkän maanantain kuluessa. »Tiedäthän, että minäkin olen kauhean pahoillani. Meillä ei yksinkertaisesti ole rahaa. En ymmärrä, miten meidän on meneteltävä näinkin. Onhan Top — niin kovin mielelläni pitäisin poika-kultaa ilmaiseksi, kuten hän tietää, mutta Jumalan kiitos, että saan hänen elatusmaksunsa! On suuri asia, että hän on täällä.»
»Niin kai. Mutta viisi Topista. Entä minä ja balettikouluni?»
»Rakas lapsi, meidän on ilmoitettava erostasi puoli lukukautta etukäteen. Se on tehtävä nyt.»
»Emmekö voi tehdä mitään muuta?»
»Ethän toki arvele, etten olisi valmis, jos minulla olisi enää mitään myytävää? Koko pöytäkalusto meni silloin, kun Tossien kaksoset syntyivät. Ei ole mitään, armaani —»
»Voisin maksaa kaikki takaisin alettuani työskennellä.»
»Mutta käsitäthän, ettei sekään ole varma heti harjoitusaikasi päätyttyä. Saattaisit saada työtä, mutta saattaisit olla saamattakin.»
»Niin, kuten Eric sanoo, tärkein asia tässä maailmassa on syntyä jonkun porhon veljen- tai sisarentyttäreksi, jollainen kukaan meistä ei ole; voi, äiti, minkä tähden emme ole!»
»Eihän se ole kaikki kaikessa —»
»Se merkitsee, että minun on erottava Madamen koulusta nyt.»
»Tai jouluna, Helen.»
»Minä eroan nyt. Mitä hyödyttää tuskan pidentäminen?» nyyhkytti tanssijattareksi mielivä tyttö. »Menen työskentelemään lastentarhassa — niin, siihenkin on valmistauduttava! No niin, minä menen hoitamaan jonkun lapsia; se ei vaadi koulutusta. On samantekevää, mitä teen, kun kerran en saa tehdä sitä ainoaa, mitä haluan! Minä —»
Avain kalahti ulko-ovessa.
»Top tulee kotiin.»
4
Juuri silloin, kun heidän talonsa mies raikasposkisena ja kirkassilmäisenä ilmestyi käveltyänsä ripeästi kotiin sillan kautta, omaksuivat tyttö ja nainen uljaasti reipastuulisen ulkonäön. Sen lävitse oli Top heti nähnyt, vaikka vähemmän koruton ja suoramielinen henkilö olisi siitä pettynyt.
5
Nyt, kun Helen oli pujahtanut pois huoneesta, virkkoi Top: »Onko hänen heitettävä näyttämö mielestään?» »Olemme päättäneet, että niin on parempi.» »Mutta totisesti — hänhän oli niin innostunut!» »Niin, kyllä, hän on — sille ei voi mitään. Aiotko mennä ulkosalle tänä iltana, Top? Kylpyvesi on parhaiksi lämmintä —»
»Kuulehan. Älä salli tuon lapsen luopua tanssiopinnoistaan.»
Hänen äänensä outo soinnahdus sai rouva Mundyn katsahtamaan tähän kookkaaseen, nuoreen sukulaiseensa. Hänkin katsoi, liikkuen äänettömän nopeasti, mikä johtuu ison, lihaksikkaan ruumiin täydellisestä hallinnasta.
Nuori mies tuntui palaavan melkein heti kädessään kuminauhan ympäröimä setelinippu. Hän ojensi sen rouva Mundylle.
»Mitäs tämä on, Top? Kuukausirahasi, jotka aioit viime lauantaina luovuttaa minulle pankkiin vietäviksi?»
»Älä vie niitä pankkiin!» kielsi Top vakavasti.
»Eikö pankkiin; miksi ei?»
»Sinun on ne pidettävä; ole hyvä. Tarkoitan sitä.» Rouva Mundy katseli häntä pöydän ylitse ihmeissään. »Minun pidettävä? Omaistesi sinulle lähettämät kuukausirahat?»
»Ja myöskin muut, kun ne saapuvat —»
Tällöin avautui hänen takanaan oleva ovi. Helen seisoi siellä tummien hiusten reunustamat kasvot jälleen helmenkalpeina, kädessä postimerkkikirja, jonka hän oli käynyt noutamassa.
Top kääntyi; hänen katsahtaessaan tyttöön levisi hänen pienipiirteisille, vaaleille kasvoilleen iloinen hohde, jonka »tuon lapsen» läheisyys näytti tavallisesti niille nostattavan. Hän hymyili Helenille ja kääntyi sitten jälleen äidin puoleen.
