»POIKA, nyt on sinun syntymäpäiväjuhlasi, mutta sinä et ole saanut lahjaa — et varsinaista lahjaa — » Kädestä kuului kahinaa. »Tässä on viitonen — ei, pari. Tässä on kymppi sinun käytettäväksesi, POIKA.»
Top — varsin luonnollisesti — olisi saattanut kaatua selälleen takanansa loimuavaan takkaan.
Tuo hämmästyttävä vanha oikkuili ja syrjäytti käden heilauksella Topin sopertamat kiitokset. Muuten ne kaksi viitosta tulivat kuin Jumalan lahjana tälle nuorelle insinöörinkokelaalle. Olihan hän luovuttanut kaikki kuukausirahansa rouva MundyIle. Ja kuinka hartaasti hän olisi halunnutkaan muuttaa puhtaaksi rahaksi »ne» kalvosinnapit ja «sen» komean savukekotelon, ei sellainen menettely toki tullut kysymykseenkään. Vähän, kovin vähän oli Top saanut hankituksi vanhoilla napeillaan, kolhiutuneella hopeakotelollaan, vanhanaikaisella kellollaan ja perillään sekä parilla harvinaisella postimerkillä!
»Oi, kiitos teille, sir!» vakuutti Top sydämensä pohjasta.
»Pyh! Ei se ole mitään. Kun hoitaa talouttaan järkevästi» isoisänisä nykäisi kulunutta peitettään ylöspäin — »saattaa joskus panna rahaa menemään, jos haluttaa. Havainnollinen opetus sinulle, POIKA. Ja nyt—nyt— Haluan kysyä sinulta jotakin. Mitä arvelet — mitä arvelet tästä kokoelmasta, näistä lumoavista neitosista, joista yhden ja toisen kanssa olen nähnyt sinut lattialla?»
Top tyrmistyi. Hänen rohkeutensa oli elpynyt setelien hilpeästi, rauhoittavasti kahistessa hänen kädessään, mutta nyt se painui jälleen hänen tanssikenkiinsä saakka. Kas niin, mietti hän, nyt aikoi vanhus panna puukon hänen kurkulleen. Vielä pahempi! Hän aikoi tunkea sinne tyttöjä. Hylättyhän säädyllisen, chesterfieldiläisen, arvokkaan esiintymistapansa hän aikoi taaskin muuttua pahanilkiseksi, käärmeenkieliseksi kilpikonnaksi.
Top terästäytyi…
»Hän aloittaa», tuumi Top, »siitä isosta, möhkälemäises
Hannanin tytöstä».
Sellaiselta Milo näytti Topista. Hän ei Topin mielestä muistuttanut mitään muuta niin paljon kuin Victorian muistomerkin ympärille järjestettyjä jyhkeitä, kookkaita kivipatsaita, kuvaannollisia jättiläisnaisia, jotka edustivat kauppaa, edistystä, Afrikkaa ja mitä kaikkea….
»Hän aikooaloittaahänestä.»
4
Isoisänisä ei alkanut hänestä.
Hän alkoi perin miellyttävästi puhua kauneuden eri vivahduksista, joita saattoi havaita tämän seurueen nuorissa naisissa.
He olivat hyvin viehättäviä täysin nykyaikaisella tavalla!
Isoisänisä ei hyväksynyt kaikkien katkerien, keski-ikäisten arvostelijain lausuntoja nykyaikaisista tytöistä. Isoisänisän mielestä heidän viehätysvoimansa oli toisenlainen, mutta ei rahtuakaan vähäisempi kuin heidän äitiensä, isoäitiensä ja esiäitiensä. Poissa olivat tietenkin pienet jalat ja kädet, upeat hiuspalmikot…. Mutta ne oli korvattu! Tytöt olivat terveempiä, raikkaampia, parempi-ihoisia. Se johtui raittiista ilmasta ja ruumiinharjoituksista, joskin leikit ja urheilu olivat numerolla tai kahdella — tai enemmällä — suurentaneet naisten kenkiä Poissa olivat uhkean kaarevat muodot, kolmenviidettä sentimetrin mittaiset vyötäiset, rehevät lanteet….
Isoisänisä (kumma kyllä) ei surrut näitä piirteitä. Hänestä oli jäykkien kureliivien katoaminen erinomainen asia. Hän — joka oli aina rakastanut kauneutta — oli kyllin laajamielinen rakastaja ihaillakseen sen nykyisiä ilmaisumuotoja, kiristämättömiä, poikamaisia, yksinkertaisten liinaisten leninkien verhoamia vartaloja, somia, sileitä päitä — ja avointa hilpeyttä. Niillä oli hyvät puolensa, jos puutteensakin. Sitäpaitsi oli otettava huomioon nykyajan nuoret miehet, joita tämänlaatuisten tyttöjen oli täydennettävä.
»Jos» - jatkoi isoisänisä (punehtuen ja lämmeten omasta esitelmästään) — »jos joku minun nuoruuteni aikainen kaunotar ilmestyisi tänään ja jos hänen ruumiillinen puolensa, muotinsa, hiuksensa, käytöksensä, keskustelunsa ja muut sulonsa olisivat sellaiset, jollaiset niin kovasti miellyttivät minun aikalaistani vuonna tuhat kahdeksansataa neljäkymmentäyhdeksän, niin luuletko —luuletkosinä, että hän saavuttaisi paljon menestystä ystäviesi ja opistotovereittesi keskuudessa, POIKA?»
Top ei tiennyt, sir. Eikä Top siitä välittänyt. Top vain terästäytyi siltä varalta, että isoisänisä muuttuisi jälleen entiseksi….
Nähtävästi ei sen aika ollut vielä tullut.
5
»Esimerkiksi, POIKA. Tuo viehättävä dresdeniläinen posliiniteos, sinun neiti St. Clairisi. Kuinka voidaan väittää, ettei tänä aikana ole naisellisuutta? Se pikku neiti näytti minusta sievältä kuin —»
»Hän on jo toisen», keskeytti Top hätäisesti, karkeasti. »Hän menee naimisiin erään läheisen ystäväni kanssa — Jonesin kanssa. Jones kosi tänä iltana, näissä tanssiaisissa; he ovat kihloissa!»
