Kuta enemmän hän sitä aprikoi, sitä voimakkaammaksi muuttui hänen harminsa. Syvällä hänen sydämessään oli tunne, että hän oli aikonut mennä uudelleen käymään sen tytön asunnossa heti tavattuaan isoisänsä.
Nyt hän ei voinut. Mitä varten hän olisi mennyt? Myöskin se toinen miekkonen saattaisi olla siellä.
Entähän? Oliko tyttö ollut rehellinen häntä kohtaan? Se ei ollut oikein; se oli kokonaan väärin… Koneellisesti hän purki laukusta pyhäiset matkatavaransa, yhäti hautoen harmiaan — joka siihen saakka oli ollut melkein tuntematon tunne tälle kookkaalle, hyväluontoiselle nuorukaiselle.
Aikonut mennä tytön luokse — hän oli aikonut mennä. Olipa hänen tehnyt mielensäkin sinne, tämän Lilithin luokse. Sen hän tajusi. (Mutta hän ei käsittänyt sitä, minkä hänen nuori ystävänsä Jones, papinpoika, olisi osannut hänelle ilmaista — nimittäin sitä, ettei tytön nimi ollut pelkästään Lilith, vaan myöskin nainen, villikissa, herättäjä, sytyttäjä!)
Hän tajusi ajatelleensa Lilithiä, jopa ajatelleensa, että hän taaskin, kohottaisi kasvojaan samoin kuin oli tehnyt sinä iltana.
»Suuteli minua», äänsi hän nyt perin rajusti — »ja sai minut pitämään siitä.»
15
Nöyryytettynä, ärtyneenä ja äkeissään poika mietti:»Jos tytöt ovat sellaisia, pysyn minäheistä erossa —» Sillä nyt Topista tuntui, että ihanteellisin tapa elää olisi olla enää virkkamatta mitään ainoallekaan tytölle koko elämänsä aikana. Topista tuntui, että hänen teki mielensä suoraapäätä palata ystäviensä luokse Newhaveniin ja siellä, talossa, jossa ei näkynyt edes palvelijattaren esiliinan lievettä, pelkästään miesten joukossa, tenniskentän valmistajain ja nyrkkeilijäin miesseurassa, unohtaa, että koko maailmassa oli tyttöjä. Selkkausten kutojia he olivat. Epävarmoja, sfinksejä. Olentoja, joiden sanat ja teot viekoittelivat miehen ajattelemaan. Oliko se rehellistä? Oliko se? Se oli perinpohjin väärin, sen hän tunsi. Mitä he sillä tarkoittivat? Mitä hyvänsä he tarkoittivat, se oli perin luihua, niin Topista tuntui.
Toiseksi Topista tuntui, että nyt ei ollut paljon väliä sillä, kenen kanssa hän menisi naimisiin ja miten hän kohtelisi vaimoaan. Siihen saakka hän oli (hämärästi) ajatellut, että kun hän löytäisi täydellisen tytön, olisi hiukan karkeata häntä kohtaan mennä avioliittoon sillä tavoin, vain kymmenentuhannen punnan vuositulojen, Gertruden velkojen, Marjonen pikku pojan tähden, Helenin tanssiharjoitusten ja kaiken muun semmoisen vuoksi… Hieman karkeata ketä tyttöä kohtaan tahansa! Mutta nyt Topista tuntui: vähät tytöistä; mikään ei olisi liian karkeata heitä kohtaan! »Valtaa heidät nuorina, kohtele heitä karkeasti ja ime heidät pian kuiviin!» Siltä tuntui Topista. Hänestä tuntui, että se oli heille oikein, tytöille!
Toisin sanoen, Topilla olitunteita.
Ja se oli alku.
16
Yhäti pettyneenä ja ärtyneenä poika tuskin tiesi, minne meni.
Jalat veivät hänet arkihuoneeseen.
Ja siellä Top tapasi Helen-lapsosen istumassa pöydän ääressä, tuuhea tukka kallistuneena loputtoman pitkän, vaaleanpunaisen silkkisukan puoleen — sukiksi Top niitä luuli, mutta itse asiassa ne olivat Helenin ihonväriset tanssitrikoot, joihin ilmestynyttä reiän alkua hän huolellisesti parsi.
Ennenkuin Top aavistikaan, huomasi hän ensi kerran Mundyillä asuessaan äkkiä joutuneensa riitaan tuon lapsukaisen kanssa.
Se alkoi seuraavasti.
Hän tuli arkihuoneeseen, ja ennenkuin tiesi, mitä aikoi virkkaa — ehtimättä sanoa »Hyvää iltaa» tai »Hei vain Helen» tai jotakin sensuuntaista — hän kohotti vaaleata päätänsä ja nuuhkaisi kuin hirvi. Ihan vaistomaisesti hän nuuhkaisi.
Terävästi hän kysyi: »Mitä hajua sinä nyt olet hankkinut?»
»Hajua?» Nostaen tuuheata tukkaansa Helen katsahti Topiin ikäänkuin olisi luullut hänen olevan hiukan sekaisin. Kenties hän sillä hetkellä olikin. »Hajuako, Top?»
»Niin.»
Ihan selvästi oli hänen sieraimiinsa osunut näkymätön, lämmin tuoksahdus, josta ei voinut erehtyä ja joka leijaili huoneen ilmassa hänen ja hänen nuoren serkkunsa välillä. Ja sen tuoksun hän muisti eikä voinut sitä ikinä unohtaa.
»Minussa ei ole mitään hajua, Top», vastasi Helen, liikahtaen ja oikaisten joustavaa vartaloaan. Tänä iltana hänen yllään ei ollut se puku, jota Top nimitti »nauha-asuksi» — tarkoittaen verrattain kömpelötekoista leninkiä. Hän oli puettu lyhyeen, tyttömäiseen, ruskeaan silkkileninkiin, jossa oli aistikas poimuhame, ja kapea, siron suorana riippuva pusero. Hänen rinnassaan, lähellä olkapäätä, oli neulalla kiinnitetty kukkakimppu. Siinä kuussa oli muodikasta käyttää olkapään kohdalla tekokukkia, viiruista kameliaa, oranssinväristä kehäkukkaa, jonka ylöspäin käännetty varsi oli kierretty hopeapaperiin, litteää, punaista samettiruusua.
Mutta Helenin rinnassa oli oikea gardenia.
17
Gardenia! Yksi Euroopan neljästä voimakastuoksuisimmasta kukasta. Valkoinen hyasintti, valkoinen nikotinia, hajuruusu — niiden tuoksu on väkevämpi, huumaavampi, suloisempi kuin lukemattomien frangien arvoiset, pulloihin pannut tuoksuvalmisteet. Suloisemmin kuin mikään muu tuoksuaa viekas gardenia — kuten Lilith Mourne otaksuttavasti tiesi sekoittaessaan Cotyn _»Gardeniaa» »Chypre»_hajuveteen, jonka lemu muistuttaa lämmintä hunajaa. Gardeniantuoksu leijaili huoneessa kuten ilmaan viskattu tuoksuserpentiini.
Ja ajatella, että niin vähäinen seikka oli kuin heinäsuovaan pistetty tulitikku. Kuka olisi uskonut Topin (joka tavallisesti oli perin hyväsävyinen) äkkiä puhuttelevan Heleniä niin töykeästi? Heleniä, joka ei edes ollut kiusoitellut häntä! Heleniä, joka istui tuossa niin kultaisena, sangen kotoisesti parsien tanssitrikootaan! Heleniä, joka ei ollut millään tavoin ärsyttänyt häntä!
18
Gertrudehan aina viittaili olevansa Topin lempiserkku. Itse asiassa Top piti Mundy-perheen jäsenistä eniten Helenistä, nuorimmasta lapsesta.
Kukaan ei olisi aavistanut sitä sillä hetkellä, jolloin Top tiedusti:
»Mistä olet tuon saanut?»
»Minkä?» Tyttö vilkaisi gardeniaan, valkeaan, pehmeäteräiseen tähteen, jonka varsi oli vaarallisen lyhyt ja joka ei näyttänyt kovinkaan suurenmoiselta muratinvihreitä lehviänsä vasten, mutta oli suloinen, suiolsempi kuin yksikään ruusu. Tuon kukanko? Sitäkö tarkoitat?
»Niin.»
Helen katsahti serkkuunsa, näytti siltä kuin hän olisi tuntenut muutoksen. Jos huoneessa olisi ohut joku tarkkailemassa, olisi hän nähnyt, että Helenin kasvonilmeet vaihtuivat nopeasti kuin lepattavat liekit.
Niistä kuvastui hämmästystä. Niistä säihkyi hilpeätä vallattomuutta. Sitten näytti siltä kuin hänen kirkkaat silmänsä tähyilevinä, yhä tähyilevinä… olisivat nähneet kaukaa ensimmäisen vilahduksen jostakin häntä kohti tulevasta juhlakulkueesta.
Epäillen hän levitti silmiään. Ihan äkkiä hän sitten muuttui perin sävyisäksi.
Yhäti hän istui pienen, ruskean kissan tavoin lyhyessä, ruskeassa silkkileningissään gardenia rinnassaan.
Veikeästi kuin seitsenvuotinen tyttölapsi hän virkkoi isolle serkulleen: »Oikeastaan, jos sinuntäytyytietää kaikki, sain tuon kukkasen tänään iltapäivällä ollessani huveissa.»
»Oletko ollut huveissa?»
