»Oi, hyvä Jumala!» huudahti jumalatar, päästäen homerisen naurunsa.»Avioliittoon? En minä!»
4
Johtajatar ja Top kuuntelivat tätä kukkean kaunottaren ja pelkäksi saloksi kuivettuneen iäkkään vanhuksen välistä keskustelua, ikäänkuin se olisi ollut varieteenäytös, ja hieman sentapaiselta se tuntuikin.
»Miksi ette te, rakas neiti?»
»Hm! Koska kukaan ei katsoisi minuun päinkään.»
»Kuka sellaista väittää?»
»Pojat kotosalla.»
»Veljenne! Mitä he siitä tietäisivät? Miten he pystyisivät sitä arvostelemaan?»
»No, en tiedä! Heidän pitäisi! Ovathan he miehiä!»
»Mutta he väittävät, ettei kukaan mies katsoisi teihin
»No niin; siltä minustakin tuntuu.»
»Mutta minkä ihmeen nimessä —?»
»Koska muistutan liian paljon työhevosta», selitti jumalatar yhtä hyväntuulisesti ja luontevasti.
Pilkallisesti ja epäilevästi isoisänisä nyökytti kilpikonnanpäätänsä samalla tavoin kuin omituiset, pienikantaiset, japanilaiset lamppua kannattavat olennot työntämättä kuitenkaan kieltänsä näkyviin.
Sitten hän alkoi uudelleen: »Entä jos joku mies katsoisi?»
»Minä purskahtaisin, se on varma», vastasi jumalatar. »Jos joku alkaisi leperrellä minulle joutavia ja muuta semmoista, purskahtaisin nauramaan kesken kaiken, ja siinä se olisi.»
»Totisesti», lausui isoisänisä lumouksen ja innostuksen valaistessa hänen kuihtuneita piirteitään. »Tämä on totisesti—» Hän kääntyi rauhalliseen, huvitettuun johtajattareen päin. »Niin, tällaisia mielipiteitä olisin tuskin osannut kuvitella kuulevani — sanokaahan, lapsi», — hän pyörähti jälleen urheilijattaren puoleen —»sanokaahan, tanssitteko?»
»Enpä huonosti.»
»Ette —?»
»Enpä huonosti. Tarkoitan, niin, aika hyvin Olen innokas tanssija.»
»Ahaa! Oivallista. Päähäni pälkähti äsken — pelkäsin, ettei tanssi kenties mielestänne vaatisi kylliksi ponnistusta, neiti Hannan. Mutta koska tanssitte, toivon teidän suovan meille kaikille sen kunnian, että sulostutatte läsnäolollanne nuoren sukulaiseni yhdennenkolmatta syntymäpäivän kutsuja.»
»Mitä? Onko teillä nuori sukulainen, joka aikoo juhlia yhdettäkolmatta syntymäpäiväänsä? Loistavaa!» huudahti jumalatar. »Minä tulen, siitä saatte olla varma, jos vain saan kiristetyksi lähtöluvan», lisäsi hän, luoden masentavan katseen johtajattareen. »Kiitos! Mersi bokuu! Otaksuttavasti pyöräytätte minulle lippusen, jotta saan tietää, milloin kemut pidetään ja mihin minun on pyrähdettävä ja mitä muuta siinä lieneekään.»
»Varmasti teen sen. Kysymyksessä oleva sukulaiseni», jatkoi isoisänisä, katsahtaen uhriin käskevästi, »on tämä nuorukainen, Harry Tophampton».
Topin klassillinen suu oli jo raottunut hiukan. »Onko minun pidettävä tanssiaiset?» oli vähällä luiskahtaa hänen huuliltaan.
Mutta hän nielaisi sen kysymyksen. Tanssiaiset? Hänen? Oli menneeksi!Mitäpä siitä. — Hän sopeutui kovaan tilanteeseen. Hän sulki suunsa.
5
»Niin. Hän aikoo järjestää aika suuret kutsut piakkoin.» Isoisänisä kertoi järkkymättömänä tästä suunnitelmasta. »Oikeastaan ne ehkä pidetään ensi kuussa, vähän hänen syntymäpäivänsä jälkeen; järjestelyt eivät vielä ole ihan täydelliset. Nyt hän tuntee paljon nuorta väkeä Lontoossa, riittävästi tanssiaisiin kutsuttaviksi. Hän toivoo näkevänsä teidät siellä —» Vanhuksen uhkaava sävy sai taaskin heikon punan kohoamaan äänettömänä kuuntelevan Topin kasvoille.
»Ja nyt, rakas, nuori neiti», virkkoi isoisänisä lopuksi nymfille, joka oli alkanut siirtää painoansa vuoroin toiselle, vuoroin toiselle matalan kengän verhoamalle jalalleen, »älkää enää salliko meidän pidättää teitä poissa teepöydästä —» »Niin, kiitos!Pelin jälkeenhiukan hiukaisee», myönsi hengittävä Milo nälkäisesti huulillaan hymy, joka toi näkyviin rivin tasaisia moitteettoman valkeita hampaita ja kaksi syvää, rusottavaa poskikuoppaa, samalla kun hän kääntyi poistumaan ruokailuhuoneeseen. »Hyvästi!»
6
Sen iltapäivän viimeinen yllätys sattui silloin, kun isoisänisä sanoi jäähyväiset johtajattarelle.
Kun viimemainittu tuli ulos saattamaan heitä autoon, kumartui vanhus hänen kätensä ylitse kohteliaasti kuin kahdeksannentoista vuosisadan markiisi.
»Suvaitkaa ottaa vastaan kiitokseni siitä vaivasta, jonka olette nähnyt tehdäksenne tämän iltapäivän minulle ja nuorelle sukulaiselleni erittäin mielenkiintoiseksi. Parhaat kiitoksemme! Ja — ettehän kieltäydy? Haluaisin osaltani panna tämän sitä uimalammikkoa varten, jonka laittamisesta opiston alueelle puhuitte.»
»Tämä» oli sellainen seteli, että harmaahiuksisen johtajattaren pää oli sekaisin vielä sittenkin, kun ylimielisesti kohdeltu autonohjaaja ajaa turisti asemalle vievällä tiellä kahden shillingin kyytimatkan viimeistä kilometriä.
7
Junassa — jossa tällä kertaa ei kaikeksi onneksi ollut niin paljon väkeä — isoisänisä kääntyi Topin puoleen.
»Kuinka komea ja pysty nuori olento se sinun Venustyttösi onkaan!»
»Niin, sir, sellainen hän oli.»
»Kas vain! Sinä tajusit niin paljon, POIKA, niinkö? Minua hän miellytti.»
Sitä Top oli pelännytkin. »Niinkö, sir?»
»Niin, minä pidän siitä tytöstä, jopa hänen henkisestäkin puolestaan. Kun hän on sivistynyt tai ainakin puolittain sivistynyt, kun hän on oppinut puhumaan edes muutamia lauseita englanninkieltä, sukeutuu hänestä harvinaisen hieno nainen. Hänen puhe- ja esiintymisvirheensä — sillä sellaisia tunnustan hänessä olevan — ovat helposti karsitut. Pikku seikkoja.» Kättänsä heilauttamalla hän pyyhkäisi syrjään koko kysymyksen Hannanien älyllisestä puolesta. »Pikku seikkoja. Niiden sulattaminen, hiominen, muovaaminen ja kiilloittaminen olisi kiintoisa ja sopiva tehtävä kenelle miehelle tahansa; vai mitä arvelet, POIKA?»
Top ei osannut virkkaa mitään ja pysyi ääneti.
»Ihastuttavaa ainesta», mietti isoisänisä ääneen junan kiitäessä eteenpäin. »Vilpitön ja joustava. Kasvattamisen arvoinen, POIKA. Kun puhun kasvattamisesta, en tarkoita lainkaan kirjatietoja. Tarkoitan, että hänet kannattaa opettaa tuntemaan itsensä, ottamaan hänelle määrätty paikka luonnon järjestyksessä.»
Taaskaan Topilla ei ollut mitään sanomista ja hän pysyi edelleenkin vaiti.
»Mitä taas ulkonäköön tulee, POIKA — oi, se tuo mieleen Tennysonin säkeen:
»Häntä katsellessaan vanhus nuortuu.»
8
Topin mielestä pysyi nuori mies häntä katsellessaan kylmänä.
XI luku
Kainostelematonta keimailua
1
Kylmänä kuin kivi oli Top pysynyt jumalattaren läheisyydessä!
Ja niissä oloissa se ei ollut onneksi. Isoisänisä ei ollut suinkaan kylmä kuin kivi ajatellessaan tätä tyttöä perillisensä morsiamena. Hän oli jo pannut pojan kalpenemaan viittauksillaan, että Topin olisi nyt oltava valmis piakkoin lähtemään vierailulle hengittävän Milon vanhempien luokse! Mennä käymään majuri ja rouva Hannanin luona! Lähteä komennettuna jonnekin Surreyhin, näiden ihmisten asuinpaikkaan, suosituskirje taskussaan! Pyytää heiltä lupaa lähettää tälle tytölle kutsu syntymäpäivätanssiaisiin!
Top alkoi miltei kammoten ajatella tätä kuolevaista Miloa, joka alunperin oli jättänyt hänet kylmäksi.
Sillä välin lähestyi kohtaus erään toisen henkilön kanssa, naisellisen olennon, joka ei jättäisi ihan kylmäksi häntä, tätä nukkuvavaistoista nuorukaista.
2
Meistä kaikista on sangen mielenkiintoista pysähtyä ajattelemaan: »Juuri tälläkin hetkellä liikkuu maailmassa ihmisiä, joita en vielä ole nähnyt, mutta jotka kohtalon määräyksestä osuvat tielleni ennemmin tai myöhemmin. Jotkut heistä ovat ikäviä, harmillisia tai pelkästään yhdentekeviä.
— Mutta toiset —he ovat minulle suuriarvoisia ystävinä, jopa mahdollisesti rakastajinakin.
— Nämä tulevaisuuden minulle varaamat lahjat ovat tällä hetkellä kenties vielä kehdossaan. Tai ehkä he jo ovat samannäköisiä kuin silloin, kun minä heidät kohtaan. Kentiespä he ovat jo niin lähellä, että heidän yllään on ihan samat vaatteet kuin silloin, kun kohtaamme toisemme — vaikka vielä en ole heitä nähnytkään!»
Tällaisia mahdollisuuksia on kaikkien meidän elämässämme.
Sellainen oli Harry Tophamptonin elämässä.
Tällainen varsin mahdollinen nainen oli olemassa.
Tämä nainen, jonka piti tulla hänen elämäänsä, oli ollut olemassa, jossakin paikassa, sinäkin iltana, jona hän oli alistuvasti tanssinut filmitähden kanssa, ja sinäkin iltapäivänä, jona hän oli — ihastumatta! —katsellut, kun tyttöurheilija heilutteli kookkaita, viimeistellyn kaunismuotoisia raajojaan leikkikentällä.
Taaskin yhden tytön oli aika ilmestyä Topille, niin vahan kuin hän sitä aavistikaan.
3
Hänen serkkunsa Gertruden parantumaton tapa oli unohtaa koko joukko pikku esineitä jälkeensä, ja juuri siitä johtui tämän uuden tekijän joutuminen Topin nuoreen elämään.
Gertruden taaskin pikipäin pistäydyttyä äidin luona, oli rouva Mundyn sateenvarjotelinettä koristamassa esine, joka ei suinkaan näyttänyt Gertruden omaisuudelta, nimittäin näädännahkainen kappa, tuuhea kuin pensaikko. Sen vuori oli Poiret-silkkiä, ja siitä lehahti heikko kuuman hunajan ja gardenioiden tuoksu.
»Mistä ihmeestä lapsi lienee tämän lainannut?» huudahti rouva Mundy illallisen jälkeen eräänä lauantai-iltana. »Top, rakas, Helen paneutui aikaisin levolle, joten —»
»Minä menen», tarjoutui Top; ja hän lähti ja käveli melkein koko matkan Batterseasta Strandin kohdalla olevalle kadulle, Dickensin aikaiselta näyttävälle, isolle liiketalolle, jonka ullakkohuoneistoon nuo rakastuneet boheemilintuset Gertrude ja Eric olivat sijoittuneet ja rakentaneet epävarman pesänsä.
4
Nuoren miehen soitettua ovikelloa ei kukaan tullut avaamaan.
Siivoojatar, joka samassa ilmestyi liikehuoneistoista, päästi hänet sisälle. Hän juoksi ylös kolmet portaikot, jotka kävivät sitä kehnommiksi, mitä lähempänä ne olivat kattoa.
Kaasuliekit, ainoat valot, oli kierretty pienelle.
Hämärästi Top erotti tumman hahmon, joka oli kyyristynyt hänen naimisisssaolevan serkkunsa suljetun oven eteen. Ja melkein ennen kuin hän havaitsi olennon, hän tunsi tuoksahduksen koleassa, kaasun ja korkkimaton hajun täyttämässä ilmassa. Hajuveden tuoksua, joka muistutti lämpimällä hunajalla valeltuja gardenioita.
Top seisahtui.
Hahmolta pääsi riemuinen, naisellinen huudahdus: »Eric'» Sitten pettyneestä »Oi, luulin teitä Ericiksi. Olen istunut täällä tuntikausia odottamassa, että he palaisivat —»
»Eikö rouva Blake ole kotona?» kysyi Top säyseästi.
Rouva Blake oli Gertruden avionimi.
»Kotona? Onko hän koskaan kotona?» kivahti hahmo ärtyneesti. Nyt Top erotti olennon, jonka paksun vaipan kaulus ylettyi himmeästi näkyvien naisenkasvojen nenään saakka ja jonka silmät olivat melkein piilossa Topin mielestä »hullunkurisen» hatun varjossa.
»Milloin ja missä se nainen milloinkaan saa tehdyksi lainkaan työtä ja ansaituksi rahaa, sitä en jaksa käsittää», jatkoi ääni, kaunis, tuskastunut tytönääni. »Hänen on tultava takaisin johonkin aikaan tänä iltana; ja minun täytyy tavata hänet, vaikka minun pitäisi istua tässä, kunnes juurrun. Nyt on henki kysymyksessä!»
»Kova onni!» pahoitteli Top myötätuntoisesti (aprikoiden, niitähän tämä saattoi merkitä).
»Niin onkin. Ja siitä johtuu mieleeni: onko teillä savukkeita?»
»Kyllä», virkkoi Top. »Kyllä minulla on.»
Hän otti esille ohuen, siannahkaisen mestariteoksen, jossa oli kultaiset kehykset ja nimikirjaimet — niin, se ei ollut lainkaan Topin makuinen. Henderson oli määrännyt, että hänen oli käytettävä sitä koteloa; Hendersonin ystävän herra Crouchin ystävän herra Levinskyn ystävä herra Cohen oli tuntenut erään herrasmiehen, joka oli luovuttanut sen herra Tophamptonille melkeinpä »tukkuhinnasta» kolmesta punnasta seitsemästätoista shillingistä kuudesta pennystä.
»Armias taivas, rakas ihminen, ettekö voisi antaa minulle savuja?»
»Kas tässä», tarjosi Top. »Minä poltan tällaisia.»
»Kuinka odottamatonta, ja tuollaisesta kotelosta! Mistä hän olette sen saanut? Juuri tuollaisensaattaisinainen antaa», rupatti tyttömäinen ääni. »No niin, taivaalle kiitos seurasta ja tupakasta! Istukaa! En minä osaa p e valotornille. Onko teille tulitikkuja, kumppani?»
Hauska ääni oli tällä tytöllä; ja hänestä uhkui hauskaa, herttaista, ystävällistä tuntua.
»Kyllä», vastasi Top.
5
Hän raapaisi tikun palamaan ja ojensi sitä savuketta kohti; pimeästä lähestyivät kultaista hehkua kohti kasvot — suuret, laajat silmät, pieni, suippo, pysty nenä, leveä, kaareva, tulipunainen suu — peittelemättömästi! maalattu!
Top, Australian saloseutujen kasvatti, joka inhosi kasvojen maalaamista — pitäen sitä englantilaisten vastenmielisenä tapana! — pani merkille hanhen kaarevuuden, niiden omituisen kiehtovan hymyn ja niiden takaa pilkottavien hampaiden helmimäisen väikkeen.
(Todentotta tekee mieli uskoa, että ihomaalia vihaavat miehet eivät huomaa sitä sellaisissa kasvoissa, jotka heitä miellyttävät!)
Silmäripsien takaa, joiden pituuden hän havaitsi, mutta joita jäykistävää voidetta hän ei huomannut, tarkastivat loistavat, kirkkaat silmät Topia, hänen vartaloaan, piirteitään, vaatteustaan.
Ruumiinrakenne uhkea, piirteet miellyttävät. Vaatteet ohoi! Päällystakki sopi hyvin hänen kauniiseen vartaloonsa. Toisella käsivarrella riippui se vaatekappale, jonka tähden Top muuten oli tänne tullutkin — se tuuhea, unohtunut kappa.
Myöskin sen tyttö näki. Ihan äkkiä hän huudahti: »Hyväinen aika! Tuo mieshän on siepannut turkisvaippani!» Pieni käsi sujahti esiin ja kiskasi vaipan Topilta.
»Teidän vaippanne? Onko se teidän?»
(Senvuoksi siis kappa oli koko matkan Topin kävellessä tuoksunut samalta kuin tämä tyttö tuoksusi. Oi!)
»Gertrude-vintiö lainasi sen tehdäkseen juhlallisemman vaikutuksen johonkin kustantajaan. Otaksuttavasti hän unohti sen konttoriin. Kuinka hänen kaltaistaan tosiaankin. Enää se ei ikinä lähde kynsistäni. Kuudenkymmenen guinean kappa! Annoin itsekin siitä seitsemän puntaa eräälle pukuliikkeessä palvelevalle neitoselle, joka möi sen, koska hänellä on ennestään niin paljon turkiksia, ettei hän jaksa hengittää. Mihinkähän Gertrude sen tällä kertaa unohti?
Kävittekö noutamassa sen etsi vastaosastosta?»
»En», sanoi Top, joka olisi saattanut lisätä vielä jotakin. Mutta samassa tämä pikku nainen, jolla oli turkisvaippa, savuke, hullunkurinen hattu ja jota ympäröi lämmin, ystävällinen ilmakehä, ponnahti pystyyn, kiljaisten ilosta: »Gertrude! Tuossa hän on vihdoinkin. Ilkimys! Miksi et tullut aikaisemmin?»
»Hei vain!Sinäkösiinä, niinkö?» huohotti Gertrude, joka nousi viimeisiä porrasaskelmia. Hän oli juoksujalkaa rientänyt tänne äidin luota, jonne hän oli syöksynyt takaisin noutamaan kappaa, mutta saapunut perille viisi minuttia Topin lähdettyä ja josta hän oli kiitänyt takaisin omaan asuntoonsa.
»Kas vain, Top! Näin kaideristikon lävitse Topin suunnattoman kalliit kengät ja sinun hameesi, joten varmasi uskoin hänen tuoneen jonkun sievän morsiamen tarkastettavakseni. Tulkaa sisälle, tulettahan. Voi turkanen! Olenko taaskin unohtanut avaimeni jonnekin? En sentään. Pelastettu! Kaikki astuvat sisään!»
6
He menivät sisälle, mutta vähään aikaan ei Top saanut tietää, kuka tämä loistelias ja sujuvapuheinen vieras oli ja mikä hengentähdellinen asia oli tuonut hänet Gertruden luokse.
Varmasti, kuten pienikokoinen nainen aina käsittelee rotevaa miestä, tarttui Gertrude Topin leveän hihan olkapäähän ja juoksutti häntä käytävässä. »Tuonne noin!» komensi hän, työntäen Topin sekavaan, karhunpesää muistuttavaan keittiöönsä. »Sinä valmistat kahvia kuten enkeli.»
Useimpien siirtomaalaisten tavoin Top oli yhtä taitava kaasukeittiön ääressä kuin jalkapallokentällä tai lampaita kerittäessä; hän keitti mainiota kahvia.
Kahvi oli saanut selvitä viisi minuuttia toisen kiehahtamisen jälkeen.Kuitenkin Top viivytteli.
Arkihuoneesta kuului puheensorinaa ja sitten vinhaa kirjoituskoneen naksetta.
»Pitäisikö minun mennä sisälle?» mietti hän.
No niin, he olivatvaatineetkahvia.
Hän otti tarjottimen ja meni sisälle arkihuoneen ovesta.
Gertrude oli nyt ottanut hatun päästänsä ja työskenteli tulisesti. Hänen ystävänsä, jolla oli turkiskappa ja hullunkurinen hattu (kuluisi vuosia, ennenkuin Top oppisi erottamaan hullunkurisen muodikkaasta), seisoi selin Topiin hänen astuessaan huoneeseen. Viimemainittu melkein hätkähti kuullessaan hänen draamallisesti lausuvan:
»Ja jos olenkin ollut petollinen, niin ovatko tunteeni sinua kohtaan silti olleet vähääkään laimeammat?»
»Vähääkään laimeammat», jupisi Gertrude, joka ajatuksiinsa vaipuneena istui koneensa ääressä. »Ahaa! Kun tunteista on puhe, tässähän on nuori Topimme taaskin.»
7
»Pane kahvitarjotin tuonne, Top, ja kaada kuppeihin; teethän sen? Saat istua ja polttaa tupakkaa, mutta jos häiritset, kuolet kuin — Ei —tämä ei ole minun kertomuksiani, koska aiot kysyä; tämä on neiti Lilith Mournen osa, jos tiedät, mikä osa on. Tietenkään hänen puolestaan ei sitä tee kukaan muu kuin lauhkea Gertrude-parka, jota pidetään ammattimaisena kertomusten kirjoittajana… No niin, naisten täytyy tehdä työtä… Saat lähteä tai jäädä tänne.»
Nähtävästi hän piti varmana, että Top poistuisi.
Top jäi.
8
Rumaa, mustaa piippuansa poltellen Top istui chesterfieldiläisen sohvan nurkassa työnnettyään syrjään kasanThe Era-lehtiä, Ericin nyrkkeilykintaat, sifoonin, Gertruden kapan, seitsemän tyhjää tupakkarasiaa ja Gertruden salkun, joka oli täynnä käsikirjoituksia.
Top tarkkaili perin huvitettuna.
Naisista toinen kirjoitti, toinen saneli.
Nyt oli Top oivaltanut, mikä se oli. Näytelmä. Tämä oli siis näytelmä. Tyttöjen välisen keskustelun katkelmista hänelle oli selvinnyt, minkä vuoksi asia oli niin hengellekäypä. Neiti Lilith Mourne, joka ilmeisesti oli jo saavuttanut jonkun verran menestystä laulajattarena ja lausujattarena, aikoi nyt luopua siltä ammattialalta heti, kun hänelle oli tarjoutunut tilaisuus päästä niin sanotulle laillistetulle näyttämölle. Tuo hänen kädessään oleva käsikirjoitus oli alkuperäisen tshekkiläisen näytelmän englanninkielisen käännöksen ainoa kappale. Se oli palautettava kääntäjälle seuraavana aamuna. Ja neiti Mourne halusi pyhänseutuna lukea osansa ulkoa ja tutkia siitä. Senvuoksi hän oli tullut Gertruden luokse.
Hyvä ihminen tuo Gertrude, tuumi Top.
Myöskin tuo toinen tyttö oli hyvä. Hyväntahtoinen, koska oli lainannut kappansa. Hilpeä ja reipas, vaikka sillä hetkellä silminnähtävästi nääntymäisillään uupumuksesta. Sen Top saattoi päättää siitä, että hänen olkapäänsä silloin tällöin lysähtivät kasaan. Se soinnahti hänen äänestään, kun hän hiljaa saneli, selvitti kurkkuaan ja saneli yhä. Top mietti — naiset, työ? Nämä tytöt, jotka ansaitsivat elatuksensa huvittamalla yleisöä, näyttivät työskentelevän ankarammin kuin kukaan muu. He tekivät työtä kaksin kerroin, kerran yleisön näkyvissä ja toisen kerran valmistaessaan osaansa yleisön nähtäväksi. Näin paljon uurastusta näytelmän vuoksi.
Top, jonka mielikuvitus oli vilkkaampi kuin kukaan aavisti, kuvitteli harjoituksia tyhjässä teatterissa, tavallisiin asuihin puettuja naisia ja miehiä, nurisevaa kirjailijaa, kärttyistä näyttämöohjaajaa.
Sitten hän kuvitteli, miltä kohtaus näyttäisi katsottuna salin etupuolelta, punaisella sametilla päällystetyiltä tuoleilta, joissa jäi niin vähän tilaa sellaisia jalkoja varten kuin Topin olivat. Neiti Mournen lukemien ohjeiden mukaan oli näyttämöllä »pukeutumiskammio, josta ovi vei parvekkeelle; kuutamoinen näköala merelle; puiden lehviä». Kuinka suuresti siitä näyttämöstä erosikaan tämä Gertruden siistimätön, kodikas, onnekas boheemionkalo!
»Sisälle astuu jälleen kreivitär L. negligée-puvussa», saneli Lilith Mourne kuin henkensä edestä. Kuin henkensä edestä naputti Gertrude puolestaan. Liuskaa vaihtaessaan hän tiedusti uteliaana:
»Millaisessa puvussa sinä sitä näyttelet, Lil?»
»Oi rakas, minulle aiotaan antaa haaveellinen puku. Maltahan, kunnes sen näet. Se on leikattu ihan vampyyrien malliin! Ohutta,ohuttaninonkangasta, joka välkkyy perin loistavana, delfiniuminsinisenä ja ihonpunertavana. Se laahautuu kilometrien pituisena jälessäni lattialla — onhan samantekevä, minkä päällä se on, kunhan se vain onjollakin!Etupuolelta sitä on pelkästään persoonallisuuteni voiman kannatettava, ja toisella Olallani on ketju pienen pieniä safiireja. Jätkähän nyt…Rakastanutko häntä?» Hänen äänensä muuttui hämmästyttävän äkkiä, kun hän taaskin alkoi sanella. »Rakastanutko häntä? Olisin voinut tappaa hänet; olisin voinut kuristaa hänet omilla käsilläni, rakastin häntä, palvoin häntä niin!»
9
»Tämä», mutisi Gertrude heidän lähestyessään toisen kohtauksen loppua, »ei ole sopiva paikka Topille».
»Oi, älä aja miestä pois; hän lisää tuntua», pyysi näyttelijätär. »Siten on helpompi koettaa esittää sitä ymmärtävälle kuulijakunnalle. Sitäpaitsi hän saattaa minut kotiin, kun saamme; tämän tulimmaisen työn valmiiksi. Ettekö saatakin, Tommy Douglas — Top, oli tarkoitukseni sanoa?»
»Kyllä», vastasi Top rauhallisesti. »Jos saan.»
Gertrude näytti luovan kirjoituskoneeseensa merkitsevän katseen.
10
Tunnin kuluttua työntyi Gertruden Eric — kookas, hoikka, mustatukkainen mies — savukkeen- ja piipunsavun — tupakansavun sekä kahvin- ja hajuvedentuoksun — täyttämään arkihuoneeseen, jossa Gertrude yhäti naputteli kirjoituskoneen näppäimiä näyttelijätärystävättärensä yhä astellessa edestakaisin ja sanellessa kreivittären synkkiä lauseita ja Topin yhä polttaessa ja kuunnellessa puolittain huvitettuna ja — kummallista sanoa — vähääkään ujostelematta.
Vihdoinkin:
»Kas niin! Se on valmis. Sinä olet enkeli. Annan sinulle anteeksi sen, että olin vähällä menettää kallisarvoisen turkiskappani», huudahti tuleva kuuluisuus. »Ei, Eric; en tahdo enää toista ryyppyä, kiitos. Nyt minun on kiiruhdettava asuntooni, hätäisesti peseydyttävä ja vedettävä uusi leninki ylleni.»
»Aiotko taaskin tänä iltana tanssimaan, sinä kainostelematon keimailija?»
»Menen tänä iltana taaskin tanssimaan.»
»Samanko miehen seurassa?»
»En.»
»Lilith, sinä olet hullu. Sinun pitäisi paneutua levolle ja nukkua yhdeksän tuntia yhteen menoon, lapsi.»
»Mikä toive. On yllin kyllin aikaa nukkua, kun olen haudassani — tai pikemminkin uurnassani. Ruumiini tietysti poltetaan. Ei siivottomia, likaisia hautoja minulle, joka eläissäni olen pitänyt niin tarkan huolen molemmista jokapäiväisistä kylvyistäni. Vain kourallinen kaunista, puhdasta, valkoista tuhkaa, jonka joku mainio croydonilainen miekkonen vie lentokoneessa ilmaan ja hajoittaa taivaan vapaiden tuulien vietäväksi. Sievimpiä kohteliaisuuksia, mitä minulle on koskaan lausuttu, on se, että minä olen sekoitus, jossa on yhtä viehättävät määrät teennäisyyttä ja raitista ilmaa.»
»Kuka niin sanoi?»
»En muista. Joku se oli. Hyvää yötä, Gertrude rakas!» Gertrude suuteli häntä hellästi molemmille poskille.
»Hyvää yötä, Eric-kulta!»
Molemmille poskille suuteli myöskin Eric häntä hellästi.
No niin…
Kuten Top itselleen vakuutti, näyttämö-ihmiset eivät pitäneet sitä sen kummempana kuin kädenpudistusta, Gertrude oli kerran maininnut Topille, että Ericillä tuntui naisystäviinsä nähden olevan sama tunnuslause kuin oli ollut Henrik kahdeksannella, joka käveltyään jonkun matkan Anne Boleynin kanssa oli sanonut:
»Armas, käyttäytyisin epäkohteliaasti, jos veisin sinut ulos enkä suutelisi sinua.» (Suutelee häntä.)
Niin; heistä se ei ollut kädenpudistusta kummempi… Mutta Top ei milloinkaan suudellut edes serkkujaan.
Vielä.
11
Heidän saavuttuaan Strandille huusi Top vuokra-auton.
»Minne?»
Gertruden näyttämöystävätär ilmoitti osoitteen; hän asui puiston toisella puolen.
»Olette kauhean kiltti, kun saatatte minut kotiin, Top», kiitteli tuoksuava tyttö sijoittuessaan vaunun nurkkaan. »Minusta on vastenmielistä ajaa autoissa yksin; ne ovat niin vetoisia ja tyhjiä ja isoja, eivätkö olekin?»
»Kyllä», myönsi Top.
Se ei ollut hänen tavallinen, hänen ujo »kyllä»-sanansa.
Nyt Top ei kainostellut.
Hänen tämäniltainen mielialansa oli merkillinen.
Hän, joka Britannian viehkeimmän vaaJeaverisen kaunottaren seurassa oli ollut sanattomana, hämillään ja ikävissään, hän, joka oli ollut hyytävän välinpitämätön kiehtovan urheilijattaren, hengittävän Milon seurassa — hän, Top, oli nyt ihan luontevan hilpeä, nautti olostaan, hänestä tuntui kuin hän ja tämä Gertruden ystävä, nuori näyttelijätär, jonka hän oli kohdannut vasta vähän yli kolme tuntia sitten, olisivat olleet ystävyksiä jo vuosikausia!
Hän piti tästä tytöstä.
Häntä miellytti tämä tyttö, paljoa enemmän kuin kukaan muu hänen kohtaamansa tyttö, ja se oli ihan yhtä selittämätöntä kuin se, että hän oli mieltynyt nuoreen Jonesiin enemmän kuin muihin opistokumppaneihinsa. Neiti Monine oli näyttelijättären näköinen; Top oli varma, ettei häntä mitenkään voinut nimittää kiltiksi, hiljaiseksi, kotoiseksi tytöksi ja ettei hän pystyisi mihinkään askareihin kotosalla eikä lammasnavetassa… Top piti hänestä; älkää kysykö minulta, minkä tähden. Top piti hänestä.
Siivo, ajatteli hän. Perin hyvänlaatuinen, vaikka lepertelikin niin paljon turhuuksia. Ja myöskin rohkea. Älykäs; huvittava. Esiintyminen niin herttaisen ystävällistä. Toverillista. Ja mitä siihen tulee, hän oli niin sievä. Paljoa sievempi kuin Bébé St. Clair.
Tämä mielipide olisi huvittanut neiti Mournea, sillä kukaan ei ollut herkempi kuin hän selittämään, ettei hän ollut sievä, ei ainakaan luonnostaan. Hänen piirteensä olivat yhtä epäsäännölliset kuin keskeneräinen Mah-Jong-peli; hänen yvinhoidettu ihonsa oli ihan väritön. Mutta hänen kaunistuskeinonsa olivat mainiot; tavallisissa oloissa hän oli tyylikäs ja pikantti, näyttämöllä huimaava kaunotar. Ja hänen tunnuslauseensa oli. »Tyttö, joka hyvin tuntee keinonsa, ei tarvitse koko tätä kauneutta.»
Tuossa hän nyt istui, ikäänkuin odottaen nuoren Tophamptonin lausuvan jonkun lisähuomautuksen Lontoon vuokra-autojen koosta.
Tophampton ei hiiskunut mitään. Hän valtasi autosta ihan yhtä paljon tilaa kuin hänen kookas, kaunismuotoinen ruumiinsa aina vaati. Ei enempää. Ei vähempää… Pienestä vihreänahkaisesta, hellimästään kotelosta neiti Mourne pian otti esille huulipuikon ja peilin.
»Hieron kasvoihini mielelläni kaikkea muuta paitsi en paistinrasvaa; tunnen muutoin olevani niin tökerö», tunnusti hän avomielisesti Topille. »Ettekö pahastu?»
»En laisinkaan», vakuutti Top. »Minkätähden pahastuisin?»
(Johtuu olettamaan, että maali eiharmitamiehiä miellyttävillä kasvoilla, vaikka he sen huomaavatkin.)
Nähdessään hänen koettavan toisella Rayne-kenkäisellä, korkeakorkoisella jalallaan painaa alas vastassaan olevaa laskettavaa istuinta Top ojensi kätensä ja piti sitä paikallaan häntä varten.
»Kiitos!» virkkoi hän, nostaen istuimelle molemmat jalkansa, jotka, kuten Top pani merkille, olivat harvinaisen pienet »Penny ajatuksistanne», lupasi tyttö hyväntuulisesti ja kääntyi Topiin päin heidän ajaessaan katulyhdyn ohitse.
»Mitä ajattelette, Top? Kuulin Gertruden puhuttelevan teitä, sillä nimellä; olette hänen serkkunsa, ettekö olekin? Niin, tiedän teistä hyvin paljon.»
»Hyvää toivottavasti.»
»Enimmäkseenhyvää, Top. Saarihan muuten nimittää teitä Topiksi, enkö saa?»
»Tehkää niin hyvin», kehoitti Top.
»No niin, mitä ajattelitte?»
Arkailematta ja totuudenmukaisesti Top ilmaisi ajatuksen, joka yhä pyöri hänen mielessään. »Totisesti, kuinka pienet teidän jalkanne ovat! En ole koskaan nähnyt noin pieniä jalkoja.»
»Ettekö?» Tyttö päästi vähäisen, sointuvan naurahduksen ja taivutteli varpaitaan tarpeettomilta näyttävissä kengissään. »Te olette rohkaiseva mies;tetiedätte, kuinka Viikistä via kohteliaisuudet ovat hermoille! Ne tekevät ihan yhtä elähdyttävän vaikutuksen kuin ilmaiset fosferinepullot köyhälle, ankarasti työskentelevälle taiteilijalle. Ajatteletteko todenperään, että jalkani ovat niin pienet kuin väititte, Top?»
»Kyllä, niin ajattelen», vakuutti Top. »Ne ovat pienet. Molemmat jalkanne yhdessä vastaisivat parhaiksi yhtä miehen jalkaa.»
»Eihän!»
»Niin varmasti, Lil —»
Samassa auto pysähtyi.
12
Top laskeutui kadulle ja tarttui tytön käteen, pieneen, lämpimään, pehmeään, rusentuvaan. Se tuntui häviävän olemattomiin, se käsi. Tuntui samanlaiselta kuin olisi ottanut käteensä pienen, sametinpehmoisen, lämpimän nokkahiiren. (»Kiitos, mylord», sanoi autonohjaaja, kohauttaen lakkiaan.)
Neiti Mourne kiitti: »Kas niin! Kiitoksia hyvin paljon siitä, että olette tällä tavoin huolehtinut minusta ja tuonut minut kommelluksitta kotiin. Ettekö tule hetkiseksi sisälle kaupunkiasuntoomme? Gertrude ja minä poltimme kaikki savukkeenne, tiedän sen. Tulkaa sisälle täyttämään kotelonne, kumppani, tulettehan?»
»Kiitos», vastasi Top, »tulen».
13
Kun Top astui tytön asuntoon, joka oli pohjakerroksessa, lehahti häntä vastaan tytölle ominainen tuoksu, joka oli syöpynyt kaikkeen, niitä hän käytti tai mihin hän koski, gardenian, hierontaspriin ja ihojauheen haju.
Asunto oli täyteen sullottu, mutta silti siron naisellinen komero. Kaikesta huokui eräänlaista väriaistia, »tehoa». Siellä oli hilpeän värisiä, paperisia lampunvarjostimia, räikeän koreita pieluksia, omituisia, täytettyjä tai posliinisia eläintonttuja. Vihreä, espanjalainen, ruusukuvioinen shaali oli nakattu puolittain peittämään lattialla viruvaa isoa kasaa repaleisia nuottivihkoja. Oikeastaan oli kaiken verhoksi viskattu jotakin. Eikä yksistään se antanut huoneelle köyhyyden ja väliaikaisuuden leimaa. Kaikki tuolit olivat »parittomia». Tuo kirkas maalaus oli amatöörin käsialaa. Samoin oli laipion syvän sininen liimaväritys, kuten Top huomasi. Nuo mustan ja kellan kirjavat silkkiset pieluspeitteet, epäili hän, pitivät koossa laajassa sohvassa olevia pieluksia. Iltavaippa, kultakudoksinen puoli ulospäin, oli kylpyhuoneeseen vievän oven verhona. Se oli luonteenomainen sillä ammattialalla toimivan tytön huone, jonka jäsenet pitävät kiinni pienistä ylellisyysesineistä, usein ollen vailla välttämättömiä tarpeita.
Silminnähtävästi ei tämä tyttö ollut laulamalla ansainnut niin paljoa kuin onnellisempi Bébé oli ansainnut äänettömällä näyttämönä. Mutta Lilithin tuoksuava huone oli melkein yhtä täynnä hänen omia valokuviaan kuin filmitähden huvila oli ollut; muotokuvia oli uuninreunustalla, pianolla ja vanhanaikaisella sivupöydällä. Siellä oli myöskin näyttamöystävien valokuvia, isoja, taitavasti retushoituja, pahvikehyksisiä, ja niihin oli kirjoitettu: »Kaikkea hyvää, armas», »Kokonaan Sinun», »Sydämellisesti».
»Miltä nämä onkalot teistä tuntuvat, Top?» »Suurenmoisilta», kehui Top.
»Asun täällä erään Hippodromessa työskentelevän tytön kanssa. Hän ei ole vielä tullut kotiin; hän menee suoraan tanssimaan, vanha yöpöllö», puheli Lilith, pitäen yllään turkiksensa ja tilavan päällysvaippansa (huone tuntui kolealta), mutta ottaen hullunkurisen hattunsa pois päästänsä.
Hatuttomana hänen pieni, lyhyttukkainen päänsä oli kiiltävän ruskea, ylt’yleensä teennäisten kiharoiden peitossa.
Hän ojensi kättänsä, jonka kynnet olivat suipot ja rusottavat kuin kaunokin terälehdet. Top luuli sitä poistumiskäskyksi ja tarttui käteen.
»Mitä nyt, te rohkea, ilkeä mies?» virkkoi toinen nauraen.
»Kuka lupasi teidän pitää kättäni?»
»No, mutta tehän ojensitte sen minulle.»
»Luonnollisesti! Minähän ojensin sen saadakseni kotelonne, jotta voisin täyttää sen.»
»Ahaa!» äänsi Top. »Vain sitäkö se oli?» Top ei ollut vähääkään hämillään.
14
Mutta erään seikan tähden hän tunsi suurta ja yhä lisääntyvää harmia.
Se oli se, ettei Jones ollut mukana.
Kuinka mielellään Top olisikaan suonut Jonesin näkevän hänet täällä, tämän näyttelijättären asunnossa tällä hetkellä! Jones, sen hän tiesi, piti häntä typeränä! Ei ainoastaan jääkalikkana, vaan myöskin koko maailman pahimpana tomppelina naisseurassa. Jones ja hänen kirkassilmäinen sisarensa, rouva Peacock, olivat keskustelleet siitä Thamesin rannalla vietetyn, surkean kurjan pyhänseudun aikana. Siitä Top oli varma. Häntä vaivasi niiden huomautusten arvaileminen, joita he olivat varsin hyvin saattaneet lausua.
»Kelpo poika, tuo Top… Kerrassaan mainio jalkapallo-ottelussa, ihmeellinen työhevonen… Mutta tyttöseurassa! Poika-rukka! Puhutaan hitaista. Etanan vauhdilla häh liikkuisi kuherrellessaan.» (Top tunsi, että niin oli saatettu sanoa.) »Ei osaa virkkaa sanaakaan ja punastelee kuin tyttö!»
Viime aikoina Top oli tosin pannut merkille, etteivät tytöt enää punastelleet. Punastumista ei siihen aikaan kukaan käyttänyt. Ei kukaan muu kuin Top. Eikä hänkään punastellut nyt. Top oli tuskin punastunut koko sinä iltana muuta kuin sen ainoan kerran, jolloin Gertrude oli ilveillyt hänelle morsiamista. Tämä tyttö oli ihan liian siivo pannakseen häntä punehtumaan. Jones ihailisi tätä tyttöä — hän, joka osasi niin hyvin arvostella tyttöjä — tai luuli osaavansa.
Top ei suinkaan ollut varma, että Jones osasi.
Jonesilla oli tapana sanoa, että tytöt olivat »pieniä aivoituksia».
Pyh!
Jones väitti, että jopa vilpittömimmässä, yksinkertaisimmassa, nuorimmassakin tytössä oli vähän sfinksiä.
Hölynpölyä!
Ei tässä tytössä. Kiltti, avoin pieni sielu. Hänen käyttäytymisensä oli hupaista. Puhelutapa luontevaa, ystävällistä. »Te rohkea, ilkeä mies», oli hän nauraen virkkanut. Kuka oli koskaan ennen sanonut häntä, Topia, sellaiseksi? Kaikki muut olivat nimittäneet häntä »pojaksi». Eikö tämä tyttö ollut useita kertoja puhunut »miehestä»?
Niin, Top tunsi menestyvänsä, suoriutuvansa hyvin, onnellisesti.
Tytöt eivät olleet niin varsin pahoja. Mitä vikaa heissä oli? Hän osasi tulla toimeen heidän seurassaan yhtä hyvin kuin Joneskin. Nimittäin jos hänen seurassaan oli tyttö, jonka hän sai itse valita — siinä pykälä. Ei sellainen tyttö, joka hänelle tungettaisiin, kuten se filmitähti, joka ei osannut ratsastaa, tai se huohottava Milo. Tämä tyttö kyllä.
Ja kun hän täysin huolettomasti otti esille kotelonsa, ojensi sen Lil-tytölle ja tarkkaili toisen täyttäessä sitä omilla, mustan ja oranssin kirjavasta lasilippaasta otetuilla savukkeillaan, oli Harry Tophamptonilla se epämääräinen, epäjohdonmukainen, miellyttävä tunne, että hän tosiaankin oli maailmanmies. Usein hänestä ei tuntunut sellaiselta. Hän ei muistanut tunteneensa sellaista koskaan ennen.
»Kas niin!» virkkoi Lil (sievä nimi), napsauttaen kotelon kiinni ja antaen sen takaisin. »Ikävä, että minun täytyy häätää teidät kadulle, Top, mutta karvasta totuutta on katsottava silmiin. Tämä on ainoa huoneeni; tavarani ovat tuossa kaapissa, ja jollette te lähde nyt vilkkaasti, en ehdi pukeutua siksi, kun saattajani tulee minua noutamaan.» »Niin! Olette oikeassa!» vastasi rauhallinen, hillitty maailmanmies Harry Tophampton. »Minä poistun siis. Hauskaa iltaa!» »Näkemiin!» toivotti tyttö. Taaskin sujahti rusentuva käsi Topin kouraan. Äkkiä Topista alkoi tuntua surkealta että hänen oli nyt lähdettävä! Hän olisi osannut puhua tälle tytölle; hänellä olisi ollut hyvin paljon sanottavaa —hänelle!
Samalla hetkellä näytti sama ajatus välähtävän myöskin neiti Mournen mieleen.
»Sääli, että minun on tällä tavoin ajettava teidät pois, Top, koska olisin mielelläni suonut teidän näkevän minut uudessa, liekinvärisessä tanssileningissäni, johon aion pukeutua. Se on minusta hyvin onnistunut. Eräs harhautunut mies vakuuttikin minun näyttävän siinä 'jumalallisen viehkeältä’ — älkää naurako! Mutta —»
»Kuulkaahan! Tiedättekö mitä?» pääsi Harry Tophamptonilta äkkiä ja odottamatta. »Tahtoisin mainita teille — minäkin aion tässä kuussa pitää tanssiaiset.»
»Niinkö?» ihasteli Lil. »Tanssiaiset omasta kohdastanne. Kuinka viehättävästi tehty! Tanssiaiset? Tuleeko niistä suuret kutsut?»
»Kyllä. Nimittäin — niin arvelen», vastasi Top. (Vielä hän ei ollut kuullut yksityiskohtia isoisänisältä, joka oli määrännyt nämä tanssiaiset järjestettäviksi.) »Tuletteko te sinne, Lil?»
»Teidän tanssiaisiinneko? Oi! Onko tarkoituksenne ilmoittaa aikovanne pyytää minua?»
»Olen jo pyytänyt teitä», vakuutti Top. »Tuletteko.»
»Milloin ne ovat?»
»Yhdeksäntenä päivänä.»
»Minun onnenlukuni. Kuinka kiltisti tehty. Kyllä… Niin kovin mielelläni, Top… Merkitsen sen muistiin.»
»Hyvä!» huudahti Top niin innostuneesti, että kaikilta niiltä, jotka olivat nähneet hänet St. Clairien luona, olisi mennyt silmät levälleen ällistyksestä. »Olen kovin mielissäni siitä, että teidän sopii tulla. Mikä onni! Kirjoitan teille, missä ne pidetään» (sitäkään ei tanssiaisten isäntä vielä tiennyt), »ja kaikesta muusta sellaisesta».
»Kiitoksiahyvinpaljon!» sanoi tyttö hilpeästi. »Odotan Sitä.»
Hän kallisti tekoaaltojen kaunistamaa päätänsä sivulle ja silmäili Topin poikamaista kouraa, joka yhäti piti hänen pehmeitä sormiaan lujassa otteessaan.
Top oli unohtanut sen! Tytön sorrmien vähäinen liikahdus hänen kädessään muistutti hänelle siitä. Hän hellitti heti otteensa ja sanoi reippaasti uudelleen jäähyväiset.
Ripeästi hän kääntyi ovea kohti.
15
Tyttö oli seisonut Topin takana, ja hänen vapaa kätensä oli ollut uuninreunustalla vähäisten maljakkojen, pienten norsujen ja posliinikissojen seassa.
Samassa Top odottamatta näki, että — vaikka hän ei ollut huomannut tytön liikkuvan — Lilith seisoi hänen ja oven välissä.
Tyttö oli siinä katsoen Topia silmiin. Hänen pieni päänsä oli kallellaan, hänen tavattoman isoissa silmissään väikkyi hymy tahmeiden, mustien ripsien lomitse.
Hänen silmänsä nauroivat, mutta hänen äänensä oli juhlallinen, pilkallisen juhlallinen, kun hän lausui ponnekkaasti: »Oletteko varma, ettette unohda kutsua minua, Top?»
Top aikoi vastata: »En tietenkään! Mitä ihmettä tarkoitatte tuolla puheella? Varmasti en unohda.» Tai jotakin sentapaista.
Silloin se tapahtui, se ytimiä värähdyttävä, henkeäsalpaava yllätys. Hän oli juuri puhkeamaisillaan puhumaan. Hän oli jo avannut klassillisen Venuksensuunsa.
Mutta heti hän tunsi, että se sulkeutui jälleen, ja sen sulkivat tytön pehmeät huulet.
Hyvin tähdätyllä, hätäilemättömällä ja lämpimällä suudelmalla tuo tyttö, tuo sfinksi, sulki hänen suunsa.
Sitten hän sulki ovensa työnnettyään nuoren Topin lempeästi siitä ulos.
XII luku
Väärä hälytys
1
Portailla Top seisoi — tai pikemminkin pyöri.
Hänen silmiensä edessä häämötti Lontoon katuiamppuja sadepisaroiden muodostaman helmiverhon lävitse. Hänen korvissaan kaikui tuon nuoren naisen kuiskaus: »Hyvää yötä, te herttainen olento!» Hänen huulillaan tuntui kestävä lämpö, tiukasti takertuva gardeniantuoksu, tytön hyväilyn yhäti värähdyttävä hurma. Ja hänen sydämessään tulvi sekavana myllerryksenä ennen tuntemattomia ajatuksia. Hänen vaistonsa nukkuivat vieläkin; mutta liikutaanhan unissakin. Ajatukset olivat ristiriitaisia, kiistelivät ja kirkuivat.
Kääntäessään päällystakkinsa kaulusta pystyyn Top taaskin palautti mieleensä, ettei suuteleminen ole näyttämöväestä sen kummempi kuin kädenpuristus.
Hän päätti, ettei hänkään pitäisi sitä sen enempänä.
Mutta sittenkin….
Ensimmäinen
2
Top ajatteli sitä pikku tunneille saakka.
Hän ajatteli sitä herättyään. Useita kertoja sen yön kuluessa hän kysyi itseltään: »Minkä tähden se tyttö suuteli minua?»
No niin, minkä tähden hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä, jos hän piti hänestä, Topista? Hän oli luonnollinen pikku olento…. Hän oli näyttelijätär…. Top oli ollut koko illan hänen seurassaan…. Saattanut hänet kotiin…. Hän oli hyvästellessään suudellut Ericiä, Gertruden puolisoa.
Vaikka Top olikin kokematon, käsitti hän kuitenkin, ettei se suudelma ollut samanlainen.
Mitä tyttö oli sillä tarkoittanut?
Äkkiä hänen mieleensä johtui — niin — oliko hän luullut Topin mielivän —?
Minkä tähden hän ei sitten sitä mielisi?
Eikö hän ollut etsimässä tyttöä? Eikö hän nimenomaan etsinyt sievää tyttöä? Avioliiton tarkoituksessa?
Entä sitten? Mitä vikaa tässä tytössä oli?
Mieltyneenä, hurmaantuneena Top taaskin näki tytön kasvot huoneensa pimeydessä. Isot, kirkkaat silmät, kaarevat, tulipunaiset huulet, jotka olivat suudelleet häntä.
Niin, Lilith oli hyvin sievä. Hän ja Top olivat joutuneet yhteen kuin tulipalossa. Sitten hän oli suudellut Topia.
Se oli kovin yksinkertaista. Ihan selvää. He menisivät kihloihin. Hän kertoisi isoisänisälle, saisi rahat haltuunsa, järjestäisi serkkujensa asiat — sijoittaisi tämän tytön itsensä jonnekin, johonkin taloon, otaksui hän (koko tämä osa oli hyvin hämärää), ja niin se sitten olisi, ja Jumalalle kiitos sitten! Top voisi rauhallisin mielin jälleen syventyä insinöörintutkintoihinsa ja silloin tällöin tyynesti ja levollisesti pelata jalkapalloa. Hieman rauhaa, juuri sitä Top kaipasi. Rauhaa ja hiljaisuutta. Niin, nyt hän nukkuisi.
3
Hätkähtäen herättyään hän huomasi aatoksiensa pyörivän tämänLilith-tytön ympärillä.
Rauha ja hiljaisuus tuntuivat tuskin olevan Tilin luonteen pääsävel.
Mutta sittenkin! Kaikki epäilemättä muuttuisi hänen jouduttuaan avioliittoon.
Vihdoin Top nukkui.
4
Seuraavana päivänä tuli jo varhain aamulla keskeytys hoppuiluun (jos Harry Tophamptoniin nähden voidaan puhua hoppuilusta). Ei tullut kysymykseenkään mennä vieraisille kenenkään nuoren naisen luokse, ei hänen oman makunsa eikä isoisän maun mukaisen.
Topilla oli toinen, pitkäaikainen sopimus; hänen oli mentävä viettämään sunnuntaipäivä eräiden ihmisten luona Newhavenin lähistöllä. He olivat Topin omaisten vanhoja perheystäviä. He olivat tunteneet Topin jo hänen poikavuosinaan, ennenkuin lähtivät pois Australiasta. Heidän nimensä oli Morse. Perheen isä oli Topin kummi. Topin äiti oli kirjoittanut pojalleen ja kehoittanut häntä käymään kummiansa katsomassa. Siten oli asia. Sellaisia suhteita ei sopinut rikkoa tyttöjen eikä muun sellaisen vuoksi. Missään nimessä Top ei voinut sitä tehdä eikä tehnyt.
Hän nousi Victoria-asemalta lähtevään yhdeksän ja kolmenkymmenen junaan, matkusti tuulisella etelärannikolla olevalle isolle talolle ja nautti täysin siemauksin lyhyestä vierailustaan Morse-ystaviensä luona.
Sana »ystäviensä» tarkoittaamiespuolisiaystäviä.
Sillä siellä ei ollut ainoatakaan naista. Ei hameenlievettakään koko talossa. Ei siskoa. Ei äitiä. Ei tätejä. Ei naispuolisia serkkuja. Ei edes palvelijattaria. Entisiä sotilaita taloustöissä. Isä oli ollut maanviljelijänä Australiassa ja halusi nyt kokeilla, millaisia tuloksia voitaisiin saavuttaa meijeritalouden alalla Englannissa. Molemmat pojat olivat koko joukon vanhempia kuin Top ja olivat olleet mukana sodassa. Australialaisen armeijan upseereista on väärin selostettu lauselma; nämä Topin ystävät hokivat sitä yhtenään, sovittaen sitä itseensä. He väittivät jonkun brittiläisen aliupseerin — yksikään brittiläinen aliupseeri ei myönnä juttua todeksi, mutta itsepintaisesti sitä kerrotaan — uljaita merentakaisia upseereitamme arvostellessaan lausuneen: »Kelpo kumppaneita, muita mahdottomia seuramiehiä.»
»Kelpo kumppaneita», huudahtivat Topin ystävät nytkin rientäessään portille häntä vastaan. He olivat paitahihasillaan ja kädet kyynärpäitä myöten mullassa. »Mutta seuraelämässä mahdottomia, eivät voi edes pudistaa kättä!»
»Mitäs te nyt hommaatte?» tiedusti Top kehuvasti. Vilkaistuaan toisten olkapäiden ylitse hän oli jo oivaltanut, mistä oli kysymys. Kelpo kumppanit ja heidän isänsä olivat uutterassa työssä, raivaten uutta tenniskenttää rakennuksen kupeelle.
5
Top riisui takkinsa, kiskoi irti kauluksensa, hellitti housunkannattimensa, kiersi paidanhihansa ylös, lainasi pitemmaltä kelpo kumppanilta vyön ja parin vanhoja kenkiä ja ryhtyi innokkaasti tekemään »hiukan ruumiillista työtä» kuten isäntäväki sanoi.
Top raatoi ja kaivoi useampia tunteja kuin yksikään ammattiliitto olisi sallinut; hän mätti tonnimääriä etelärannikon multaa toiseen paikkaan.
Kylpien kunniallisessa hiessä, hengittäen keuhkojensa pohjasta, huohottaen ja virnistellen Top pyyhki otsaansa; hän upotti vaaleat kasvonsa isoon, hopeiseen maljaan (jonka isännän toinen poika oli saanut palkinnoksi kuulantyönnöstä), ja elämä tuntui hänestä hyvältä, paremmalta kuin hän muisti sen milloinkaan tuntuneen.
»Asia on niin, että kaupungissa muuttuu niin vietävän veltoksi», valitti uurastava vieras katkerasti australialaisille ystävilleen.
Harmistuneena Top silmäili kämmeniään, joihin työ oli nostattanut rakot. »Totisesti minua kiukuttaa tällainen veltostuminen. Olen muuttunut ihan vennoksi.»
»Maltahan toki; minä en niin sanoisi, Top; pian saamme nähdä.»
6
Kun pimeä kattoi heidän työmaansa, siirtyivät kelpo kumppanit vieraineen ladosta tehtyyn, tilavaan, miesmäisesti kalustettuun arkihuoneeseen. He työnsivät isot, kolhiutuneet, nahkapäällyksiset nojatuolit seinämille ja käärivät matot kokoon. Sitten Top otteli nyrkkeilykintaat käsissä ensin toisen, sitten toisen pojan kanssa.
Ei; Morseteivättotisesti olisi väittäneet, että Top oli käynyt vennoksi.
7
Eivätkä he olisi myöntäneet Topin menettäneen ruokahaluaan hänen syödessään illallispöydässä liharuokia ja juodessaan teetä monta ammeenkokoista kuppia. Tällainen oli hänestä ihanteellisen hauska sunnuntai eikä suinkaan sellainen kuin hänen vierailunsa St. Clairien luona.
8
Erinomaisesti vietetty päivä päättyi soittoon ja lauluun.
Talon toisella pojalla oli banjo. Toinen kelpo kumppani soitti hyvin pianoa korvakuulon mukaan.
Paitsi kaikkia laulujaan oli Top tuonut pillinsä taskussaan. Kajautettiin repäisevä laulu toisensa jälkeen.»Mitä eversti sanoi adjutantille?» »Tuhka tuhkaksi, tomu tomuksi», »Kun kuolen, älkää mua haudatko», »Pitkä, pitkä polku», »Picardien ruusut», »Torvensoittaja, mitä puhallat nyt?» »Poissaoleva», »Kunnes».
Mitään ei puuttunut. Keskustelu oli tarpeeton. Eikä mitään puheltukaan. Myöhään, hyvin myöhään kajahteli soitto huoneessa. Kauan se kaikui näiden kolmen miellyttävästi väsyneen, perin tyytyväisen nuoren miehen korvissa.
9
Vasta sitten, kun tuhka oli kopistettu viimeisestä piipusta ja kun he kaikki marssivat yläkertaan makuulle, muistivat kelpo kumppanit, että iänikuinen leikkisä kysymys oli vielä jäänyt tekemättä nuoren Tophamptonin härnäämiseksi.
»Oletko jo suunnitellut avioliittoa, Top?» »Kenties», urahti Top.
Sinä yönä hän nukkui sikeästi kuin kaimansa.
10
Seuraavana päivänä Top lähti varhaisella junalla takaisin Lontooseen ja meni suoraa päätä South Kensingtoniin opistoonsa. Siellä hän huomasi tekevänsä koko opiskeluaikansa parhaan työpäivän. Hän tunsi olevansa kaikin puolin parhaassa kunnossaan, vastaavansa kokonaista joukkuetta Joneseja.
Kun Top näki nuoren Jonesin — muuten Jonesin, joka juuri äsken oli palannut vietettyään taaskin pyhänseudun St. Clairien luona, Jonesin, jonka napinlävessa oli myöhäinen ruusu ja kasvoilla samanlainen ilme kuin kissalla sen äsken syötyä kanarianlinnun — työntyi hänen mielensä etualalle jälleen asia, joka puuhaisan sunnuntaipäivän ajan oli ollut tungettuna kauas takalistolle. Ajatus siitä tytöstä, joka oli suudellut häntä kahta päivää aikaisemmin.
Niin, kyllä…
»Hän», tuumi Top.
11
Hänen mieleensä tulvahtivat muistot’ Lilith Mournea’ nuorta näyttelijätärtä ympäröivä lämmin, ystävällinen ilmakehä. Hullunkurinen hattu teennäisten kihara-aaltojen verhona. Suuret silmät. Pysty nypykkänenä. Pehmeät, kaarevat, tulipunaiset huulet. Lämpimän hunajan ja gardenioiden tuoksu, jota oli huokunut sen tytön turkiksista, käsistä, hiuksista ja pehmeistä huulista, kun tyttö oli suudellut häntä.
Ne eivät olleet epämieluisia, ne muistot. Päinvastoin.
Topin, kokemattoman, mieleenkään ei johtunut ajatella suutelemista minään taiteena. Soittoa on luonnollisesti harjoitettava, ennenkuin nekään, »joilla on korva», pystyvät tarjoamaan toisille nautintoa soitollaan. Maalaamista on opiskeltava niidenkin, »joilla on värisilmää». Runoilu, kuvanveisto, hienojen koruompelujen sommittelu kaikki ne vaativat taipumuksia. Ja vaikka aloittelijalla onkin taipumuksia, ei hän silti vielä ole taiteilija.
Mutta sittenkin — sittenkin monet ihmiset luulevat, ettei tämä lainkaan sovellu armasteluun. Sen saa »suorittaa miten tahansa». Siitä kyllä selviytyy. Ajattelemista se ei kaipaa. Ajattelua tässä asiassa on pidettävä moitittavana, halpana, alentavana, henkisen alamittaisuuden merkkinä, puutteellisen sivistyksen jätteenä. On parempi, paljoa parempi (joidenkuiden mielestä) olla lainkaan välittämättä elämän siitä puolesta.
Me emme tunnu olevan samanlaisia kuin muinaiset kreikkalaiset, pakanat, jotka nähtävästi jakoivat aikansa tasan uimakylpyihin ja armasteluun. Missä he ovat nyt? Otaksuttavasti juuri kaikki ne kylvyt tuottivat turmion Kreikalle ja Roomalle.Miksipeseytyä usein, jollei tunneta sen tarvetta?Miksimuuttaa puhtaat vaatteet yllensä useammin kuin kerran viikossa? Miksi vaivautua huuhtelemaan jauhetta pois kasvoista iltaisin? Kaksi kylpyä päivässä? Heikontava tapa! Tuoksuista hiusvettä ja tiheää tukanpesua… Miksi huolehtia? Mitä tulee hyväilyjen tutkimiseen… pois se! Nämä puritaanit ovat sellaisen yläpuolella! Sopiisyödäsipulia, jos mieli tekee, hetkistä aikaisemmin vaikka Ranskan taitavin kemisti uhrasi kuukausimääriä keksiäkseen sen hajuveden oikeat sekoitussuhteet, jolle on annettu tuo suloinen nimi »Le Moment Aprés» Ranskalainenko? Tietysti!Vainturhamaiset ihmiset saattavat ajatella, että on otettava kaikki, mikä kukkien tuoksussa on suloista, kudoksessa hienoa, sävelessä pehmeää ja rytmillistä, kaikki, mikä on lämmintä, raikasta, ja liitettävä kaikkien niiden suoma nautinto ihmishyväilyn hurmaan… Niin nämä muut ihmiset ajattelevat.
Ja siitä syystä Englanti, tämä meidän Englantimme on niin paljoa proosallisempi, kolkompi, ummehtuneempi, niin paljoa ikävämpi kuin se on tarkoitettu olemaan. Täällähän ilmestyy vain silloin tällöin, siellä täällä joku synnynnäinen rakastaja tai joku järkevä nuori nainen panemaan vastalauseensa — ja heti ovat ihmiset heidän »niskassaan»!
Tätä omalaatuista teoriaa kannatti Lilith Mourne, tyttö, jonka koko elämänsuunnitelma oli yhtämittaista peseytymistä, ihonhoitoa, pukeutumisoikkuja, äänen hiveleviä soinnahduksia. Se oli hänen teoriansa, mahdollisesti tuiki väärä ja hylättävä. Älkää sitten välittäkö siitä mitään, pitäkää sitä vain eräänlaisten tyttöjen kuvaavana piirteenä. Minä vain esitän sen teille sellaisenaan.
Palatkaamme siihen nuoreen mieheen, jonka elämään hän viimeksi oli osunut.
Top aprikoi (ei ensimmäistä kertaa): »Mutta minkä tähden se tyttö suuteli minua?… Minkä tähden hän ei odottanut, että minä olisin suudellut häntä?»
Sitä olisi tyttö kyllä saanut odottaa!… Odottaa odottamistaan, kuten Top, rehellinen sielu, suoraan tunnusti Mutta nyt olikin tyttö katsonut parhaaksi itse hoitaa tämän asian. Hyvä juttu. Se säästi paljon aikaa, joka muutoin olisi tuhlautunut. Kenties kuukausia. Joka tapauksessa viikkoja. Epäilemättä tanssiaisiin saakka.
No niin, ja nyt hän ajatteli sen toistakin hyvää puolta — tämä työnsi syrjään isoisänisän lempitytön, voimisteluopistossa opiskelevan nuoren Venuksen.
»Hän», mietti Top. »Hyvä Jumala!»
Äärettömän paljoa hauskemman näköinen oli se tyttö, jonka Top oli itse valinnut. (Nyt hän jo kuvitteli, että Lilith oli hänen oma valitsemansa tyttö.) Ja myöskin vartalo paljoa kauniimpi. Ei niinroteva!Top muisti tarinan amerikkalaisesta matkailijasta, joka Louvressa oli huudahtanut: »Jos tuo on Milon Venus, niin suokaa anteeksi!»
Jos se tyttö oli hengittävä Milo, niin Top pyysi anteeksi ja vetäytyi loitolle. Eikä hän nyt myöskään mielinyt lähteä käymään Hannanien luona.
»Hyvä juttu», ajatteli Top.
Varmasti voisi hän taivuttaa isoisänisän yhtymään mielipiteeseensä tässä asiassa, tuumi Top (optimisti). Vanhus olisi hyvillään siitä, että pojassa alkaisi näkyä hieman aloitekykyä; niin, juuri sitä tarvittiin. Niin, hän oli puhunut Topille sensuuntaista.
No niin, tämä olisi hänelle mieleen.
Opistosta lähdettyään Top aikoi tyhjentää matkalaukkunsa, peseytyä, sukia tukkansa ja mennä isoisänisän puheille heti ja voitonriemuisesti.
»No mm, sir», sanoisi hän. »Luulenpa, että minulla on uutisia teille.Luulenpa voivani vakuuttaa löytäneeni tytön!»
12
Rouva Mundyn asunnon ovella hän seisahtui avain kädessään.
Sillä hän oli kuullut takaansa portailta kiireisiä askelia ja huudahduksen: »Odota minua!» Ääni oli Gertruden, joka taaskin saapui äidin luokse jollekin asialle.
»Kas vain, Top! Yksinkö? Ilman turkiksia? Ilman ihania ystävättäriä? Oi, enkä minä ole nähnyt sinua lauantain jälkeen kyselläkseni sinulta siitä. Kerrohan», pyysi serkku, »miten tulit toimeen Lilithin kanssa saattaessasi häntä kotiin».
»No, sangen hyvin», vastasi Top empimättä. »Minä pidän Lilistä.»
Nyt avasi Gertrude suunsa. Mutta Top kävi arkailematta asiaan käsiksi ja jatkoi: »Hän on minusta ensiluokkainen tyttö.»
»Niin. Ole sinä turvallisella puolella, Top; kulje virran mukana», virkkoi Gertrude, tointuen nopeasti. »Kaikki pitävät häntä ensiluokkaisena, ja niinpä hän on, Jumala häntä siunatkoon! Satutko ehkä pitämään häntä sievänä, Top?»
»Kyllä, kyllä pidän. Miten niin? Etkö sinä pidä?»
»Minusta se tyttö on ihmeellinen», vastasi Gertrude kaksimielisesti.»Entä mitä muuta? Kerrohan!»
»Mitä minun pitäisi kertoa?»
»No niin, oliko hän sinusta — epävarma tyttö?»
Top pysähtyi avain lukkoon pistettynä.
»Ei. Minkä tähden sellaista kyselet?» (Epävarma Top olisi pikemminkin nimittänyt häntä varmaksi.) »Kuinka kummallista puhetta!».
»Niinkö?» Huvitettuna Gertrude silmäili kookasta miestä. »Kaikki muut väittävät niin.»
»Ketkä kaikki?»
»No kaikki miehet, jotka ovat hänet kohdanneet.Minunpuolisoni väittää niin; Eric aina sanoo, että Lil on 'niin epävarma pikku pahus’. Ja kuitenkin Eric tunsi hänet, ennenkuin hän meni teatterikouluun. John ajattelee niin; kaikki lankomme ajattelevat niin. Henry ajattelee niin. No niin, Henryllä on täysi syy ajatella niin!»
»Kuka on Henry?» tiedusteli Top.
»Mitä? Eikö hän puhunut sinulle Henrystä?»
»Ei. Luultavasti ei. Kuka hän on?»
»Henri on se mies, jonka kanssa hän aikoo mennä avioliittoon.»
13
Top seisoi liikkumattomana kuin Belvederen Apollo ja hiuksia ja vaatteita lukuunottamatta hyvin samannäköisenäkin.
»Etkö tiennyt hänen aikovan naimisiin, Top?»
»En… Millainen hän on, se mies?»
»Kauhea. Voi, hyväinen aika, kauhea! Minusta nimittäin, mutta 'mikä mistäkin pitää' tietystikin.»
»No niin», virkkoi Top hyvin hitaasti. »Jos hän on niin perin paha —»
Gertrude katsahti häneen nopeasti. Tällä kertaa hänen suunsa oli vain puolittain naurussa. »Top. Tarkoitatko: Jos hän on niin perin paha, niin minkä tähden ei minun sopisi yrittää syrjäyttää häntä?’ Sitäkö tarkoitat, Top?» »Miksi en voisi tarkoittaa?» vastasi Top. Hän puhui jurosti ja lehahti sitten niin punaiseksi, että se näkyi selvästi, vaikka hän seisoikin selin valoon päin.
»Voi karitsa-parkaani, kuinka huonosti sinä tunnet meidän Lihamme!» pahoitteli Gertrude sydämensä pohjasta. »Hän on hurjasti rakastunut Henryynsä, hurjasti rakastunut, silmittömästi! Yhtä hyvin voisit koettaa erottaa Romeota ja Julieta toisistaan. Ikävä, poika-rukka, jos tunteesi ovat sellaiset, mutta niin on asia! Top, maitahan, kunnes tapaat Henryn; sitten oivallat, kuinka tuiki toivotonta on yrittääkään saada hajalleen sitä liittoa… Menemmekö sisälle tänä iltana?»
Väistyen syrjään Top päästi Gertruden astumaan huoneistoon, rouvaMundyn makuukamariin, ja tapansa mukaan huudahtamaan: »Äiti, kuulehan!Unohdinko tänne —»
14
Tyhjentäessään matkalaukkuaan (ei uutta, siannahkaista mestariteosta, vaan hyvin vanhaa laukkua, jonka hän oli ottanut mukaansa etelärannikolle) Top pohti ymmällä. »Mutta minkä tähden tyttö sitten suuteli minua? Haluaisin tietää, minkä tähden tyttö tuli ja suuteli minua — jos — jos hän ei tarkoittanut sen jatkuvan sen pitemmälle.» Kuvitelkaa, kuinka sekavina tunteet myllersivät pojan sydämessä, kuinka tärisyttävää se oli! Hän oli loukkaantunut ja hämmentynyt; hänen mielensä oli hämmentynyt, ymmällä ja hellä. Hän oli myöskin kiukuissaan. Vasta nyt hän 'voi tajuta, kuinka paljon hän oli pitänyt itsestään selvänä.
Kenen vika se oli ollut?
Minkä tähden Lil oli suudellut häntä?
Minkä tähden hän ei ollut ennen tiennyt, mitä ai tytöt miehille tekevät?
Nuoresta Tophamptonista tuntui ikäänkuin hän olisi ollut syvässä unessa ja joku olisi huutanut hänelle: »Top Top, herää!» Huutanut hänelle, tarttunut hänen olkapäihinsä ja saanut hänet, jos kohta ei ‘täysin valveille, ainakin liikkumaan, ainakin tajuamaan, missä hän oli (jossakin lämpimässä, ystävällisessä ympäristössä, jossa tuntui hunajan ja gardenioiden tuoksu.) Saanut hänet valmiiksi ponnahtamaan pystyyn ja ryhtymään minkäänlaiseen uuteen seikkailuun tahansa. Sitten, kaiken sen jälkeen, tuntui ääni sanoneen: »Ei. Paneudu uudelleen nukkumaan, sinä poika-hupakko! Väärä hälytys. Kaikki erehdystä. Sinua ei tarvita, Top.»
Se pisti. Se jäyti ja pisti.
Hänellä oli ollut oma miehensä koko ajan, sillä tytöllä. Kuitenkin —
»Hyvää yötä, sinä herttainen olento!» oli hän kuiskannut. Juuri siten.Topille!
Oliko se rehellistä, kysyi hän itseltään.
Tietysti, jolleivät nämä näytäntö-ihmiset pidä suutelemista sen kummempana kuin kädenpuristusta. Mutta ei. Se suukko — hyvin suunnattu, hätäilemätön ja tuoksuava, joten hän aina muistaisi sen tuoksun, aina liittäisi sen sellaiseen — se suukko ei ollut kädenpuristuksen tapainen. Topin sai peitota, jos se oli. Ihan toisenlainen… Top ei ehkä tiennyt paljoa, mutta sen hän tiesi. Se ei ollut rehellistä. Se ei ollut oikein!