Ja nyt Helen, joka oli aina laskenut pilaa Topin kömpelötekoisesta, jäykästä sarssipuvusta, Topin vanhasta, sammalenvärisestä, vanhasta norfolkilaisesta villapaidasta, Topin laatikkomaisista kengäntölkeröistä, oli ainoa serkku, joka ei purkanut ihastustaan Topin uusien vaatteiden johdosta.
Toiset tekivät sen hänenkin puolestaan.
Vihdoin Madgen John kysäisi: »Mutta mies, eikö mieltäsi kalva halu päästä entisiin tamineihisi?»
Voi, siinä murhe! Hänen työssä käytettyjä pitkiä mekkojaan, opistotakkiaan ja potkupalloasuaan lukuunottamatta ei hänelle oltu jätetty ainoatakaan riepua vanhoista vaatteistaan.
Hylätty asu (jota hänen pukujansa sovitelleet asiantuntijat olivat aina käsitelleet niin ivallisen varovasti) oli myyty.
Isoisänisän toivomuksen mukaan oli sillä tavoin kaupustelijoilta saaduilla rahoilla lyhennetty räätälien laskujen kokonaismäärää.
»Kuinka kuvaavaa!» huudahti Gertrude. »Katsoen siihen, hyvät ystävät, että yksistään kaulusvehkeiden» —' hän heilutti oranssin- ja kermankirjavien pyjamien lahkeita kuin silkkistä viiriä — »katsoen siihen, että pelkkien kaulusvehkeiden on täytynyt maksaa runsas satanen! Ja otaksutko sitäpaitsi, että hylättyjen vaatteittesi hinta kokonaisuudessaan joutuu takaisin isoisänisälle? Kuka ne myy?»
»Hänen palvelijansa.»
Eric, hoikka, tummasilmäinen, teatteritoimistossa työskentelevä nuori mies, joka oli palvellut rintamalla, virkkoi: »Uskaltaisin lyödä vetoa, että se lurjusmainen Henderson» entinen vankilanasukas, on saanut koko hyvin paikatuksi laskujaan tässä hommassa.»
»Joka tapauksessa hän on hankkinut herra Tophamptonillemme komeat höyhenet», kehui Gertrude. »Talla pikku kasalla» — hän viittasi vuodetta peittävään ylelliseen vaatteusläjään — »pojan pitäisi päästä kiinni tai irti!»
Top kalpeni.
15
Sinä yönä vaivasi Topia kammottava painajainen. Hän näki unta, että hänen yllään olivat hänen kaikki uudet vaatteensa, kaikki yhtä aikaa.
Kokosilkkiset alusvaatteet. Kuusi kävelypukua. Musta takki, jota sopi käyttää kaikkien kanssa — Topilla oli sen lisäksi shaketti, smoking, frakki ja viidet valkeat liivit. Niiden päälle hän oli kiskonut molemmat päällystakit ja paksun autoilunutun. Hänen päässään huojui kyhäys, jossa olivat »silkkipytty», oopperahattu, »knallit», pehmeä, harmaa huopahattu ja monet lakit. Parhaillaan Top nyki, tuskaisesti nyki käsiinsä seitsemättätoista säämyskänahkaista käsinepariaan, kun hän alaspäin vilkaistessaan huomasi jalkansa.
Hänen jalkansa olivat kuin norsun jalat; niissä oli lukematon määrä erilaisia sukkia ja pitkiä sekä polvihousuja.
»Millä vietävän tavalla», tuskaili hän unissaan, »minä käyn polvillenitällaisena?»
16
Hiessä kylpien hän heräsi.
»Ah!» huoahti hän.
Mutta hänen mielensä, joka oli keventynyt hänen huomatessaan, että hänen yllänsä olivat vain yhdet uudet pyjamat, masentui uudelleen hänen muistellessaan.
Soidinhöyhenet (Gertrudin kamala sana vaivasi häntä) olivat nyt täysin valmiina. Ja se merkitsi, että morsiamen etsinnän piti nyt alkaa.
»Apua!» ähkyi Top.
VI luku
Vaaleaverisen lumousvoima
1
Pian senjälkeen oli Harry Morse Tophamptonilla, joka oli lähetetty etsimään sievintä tyttöä, onni kohdata hänet, joka koko kuningaskunnassa tunnetaan Britannian kauneimmaksi vaalea veriseksi naiseksi.
2
Vaalea verinen!
Se sana loitsii mieleen kaunottarien kuvia.
Tämän huomautuksen lausui tietenkin Gertrude, jolla, samoin kuin kaikilla muillakin Mundyn perheen jäsenillä, oli tuuhea, tumma tukka, syvän harmaat silmät ja sysimustat kulmakarvat.
»Jokainen kohtalaisen soma vaaleaverinen tyttö», jatkoi tämä tummaverinen, »on hauskemman näköinen kuin sievinkin tumma kaunotar. Hurmautuneina ja ihmetellen ihmiset sanovat: 'Hän onhyvinvaaleaverinen.' Sävy on kokonaan toinen, kun huomautetaan: 'Hän on hyvin tumma!' (ja aprikoidaan, onkohan tyttöä pyyhkäisty tervasudilla). Jos minun milloin on puristettava kuvalukemistokertomukseni mahdollisimman vähäsanaiseksi, kirjoitan aina, että sankarittareni on vaalea. Siten säästyy sana. Minun ei tarvitse lisätä, että hän on viehättävä vaaleaverinen. Se on itsestään selvää, ainakin miehistä.»
»Vaaleaverisillä alkaa olla harvinaisuuden arvo» niin on asia», selitti nuori Eric, jonka joskus epäiltiin lueskelevan. »Sivistyksen väitetään vähitellen tummentavan eurooppalaista rotua. Sinikeltaiset ja puna vaaleat sekaantuvat muihin väreihin! Ruskeat silmät ja musta tukka tummentavat puhdasta pohjoista laatua. Ja niinpä keskinkertaisessa, kohtalaisessa, sekavärisessä ihmisessä kehittyy uusi kaipaus — vaaleaveristen ihailu!»
»Sen mainitseminen todistaa huonoa makua, kun ajatellaan, kuinka perin mustastavariksenpoikueestate kaikki miehet olette ottaneet vaimonne», huomautti Phyllis. »Mutta minä puolestani ihailen täydestä sielustani vaaleaverisiä. Pidän heitä kaikkia korkeampaan rotuun kuuluvina, itseäni ylempinä, ihan samoin kuin minä itse olen neekerinaista ylempi. Ajatella vain vaaleaverisen pukeutumista! Hän on hauskemman näköinen kuin tummaverinen kaikissa tummaverisen omissa väreissä; sitten hän näyttää taivaalliselta kaikissa sinisen vivahduksissa. Minä suunnittelun sinisiä ja esikon värisiä morsiuslahjoja Topin mallikelpoiselle tytölle.»
Top näytti niin äreältä kuin hänen piirteensä suinkin saattoivat näyttää.
Tällaista ja paljon muuta puheltiin vaaleaverisistä, kun jotkut serkut olivat elävistä kuvista palatessaan poikennet illan kuluksi juomaan kupin äidin suklaata, tavanneet Topin otsa rypyissä istumassa hydrauliikkaa käsittelevän teoksen ääressä ja puhelleet hänelle elävienkuvien tähdestä, oka oli esiintynytLapsivampyyrinnimiosassa.»Hänen ihonsa», selitti Gertrude, »täytyi näyttää, sen saattoi erottaa, ihan kuin kermalta, johon on sekoitettu pisara klaret-viiniä!»
»Ja valkealla kankaallakin näki, että hänen silmänsä olivat kuin kaksi huhtikuisen taivaan värisinä heloittavaa lautasta!»
»Ja hänen ihanan kultaiset kiharansa loistivat kuin takaapäin valaistut pilvet auringon laskiessa.»
»Millaiset mahdollisuudet on surkealla tummaverisellä tyttö-pahasella, kun sellaisia keijuja käyskentelee maan pinnalla?» surkutteli Phyllis nauraen. »Onhan tosin laulu:
Jollet tumman lempeä tunne, et lempeä tunnekaan!
Mutta kukaan ei ota sitä vakavalta kannalta. Jopa Shakespearekin, silloinkin kun hän kiihkeimmin rakasti sydämensä tummaa valtiatarta — niin, hänenkin oli kirjoitettavakilometrittäinpuolustelusonetteja tämän hairahduksensa selitykseksi! 'Musta kuin manala, tumma kuin yö', niin hän naista kuvasi.»
»Se vain on surullista, että Top itse on ihan vaalea.»
»Ei se haittaa. Minusta on värien sopusointu ihmisissä aina paljoa parempi kuin värien vastakohtaisuus! Taivaan tähden siis, Top, valitse vaaleaverinen tyttö, teethän niin?»
»Hm!» Se oli Topin antama lisä keskusteluun.
Hän ei aavistanut, mikä häntä odotti vielä samalla viikolla.
3
Se — etsivän Topin ja hänen ensimmäisen mahdollisen morsiamensa välinen kohtaus — sattui kirkkaana aamuna Hyde-puistossa.
Tophampton, mukanaan toinen Jones-niminen insinöörinkokelas (niin, hän oli walesilainen), oli hilpeässä touhussa hyvin loitolla meidän tyhjänpäiväisestä naismaailmastamme, jonkinlaisissa niin sanotuissa »punnitsemis»-puuhissa, kun hän kohtasi —
Voidaanko puhua tytön »kohtaamisesta», kun tyttö äkkiä singahtaa aurinkoisesta syysilmasta hevosen kaulan ylitse miehen syliin ja hautaa hänen kasvonsa pehmeään, kiharaan tukkaan, joten toinen ei vähään aikaan tajua, mitä on tapahtunut?