»Niinkö tosiaan? Onnellinen nuorukainen…. Mutta vielä on runsaasti kaunottaria,Poika, joista sinä saat valita.
— Ota huomioon, että vaikka sanoinkin 'Etsi mallikelpoinen tyttö', en sitonut sinua kehenkään erikoisesti. Sinun asiaksesi jätin valinnan.Sillä en oleniin järjetön enkä niin epäinhimillinen kuin te kaikki mielellänne uskotte», lisäsi isoisänisä, näyttäen vilahduksen tavallisista tavoistaan. »Lienen sortumaisillani vanhuudenheikkouteen, ruumiini pettää; mutta — silmäni ovat yhtä hyvät kuin konsanaan.»
Hän väläytti niitä Topiin päin; ne olivat kirkkaat kuin timantit, terävät kuin lasiveitsi.
6
»Enkö muuten nähnyt sinun tanssivan erään lumoojattaren kanssa, jolla oli liekinvärinen puku — jollen erehdy, liekinvärinen, turkiskoristeinen — kullanväriset kengät ja mitä sievimmät nilkat? Miellyttämistaidon harrastaja, luulisin. Joka kohta kultivoitua; joka katse puhuva. Kaunis hiuslaite, kauniit kengät, kiehtova hajuvesi —»
»Neiti Mourne.»
»Ahaa! Gertrude-serkkusi kaunis ystävätär, näyttelijätär?» huudahti isoisänisä. Eikö mikään ollut jäänyt tuolta vanhukselta huomaamatta? Oliko hän (epäilemättä loordi-vainajan entisen oikean käden tehokkaalla avulla) pitänyt silmällä Topin elämän kaikkia yksityiskohtia etsinnän alusta saakka?
Vanhus selitti, että neiti Mourne oli »kuten ranskalaiset sanovat,une belle laide! Yksinkertainen, mutta kiehtova. Magneettinen. Eikö hän viehätä sinua, POIKA?»
Top liikahteli rauhattomasti, toivo saavansa tupakoida… Isoisänisä ei suvainnut savukkeiden sytyttämistä hänen puhuessaan…
»Eipä hyödyttäisi paljoakaan, jos hän viehättäisikin minua», virkkoi Top oltuaan tuokion vaiti. »Hänkin on varattu. Tarkoitan, että hänelläkin on sulhanen.»
»Se tuskin minua hämmästyttää», sanoi isoisänisä sulavasti. »Mutta ottaaksemme vielä toisenlaisen esimerkin —» »Nyt se tulee», tuumi Top. Hammasta purren hän sijoittui vankasti pehmeälle tuolilleen. »Nyt se tulee!»
7
»Jos saisin nuorentavaa juomaa, joka 'palauttaisi kahdennenkymmenennen kevääni’», haastoi isoisänisä vakavasti, »on täällä neitonen, jolle koettaisin heti osoittaa huomaavaisuutta.
Jumalten tytär, ihailtavan kookas ja jumalaisen valkoverinen!
— Arvannet, ketä tarkoitan, POIKA? Majuri Hannanin tytärtä.»
»Arvasin teidän tarkoittavan häntä, sir», vastasi Top nyreästi, »kun lausuitte sanan 'kookas'».
»Totisesti, niin. Turmeltumaton, uhkea nuori olento! Ihmeellisen sopusuhtainen! Uhkuvan terveyden esikuva! Eikö hän olekin, POIKA?»
»Siltä näyttää, sir», myönsi Top vastahakoisesti. »Ei ole paljoa vikaa, sir — hänen terveydessään.»
»Mitä on terveys muuta kuin se kallio, jolle kauneuden temppeli on rakennettu? Jos terveys on täydellinen, seuraa kaikki muu itsestään. Kaunis muoto, väri, raikkaus, taivaasta tullut terveellinen tuli. Terveys! Jos ruusun juuret ovat terveet, niin siinä on kukka. Mitä arvelet,Poika?»
Äänettömästi Top taaskin ajatteli, kuinka tarkalleen tämä isoisänisän »ihmeolento» muistutti Buckingham-palatsin kaiteiden edustalla olevia jättiläismäisiä kolosseja, kävelyasentoisia, isoja, valtavia, aaltoilevia naishahmoja, joista yksi pitää pelottavan isolla kädellään kiinni leijonan harjasta, taluttaen tavatonta otusta, ikäänkuin se olisi pommerilainen hevonen.
Mutta ainoakaan elävä patsas ei saisi talutella Harry Morse Tophamptonia. Ei todennäköisesti. Se päätös kuvastui hänen vaaleiden, itsepäisen päättävien kasvojensa jokaisesta piirteestä.
Sijoittuen yhä syvemmälle pieluksien ja peitteen suojaan vanhus kehitti edelleen pahaa taktillista virhettään, koettaen väkisin tykyttää neitoa nuorelle miehelle.
Kuunteleva Top kammosi sillä hetkellä kaikkia tyttöjä, mitä oli ikinä nähnyt. Hän inhosi filmitähteä ja hänen seurapiiriään; hänellä oli erikoisesti kaunaa Britannian viehkeimmälle vaalea veriselle kaunottarelle, Jonesin ihanalle morsiamelle. Eikö läähättävää Miloa ollut ensiksi mainittu juuri hänen luonaan? Top kammosi kaikkia ruumiillisen kultuurin opiston mekkoihin ja polvihousuihin puettuja tyttöjä. Kammosi — nyt, ollessaan hänestä loitolla! — tuoksuista, viekoittelevaa Lilithiä. Kammosi kaikkia niitä outoja tyttöjä, joiden kanssa hän isäntänä oli sinä iltana tanssinut. Kaikkia näkemiään hän kammosi, vaikka ei kenties niin hyisen kiihkeästi kuin tuota Venus-tyttöä, johon isoisänisä oli ihastunut. Hän muisti, mitä se tyttö oli vastannut eräälle tanssittajalleen, joka oli kysynyt, pitikö hän vanilja- vaiko mansikkajäätelöstä — »Parasta on pyytää niitä molempia ja panettaa ne samalle lautaselle!» Niin, se tyttö oli ruokaa varten. Jollei mitään muuta otettaisikaan huomioon, se kuvottava nuori herkkusuu, hameihin puettu ahmatti, eli yksinomaan syödäkseen, ruokkiakseen isoja, laajoja, typeriä patsaankasvojaan. Vimmastuneena Top ajatteli: »Häntä saattaisi hyvinkin nimittää syöväksi Miloksi!»