»Kyllä, olen… Mutta kuulehan! Miksi puhelet, ikäänkuin olisi rikos minun olla ulkosalla?» kummasteli Helen lievään, järkevään vastustavaan sävyyn (johon oli sekoittunut veitikkamaisuutta samoin kuin huoneen ilmaan oli sekoittunut tuoksua). »Enkö minä saa silloin tällöin käydä kaupungilla?… Etkö sinä itse ole aina ulkona, Top? Olet aina juoksussa, tapaamassa uusia nuoria naisia, joiden kanssa menisit kihloihin…. Minkä tähden en minä saisi kohdata ihmisiä? Enkö saisi koskaan nauttia edes teekutsuista, koska työskentelen hirveän ankarasti balettikoulussa?»
»Kuulehan — kuka sellaista on väittänyt?»
»Niin, sinun sävysi.»
Ikäänkuin ei olisi kuullut hänen sanojaan Top nyökäytti klassillista päätänsä tytön rinnassa olevaan kukkaan päin ja toisti: »Kuka sinulle tuon antoi?»
Hitaasti pujottaen neulansilmään ihonväristä silkkilankaa nuori tyttö ajatteli ääneen: »Minkä tähden minun pitäisi kertoa Topille, jollen halua?» Heti hän lisäsi: »Sain sen eräältä mieheltä, jos sinun täytyy se tietää.»
»Mieheltä?» Topin sävystä soinnahti maailman kaikkien vanhempien veljien suuttumus heidän puhutellessaan nuorempia sisariaan, joiden he epäilevät rohkenevan kasvaa täysi-ikäisiksi. Tähän miesäänten kuoroon liittyi vielä yksi ääni — Top ei tuntenut, mahdollisesti Helenkään ei tuntenut sitä ääntä, jolla Top kertasi: »Sait sen eräältämieheltä?» (Topilla oli ihan järjetön tunne, ettei sekään ollut rehellistä. Mikään ei ollut rehellistä.) »Mikä on sen miehen nimi?»
»Smith», vastasi Helen enkelimäisen suloisesti, »herra Smith».
Yhäti samaan harvinaiseen, käskevään tapaan Top tiedusti: »Entä mikä mies hän on?»
19
»Hän on hyvin kiltti mies», vakuutti Helen, sujautellen neulaansa. »Käyttäytyy niin kiltisti.» Hän loi neulannopean vilkaisun Topin ukkoskasvoihin. »Tämä oli hänen napinlävessään. Ja kun minä sanoin pitäväni gardenioista, irroitti hän sen siitä ja antoi sen minulle. Herttaisesti tehty, eikö ollutkin? Hänen sisarensa Poppy Smith on balettikoulussa. Nyt on Poppyn syntymäpäivä, ja hän järjesti kutsut tilavaan atelieriin, jossa tanssimme. Kemut oli pidettävä iltapäivällä, ja senvuoksi hän piti teetanssiaiset. Madame itse, venäläinen tanssijatar, koulun perustaja, oli siellä puoli tuntia! Kaikki tytöt olivat saapuvilla ja myöskin joitakuita heidän poikiaan', kuten he nimittävät heitä. Ja heidän veljiään. Siellä oli hyvin hauska. Minusta se oli viehättävää.»
Osaako kukaan kuvitella, minkä tähden nämä viattomat ja hupaiset pikku kutsut harmittivat Topia?
Topia ne harmittivat. Nämä kekkerit, siltä Topista tuntui, eivät olleet rehellistä peliä. Helenin lievät huomautukset… jostakin syystä eivät nekään olleet ihan paikallaan. Jostakin syystä ei mikään ollut oikein.
Top nähkääs oli äkäinen, kuten mies, joka on kolhaissut päänsä liian matalaan ovenkamanaan ja jonka tekee mieli paiskata ovea.
»Etkö sano olevasi hyvilläsi, koska minulla on ollut hauska, Top?»
»Mitä se minuun kuuluu?»
»Oi, ei kerrassaan mitään, ei tietenkään. Minusta vain tuntui siltä.»
»Haluaisin ainoastaan tietää —»
»No niin, mitä?»
»Niin, tietävätköh&?» kysyi Top, nyökäyttäen päätänsä rouva Mundyn makuuhuoneen seinään päin.
»Äitiäkö tarkoitat?» tokaisi Helen, avaten kirkkaat silmänsä levälleen. Jostakin syystä Helen tuntui tänä iltana paljoa vanhemmalta kuin tavallisesti. Tuossa uudessa leningissään hän näytti täysikasvuiselta tytöltä — mikä oli ihan väärin - ja hänen äänensäkin soinnahti varttuneemmalta. »Luonnollisesti äiti tietää!»
»Minkä tähden 'hm’… ja — niin, minkä tähden mulkoilet kukkaani, ikäänkuin se oli voihin lentänyt hyttynen?»
»Tietääkö hänsenkin?» tiedusti Top, yhäti tähystäen kukka-pahaa.
Ärsyttävästi Helen virkkoi: »Väliäkö sillä?… Miksi minun pitäisi vastailla uteluihisi, kun sinä olet noin —»
»Noin millainen?»
»Mahdoton; olet mahdoton tänä iltana, Top. Puhelet minulle ikäänkuin olisin pieni lapsi ——»
»No, sinähän olet lapsi», keskeytti yksikolmattavuotias.
»Miksi muuksi sinua voisi sanoa?»
20
Helenin pehmeille kasvoille levisi puna, ja hänen äänes tään soinnahti kiukun häive.
»Lapsiko? Eivät kaikki niin ajattele. Vain sinä ajattelut niin, koska olet serkku — etkä ole edes serkkukaan. Pikku serkku, etäinen — vaikka miksi sotkea sanaaetäinen, koska et koskaan tunnu pysyvän etäällä», kiivasteli nuori tyttö, jonka sisu äkkiä kuohahti kuin kiehuva maito ja jota halutti olla karkea, »eikä sinun tarvitse esiintyä minulle ankarana veljenä. Top, vaikka minulla ei olekaan veljeä… ei se, missä käyn ja kenen seurassa olen, koske rahtuakaansinuun…. Minkä tähden juuri tänä iltana olet saanut sellaisia ajatuksia päähäsi, sitä en totisesti käsitä! Ja», lisäsi hän äänensä äkkiä tukahtuneesti värähtäessä, »jos sinun täytyy tietää kaikki asiani, kerron sinulle vielä muutakin, sen, että menen viidentenä päivänä teatteriin saman kiltin miehen seurassa, Top.»
»Niinkö, vai menet?»
»Kyllä, menen. Ja jos se minua huvittaa, ripustan ylleni gardeniakiehkuroita, jotta muistutan Nelsonin patsasta ja sallin hänen viedä minut huveihin kuudentena, seitsemäntenä, kahdeksantena ja yhdeksäntenä päivänä.»
»Et», pisti Top väliin hieman kostonhimoisesti, »yhdeksäntenä».
»Niinkö? Miksi en yhdeksäntenä? Miksi tehdä ero yhdeksäntenä, sanohan?»
»Sinä iltana», selitti Top, yhäti yhtä kostonhimoisesti, »ovat minun tanssiaiseni».
»Vai niin? Arveletko siis, että siinä on pykälä. No, mutta minä en niin arvele; en usko tulevani sinun tanssiaisiisi, Top.»
Top tuijotti hölmistyneenä nuoreen tyttöön, joka uudelleen kumartui työnsä puoleen. Mika Heleniin oli äkkiä mennyt? Miksi hän äkkiä alkoi vihoitella hänelle, Topille? Minkä tähden hän äkkiä kieltäytyi tulemasta hänen tanssiaisiinsa, joihin hänen kaikki serkkunsa luonnollisesti saapuisivat? Helenkö ei? Helen, joka oli juuri äsken ilmaissut, kuinka suuresti hän nautti sellaisista?? Helenkö ei tulisihänentanssiaisiinsa?
Hän pamautti: »Sinun on tultava!»
»'On tultava’? Kuinka viehättävä sanontatapa! Ihan kuin hovikutsuissa tai jotakin sentapaista. Mutta enpä taida tulla sittenkään.»
Hän puhui nopeasti… mutta epävarmasti ikäänkuin olisi lukenut lauseita kirjasta, jonka sisältö hänestä tuntui epäilyttävältä. »Olen melkein varma, etten voi tulla… Oikeastaan alkaakin minusta nyt tuntua ihan varmalta», lopetti Helen, ääni hiukan värisevänä, mutta hyvin lujaan, »ettäminä en ole siellä. Siellä on yllin kyllin väkeä ilman minuakin. Olen pahoillani, Top, kovin pahoillani, mutta niin on asia, etten voi tulla niihin sinun tanssiaisiisi »
»Tee, kuten haluat», vastasi Top, ja seuraavalla hetkellä palasivat rouva Mundy ja Gertrude huoneeseen ja näkivät Topin valitsemassa kirjoja hyllyltä leveät hartiat käännettyinä Heleniin päin, joka istui ison ompelukopan ääressä, hilpeästi hyräillen jotakin säveltä parsiessaan tanssitrikootansa, samalla kun takkatuli loi huoneeseen lepattavaa hohdetta.
21
»Pieni, onnellinen perheryhmä; miellyttävä, kotoinen kohtaus», huomautti Gertrude »Mutta kuulkaahan, ihmiset! Ennenkuin lähden, on minun lausuttava teille pieni verraton, ranskankielinen Laulu, jonka Eric eilen kuuli; Topin se on suorastaan opittava. Niin sopiva! Se alkaa:
Oh prenez pour mari_ un joueur de RR Roogbee —
Sinun sopii kääntää se:
Kullakses, kenties,kaappaa Rugbyn mies —
Me arvelimme, että Topin olisiihanpaikallaan laulaa sitä omalle —Hei! Mihin Top on pujahtanut?