Tapaturma tietysti; se olisi saattanut olla erittäin ilkeä tapaturma. Tytön ratsu oli pillastunut ja laukkasi hillittömästi tallirengin ja parin ratsupoliisin ajaessa sitä kiihkeästi takaa; Varisseiden lehtien peittämällä ruohikolla rauhallisesti työskentelevät insinöörinkokelaat yllätti häiriö, kavioiden töminä, häly, luikkaukset ja kirkaisu, kuin susi lammaskatraan.
Topin kumppani huusi:
»Varo — Top!»
Mutta Top oli jo ponnahtanut pystyyn, oivaltanut tilanteen ja tarttunut ison, korskuvan, kastanjanruskean hevosen suitsiin. Tallirenki saapui paikalle; ratsupoliisit saapuivat; uuteen, muodikkaaseen asuun puettu hentorakenteinen nuori nainen, joka oli kyyröttänyt ratsun niskassa, pudota tupsahti Topin rinnalle, huohottaen, hatuttomin päin, syksyisen auringon takaapäin valaistessa hänen runsashiuksista tukkalaitettaan, joka ei ollut muodikas, mutta kyllä vaikuttava, ja joka oli osunut Topin silmille. »Ooh», ähkäisi tyttö, soluttautuen pienten, saappaiden verhoamien jalkojensa varaan. »Olette pelastanut henkeni —»
»Niin», virkkoi Top ankarasti. »Teidän ei pitäisi sahata hevosen suupieliä tuolla tavoin; ettekö sitä tiedä?»
»En ole ratsastanut paljon — vielä», selitti tyttö kasvoillaan hymy, joka tarttui nopeasti keräytyneeseen väkijoukkoon, Topin kumppaneihin, ratsupoliiseihin, lapsenhoitajattariin, kahta koiraa opettavaan kookkaaseen tyttöön ja Topiin. »Mutta olen teilleniinkiitollinen… Oi, hattuni — kiitos… Teidän — teidän on tultava käymään luonani», lisäsi hän kuninkaallisesti.
Tämä tuntui Topista »rohkealta». Minkä ihmeen tähden hänen pitäisi mennä käymään tytön luona? Kuka oli tämä pörröpäinen heilakka, jonka ratsastusasu oli ihan uusimman kuosin mukainen ja joka selvästikään ei erottanut hevosen suupieliä käsisahasta? Hän oli estänyt tytön katkaisemasta hupakonkaulaansa; minkä tähden tyttö otaksui, että heidän oli uudelleen tavattava toisensa?
»Tulkaa tapaamaan minua harjoitusten jälkeen jonakin päivänä tällä viikolla», lisäsi hän lapsellisen tärkeänä, mikä teki vastustamisen mahdottomaksi, painaen samalla hatun kiharoilleen kuten tulentukahduttajan kultaisen liekin peitteeksi. Tavattoman suurien, sinisten silmien tähyillessä Topin kasvoja hän sitten jatkoi: »Te kai tiedätte, kukaolen— tiedättehän?»
»En», vastasi Top.
»Oi, ettekö? Todellako? Arvelin — no niin! Tietysti olen toisennäköinen tässä asussa. Tämä minä oikeastaanolen», ilmoitti pelastettu tyttö. Hän kaivoi hienosti valmistetun takkinsa taskusta käyntikortin.
»Nyt otaksun teidän kuulleen puhuttavan minusta», virkkoi hän hymyillen.
»Neiti Bébé St. Clair.» Sen nimen Top luki.
Missä hän oli nähnyt sen aikaisemmin? Hän oli sen nähnyt. Hän oli varma siitä, että oli sen nähnyt. Hän oli lukenut sen… niin, tuonneittain suunnattomasta ilmoitustaulusta Beai-kadun varrella. Niin, ja Oxfordin vuokra-alueen kohdalla pysähtyvien omnibus-vaunujen seinistä… ja, tulimmainen! ohjelmasta, jonka serkut olivat näyttäneet hänelle eilenillalla tultuaan elävienkuvien teatterista. Niin. Tämäkö oli se tyttö? Hän ei näyttänyt lainkaansiltä!Hän oli ihan tavallisen näköinen, jollei oteta lukuun hänen pöyheätä, vaaleata tukkaansa ja ällistyttävää ratsastustapaansa… mutta nyt hän, Top, oli selvillä siitä, kuka tyttö oli.
Mutkattomasti Top virkkoi: »Olette filminäyttelijätär, eikö niin?»
Niin hän sanoi — juuri siten! — neiti Bébé St. Clairille! KutenHelen myöhemmin huomautti, olisi hän yhtä hyvin voinut sanoa senFelix-kissalle.
4
Neiti Bébé St. Clair ei tällöin ollut paljoakaan yli seitsemäntoista vuoden.
Nuorempana kuin Helen Mundy hän oli äkkiä saavuttanut maineen voittamalla tuhannen punnan kauneuspalkinnon, jollaisia viimeisen vuosikymmenen aikana on käytetty jokapäiväisten kuvalehtien levikin enentämiseksi. Senjälkeen oli haastateltu nuorta neitoa itseään (»Ei kukaan ollut sen hämmästyneempi kuin minä») ja hänen vanhempiaan (»Oli kokonaan isän keksintöä lähettää lehdelle Babystä peräpuutarhassa otettu pikakuva»).
Baby oli sitten kääntänyt nimensä ranskankieliseksi ja eronnut kauppakoulusta ottaaksensa vastaan hänelle operettinäyttämöllä tarjotun paikan.
Täällä ei tuhannen punnan kaunottaren menestys ollut sukeutunut varsin loistavaksi. Pian senjälkeen hän oli siirtynyt äänettömälle näyttämölle.
Siellä hän oli löytänyt alansa —tuntenut kutsumuksensa! Hänellä oli se etu, että hänet voitiin suoranaisesti luokittaa. »Toinen Mary Pickford», oli hänen liikanimensä, ja pian lause »Britannian viehkein vaaleaverinen kaunotar» kiteytti hänen menestyksensä.
Se nimi oli kaikkialla. Ei ainoastaan valkealla kankaalla ja ilmoitustauluissa. Silloin, isoisänisän oikullisen suunnitelman aikana, ei voinut avata seuraelämän kiiltosivuisia viikkolehtiä näkemättä niissä koko sivun täyteistä, huolellisesti valotettua ja retusheerattua valokuvaa, jonka täydennyksenä oli silkkivaippa, helminauha ja Keatsin säe. Eikä voinut lukea tarua kauneus voiteen, hammasvoiteen tai hiusveden aikaansaamista ihmeistä saamatta samalla tietää, että näitä aineita suosittelikuuluisa näyttelijätär ja filmitähti, neiti Bébé St. Clair, Britannian kiehtovin vaaleaverinen kaunotar, joka myöskin »hoiti työskentelyn kuluttamia ja väsyttämiä hermojaan säännöllisesti käyttämällä sitä ja sitä virkistysainetta».
Kaikkialla oli tuo huolekkaasti valaistujen kiharoiden muodostama sädekehä — nuo levällään olevat, tyttömäisen avoimesti tuijottavat silmät —tuo sydämenmuotoinen suu.
Ja Top kysyi häneltä,olikohän filminäyttelijätär!
Se rikkoi jopa sen miellyttävän, sateenkaaren väreissä kimaltelevan kuplan, jossa tämä lapsi oli elänyt kuukausi määriä. Mikä uutuus!
Kummako, että hän tähysti tätä kookasta nuorukaista, niin että hänkin tuntisi Topin myöhemmin (hän, joka »ei pannut merkille kasvoja»)? Kummako, että hän lausui sen suunnattoman filmiatelierin nimen ja osoitteen, jossa hän huomisesta alkaen työskentelisi eli, kuten hän itse sanoi, »tekisi kuvia», mainitsi Topille, mikä omnibusvaunu veisi hänet sinne, ja lupasi, että Top saisi tiedustaa häntä.
5
Topia ei haluttanut mennä.
Velvollisuus ajoi häntä menemään… Kaikki oli niinkuin olla pitikin, mutta siihen asti hän ei ollut tehnyt muuta kuin sallinut Hendersonin (kuten hän lausui) »pukea hänet tällaiseksi nukeksi»… Jonkinlaisiin toimenpiteisiin hänen olisi ryhdyttävä. Jollakin tavoin hänen oli alettava. Entä jos alkaisi tästä tytöstä? Hän, Top, ei pitänyt häntä haaveita herättävän ihastuttavana. Monen monet muut ihmiset varmastikin pitivät. Muutoin hän ei olisi saanut sitä palkintoa. Esittiköhän hän yli-inhimillisen kauniiden sankarittarien osia? Sitäpaitsi, jos kävisi kaikkein pahimmin (millä Top tarkoitti tämän tytön valitsemista virheettömäksi tarjokkaaksi), vapauttaisi se hänet paljosta vastuunalaisuudesta.
Kukaan (sillä sanalla Top tarkoitti isoisänisää) ei voisi väittää: »No niin, sinä et ole kauneudentuomari!» Hänen sopisi vastata: »Katsokaa tätä tyttöä! Hän onpalkittuvaaleaverinen kaunotar!»
Luonnollisesti ei asia ollut niin pitkällä. Eikä sinne saakka tarvittu joutuakaan, rohkaisi Top mieltään.
Mutta hänen oli oltava rehellinen ja pantava asia alkuun! Hän luopuikin päätetystä jalkapallo-ottelusta; hän oli päästänyt Jones-nuorukaisen sijaisekseen, kun hän eräänä iltapäivänä yllään melkein luumunvärinen pukunsa (joka nyt oli melkein mukava, koska hän piti sitä päivät pääksytysten vilkaisemattakaan herttuallisen puvustonsa muihin vaatteuksiin) käveli filmiatelierille.
6
Leuka tiukkana hän astui halliin, jonka seinillä oli huomautuksia: »Liikkukaa hiljaa», »Tupakanpoltto kielletty» ja »Joukkoesityksiin pyrkivät tarjokkaat kaiteen tälle puolelle». »Joukkoesitys» tuntui hänestä pahanenteiseltä sanalta.
Vahtimestari, jonka puoleen hän kääntyi, silmäili häntä kummastuneena. Samassa meni ohitse valppaan näköinen, harmaapukuinen herrasmies, joka katsahti sinnepäin, seisahtui ja puhutteli tätä rotevaa, kukoistavan näköistä nuorukaista.
»Ahaa! Tekö olette neiti Bébé St. Clairin ystävä?»
»Niin», tuntui ainoalta mahdolliselta vastaukselta.
»Herra Tophampton, sama herrasmies, joka pelasti hänet puistossa? Niin, tunnemme tapauksen kulun hyvin! Mikä vahinko, ettei siellä ollut ketään meikäläistä ampumassa —»
»Ampumassa?» kertasi Top, joka ei ollut perehtynyt tähän ammattisanaan.
»Kuinka mainio yleisökuva siitä olisikaan tullut!» huoahti valpas herrasmies. »Meidän onnistui kuitenkin saada useita kohtia… Kovin hauska tutustua teihin, herra Tophampton. Tulkaa sisälle… Opastan teidät neiti St. Clairin puheille. Hän on ihmeellinen tyttö, kuten tiedätte! Hänellä on loistava ura edessään! Tulkaa sisälle.»
7
Talon koko hämmästytti Topia aluksi. Hänen insinöörivaistonsa oli sekin varsin avara. Liki puoli kilometriä käytävän päästä vastaiselle ovelle. Mutta tämä! Hänelle kerrottiin että se oli ollut lentokonetehdas. Se näytti pikemminkin Paddingtonin asemalta, viimemainittu kun katsottiin suurentavasta peilikatteesta. Se näytti siltä kuin olisi kymmenen Olympia-teatteria rakennettu siihen yhdeksi.
Top katseli ympärilleen näissä tilavissa, kajahtelevissa saleissa, silmäili niiden sokkeloisia laipioita ja lattioita, joilla virui kiemuroissa ja koukeroissa paksuja köysiä — eristysaineella päällystettyjä sähköjohtoja, kuten Top arvasi.
Tämä kiinnosti häntä. Elävienkuvien teollisuuden tämä puoli olisi olisi saattanut kiehtoa nuoren insinöörinkokelaan tuntikausiksi. Hän olisi mielellään tutkinut koko laitoksen, tunkeutunut salaperäisiin tarkastushuoneisiin, katkomishuoneisiin, pimeihin huoneisiin, huuhteluhuoneisiin. Hän olisi toivonut, että hänelle olisi näytetty tämän ihmeellisen koneiston sisäisin toiminta.
Turha toivo.
Häntä odotti ankarampi työ.
Tämä tyttö —
8
»Hän on harjoituksissa, täälläpäin», puheli Topia opastava valpas, harmaapukuinen herrasmies. »Tähän nähkääs oi järjestettyYhdennentoista hetkenpienen maalaistalon ulkopuoli, sen talon, jossa raju sademyrsky pidätti tyttöä. Näittekö sen kuvan, herra Tophampton? Ettekö? Mikä vahinko! Se oli ihmeellinen näytös. Luonnollisesti meillä oli oikeaa sadetta. Suoraan tuolta katosta, suihkustamme. Oli muka valtava myrsky: rankkasade pieksi noita majan ikkunoita. Niistä näkyivät tytön viattomat kasvot, joista kuvastui kauhua — 'On myöhäistä! Mitä minun on tehtävä? Mitä esimieheni sanovat, jos he saavat tietää minun olevan täällä, tämän miehen huoneessa?’ Bébé St. Clair esitti Liliania, tyttöä. Hän oli ihastuttava! Hänen ilmehtimisensä on ihmeellinen; ja olimme tiivistyttäneet koko lattian; vettä oli pari desimetriä. Perin onnistunut. Saadaksemme sitten sen vaikutuksen, että oli hirveä myrsky», jatkoi innostunut kertoja, »hankimme tuulta panemalla tämän lentokoneenpotkurin pyörimään. Avasimme nämä ovet ja ohjasimme ilmavirran suoraan suihkuun… Mutta te kai haluatte joutua näkemään tähtemme kuvaa tekemässä.»
Viivytellen Top tiedusti: »Miten pääsitte eroon parin desimetrin paksuisesta sadevedestänne?»
»Niin, me vain ajoimme sen pois, ajoimme sen pois. Ja nyt vien teidät majan lävitse. Kaikki kirvesmiestemmc työtä. Ja tätä kautta; tässä, nähkääs, on miljoonamiehen kirjasto. Sekin kaikki puuseppiemme käsialaa. Ette uskoisi, kuinka paljon työtä täällä on; kaikkia yksityiskohtia on mietittävä. Kas niin, olemme täällä. Uskotteko, että tänä aamuna ei kaikesta tästä näkynyt merkkiäkään. Tämä ympäristö —»
»Hattuni!» ähkäisi Top kääntyessään miljoonamiehen kirjaston takaisesta nurkkauksesta ja huomasi nähtävästi joutuneensa kirkkoon, jossa parhaillaan oli vihkimätoimitus käynnissä!
9
Tämäpä oli täydellinen painajainen, min samanlainen ja kuitenkin niin erilainen kuin ne näyt, jotka viime aikoma olivat häirinneet tämän morsianta etsimään tuomitun nuoren miehen unta.
Kuinka aristuttavasti kaikki tämä muistutti häitä.
Kirkon sisusta ja siinä hämärästi näkyjä, jotka muistuttivat Regent-kadun jäljennöstä: niin täynnä ne olivat tikkaita, rakennustelineitä, ulkonemia ja puolittain näkyviä, paitahihasillaan uurastavia työmiehiä.
Maalatut ikkunat — paperia vaiko musliinia? Patsaat! Palmut! Saarnastuoli! Penkit täynnä väkeä — ja millaista väkeä! Top ei ollut milloinkaan ennen joutunut kosketuksiin filmivalaistuksen kanssa. Outo hehku, jollaista ei koskaan ole ollut maalla eikä merellä, valaisi filmi seurakunnan kasvoja. Jos Top olisi innokkaasti käynyt taulukokoelmissa, olisi hänen mieleensä saattanut muistua loordi Leightcnin maalaus »Ja meri antaa kuolleensa takaisin». Näyttelijöiden kasvot näyttivät tuhkanharmailta kuin ruumiiden kasvot, tuhkanharmaat olivat vihkimistä suorittavan papin kasvot; tuhkanharmaat olivat myöskin vaippaan verhotun urkurin kasvot, joka urkujen ääressä istuen pani Vihkiäishymnin säveleet värähtelemään tämän taikanäyn yllä.
10
»Harjoituksissa me käytämme aika paljon musiikkia», selitti innostunut saattaja. »Se lisää oikeata tuntua ilmakehään.»
»Ymmärrän», jupisi Top. Hän mietti: »Hyvä Jumala, SE olisi ihan tällaista.»
11
Voimakkaammin kuin tämän pahaenteisen hautajaisveisun (jollaisena Top sitä piti) pauhu kuului äkkiä potkupallokilpailujen erotuomarin pillin kimeä vihellys.
»Väliaika?» ajatteli Top.
Hän muisti sitruunia, muisti usein viruneensa selällään savisella kentällä, jotta hengitys tasaantuisi! Kalpean marraskuisen iltapäivän ilma, jalkapallokentän huudot, poljetun ruohon, ponnistaneiden ihmisten haju! Veri kuumana, innostus ylimmillään hänen lempiurheilussaan… Kuinka Top kaikkea sitä kaipasikaan!
Mutta pian hän malttoi mielensä, palasi näiden ventovieraiden harrastusten näyttämölle.
Tämä, niin, tämä kuvanvalmistaminen, kuten he sitä nimittivät, oli joistakuista näistä ihmisistä todellista elämää. (Topin Jumala!)
Filmikirkon päässä olevasta uima-altaalta näyttävästä paikasta syöksähti nyt esille muuan henkilö, joka tosiaankin oli omassa elementissään, pitkä, ruskeapukuinen mies, jolla oli innostuneen, henkevän näköiset kasvot, päässä leveä hellehattu ja ääni kuin sumutorven toitotus.
Se mylvi: »Rahvas!»
»Tuo», selitti Topin opas, »on taitavin näyttämöohjaajamme — herraFrederick Peters».
Herra Peters päästeli raikuvia karjauksia.
»Nyt! Rahvas! Kaikki penkeissä olevat ihmiset alkavat hälistä kiihtyneesti!»
Kaikki penkeissä istuvat ruumiit joutuivat kuin sähkövirran vaikutuksesta peloittavaan, elämää muistuttavaan liikkeeseen.
»Katseet morsiameen päin nyt! Kaikkien katseet morsiameen päin!» kajautti sumutorvi. »Eteenpäin nyt! Eteenpäin; ei liian ripeästi; tasaisesti! Tulkaa, Bébé!»
»Kas niin! Tuolla hän on, herra Tophampton.»
Niin, siellä hän oli, pääosan tyttömäinen esittäjä filminäytelmässä, jota Top sai myöhemmin katsella elävissäkuvissa viimeistellyn upeassa asussa, jonka te otaksuttavasi kaikki olette nähneet ja jota olette ihailleet —
RAKKAUSAVIOLIITTOPääosassaNEITI BÉBÉ ST. CLAIR(Britannian viehkein vaaleaverinen kaunotar)
Kuinka liikuttava kappale se olikaan!Rakkausavioliitto!
Myöhemmin helIytti morsiamen nuorekas kauneus rouva Mundyn kyyneliin. Se kirkkokohtaus oli niin vakuuttavan hyvästi esitetty, että se osui sydämeen… Se osui — se oli järjestettykin osumaan — moniin sydämiin.
Kuinka monet ihan nuoret tytöt kuvittelivatkaan itseään tuon harvinaisen kauniin pikku olennon sijalle, joka näytti avuttomalta, Paquinilta tilatun morsiuspuvun yllä häilyvään pitsiverkkoon takertuneelta perhoselta! Juuri sellaiselta pitäisi heidän ihannemorsiamensa näyttää, levittää vaaleaverisen lumousvoimaa kaikkiin, jotka hänet näkevät.
Kuinka monet nuoret miehet ovatkaan (otaksuttavasti itsetiedottomasti) ottaneet sen — tai sentapaisen — kuvan unelmiensa esineeksi! (Joskus, jossakin sellainen tyttö.)
Ja kuinka monet nuoret miehet, jotka myöntävät olevansa haaveilijoita, ovat suorastaan kuvitelleet sellaista ihmettä, että he kohtaavat suosikkinsa, tämän neiti Bébé St. Clairin, henkilökohtaisesti!
Jos hän kerran oli niin säteilevän kaunis valkealla kankaalla (jossa kuitenkin on ainoastaan mustaa ja valkoista), niin millaiselta hänen täytyisikään näyttää niistä, jotka saivat nähdä hänen kullalle kimeltävät hiuksensa — kapinalliset kiharat, jotka kerrankin painettiin sileiksi tuon appelsiininkukista sommitellun suippopäisen kiehkuran sisälle — hänen suurisilmäisten, soikeiden kasvojensa rusottavat ja valkeat vivahdukset? Kuinka hänen ihailijansa olisivatkaan kadehtineet (jos olisivat tietäneet) Harry Tophamptonia, joka nyt sai nähdä hänet sellaisena kuin hän oli!
12
Tuolta autovajastako? — jossa hän näytti olleen odottamassa, tämä nuorekas tähti tuli esiin.
Morsian kaikessa komeudessaan.
Hän näytti upeaksi puetulta vahanukelta; se on alaston totuus. Nukelta, jonka vaha oli jätetty haalistumaan päivänpaisteessa.
Sillä paahtavien säteiden häikäisevässä valossa näytti tämä onnellinen morsian yhtä kaamealta kuin kirkkoväkikin. Hänen kasvonsa, jotka olivat paksulti peitetyt ensinnäkin ihomaalilla numero viisi (jotta ei näkyisi jälkeäkään luonnollisesta, kuvassa mustalta näyttävästä punasta) ja sitten keltaisella jauheella, olivat tasaisesti savenvihreä naamio. Siihen oli hyvin tummalla ruskealla maalattu sydämenmuotoinen suu. Isoja, tyttömäisesti tähyäviä silmiä ympäröivät vihreän siniset varjot. Saven väriset olivat myöskin pitkät, välkkyvillä orjanrenkailla koristetut käsivarret.
»Hymyilkää nyt, hymyilkää!» jymisi näyttämöohjaajan sumutorvenääni.»Suloinen hymy morsiamen huulille!»
Smaragdinvihreinä välähtivät hampaat ruskeiden huulien välitseBritannian palkitun vaaleaverisen kaunottaren lyijynharmaissa kasvoissa.
Kauhun lumoissa Top katseli kammottavaa näkyä.
»Hyvä Jumala!» ajatteli hän. »Tämä on yhäkin pahempaa. Hän näyttääThamesista ongitulta… Tällaistako hänen on kestettävä, lapsi-raukan?»
13
Niin luontevasti se kaikki kävi valkealla kankaalla. Mutta sellainen ei synny itsestään.
Jos tämä kuoleman morsian, jonka tyttomäisen herttainen ilme oli räikeässä ristiriidassa hänen sienimäisen kalpeutensa kanssa — jos tämä pieni morsian käveli yhden kerran kuoria myöten alttarille taluttajanaan filmiäitinsä (komeamuotoinen viidenkolmatta ikäinen tyttö, jonka valkea peruukki teki ihojauheisen vahanuken näköiseksi) palataksensa sieltä filmisulhaseensa nojaten, teki hän sen ainakin neljäkolmatta kertaa. Ja sitä säestivät urut, joiden äänen seasta kuului erotuomarin pillin vihlovia vihellyksiä, ja näyttämöohjaajan jymisevät komennukset.
»Yrittäkää uudelleen, Bébé. Käsi ylemmäksi Dudleyn käsivarrelle. Nyt te, Cartwright, Cartwright tulee esille kädessään kukkavihko — tulee esille —»
(Pillin vihellys.)
»Seis, seis, seis! Kehnoa! Uudelleen alusta alkaen! Kirkkoväki. Morsiamen äiti. Morsian. Ensi kerralla, Bébé, hymyilkää ja katsokaa sulhasen silmiin! Katsokaa Dudieyn silmiin, rakas —»
Sitten ärtymyksen puuskassa: »Tuoleistako on miehelle hymyileminen?Bébé! Mitä te tähyilette?»
Unohtaen hetkeksi osansa Bébé St. Clair katseli seurakunnan päiden ylitse valopiirin ulkopuolelle, katsahti Topiin, jonka hän oli vihdoinkin osunut näkemään.
Kiljaisten ja tehden äkkiä hillittömän liikkeen sieppasi näyttämöohjaaja mustan sombreron päästänsä. Raivokkaasti hän paiskasi sen atelierin lattialle; ja morsiamen, sulhasen, seurakunnan, valokuvaajien, työmiesten ja Topin katsellessa hän hyppäsi kolmasti hattunsa päälle.
Tämä purkaus näytti palauttavan hänet ennalleen. Täysin hyväntuulisesti hän alkoi uudelleen. »Yrittäkää uudelleen, hyvä neiti! Kaikki penkeissä istuvat ihmiset tarkkailevat morsianta. Kaikkien katseet morsiameen nyt! Hurmaannusta! Hymyilkää!»
Vähääkään välittämättä tästä häneen kohdistetusta kiihkeästä huomiosta katsoi lapsellinen morsian (ottaen kasvoilleen hurmaannuksen ilmeen) tottelevaisesti filmi puolisonsa kasvoihin. Viimemainittu oli piirteiltänsä moitteeton miesmannekiini; hänellä oli patenttinahkainen pää, ja hänen yllänsä oli kureeton sakettipuku, joka olisi saavuttanut herra Cravenin hyväksymisen.
Top mietti: »Miltähän hänestä tuntunee? Mitähän he kaikki ajattelevat?»
14
»Eikö hän näytä viehättävältä?hokekaa!» siten neuvo sumutorvi. »Hieman pakinaa penkeissä, tehkää hyvin! Ei liian paljon! Nyt kaikki hymyilevinä ja iloisina!Eikö morsian ole kaunis — eikö sulhanen ole onnellinen — eikö kaikki käynytkin ilman kommelluksitta», sepitteli näyttämöohjaaja, joka viehättyi tämän aiheen inhimilliseen todellisuuteen.
»Loppunäytös nyt! Morsiamen äidin jäähyväiset! Margaret, tänne näin!» (Ihojauheinen tyttö siirtyi eteenpäin.) «Nyt kyyneliä, paistinpannukannen kokoisia, Margaret —»
15
»Kappale loppuu yhdessä minuutissa, herra Tophampton», lohdutti Topin ystävä. »Sitten saamme kaikki yhdessä juoda kupin teetä taiteilijoiden tarjoiluhuoneessa.»
16
Ne olivat omituisimmat teekekkerit, missä Top oli milloinkaan ollut — tämä ateria tavattoman ison keittiön takana olevassa tarjoiluhuoneessa, johon nämä uurastajat harjoitusten päätyttyä kokoontuivat.
Tyttö, joka viisi minuuttia aikaisemmin oli ollut morsian — jonka yllä vielä oli kalliit hepenet, joka yhä vielä oli täydellinen, välkkyvä tähti appelsiininkukkakiehkurasta hopealla kirjailtuihin kenkiin saakka! — näytti (jollei hänellä olisi ollut kammottavaa filminaamiota) siltä kuin olisi juuri tullut hääaamiaiseltaan jostakin Park Lanen ravintolasta, jossa hän ympärillään uhkeita vieraita, mahdollisesti Hendersonin loordi-vainajan läheisiä mieskohtaisia ystäviä, oli puolisonsa miekalla leikannut pyramidinmuotoista hääkakkua… Mutta tässä hän nyt istui puisen keittiöpöydän ääressä, jota peitti karkea, valkoinen liina, edessään kuppi ja lautanen, joita olisi pidetty »ihmeesti hyvinä koululaisateriaa varten». Istuen puuselkämyksisellä keittiötuolilla hän nälkäisesti ahmi voileipää, paksumpaa kuin koululaisateriaa varten on koskaan tehty.
Hänen vastassaan istui hänen filmipuolisonsa (jonka kasvoilla oli perinpohjaisen väsymyksen ja haluttomuuden ilme).
»Onnittelen», virkkoi harmaapukuinen mies, joka oli pujotellut Topin kanssa heidän luokseen täysien pöytien lomitse. »Vihdoinkin kiinni, niinkö, Bébé? Vaatii vietävän paljon aikaa, ennenkuin filmissä päästään avioliittoon, eikö vaadikin? Toivon teidän olevan erittäin onnelliset!»
Kaino Top punehtui sen kuullessaan, niin että hänen kasvonsa olisivat varmaankin näyttäneet helakoilta, vaikka häneen olisikin sillä hetkellä suunnattu näyttämön vihreä valo.
Mutta pieni, kultakutrinen näytelmämorsian ei ollut millänsäkään. Hänen sydämenmuotoinen, tummaksi maalattu suunsa raottui hymyyn, kun hän kääntyi poispäin väliaikaisesta sulhasestaan (jota läheisille kuvattiin maailman dudleymaisimmaksi Dudleyksi) ja ojensi kätensä Topille.
»Kuinka voitte? Löysitte tänne. Mitä piditte kappaleesta? Kaikki kai ihan outoa teistä! Äiti, tässä on herra Tophampton, joka seisautti ratsuni puistossa. Tässä on äitini —» Ei tietenkään ihojauheinen, viidenkolmatta ikäinen tyttö, vaan säteileväkasvoinen, turkisvaippainen matroona, joka tervehti Topia lämpimästi.
»Kuinka voitte? Oi, kuulin teistäniinpaljon tuonnoittain, herra Tophampton. Juuri tehän ponnahditte pystyyn ja pelastitte pikku tyttäreni uhkaavasta, hirveästä tapaturmasta… Olen ikävöinyt tavata teitä saadakseni kiittää teitä sydämellisesti… Istukaahan tänne viereeni… Miltä kappale teistä tuntui?»
»Mainiolta», vastasi Top, joka ei tiennyt, mitä sanoa.
»Niin inhimillinen, eikö olekin? Niin mielelläni näen tyttäreni näyttelevän suurissa kappaleissa. Se herätti mielessäni oudon, tukahduttavan tunteen», puheli Bébén äiti. Hän on, tuumi Top, aika hyvä ihminen, paljoa »inhimillisempi» kuin tämä näytelmä. Top huomasi kääntyvänsä hänen puoleensa, poispäin seurueen nuoremmista jäsenistä, kun hän jatkoi:
»Tosiaankin minusta tuntui siltä kuin jo todenperään menettäisin pikku tyttäreni. Oletteko jo nähnyt hänetLapsivampyyrissä, herra Tophampton?»
»En.»
»Oi, ettekö? EttekäYhdennessätoista hetkessä?Ettekä…» Ylpeänä hän luetteli kuvia, joissa Bébélla oli ollut osa, samalla kun kuunteleva Top ikävöi kotiin.
»Tanssitteko?» kysyi Bébé alentuvasti.
Top kyllä osasi tanssia, mutta itsesäilytysvaisto sai hänet hätäisesti vastaamaan: »En.»
»Oi, mutta teidän täytyy. Teidän on opittava», määräsi Bébé. »Aioin ehdottaa, että menisimme kaikki yhdessä tanssiaisiin Piccadillyyn.»
Top avasi ja sulki suunsa. Hänen mieleensä välähti kuvia erinäisistä opistokumppaneistaan —siitä, miltä he näyttäisivät ja miltä heistä tuntuisi, jos heitä kutsuttaisiin tanssiaisiin Piccadillyyn kuuluisan, taruihin kiedotun neiti Bébé St. Clairin seurassa. Totta vie! Esimerkiksi Jones, heidän walesilainen tukimiehensä. Jones olisi ollut valmis luopumaan kaikesta, mitä hän piti rakkaana (palloa kenties lukuunottamatta!) saadaksensa tämän kutsun tämän saman kutsun, joka upotti Topin sielun vastahakoisuuden viluiseen hyökyaaltoon!
Tomppelimaista. Top olisi saattanut potkia itseänsä. Minkä tähden hänestä tuntui sellaiselta? Oliko tämä oikea tapa aloittaa, jos hänen oli mieli saada kymmenentuhannen punnan vuositulot?
Hän aikoi ne saada. Päättävästi hän ajatteli Madgen pikku poikaa, Phyllisiä, Tossieta, Joania — kaikkia serkkujaan, joita hän voisi auttaa! (Kaikkia serkkujaan, jotka muuten eivät taipuneet ottamaan ehdotusta vakavalta kannalta, jotka kirkuivat isoisänisän suunnitelmasta puhuttaessa ja jotka entistä ytimekkäämmin sinkauttelivat hänelle kokkapuheitaan: »Joko Top on kihloissa? Onko Top löytänyt SEN tytön?»)
Top oli ajatellut: »Kyllä!» Topin mielessä oli kytenyt epämääräinen toive, että Britannian kauneimman vaaleaverisen naisen seura saattaisi — jollei se tekisikään mitään muuta — ainakin totuttaa hänet tuohon kummalliseen makuun — pitämään tyttöseurasta.
Muut nuorukaiset näyttivät siitä kylläkin nauttivan. Se oli esimerkiksi Jonesin suurin mielihalu, potkupallon jälkeen. Kutsuja, joissa saattaisi tavata vielä miellyttävämpiä tyttöjä…
Mutta jos Top kaipasi jotakin seuraa, piti siinä seurassa olla pelkkiä miespuolisia. Muutoin hän jäisi ihan yhtä mielellään kotiin tehtyänsä päivän työtä tai oltuansa iltapäivän ankarasti pelaamassa — jäisi mukavasti istumaan takkatulen ääreen Oxfordin vuokra-alueelle, lueksimaan… tarkkailemaan rouva Mundyn hyörinää… vaihtamaan jonkun pistosanan Helen-lapsen kanssa… soittelemaan pennynpillillään…
Top, jolla oli tällainen maku, sai filmitähden kutsun. »Pähkinöitä», mietti hän synkästi, »niiden purtavaksi, joilla ei ole hampaita».
Mutta siitä ei ollut kerrassaan mitään hyötyä. Hänen oli selviydyttävä tästä, puheltava tytölle.
Hän terästäytyi pohtimaan, mitä hän sanoisi. Hän avasi suunsa. Hän ei keksinyt mitään.
Hän sulki suunsa.
17
Taaskin oli Bébén aloitettava puhelu. Hänen tärkein keskustelunaiheensa oli hän itse. Siinä hän oli tottunut saamaan tukea kaikilta kohtaamiltaan nuorilta miehiltä, elävienkuvien nuoria näyttelijöitä tietysti lukuunottamatta. Heitä ei voinut pitää miehinä. He eivät ajatelleet mitään muuta kuin itseään, palkkojaan, ulkonäköään, vaatteitaan, silkkiliinojaan ja ilmehtimistään. Entä mitä ajatteli tämä nuori mies, joka aluksi oli näyttänyt niin miellyttävältä? Mikä ihmeellinen unitauti häntä oikein vaivasi? Oliko hän vain ujo? Vai eikö hän ollut koko elämänsä aikana koskaan ollut missään?
Hieman tuskastuneena filmitähti kysyi:
»Pidättekö maaseudusta?»
»Kyllä», vakuutti Top innokkaasti, osittain koska se oli totta, osittain koska hänen ei maaseudulla tarvitsisi pelätä kohtaavansa mitään niin kaupunkilaismaista ja teennäistä kuin hän nyt näki vieressään.
Hänen vilpittömiin, merenharmaihin silmiinsä osui tytön katse. Mutta miten hän olisi saattanut sietää toisen silmien vihertävän sinistä loistetta ja niitä reunustavia jäykkiä, mustia ripsiä? Hänen katseensa kääntyi alaspäin. Hän katseli tytön utuista harsoa, huikaisevan valkeata silkkileninkiä ja pieniä, appelsiininkukka-ruusukkeiden koristamia kenkiä.
»Hyvä Jumala», mietti hän kauhuissaan, »jos hän olisi se morsian!Minun!!!»
Vilunväreet puistattivat hänen selkäänsä, ja hänen kämmenensä kävivät äkkiä kosteiksi hänen sitä kuvitellessaan.
Tällävälin morsian ja hänen äitinsä vilkaisivat toisiinsa, loivat toisiinsa sukulaisten välisiä, sähkösanoman tapaisia katseita, joilla sisar voi kehoittaa veljeään: »Pyydä sinä häntä!» ja äiti ilmoittaa lapselleen: »Ei mitään heikkoa, hän on vain kaino. Ei pidä tästä paikasta. Hän olisi perin iloinen, jos olisi meidän luonamme kotosalla! Entä jos kutsumme hänet sinne?»
Bébén katse ilmaisi: »No hyvä, äiti, jätän sen sinun huoleksesi! Koeta, miten käy!»
Niinpä rouva St. Clair, hyvänsävyinen, vieraanvarainen sielu, puhkesi sitten ensiksi puhumaan: »Oi, jos herra Tophampton pitää maaseudusta, on hänen joskus tultava luoksemme Grotteen pyhänseuduksi.»
Heidän luokseen? Pyhänseuduksi? Taaskin kauhun nostattamat vilunväreet kiitivät pitkin Topin selkää.
Huonosti verhoten pelkoaan hän tokaisi: »Ette kai asu siellä?»
»Niin, emme, mutta meillä on perin hupaisa sunnuntaimaja», virkkoi rouva St. Clair lohduttavasti, »lähellä niin, Thamesin varrella. Tudorissa; mutta nyt kun olemme saaneet sinne sähkövalon ja kaikki on uudelleen koristettu Bébén värisuunnitelman mukaan, on siellä todella viehättävää. Eihän kyllä ole juuri sopiva vuodenaika, kuten aina olen sanonut, jolloin se olisi parhaimmillaan, mutta me riennämme sinne joka lauantai, ja muassamme on aina joukko nuorta väkeä, joten saamme virkistävää vaihtelua. Koska te siis pidätte maaseudusta - määrätään heti päivä. Minkä voi tehdä tanaan, sitä ei pidä jättää huomiseksi. Mitä arvelette ensi lauantaista, herra Tophampton?»
VII luku
Filmitähti-ilta
1
Tietysti hänen oli mentävä.
Vaikka Top sitä inhosi, kammosi ja pelkäsi, oli hänen mentävä.
Hänen ensimmäinen raju Vastalauseensa: »Muttakilpailu?» oli tukahtunut hänen kurkkuunsa. Oli tuiki tarpeetonta ajatellakaan mitään sellaista mullistusta…
Lauantain jalkapallokilpailua ei tietenkään voinut syrjäyttää; Topin opiston joukkue pelasi »scallywageja» vastaan. Viime vuonna oli scallywagien joukkue ainoa, joka heidät voitti. Ja lisäksi kahdellatoista pisteellä. Melkein kuin kriketissä.
Inhimillisellä uhrautumisella on rajansa, ja kuka olisi hetkeäkään uskonut Tophamptonin jäävän pois kilpailuista, hankkivan sijaisen paikalleen? Vaikka häntä olisi pyytänyt kokonainen hunajansuloisten, vaaleaveristen kaunotarten täyttämä Hollywood, ei Topin mieleenkään olisi pälkähtänyt, että hänen joukkueensa olisi hankittava toinen mies hänen sijalleen, kun hän hyväksyi filmitähden kutsun. Hän lausui tytölle ehdottoman ehdottoman selvästi, ettei hän mitenkään voinut lähteä vierailulle ennenkuin kilpailun jälkeen.
2
Tässä järjestelyssä oli omat vaikeutensa.
Ensinnäkin hänen tavaransa. Uusi matkalaukku oli noudettava isoisänisän asunnon tyhjästä huoneesta. Siinä säilytettiin nyt Topin kaikkea uutta omaisuutta, jota ei sopinut jättää sinne tänne potkittavaksi hänen pienessä komerossaan ja jota varten ei ollut tilaa missään muualla rouvan Mundyn asunnossa. Matkalaukku oli nyt täytettävä vaatetustarpeilla, kengillä, uusilla harjoilla ja pukeutumisvehkeillä, joita Top intohimoisesti vihasi. Sittenkin hänen oli sallittava Hendersonin laittaa ne matkaan, mokomatkin Bond-kadun helyt. Eipä silti, että ne olisi ostettu Bond-kadun varrelta. Paitaliikkeen herra Batt oli osannut neuvoa miehen… Kun Top nyt johtui sitä ajattelemaan, oli se kylläkin hyvä; miehen ei sopinut mennessään kestävälle vierailulle kaunottaren kotiin ottaa mukaansa kaikennäköisiä vanhoja luukampoja, joiden piit olivat suureksi osaksi karisseet.
»Henderson sulloo tavarasi, POIKA», oli isoisänisä luvannut; mitään muuta hän ei ollut virkkanut, mutta koko hänen kilpikonnankasvonsa hehkuivat ivallisesta harrastuksesta, hauskuudesta.
Henderson sulloi Topin tavarat. Henderson vei laukun Paddington-aseman säilytystoimistoon sieltä noudettavaksi.
Topilla oli sellainen tunne, että hän oli hädintuskin pelastunut saamasta Hendersonia mukaansa kamaripalvelijakseen.
3
Ensimmäisen pyhänseudun Englantiin tulonsa jälkeen Top nyt vietti poissa rouva Mundyn luota.
Hän ilmoitti rouva Mundylle, minne hän oli lähdössä, ja kertoi, kuten tavallisesti, hyvin lyhyin sanoin, miten hän oli tuonnoittain kohdannut tytön ratsastamassa puistossa.
Rouva Mundy sanoi vain, että he toivoivat kilpailun sukeutuvan loistavaksi — tarkoittaen kilpailua scallywageja vastaan.
4
Scallywagit kärsivät oikein perinpohjaisen tappion ja kilpailun aikana, elämän kunniakkaina, joskin mutaisina hetkinä, Top unohti huolensa, unohti, että maailmassa oli muutakin kuin miesten pyrkimyksiä, unohti, että Britanniassa oli vaaleaverisiä sulottaria.
Paddington-asemalla odotti häntä uusi ikävyys.
Jones, heidän joukkueensa tukimies, jolla oli kilpailujen muistona ihana mustelma silmän alla, oli myöskin lähdössä maaseudulle pyhänseuduksi. Hän tuli samaan junaan, kuin Top, jolla oli vain päästä jalkoihin asti helläksi kolhittu ruumis, venähtänyt nilkka ja pahasti potkitut sääret. He matkustivat yhdessä; ja jos teidät, joka olette tyttö, on kasvatettu siihen uskoon, etteivät nuoret miehet utele toistensa asioita, etteivät he pane merkille kumppaneittensa äkillisiä pukuni muutoksia, ettei heidän mieleensäkään johdu lausua nenäkkäitä kysymyksiä ja että he kammoavat henkilökohtaista juoruilua yhtä paljon kuin ruttoa — no niin, silloin teistä ehkä tuntuu, että huomiota herättävänä poikkeuksena tästä säännöstä oli nuori walesilaisemme, Jones.
»Minne oikeastaan olet matkalla, Top? Sukulaisten luokse? Et, et noissa housuissa. Iloisempaan seuraan?»
»Melkein luumun värisen» oli Henderson, joka aikoi silittää sen, kiskonut pois Topilta. Pyhäistä retkeä varten oli Top puettu urheilutakkiin, polvihousuihin, pitkiin sukkiin ja lakkiin.
»Aiotko tapaamaan mielitiettyäsi? 'En, en’, väittää mies, punastuen kuin iltarusko. Olen sitä aavistellut. Aha! Olen epäillyt sitä viikkokausia. Onpa hyvä, että silmänalus on mustana minulla eikä sinulla, eikö olekin? Minä olen menossa vain naineen sisareni luokse… mutta kukapa osaa etukäteen arvata, vai mitä?» lisäsi hän toiveikkaasti.
»Tuleeko hän sinua vastaan asemalle, Top?»
»Siitä saat panna vetoon armaan elämäsi», tokaisi Top muka ivallisesti.»Tokihanhäntulee.»
»Mainiota. Silloin näen hänet edes vilahdukselta», riemuitsi nuori walesilainen eloisat kasvot säteilevinä.
Hän oli Harry Tophamptonin suoranainen vastakohta, ja ehkä juuri senvuoksi nämä nuorukaiset sopivat hyvin yhteen. Todennäköisemmin ei se ollut oikea syy. Kuta enemmän tätä ystävyyden, mieltymyksen ja rakkauden kysymystä pohtii, sitä vähemmän osuutta tuntuu järjellä niissä asioissa olevan.
Niin oli myöskin Jonesiin, Topin ystävään, nähden. Hänellä oli samat ristimänimet kuin lukemattomilla walesilaisilla — William Richard. Hänen isänsä oli baptisti pappi, hänen äitinsä toisen baptistipapin tytär. He asui vai Cardiganshiressä kivisessä, liuskekattoisessa talossa, j°n vierashuoneessa oli keittiönliesi, liuskakivestä kaiverrettu pyörylä uuninkoristuksena, arkihuoneen ikkunalla useita kurjenpolvi- ja käenkaaliruukkuja ja keskuspöydällä suunnattoman iso, walesilainen perheraamattu;sellainenoli se talo. Talon pojasta oli myöskin aiottu pappia. Tämän onnettomuuden (pappissäädylle) oli torjunut se seikka, että hänessä jo nuorena huomattiin erikoisia taipumuksia sähköalaan.
Hän oli päässyt opistoon.
Jones oli pienenpuoieinen; hän saikin uutterasti ponnistellen estää painoansa vähentymästä säilyttääkseen paikkansa Topin jalkapallojoukkueessa; ja ehkä hänen ei olisi onnistunut pitää paikkaansa, jollei häntä olisi pidetty huvittavana — hänellä oli ehtymätön varasto juttuja, lauluja ja kepposia, joilla hän lyhensi rautatiematkojen ikävyyttä joukkueen käydessä muilla paikkakunnilla kilpailemassa.
Jones oli älykäs, notkea; sukkela kuin musta kissa. Jotakin mustaa kissaa muistuttavaa oli myöskin hänen sileässä, tummassa päässänsä ja hänen katseessaan. Hänen vahingoittumaton silmänsä välkkyi vihertävän keltaisena, pahankurisesti, liukkaasti.
Sillä Jonesin luonne ei ollut läpikotaisin rehti. Luotettavuus ei ollut hänen vahva puolensa eikä vilpittömyys hänen sielunsa pääsävel.
Arvelette kaiketi, ettei Top sitä tietänyt? Top tiesi sen hyvin. Eräissä suhteissa Top ei olisi luottanut W.R. Jonesiin, papinpoikaan, vähääkään yli varmojen tietojensa rajojen. Top piti hänestä; älkää kysykö minulta, minkätähden? Top piti hänestä.
Mutta sillä hetkellä olisi Top taivaan nimessä toivonut, että Jones olisi matkustanut hänen seurassaan sille asemalle saakka, jolla hänen oli poistuttava junasta lähteäkseen autolla St. Clair-perheen Thamesin rannalla sijaitsevaan huvilaan.
5
Nurja onni (nimittäin Topin mielestä nurja) järjesti niin, ettäBritannian viehkeimmän vaalean kaunottaren itsensä piti tulla asemalleTopia vastaan.
Lamppujen puolittain valaisemalla, hämyisellä asemasillalla hän seisoi, suoraryhtinen, hentorakenteinen tyttö hieman teatterimaisessa maaseutuasussa, päässänsä huopahattu, yllänsä smaragdinvihreä, juovaisesta suèdestä tehty autoilutakki ja lyhyt, poimutettu hame ja jalassaan pienet, napakat kengät.
Hänen ympärillään oli useita muita hauskan näköisiä tyttöjä, mutta hän oli silmäänpistävästi kaunein! Yksi vilkaisu häneen selvitti Topille, että muualla kuin rumentavassa filmivalaistuksessa tyttö oli vaalean punertava kuin kukka, raikas, säteilevä.
»Oi, katsos tuota!» huudahti nuori Jones heti.
Hän oikaisihe istumaan suorana nurkkapaikallaan ja avasi terveen, vihertävän silmänsä levälleen junan pysähtyessä. »Katsohan, Top, katso! Mies hoi, eikö tuo ole —»
Neiti Bébé St. Clair, joka samassa erotti odotetun vieraansa vaununosaston toisessa ikkunassa, hymyili iloisesti tervetuliaisiksi ja heilutti korupaarteista käsinettään.
»Suuri kuningas!» pääsi Jonesilta walesinkielellä. »Heidän luoksensako aiot, Top?»
»Hm — niin», myönsi Top. »Näkemiin!»
Hän kiskoi siannahkaisen laukkunsa telineeltä ja juoksi pois junasta, ja heti riensivät häntä tervehtimään neiti St. Clair, rouva St. Clair ja seurueen muut jäsenet, joille hänet nyt esiteltiin. »Serkkuni Maud… Winnie… Herra Smith… Herra Robinson… Kapteeni Hallett… rouva Seymour ja Bonzo. Tulkaa, herra Tophampton, auto on odottamassa!»
Tämän joukon nielemänä Top katsahti taaksensa ikäänkuin olisi matkalippujen kokoojassa menettänyt viimeisen ystävänsä.
6
»Kas vain, sepä jotakin!» äänsi Jones junan lähtiessä kiidättämään häntä sille asemalle, jonka läheisyydessä hänen naineen sisarensa koti oli.
7
Grotte, joen rannalla oleva pyhähuvila, johon Top autolla vietiin, oli oikeastaan kolmesta huvilasta yhdistetty, perin mukava asumus. Neiti Bébé St. Clairin omaisilla, joiden apuna olivat tyttären varat, oli näytettävänään paljoa parempi kalusto kuin Mundyillä. Mutta se oli kaikki uudenuutukaista. Siellä ei ollut bamburuokoisia pöytiä, mutta ei myöskään suvun jäsenten pienoiskuvia. Heidän hyvästi sisustetussa virkistyskodissaan oli tavanmukaiset vanhat tammipalkit ja tavaton, avoin takka ja samalla myöskin uudenaikaiset parannukset, sähkö valaistus, radiolaitteet, Pompadour-hameisten nukkien peittämät puhelimet, korkeita gramofoneja ja »Bébén värisuunnitelman» mukaisia jazzisitsejä, kyyhkysenharmaita, ruusuisen sinipunervia, seassa kermanvärinen läiskä ja tasaannuttava, kiiltävän musta juova.
Seinät ja laudoitukset oli maalattu samanvärisiksi — jos seinät olisivat näkyneet, kuten Top myöhemmin lausui. Kaikkia seiniä peittivät — kuten elävienkuvien maailmassa sanotaan — »liikkumattomat», suunnattoman isot, kehystetyt valokuvat, jotka esittivät filmitähteä hänen eri osissaan. Ne verhosivat avaraa, pielusten täyttämää odotushallia; niitä oli sijoitettu pitkin matkaa portaisiin; ne piilottivat Topille varatun, varsin mukavan, matalan makuuhuoneen seinät.
Kun hän veti yllensä päivällispuvun, kiskoi kravattia kohdalleen ja silitti vaaleata tukkaansa uusilla harjoillaan, jotka eivät olleet yhtä ottavia eikä käytännön kypsyttämiä kuin hänen hylätyt harjansa, tuntui hänestä siltä kuin olisivat neiti St. Clairin tavattoman isot silmät tarkkailleet häntä, minnepäin hän kääntyikään.
8
Kaikkialla tuo tyttö, mihin hyvänsä hän katsoikaan. Kaikkialla nuo kasvot, hymyilevinä tai mietteisinä, avosilmäinen, viaton, tyttömäinen tuijotus, sydämenmuotoinen suu, takaa valaistujen kiharoiden muodostama sädekehä. Niiden alla oli milloin juhlapuku, milloin kesäleninki, milloin ratsastusasu. (Voi, ettei hän hennonut luopua ratsastusasusta, joka puki häntä ja siten viekoitteli hänet usko maan joskus oppivansa ratsastamaan!) Hänen takanaan kohosi milloin minkinlainen tausta, puutarha, merenranta, laudoitettu kirjasto. Ja hänen (kuten sanotaan) »vastapelaajinaan» olivat ne eri näyttelijät, jotka olivat esittäneet Britannian kiehtovimman vaaleaverisen kaunottaren nlmirakastajain osia.
Top tunsi »Dudleyn» (kammottavan miekkosen), joka oli näytellyt sulhasta äskeisissä harjoituksissa. Hän oli ainoastaan yksi — kuinka suuresta joukosta! Siellä oli keikari päässänsä Yrjö-kuninkaan aikuinen peruukki. Siellä oli khakiasuun pyntätty mies. Siellä oli mulkoileva meriupseeri kuvattuna Bébén seurassajoka satamassa.
He kumartuivat, nämä erilaiset miehet, suutelemaan hänen pientä kättänsä. He tähyilivät hänen pitkäripsisiin silmiinsä. Heidän kätensä olivat kiertyneet hänen hentojen vyötäistensä ympärille. Kaksi tai kolme heistä — yksi kerrallaan tietysti — oli polvistunut hänen pienten jalkojensa juureen.
Se oli heidän työtänsä, kuten Top vakuutti itselleen.
Mutta, tuumi hän, millaista työtä! Millaista työtä oli miehen tai naisen lakkaamatta näytellä tätä teennäisen kiihkeätä armastelua!
Eikä se kaikki merkinnyt kerrassaan mitään — ei jättänyt jälkeensä minkäänlaista vaikutelmaa.
Millaisia täytyi niiden ihmisten olla, jotka saattoivat viettää sellaista elämää? Palatessaan alakertaan Top puri hampaansa tiukasti yhteen, otaksuen heidän — ja kaiken heihin liittyvän — olevan myrkyllisen turmeltuneita.
9
Mikä erehdys!
He olivat samanlaisia kuin kaikki muutkin. He olivat ihan tavallista, hilpeätä, kukoistavaa, kaupungin laidalla asuvaa englantilaista väkeä. Kaikki nämä ihmiset »serkkuni Maud», herra Brown, herra Smith, herra Robinson osoittautuivat St. Clairien läheisiksi tuttaviksi jo niiltä ajoilta, jolloin Bébé oli vielä Baby ja jolloin hän ei vielä tiennyt, miltä tuntui laastaroida raikkaaseen ihoonsa numero viittä ja oleskella vetoisessa atelierissa täydelliseen juhlapukuun puettuna kello puolikymmenestä aamulla kello kuuteen illalla. Ainoastaan Winnie ja kapteeni Hallet olivat »näyttämöväkeä»; mutta nykyaikana, jolloin kaikki käyttävät melkein samanlaisia puheentapoja ja samanlaista huulisalvaa, olisivat he yhtä hyvin saattaneet työskennellä saarnatuolissa tai moottoriteollisuudessa. Rouva Seymour ja Bonzo olivat atelierissa Topia opastaneen harmaapukuisen, valppaan herrasmiehen vaimo ja foxterrieri.
Mitä tulee Britannian palkittuun vaaleaveriseen kaunottareen joka oli puettu paljaiden, pyöristyneiden käsivarsiensa vaaleanpunertavan värin kanssa täysin sopusointuiseen, ihonväriseen georgetteasuun — on meidän, ollaksemme häntä kohtaan oikeudenmukaisia, myönnettävä, ettei hänen olisi välttämättä tarvinnut olla tähti, ei kuuluisuus eikä lainkaan erikoinen, vaan hän olisi saattanut olla minkä tahansa hyvinvoivan perheen ainoa, palvottu tytär; hänessä ei ollut mitään muuta merkillistä kuin kauneus, vaalea, lapsellinen ja todellinen.
Topin mielestä oli alkanut haihtua se kauhea muisto, kirkkokohtaus ja Bébé morsiamena, joka näyttämövalaistuksessa näytti eltaantuneen sienen väriseltä. Nyt olivat hänen poskensa rusottavat kuin »Tanskan kuningas»-kuijenpolven, ja niille oli valahtanut suoristuneita kullanvärisiä, todella kullanvärisiä hiuskiehkuroita — joiden jäljitteleminen on vaikeinta (vaikka niitä alituisesti jäljitellään!) Ruusunpunaiset (joka väri on tuhoisa elävissäkuvissa, koska se välttämättömästi! aina näyttää kuvassa mustalta) olivat nuo huulet, jotka nyt näyttivät huulilta eivätkä pelkältä pahvista leikatulta sydämeltä.
Top, joka tähysti häntä yhtä tarkoin kuin olisi tarkastanut opiston mustalle taululle piirrettyä luonnosta, päätteli, ettei hän ollut lainkaan pahannäköinen lapsi. Mitä siihen tuli, että hän oli kaunein - no niin, eikö siinä niin vakuutettu? Itsepintaisesti Top hoki mielessään pyhänä pidettyä lausetta, joka kerta kaikkiaan julisti hänet »Britannian viehkeimmäksi vaaleaveriseksi kaunottareksi». Hän oli ihan varma, että isoisänisän täytyi ihailla Bébéä, pitää häntä ulkonäköön nähden moitteettomana.
Tyttö taputti pehmeätä sohvaa, jossa hän istui.
»Ettekö suvaitse tulla istumaan viereeni?»
Lammasmaisesti Top meni hänen viereensä istumaan.
Bébé käänsi häneen päin sievät kasvonsa valmiina hymyilemään kaikelle, mitä hän vain sanoisikin.
Hänellä ei ollut mitään virkkamista. Hän, joka muiden nuorten miesten parissa ei ollut suinkaan typerä, ei nyt keksinyt mitään. Kaihoisesti hän silmäili takkatulen ääreen sijoittunutta miesryhmää; siitä hänet erottivat Bébé ja hänen äitinsä.
Tytön äiti alkoi puhella hänelle rohkaisevasti.
»Mistä osasta maata olette kotoisin, herra Tophampton?» Top ilmaisi sen yhdellä sanalla.
Rouva St. Clair kertoi aina kuulleensa Australiaa kehuttavan ihanaksi. Niin se varmaankin oli. Ja eikö siellä Sydneyssä ollut satama tai jotakin sentapaista?
»On», myönsi Top nyreästi; myöhemmin hän toivoi, ettei hän tosiaankaan olisi osoittanut halveksivansa näitä englantilaisia, jotka tuntevat vain Englannin. Rouva St. Cllair, lohdullinen sielu, rupatteli edelleen ja ihasteli, kuinka erinomaiselta täytyi tuntua, kun aurinko paistaa kirkkaasti joulupäivänä!
»Kuinka erinomaista olisi lämmin auringonpaiste minä Päivänä tahansa, ainakin kaikista meistä», sekaantui puheeseen Maud-serkku, hieman väristen ja ojentaen käsiään takkatulen hehkua kohti. »Eikö teistä, tämä Englannin ilmasto tunnu liian kamalalta sanoin kuvattavaksi, herra Tophampton?»
»Kyllä», virkkoi Top.
Omituista, kuinka yksi ainoa vilpitön sana tuntui tyrehdyttävän koko enemmän puhelun. Painostavan äänettömyyden vallitessa lausui sievä, pieni palvelijatar vapauttavan tervetulleen ilmoituksen: »Päivällinen on pöydässä!»
10
Top oli sijoitettu istumaan rusottavan ja kultahohteisen Bébén viereen.
Tyttö, joka omassa kodissaan esiintyi parhaassa valossa, pani parhaansaTopiin nähden.
Topille oli käynyt onnettomasti. Hän oli harvapuheisempi kuin konsanaan; ja se oli jo jotakin.
Top ei hiiskunut mitään. Taaskin hän koetti keksiä jotakin. Hän ei jaksanut muistaa mitään muuta kuin tyrmistyttävät kuvat seinällä, nuo kuvatut syleilyt.
Kuvitella, että olisi todella armasteltava tyttöä, joka joka päivä näytteli tällaisia osia!
»Te ette kai ole koskaan itse näytellyt, herra Tophampton?»
»En.»
Ajatustensa aterian kestäessä pyöriessä edelleen hän oletti, että sellaista »oli tapahtunut». Monen monet näistä filmitaiteilijoista olivat naimisissa. Top kuvitteli, että he erottivat, tietoisesti erottivat elämässään näyttelyn todellisesta. He omaksuivat tuon kiihkeän suojelevan ryhdin, intohimoisen hyväilevän katseen ihan samalla tavoin kuin he pukivat ylleen pukunsa, naamionsa. Niitä he käyttivät vain kuvattaessa; sitten he panivat ne syrjään, pukeutuivat omiin asuihinsa, poistuivat eivätkä enää sitä ajatelleet, kuten ei tämäkään tyttö silminnähtävästi sitä ajatellut.
»Mitä aprikoitte, herra Tophampton, noin aatoksessanne?» »Niin, en tiedä», vastasi Top.
Hän ei voinut tiedustaa tytöltä, eikö hänestä ollut »tuntunut vaikealta» — aluksi? — hieman? kun hänen oli pitänyt olla — vaikkapa vain filmiä varten — kaikkien noiden outojen miekkosten rakastettavana. Eikä myöskään, suutelivatko he häntä, todellisesti, kun vastanäyttelijäin huulet kuvan päättyessä (nimitettiinkö sitä loppukohtaukseksi?) hyvästikin torttuparin kokoisiksi suurennettuina näyttivät osuvan vastakkain ja takertuvan toisiinsa loputtomalta neljännestunnilta tuntuvaksi ajaksi. Miltä kaiken hirveän nimessä se saattoi tuntua?
Hänen ei sopinut kysyä sitä tytöltä.
Mahdollisesti olisi ollut parempi, jos hän olisi voinut kysyä. Olisi ollut huojentavaa, jos hän olisi voinut tiedustaa, pitikö Bébé jostakin näistä miekkosista enemmän kuin toisista. Vai oliko hän alkanut inhota noiden kuvien näkemistä? Ei, jos niin olisi, ei hän sietäisi niiden peittävän talon seiniä. Jos hän menisi avioliittoon, pitäisikö hän niitä edelleenkin kaikkialla kodissaan? Top ei voinut kysyä häneltä sitä… eikä mitään muutakaan.
11
Topin sanattomuuskohan se teki koko keskustelun raukeaksi?
Raukeaksi se kävi, ennenkuin kalaruoka oli syöty.
He puhelivat puistossa sattuneesta tapahtumasta ja ihastelivat herra Tophomptonin suurenmoista esiintymistä ja niin edelleen. Se lamaantui. He tiedustivat, mitä hän piti insinöörinurasta, oliko sillä alalla suuret mahdollisuudet ja niin edelleen, oliko kilpailu kovin kireä ja niin edelleen. Se lamaantui.
He valittivat sitä, ettei hän osannut tanssia, ja vakuuttivat, että heidän pitäisi opettaa häntä. Se lamaantui.
He käänsivät puheen Wembleyn näyttelyyn, teattereihin, eläimiin, urheiluun.
Niistäkin puhelu lamaantui.
He tiesivät, ettei enää kannattanut yrittää elävistä kuvista. He turvautuivat murhajuttuun, politiikkaan, parlamentin jäseniä koskeviin mieskohtaisiin juoruihin.
Kaikki raukesi. Ei kriketistäkään tullut mitään.
»Tämä», mietti tuskainen Top, »on turkasen kehno alku».
Hän joi klaretviiniä, kaivaten olutta. Hän kaipasi myöskin serkkujansa. Gertrude olisi osannut puhella näiden ihmisten kanssa; he olivat ystävällistä, vierasvaraista väkeä ja tarkoittivat hyvää (vaikka olivatkin tiedustaneet häneltä, eikö Sydneyssä ollut satama, mistä ei maksanut kirjoittaa hänen omaisilleen, koska hän oli varma siitä, etteivät he missään nimessä sitä uskoisi). Hänen isäntäväkensä tarkoitus oli hyvä; vain hän, Top, oli ehkäisijänä, vaivana. Sen hän tunsi. Minkä tähden hän oli? Hän ei mahtanut sille mitään. Hän oli edelleenkin samanlainen. Lempo vieköön, hänen täytyi puhua!
Hän avasi suunsa alkaakseen puhua uudesta aiheesta, mutta sitten hän vain työnsi suunsa täyteen sorsanlihaa ja appelsiinikastiketta — inhoittavaa yhdistelmää Topista, jolla oli kehittymätön maku. Mutta hän tuskin huomasi, mitä hän sinä iltana söi. Kaikki muu oli niin kauheata.
Tuntui ihan siltä kuin hän olisi ollut noiduttu, kuten seTuhannen ja yhden yönmiekkonen, jonka alaruumis vyö täisiä myöten oli muuttunut marmoriksi. Topista tuntui kuin hän olisi muuttunut jäähtyneeksi munuaismuhennokseksi, ei ainoastaan alaruumis, vaan koko mies.
Kaikki muutkin alkoivat käydä yhä enemmän samantapaisiksi. Tämä tauti on tarttuvaa. Se tieto, että syy oli juuri hänen, teki Topin olon sitäkin tukalammaksi. Hänen sisällään kuohui raivo, tämän kookkaan, tyynen näköisen nuorukaisen. Hän hoki mielessään: »Mistä se johtuu? Johtuuko se — johtuuko se siitä, etten ole liikkunut kylliksi ulkosalla?»… Kun ennätettiin suklaahyytelöön, olisi hänen tehnyt mieli potkia itseään. Näillä muilla olisi saattanut olla vaikka kuinka hauskaa, jollei häntä olisi kutsuttu. Asiain näin ollen Top oli varma siitä, että he puhelisivat siitä kuukausia — vuosia. »Muistatko sitä pyhäseutua, jolloin olimme kutsuneet luoksemme sen kuuromykän australialaisen, Bébén ystävän; muistatko sitä kaameata iltaa…
Kalanmätiä ja paahdettuja voileipiä, eikä hän ollut vieläkään lausunut ainoatakaan huomautusta.
12
Sitä iltaa jälkeenpäin muistellessaan Top tajusi, että se jakaantui kahteen toisistaan jyrkästi eroavaan osaan. Ensimmäinen osa oli tympäisevä, toivottoman, auttamattoman, kuolettavan tympäisevä.
Jälkimäinen osa oli toisen luontoinen. Sen opasti seurueeseen pikku palvelijatar, astuen saliin, jossa seurue uljaasti koetti pakista kahvikuppien ääressä, ja ilmoittaen: »Rouva Peacock!»
Vielä yksi tällainen nuori ihminen oli siis pistäytynyt tänne?
»Haloo! Gwyneth! Hei vain, Gwyneth, rakas!» huutelivat kaikki yhteen ääneen teeskentelemättömästi mielissään, jopa yhtä repäisevän riemastuneina kuin olisivat haaksirikosta pelastuneet, kun heidän vietettyään kuukausimääriä aution saaren yksinäisyydessä heidän luoksensa saapuu pelastajia, joiden joukossa on kauan kaivattuja ja rakkaita sukulaisia! Kaikki Topin tähden… »Kuinka hauska, että tulit!… Outoako? Olethan ollut läheisemme niin pitkät, pitkät ajat, Gwyneth, sinä syntinen!»
Gwyneth eli rouva Peacock oli pieni, nuori, turkiskauluksiseen autoiluvaippaan puettu nainen; tulipunainen hattu reunusti hänen tummia, eloisia, vallattoman näköisiä kasvojaan. Kirkkain silmin hän vilkuili ympärilleen ja huudahti: »Hyvää päivää, kaikki! Tunnenhan teidät kaikki, eikö niin —?»