»Nuori jumal'olento», ihasteli isoisänisä, »Olympoksesta laskeutunut».
Topin oli kuunneltava. Ulkoisesti hän oli perin tarkkaavainen, mutta hänen sisällään kuohui synkkää vastustushenkeä, jäytävää harmia, voittamatonta, jäätävää, kasvavaa kiukkua, mikä tuntuu riittävän vastaukseksi niille idealisteille, jotka uskovat sellaisiin teorioihin, että puolison valinnassa määräävää vaistoa voidaan ohjata.
Mutta isoisänisä kehitti edelleen lempihaavettaan.
»Siinä, POIKA, on sellainen sydämenvaltiatar, joka toisi takaisin kultaisen ajan. Toivoisin», intoili yhdeksänkymmentä viisi vuotias, »itse olevani siinä iässä, että voisin osoittaa hänelle huomaavaisuuttani».
Ärsytetty Top pamautti: »Minäkin toivoisin teidän olevan, sir!» Kas siten! Niin! Äkkiä lausuen, miettimättä, ensin edes avaamatta ja sulkematta suutansa ei loukkaavasti, mutta päättävästi: »Minäkin toivoisin teidän olevan, sir!»
8
Syntyi äänettömyys, jonka aikana hiki kihosi Topin leveälle, matalalle otsalle.
Mitähän isoisänisä sanoisi?
Ikäänkuin ei olisi oikein käsittänyt vanhus virkkoi:
»Tarkoitatko sillä, Poika, ettet sinä itse halua yrittää siihen suuntaan?»
»Sitä tarkoitin», vastasi Top varmasti, mutta sisäisesti vapisten. Mitenhän isoisänisä siihen suhtaantuisi? Voi sitä räjähdystä, joka oli tulossa!… Mutta sittenkin! Mitä muuta hyvänsä mieluummin kuin taipua isoisänisän tähän toivomukseen… Se tyttö! Ylettömän iso, runsautta kuvaava olento, hirvittävän näköinen —ja huonokäytöksinen, niin, tyrmistyttävän huonokäytöksinen — suorastaan elukkamainen. Top muisteli, millainen hän oli ollut opistossa, marssinut palloilukengissään polulla kuin talonpojan renki — typerryttänyt Topin lausumalla: »Hoo! Minusta eivät sellaiset ole ystäviä.» Osoittaa huomaavaisuutta sellaiselle.
Hyvä Jumala!… Jonesin oli tapana lausua kaikista tytöistä, jotka eivät olleet hänestä vastenmielisiä: »No niin, taitaisinpa mieluummin suudella häntä kuin poliisia!» Topista tuntui, että huomaavaisuuden osoittaminen tälle tytölle olisisamanlaistakuin poliisin suuteleminen, prrr!
»Neiti Hannanin kaltaisen tytön tavoitteleminen ei mieillytä sinua?»
»Ei, sir», vahvisti Top, »ei miellytä».
Jyräystä ei kuulunut.
»Sellaisen ihanan tytön? Kankaalla ja marmorissa ei voida näyttää mitään kauniimpaa.»
»Tiedän sen, sir. Jotkut saattaisivat. Mutta» — häneltä pääsivät karkean koruttomat sanat — »minä en pidä sellaisesta. Minusta tuntuu, etten voi.»
Taaskin pitkä, peloittava hiljaisuus, jonka aikana Top odotti purkausta.
9
Nuori mies valmistautui kuulemaan purevia syytöksiä. Hän valmistautui kuulemaan raivoisaa kolkutusta tupakkasalongin lattiaan, ärjäisyjä, joiden tarkoitus olisi säikyttää tarjoilijoita, seuraavanlaisia salamaniskuja:
»Et pidä sellaisesta? Mitä sinä sitten tahdot, POIKA, haluaisin tietää? Mitä tahdot, sinä vihoviimeinen tomppeli, mitä tahdot?… 'En häntä', väität. Ketä sitten? Sinulla ei ole muita esitettäviä, niinkö? Siispä minä esitän valittavaksesi. Ja sinun on valittava, sir. Kuuletko minua? Sanon: joko tämä jumalainen tyttö tai ei ketään. Kuta pikemmin, sen parempi. Kosi häntä tänä iltana pannaksesi asian alkuun. Jos menet naimisiin hänen kanssansa, saat kymmenentuhannen punnan vuositulot. Jos teet vastoin toiveitani, et saa puolta Jennyäkään. Et puolta Jennyäkään. Siis valitse nyt!»
Top olisi vastannut: »Onko se lopullinen sananne, sir? No, hyvä sitten; minä luovun rahoista.» Top olisi tuntenut menetelleensä ihan oikein. Mitä varten nämä tanssiaiset oikeastaan oli järjestetty? Sitäkö varten, että hän saisi vapaasti valita, vai sitäkö varten, että häntä pakotettaisiin? Se ei ollut sopiva tapa kenenkään miehen käyttäytyä, olipa hän sitten yhdeksänkymmentäviisi- tai satayhdeksänkymmentäviisivuotias. Mutta jos vanhus oli menetellyt siten, oli Top valmistautunut pahimpaankin ja pitäisi kyllä puolensa isoisänisälle.
Taaskin isoisänisä esiintyi odottamattomasti.
Hän virkkoi kaihoisesti, murheellisesti, jopa valittavaan: »Siitäkö sinusta tuntuu, POIKA? Vahinko, erehdys.»
10
Miten arvelette Topin, kookkaan, lämminsydämisen, yksinkertaisen olennon pystyneen pitämään puoliaan tällaista vastaan?
Ällistyneenä Top silmäili isoisänisää, tuota kuihtunutta, iäkästä olentoa, joka oli melkein hautautunut sohvan nurkan ja höyhenpeitteen väliin.
Mundyn tytöistä oli isoisänisä jo kuinka kauan ollut hullunkurinen painajaisolento! Hän oli puolittain variksenpelätin, puolittain perheen kauhu, tarumainen pilahenkilö sättimisineen, juustonkuoritalouksineen, vankilankarkuripalvelijoineen, peitteineen, avioliittoja koskevine, haaveellisine ohjeineen. Koko hänen suvussaan kenties ainoastaan kaksi henkilöä käsitti isoisänisässä olevan jotakin muutakin.
Lempeä rouva Mundy säälitteli (isoisänisän »pahoinakin» päivinä):»Yksinäinen vanhus-raukka!»
Alusta alkaen oli Top ajatellut: »Vanhus-poloinen; hänen osansa on kova!»
Nuori mies ei olisi osannut selittää, mikä isoisänisän osassa oli kovaa. Ei ainoastaan ikä. Elämä yleensä ehkä. Top, jolla, kuten tiedämme, ei ollut taipumuksia pukea asioita liian moni- tai liian pitkäsanaisiin muotoihin, oivalsi kummallisesti, sanattomasti, että isoisänisästä, joka ei ollut muiden ihmisten kaltainen, olivat muut ihmiset aivan yhtä kiusallisia kuin hän heistä.
Hän ei kuulunut tähän jazziaikaan. Hän ei ollut chesterfieldiläisen ajan ihminen, ryppyisen paidanetumuksensa ja sinettinippunsa mukainen. Hän ei ollut minkään menneen ajan ihminen, mutta kaikkina aikoina on ollut hänen kaltaisiaan. Hän oli yksinäinen, sopeutumaton, hyljeksitty, utopisti, sellainen henkilö, jonka juuret eivät ole kiinni maassa, joka ei kykene irtaantumaan haaveistaan. Unelmissaan utopisti elää jotakin tulevaa aikakautta. Se saattaa olla kolmaskymmenes, ehkä viideskymmenes vuosisata; kenpä tietää? Ainakaan se ei ole tämä kahdeskymmenes; sillä silloin ei ole tylyyttä eikä sairautta, ei köyhyyttä, ei sotaa eikä muita rikoksia; ja silloin eivät enää kuolema ja ero katkeroita ihmisten elämää. Sitä he kaipaavat, nämä utopistit, jotka eivät aina puhu samaa kieltä — mutta pääsisällöltään kuitenkin samaa.
Kuunnelkaa hetkinen näitä hartaan vetoavia säkeitä:
Luvattu rauhan aikaansa, oi, jospa koittais ja himon, vainon, kiistan iäks voittais!
Nämä ihmiset ovat vasta tieteen alkuasteella… Näiden ihmisten mieliä kalvavat pelko ja kiellot… On parempia unelmia!»
Missä, äiti, on onnen ihana maa?Etsiä tahdon, se huoleni karkoittaa!
On meillä toivo, että hyväänlopulta johtaa pahakin.
Lukemattomilla tavoin he elävät toivoansa varten. Kuollessaan he huutavat ääneen:
Valoa, enemmän valoa!
Niistä, jotka odottavat sitä aikakautta, saattaa tämä nykymaailma hyvinkin näyttää liian synkältä heidän voidakseen nurkumatta sitä katsella. Nämä utopistit, jotka ovat matkalla sitä aikaa kohti, pitävät tätä nykyistä maailmaa pelkästään risteysaseman odotussalina — ja törkyisenä, likaisena, vetoisena, kehnosti hoidettuna sen lisäksi. Ihmekö sitten, että utopisti tiuskii matkustajakumppaneilleen, rähisee asemamiehille, sadattelee rautatieyhtiötä?… Ihmekö, jos utopisti, joka vaatii terveyttä ja kauneutta, herkeää tavoittelemasta toisarvoista ja pyrkii suorastaan mahdottomiin!
Mundyjen isoisänisän paikka oli mahdollisesti jollakulla toisella taivaankappaleella. Jos hänet olisi voitu siirtää omalle tähdelleen, ei häntä mahdollisesti olisi pidetty eriskummaisena oikkuilijana, vaan tavallisena järkimiehenä, joka arvosteli asioita oikean mittapuun mukaan, koska hänestä oli »kaunis totia, tosi kaunista». Ja toinen ajatus. Mahdollisesti me — me, jotka nurisematta sopeudumme rakkauden kaikenlaisiin rumiin vivahduksiin, jotka pidämme luonnollisina sellaisia piirteitä kuin syrjäkujien asumuksia, oikeusistuimia, mielisairaidenhoitoloita, tavallisia lihamyymälöitä, keskinkertaisia ravintoloita, rujomuotoisia lapsia, — mahdollisesti juurimeolemme todenperäisiä, eriskummaisia oikkuilijoita.
Tällaiset olivat Topin tunteet, joita hän ei tosin pukenut niin moniin sanoihin, Topin, joka oli tullut aurinkoisesta, avarammasta, nuoremmasta ja (toivottavasti) puhtaammasta maasta.
Top, joka ei osannut sopeutua katselemaan Lontoon lapsia Lontoon takakujilla Lontoon sumussa, käsitti jossakin määrin isoisänisän kauneudenkaipuuta. Juuri senvuoksi Top isoisänisän täyttäessä yhdeksänkymmentäviisi vuotta ei valinnut lahjaksi mitään sopivaa, käyttökelpoista esinettä (sellaista kuin olivat makuusukat tai vuoteenkuumennuspullon päällinen, jotka rouva Mundy oli lahjoittanut tälle lähes satavuotiselle miehelle), vaan hyödytöntä, tuoksuavaa ja kaunista. Top oli tilannut kimpun punaisia ruusuja vanhuksen lempipatsaan eteen. Sen lahjan aiheuttama ymmärtämyksen välähdys selvitti Topille, ettei isoisänisä ollut niin naurettava, hullunkurinen eikä eriskummainen kuin — liikuttava.
Ja liikuttavan, hirveän tyytymätön.
11
«Vahinko. Totisesti ikävä erehdys», hoki isoisänisä, kaihoisasti silmäillen tämän mallikelpoisen nuorukaisen Herkules vartaloa ja Venus-suuta, jolle hän kypsyneenä arvostelijana toivoi löytäneensä mallikelpoisen puolison. Jospa nuoret olisivat käsittäneet!
«Vastaisuudessa sinä vielä ajattelet toisin! Sitten ymmärrät, kuten minä nyt ymmärrän —»
»Mutta ennyt, sir», tokaisi Top masentuneena, mutta taipumattomana.
»Et nyt; ehkä hiukan tuonnempana?… Punnitse tarkemmin!…. Mieti vielä; mieti!» kehoitteli utopisti. »Eikö ole toivoakaan siitä,Poika, että opit näkemään sen, mitä on edessäsi? Eikö ole mahdollista, että muutat mieltäsi?»
Ennenkuin kovaonninen Top ehti vastata, astui tupakkasalonkiin virkapukuinen hotellinpalvelija, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja riensi hänen luokseen.
»Oletteko herra Tophampton, sir?»
»Kyllä.»
»Teitä pyydetään puhelimeen, sir. Hyvin tärkeä asia.»
12
Saatuaan sillä hetkellä armonaikaa Top katsahti isoisänisään, jonka kalju kilpikonnanpää oli nyt vaipunut niin syvälle olkapäiden väliin, että se näytti niin sanoaksemme kuorien sisälle vedetyltä.
»Sallitteko minun poistua, sir?»
»Kyllä, mitä sinä aikailet? Älä seiso siinä koko iltaa töllistelemässä minua kuin täytetty porsas!» ärähti isoisänisä tavalliseen kärttyiseen tapaansa. »Mene ja lähetä mennessäsi luokseni se toinen tomppeli, Henderson! Sano hänelle, että olen valmis, vartoamassa häntä! Käske hänen tilata ajuri — auto ja tulla heti! Ja sinä mene,Poika —mene!»
Top meni.
XVI luku
Öinen säikähdys
1
Puhelimeen ehdittyhän Top aluksi kuuli vain sen tuttua, katkonaista surinaa.
»Selvittäkää linja, tehkää hyvin! En erota sanaakaan!»
Miten tämä pyyntö yleensä tehonneekaan, nyt se jossakin määrin tehosi.
Top erotti sanan — nimensä, Tophampton.
»Kyllä, puhelimessa. Haloo! Kuka puhuu?»
Ääni, jota Top ei tuntenut — miehenääni — lausui sanan »Helen», ja sitten taaskin surinaa.
»Haloo, haloo!» huusi Top levottomana. »Helen?»
Äkkiä hän tajusi, että vaikka hän ei ollut luullut lainkaan ajattelevansa Helen-lapsukaista, oli hän kuitenkin ollut sangen huolissaan tämän nuorimman serkkunsa tähden, joka ei ollut tahtonut — tai voinut — tulla ja joka ei ainakaan ollut tullut hänen tanssiaisiinsa…
Mitä tämä nyt merkitsi, ja miehenääni?
»Haloo! Mistä kysymys? Kuka puhuu?» tiedusti Top. »Mistä puhutaan?»
Ei vastausta. Sekavia ääniä. Sotkuisia, epäselviä sanoja samalla oudolla äänellä.
Sitten Top erotti kolme sanaa, jotka muistuttivat kolmea tulimerkkiä.
»… Helen… kuolemaisillaan!… tulkaa…»
2
Top ei kuullut enempää; oikeastaan hän ei jäänyt enää kuuntelemaankaan. Paljain päin, sieppaamatta päällystakkiaan tai kaulaliinaansa Top riensi silatun marmorihallin läpi, loivia portaita alas, ulos lasiovesta eteiskatokseen ja Lontoon sydänöiselle kadulle. Hän huusi autonsa, ennenkuin järjestäjä ennätti liikahtaakaan. Kiihkeästi Top ilmoitti Oxfordin alueen osoitteen ja käski lyhyesti: »Ajakaa niinkuin ikinä pystytte!»
Ohjaaja tuntui ajavan niin raatelemalla kuin suinkin osasi.
Miehen vika ei tietenkään ollut, jos koko Knightsbridgen ja Battersean välinen Lontoo näytti olevan jalkeilla ja jos yövahteja oli joukkueittain punalyhtyisten katosten suojassa vahtimassa sokkeloisia juoksuhautoja ja graniittionkaloita.
Tuskaisena Top hoki itsekseen, huomaamattaan puhuen ääneen:»Kuolemaisillaan… Helen kuolemaisillaan…»
3
Mitä se saattoi merkitä? Minkä tähden?
Lapsi oli ollut ihan pirteä. Top oli nähnyt hänet aamiaispöydässä, nähnyt hänen lähtevän Chelseassa olevaan balettikouluunsa kädessään laukku, jossa oli hänen tanssikenkänsä ja puoliseväänsä. Senjälkeen Top ei ollut nähnyt Heleniä koko tänä sekavana päivänä… Hyvä Jumala, aikoiko tämä ohjaaja kiertää Hamsteadin kautta?… Kuolemaisillaan?… Miten olisi mahdollista ajatella sellaista Helenin kaltaisen tytön yhteydessä? Hänen lemmikkiserkkunsa… Helen! Tyttö oli kaihtanut häntä koko viime viikon… mutta silti pysynyt hänen lemmikkinään. Juuri sentähdenkö häntä oli pyydetty puhelimeen? Eikö hänen olisi pitänyt olla maltillisempi, tuoda rouva Mundy muassaan? Pitäisikö hänenkääntyä nyt takaisin? Ei… Kirottuvintiö, salli taaskin seisauttaa auton… Nyt käännös oikealle… OIKEALLE, tolvana… Vihdoinkin viimeinen käänne; auto pysähtyi ison vuokratalon kivioven edustalle.
4
»Odotanko, sir?» virkkoi ohjaaja tälle kiihtyneen näköiselle nuorukaiselle, joka oli hatuttomin päin kiiruhtanut tänne vuokrakasarmille, jossa sellaisen nuoren herrasmiehen ei juuri otaksuisi käyvän —
Top sysäsi kaikki taskussaan olevat pikku rahat miehen käteen ja lähti sanaakaan lausumatta juoksujalkaa kiitämään päämääräänsä, harppaillen rouva Mundyn asunnon kivisiä portaita vinhemmin kuin koskaan ennen.
5
Suinpäin hän syöksyi sisälle avattuaan oven avaimellaan ja huuteli hiljaa, mutta kiihkeästi Maryä, Mundyjen pientä palvelijatarta.
Mary, joka nukkui kuin murmeli, paneutui aina aikaisin levolle; mutta varmaankin hän nyt oli valveilla. Entä se miehenääni, mitähän se merkitsi? Lääkärikö? Top hoki itsekseen kysymyksiään koneellisesti, kuten oli hokenut koko matkan autossa, mutta torjui yhä mielestään kaikki vastaukset, jotka muistuttivat hänelle joen tämän puolen vuokrakasarmeissa sattuneista murhenäytelmistä… Niistä olivat sanomalehdet kertoneet… Ei! »Mary! Helen —»
Ei vastausta.
Top eteni käytävää pitkin, aikoen sen toisessa päässä olevalle ovelle. Sivuuttaessaan arkihuoneen oven hän seisahtui. Sen takaa kuului hiljaista liikettä. Oven alitse näkyi ruusuinen valoviiru. He — hän oli siellä.
Melkein suunniltaan levottomuudesta nuori mies kiersi ovenripaa, työnsi oven auki ja syöksähti arkihuoneeseen. »Helen —»
Helen oli siellä.
XVII luku
Tuhkimon ilta
1
Helen oli siellä ja kääntyi häneen päin… Nousi seisomaan ja katsoi häneen hymyillen!
Niin, aluksi ei Top tajunnut mitään muuta kuin sen, että Helen seisoi tuossa ja hymyili. Hänellä ei ollut mitään hätää!
Sanat »Sinä olet siis terve?» olivat varmaankin luiskahtaneet hänen huuliltaan, vaikka hän itse tuskin huomasi niitä lausuneensa, koskapa Helen naurusta värähtelevällä äänellä vastasi: »'Tervekö’? Ihan terve, kiitos. Enkö siltä näytä, Top?»
Häntä silmäillessään Top sitten sai jonkunlaisen kuvan ympäristöstä omituisesta, näyttämömäisestä, koristeellisesta, suppeasta ympäristöstä.
Kuinka suuresti se erosikaan siitä, mitä nuori mies oli tuskissaan kuvitellut näkevänsä!
Alkaaksemme Helenistä — hän oli sellaisessa asussa, jollaisessa Top ei ollut milloinkaan ennen häntä nähnyt; hänen yllään oli balettitanssijattaren tiukat, vaaleanpunaiset, kukannuppua muistuttavat liivit, pullottava, valkea röyhelöhame, pitkät, vaaleanpunaiset balettitrikoot, jotka päättyivät ristihihnaisiin kenkiin — ja hän seisoi huoneessa, joka oli alaston kuin pieni näyttämö ja yhtä kirkkaasti valaistu.
2
Huoneessa paloivat kaikki valot: seinälamput, pienemmälle uuninreunustalle sijoitetut kynttilät, oven yläpuolella oleva lamppu ja keskuspöydän kohdalle laipioon kiinnitetyissä ketjuissa riippuva iso, punakaihtiminen lamppu.
Mutta keskuspöytä oli viety pois huoneesta, pantu kai kokoon ja siirretty jonnekin muualle.
Tuolit oli työnnetty yhteen nurkkaan ja kasattu päällekkäin. Matot oli kierretty pois tummalta, kiilloitetuita korkkimatolta. Näytti siltä kuin huoneesta olisi tyhjennetty kaikki huonekalut. Ainoastaan yksi esine oli sinne tuotu. Se oli pitkä, valkopuitteinen peili rouva Mundyn huoneesta. Joka viikko äidin luona käydessään oli tyttöjen tapana, sen Top tiesi, sovittaa eri pukukappaleitaan saman peilin edessä, jonka edessä Helen nyt seisoi.
Peili, joka oli kuvastanut tuota somaa, ruusuisen ja valkean kirjavaa näyttämö-Columbinea, näytti nyt myöskin tytön yläpuolelle kohoavan Topin kuvan. Kookkaana ja sopusuhtaisena, himmentäen toisen ruusuista ja valkeaa väriä miesmäisellä mustalla ja valkeallaan, vaaleana kuin hunaja hän seisoi valon hohteessa, lujapiirteiset, heikosti punertavat huulet luonteenomaisesti raollaan.
Hän odotti, että Helen virkkaisi jotakin.
Myöskin Helen odotti jäykkänä, mutta vain sekunnin ajan, hän liikahti, ikäänkuin olisi kohentanut itseään, kooten itseensä koko ilmakehänsä sähkön, kaiken varavoimansa.
Sitten hän huojennuksekseen ja tyytyväisyydekseen tunsi olevassa jokapäiväisten tanssituntien Helen; hän teki toisen liikkeen, sellaisen, jonka hän teki joka päivä. Se oli naamio, jonka suojaan hän saattoi kätkeä myrskyn. Kohottaen käsivarsiaan hän kiinnitti tiukemmalle pientä, sileätä päätänsä ympäröivän valkean nauhan, joka sitoi tuuheat hiukset kokoon ja teki pään niin viehättävän pieneksi.
Sitten hän laski käsivartensa jälleen alas, niin että kädet riippuivat hameen kupeilla, ja katsoi nuoren miehen kasvoihin. Ne olivat ällistyksestä ilmeettömät, yhtä ilmeettömät kuin hänen oma paidanrintansa.
Helen hymyili hänelle.
»No, Top.» Tyttö puhui huolettomasti, hillityn hilpeästi. Top ei osannut muuta kuin tuijottaa häneen, kun hän lisäsi.
»Sinä tulit, niinkö? Kuinka kiltisti tehty!»
3
Topin suu avautui ja sulkeutui kokonaista neljä kertaa, ennenkuin hän sai sanotuksi: »Kuka sitten oli se mies?»
»Mikä mies?» kummasteli Helen muka iloisen, tyttömäisen uteliaana.
»Se mies, joka soitti minulle. Se oli miehenään!. Missä hän on?»
Ja kääntyen poispäin Helenistä Top vilkuili ympärilleen, tähysti oveen ja ikkunakomeroa piilottaviin verhoihin.
»Vai oli se miehenään!?» lausui miesääni hänen takanaan. Äkkiä Top pyörähti jälleen ympäri nähdäkseen —
Ei ketään!… Ainakaan ei näkyvissä ollut ainoatakaan miestä. Siellä oli vain tanssijatar Helen, joka seisoi vaaleanpunaisten kenkiensä kärjillä ja nauroi. Siinä hän seisoi, näyttäen niin yllättävän toisennäköiseltä. Vanhemmalta. Sievemmältä. Paljoa pitemmältä. Tavallisissa pukimissa — kudotuissa vaatteissaan ja ruskeassa juhlaleningissään, jonka rinnassa gardenia oli ollut — Helen oli näyttänyt keijukaismaiselta, milteipä mitättömältä. Mutta ammattipuku toi esille nuoren tanssijattaren siron voimakkaan ja viimeistellyn kauniin rakenteen, hänen olkapäittensä, käsivarsiensa ja raajojensa muodot, jotka olivat hennot, mutta samalla lihaksikkaat ja täyteläiset, täydelliset piirteiltään, jolleivät mitoiltaan; ne olivat sulavat ja jalot, jalot ja lupaavat, kuten ovat puolittain puhjenneen ruusun ja kypsyvän hedelmän puolinaiset piirteet. Puolinaiset piirteet, sanoin. Tämä nuori tyttö ei luonnollisestikaan ollut niin naisellisesti, Pheidiaan mittojen mukaisesti rehevä kuin hengittävä Milo.
Mutta ei tämä pikku Helen myöskään ollut mikään nykyajan pukutaiturien ihanne, muodissa oleva, rinnaton poikatyttö, ei mikään mannekini (valitan, että minun on sanottava tämä teille, jos tiukasti väitätte, ettei naisen vartalo voi olla viehättävä, jollei se muistuta roomalaista ykköstä), vaan kukoistava Hebe, joka tähän saakka oli tehokkaasti käyttänyt englantilaisen koulutytön valepukua.
Mikä voisikaan olla pettävämpi kuin ovat piilotetun ja vaatteihin kiedotun ihmisruumiin mittasuhteet! Kun on kysymyksessä kaunistaminen tai rumentaminen, sentimetrien vähentäminen tai lisääminen, mikä voi tehdä sellaisia ihmeitä kuin puku tekee? Tämä puku kaunisti Heleniä ja antoi hänelle lisää mittaa, tälle kotiin jääneelle Helenille, pienelle Tuhkimolle, joka nyt seisoi tuossa muuttuneena, nauraen, koko raikkaat kasvot naurussa, ja yhäti riemuisesti nauraen tyrmistyneelle Topille.
Viimemainittu tiukkasi: »Eikö täällä ollut mies?» »Minkä tähden», vastasi Helen nauraen, »pitäisi täällä olla mies?»
»Minulle soitti mies puhelimella.»
Helenin silmät säikkyivät, hänen poskissaan oli syvät kuopat, ja silminnähtävästi hän nautti. »Kuvitella sitä! Topille soitti mies keskellä hänen kutsujaan. Mutta — pulmallinen tehtävä: etsi mies!»
»Eikö täällä ole ketään miestä? Kuka sitten soitti?»
»Parasta, kun otat selkoa», kehoitti Helen — vekkulimainen jäljittelijä, joka ei turhaan ollut matkinut Gertruden Ericin, Tossien Johnin ja Topin itsensä ääntä,basso profundo— »Ota selkoa!»
»Sinä olet vetänyt minua nenästä», murahti Top, jolle asia selvisi kenties hieman myöhään, mutta sitten perinpohjaisesti. »Niinkö se olikin? Luulin — olin niin hirveässä tilassa — ja sinä teit sen minua narrataksesi?»
»No, älä ole siitä noin nyreissäsi! Nyt, kun sinäolettäällä
Se kävi nopeasti; miten tulit? Autollako? Äänettömyys merkitsee 'kyllä', otaksuttavasti. Nyt, kun olet täällä —» Hän pyörähti ympäri kenkänsä kärjellä, otti tuolin toisen päältä, sijoitti molemmat seinän viereen ja istuutui. Hänen hameensa levisi hänen ympärilleen kuin sekaisin menneet joutsenensulat; hänen pitkät, hoikat, vaaleanpunaiset jalkansa olivat ojennetut eteenpäin ja kuvastuivat himmeästi tummasta, kiilloitetusta korkkimatosta, kuten luistelijan jalat kuvastuvat jäästä. Helen lisäsi hilpeästi: »Kun nyt olet täällä, etkö istu seurassani tämän tanssin aikaa, Top?»
Top tuijotti häneen ikäänkuin hän olisi ollut vieras. Niin hän olikin.
»Minkä tähden olet tuollaisessa nukenasussa, Helen?» »Etkö pidä siitä?» Tyttö, tilanteen hallitsija, nosti nilkkansa ristiin, tehden vähäisen heilahduksen, joten puku paremmin näkyi.
Sitä pukua ovat sadat taiteilijat Degasista Laura Knightiin saakka hellien kuvanneet! Sen yläpuolella hiusside ja puhkeamatonta nuppua muistuttavat liivit. Tuo äkkiä leviävä hamekiehkura saattaa arvoonsa pitkät, hoikat, lihaksikkaat jalat, jotka ovat trikooseen verhotut ja päättyvät balettikenkiin, vaaleanpunaisiin, tylppäkärkisiin, lapsenkasvojen lailla viehättäviin. Oliko kuvittelua, että ilmassa värähteli kuulumattomia säveliä, Chopinin, Lisztin, Straussin kuolemattomia sointuja…FaustinjaCoppelianbalettimusiikin kaikua? Muistot lisäsivät vanhan, vanhan lumouksen taikavoimaa…
Tämä merkityksellinen puku, joka tekee naisesta osittain kukan, osittain perhosen —lyhytaikaisen, mutta kuolemattoman — selvitti Topille tämän tuntemattoman Helenin.
»Kaikki muut pukeutuivat mennäkseen tanssiaisiin», puhui Helen. »Minkä tähden en minä olisi saanut pukeutua istuakseni kotona? Juuri niin tein.Koskaen voinut tulla sinun tanssiaisiisi, Top — muistathan, että minuneipitänyt tulla — arvelin, että sinun oli ainakin tultava—minun tanssiaisiini!» Hilpeästi hän viittasi pienillä käsillään tyhjennettyyn huoneeseen ja taputti vieressään olevaa tuolia. »Etkö tule istumaan?»
4
Itsepäisesti Top seisoi.