»Ulos!» jyräytti asunnon ovi.
XIII luku
Tanssiaiskutsut
1
Enää oli tanssiaisiin ainoastaan kolme päivää» mainioihin, suurenmoisiin tanssiaisiin, joilla juhlittaisiin Harry Tophamptonin yhdettäkolmatta syntymäpäivää.
Nämä tanssiaiset olivat myöskin isoisänisän puuhailun päävaikutin.
Ei ainoakaan värähtelevä, krinoliinipukuinen, ensi kertaa seuraelämään valmistautuva neito, ei yksikään Thackerayn aikainen, tyttärelleen puolisoa etsivä äiti ole omistanut niin paljon huolta, ajattelua ja intoa tanssiaisten valmisteluihin.
Ei kukaan tuhlari, joka ei erota toisistaan kahdenkymmenen shillingin seteliä ja puolen pennyn postimerkkiä, ole milloinkaan ollut avokätisempi kuin tämä iäkäs saituri, herra Horace Mundy, kun alettiin neuvotella westendiläisen hotellin johtajan kanssa. Hotellin tanssisali, Ludvig neljännentoista kuosinen, vastaanottosali ja illallissali tilattiin yhdeksännen päivän illaksi, eikä isoisänisä vähääkään nurkunut hintaa.
2
Valmisteluihin ottivat osaa hänen perheensä kaikki jäsenet, muiden muassa tai onko meidän sanottava: ensi kädessä? loordi-vainajan melankolinen, mutta moniystäväinen palvelija.
Sen lisäksi, että Hendersonilla oli lukemattomia »ystäviä» vaatetuksen, kudosteosten, jalokivien tukkumyynnin ja hienojen nahkateosten aloilla, kävi nyt selville, että hänellä oli ystävä myöskin viinikaupan alalla.
Viinit eivät luonnollisestikaan sisältyneet kolmekymmentäviisi shillingiä henkeä kohti maksavaan illalliseen, ja sen vuoksi Hendersonin «ystävä» huolehti viineistä.
Hendersonin »viineistä huolehtivalla» ystävällä oli ystävä hienojen helyjen alalla. Tämä ystävä se hankki päähineet, paperiset hirvenpäät ja kukonheltat, sateenkaaren värisen pallorykelmän, pienet torvet, viheltimet, kirskuttimet ja viirit, kaikenkarvaiset, silkkipaperiset liput ja serpentiinit, kaikki moniväriset, meluisat lastenlelut, joita nyt pidetään sopivina täysikasvuisten tanssiaisia varten.
Vielä löytyi eräs Hendersonin ystävä, joka oli tärkeä henkilö hienojen kirjepaperien alalla. Tämä ystävä se hankki kortit, joihin painettiin kutsu (Tanssiaiset klo 9.30 — 3. Pyydetään vastausta.) ja niihin sopivat kuoret.
3
Gertrude sommitteli vierasluetteloja, kirjoitti sisariensa avustamana kortteja ja osoitteita ja lähetti kirjeet runsaasti kolmellesadalle henkilölle, joiden seuran suomaa huvia herra H. M. Tophampton »pyysi».
Joan, ammattimainen vierailukeittäjätär, olisi kiihkeästi halunnut olla mukana juhlan keittiöpuolessa. Hän oli kirjoittanut hotellin johtajalle useita tuiki kohteliaita kirjeitä — saamatta vastausta — mutta sittenkin hän olisi halunnut olla mukana.
Phyllis, neulankäyttelijä, touhusi uutterasti, tehden kaikenlaisia korjauksia ihan huimaavan kalleihin pukuihin, joita hän ja hänen sisarensa juhla-iltana käyttäisivät. Niin, kerrankin nuoren elämänsä aikana he olisivat kauniisti, jopa ylellisesti puetut — kukaan ei olisi kyllin tyly moittiakseen heidän pukujansa liiallisiksi. Sillä siitä huolimatta, ettei isoisänisä ollut hiiskunut mitään Mundyn tyttärien tanssileningeistä, vaatetettaisiin heidät silti kuin kedon liljat. Mutta lainattuihin terälehtiin. Tämän suruttomien parven jäsenet, joiden kanssa Gertruden Eric oli ihan yhtä maata, olivat äskettäin pukeutuneet uusiin asuihinsa.
Ennenkuin heidän vanhat tanssiaisleninkinsä pantiin syrjään, arveltiin, ettei olisi pahaksi viettää vielä yksi ilta kaupungilla. He kävivät herra Bruce Winstonin ja madame Ospovatin »luona»; kaunista väkeä! — ja yhä riemuisia ihojauhekuoresta ja pitkään ikään viittaavista, teatterimaisista maaliläikistä huolimatta. Vaivaloisen runsas valikoima Gertrudelle, Tossielle, Marjorielle, Phyllisille ja Joanille. (Ei Helenille. Helenillä oli jo uusi leninki, se vaalean harmaa, poimutettu georgettensa, jossa hän oli ollut teatterissa Poppy Smithin ja Poppyn veljen kanssa.)
Rouva Mundyn olisi oltava virallisena emäntänä. Mustaan puettuna, pehmeä, harmaa tukka muovattuna korkeaksi, espanjalaisella kammalla kiinnitetyksi laitteeksi, olisi rouva Mundyn kädessään vanhanaikainen viuhka seisottava vastaanottohuoneessa Topin rinnalla lausumassa vieraat tervetulleiksi sitä mukaa kuin hotellin hovimestari heidät ilmoittaisi.
(Niin ja niin monta guineaa vaati hovimestari siitä työstä. Mutta koska isoisänisä ei olisi ollut oma itsensä, jollei hän kuluihin nähden olisi ollut valmis nielemään kameleja siivilöidäkseen tällaisia pieniä hyttysiä, oli hän heti kivenkovaan vastustanut tätä menoerää, vaatien miestä tyytymään yhteen guineaan.)
Teatteritoimistossa työskentelevälle Gertruden Ericille oli annettu mieluinen tehtävä valita molemmat jazzisoittokunnat; hän oli päättänyt tilata »Kakofoni»-joukkueen ja »Tornado»-kymmenikön.
Mary, Mundyjen pieni palvelijatar, kulutti kenkiensä pohjat juostessaan asioilla.
Rex, Marjonen pikku poika, liimasi postimerkit kirjekuoriin.
Lyhyesti sanoen, kaikki Topin sukuun liittyvät henkilöt olivat osaltaan mukana.
Vielä yhdellä henkilöllä oli osansa — josta kukaan ei uneksinutkaan.
Hau oli ainoa henkilö, joka ei puhunut tanssiaisista mitään.
4
Entä puhuivatko — muut? Eivätkö he puhuneet! Vaikka nuori Tophampton eläisi paljoa vanhemmaksi kuin isoisänsä oli, ei hän ikinä unohtaisi lörpöttelytulvaa rouva Mundyn huoneistossa sinä sunnuntaina — tanssiaisten edellisenä sunnuntaina.
Rouva Mundyn kodikas, joskin ahdas arkihuone suorastaan uhkui tanssisalin tuntua; nauru oli hilpeämpää, äänet kimeämmät, sutkaukset kerkeämmät ja keskustelu kaikin puolin vuolaampaa kuin tavallisesti, kun serkukset tavattoman innostuneina lyijykynineen, ja papereineen hyörivät tanssiaiskutsujen vastausluettelojen kimpussa.
»Tuskin ainoatakaan epäystä!» riemuitsi Tossie, silmäillen laatimaansa nimiluetteloa. »Tuletteko, ettekö, tuletteko, ettekö, tuletteko tanssiaisiin? Kaikki, jotka olemme pyytäneet, ovat mielihyvin valmiit saapumaan! 'Majuri, rouva ja neiti Hannan ovat riemukseen saaneet kutsun.' Mitä väkeähänhelienevät?»
»Hengittävän Milon perhe!»
»Hattu pois päästä, niin! En muistanut. Suosittu vieras. Mutta hänestä ei ole käytetty liikanimeä. Tuleeko hänestä Venus Tophampton? Isä ja äiti tulevat otaksuttavasti tarkastamaan? Minkälaisiahan he lienevät? Oletko nähnyt heitä, Top?»
»En», urahti Top sopestaan. jossa hän istui, poltellen piippuaan, puolittain selin näihin uutteriin ja suriseviin mehiläisiin päin.
Marjonen John ilmoitti tietävänsä jotakin Hannaneista, jotka olivat tehneet kauppoja hänen esimiehensä liikkeen kanssa. Hannan-vanhus oli palvellut Intian armeijassa, ja hänellä oli liikanimenä »Kurppa». Ei välittänyt koko maailmassa muusta kuin cairnilaisista ja airedalelaisista koiristaan; kumma, että oli malttanut suostua lähtemään niiden luota kokonaiseksi illaksi; olisi onni, jollei hän toisi niitä kaikkia muassaan tanssiaisiin!
»Herra R.W. Jonesilla on ilo saapua», luki Tossie. »Samoin myös 'herra Smithillä’, ‘herra Robinsonilla, 'herra Brownilla’, ‘herra IVhitellä’, ‘herra Greylla— mitä miehiä nämä koreat herrat ovat?»
»Opistokumppaneitani», mutisi Top.
Luetteloaan tarkasteleva Gertrude oli alkanut laulaa:
»Kainous vikani on, ja sen syy, se on tutkimaton. Olin eilen kutsuilla, naisien seurassa —»
»Joitakuitanaisia, joiden kanssa saamme seurustella, meilläon», keskeytti Gertruden Eric. »Tuohan Lilith Mourne kaksi kokonaista kaunotarkuoroa —»
»'Neiti Bébé St. Clair saapuu’ — tuokohan hän mukaansa sen valonheittäjämiehen?»
»Entä elävä veistos —»
»Järjestystä, järjestystä! Reistraattorilla ja hänen vaimollansa ’on ilo saapua' — viisikymmentäyksi, viisikymmentäkaksi —»
»‘Herra Tom, herra Dick ja herra Robert Morse saapuvat— ahaa, nämäkö ovat ne Topin newhavenilaiset jörriäiset?»
»'Herra Henry Allerton— tietysti! Hän on Lilithin ainoa rakastettu. Mitä hän puuhaa, Gertrude?»
»Mitäkö puuhaa, rakas? Hän pitää Lilithiä aisoissa, ainoa mies, joka on koskaan pitänyt ja pystynyt siihen. Hirveän oppinut! Täynnä kirjoja! Ei romaaneja, sellaisia kuinHuono hattu, eikä mitään huvilukemista, vaan kirjoja kirjoista. Juuri se on tehonnut Lil-ystävättärcemme. Hän ei luullut saavansa sitä miestä. Hän itse puhui siitä minulle. Vielä nytkin, kun he ovat jo varmasti kihloissa, antaa Henry hänen olla arvailujen varassa. Sillä tavoin hän pitää Lilithiä aisoissa. Niin se käy, hyvät siskot. Hänpitääaisoissa.»
»Varmaankin hän tekee jotakin muutakin elääkseen?» virkkoi Joan.
»Niin, tietysti. Kirjoittaa teatteriarvostelujaThe Watcheriin, TheSunday Splashiin ja The Logiin. Ensi-illassa on mahdotonta ollaosumatta vastakkain Henryn kanssa, joka murhaavasti pälyilee katsomoonLontoon isoimpien silmälasien lävitse.
Miksi silmäsi ihanat piilotatluureunaisten kuiden taa?
Minä ihan läähätän odottaessani näkeväni Henryn tanssiaisissamme —»
5
»Tanssiaisissamme?» mietti Top, äänettömänä hoputtaen tuhkaa piipustaan. »Heidän tanssiaisissaan?»
Olivathan kutsut joka tapauksessa Topin!
Topiahan pidettiin isäntänä, vaikka kestityksen maksoikin isoisänisä.
Oliko Top isäntä?
Minkä tähden?
No niin, senvuoksi, otaksui hän, että se oli hänen syntymäpäivänsä — että hän yksikolmatta vuotta takaperin oli ollut pieni, parkuva olento, vastasyntynyt lapsi, pienempi kuin Phyllisin Bubbles.
Mokoma ajatus!
Nyt Phyllis luki ääneen vielä puoli tusinaa nimiä, kaikki ihan outoja tälle täysi-ikäiseksi tulevalle nuorelle miehelle, joka aikoi pitää nämä tanssiaiset.
»Rouva Peacock'», lisäsi Phyllis. »'Neiti Maud St. Clair' — onko hän viehkeimmän vaaleaverisen kaunottaren sisar?»
»Serkku.» Top muisti hänet taannoisen pyhänseudun ajalta.
Alistuvasti Top ajatteli: »No niin, koska Liliä ei voi kosia, mitähän jos yrittäisin filmitähteä?»…
6
Serkut lörpöttelivät edelleen.
»Samppanjaa? Luottamusvanki numero yhdeksänkymmentäyhdeksän. TarkoitanHendersonia.»
»Tuleeko isoisänisä tanssiaisiimme vai eikö?»
»Ihan hänen tapaistaan tietenkin tulla ja kilpikonnan tavoin laahustaa huoneessa —»
»Hänhän sittenkin kaikki maksaa!»
»Tossie, lainaa minulle kynääsi!… Kaksisataa kaksikymmentäneljä — kaksisataa kaksikymmentäviisi… St!»
»Enemmän isoisänisän tapaista olisi pysyä poissa! Yhtä ominaista hänelle olisi istua jääkylmässä huoneessaan yhden ainoan kynttilänpätkän valossa ja lähettää Henderson joka minuutti tänne soittamaan hotelliin. Mihin saakka pääsin? Kaksisataa kolmekymmentä —»
»Vieläkin enemmän isoisänisän tapaista on pitää koko perhettä jännittyneenä odottamassa, mitä hän nyt tekee! Totisesti toivoisin Gertruden pysyvän hiljaa ja -»
Gertrude kajautti vanhan balladin:
»Oli juhlijat hilpeitä, kauniita, sali valoa tulvillaan —»
»Missä on se liuska? — kuusikymmentäneljä.»
»Ja joukossa nainen värjötti — hän kaunehin kaiken maan!»
«— maailman huonoimpia tanssijoita, mutta meidän täytyy —»
»On elo hällä kova ja ankara tuon vanhuksen vaimona. Myi kauneutensa kullasta —»
»Gertrude, etkö voi lopettaa ja laskea, kuinka monta sinulla nyt on?»
»— no niin, ja sitten tulee Esme, Enid —»
»Vieläkö postimerkkejä?»
»— Doris, Pam —»
»Kaksisataa neljäkymmentä —»
»Ja kaikki Graysonin tytöt.»
»Neljäkymmentäviisi — neliäkymmentäkuusi —»
7
Toisten lavertaessa alkoi Top (äänettömänä polttaessaan) ihan vakavasti ja tunnollisesti keskittää ajatuksiaan siihen tyttöön, neiti Bébé St. Clairiin.
»Niinpä niin, mitä hänestä on sanomista? Eikö hän, Top, saattaisi osua huonompaankin kuin palvomaan Bébéä?»
Top ei tietysti ollut nähnyt häntä taannoisen pyhäseudun jälkeen; mutta eikö suhteita sopisi uudelleen solmita?
Bébé oli kiltti lapsi, olipa hän vaikka millainen tähti ja olipa valokuvia vaikka kuinka paljon. Hän oli kiltti lapsi — ja hänellä oli yllin kyllin puuhaa omissa tehtävissään, joten hän ei olisi Topin vastuksina. Se olisi mainio asia;hän ei olisi läheisyydessäpuolta aikaa. Ja se oli Topista suuri hyvä puoli vaimossa. Ja lisäksi kaikkiin näihin Doriseihin, Enideihin, Pameihin, Maudeihin, Doreeneihin ja Esméihin verrattuna, joiden nimiä nyt rapisi huoneessa kuin konfetteja, mutta joista hän ei ollut ennen kuullut mitään, tämä Bébé tuntui Topista ihan vanhalta, hyvältä tutulta. Top tunsi olevansa jo ihan tottunut häneen. Olihan hän estänyt tytön katkaisemasta niskaansa; se oli murtanut jään. Hän oli ollut siellä — Bébén kotona.
Koska kerran tämä isoisänisän vietävänmoinen suunnitelma oli toteutettava, niin —
»Polvistus sievimmälle!» Taivaan kiitos, yksi vastuunalaisuus otettaisiin pois Topin hartioilta, jos hän kosisi neiti St. Clairia. Hänen ei tarvitsisi arvostella kukaolikaunein. Se oli jo tehty hänen puolestaan. Top saattaisi astua maailman eteen vierellään tyttö, jolle virallisesti oli annettu nimitys »Kaunein»!
8
Puheensorinaa: »kaksisataa yhdeksänkymmentäkahdeksan —»
»Enemmän tyttöjä kuin miehiä.»
»Turkanen! Se ei kelpaa… Ericin on hankittava lisää.»
»Olet oikeassa. Meidän on saatava tanssiaisemme onnistuneiksi tai sorruttava huimaaviin ponnistuksiimme!»
»Kolmesataa —»
9
»Oi, rakkaat ystävät! Minä ihan elän sitä varten!» huoahti Gertrude sydämensä pohjasta. Kallistaen tuoliaan taaksepäin hän ojensi kätensä tumman, tuuheahiuksisen päänsä yläpuolelle ja lausui viehättyneenä: »Mitä puuhaisan, työteliään elämämme varrella muuta vielä sattuneekaan, olemme saaneet pitää yhdet, jumalalliset, kalliit kutsut. Sitä ei kukaan voi meiltä riistää! Oi kuinka minä odotan yhdeksättä päivää!»
Kaikki he (paitsi Topia) odottivat yhdeksättä päivää.
XIV luku
Syntymäpäiväjuhla
1
Ja vihdoin — mutta sittenkin ihan liian pian! oli yhdeksäs päivä, tanssiaisten päivä, päivä, jonka merkiksi nuori Tophampton olisi halunnut pystyttää mustan hautakiven.
Koko päivän Top teki työtä tiukasti, mutta innottomasti opistossa. Aikaisin hän palasi kotiin Oxfordin alueelle. Hän salli Hendersonin palvella itseään, pukea hänet hännystakkiin, sitoa hänen kaulanauhansa, tehdä hänen jakauksensa, järjestää hänen ulkoasunsa. Top söi aikaisen päivällisen eräässä rauhallisessa ravintolassa South Kensington-aseman läheisyydessä erään opistolaiskumppaninsa seurassa, joka ei voinut saapua Topin tanssiaisiin, koska hänellä oli aikaisempi sopimus mennä teatteriin.
Top kadehti sitä miestä.
Hyvissä ajoin Top lähti hotelliin. Hän astui eteiskatokseen, asteli loivia, paksumattoisia portaita myöten marmorihalliin, jonka seinät välkkyivät; tuikeasti hän tähyili virkapukuisia palvelijoita, ikäänkuin he olisivat olleet vartijoita vankilassa, jossa hänen olisi kärsittävä kuritushuonerangaistus.
Sitten hänen oli, kuten hänestä tuntui, tuntikausia hermostuneena vetelehdittävä käytävissä, pukuhallissa, tupakkahuoneessa, seurustelusalissa, ennenkuin koitti se kohtalokas hetki, jolloin hänen vierautensa piti saapua.
2
Arvokkaan näköinen, pieni, mustiin puettu rouvashenkilö, jolla oli pehmeä, harmaa tukka, tuli Topin luokse, hymyili ja sanoi arkaillen: »Oletko valmis, poika-kulta?» Top hätkähti ja silmäili tulijaa tuokion, ennenkuin oivalsi, että puhuja oli hänen virallinen emäntänsä. Hän ei ollut aavistanut rouva Mundyn voivan näyttää niin komealta.
»Haluatko cocktailin?» ehdotti hän epätoivoissaan.
»Kyllä. Kiitos», vastasi rouva Mundy yhtä epätoivoisena. »Minun lienee se juotava. Tue minua. Top! Me taidamme molemmat olla sen tarpeessa.»
He nauttivat cocktailinsa.
Ja sitten —se tuntui käyvän yhdessä minuutissa —olivat tanssiaiset alkaneet, huoneet olivat muuttuneet valoisiksi ja välkkyviksi kultaluoliksi, Tornado-kymmenikkö puhalsi ja paukutti ensimmäisen foxtrotin säveltä. Tanssiaiset olivat alkaneet; vieraita saapui.
3
Heitä tulvi pataljoonittain portaista; he pudistivat kättä Topinkanssa, joka seisoi paikallaan, liian naurettavasti muistuttaen DenisBradleyn ilmoituksen juhla-asuun puettua, nuorta, kreikkalaista jumalaaTattler-lehdessä.
»Kuinka voitte?»
»Terve vain, vanha veikko!»
»Miten hurisee, Top?»
»Hyvää iltaa, herra Tophampton!»
»Vielä monta onnellista syntymäpäivää!» lisäsi joku humoristi ihmisvirrasta, joka pyörteinä solui Topin ohitse hänen kykenemättä sitä pidättämään sen enempää kuin nauttimaan juhlasta, kuten nämä muut näyttivät nauttivan.
Yhäti heitä tuli. Parvittain outoja nuoria naisia ja vielä oudompia nuoria miehiä. Sitten tuttuja kasvoja tuntemattomien leninkien tai juhlapukujen yläpuolella työntyi esille Tornado-soittokunnan rämistäessä säveliään.
»Haloo, Top! —
»Voi, lienen ollut kalpea,hymyillen vaikka katsoin.Onko osani jo unhola —»
Gertrude! Kaulassaan isoja helmiä ja yllään perin epägertrudemainen leninki sitruunanvärisistä strutsinsulista. Top ei ollut tiennyt, että Gertrudella oli sellaiset polvet ja kuopat lapaluiden kohdalla.
Hän ei ollut aavistanutkaan, että Phyllis, Bubblesin kärsivällisesti ompeleva äiti, saattoi näyttää tuollaiselta varieteevampyyriltä! Hyvä Jumala, millaisen erotuksen leninki ja tanssiaiset saattavat tehdä!
Juhlallisesti, ikäänkuin olisi kohdannut heidät ensimmäisen kerran, Top tervehti vuorotellen kutakin serkkuaan. Ihmeellisten, lainattujen näyttämöleninkien yläpuolella heidän terveet, säteilevät, tyttömäiset kasvonsa eivät näyttäneet kuuluvan heidän vartaloihinsa; he muistuttivat Brightonin aallonmurtajalla otettuja valokuvia, joissa kuvattavien päät työntyvät esiin realistiseen, pahviseen lentokoneeseen tehdyistä aukoista ja istujat näyttävät leijailevan korkealla pilvien yläpuolella.
Muodollisen juhlallisesti Top tilasi tanssit Gertrudelta, Marjorielta,Tossielta, Phyllisiltä ja Joanilta.
Ei Heleniltä.
4
Muodollisesti hän yhdessä heidän kanssaan pahoitteli sitä, ettei Helen-Iapsonen ollut voinut saapua, koska oli balettikoulussa venähdyttänyt nilkkajänteensä.
Helen oli ottanut lainakirjan ja muka paneutunut makuulle; hän näytti kovin väsyneeltä. Aika paljon olikin Helen viime aikoina ollut huvittelemassa.
Syvällä Topin mielessä väikkyi muisto, että Helen oli jo aikaisemmin ilmoittanut hänelle »luulevansa», ettei hän voisi tulla näihin tanssiaisiin.
Oliko tämä kenties sitä? Mutta ehkä se ei ollut.
Joka tapauksessa Topilla oli yllin kyllin muuta ajattelemista, katsomista, ihmettelemistä, kuulemista.
»Felix käydä sipsutti». Soittokunta soitti Viulut värisivät, sello sykähteli; kiihkeästi — miten inhimillisesti — valitti saksofoni.
5
Pian Top tanssisaliin astuessaan huomasi, että tähän hänen täysikäisyysjuhlaansa oli ilmaantunut uusi tekijä, jonka vaikutuksen selvästi tunsi siitä huolimatta, että kirkkaasti valaistun salin täyttivät musiikki, puheensorina, loistavat värit, sinne tänne vilahtelevat tutut kasvot ja ohitse lipuvat oudot hahmot. Se vaikutus tuntui tarttuneen yli kolmisatahenkisen seuran ja pitävän sitä koossa, ja vaikka nyt ei ollutkaan Harry Tophamptonin vihkimätilaisuus, havaitsi hän, että hänellä kuitenkin oli puhemies.
Hänellä oli puhemies, joka tuntui järjestävän hänen puolestaan kaikki, esltteievän nämä tytöt noille miehille, tervehtien näitä toisia, valavan soittokuntaan lisää innostusta, kehoittelevan tarjoiluhuoneessa hyöriviä tarjoilijoita (käyttäen heidän ristimänimiään), näyttelevän pareille tupakkasalonkia ja tarjoilupaikkaa, nauravan, kertoilevan miehille »viimeisiä pörssikaskuja», päästelevän sopivia ihastuksen huudahduksia nähdessään tyttöjen uusia leninkejä, innokkaasti antautuen esiintymään Topin kutsujen sieluna.
Eikö hän ollut menetellyt siten ennenkin? Eikö se ollut hänen osansa elämässä?
Tämä mies oli tietysti Topin ystävä Jones.
»Näiden pitäisi olla Jonesin tanssiaiset», mietti Top tarkkaillessaanJonesin hiipivää hahmoa ja kiiltävää päätä kun viimemainittu,käyttääksemme Gertruden laulun sanoja, liikkui »naisien seurassa».Totisesti pitäisi näiden olla hänen kutsunsa.»
Sello sykähteli, piano liritteli naurua; saksofonin soittaja sieppasi megafonin ja ilmoitti, että »Felix käydä sipsutti vieläkin» - ja kaiken sen keskellä nuori Jones ihan silminnähtävästi ajatteli, että nämäolivathänen kutsunsa.
Tanssiessaan ei Top malttanut kääntää katsettaan pois ystävästään. Jones oli ihme. Hyödytöntä oli koettaa olla hänen kaltaisensa. Ihminen joko on tai ei ole sellainen. Top ei ollut. Top saattoi vain tarkkailla, kuinka Jones oli. Äkkiä Top huomasi toisen vilkkaiden walesilaiskasvojen kirkastuvan vielä jonesmaistakin eloisammiksi.
Hänen suunsa avautui lausumaan nimen — koko tämän ajan oli Top itse vakavana pyörinyt erään tyyten tuntemattoman neitosen kanssa, joka näytti unohtaneen ottaa leninkiä unikonpunaisten liiviensä ylle.
No niin, jollei kaikki tämä tanssiminen merkinnytkään Topille mitään muuta, oli se ainakin koko hyvää ruumiinharjoitusta, tuumi hän hajamielisesti, piti miehen kunnossa. Ainakin hän koettaisi sillä tavoin nähdä siitä valoisan puolen, koettaisi olla olematta liian yrmeä.
Heti soiton loputtua ilmestyi hänen luokseen se vieras, josta tanssilla oli niin tyyten toisenlainen merkitys.
»Top, Top! Oi! Minulla on sinulle kertomista! Ja näyttämistä», huudahti ylenmäärin riemastunut Jones. »Kuulehan! Etkö aio toivottaa meille onnea, sinä vanha vei kulta?»
»Onnea —»
»Heräähän toki. Etkö tajua, että ilmoitan sinulle suuren uutiseni heti asian tapahduttua? Keskellä tätä äskeistä foxtrotia hän hyväksyi kosintani. Olen kihloissa, mies. Kihloissa!»
Seinään nojautuneena Top avasi ja sulki suunsa. Hämmentyneenä hän kysyi: »Kenen kanssa?»
»Mitä sinä tarkoitat, kenen kanssa?» ivasi Jones. »Suuri erehdys nimittää häntä puhemieheksi; hänhän oli itse sulhanen. Säteilevänä, toiveikkaana, elämää, aloitekykyä, varmuutta ja intoa pursuavana Jones oli juuri sellainen, jollainen sulhasen pitäisi olla (mutta jollainen sulhanen min harvoin on). »Kenen kanssa saattaisin todennäköisesti olla kihloissa kolmen viimeisen pyhänseudun jälkeen?»
Ilkkuvasti nauraen hän kääntyi tanssikumppaninsa puoleen. Hän veti kädestä esille tämän vaaleaverisen, välkkyvän ja kahisevan kaunottaren, jonka kasvot »kuvastivat» todellista tyttömäistä kainoutta ja hurmaannusta ja jonka vanhanaikaisiin, mutta viehättäviin kiharoihin takana palavat seinälamput loivat sädekehän.
»Herra Tophampton… morsiameni!… Mitä arveletsiitä? Miltä sinusta näytämme?»
Sinä iltana hän, Bébé St. Clair, näytti erittäin kauniilta!
Hänessä yhtyivät hänen parhaat filmimuotonsa omassa kodissaan olevan Bébén näköön. Niin, hän oli sellainen tyttö, jota rakkaus kirkastaa, ja nyt oli rakkaus tullut hänelle. Vilpittömästi oli tämä lapsimainen filmitähti rakastunut tuohon sulavaan, mustatukkaiseen, valehtelevaan keltiläiseen, jonka hänelle oli esittänyt Top — ei, ei edes niinkään! — joka oli käyttänyt Topia välikappaleena esittääkseen itse itsensä. William Richard Jones, joka nuoreen Tophamptoniin verrattuna oli mitätön sekä vartaloltaan että kasvoiltaan (luonteesta puhumattakaan), näytti morsiamesta miellyttävän miehekkyyden esikuvalta. Bébé näki hänet sellaisessa valossa — älkää kysykö minulta minkä tähden — hän näki hänet siinä valossa.
Top, jolle Bébé soi lempeän säälivän katseen, sai häneltä yhden tanssin. Mitäpä Top välitti siitä, että hän sai ainoastaan yhden! Mitäpä hän siitä, että hänen paras ystävänsä oli sotkenut hänen kosintansa ja siepannut hänen nenänsä edestä kuningaskunnan ihmeellisimmän, hurmaavimman kaunottaren — kuten nuoren Jonesin toisinto tästä asiasta kuului!
Siihenkö se päättyi? Bébé oli levittänyt vaaleaverisen lumous voimansa muualle? Se kelpasi. Bébéstä ei ollut Topille. Hyvä.
Tai paha… nyt oli etsittävä joku toinen… joku näistä muista tytöistä; täällä oli heitä yllin kyllin pyörimässä välkkyvinä, kultaisina, hopeisen vihreinä, ruusuisen valkeina ja tulipunaisina hahmoina… Runsas valikoima…
Kenties, kuiskutti Topin mielessä heikko toive, kenties hekaikkiosoittautuisivat tilatuiksi!
6
Seuraavan tanssin hän tanssi tuoksuvan Lilithin kanssa.
Hilpeästi piano liritti, rummut pärisivät, saksofoni ujelsi, ja koko Tomado-kymmenikkö aloitti myrskyisesti: »Miksi tyttöä suutelin, oi niin, oi niin, oi niin?»
Ihan äsken oli Top ollut hyvin äkeissään tälle tanssikumppanilleen.
Mutta nähtyään hänen seisovan (hentona kuin norsunluinen paperiveitsi, jonka ympärille on kietaistu harsomaista, liekinväristä, turkisreunaista ninonkangasta — ympärillään kaikkien niiden miesten selät, jotka Top salissa tunsi) vastattuaan tämän villikissan hänelle suomaan säteilevään hymyyn, oivalsi Topkin heti, että tavallisen miehen oli mahdoton kovinkaan pitkää aikaa tuntea harmia Lilith Mournea kohtaan.
Hänessä oli jotakin — hänen miellyttävä, lämmin, ystävällinen tuntunsa, Helenin gardeniaa muistuttava tuoksu mikä riisti Topilta aseet. Viimemainittu tunsi antaneensa anteeksi harhauttavan suukon ja kuiskauksen, jotka yöksi, päiväksi ja vielä yhdeksi päiväksi olivat panneet hänen nukkuvat vaistonsa myllerryksiin. Hän oli antanut anteeksi. Lilith ei ollut tahtonut sinä iltana olla epärehellinen.
Näistä teatterilaisista ei se kaikki merkitse sen enempää kuin kädenpuristus, vakuutti Top itsekseen, ja tällä kertaa hän uskoi niin. Poissa oli sytyttävän Lilithin lumoushohde…
Vai oliko se ihan mennyttä? Eikö se aivan tyyten katoaisikaan, niin kauan kuin tuo lämpimän hunajan ja gardenioiden tuoksu Topin mielessä liittyi hyväilyn hempeyteen?
Lil ei ollut häntä varten, jollei hän pystyisi syrjäyttämään toista miestä. Nyt se tuntui Topista merkityksettömältä pikku seikalta; mutta sittenkin —. Miellyttävän ystävällisesti Lil hymyili hänelle, katsellen häntä pitkien silmäripsiinsä lomitse, teki hänen olonsa huolettoman keveäksi, joten hän osasi keskustella!
»Minun on siis onniteltava teitä, olen kuullut.» Top silmäili tyttöä hymyillen, tarttui hänen hentoon käteensä ja solui hänen kanssaan valssin pyörteisiin. »Toitteko nuoren sulhasenne tänne, Lil?»
Ihan sellaiseksi, täysin huolettomaksi maailmanmieheksi Lil saattoi hänet tuntemaan itsensä. Hän kehui, kuinka herttainen »Top-kulta» oli muistaessaan onnitella häntä. Hän osoitti Henryään. »Tuoon Henry — tuolia, ovella —»
Top katsoi huoneen poikki isoa, kömpelötekoista, piirteiltään epäsäännöllistä, terävän näköistä, noin kahdeksanneljättä-ikäistä miestä, jonka pää alkoi olla kalju ja jolla oli kilpikonnanluisilla reunuksilla varustetut, tanssijoihin päin satiirisesti välähtelevät silmälasit.
Kamala, oli Gertrude arvostellut; Top oli yhtä mieltä Gertruden kanssa.
Mutta Topin kainalossa Lilith tanssiessaan leperteli Henryn ihmeellisyydestä, hänen persoonallisuutensa syklooneista.
Niin se siis oli, taaskin; se asia oli selvä!
»Olette hyvin ihastunut, ettekö olekin?» kiusoitteli Top.
»Oi, Top! Ette tiedä, mitä rakkauson! Te ette —»
»Enkö? Selittäkää te se minulle!»
Ikäänkuin troopillisten seutujen hämärässä valaistus äkkiä himmeni rusottavaksi, hämyiseksi hohteeksi; piano äänteli nyyhkyttävästä viulut valittivat vihlovasti; saksofoni pysyi äänettömänä sävelen pehmeästi kohotessa. Soiton seasta kuului Lilithin kuiske:
»Oi, Top-kulta, rakkaus on ihmeellisintä maailmassa!… Kaikki muuttuu niin toisenlaiseksi, kun se on tullut ihmisen elämään. Silloin on hänen ja kaiken muun välissä taikakehä. Hän ei välitä mistään muusta, tapahtuipa mitä tahansa, ei edes teatterista, kunhanhänvain on maailmassa!» jupisi Topin tanssikumppani kiihkeästi — puhuessaan mahdollisesti (melkein) huomaamattaan silmäillen juuri Topia lämpimästi.
Se velho! Jos hänet olisi keskiajalla tuomittu roviolla poltettavaksi, ei hän olisi voinut pidättyä hellästi silmäilemästä hänen ympärilleen sytykkeitä kasaavaa pyöveliä. Kaikkina aikoina on ollut sellaisia naisia. Sellaisia naisia on aina vastakin. Sellainen tyttö oli Lilith Mourne - Ja sellaisena hänen täytyi pysyä.
Mutta silti hän oli järkkymättömästi kiintynyt ainoa rakastettuunsa,Henryyn!
»Hyvä!» virkkoi Top, tarkoittaen kaiken olevan parhain päin.
Mahdotonta on saada tyttöjä luopumaan kiintyneistä rakastajista, joita kohtaan heillä on sellaiset mielipuoliset tunteet…
Säteilevänä Lilith liiteli takaisin Henrynsä luokse.
Top ei ohut kateellinen eikä mustasukkainen.
Niin, tanssittuaan Lilin kanssa nuori isäntä tunsi todella olevansa valmis pitämään hauskaa. Hän — mitä se tyttö olikaan tehnyt? Lil? Ikäänkuin reipastanut ja rohkaissut häntä, ajatteli Top, hypistellen Hendersonin niin taidokkaasti solmiamaa kaulanauhaansa. Hänen kauluksensa ympärille oli kiertynyt smaragdinvihreä, silkkipaperinen serpentiini… Näistä sukeutui aika hupaiset kutsut…. Valot leimahtivat palamaan. Soittokunta alkoi lämmetä. Kakofonijoukkue soitti nyt: »Nyt vien mä tyttöselle kaunihin meloonin.» (Se oli muotisäveliä — unhotettu tämän kirjan ilmestyessä — mutta se oli vuoden tuhat yhdeksänsataa kaksikymmentäneljä syksyisiä säveliä.) Neekerit soittivat haltioituneina, rummut jymisivät miellyttävästi, ja symbalit kalisivat. Kaikki kävi vauhdikkaasti. Kaikki perin onnistunutta, tuntui Topista…
Kunnes —
7
Sisälle astui— se ainoa tyttö, jota Top ei ollut ollenkaan muistanut.