»Ja muutkin», toisti hän. »Haluaisin sinun pitävän ne joka kuukausi. Otathan… Hän — niiden pitäisi olla sinun. Se olisi oikein ja kohtuullista.»
Hänen merenharmaat silmänsä, joissa oli huolestunut, vilpitön kiintymyksen katse, kääntyivät toisen kasvoista toisen kasvoihin.
6
Äkkiä Helenin pienet kasvot näyttivät hyytyvän, jäykistyvän, käyvän ilmeettömiksi, ikäänkuin joku ajatus olisi äkkiä pistänyt häntä.
7
Suu naurussa rouva Mundy huudahti: »Top, rakas — tosiaankin, ymmärräthän! — Miten voisin?»
»Ota ne maksuksi ruoastani! Se on kyllä niiden arvoinen ja enemmänkin; olet sellainen emäntä. Ota ne ruokani ja vuokrani maksuksi — tai, jos se on välttämätöntä, lainaksi. Lainaksi, jos niin haluat. Maksa minulle takaisin —»
Topin puhuessa osui hänen katseensa pieneen, tylppäpäiseen, vaaleanpunaiseen esineeseen, joka virui rouva Mundyn työkopan kannella ja josta riippuva nauha oli valahtanut pöydän reunalta lattialle saakka. Helenin balettikenkä. Se teki liikuttavan vaikutuksen. Ja kaiken sen jälkeen, mitä tytön sisaret olivat kertoneet hänelle, Topille, eilen. Täytyikö sen edustaa rauenneita toiveita, romahtaneita unelmia? Tuijottaen pieneen silkkikenkään Top kehoitti:
»Maksa minulle takaisin sitten, kun Helenistä tulee tanssitähti. Teethän niin. Tähän saakka en ole pyytänyt sinua tekemään mitään minun tähteni.»
Nainen, joka viimeksi kuluneen puolen vuoden aikana oli ollut hänen äitinään, valmistanut hänen ruokansa, parsinut hänen sukkansa, sullonut hänen potkupalloreppunsa, sitonut hänen vammansa — mitä kaikkea hän olikaan pyytämättä tehnyt hänen hyväkseen! — vastasi tähän avosydämiseen vetoomukseen:
»Mutta, poika-kulta! Top! Kuinka jalomielinen — mutta kuinka järjetön olet. Vaikka syrjäyttäisimmekin kaiken muun, on tässä sinun kaikki taskurahasi, puolisrahasi, matkarahasi ja pukujesi hinta. Siinä on kaikki, mitä saat —»
»Ei; ei ole. Nyt saan enemmän.»
»Ahaa!» pääsi Heleniltä terävästi. Melkein kuin Topin ominaista liikettä jäljitellen hänen suunsa avautui ja sulkeutui sitten jälleen, samalla kun hän painoi käden huulilleen.
Top ilmoitti rouva Mundylle: »Tästä lähtien saan kasoittain käteisrahaa käytettäväkseni.»
»Kuinka loistavaa; mutta — mistä?»
»Minä — minä olen saanut työtä.»
»Tosiaanko, Top? Nyt jo? Toimenko?»
»Hm — sentapaisen.»
»Insinööriopistosta — niinkö? Viran? Onko sinulle annettu opetustehtäviä tai jotakin siihen suuntaan?»
»Kyllä.» Top terästäytyi lausumaan tämän vastauksen, samalla kun hänen hunajanvaalea ihonsa lehahti helakan punaiseksi hiusrajasta leuankuoppaan saakka.
»Äiti! Etkö huomaa, että Top valehtelee kuin mustalainen?» puhkesiHelen puhumaan. »Topillako opetustehtäviä? Miten se olisi mahdollista?Top aikoo noudattaa isoisänisän tahtoa; niin on asia!»
»Oi, eihän toki. Niin ei voi olla. Top —?»
»Kyllä; niin se on», tunnusti Top, katsoen suoraan eteensä. »Koska lapsi on arvannut —»
»Eikä se vaatinutkaan paljoa älyä.»
»Saattanen yhtä hyvin ilmaista teille» — Topin vaalea pää kallistui, joten ylhäältä tuleva valo loi paksun, kultaisen viirun hänen jakauksensa kummallekin puolelle, kun hän katsahti laipioon, joka esti isoisänisän näkymästä »että olen luvannut suostua».
8
Mahdotonta olisi ollut Topilta lypsää — joskin rouva Mundy olisi ollut uteleva nainen — yksityiskohtaisia tietoja siitä, mitä oli tapahtunut hänen puhellessaan isoisänisän kanssa edellisenä iltana.