Helen nauroi hänelle. Top tuntui unohtavan, että koko ajan hänen asuessaan Mundyjen luona oli koko perheen ollut tapana nauraa hänelle hänen siitä lainkaan pahastumatta. Koskaan ennen ei hän ollut siitä harmistunut. Mutta nyt alkoi synkkä raivo hiljaa, hitaasti, varmasti kiehua tavallisesti tyynen Topin rinnassa.
Hän ei uskonut sitä, mitä Helen oli hänelle kertonut. Istumassa kotosalla? Eikö mitä! Ennenkuin itsekään aavisti, mitä aikoi sanoa, hän huomasi karjaisevansa: »Tuollaisessa nukenasussa tähän aikaan yöstä?»
»Kello on tuskin kahlatuista. Sinun tanssiaisiasi jatkuu kolmeen saakka. Arvelin —»
Hänestä välittämättä Top jatkoi: »Tähän aikaan yöstä! Täysin puettuna —»
»'Eikä muka menossa minnekään?'» täydensi Helen vallattomasti.
Happamesti Top kysäisi: »Mitä varten olet pukeutunut?»
5
Sadasta eri syystä, jotka sekavina olivat tulvahtaneet hänen mieleensä, kun toiset olivat jättäneet hänet yksin. Ja yhdestä syystä. Sillä kaiken sen taustana, mitä nainen tekee, on aina enemmän kuin yksi syy. Juuri senvuoksi kai miehet pitävät meitä käsittämättöminä — koska miesten mieli on suoraviivainen (kuten he meille vakuuttavat). Mahdotonta oli Helenin olla hautomatta jotakin kepposta, niin pian kuin hänen sisarensa olivat suostuneet poistumaan hänen luotansa. Otaksuttiinko hänen kesysti pysyvän kylmässä, yksinäisessä makuuhuoneessaan, haudattuna pieneen, luostarimaiseen, valkeaan sänkyynsä? Maata siellä? Hän, yksinkertaisessa, vaatimattomassa yöasussaan, kuvitellen toisten ihania leninkejä? Sitä teennäistä filmityttöä jossakin »taideluomassa»? Tuota kuvottavaa Miloa, mikähänellälieneekään ollut yllään, tanssimassa Topin kanssa, kun soitettiin »Sinunhan juuri piti tulla»? Olisiko Helenin kaikkea sitä kuvitellen pitänyt maata rauhallisesti vuoteessaan, kunnes olisi vaipunut uneen? Oliko se todennäköistä? Hän nousisi ylös. (Hän nousi ylös.) Hän pukeutuisi siihen ainoaan pukuun, joka yksin, sen hän tunsi, oli todella Heleniä. (Hän pukeutui siihen.) Ja kauniisti hän olikin pukenut sen yllensä, musliinihame oli juuri tuotu pesulaitoksesta, ja se oli tahrattoman valkoinen kuin äsken auennut, valkea kaksoisnuppu! Ja niin somannäköiseksi hän oli tasoittanut tuuhean tukkansa!
Huiman vallattoman koululapsen tavoin hän sitten oli sipsuttanut puhelimen ääreen, soittanut hotellin numeroon ja kysynyt herra Tophamptonia (»Asia on tärkeä!») Henkeä pidätellen hän oli, kuten oli pyydetty, odottanut hetkisen?… Kuinka vähällä olikaan hän ollut juosta tiehensä pelkästään kuullessaan torvesta Topin »haloon»! Mutta hän oli koonnut kaiken sisunsa pystyäkseen toteuttamaan suunnitelmansa joka, kuten hänen sydämensä vakuutti, ei ollut pelkkä kepponen. Niin vastustamattomasti hän oli kaivannut Topia luoksensa kotiin… vain kymmeneksi lyhyeksi minuutiksi.
Puhelin oli ollut mahdoton… Puhelin on aina mahdoton, kun on tärkeätä saada asia pian selväksi! Harmikseen hän oli erottanut Topin huudon; »En kuule sanaakaan. Harmissaan hän oli jäljitellyt karheata miehen ääntä: »Otaksuttavasti ette kuulisi, vaikka Helen olisi kuolemaisillaan ja lähettäisi teille sanan: tulkaa?» Harmistuneena hän oli pannut kuulotorven paikalleen varmana siitä, että Top tulisi Rauhattomasti! hän oli ajatellut »Kymmenen minuuttia ei ole paljon, elinajasta!»
Odottaessaan hän oli sitten lohdukseen turvautunut rakkaaseen tanssiinsa. Hän oli harjoitellut askelia ja käsivarsien liikkeitä; ja hyvin se oli käynyt, joten oli vahinko, ettei Madame itse ollut näkemässä, kuinka Helen Mundy työskenteli Topia odottaessaan.
Kymmenen minuuttia Topin seuraa hän oli luvannut itselleen.
Se oli ilkeätä. Se oli juoni. Mutta vain hänen ja Topin välien selvittämiseksi. Tuskaisia olivat olleet nämä muutamat viimeiset päivät, kun Top ja hän olivat olleet — niin kohteliaita! »kylmäkiskoisia» toisilleen, kun oli valmistettu noita kiusoittavia tanssiaisia, joihin pääsyn Helen itse oli itseltään evännyt. Puuhaisia päiviä, eikä lainkaan tilaisuutta asian selvittämiseen.
Nyt oli ollut hänen ainoa tilaisuutensa.
Kuultuaan auton pysähtyvän kadulle heidän asuntonsa kohdalle oli hän henkeä pidätellen vakuuttanut itselleen, että nyt vihdoin hän kenenkään muun kuulematta voisi sanoa: »Top, olen pahoillani siitä, että olin äreä silloin sinä iltana, jolloin sinä kysyit, kuka minulle oli antanut gardenian, ja jolloin minä vastasin, ettei se kuulunut sinuun, ja sanoin, etten tulisi sinun tanssiaisiisi. Olen pahoillani siitä. Sinä sanoit.- 'Tee, kuten haluat!» Oletko sinä pahoillasi siitä, että olit sellainen peto?» Sitten Top sanoisi: »Kyllä. Kumppanuksia jälleen?» Ja Top hymyilisi hänelle jälleen kiltillä, herttaisella tavallaan, joka tekisi hänet min kovin onnelliseksi ja rauhalliseksi.
Sellaista oli Helen kuvitellut.
Suuri erehdys! