Top oli muuten jo kohdannut hänet — mutta se ei ollut syynä siihen, että Top jäi töllistelemään, kun hän ilmestyi näkyviin laajan, paksun kiiltokerroksen peittämän irtoseinän takaa. Hän todisteli, koska tulijan takana samassa näyttäytyi laiha, joustava vartalo, sileä musta pää, soikeat, eloisat kasvot, joiden toista silmää peitti laastarilappu hänen ystävänsä Jones.»Kukapa osaa etukäteen arvata, mitä voi sattua», oli nuori walesilainen niin toiveikkaasti sanonut junassa. Niinpä hän oli ilmestynyt — tänne!
VIII luku
Luotettava seuramies
1
»Heti kun veljeni sai tietää, että tunnemme teidät, tiukkasi hän minua kiidättämään hänet tänne esiteltäväksi!» selitti nuori rouva Peacock rouva St. Clairille, kun tämä vintiö - tämä tungettelija — joka työntyi vaikka kenen seuraan halutessaan heidän tuttavakseen — oli esitelty seurueelle. »Eikö hän jäisi istumaan ja pelaamaan bridgeä? Eipä vain. Hän yksinkertaisesti vaati, että kahden hengen automme oli reudottava esiin ja huimaa vauhtia ajettava tänne vierailulle. Kuusikymmentä viisi kilometriä tunnissa koko ajan, vaikka tie oli ihan näkymättömissä joen usvan peitossa!»
Herttaisesti hymyillen huomautti kiihkeä Jones’. »Arvasin ystäväni olevan huolissaan.»
Top avasi suunsa ja ehti parhaiksi aprikoida, minkä tähden hänen otaksuttiin olevan huolissaan, kun hänen opistokumppaninsa, katsoen häneen tiukasti, jatkoi kielevästi: »Ymmärrättehän, se on arvokas esine! Arvasin hänen huolissaan miettivän, mihin hän oli sen unohtanut. Kas tässä Top —»
»Se» oli komea mustapuinen kävelykeppi, kauniimpi kuin se, jolla isoisänisä jyrisytti lattiaa. Sen hopeinen nuppi, josta Jones ojensi sitä Topille, oli hienosti kaiverrettu.
Topia, joka ei ollut koskaan ennen sitä nähnyt, pidätti hänen ystävänsäJonesin vahingoittumattoman vihertävän keltaisen silmän vetoava katse.
Se rukoili häntä: »Älä jätä minua pulaan!»
Topin harmaa katse vastasi vakaasti: »Olkoon menneeksi! Mutta — maitahan!»
»Olipa hyvä, että huomasin sinun unohtaneen sen vaunun hyllylle, Top.»
»Pyh!» äänsi Top.
2
Ennenkuin keskustelu oli ennättänyt päästä alkuunkaan, oli koko seurueen yllä lepäävä tuntu tässä avarassa, kirkkaassa, lämminvaloisessa, tammilaipioisessa, sitsipäällyksisessä salissa muuttunut, eroten äskeisestä yhtä paljon kuin — olin sanomaisillani heinäkuu joulukuusta, mutta koska näiden kahden kuukauden ilmat ovat käyneet samanlaisiksi, sanonkin: kuin yö päivästä.
Kaikki alkoivat heti lörpötellä — jää oli murrettu. Jopa Topkin — äänetön, surkea, onneton — alkoi tuntea olonsa kotoiseksi. Top liittyi puhelemaan jalkapallosta — sillä Dickie Robinson oli tavannut Jonesin kerran hänen ollessaan sijaisena pelaamassa rautatievirkailijain kanssa.
Jones oli myöskin muistuttanut itsestään neiti St. Clairille tiedustamalla, miten hän voi tuonnoittain puistossa sattuneen tapauksen jälkeen, jossa olisi saattanut käydä onnettomasti.
»Niin, tehän olitte siellä, herra Tophamptoninseurassa. Minä näin teidät», myönsi Bébé.
»Niin, mutta onni osui kokonaan toisen veikon kohdalle», valitti Jones, katsahtaen Topiin, joka seisoi paikallaan, yhä pidellen vierasta kävelykeppiä ikäänkuin se olisi ollut virkasauva.
Hän laski sen kädestään vasta sitten, kun isot, pehmeät sitsipäällyksiset tuolit — ei tarvinne kysyä, kenen aloitteesta — työnnettiin syrjään, jotta lattialle jäi hyvästi tilaa. Radiolaitetta hoiteli Top.
»Kello yhdeksän Savoy-hotellin Havana-orkesteri», riemuitsi Jones ja ojensi muitta mutkitta kätensä nostaaksensa Britannian viehättävimmän vaalea verisen kaunottaren pienille, punaisten kenkien verhoamille jaloille.
Seuraavalla hetkellä he tanssivat.
Jonesin käyttäytyminen johti Topin mieleen limericksäkeistön, jonkaJones itse oli hänelle lausunut:
Tään miekkosen on luonto hyvä, ei loukkauksen tuntu syvä. Hän seuraan tulee. juo ja mässää, lyö kutsukortiksi pöytään ässää.
Kukaan muu ei näyttänyt ajattelevan asiasta sillä tavoin. He kaikki tanssivat Lontoosta radioteitse tulleen musiikin tahdissa.
Myöskin Top tanssi.
Eräs henkilö oli alkanut sääliä poikaa. Hän oli rouva Peacock, walesilaisen papin naimisissa oleva tytär, kokonaan toisenlaiseksi kehittynyt nuori nainen kuin olisi otaksunut tulevan kivisestä maalaistalosta, joka sijaitsee itkevässä walesilaisessa seudussa ja jossa on viiden leiviskän painoinen walesilainen perheraamattu ja Parch-Evan Thomasin kehystetty kuva.
Tästä ympäristöstä hän oli karannut opiskelemaan viulunsoittoa Lontoon musiikkiopistossa. Hän oli mennyt naimisiin erään toisen viuluniekan kanssa, joka nyt oli kiertueella Amerikassa.
Hän tiedusti Topilta: »Emmekö tavanneet toisiamme kerran opistonne illanvietossa, kun olin siellä veljeni vieraana? Tanssitte minun kanssani silloin, herra Tophampton!»
3
Tanssiessaan nyt hänen kanssansa Top vilkaisi alistuvasta ihailevasta, kateellisesti tuohon luontevaan seuramieheen, ystäväänsä Jonesiin.
Jos mieli tulla toimeen ihmisten parissa, niin juuri sellainen pitäisi miehen olla! Sellainen on onnellinen mies — onnellinen elämässä, onnellinen rakkaudessa! — joka ei aikaile, aprikoiden, mitä on »tehty», vaan yksinkertaisesti tehden sen, mikä on tarpeen.
Jones tanssi viehättävästi kuin ainakin huvinhaluinen, kahdenkolmatta-ikäinen urheilumies, ikäänkuin häntä ei olisikaan samana iltapäivänä pyöritelty ja poljettu pyörteisessä temmellyksessä, ikäänkuin hänen käsivartensa, hartiansa ja pohkeensa eivät olisikaan siellä kolhiutuneet ja hellät huimien hyökkääjien tyrkkäyksistä, ikäänkuin hän ei olisi pariakymmentä kertaa pelastaakseen maalinsa heittäytynyt pitkin pituuttaan voitonriemuisen lauman jalkoihin, tarttuen puutunein sormin likaiseen palloon ja saaden ankaria tärähdyksiä kaatuvilta hyökkääjiltä, noustakseen sitten mylläkän selviytyessä huumautuneena ja huojuvana jälleen pystyyn.
Siitä ei näkynyt jälkeäkään Jonesin tanssissa, ja hänen poljennollisiin askeliinsa sulautuivat Bébé St. Clairin askeleet samoin kuin kalan liikkeet mukautuvat niiden väreiden mukaan, jotka kuljettavat sitä virrassa. Rusettavan ja kullan värinen tyttö hymyili katsoessaan nuorukaisen kasvoihin (joissa oli väritön, kolmiomainen läikkä) ikäänkuin olisi tuntenut hänet koko ikänsä. Niin, tyttöpä nautti! Nyt hänen ilmeensä kuvasti todellista iloa. He tanssivat tanssimistaan; Jonesnäytteliuusia askelia toisten tarkkaillessa.
»Top, vanha veikko, suo anteeksi», puolustihe veijari vihdoin, »tuntuu siltä kuin anastaisin hänet yksin itselleni. Et ole vielä tanssinut yhtään tanssia hänen kanssaan, vai oletko? Suokaa seuraava tanssi Tophamptonille, neiti Bébé!»
»Minä muistelen hänen väittäneen, ettei hän tanssi.»
»Nilkkani oli venähtänyt», selitti Top, hieman punastuen. »Nyt se on jo hyvä.» Hän sai seuraa van tanssin.
Herkkätuntoisena australialainen vaistosi, että kaikki sikäläiset, Bébé, hänen äitinsä, Hallettit, katselivat nyt häntä toisin silmin. He olivat hänelle kiitollisia siitä, että hän oli ollut osallisena tuomassa seuraan rouva Peacockin miellyttävää veljeä. Ja nyt he olivat alkaneet pitää hänestä.
Painostava tuntu kaikkosi hänestä nyt. Opiskelu- ja urheilukumppaninsa tukemana Top oli taaskin oma itsensä, hillitty, harvapuheinen, mutta herttainen, mukiinmenevä seuramies.
4
Kun he tuntia myöhemmin istuivat takan ympärillä, paahtaen kastanjia lapiossa ja poltellen tupakkaa, ehdotti Jones, joka halusi näyttää ystävänsä hyviä puolia, että Top laulaisi.
»Laulaisi?» kertasi Bébé St. Clair. »Osaakohän?»
Ehättäen sitten haihduttamaan sanojensa epäkohteliaalta kummastelulta tuntuvaa vaikutusta hän lisäsi: »Herra Tophampton laulaa; kuinka mainiota! Pyytäkää häntä, herra Jones.»
Istuuduttuaan pianon ääreen Jones soitti (hyvin virheellisesti, mutta vauhdikkaasti) laulun »Mistä lohdun saanen» säestystä. Top kajautti sointuvan, tunteikkaan lauluäänensä, ja kuuntelijat vetäisivät melkein kuuluvasti henkeään hämmästyksestä.
Varmasti oli tässä herra Tophamptonissa jotakin suositeltavaa (muutakin kuin hänen vaatteensa ja miellyttävä ystävänsä). Kapteeni Hallet jupisi nuorelle vaimolleen, että hänestä tämä muistutti laulua oopperalaulajan hääyöstä — »Laula, nainen, laula! Jumalan tähden, laula!»
Yhtä ujostelematta, kuin häntä kuuntelemassa olisivat olleet ainoastaan rouva Mundy ja Helen-pienokainen, Top lauloi murheelliset sanat:
Mistä lohdun saan, kun surujanikuulemassa kuva yksin on…
Kovan onnen säe!
Se toi taaskin Topin mieleen kaikki sen huoneen seiniä verhonneet valokuvat, jossa hän oli muuttanut pukuaan. Taaskin hän näki ne, tämän sangen viehättävän, kaikkien muiden vastenmielisten miekkosten kanssa lemmenhurmiota näyttelevän tytön kuvat.
Mitäpä Jones olisi välittänyt sellaisesta seikasta. Hän olisi joko hyvin kevyesti sopeutunut siihen, että yksistään pianon kohdalla olevassa seinässä riippui neljä isoa, kehystettyä valokuvaa tästä tytöstä, jolla oli »moitteettomat kuvakasvot» ja joka katseli silmiin neljää eri miestä samalla tavoin kuin oli katsellut hänenkin silmiinsä, tai sitten hän pystyisi sanomaan: »Kas niin, nyt loppuu kaikki tuo. Me teemme rovion noista kuvista ja unohdamme koko elävätkuvat. Tästä lähtien esität rakkauskohtauksia ainoastaan yhden miehen kanssa — minun kanssani.»
Kesken laulunsa Top pahoitteli, mikä vahinko oli, ettei Jones, jolla oli uskallusta, ollut tavoittelemassa kymmenentuhannen punnan vuosituloja.
Jones olisi kyennyt hankkimaan ne yhdessä illassa, mietti Top, juuri sinä iltana.
5
Pian Jones oli vetäissyt esille pienen muistikirjansa. Sen täyteen kirjoitetuille sivuille hän merkitsi eri tanssiaisten päivämääriä, joihin häntä kutsuivat »serkkuni Maud», nuori rouva Hallett ja Bébé itse.
(Nyt Jones jo nimitti häntä Bébéksi.)
»Ja tietysti teidän on tuotava herra Tophampton mukaan», virkkoi Bébé kohteliaasti. »Tulettehan hänen muassaan, tulettehan?»
»Kiitoksia paljon, hyvin mielelläni», vastasi Top niin sydämellisesti, että se ihmetytti häntä itseään yhtä paljon kuin kaikkia muitakin.
Vilpittömästi hän ajatteli: »Se on paremmin kohdallaan. Jos Jones olisi koko ajan seurassani, saisin asiat luistamaan… mutta hyvä Jumala, ne valokuvat!»
6
»Kun te miehet tulette joulutanssiaisiimme», puuttui puheeseen rouva Seymour, joka hyväntahtoisena häämötti lämpimässä, hajuvedelle, suklaalle, juomalle ja hehkuviinille tuoksahtavassa ilmassa, väikkyvien, himmeän sinisten tupakansavupilvien takaa, »on minun esitettävä teille mitä kaunein tanssitettava —»
»Jouluun? Miksi odottaa jouluun saakka?»
»Koska hän ei sitä ennen pääse tanssiaisiin. Hän on opistossa —» (Hiljaisin ähkäisyjä miehiltä.) »Ei, ei, en tarkoita Oxfordia enkä mitään muuta korkeaoppista laitosta. Hänen alansa on ruumiinhoito. Hän on vielä nuori, hyvin nuori. Hän aikoo leikkien ja voimistelun opettajattareksi, kertoi hänen äitinsä, mutta minä en jaksa käsittää, minkä tähden häntä, kun hänellä on sellainen ulkonäkö, ei lähetetä näyttämölle, sillä hän on kuin elävä veistos. Varmasti häntä onnistaisi.»
Rouva Peacock pisti väliin: »Kaikki vakuuttavat niin jokaisesta, joka menee näyttämölle, paitsi niitä henkilöitä, jotka työskentelevät näyttämöllä!»
»Kuulkaahan sitä!» virkkoi pieni rouva Hallett.
Rouva Seymour väitti itsepintaisesti: »Mutta tämä tyttö. Hän on todentotta ihastuttava. Hän oli luonamme kerran pyhänseudun. Kaikki taiteilijaystävämme suorastaan hurmaantuivat häneen ja jälkeenpäin puhelivat hänestä haaveilevasti minulle. He nimittivät häntä hengittäväksi Miloksi.»
»Miksi?» kysyi Jones.
»Hengittäväksi Miloksi; lapsen kaikkien mittojen otaksutaan olevan samat kuin milolaisen Venuksen.»
»Niin, mutta minä en pidä sellaisista käsivarrettomista tytöistä», valitti kapteeni Hallett wiskylasinsa äärestä»Niin, en; minulle ei maksa suositella raajattomia luonnonoikkujanne!»
»Luonnonoikkuja? Hänen käsivartensa ovat viimeistellyn kauniit. Sanon teille, että Marjonen joka kohta on virheetön», tokaisi rouva Seymour harmistuneena. »Muuan kuvanveistäjä, ystävämme, sanoi minulle, että sellaisia ihmisolentoja syntyy tässä maassa vain yksi miespolvessa. Kerran — (anna minulle tulta, Charlie!) — kerran hänen oli maamme pohjoisosassa oltava palkintotuomarina kauneus kilpailussa, joissa etsittiin moitteetonta vartaloa. Hän löysikin virheettömän kauniin miehen. Viehättävän nuoren kreikkalaisen jumalan, leopardintaljaisen ja kultasandaalisen.»
»Kuinka äitelää!» äänsi kapteeni Hallett— keskitason miesten tapaan heidän joutuessaan arvostelemaan miehistä kauneutta.
»No niin, ystävämme kuvanveistäjä vakuutti, ettei hän ollut milloinkaan muulloin nähnyt niin komeata miestä. Ei pienintäkään virhettä! Ainoan karvaan pillerin hän sai niellä puhutellessaan tätä palkinnonsaajaa, tiedustaessaan hänen ammattiaan. Olento ei osannut muuta kuin sekavasti hihittää, jyskyttää hetkisen rintaansa ja tylsämielisen äänellä sopertaa: ‘Minä olen hämmentäjä!‘ Hän oli jonkinlainen apuri, roskaisen työn tekijä, sulan metallin tai saven tai jonkin semmoisen hämmentäjä. Joka tapauksessa hän oli melkein järjetön.»
»Niin, kauneus ei aina ole älyn merkkinä!» Jonesin hunajainen hymy vakuutti neiti St. Clairille, että viimemainitussa ne ominaisuudet kyllä olivat yhtyneet.
Rouva Hallett, nuori ja inhimillinen, halusi kenties muistuttaa filmitähdelle, ettei hän sittenkään ollut Britannian ainoa kaunotar; hän sijoittui rouva Seymourin jalkojen juuressa olevalle lattiapielukselie ja alkoi kysellä lisätietoja hänen ystävättärestään, ruumiillisen kulttuurin opistossa opiskelevasta hengittävästä Milosta.
»Hänen oikea nimensä on Marjorie Hannan. Kaikki sikäläiset tuntevat hänet nimellä täydellinen tyttö.»
»Niinkö?» sekaantui puheeseen Top, avaten suunsa ensimmäisen kerran kahteenkymmeneen minuuttiin ja lausuen tuon sanan todellisesti — jopa kiihkeästi — innostuneena.
Mistäpä olisivat toiset — nämä hilpeät ihmiset, joilla ei ollut aavistustakaan asiasta — osanneet arvata, mikä nuorta miestä kannusti? Miten he olisivat osanneet lukea hänen salaista ajatustaan: »Se tyttö kuulostaa juuri sellaiselta, jollaista vanhus tarkoitti!»
He purskahtivat raikuvaan nauruun, kaikki takkatulen ääressä puoliympyrässä istuvat ihmiset. Yleisestä naurusta erottui Jonesin ääni: »Top, Top, sinä ovela veitikka! Ajatella, ettei kukaan meistä ole tiennyt sinun olevan sellaisen naisleijonan!»
7
Topin puolustukseksi on sanottava seuraavaa.
Teitä kummastuttanee samoin kuin rouva Mundyä oli kummastuttanut se, kuinka alistuvasti hän antautui ajamaan omituisen vanhuksen nurinkurista suunnitelmaa.
Totta on, että Topia nyt mutkattomasti ja yksinomaan ohjasi toive saada pian käsiinsä se omaisuus. Hän aikoi sen saavuttaa samoin kuin hän ammattialallaan aikoi rakentaa rautateitä, viemäreitä ja jokien yli vieviä siltoja.
Hän piti sitä käsillä olevana tehtävänä.
Topille sitä tehtävää helpotti se seikka, joka aluksi olisi saattanut näyttää tekevän sen vaikeammaksi, se, että nuoren miehen vaistot vielä yhäti nukkuivat.
Britannian vaaleanverisen palkintokaunottaren päärynänkaltainen sievyys, joka oli kiihoittanut Jonesin niin yritteliääksi ja vilkkaaksi, oli jättänyt nuoren Tophamptonin rauhalliseksi, ikäänkuin se olisi ollut uusimallisen sitsipäällyksen kuvio. Hän näki sen. Jopa hän ihailikin sitä. Se ei kuohuttanut häntä. Se ei merkinnyt hänelle kerrassaan mitään. Se jätti hänet kylmäksi.
Hän vain piti vahinkona, että nuo taikasanat »viehkein kaunotar» menisivät hukkaan, kun niitä voitaisiin käyttää todistus välineenä, kun ne voitaisiin vetoavasti esittää isoisänisälle ja niille muille palkintotuomareille — lääkärille, kuvanveistäjälle, taidemaalarille — joiden neuvoa isoisänisä saattoi kysyä (tai olla kysymättä).
Samalla kertaa oli Topin vapaassa vallassa aprikoida — entä tämä toinen, entä tämä ruumiillisen kulttuurin edustaja, jonka nimi oli mainittu? (Top oli mitään hiiskumatta painanut nimen ja opiston muistiinsa.)
Luonnollisesti hän ei ollut vielä pohtinut, mitä nämä nuoret naiset ajattelivat. Asia kerrallaan. Ensin toiset tehtävät; oli löydettävä tytöt ja ratkaistava, täyttivätkö he vaatimukset. Ne ensin. Ja kun hän kerran oli siinä puuhassa, jäi kaikki muu syrjään.
Hän oli järkkymätön, kun hänen ystävänsä Jones toivotti hänelle hyvää yötä. »Tapaan sinut taaskin huomenna, sinä australialainen jääpuikko!»
8
Sunnuntaiaamuna Jones ilmestyi St. Clairien aamiaispöytään, kun toiset kupit kahvia juuri tuotiin sisälle.
Hyvä niinkin.
Jonesin poissa ollessa vaipui toinen insinööriopistolaisvieras jälleen päivällisaikaiseen äänettömyyteensä. Jonesista erotettuna Top ei taaskaan osannut virkkaa mitään.
Aamiaisen jälkeen lähti seurue englantilaisten karkaisevan tavan mukaan kävelemään lokaiselle rantapolulle.
Oli ruskea kuin paistinliemivesi vuolaan Thamesin.
Autioita ja kukattomia, nuo patopuutarhat, jotka kesäisin ovat niin loistavan kukoistavia! Lehdettöminä huokailevien pajujen yllä kaartui taivas ilmeettömän harmaana; koko maisema oli omiaan hyydyttämään sellaisen nuorukaisen sielua, jonka ensimmäiset ikävuodet olivat kuluneet etelämaan auringonpaisteessa, ja Englannin ilma oli niin purevan koleata ja raakaa, että Bébén soma nenä muuttui yhtä siniseksi kuin hänen silmänsä olivat.
Ensimmäisen kilometrin tyttö velvollisuudentuntoisesti tarpoi Topin, pelastajansa, rinnalla. Parhaansa mukaan hän sirkutti nuorukaiselle, koettaen keksiä puheenaiheita, joihin edellisenä iltana ei vielä oltu kajottu.
»Onko teillä sisaria, herra Tophampton?
»Ei», vastasi Top.
»Oi, eikö? Toivoisitteko, että teillä olisi?
Totisesti Top toivoi. Hän toivoi, että hänellä olisi kymmenen sisarta ja että ne kaikki olisivat täällä tallustelemassa mudassa ja puhelemassa tälle tytölle, ottamassa hänet pian pois veljensä niskoilta. Koirat saivat rähistä keskenään, mietti hän harmissaan. Tytöt saivat lirputella tyttöjen kanssa sekoittamatta siihen touhuun miespuolisia omaisiaan. Mutta hän ei saanut sanotuksi muuta kuin »No, enpä tiedä. En ole taitanut sitäajatella.» Samalla hän käänsi päällystakkinsa kauluksen pystyyn. Hyvä Jumala, kuinka vilu Topin alkoi olla. Jos hän olisi saanut olla yksin tämän pyhäajan tässä heidän Thamesinsa kammottavassa laaksossa, olisi hän kyllä osannut jotenkuten selviytyä. Hän olisi vetänyt ylleen villapaitansa ja polvihousunsa ja juossut vinhan, hilpeän pikakierron Maidenheadin tiellä, tullut takaisin varpaista kulmakarvoihin saakka loan ja petrolin tahraamana, riisuutunut, ottanut kuuman kylvyn ja kylmän suihkun, pukeutunut jälleen vanhimpiin vaatteisiinsa (haikeasti kaivattuun flanelliasuunsa, joka oli myyty, korvaamattomaan norfolkilaiseensa). Sitten hän olisi voinut vajota pehmoiseen, nahkapäällyksiseen nojatuoliin, ottanut jonkun kirjan, nostanut jalkansa pystyyn, nukkunut taivaallisen uinahduksen ja herännyt parhaiksi lähteäkseen Belliin tai Stonor Armsiin tai johonkin muuhun ravintolaan syömään päivällistä muutamien kumppaniensa seurassa, joiden hän tiesi menneen Oxfordiin.
Kyllä hän olisi osannut viettää aikansa hupaisesti!
Asiain näin ollen pakkanen puri Topia luita myöten ja hyydytti hänen ytimiään, kun hänen oli pakko sovittaa käyntinsä tämän pienen filmihupakon sipsuttelun mukaan, joka tarpoi Berkshiren loassa jalassaan naurettavat pähkinänkuoren kokoiset kengät.
»Onko teillä veljiä, herra Tophampton?»
»Kyllä», virkkoi Top, »kaksi».
»Ovatkoheelossa?»
Top sai ajoissa hillityksi pärskäyksen ja niisti sitten nenäänsä äänekkäästi.
Senjälkeen hän vastasi: »Tietysti he ovat!»
»No, enpä tiedä, minkä tähden sanotte 'tietysti'», tokaisi tähti närkästyneenä. Ja kun hänestä tuntui samantekevältä, mitä virkkaisi tälle nuorukaiselle, joka ilmeisesti ei ymmärtänyt muita sanoja kuin »kyllä» ja »ei», lisäsi hän: »Jotkut eläviltä näyttävät ihmiset ovat usein melkein kuin kuolleita!»
Top mieli huomauttaa: »Tarkoitatteko minua?» Bébé tarkoitti häntä, siitä hän oli varma. Olisi ollut asialle eduksi, jos hän olisi sen lausunut. Se olisi särkenyt uudelleen jäätyvän riitteen.
Mutta hän ei voinut. Taaskin he jäivät äänettömiksi. He kuulivat ainoastaan padon ylitse virtaavan veden kohinan, jälempänä tulevien naurun ja vesilintujen käreät huudot.
Uudelleen Bébé tiedusti: »Laulavatko myöskin veljenne?»
»Eivät», vastasi Top, »eivät laula».
»Hyväinen aika! Kuinka surullista!Mitähe sitten tekevät?» kummeksi Bébé. Mutta kohtalo oli määrännyt, ettei hän saisi vastausta siihen kysymykseensä, sillä samassa työntyi Jones, joka taempana oli nauratellut rouva Hallettia, heidän väliinsä, tarttui Topin käsipuoleen, ilmoitti hänelle, että hän oli pitänyt neiti Bébéä yksinomaisena seuranaan kyllin kauan, että neiti Bébé oli saanut hänelle tulevan osuuden Topin säihkyvästä keskustelusta ja että hänen, Topin, olisi paras nyt lähteä suomaan samaa hyvää jollekulle muulle naiselle.
»Olet oikeassa!» myönsi Top empimättä.
Edelleen astellessaan hän liittyi rouva St. Clairin seuraan ja kuunteli hänen huvittavia kuvittelujaan Australiasta, kunnes oli aika palata puoliselle.
Sunnuntaisella puolisella istui Jones Bébén vieressä. Saman päivän iltapuolella hän lähti sisarensa kahden hengen autossa viemään Bébéä — kuten hän ilmoitti katsomaan Geoffrey Chaucerin pojan hautaa.
Jones ja Bébé katselivat vuorellekapuajain näytteitä, joivat teetä ulkosalla eräässä ravintolassa maantien ohessa ja palasivat illalliselle myöhään, mutta hyvällä tuulella.
Sinä iltana tanssittiin uudelleen; Jones poistui vasta kello kaksi.
Maanantaina Jones matkusti takaisin kaupunkiin seitsemän ja kolmenkymmenen junalla Topin seurassa.
»Aiotko lähteä sinne ensi pyhänseuduksi, Top?»
»En tiedä. Luultavasti en.»
»Etkö; Minä lähden joka tapauksessa», vakuutti walesilainen. »Ensinnäkin minun on palattava noutamaan sitä vanhaa miekkakeppiä tai mikä se lienee. Se on lankoni oma; hän tappaisi minut, jos sen kadottaisin.»
9
»Onnistiko, Top?» ivasivat serkut, kun Top palasi.
Kovin vaikeaksi kävi hänen selviytyä Helen-lapsukaisesta, joka aina oli valmiina iskemään silmää ja irvistämään, kun vain mainittiin mitään tästä hornamaisesta suunnitelmasta. Helen oli mielissään, jos sai kiusoitelluksi Topia siinä määrin, että puna — josta mies-parka ei päässyt eroon - levisi hänen kasvoilleen tuuhean, vaalean tukan rajasta aina uudenuutukaisen, Hendersonin ostaman, pehmeän kauluksen verhoamaan kaulaan saakka. Ja Topista se niissä oloissa tuntui turkasen kovalta.
Eikö se kuitenkin ollut juuri Helenin tähden?
Heidän kaikkien tähtensä luonnollisesti; mutta lapsukaisen näyttämöura oli Topista ollut viimeinen pisara. Juuri senvuoksi hän oli esittänyt tytön äidille kuukausirahoja koskevan uhkavaatimuksensa.
»Jollet ota niini vastaan», oli Top uhannut, »menen heti suoraa päätä vanhuksen luokse ja ilmoitan hänelle hylkääväni koko suunnitelman. Ja niin se sitten on; koko juttu sotkentuu häneltä — ja minulta.»
Rouva Mundya peloitti isoisänisän suuttumisen mahdollisuus, eikä hän missään nimessä tahtonut olla Topin tiellä, koska kerran poika-kulta (niin kummallista kuin se hänestä olikin) näytti todenteolla haluavan niitä kymmenentuhannen punnan vuosituloja, ja niinpä hän mukautui.
Enää ei ollut hiiskuttu mitään siitä, että Helenin olisi lähdettävä tiedustamaan lapsenhoitajan toimia. Hän oli kuten ennenkin sullonut joka päivä laukkuunsa eväspalat ja tanssikengät sekä lähtenyt balettikouluunsa Chelseaan. Helen näytti kokonaan syventyneeltä tähän työhön ja uhkuvan toiveikkaalta. Ja uhkuvan hänestä myöskin tuntui juoruja muista tanssijoista; se ja se tyttö oli lähtenyt tiehensä, toinen taas oli otettu Coliseumiin. Se kaikki oli paikallaan, mietti Top, mutta hieman tylyä oli, että Helen kiusasi häntä pahemmin kuin muut.
Lapsi ei luonnollisestikaan, kuten Top vakuutti itselleen, käsittänyt sitä ensinkään.
Kujeellisempana kuin vanhemmat sisarensa Helen tiedusti, oliko Top vierailullaan niittänyt paljon menestystä. Ja osasiko kukaan sanoa hänelle, mitä ihana, kultahiuksinen tyttö oli ajatellut Topista?
»En tiedä», vastasi Top hänelle.
»Sinä kaiketi tarkoitat, ettei hän ilmaissut sitä?»
»Ei sanaakaan siitä.»
»Ei sanaakaan! Kuka puhuu sanoista? Osaathan toki päättää,miellytitkösinä häntä?»
»Mistä sen voi päättää?»
»Minkäs sille voi? Luulin nimittäin joka ihmisen osaavan sen päättää. Miehet ovat niin kummallisia- Millainen vaisto heillä onkaan! Luulin, että jos mies on tytön kanssa samassa huoneessa minuutin ajan, hän jo ilmakehästä vaistoaisi, vetääkö hän tyttöä puoleensa. Kuinka toivoisinkaan, että täällä olisi joku ihminen, joka osaisi kertoa, onko vaalea kaunotar mieltynyt Topiin! Oikeuden ja kohtuuden mukaan hänen pitäisi olla mieltynyt.»
»Minkä tähden?» kysyi Top. Päästyään jälleen omaistensa tuttuun piiriin hän tunsi taaskin olonsa kotoiseksi ja mukavaksi. Huvitettuna hän katseli tätä pientä serkkuaan, joka oli hilpeän eloisa kuin kämmenelle muruja noukkimaan lentänyt lintu. Helenin kuningas Saulin tuuli oli haihtunut. Nyt hän oli jo täydelleen saanut takaisin nenäkkään, nauravan, huolettoman mielialansa.
Hän kertasi: »Minkä tähden? Etkö sinä estänyt häntä taittamasta niskaansa? Etkö sinä ollut hänen romantillinen suojelijansa? Hänen olisi vähintäänkin pitänyt lausua: 'Pelastajani! Sinulle olen kiitollinen hengestäni! Tästä lähtien olen sinun, ainoastaan sinun — (Toinen osa seuraa heti.)»
»Pyh!» äänsi Top.
»Mutta eikö tämä kaunis nainen edes lähtiessäsi pyytänyt sinua uudelleen käymään luonansa?»
»Kyllä hän pyysi. Minun on se muka tehtävä.»
»Milloin, Top?»
»Hän sanoi: 'Näinä päivinä'», vastasi Top hymyillen.
»Oh! Millaisella äänellä?»
Topilta ei tullut vastausta; hän vain raapaisi tulta sytyttääkseen piippunsa.
»Totisesti, rakas Top», virkkoi Helen veitikkamaisesti, jäljitellen äitinsä ääntä. »Totisesti, rakas poikaseni, on luonnollista, että me kaikki tunnemme harrastusta omaa lihaamme ja vertamme kohtaan. Tarkoitan vain sitä, tuntuiko tämä viehkein vaaleaverinen kaunotar innokkaasti haluavan tavata sinua pian?»
Nauraen Top myöskin korotti nuorekasta ääntänsä ja vastasi: »En tiedä — vielä!»
10
Hän syrjäytti asian nauraen, mutta ei silti ollut oikein tyytyväinen itseensä.
Hän tunsi, ettei hänen pyhänaikaista vierailuaan voitu (hänen tarkoitukseensa katsoen) pitää kovinkaan onnistuneena. Mutta loppujen lopuksi oli Top ainakin yhtä tavaraa rikkaampi. Jollei hän siitä hyötynytkään mitään muuta, oli hän saanut kauniin kävelykepin. Kukapa järjissään oleva mies enää luopuisi sellaisesta kepistä, kun se kerran oli niin julkisesti hänelle annettu?
Onneksi ei Jones ollut lainkaan huomannut, että mustapuinen korukeppi oli kotimatkalla ollut pistettynä Topin matkalaukun hihnojen väliin.
Top ei mielinyt ikinä luopua siitä. Tulipa tyttö tai ei, siitä kepistä hän pitäisi kiinni!
IX luku
Dianan puutarha
1
Ennen »näinä päivinä» määrättyä vierailua —ennenkuin oli sattunut mitään uutta, mikä olisi edistänyt Tophamptonin ja viehättävän filmitähden välistä tuttavuutta — oli insinöörikokelas, joka tunnollisesti hoiti tätä toista käsillä olevaa puuhaansa, sallinut viekoitella itsensä tekemään tuttavuutta toisen mahdollisesti kysymykseen tulevan tytön kanssa. Hengittävän Milon, voimisteluopiston muka täydellisen tytön kanssa.
Topin ja isoisänisän välisessä, St. Clairien luona vietetyn sunnuntain jälkeisessä, kiusallisessa keskustelussa oli vanhus pakottanut Topin pala palalta ja yksitavuisin sanoin kertomaan, mitä siellä oli tehty ja puhuttu, ja lypsänyt häneltä myöskin tiedon rouva Seymourin kauniista tyttöystävästä.
Se oli antanut vanhukselle aloitteen lähteä omalle ladulleen. Malttamatta millään ehdolla odottaa, että Top esiteltäisiin tälle täydellisille kaunottarelle vasta jouluhuvien aikana, selitti iäkäs herra Mundy, että käynti tässä opistossa tarjoaisi varsin riittävän perusteen. Jollei pojalla sitten olisi älyä laittautua tytön seuraan ja puhella heidän yhteisistä ystävistään, ei hän ansaitsisi päästä pitemmälle.
Pian Top sai tietää, että isoisänisä oli aloittanut kirjeenvaihdon opiston johtajattaren kanssa.
Pahempaa oli tulossa.
2
»Me lähdemme käymään siellä huomenna iltapäivällä», ilmoitti isoisänisä piakkoin.
»M«, sir?»
»Sinä. Sinä, POIKA, ja Henderson ja minä.»
Kuinka koko Mundy-perhe kauhistui ja ällistyi! Isoisänisä aikoi Topin seurassa kosiskeluretkelle!
»Minä», toisti isoisänisä lopullisen päättävästi, »lähden. Tämä naisten ruumiillisen kultuurin opisto — tämä koko ajatus kiinnittää mieltäni. Haluan nähdä, millaisia he ovat ja millaisia heistä tulee… Sen paikan pitäisi olla jonkunlainen Dianan puutarha. Ruumiillisesti voimakkaita jumalattapa ja nymfejä! Niin, ruumiillisesti voimakkaita… Rotuhygienisesti tärkeätä. Eikö se juuri olekin suuri pyrkimykseni? Eikö tämän ja sen pitäisi olla varsin läheisessä yhteydessä keskenään? Teidän ei tarvitse virkkaa enää mitään. Minä menen.»
Hän lähtisi.
3
Hän ottaisi mukaan Hendersonin; mutta autoa, sitä hän ei ottaisi.
Hillittömän, anteeksiantamattoman tuhlaavaiseksi koettivat ihmiset häntä pakottaa. Isoisänisää, joka nurisematta oli hyväksynyt Topin valtavat pukulaskut, kiusasivat vähäiset menot perin aavistamattomina hetkinä.
Hendersonin oli ostettava lippuluukusta kolme kolmannen luokan matkalippua — otettuaan ensiksi selville, miten halvimmalla voitaisiin päiväseltään pistäytyä opistolla.
Näiden kolmen matka alkoi.
4
Onnettomana Top kummasteli, minkä tähden kaikki lontoolaiset näyttivät olevan matkalla samaan paikkaan tänä samana päivänä. Vai oliko pelkästään hänen kuvitteluaan, että tämä kylä juuri tänä päivänä oli tullut suositummaksi kuin autonäyttely Olympiassa?
Epämukavat, ahtaat, puu-istuimiset vaunut olivat täpötäynnä sellaisia reheviä emäntiä, jotka ahtavat maallisen omaisuutensa koppiin, ennenkuin lähtevät matkustelemaan maapallon avaralla pinnalla.
Tunti ja kaksikymmentä minuuttia oli puolellakymmenellä tällaisella emännällä tilaisuus katsella harvinaista näkyä, isoisänisän pahansuopaa, kilpikonnamaista päätä, jota tavalliseen tapaan pisti esiin välttämättömän höyhenpeiton kääreistä.
Minkätähden, oli hän kummeksinut, pitäisi hänen ottaa rouva Mundyn matkapeitto, joka ei ollut läheskään kyllin paksu? Siihen nähden taas, että hänen olisi pitänyt tuhlata varoja ostamalla uusi, paksu peite NAINEN!
Hän otti höyhenpeitteensä; se tuntui korostavan Hendersonin kunnioittavan nöyryyden ja Topin osan erikoisuutta.
Tänään oli Topin yllä se indigon värinen sulhaspuku, joka teki ukkospilven vaikutuksen ja jossa oli ohut valkoinen reunus, ja hänen kravattinauhansa kirkkaan siniset ja purppuraiset kuviot muistuttivat käärmeen suomuja.
Henderson oli varannut hänelle sen, valinnut nenäliinan (se oli crèpe-de-Chineä) ja sukat, puhdistanut kengät itse ja sijoittanut pehmeän, harmaan hatun moitteettomasti kallelleen Topin vaivautuneeseen päähän.
Top oli tosiaankin loistava ulkoisesti; hänen vieressään istuva mustahattuinen matroona, joka laski eläviä kanoja sisältävän koppansa pään hänen moitteettomasti silitettyjen housujensa varaan, ei vaivautunut kiskomaan pois katsettaan hänen upeasta olemuksestaan.
Eipä silti, että Top-rukka olisi siitä välittänyt tai edes sitä huomannut, sillä hänen ajatuksiansa askarrutti yksinmaan se, mitä isoisänisä nyt järjestäisi.
5
Isoisänisä järjesti kiihkeän kinan autonohjaajan kanssa, jonka hän oli käskenyt kyyditä heidät neljän kilometrin Päässä olevalle opistolle.
Kaksi ja puoli shillingiä, vakuutti isoisänisä, oli naurettavaa kiskomista, maantierosvousta, ryöstöä, kiristystä. Kaksi ja puoli shillingiä? Puolikruunua?
»Minä maksan sen teille», virkkoi Top lyhyesti ohjaajalle. »Nouskaa vaunuun, sir, tehkää hyvin.»
Isoisänisäpä ei totisesti suostunutkaan astumaan autoon. Eikä isoisänisä sallisi pojan maksaa’ se oli pelkkää siveellistä raukkamaisuutta Topilta. Pelkkää siveellistä raukkamaisuutta. Asian periaatteellinen puoli se isoisänisää juuri harmitti; tulla tänne, tähän syrjäiseen loukkoon ja sitten muka maksaa viheliäisestä kyyti-pahasesta ravistaneen näköisessä autossa enemmän kuin hänen rautatielippunsa Lontoosta tänne oli maksanut!
Topin harmaiden silmien mykkä, epätoivoinen katse vaiko Hendersonin kasvojen ilme lienee lopullisesti ratkaissut kysymyksen kyytimaksusta?
»Kyyditsen herrat kahdesta shillingistä», myöntyi ohjaaja vihdoin.
6
Auton kiidättäessä heitä maaseuturaitteja pitkin metsiköiden lomitse, jotka syksy oli pukenut upeaan, fasaaninrinnan värisenä heloittavaan asuun, piti isoisänisä (mahdotonta sanoa, tekikö hän sen enemmän itsekseen vaiko alakuloisen Topin virkistykseksi) esitelmän ihmissuvun naispuolisten jäsenten ihanteellisesta kasvatuksesta.
Kenenkään ei pitänyt kuvitella, että hän (isoisänisä) oli sellaisia ihmisiä, joiden mielestä on turhaa opettaa tyttöjä lukemaan ja kirjoittamaan. Monet tietenkin menivät niin pitkälle; ei isoisänisä! Tietysti naisen piti osata kirjoittaa; miten muutoin hän selviytyisi ostosluetteloistaan. Mutta tärkein oli ruumiillinen puoli. Sitä oli hoidettava ja kehitettävä… Myöskin hänen makuaan oli koulutettava, jotta hän säilyisi siitä valitettavasta erehdyksestä, jonka yhdeksän kymmenesosaa tytöistä puolisoa valitessaan tekee.
(»Työntäkää tuo ikkuna alas, MIES!»)
Jos isoisänisä saisi määrätä, jaettaisiin ihmiset esimerkiksi koulusta päästessään avioliittotarkoituksiin nähden henkisen ja ruumiillisen kunnon mukaan neljään luokkaan.
Ruumiilliset luokat olisivat (a), (b), (c) ja (d).
Henkiset luokat olisivat (1), (2), (3) ja (4).
(a):t ja (1):t olisivat ihmisten keskitason yläpuolella — kuten (niin isoisänisä toivoi) nämä tytöt, joita tarkastamaan he olivat menossa.
(b):t ja (2):t olisivat keskitason yksilöitä, (c):t ja (3):t keskitason alapuolella, (d):t ja (4):t olisivat kelvottomat. Ne olisi hävitettävä, heidät olisi pyyhkäistävä pois maailmasta, tuhottava, jos mahdollista, jo syntyessään!
Top aprikoi, miten kävisi ihmisille, jotka kuuluvat samalla kertaa ryhmiin (a) ja (4) — ovat ruumiillisesti erinomaisia, mutta henkisesti alamittaisia. Samoin kuin se kauneuspalkinnon saanut »hämmentäjä», josta hänelle oli kerrottu.
Äkkiä hän huomasi entistä rauhattomammin pohtivansa, aikoikohan isoisänisä luennoida tästä aiheesta laitoksen oppilaille.
Jos hän sen tekee, niin tempo vieköön, minä livistän heti. Minä lähden silloin» päätti Top. »Jätän hänet siihen paikkaan. Minä en sitä kestäisi.»
Sillä nuorukainen oli jo tuskakseen kuullut osan vanhuksen fotohygienisestä teoriasta‘ Se oli ärsyttänyt häntä ihan suhdatttomasti. Sen syytä hän ei käsittänyt. Hän sieti vanhukselta min paljon muuta. Mutta jollakin tavoin sai tämä hornamainen ajatus Topin oikaisemaan selkäänsä. Se kiihoitti häntä, kuohutti häntä. Niin, se oli liian paksua. Hän puri hammasta sitä kuunnellessaan.
»Luokkiin (a) ja (i) kuuluvia pitäisi rohkaista menemään avioliittoon keskenään», jatkoi isoisänisä. »Jos heidän keskuudestaan sattumalta löytyisi joku, joka olisi niidenkin luokkien yläpuolella, pitäisi hänen sallia merkitä tähti nimensä jälkeen käyntikorttiinsa —»
»Apua!» ajatteli Top.
»Ja kenties voitaisiin heidän tuloverojaan vähentää yhdellä shillingillä. Mitä tahansa — mitä tahansa, kunhan vain saataisiin parempi ihmisolento kuin tämän epätäydellisen sivistystason edustajat ovat. Ahaa! Nyt olemme perillä sellaisessa paikassa, jossa otaksun toimittavan tällaisten periaatteiden mukaisesti.»
Nuoren Tophamptonin äänetön tuska paheni heidän saapuessaan opiston takorautaiselle portille ja lähtiessään ajamaan lehtokujaa myöten, jota reunustavien pyökkien lehvät kilpailivat väriloistossa hänen muutamien, Hendersonin valitsemien nenäliinojensa kanssa.
»Tässä sitä nyt ollaan», tuumi hän.
Se ilmeettömyys, jolla hän verhosi hämminkiään, oli omiansa korostamaan isoisänisän kiivasta, pirullista intoa hänen valmistautuessaan tutustumaan koulun kaikkiin yksityiskohtiin — tarkastaen sen mahtavaa, punatiilistä julkisivua, vilahdukselta näkyviä, laajoja hockey- ja krikettikenttiä ja myöskin heidän soitettuaan kelloa ovea avaamaan tulleen soman palvelijattaren hämmästyneitä kasvoja. Tuskinpa saattaa ihmetellä, että kaikki näyttivät kummastuneilta ensi kerran katsellessaan tätä eriskummaista kolmikkoa: murheellista, rappeutuneennäköistä miespalvelijaa, nuorta Herkulesta, jonka moitteeton puku teki ukkospilven vaikutuksen, ja ällistyttävää vaatemyttyä, joka edusti isoisänisää. Sillä viimemainitun verhona tai pikemminkin hänen asumuksenaan oli edelleenkin likainen, punainen, vaippamainen, laaja, juoma-ilmoitusta muistuttava höyhenpeite, jonka toisesta päästä näkyi linnunpelättimen hattu, toisesta linnunpelättimen kengät ja jonka keskeltä pisti esiin tuo ihmeellinen mustapuinen kävelykeppi. Kummako siis, että parhaitenkin koulutettu palvelijatar tarvitsi tointumisaikaa, ennenkuin kykeni pyytämään herroja odottamaan hallissa hänen käydessään noutamassa johtajatarta.
Johtajattaren ilmestyminen avaraan halliin rauhoitti Topin pelkoa suuresti. Hän (Top) oli levottomana aprikoinut, minkä vaikutuksen isoisänisä tekisi johtajattareen, mutta tämä kyllä, mietti poika, selviytyisi vanhuksestakin.
Iltapäivä pian kehittyikin sarjaksi isoisänisän ja johtajattaren välisiä miekkailunäytöksiä.
Viimemainittu oli kookas ja miellyttävännäköinen, hänen harmaat hiuksensa oli koottu jykeväksi nutturaksi, ja hänen villakudoksisen puvun verhoama vartalonsa oli hyvin suora. Hänen katseestaan kuvastui filosofista malttia, myötätuntoisuutta ja huumorintajua. Niitä hän epäilemättä oli oppinut koulussa, jossa hän niitä tarvitsisi.
Hän tarvitsi niitä tänäkin iltana toimiessaan oppaana ja vastaillessaan tämän oikullisen, iäkkään herran kyselyihin ja huomautuksiin.
Hän saatteli vanhusta ensiksi verkkaisesti ympäri koko rakennuksen, isoisänisän raskaasti nojatessa seurassaan olevan voimakkaan nuorukaisen tukevaan käsivarteen; AIfred Lester-mainen palvelija seurasi jälessä, kantaen höyhenpeitettä, heidän käydessään luokkahuoneissa, luentosalissa, kirjastossa.
»Täällä harrastetaan ihan liian paljon teoriaa», oli isoisänisän ensimmäinen huomautus. »Mitä varten kirjasto? Mitä varten oppikirjoja? Minkä tähden lainkaan työskentelyä sisällä? Mikä merkitys sillä on? Mikä on tämän laitoksen tarkoitus? Mallikelpoisten nuorten naisten kehittäminen, niin toivoin. Mitä muuta varten se on olemassa?»
Rauhallisesti puhkesi johtajatar puhumaan:
»Sen tarkoitus on ensi kädessä tyydyttää voimistelun eli ruumiin kultuurin opettajain tarvetta tyttökouluissa.»
»Opettajain? Minusta tuntuu, että he tuhlaavat aikaansa. (Älä kävele niin kovasti, POIKA!) Kouluissa? Liian paljon kouluja kaikkialla tässä meidän kurjassa maassamme.»
»Olen taipuvainen olemaan yhtä mieltä kanssanne», vastasi harmaatukkainen nainen odottamattomasta »Mutta myöskin tyttöjä on liian paljon. Tämä on heille yhtä hyvä ammatti kuin mikä muu hyvänsä, vaikka minun onkin myönnettävä, etteivät leikkien opettajattarien mahdollisuudet ole yhtä hyvät kuin ne olivat hiukan aikaisemmin.»
»Käyttämänne nimitys on sisällykseltään ristiriitainen», tokaisi isoisänisä ja seisahtui, kiskoenTopin käsivartta, taustanaan porraskäytävän ikkunan tahrautuneet ruudut, vihreä seinä ja Botticellin »Kevään» kehystetty jäljennös. »Sisällöltään ristiriitainen! Leikki on vapaaehtoista puuhaa, alkuisin omasta halusta. Järjestäkää leikkiminen, ja miten käy? Silloin katoaa sen ominainen henki tyyten.»
»Toivottavasti ei kokonaan», jupisi harmaahapsinen nainen.
Top oivalsi, että johtajatar tuli vanhuksen kanssa toimeen paremmin kuin hän, Henderson ja rouva Mundy olivat koskaan tulleet. Hänen mielensä rauhoittui, sillä hän oli todenperään pelännyt isoisänisän heti aloittavan lausumalla: »No niin, missä on se hengittävä Milo, josta olemme niin paljon kuulleet?»
7
Jumalan kiitos, vanhus jätti johtajattaren asiaksi ehdottaa:
»Kun nyt luullakseni olen näyttänyt teille kaikki huoneemme, haluaisitteko nähdä tyttöjämme työssä? Ikävä vain, että tämän päivän iltapuolella on ainoastaan sangen vähän katsottavaa. Tavallisesti sattuu niin, milloin haluaa näyttää opistoa. Täällä» — hän kosketti erästä ovea »pidetään ryhtiharjoituksia; jotkut oppilaamme nähkääs antavat terveysvoimistelua alempien koulujen lapsille, joita lähetetään luoksemme köyryniskaisina, kieroselkäisinä ja lättäjalkaisina».
»Anteeksiantamatonta», tuomitsi isoisänisä, seisahtuen ovelle. »Luokkiin (c) ja (4) kuuluvat — kyvyttömät, alamittaiset tyttölapset pitäisi tuskattomasti nukuttaa kuolemanuneen syntymähetkellä. Näitä asioita hoidettiin paremmin Spartassa.»
»Mahdollisesti», myönsi harmaahapsinen nainen sangen rauhallisesti. »Mutta meidän maatamme olisi vaikea hallita sellaisten periaatteiden mukaan. Nykyisin ovatkin monet heikot pikkutytöt paljoa paremmassa asemassa kuin aikaisemmin —»
»Sen pahempi», mutisi isoisänisä, samalla kun hänet saatettiin avaraan valoisaan huoneeseen, jonka seiniä reunustivat tikapuut, mustataulu, hyppypukki. Keppiinsä nojaten isoisänisä tarkkaili huoneessaolijoiden puuhia.
Nämä ruumiillisen kultuurin opiskelijat olivat toisen kymmenen viimeisillä tai kolmannen kymmenen ensimmäisillä ikävuosilla olevia tyttöjä, jotka asunsa tähden näyttivät nuoremmilta. Heidän yllänsä oli vapaakaulainen, tummansininen, polviin saakka ulottuva mekko, voimisteluhousut ja pitkät, mustat kashmirisukat. Se muistutti hieman vangitun pikku prinsessan näyttämöpukua.
Mutta ainoatakaan näistä tytöistä ei voitu pitää hengittävänä Milona eikä minkään muun jumalattaren jäljennöksenä, vaikka he olivatkin kyllin sieviä ollakseen ainakin Dianan seuralaisnaisia.
Rusoposkisina, suorajäsenisinä ja pirteän näköisinä he hyörivät, lausuen ohjeitaan hiljaisella, tärkeältä kuulostavalla äänellä. He kumartuivat hoidokkiensa, kymmenvuotisten, villapaitoihin ja väljälahkeisiin polvihousuihin puettujen lapsien puoleen, jotka milloin olivat pitkanään lattialla, milloin hyppivät vuoron perään, milloin riippuivat seinän varaan sijoitetuissa tikapuissa tai kävelivät komennussanojen mukaan.
»En minä tullut tätä katsomaan», valitti isoisänisä. »Missä on täydellisen kasvatuksen täydellinen laitos?»
»Missä», kertasi harmaahiuksinen nainen lempeästi, »ontäydellisyyttä?»
»Ilmeisestikään ei täällä. Nämä tytöt» — vanhus silmäili kuutta tai seitsemää vangittua prinsessaa, jotka nähtävästi olivat perin hyvin tietoisia harvinaisista vieraistaan ja ihan halkeamaisillaan uteliaisuudesta, mutta tarkoituksellisesti varoivat vilkaisemastakaan kolmikkoon, »nämä tytöt ovat hyviä keskitason näytteitä. Odotin näkeväni — jollen suorastaan nuoria jumalattaria — ainakin komeita, nuoria amatsoneja —»
»Hän on vauhdissa», ajat teli Top. »Nyt se alkaa. Hän aikoo kysyä sitä tyttöä.»
8
Johtajatar pudisti päätänsä ja hymyili.
»Me muokkaamme parhaan kykymme mukaan sitä aineistoa, jota saamme. Useita pyrkijöitä me hylkäämme. Ne tytöt, jotka otamme, saavat viettää täällä kolme vuotta uutterassa, mutta terveellisessä elämässä. Sen pitäisi säilyttää heidät hyvässä kunnossa läpi koko elämän. Mutta jumalattaria ei voida tehdä, kuten tunnetussa näytelmässä tehtiin.»
»Harmillista», murisi isoisänisä, »eikö olekin, POIKA?»
9
Huojennuksekseen huomattuaan, ettei häntä vaadittu puhuttelemaan näitä nuoria naisia, tarkkaili nuori Tophampton innostuneena heidän puuhiaan. Ne olivat omalla tavallaan hänestä yhtä outoja kuin Bébén ja hänen filmiäitinsä harjoitukset elävienkuvien atelierissa olivat olleet viikkoa aikaisemmin.
Nyt hänen mieleensä välähti, että naisten toimialat ovat nykyisin melkein yhtä moninaiset kuin miestenkin. Hän ajatteli filminäyttelijättäriä ja näitä ruumiillisen kultuurin opiskelijoita, rouva Mundyä, uurasta taloudenhoitajaa, serkkuansa Gertrudea, kuvalukemistokertomuksien tunnollista kyhääjää, Phyllistä, kukkasmaisten vaatekappaleiden taitavaa sommittelijaa, Helen-lapsukaista ja hänen niin uutterasti harjoittamiaan balettiopintoja, jotka veivät hänen aikansa, merkitsivät vapaahetkien uhraamista, täsmällisyyttä, kuria, ruumiillista väsymystä, altista tottelemista, ehtymätöntä harrastusta ja joiden avaaman mahdollisen uran hylkäämistä tyttö ei voinut kuvitellakaan sydämensä pakahtumatta.
Ja nämä tytöt, jotka eivät pyrkineet olemaan sieviä, näyttivät omalla tavallaan hänestä ihan yhtä somilta kuin Britannian viehättävin vaalea verinen kaunotar oli omalla tavallaan hänestä näyttänyt.
Mistä johtui, että hän pysyi heidän kaikkien läheisyydessään yhtä kylmänä?
Kenties täydellinen tyttö osoittautuisi jollakin tavoin toisenlaiseksi kuin he olivat.
10
Vihdoin he löysivät sen tytön, jonka tähden he olivat alunperin, tulleet tähän opistoon.
He tapasivat hänet leikkikentällä, johon johtajatar oli heidät ohjannut katselemaan lacrosse-peliä (isoisänisän taaskin höyhenpeittoonsa verhottuna käydä köpyttäessä polulla yhtä nopeasti kuin kilpikonna, jota hän niin läheisesti muistutti).
»Miesten leikkiä», oli isoisänisä moittinut.
»Meidän tyttömme pelaavat sitä.»
»Tyttöjen Iacrossea. Pahasti miedonnettua», lisäsi isoisänisä.»Kunnollisesti sitä pelaavat ainoastaan Pohjois-Amerikan intiaanit. No,POIKA — sinä, jota pidetään urheilumiehenä — miltä se sinusta tuntuu?»
»Peli ei ole huonoa, sir, tyttöjen pelaamaksi», arveli Top, jonka harmaat silmät tarkoin seurasivat nopeasti liikkuvia hahmoja.
He muodostivat kauniin kuvan, nämä mustan ja valkean kirjaviin asuihin puetut tytöt, jotka kiemuroina hyörivät edestakaisin laajalla, vihreällä, kultalehväisten puiden reunustamalla kentällä…
Eräs tyttö kohosi koko muun joukon yläpuolet'-. kyistään pituutensa vuoksi hän pisti heti siimaan. Lähes viidenkymmenen metrin päästä tarkkaileva Top päätteli, että tyttö oli vain vähän, jos lainkaan, lyhyempi kuin hän itse.
»Hän on iso kuin talo», aprikoi hän, »mutta ei osaa pelata kunnollisesti. Ainoa tyttö, jonka pelitapa hänen mielestään oli todella ensiluokkainen, oli pieni, jäntevä, mustatukkainen, ruskeakasvoinen olento, vikkelä kuin orava.
Mutta sadankahdeksankymmenen sentimetrin mittainen tyttö, joka hyppien heilutteli verkkokudoksista mailaansa, oli naisurheilijan esikuva. Hänestä olisi saanut ihastuttavan, värillisen kuvan minkä hyvänsä ruumiillista kultuuria edustavan aikakauslehden kanteen, niin hyvin muodostunut, suoravartaloinen, sopusuhtainen ja sorearyhtinen hän oli ja niin sirosti hän liikutteli pitkiä, jotakuinkin täyteläisiä, mutta kauniita raajojaan.
»Hidas. Mutta hän se on», tuumi Top, jonka mieli jäähtyi hänen katsellessaan tyttöä. »Hän se on ihan varmasti.» Samassa isoisänisä tiedusti: »Kuka on tuo hyvin pitkä tyttö? Niin, tuo, joka on selin meihin päin ja joka juuri ponnahti ylöspäin.»
»Hän on palkkio-oppilaamme, nimeltä Marjorie Hannan; ehkä hän on jumalatarkäsitteenne mukainen, herra Mundy», vastasi johtajatar hymyillen. »Olin unohtanut Marjorien.
Hän on tosiaankin aika komea. Hän tulee puheillenne heti, kun he ovat lopettaneet pelin. Se päättyykin melkein heti. Jollette pelkää vilustuvanne» — hän katsahti aaltoilevaan nuhraantuneeseen höyhenpeitteeseen, jossa näkyi hämähäkinseittiäkin iltapäiväauringon valossa — »niin odotamme ja katselemme heitä».
11
Heidän katsellessaan kuunteli johtajatar järkkymättömän kärsivällisesti isoisänisän esittämiä opinkappaleita ja rotuhygienisiä sääntöjä.
»Kertokaapa minulle, annetaanko näille nuorille tytöille ohjausta, millaisten miesten kanssa heidän olisi paras mennä naimisiin.»
»Tuskinpa juuri sitä —»
»Arvasin sen. Jos minä olisin tällaisen laitoksen johtaja, oppisivat nämä nuoret naiset yhdessä viikossa enemmän sellaista, mikä on heidän ja koko rodun vastaiselle hyvinvoinnille olennaisen tärkeätä, kuin he teidän hoivassanne oppivat koko kolmivuotisena opintoaikanaan. Otaksuttavasti ei lainkaan vaivauduta etsimään heille sopivia, heitä täydentäviä puolisoita.»
»Minusta tuntuu», jupisi johtajatar, »että jos sellainen etsiminen tulee kysymykseen —»
»On se heidän itsensä tehtävä? Aivan niin. Juuri sitäminä valitan. Perin ikävää. Tyttöjen ei pitäisi sallia mennä naimisiin umpimähkäisesti. Eikä liioin myöskään nuorten miesten pitäisi sallia sitä tehdä», lisäsi hän, terävästi vilkaisten huolestuneeseen Topiin, joka nyt valmistautui kuulemaan isoisänisän esittävän avioliitto-ohjelmansa (a)-, (b)- ja (c)-kohdat. »Kuten tänne tullessamme nuorelle sukulaiselleni puhuin — pitäisi meidän ne asiatjärjestää!»
»Ihmisten avioliittoko?» kysyi harmaahapsinen johtajatar sangen tyynesti. »Ihmisten tunteet? Selluistako te, herra Mundy, joka ette hyväksy leikkien järjestämistä? Te, joka väititte sen riistävän hengen koko leikistä?»
Kun itsevaltaisen vanhuksen lempihaaveita näin rohkeasti vastustettiin, vilkaisivat Top ja palvelija hermostuneina vaistomaisesti toisiinsa.
Mutta isoisänisä vain nauraa hihitti ja virkkoi perin hyväntuulisesti:
»Niin, siinä saitte minut pussiin!»
Ja sitten päättyi leikki, ja hengittäväksi Miloksi nimitetty tyttö esiteltiin vieraille.
X luku
Nuori Venus
Hengittävä Milo — joka muuten hengitti hieman rajusti — ansaitsi tosiaankin liikanimensä.
Hän oli kaunismuotoinen kuin eläväksi muuttunut marmoripatsas, hänen poskillaan hehkui liikunnon ja terveyden lämmin puna, ja hän oli mallikelpoinen, hyvin muodostunut, rusoposkinen, rohkeakatseinen, yhdeksäntoistavuotinen nymfi — jumalatartyttö, mutta pikemminkin omituisen naisellinen kuin tyttömäinen.
Oli marraskuu vuonna tuhat yhdeksänsataa kaksikymmentäneljä. Jos silmäilette mitä muotilehteä tahansa, niin havaitsette, että hän tuskin oli sen ajan mallityttö. Sellaisena aikana, jolloin naisihanne tuntui vaativan, että vartalo oli mahdollisimman ohuen paperiveitsen kaltainen, ilman ainoatakaan taivetta eteen tai taaksepäin, ei muodikas leninki ehkä olisi sopinut hengittävälle Milolle; mutta hänen kainostelemattomasti kaartuvat viivansa näyttivät viehättävän sopivilta hänen yllään olevassa paksussa, valkeassa villapaidassa, polvihousuissa ja pitkissä sukissa. Hänen tuuheat, kullanruskeat hiuksensa oli palmikoitu kiemuralle pään ympärille. Johtajatar oli jo maininnut, että koulujen yliopettajattaret eivät suvainneet voimistelunopettajattarien pitävän lyhyttä tukkaa, olipa se »bobattu» tai »shinglattu», koska he siten näyttäisivät liian nuorilta asemaansa varten. Senmukaisesti nämä voimistelun opiskelijat antoivat kiharoittensa kasvaa ja pitivät ne palmikolla — mikä lisäsi neiti Hannanin ulkonäön yleistä klassillisuutta. Tuntuu vaikealta kuvitella »shinglattua» Venusta.
Mutta vaikeaa on myöskin kuvitella Venusta muutoin kuin melkein sanattomana, puhuja hänessä kenties on silmien haaveellinen katse (milolaisessa Venuksessa) tai elottoman hymnin viekoitteleva houkutus (Medicin Venuksessa.)
Mutta sellainen ei ollut peloton Hannanin
Syvällä alttoäänellään hän lasketteli suustaan englanninkielistä puhetta, kahdennenkymmenennen vuosisadan mallista, viisitoistavuotisen koulupojan tapaan.
»Nirhaisin vain hieman käpälääni, kiitos!» oli hänen vastauksensa, kun johtajatar tiedusti, oliko hän loukkaantunut. Sillä hänen toisen kauniin nilkkansa ympärille oli sukan alle sidottu nenäliina. »Luissa ei ole vikaa!»
Venus.
2
Heti kun hän puhkesi puhumaan, tajusi kuulija, että vaikka hän muodoltaan olikin rehevästi kehittynyt viidenkolmatta-ikäinen nainen, oli hän luonteeltaan vielä lapsi. Hän tuntui kymmentä tai viittätoista vuotta nuoremmalta kuin ainoakaan Topin serkuista, kymmentä tai viittätoista vuotta lapsellisemmalta kuin lapsivampyyriä näytellyt, sievä filmitähti.
Uteliaana kuin koululapsi hän katseli näitä vieraita, joille hänet nyt esiteltiin. Hänen kaikista piirteistään saattoi lukea, mitä hän ajatteli tästä eriskummaisesta, vanhasta peitteestä, joka pyyhkäisi variksenpelättimenhattunsa ankanmunan kaltaisesta päästänsä. Entä tämä toinen, tämä vanhuksen seurassa oleva nuori mies? Kuinka hieno'. Hänen kaulanauhansa… hattu pois päästä!
Häntä tarkoin silmäilevä isoisänisä katsahti ylöspäin ja mainitsi, että hänen nuorella sukulaisellaan ja neiti Hannanilla oli nähtävästi yhteisiä ystäviä, Seymour-nimisiä ihmisiä.
Syvällä alttoäänellään jumalatar suvaitsi lausua, että Seymourit olivat hänestä kauhean hupaista väkeä.
Hän lisäsi Topille: »Tunnetteko heidät hyvin?»
»En», vastasi Top. »Olen tavannut heidät kerran.»
Jumalatar purskahti syvään, raikuvaan nauruun. »Hohoo! Nimitättekö te sellaisia 'ystäviksi'?… Minä olen tuntenut heidät siitä asti, kun olin tuonkorkuinen.» Hän nosti jalomuotoisen kätensä suunnilleen isoisänisän hatun tasalle.
Top punastui, tuntien olevansa typerä.
Isoisänisä katseli Topin punaa ja näytti pitävän sitä kauneudenihailun nostattamana. Täysin hyväksyvästi isoisänisä sitten silmäili vuorotellen näitä hyvin muodostuneita ja mainiosti kehittyneitä nuoria olentoja. Hänen luokittelunsa mukaan he kuuluivat ryhmään (a), molemmat ryhmään (a), jolleivät ryhmään (i).
Totisesti he näyttivät muistuttavan jonkun klassillisen rakkauskertomuksen kuvaa enemmän kuin mikään muu, mitä tämä vanha herra oli milloinkaan nähnyt muulloin kuin unissaan.
3
Kun he pian senjälkeen kävelivät takaisin opistorakennukselle, nähtiin isoisänisän astelevan toisten edellä jumalattaren rinnalla. Tämän nuoren olennon ja tuon kuihtuneen vanhuksen vastakohtaisuus oli draamallinen. Se pisti jälessäpäin Topin vierellä tulevan johtajattaren silmään. Myöskin Topin silmät olivat levällään — mutta toisesta syystä; ensimmäisen kerran hän kuuli vanhuksen kohteliaasti puhuttelevan sangen nuorta henkilöä.
»Näyttää siltä — oi, vaippani!» — peite oli valahtanut irti. »Suvaitsetteko —» Jumalatar sieppasi sen ja kietoi sen hänen kaulansa ympärille. »Kiitos, rakas, nuori neiti, kiitos. Näyttää siltä, että te neitoset vietätte täällä perin hupaista elämää. Onko se teistä hauskaa?»
Innostuneena jumalatar vakuutti: »Oi, hyvin hauskaa.
Niin, kyllä! Täällä on mainiota.»
»Epäilemättä; epäilemättä. Pelaatteko hockeytä?»
»Kyllä toki!»
»Tennistä?»
»Oi, tietysti! Olen kovin innostunut siihen.»
»Krikettiä?»
»Pelaan sitäkin.»
»Tyttöjen krikettiä luonnollisesti?»
»Mitä? Samaa kuin miehetkin. Pelaan sitä poikien kanssa; olen aina pelannut, hyvin nuoresta pitäen.»
»Poikien kanssa? Kenen poikien?»
»Meidän poikien, kotosalla — veljieni kanssa. He», kertoi jumalatar tuttavallisesti, »aikovat kumpikin pyrkiä armeijaan. Liian typeriä mihinkään muuhun, väittää isä. Hoo! Mutta aika hyvin he kuitenkin ovat selviytyneet koulussa. He ovat molemmat jalkapallojoukkueessa, ja toinen on rugby-joukkueessakin. Kaikki ovat väittäneet, ettei heillä ole koskaan ollut niin loistavaa maalivahtia kuin Clive on. Hän on vanhempi veljeni. Ensi kerralla on hänen kaikkein viimeinen mahdollisuutensa päästä Sandhurstin sotaopistoon. Opettaja sanoi: 'Jumalan kiitos, Hannan, tämän jälkeen minun ei enää tarvitse nähdä kasvojasi.»
»Sanoiko hän tosiaan niin? Niinkö tosiaan? Entä te itse?Urheiluharrastukset taitavat olla teillä suvussa, näyttää siltä.Osaatte tietysti uida?»
»Aika hyvin!»
»Entä juoksetteko? Hyppäättekö? Harrastatteko estejuoksua?» (Sama vastaus tuli kaikkiin näihin kysymyksiin.)
»Kaikki perin oivallista. Teidät olisi lähetettävä olympialaisiin kisoihin… Jalkapalloon ette kaiketi sekaannu?»
»Kyllä. Miksikä en? Olen pelannut sitä», vastasi jumalatar täydellisesti terveen ja tuiki kokemattoman ihmisen rauhallisen hyvänsävyiseen tapaan.
Hänestä tämä kummallinen, vanha, noin satavuotinen kävelevä höyhenpeite oli sellainen olento, jonka puheisiin oli vastattava yhtä kainostelematta kuin hän vastailisi veljilleen, opiston johtajattarelle tai vähän matkan päässä kentällä hyvin tarkkaavina ja uteliaina slaaville tyttökumppaneilleen.
Noilla tytöillä olisi piakkoin paljon kyseltävää, siitä oli Marjone varma, aina he utelivat kaikenlaista, jokainen heistä! Marjorie ei koskaan kysellyt mitään. Hänestä ei minkään tähden kannattanut olla niin hullun utelias. Nauttia elämästä ilman sitä, se oli hänen tunnuslauseensa.
Tämä tavaton, liikkuva muumio —
»Vai niin? Vai olette te pelannut jalkapalloa?»
»Kyllä. Minkä ihmeen vuoksi ei minun pitäisi sitä pelata?»
»Koska se ei mielestäni ole soveliasta tai sopivaa siihen nähden, mitä varten teidät on biologisesti sovellettu ja luotu epäilemättä sopivaksi.»
Käsittämättä kerrassaan mitään jumalatar tokaisi: »Mitä tuo kaikki on?»
»Koska se on miesten leikkiä», selitti isoisänisä itsepintaisesti.
»Minkä ihmeen tähden sen pitäisi olla? Kovin siivoa leikkiä. Minä pidän siitä.»
»Mahdollisesti pidätte nyt itseänne kenen tahansa nuoren miehen vertaisena?»
»Uh!» äänsi jumalatar sävyisen halveksivasti. »Olisipa surullista, jollen olisi paljon parempi kuin jotkut heistä.»
Perässä asteleva ja kuunteleva Top silmäili häntä kiireestä kantapäähän. Häntä katsellessaan Top ajatteli koruttoman varmasti ja lievän välinpitämättömästi, kuten kaikki rugby-pallon miehet ajattelevat tavallisen jalkapallon pelaajista: »Jalkapalloa! Tuo tyttö musertuisi vanuksi todellisessa hyökkäyksessä!»
»Entä mitä», tiedusti isoisänisä heidän saavuttuaan halliin, »aiotte tehdä kaiken tämän jälkeen?»
Silloin näytti jumalattaren silmistä säihkyvän todellista, hyvin viehättävää innostusta. Ihastus värähdytti hänen syvää alttoääntänsä.
Hän vastasi: »Niin, nytkö? Nyt saamme teetä.» Nälkäisesti hänen silmänsä suuntautuivat ravintolahuoneen
Johtajatar pisti kuivasti väliin: »Vielä hetkinen! Herra Mundy tarkoittaa, mitä aiot tehdä ammattinasi, Marjorie.»
»Hm, en tiedä», vastasi jumalatar, kääntyen ympäri ja jääden seisomaan kädet uhkeilla lanteilla. »Minun on kai hankittava elatukseni jollakin tavoin samoin kuin kaikkien muidenkin.»
Tähän uuteen tahdikkuuden näytteeseen isoisänisä huomautti: »Rakas, nuori neiti, todennäköisesti teidän ei sallita kauan noudattaasitäsuunnitelmaa.»
»Hyvä Jumala! Ettehäntetoki arvele, että minut pannaan kouluun», pääsi säikähdyksen huudahdus hengittävältä Mitoita. »Äiti aina väittää, että olen ihan liian karkea olemaan sisällä. Minun pitäisi muka pysytellä pihalla koirien luona.»
»Tarkoitin todennäköisempää mahdollisuutta», vastasi isoisänisä hymyillen. (Top vapisi pelosta.) »Otaksuttavasti osuu tiellenne joku mies, jokuembarras de richesse, joka kovin mielellään ansaitsisi elatuksen puolestanne.»
»Mieskö?»
»Minkä tähden lausutte sen niin hämmästyneen tapaisesti? Ettekö pidä miehistä, saanko kysyä?»
»Oi, ei niin. Ei minulla ole mitään heitä vastaan. Miksipä minulla olisi? He ovat ihan niinkuin pitääkin», vakuutti hän, samalla kun hänen sävynsä ilmoitti: »Ihan niinkuin pitääkin omalla paikallaan», joka saattoi olla koirien seassa pihalla tai jossakin muualla.
»Ihan niinkuin pitääkin? Entä avioliittoon?»
»Avioliittoon», kertasi jumalatar. »Kuka? Minäkö?»
»Niin, varmasti», vahvisti isoisänisä, katsoen hievahtamatta häneen.