Helen kuunteli silmät pyöreinä. Rouva Mundyn hienopiirteiset kulmakarvat vetäytyivät lähemmäksi toisiaan. Jäykästi poika kertoi:
»Niin, ilmoitin vanhukselle suostuvani. Hän sanoi arvelleensa, että johtuisin ajattelemaan asiasta siten. Hän sanoi, että kaikki kävisi hyvin. Hän sanoi myöskin huolehtivansa minusta.»
»No niin!» mutisi rouva Mundy tyrmistyneenä. »En uneksinutkaan —»
»Minä olin siitä varma», lausui Helen perin asiallisena. »Eilen arvasin, että Top aikoi hyväksyä esityksen.» Puolustavasti, melkein kiivaasti hän lisäsi: »Miksi hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä? Miksi olet noin ällistyneen näköinen, äiti? Näytät siltä kuin hän olisi tehnyt jotakin hirveää! Minusta hän olisi ollut typerä, jollei olisi siihen suostunut, jollei olisi yrittänyt!»
»Ajattelutko tosiaankin niin?» virkkoi Top, silmäillen tyttöä. Ja ovelta, jota Helen ei ollut sulkenut jälkeensä, 'kuului samassa ääni — Gertruden ääni — uteliaisuutta uhkuen kysyvän: »Typerä, jollei olisi yrittänyt — mitä?»
9
Gertrude oli tänä iltana pistäytynyt hetkiseksi sisälle noutamaan tavaroitaan, jotka edellisenä päivänä olivat häneltä unohduksessa jääneet. Aina häneltä jäi äidin luokse jotakin, milloin täytekynä, milloin sateenvarjo, milloin käsikirjoituksenliuska. Tällä kertaa rouva Mundy oli ymmällä nähdessään naimisissa olevan tyttärensä; hän olisi mielellään ollut selittämättä Gertrudelle, mistä kieltäytyessään Top olisi ollut typerä. Ihan uteliaisuuden ruumiillistumana Gertrude tiukkasi: »Kertokaa toki. Oi, teidän täytyy. Ettekö kerro, jos lupaan ja vakuutan, ettette ikinä näe sitä painettuna?» Niin rukoili kuvalukemisto-kertomusten kirjoittaja. »Sitäpaitsi olen Topin lempiserkku. Hän tietää, että olen hyvä kumppani. Aina hän juttelee minulle pikku salaisuutensa, aina lörpöttelee minulle rakkausasioistaan; eikö totta, Top? Kertokaa minulle! Ei Top pahastu.»
»En pahastu», myönsi Top mutkattomasti. »Kertokaa hänelle. Mitäpä siitä?»
10
Kaikki olivat hetkisen hiljaa, sitten rouva Mundy puolustelevasti jupisten kertoi Gertrudelle isoisänisän hämmästyttävästä oikusta. Sitten taaskin äänettömyys.
Top katsoi suoraan eteenpäin. Helen ravisti hiukset silmilleen, laski suipon leukansa molempien kämmeniensä varaan ja odotti. Gertrude huohotti; hän ei oikein tiennyt, miten tuoda julki sekavina tulvivat huomautuksensa.
»Sallitteko minun hetkiseksi istahtaa ja sulkea silmäni koettaakseni sopeutua siihen ajatukseen, että jollakulla meidän sukumme jäsenellä on rahaa käytettävissään?» sai hän vihdoin sanotuksi. »Meidän olisi kai sopinut epäillä isoisänisää. Vain rikkaudessa kieriskelevät ihmisethän pitävät tarkan vaarin siitä, menevätkö puolipennyset hukkaan vai eivätkö. Juuri sen vuoksi he pääsevätkin kieriskelemään. Hyväinen aika — Mallikelpoinen tyttö!… Mikävahinko, että satun olemaan naimisissa», lisäsi Ericin vaimo, vääntäen eloisat kasvonsa lohikäärmemäiseen virnistykseen. »Muussa tapauksessa tietysti — Isoisänisä on silminnähtävästi hullumpi kuin olemme luulleet, mutta hänen hulluutensa olisi voinut pukeutua pahempaankin muotoon. Oliko hän kovin riemuissaan, Top, kun hänen komea pojanpojanpoikansa ilmoitti koottavansa toteuttaa hänen rakkaimman toiveensa? Mutta miten hän on suunnitellut sinun alkavan? Mistä hän arvelee sinun löytävän tämän kauneuspalkinnon saajan? Lähettääkö hän sinut Amerikkaan? Ajatteleeko hän, että 'kaikki ovat persikoita Georgiassa’? Vai Wieniinkö? Vai onko sinun ensiksi käytävä omassa maassasi?»
»En tiedä, en tosiaankaan», vakuutti Top.
»Kuinka ihana tästä syksystä tuleekaan!» huudahti Gertrude, lämmeten tilanteen mukaisesti. »Totisesti minä nautin. Top, älä ole tuonnäköinen, ikäänkuin sinulla ei olisikaan hauskaa. Onhan sinun, ystävä kallis, 'polvistuttava kauneimman eteen’ eikä etsittävä ruminta naista taivaan kannen alla. Sinun on otettava puolisoksesijoku joskus— miksi sitten nureksia siitä, että vaimosi pitää olla kaunis? Miten käyneekin, se on joka tapauksessa kiintoisia.»
»Niinkö arvelet?»
»Etkö sinä sitten sitä usko, Top? Muuten, onko sinulla minkäänlaistasuunnitelmaa? Eikö? Onko isoisänisällä suunnitelmaa? Haahmoitteliko hän mitään ohjelmaa? Tarjosiko hän neuvoja nuorelle —? Älä karkaa!» (Top oli meluttomasti koettanut paeta.) »Kerrohan! Mitä isoisänisä — niin, varmastikin hän puhui jotakin siitä, miten hän toivoi neljännesmiljoonansa tavoittelijanmenettelevän.»
»No niin —»
»No?»
»Hän sanoi, että ennen kaikkea minun on —»
»Niin, niin; jatka vain! Että sinun on —?»
Ovelta Top pamautti: »Että minun on hankittava vaatteita.»
Sitten hän katosi, ja hänen perässään kaikui Gertruden riemuisa huudahdus: »Vaatteita? Kuinka verratonta! Hän tarkoittaasoidinhöyheniä!»
V luku
Soidinhöyhenet
1
Tässä samassa uusien vaatteiden, kosioasun eli soidinhöyhenten kysymyksessä valmisti isoisänisä Mundyjen perheelle vielä yhden yllätyksen.
Hän, joka kitsasteli jokaisen puolipennysen menoa, osoittautui tässä tapauksessa valmiiksi tuhlaamaan lukemattomia seteleitä! Hän, joka itse pukeutui linnunpelättimen tapaan ja rääsyihin verhoutuneena kyyhötteli tuon eltaantuneen, sanoinkuvaamattoman höyhenpeitteensä suojassa, päätti, ettei pojalla ollut ainoatakaan käyttökelpoista vaatekappaletta. Insinöörien huolimaton pukeutuminen oli sananpartena; Top oli heistä kaikkein pahin.
Palvelija, Henderson, veisi nyt Topin kaupungille ja tilaisi hänelle kunnollisen pukuvaraston.
2
Sananen Hendersonista, jonka puhetapa oli hillittyä ja joka ilmeestä päättäen ajatteli: »Minun on mentävä kohtaamaan kuolemaa.» Tämä Henderson ei ollut aina oleskellut vuokrakasarmien neljännen kerroksen asumuksissa Thamesin demokraattisella puolella. Hän ei ollut omistanut koko elämäänsä valmistaakseen vuoteita ja terveysjuomia iäkkäille, omituisille vanhuksille, jotka supistivat talousmenonsa mahdollisimman vähäisiksi.
Kaukana siitä! Henderson oli ollut suurten, vaativaisten herrojen kamaripalvelijana. Hän oli kiilloittanut saappaita, valmistanut kylpyjä, tuonut varhain aamulla soodavettä sellaisille miehille, joita on nimitetty Burken maanomistajavetelehtijöiksi.
Mutta senjälkeen kun Henderson oli lähtenyt viimeisen isäntänsä (johon silloin tällöin vedotessaan hän puhui »loordivainajasta») palveluksesta, oli kulunut hämyinen aika, ennen kuin hänestä tuli herra Horace Mundyn miespuolinen hoitaja, ruoanlaittaja, pullonpesijä ja peitteenravistaja. Tänä väliaikana oli sattunut joku salaperäinen juttu… Tärkeintä oli se, että Henderson joka tuli palvelukseen ilman suosituksia työskenteli hyvin ja rehellisesti, täyttäen isoisänisän vähäisimmätkin toiveet pienestä palkastaan ilman minkäänlaisia sivutuloja.
3
Murheellinen Henderson, päässänsä »knalli» ja yllänsä tarkoin harjattu, musta puku, valmistautui saattamaan Topin, joka oli kömpelötekoisessa sinisessä sarssipuvussaan, loordivainajansa entisille ostospaikoille.
Siellä täytyisi kuluttaa tuntikausia, jotka olisi pitänyt olla opistolla.
Top oli kalvennut, kun isoisänisä oli ilmoittanut, että niitä tunteja ja luentoja, joilta hän olisi poissa, ei laskettaisi hänen huolimattomuutensa syyksi, koska hän, isoisänisä, oli kirjoittanut ja selvittänyt asian opiston johtajalle.
»Millainenhan se kirje oli?» oli Top levottomana aprikoinut.
Kun nuori mies ei ollut vielä perehtynyt isoisän menettelytapoihin, ei hän aavistanut, että vanhan herran laatima anteeksipyyntökirje oli ollut ehdottoman mallikelpoinen kahdeksannentoista sataluvun aikaisessa muodollisuudessaan ja kohteliaisuudessaan.
Katselkaamme siis Topia, insinööriä ja siirtomaalaista, Lontoon vaatturien pakeilla.
Loistavan hienouden pieniin, himmeihin, eristettyihin sopukkoihin, joiden esimiesten profiilit olivat puhdaspiirteiset ja esiintyminen huokui kylmää kuin jäävuorien läheisyys, vei Top klassillisen vartalonsa ja avosydämiset kasvonsa. Ne eivät pystyneet jäävuorien jäähän. (Onko nimenne kirjoissamme, sir?) Vasta nähtyään loordi-vainajan kamaripalvelijan ja kuultuaan hänen lyhyen jupistun selityksensä, muuttuivat nämä ylhäisen eristäytyneet henkilöt sydämellisen läheisiksi liittolaisiksi.
4
»Aletaan ilta-asusta», määräsi Henderson. »Smoking. Ja frakki. Kolmet tai neljät valkeat liivit aluksi, arvelen.»
(»Soitan tänne herra Harrisin ottamaan herrasta mittoja.») »Olisi parempi kutsua herra Craven, eikö olisi», ehdotti Henderson. »Herra Craven otti aina mitat — tiedättehän —»
»Juuri niin; hän se oli. (Soittakaa Cravenille ja pyytäkää häntä tänne!)»
»Voitte luottaa heidän herra Craveniinsa, herra Tophampton, sir», vakuutti Henderson suopeasti. »Teillä on hyvin samanlainen vartalo kuin eräällä loordi-vainajan läheisellä mieskohtaisella ystävällä, jonka vaatteet herra Craven aina ennen leikkasi.»
»Ja hänen vaatteittensa leikkaaminen olikin todellinen nautinto», huomautti herra Craven, sijoittaessaan mittanauhansa Topin vuorimaiselle rinnalle. »(Satayksi ja puoli satakaksi, sanokaamme.) Joskin hän oli hiukan sanoisinko muistopatsaan mallinen? — oli nautinto leikata pukuja miehelle, jolla oli sellainen vartalo… Mutta siinä se nautinto olikin», lisäsi hän synkemmin, »viime vuosina; siinä se olikaikki».
»Mitä tarkoitatte?» kysäisi Top.
Herra Craven ja Henderson vilkaisivat toisiinsa tuikeasti ja olisivat olleet valmiit lyömään vetoa, ettei se herrasmies, jonka pukuja leikkasi nautinnokseen, käsittänyt, mitä puvun maksaminen merkitsi; hän siirtyi räätäliliikkeestä toiseen kautta koko West Endin. Ei koskaan vähääkään rahaa hänen laskunsa maksuksi. Ei milloinkaan. Maailman huonoin epävarma saatava.
Avomielinen Top virkkoi: »Minua kummastuttaa, miten jotkut sellaiset miekkoset elävät.»
»Oh! Heelävätkyllä, sir;heelävät. (Vyötäiset seitsemänkymmentäkuusi — ei, vaan ne seitsemäänkymmeneenkolmeen ja puoleen.)»
»Vyötäiset seitsemänkymmentäkolme ja puoli», mutisi mittakirjaa hoiteleva apulainen.
»Ja nyt ne liivit —»
5
Aina vain »ne» liivit, »ne» housut, »se» frakki, ikäänkuin muita samanlaatuisia ei olisikaan koko tällä taivaankappaleella; ja huippusaavutus oli Topin kuulema, leikkaajan apulaisen hänen oppaalleen kuiskaama tervehdys: »Miten on sen vanhan terveyden laita?»
6
»Entä ne napit?»
Nappi kuin nappi Topista; pyöreä esine, joka piti koossa vaatekappaleita, kun se tungettiin puolittain kimmoisen, napinläveksi nimitetyn raon lävitse.
Näistä asiantuntijoista »ne» napit merkitsivät hartautta, taidetta, elämäntyötä.
Solahti puoli tuntia, ennenkuin saatiin ratkaistuksi, että tällä kertaa olivat helmiäisnapit sopivat.
7
Sitten:
»Herra kai tarvitsee sieviä kalvosimia?»
»Ei, kiitos; minulla on», vastasi Top. Mutta samassa Henderson keskeytti:
»Hän tarvitsee kalvosimia.»
»Juuri sellaisia, joihin tällä hetkellä mielihyvin työntää kätensä», jupisi muuan asiantuntija. »Aivan samoja, joita Cartierilta teille tarjottaisiin — Hävytöntä, kuinka paljon jotkut heidänlaisensa hyötyvät. Kaskenko —»
»Näyttäkäähän niitä minulle», sanoi Henderson yksikantaisesti,
»Olette oikeassa; soitan heti ylös… (Käskekää herra Lewinskyä!)… Ne ovat täällä, ennenkuin olemme suoriutuneet aamupuvuista.»
Niin ne olivat.
8
»Mustaa kangasta shakettipuvuksi?»
»Tumman harmaata, arvelen. Reunustus, tietysti», määräili isoisänisän orja, joka nyt ilmeisesti jälleen oli omalla maaperällään ja oikealla alallaan vietettyänsä kuolettavan ikävän vuoden Oxfordin vuokrakasarmialueella. Kuinka innokkaasti hän keskusteli kashmirikankaisista housuista ja pahoitteli valkeita rusetteja, joiden kiinnittäminen oli usein niin vaivaloista!Con amorehän otti esille pienen muistikirjan merkitäksensä siihen, millaisia kauluksia oli piakkoin tilattava. »Niin, kolmenlaisia ensi tilassa. Pystykauluksia illaksi; ei saa unohtaa myöskään kaulanauhoja, muutamia tusinoita», mutisi Henderson. »Kääntökauluksia aamupukua varten. Pehmeitä kävelypuvun kanssa käytettäviksi —»
9
»Kuusi kävelypukua hän tarvitsee, vähintään.»
»Kuusi?» luiskahti kauhistuneelta Topilta.
Hänestä ei kukaan näyttänyt rahtuakaan välittävän. (»Keneksi ja miksi», aprikoi Top ohimennen, »saattavat kaikki nämä miekkoset minua luulla?») Nyt kiskottiin hyllyiltä kangaspakkoja, ne laskettiin pöydälle, kangas levitettiin, asiantuntijat katselivat ja hypistelivät sitä, pohtivat.
Ja jos te, joka olette tyttö, kuvittelette miesten pukujen vaativan vähemmän aikaa ja päänvaivaa kuin herttuallisen perheen hoviesittelyä varten valmistettavan ensikertalaistyttären asuun uhrataan, niin ette ole liikkunut niissä Piireissä, joissa loordien kamaripalvelijat oleksivat.
»Ensiksi tulee yhden olla merensininen —»
»Sitten tuollainen vaalean hopeanharmaa, melkein aluminiuminvärinen.Niin. Tehkää se oikein sirosti, se puku.»
»Hieman liian vaalea herralle, eikö teistäkin?»
»No, enpä tiedä — Tämä vivahdus on parempi. Niin, tätä.»
»Sitten tumman harmaa. Juuri niin. Ukkospilven vaikutus; se sopii sangen hyvin.»
»Herralle ei sovi nuuskanvärinen, vai mitä? Liian vaalea. Vahinko! Ihan liian vaalea. Mutta nyt sen keksin. Mitä arvelette melkein luumunvärisestä?»
Kaikkia asiantuntijoita miellytti melkein luumun värinen tavattomasti.
»Siinä se… kahdet housut jokaiseen pukuun, muistattehan.»
»Entä mitä arvelette tällaisesta mustasta takista, jota hän voisi käyttää minkä kanssa hyvänsä? Näyttäkäähän minulle lisää malleja.»
»Minä» oli »Henderson».
10
»Meidän sopisi hyvin valita myöskin urheilutamineet, kun kerran olemme täällä.»
»Pari retkeilytakkia hän tietysti tarvitsee. Kahdet tai kolmet polvihousut. Neljät tai viidet harmaat», valui Hendersonin suusta hänen joka minuutti yhä enemmän lämmetessään, »ja kuudet valkeat flanellihousut sopii meidän samalla tilata. Ne hän tarvitsee Rivieralla oleskellessaan.»
Huuliaan kostuttaen Top suoritti luonteenomaisen liikkeensä, avasi suunsa ja sulki sen jälleen.
11
»Nyt paitoja. Kuka sitä puolta hoitaa?»
Mutta tästä puolesta ei Henderson keskustellut herra Cravenin ja hänen — olin vähällä sanoa: joukkueensa kanssa. Määrättyään ensimmäisen sovittamisen ajan ja sanottuaan jäähyväiset herra Cravenille ja hänen taiteilijakumppaneilleen lähti Henderson Topin kanssa kolean usvan täyttämälle Jermyn-kadulle ja mainitsi, ettähänkyllä tunsi paitaväen.
»Tänne, sir… Kas, hyvää huomenta, herra Battl… Niin; ei liene nurisemista… Suvaitsetteko katsoa, joutaako herra Smithson luoksemme?»
»Kaikki nämä ihmiset näkyvät tuntevan teidät, Henderson», huomautti Top.
»Tuntevan, minut, sir? Niin, sir, minulla on aina ollut koko joukko tuttavia West Endissä», myönsi Henderson, joka onnettoman kuningas Henrik ensimmäisen lailla ei koskaan hymyillyt, vaikka eräänlainen väre joskus väänsi hänen Alfred Lesterin kaltaisia piirteitään. Nyt ei sitä näkynyt.
Taaskin Henderson syventyi mässäilevään määräilyyn; tämä tapahtui alakerroksessa, eräänlaisessa kirjastossa, jonka hyllyt olivat täynnä paitakoteloita.
Tähän saakka oli nuori Top paitoja ostaessaan vain maininnut patsasmaisen kaulansa paksuuden ja ottanut sen, mitä hänelle annettiin.
Kuinka räikeän vastakohtaista oli Hendersonin menettely.
12
Hekumoiden Henderson antautui tähän tehtävään. »Kokosilkkisiä alusvaatteita… kohtalaista… Muodikkaita sukkia hän myöskin tarvitsee… silkkisiä. Eikö teillä ole hienompaa lajia kuin nuo? Niin, noita, joiden varret ovatà jour. Färsaarelaisia villapaitoja on kai yläkerrassa?… Joitakuita yksinkertaisia päällysvaippoja myöskin… Noita, joissa on ylöspäin kierrettävä kaulus, pidän … ei, ei… en pidä noista halvoista, joissa on ainoastaan reunus mallikas… Skotlannin matkalaisia… jos kerran färsaarelaista, niin färsaarelaista. Uskotteko, että sivuutin Ivyyn menevän herrasmiehen, jolla oli kalastajan villapaita kävelypuvun alla? Enpidäsellaisista», puhui Henderson itsevarmasti. »Niin, en pidä siitä; teatterimaista tai ei, oikein seeiole… Värillisiä käsineitä sitten. 'Yksi käytettäväksi, toinen näytettäväksi, oli loordi-vainajan tapana sanoa kaikkiin pukuihin nähden. Käsineet —»
»En käytä käsineitä; inhoan niitä!» kivahti Top. (Siitä ei välitetty.)
»Hän tarvitsee useita pareja… Juhlapukua —»
»Totisesti aika räikeitä!» moitti Top sävyisesti räpytellessään silmiänsä, kun hänen eteensä levitettiin loistava, futuristinen silkkikasa.
»Hän tarvitsee jotakin, missä on hiukan väriä. Kas noin, noita himmeitä paisleylaisia ei enää valmisteta… Eivät ne näytäkään miltään.»
»Pyjamia… Housunkannattimia…»
»Sukkanauhoja…»
»Osoiteko? Kyllä. Annan teille osoitteen», virkkoi Henderson — ja se oli hänen tehtävänsä ainoa kohta, jota hän ei suorittanut innokkaasti.
13
Päivät kuluivat; ja koko tämän ylettömän ostelun ja sovittelun aikana kaikki nämä housumaailman taiteilijat, nämä paitamiehet, takkimiehet, hattumiehet ja kenkämiehet — kenkämiehille sopisi omistaa kokonainen luku, mutta ei tässä kirjassa! — kaikki nämä asiantuntijat kohtelivat nuorta Harry Morse Tophamptonia ikäänkuin hän olisi ollut lyijyinen Apollon patsas, joka heidän oli pystytettävä jalustalle jonkun upean englantilaisen talon alueelle.
Persoonattoman riemuisesti he puhuivat hänen uuden asunsa sopimisesta.
»Kaunis», kehuivat he häntä katsellessaan, »kaunis», Mutta he eivät tarkoittaneet hänen herkulesmaista vartaloaan eivätkä hänen Venuksen-suutansa, vaan hänen sinistä sarssitakkiaan.
»Eiköhän pitäisi olla hiukkasen väljempi täältä kainaloista, herraCraven?» (Räätälinliidun terävä särmä jätti valkean viirun kankaaseen.Krip —)
»Selkä on moitteeton, kaiketi? Moitteeton. Voisikohan parantaa tuosta…»
»Malttakaahan, jahka näette harmaan…»
»Ahaa!Tuosaisi olla hieman tilavampi vyötäisiltä.» (Herra Cravenin kädet nykivät molemmin puolin rinnushepeitä, nykivät nykimistään, lempeän pakottavasti muovaten Topin vartaloa harmaaseen takkiin.) »Kas niin,siinäse on… Muistanpa, että kerran kun hän, tiedättehän, Henderson, poistui täältä yllänsä minun valmistamani puku, astui sisälle herrasmies — hän oli hyvin nuori herrasmies, palveli silloin lento voimissa. Hän sanoi minulle-. Täälläkö valmistetaan puvut sille miehelle, joka juuri lähti täältä?’ Minä sanoin: 'Täällä.’ Hän sanoi: 'Täälläkö on tehty se puku, joka oli hänen yllään?’ Minä sanoin: 'Täällä.’ Hän sanoi: 'Käyttääkö hän kureliivejä?’ Minä sanoin: 'Ei, sir; häneikäytä kureliivejä.’ Hän sanoi: 'Voisitteko saada minut näyttämään sellaiselta ilman kureliivejä?’ Minä sanoin: 'Varmasti, sir, voisimme saada teidät näyttämään sellaiselta ilman kureliivejä.' Hän käski meidän ottaa mitat itsestään heti paikalla; eikä hän ole meistä luopunut. Hämmästyisitte, jos mainitsisin teille hänen nimensä —»
Hendersonin kasvot olivat järkkymättömän ilmeettömät, kun hän virkkoi vain: »Hihat rahtusen liian pitkät!»
»Pitkätkö?… Puoli sentimetriä siis.» (Nips.)
»Ja sitten, malttakaahan!… Niin! Enkö puhunut teille siitä luumunvärisestä? Siitä melkein luumunvärisestä? Puhujahan teille!»… Kuiskaten:
»Se on viehättävä.»
14
»Top, vähäisin, mitä voit tehdä hyväkseni», selitti hänen serkkunsa Phyllis muutamia päiviä myöhemmin, »on se, että annat minulle yhden noista pahvirasioista, joissa ne tulivat, ompeluvehkeitteni säilytyskopaksi. Niin, se isoin, jonka kannessa on leijona ja sarvikuono ja se nimi. Ajattele hän, kuinka hienon leiman se antaa meidän halvalle arki huoneellemme! Vieraat kuvittelevat Guyn hankkivan Pukunsa sieltä.»
Gertrude lisäsi: »Vähin, mitä voit tehdä minun hyväkseni, on se, että lainaat tuollaiset — ne kai ovat pyjamat? — ylleni seuraaviin naamiaisiin. Myöskin lainaan sulhasmiehen juhlapukuasi. Minun suorastaan täytyy. Aion kirjoittaa lyhyen kertomuksen», jatkoi hän, »lyhyen kertomuksen Topin uusista vaatteista ja panna sen nimeksi: Kirkkaammat höyhenet’. Mottona on säkeistö:
Keväällä
(Tässä tapauksessa kyllä on marraskuu!)
Keväällä kyyhkyn puhdistuneen kirkkaammin hohtaa höyhenet
(Kuvitella herra Tophamptonia puhdistuneena kyyhkysenä!)
Keväällä miehen rakastuneen —
Älä työnnä meitä ulos huoneesta, Top! Emmehän ole vielänähneetpuoliakaan.»
Tämä tapahtui seuraavana sunnuntaina, sittenkun Topinkin kaikki uudet vaatteet olivat saapuneet kotiin, ja kokoontuneet serkut tahtoivat välttämättä tehdä kotivierailustaan kapiojuhlan.
Yllänsä uusi melkein luumunvärinen kävelypukunsa Top seisoi tai pyri nähtävänä pienessä makuuhuoneessaan. Sen luostarimaiseen yhden hengen sänkyyn oli kasattu valtava läjä Jermyn-kadulta, Bond-kadulta ja Piccadillystä koottua saalista. Laudoituksen piilottivat kiiltävät ja välkkyvät saapas- ja kenkärivit. Kuinka intohimoisesti Henderson niitä kenkiä rakastikaan! Kuinka vitkallisesti hän liikkuikaan poistaessaan niistä nauhat, ennenkuin puhdisti ne, kiilloittaessaan niitä, pingoittaessaan ne lestille. Hatut koristivat Topin lipaston kantta. Itse uhrin ympärille olivat ryhmittyneet Gertrude, Gertruden Eric, Phyllis, Tossie, Joan, Madge, Madgen John, Madgen pikku poika Rex, Phyllisin Guy, joka piteli Bubblesia, rouva Mundy ja Helen.