Hän saapui hyvin myöhään pienen, ketunnäköisen miehen ja lyhyen, pyylevän rouvasihmisen seurassa.
Heidän välissään kohosi hän kirkaspäisenä ja kauniina. Hän oli pitempi kaikkia muita tyttöjä ja pitempi kuin varsin moni salissa oleva mies. Klassillinen, yksinkertainen vaatteus toi esiin hänen vartalonsa kaikki kaarevat, veistoksen kaltaiset muodot; valkea, pehmeiksi laskoksiksi taipuva kreikkalainen asu sopi hyvin hengittävän Milon verhoksi.
»Hän on kasvanut!» mietti tyrmistynyt Top. »Sitä ei olisi hevin uskonut mahdolliseksi… Hänon, tulimmainen… Tyttö on kasvanut!»
Velvollisuutensa mukaisesti Top eteni sinnepäin pitkin seinänvierustaa. Hänen tanssitettavansa oli kadonnut; omituista, kuinka monet hänen tanssitettavistaan olivat jättäneet isäntänsä yksin! — Phyllis ei ollut tanssinut hänen kanssansa… Velvollisuutensa mukaisesti Top meni tämän sadankahdeksankymmenen sentimetrin mittaisen tytön luokse, tarttui hänen isoon käteensä ja hymyili väkinäisesti vastaukseksi hänen sydämelliseen, syväsointuiseen tervehdykseensä: »Kasnäin! Tuntui siltä kuin emme ikinä pääsisi perille. Ensin juna-vintiö myöhästyi tuntikausia, ja sitten sai auto-kekkula seistä —» Top esiteltiin hänen äidilleen ja isälleen.
Isoisänisä oli muuten kuvitellut, että Hannanit olivat mallikelpoinen pari, ruumiillisesti moitteeton.
Mikä harhaluulo!
Marjorien isä, majuri, oli englantilais-intialainen, vieläkin ruskeamman keltainen kuin näyttämöillä esitetyt Intian englantilaiset. Laihan vartalonsa ja pitkän nenänsä nojalla hän oli saanut rykmentissään tosiaankin sopivan liikanimen!Kurppa. Kuinka osuva!
Ja hänen vaimonsa — pullea, lyhytjalkainen — mikä omenapulla! Se, että nämä kaksi olivat antaneet elämän klassillismuotoiselle tyttärelle ja kahdelle komealle pojalle (jotka juuri äsken olivat hädintuskin suorittaneet pääsytutkinnon Sandhurstin kadettikouluun), oli yksi niitä salaperäisiä arvoituksia, jotka sotkevat isoisänisän tapaisten rotuhygienikkojen laskelmia.
Nämä kolme nuorta Hannania olivat perineet joltakin jo unohdetulta esivanhemmalta ulkonäkönsä ja piirteensä, jotka olivat »harpanneet» heidän kurppa-isänsä ja omenapullamaisen äitinsä sekä heidän perin tavallisten tai mitättömän näköisten setiensä, enojensa ja tätiensä ylitse, tai sitten he olivat syntyneet jonkun onnentähden vaikutuksen alaisina — kukapa tietää?
»On kovin hausta tutustua teihin, herra Tophampton; teitte perin ystävällisesti, kun kutsuitte meitä», kiitti rouva Hannan rattoisasti. Hän pani silmälasit nenälleen ja tarkasteli Topia pienillä, valppaan näköisillä silmillään. »Tehän kävitte opistolla katsomassa pikku Marjorietamme, ettekö käynytkin?»
(Tarpeetonta on selostaa Topin vastausta.)
»Tytöillä tuntuu kaikilla olevan sangen hupaista koulussa», jatkoi rouva Hannan, koettaen saada pakinaa vireille tämän (tavattoman kankean!) nuoren isännän kanssa. Seinään nojaten Top vastasi, että siellä näytti aika mukavalta hänen mielestään….
»Lienee ihan paikallaan», huomautti Marjorien isä happamesti, »että on sellaisiakin paikkoja ja että sellaisiakin ammatteja opetetaan tytöille, jotka eivät ole kyllin järkeviä ansaitakseen elatustaan millään muulla tavoin».
»Ha ha!» nauroi tytär äänekkäästi, hämmentymättömän hyväntuulisesti.»Isä etsii nuorista vain älyä; hm, hän ei löydä sitä paljoa suvustaan!»
»Totisesti ei löydäkään», myönsi isä, perin äkäisen näköisenä.
Sen seikan nurjuus, että kohtalo syytää eräitä lahjojaan sellaisille, jotka mieluummin olisivat halunneet ihan toisenlaisia lahjoa, oli vieläkin tuntuvampi sen tähden, ettei hyvä ulkonako vähääkään tehonnut majuriin ja hänen puolisoonsa. Heistä ei heidän Marjoriensa ulkomuoto ollut kerrassaan mitään. Eikä heistä ollut mitään myöskään tämän nuoren Tophamptonin ulkonäkö, joka heistä tuntui vielä yhdeltä aivottomalta nuorukaiselta.
Mutta Top alkoi kohota tilanteen tasalle.
Soiton lakattua ja tanssijoiden hajaannuttua hän ehätti kutsumaan luokseen kelpo kumppaninsa, Newhavenin australialaiset ystävänsä. Hän kutsui useita muitakin tuttaviaan esittääkseen heidät neiti Hannanille, koska tämä tuntui olevan innokas tanssija.
»Innokas!» ärähti majuri, katsahtaen ympärilleen, ikäänkuin kaikki saapuvillaolijat olisivat hänen velallisiaan. »Nykyisten nuorten koko äly on keskitetty heidän jalkoihinsa. Tuossa Marjorie menee —»
(Siinä hän meni.)
Rouva Mundyn hupaisesti pakistessa rouva Hannanille, vei Top ärtyisen pikku majurin, miehekkäästi tupakkasalonkiin ja tilasi hänelle ryypyn. Tosissaan nuori mies toivoi keksivänsä jotakin, mistä olisi voinut puhua vanhemmalle. Komean olemuksensa jokaisessa solussa Top tunsi, minkä vaikutuksen majuri oli saanut: »Tämä nuorukainen on tomppeli! Elää vaatteitansa varten, mokomakin nuori pässinpää!»
»Oletteko koirien ystävä?» tiedusti majuri laskiessaan lasinsa pöydälle. »Pidättekö airedalelaisista?»
(Kuvaannollisesti hänolituonut ne muassaan tanssiaisiin.)
»Tunnetteko lainkaan cairnilaisia, Tophampton.»
Tophamptonista tuntui painostavalta ja ilkeältä, eikä hän osannut vastata muuta kuin sen, ettei hän välittänyt koirista.
Mitä majuri olisi virkkanut (jos hän olisi hiiskunut mitään), kukapa voisi sen arvata?
Sillä hetkellä astui tupakkasalonkiin ainutlaatuinen pari, näöltään kummallisempi kuin naamiaisissa on konsanaan nähty.
9
Se oli isoisänisä ja Henderson.
Yrmeänä ja onnettoman näköisenä, muistuttaen hautajaispuolisilla hovimestarin osaa esittävää Alfred Lesteriä, Henderson hiipi avaraan, raskaan loisteliaaseen huoneeseen tietoisena siitä, ettei hänen käsivarrellaan ollut tarjoilijan liina, vaan sen eltaantuneen, kuluneen, punaisen peitteen liiankin tutut laskokset, jota neljännesmiljoonan omistaja piti parempana kuin mitään vaippaa, peitettä tai runsasturkiksista kappaa, minkä Lontoo saattoi tarjota.
Isoisänisä, jonka toinen käsi oli Hendersonin käsivarren taipeessa, toinen kepin käyrässä kädensijassa, näytti juhlallisemman kohteliaiden aikojen herrasmieheltä. Vaikka isoisänisä olikin puettu kuluneeseen juhlapukuunsa ja — niin, todentotta! — vanhanaikaiseen röyhelöön, näytti hän arvokkaalta; isoisänisä oli laiha, kumarainen, hänellä oli hämähäkin jalat ja kilpikonnan pää, mutta sittenkin hänen olemuksensa oli sopusoinnussa hänen rypistyneen paidanrintansa kauniiden helminappien ja hänen vyötäisillään mustassa moirénauhassa riippuvien sievien, vanhojen sinettien kanssa.
Hänen kaljun päänsä laesta patenttinahkaisten kenkien kärkiin saakka — sellaiset kengät olivat varmasti jo viimeistä paria myöten kadonneet kaupasta — isoisänisän koko olennosta säteili sardonista voitonriemua. Hän oli tullut! Tässä hän oli! Hän ei ollut käynyt tanssiaisissa kolmeenkyrnmeneenviiteen vuoteen. Nyt hän oli täällä. Ulkosalla sellaiseen aikaan, jolloin hänen olisi pitänyt olla jo muutamia tunteja maannut vuoteessaan, tuon höyhenpeitteenalla. Tässä hän oli valmiina lausumaan sanansa kaikesta, mitä hänen nuoren sukulaisensa tanssiaisissa tapahtui!
Chesterfieldiläiseen tapaan hän tervehti majuri Hannania, johon tutustuminen oli hänestä »ihastuttavaa».
»Minulla on jo ollut onni —sangen suuri onni ja nautinto, jos niin saan sanoa — tutustua teidän — teidän viehättävään tyttäreenne, sir. Tanssiaisten tähti nousi hänen näyttäytyessään. Totisesti, niin. Emmekö mene takaisin saliin ihailemaan hänen säihkyään?»
Jättäen paikoilleen Hendersonin (joka oli luonut vanhan kumppanuuden silmäyksen erääseen lähellä hyörivään tarjoilijaan) he palasivat tanssisaliin katselemaan.
10
Tanssivaa Miloa saattoi tarkkailla kilometrin päästä, ja kaunis katseltava hän olikin. Sillä jos milloinkaan on viehkeä yhdeksäntoistavuotinen neito ollut huvittelemassa tanssiaisissa, niin sellainen oli Marjorie Hannan Harry Tophamptonin täysikäisyysjuhlassa.
Hän piti hurmaantuneesti tanssista, mutta ei sellaisesta riehakkaasta kuin jotkut muut; hän, joka heilutteli vartaloaan hockey-kentällä ja hyppivien ratsujen selässä, asteli tanssiessaan huvittavan rauhallisesti. Hän oli tanssilattialla hillitty kuin kuka Elisabetin aikainen vallasnainen tahansa. Mutta hän oli rattoisa seura-ihminen. Hän piti näitä »kekkereitä» ja niiden kaikkia outoja ihmisiä sanomattoman hupaisina.
Kaikki ihmiset olivat hänestä perin tavallisia. Jopa miehetkin! ajatteli hän silmäillessään milloin minkin Topin ystävän pään ylitse. Ainoa, jota hän ei hevin voinut pitää pienempänään, oli isäntä, tuo Tophampton-kolho itse. Hän oli aasi, mietti Marjone. Huu, millainen aasi! Päässä ei ainoatakaan ajatusta muusta kuin siitä, mitä hän pani ylleen; sellaisen vaikutuksen oli Top tehnyt häneen. Eli vaatteitansa varten, mokoma kolho. Ihan kuin tytöt. Enemmän kuin jotkut tytöt.
Tänä iltana oli Marjoriekin, joka ei elänyt vaatteita varten, mielissään uudesta, valkeasta leningistään; aika paljon päänvaivaa hänellä oli siitä ollutkin. Hän ei ollut ehtinyt teettää uutta; senvuoksi oli hänen ollut etsittävä äidin pieneksi jäänyt lepomekko, joka oli mainio, kun sitä oli hiukan levitetty rinnan kohdalta. Hieman kreikkalaismallinen, samoin kuin siiloin, kun hän oli esittänyt Afroditeä — älkää naurako! — opiston illanvietossa. Hirveän mukava myöskin. Kyllin väljä hengittämistä varten. Kuinka hän pitikäänväljyydestä! Ainoa ikävä puoli olikin ollut kenkäkysymys. Niin lyhyessä ajassa hän ei ollut ennättänyt mistään saada ranskalaiskorkoisia silkkikenkiä, yhdeksännumeroisia isompia. Eikä niissä ollut kultasolkia, madam. Kultaiset soljet olisivat näyttäneet sievemmiltä, mutta nyt hänen oli turvauduttava korottomiin tanssilipokkaisiin, joita opistossa käytettiin — hyvin pehmeästä, mustasta nahkasta valmistettuihin, tasakärkisiin - ja joustaviin, hänen korkeiden, virheettömästi kaareutuvien jalkapöytiensä ylitse kulkeviin ristihihnoihin. Ne näyttivät olevan paikallaan ja olivatkin tanssiessa.
Tanssiminen tällaisella välkkyvällä parkettilattialla upeassa lontoolaisessa hotellissa oli ihanaa sen jälkeen, kun oli tanssinut opiston voimistelusalissa.
Mitä virvokkeihin tuli —
»Hjuu!» hengähti Milo hurmioissaan löytämättä sopivampaa sanaa suppeahkosta sanastostaan.
Mansikkajäätelöä suli möhkäle toisensa jälkeen tämän jumalattaren suussa; sinne oli kadonnut muna- ja lohivoileipä ja useita muita voileipiä — litteitä kuorettomiksi kolmioiksi leikattuja, mureketta sisältäviä samoin kuin sellaisia, joita tehdään pehmeistä, pitkulaisista ranskanleivistä, halki leikatuista, joten välistä pilkottaa esiin krassia, kun puolikkaat on pantu vastakkain ja väliin sijoitettu aikamoinen silava viipale — runsaasti silavaa; ja syöjän odottaessa leikkasi niitä yhä lisää pitkän pöydän takana seisova pullea ranskalainen, jolla oli keittiömestarin valkea lakki ja esiliina. Sitten olivat virvoitusjuomat, sekä kahvia että kermasuklaata ja mehevät, höyryävät kahvileivät kutenPekka Poikasessa. Ja tortut ja leivokset, kirsikkahyytelöllä päällystetyt, ja nuo toiset, jotka ulkoapäin näyttivät niin kovilta, mutta joita syödessä piti olla varovainen, jollei mielinyt tyyten ryvettyä valkeaan vaahtoon, samanlaiseen kuin poikien parranajovaahto oli ainoa keino työntää ne kokonaisina suuhunsa, kuten tämä nuori Venus oli maininnut useille tanssilajilleen. Hedelmäsalaatti oli perin maukasta, ja — ajatella — nämä olivat ainoastaan virvokkeita, tarjoilupöydän ääressä, seisoalta nautittavia!
Pian tarjottaisiin oikein kunnollinen ateria, jolloin saisi istualtaan syödä tosikylläiseksi asti; ja ruokalista olisi hyvä, tyyten ranskalainen, nimittäin mayonnelaisia hummereita, kananpaistia, kalkkunaa ja tryffeleitä ja kaikenlaisia muhennoksia ja salaatteja; ja sitten olisi lisää jäätelöä, ei ainoastaan tuollaisia mitättömiä, pikku hiukkasia lasilautasilla, vaan kokonainen vuori todellista jäähyytelöä ja sen päälle sirotettuja manteleja — oi, herkullista!
Top tarkkaili hänen säteilyään.
11
Äkkiä hän jupisi anteeksipyynnön ja aikoi poistua ja jättää isoisänisän ja majuri Hannanin ovensuuhun katselemaan.
Isoisänisän laiha käsi sujahti esiin ja tarttui nuoren miehen karaistuneeseen hauislihakseen.
»Minne kiire.Poika?»
»Minun on tanssittava tämä tanssi, sir?»
»Kenen kanssa aiot sen tanssia?»
»Joanin.»
»Serkkusi, niinkö? Hän luopui sinusta. Minun on puheltava kanssasi tämän tanssin aikana…. Majuri, suonette anteeksi vanhukselle? Toivottavasti tapaamme taaskin toisemme pian, sangen pian. Nyt minun on neuvoteltava eräästä asiasta tämän nuoren sukulaiseni kanssa!… Käsivartesi,Poika.»
XV luku
Haaveilijan vetoomus
1
»Mitä tulimmaista lienee ukolla nyt minulle sanottavaa?» aprikoi Top alistuvasta saattaessaan verkkaisesti käydä köpyttelevää isoisänisää liukkaalla parkettilattialla hälisevän, värikkään, hetkestä nauttivan nuorisojoukon halki.
2
Heidän päästyään pois tanssisalista — pois kirjavasta vilinästa, kirkkaasta valaistuksesta, pois värähtelevien viulujen, sykähtelevän sellon, kiihkeästi valittavan saksofonin, naurun ja liukuvien jalkojen suhinan kuuluvilta — kuinka viehättävän hiljaiselta, hämärältä, yksinäiseltä tupakkasalonki tuntuikaan!
Se olikin jäänyt miltei tyhjäksi isoisänisän ja Topin välistä keskustelua varten. Vain tanssin lomassa tänne pujahtanut pari koetti pysytellä piilosalla ikkunakomerossa; huoneessa hääräili tarjoilija tai pari. Henderson, joka oli kadonnut, ilmestyi jälleen isoisänisän kolkutettua koukkukepillään.
Kuten kuivattu rusina uppoaa ja katoaa taikinaan, niin vaipui isoisänisän kuihtunut hahmo pehmeän, nahkapäällyksisen sohvan nurkkaan. Huolellisesti Henderson kiersi hänen luisevien polviensa ympärille tyranninsa korvaamattoman apuvälineen. (Samoin kuin lohikäärme on Pyhän Yrjänän, oli tämä herra Horace Mundyn vaakunamerkki. Joulu ja joulukuusi, Englanti jaUnion Jack, velhoja noita sauva, isoisänisä ja hänen peitteensä.)
»Se on hyvin,Mies, se on hyvin. Älkää hyörikö, älkää hoppuilko!… Lähden kotiin piakkoin. Niin, en vielä, en vielä. Mihin aikaan? Mitä se teihin kuuluu? Kun haluan lähteä kotiin, kutsun teitä, mutta en ennen…. Nyt suvainnette poistua?»
Henderson poistui. Kun tuntee Hendersonin, saattaa otaksua hänellä olleen siinäkin hotellissa ystäviä, joiden seurassa hän sai välihetken edullisesti kulumaan.
»Nyt, POIKA —»
3
Top oli istuutunut leveän takkatuolin laidalle vastapäätä isoisänisää ja odotti valmistautuneena kuulemaan mitä pahinta — mutta kuinka totta onkaan, että se, mihin ihminen valmistautuu, ei koskaan tapahdu!
Isoisänisän laiha käsi oli sukeltanut kilisevien sinettien alitse taskuun.
Ihan odottamattomasti isoisänisä alkoi: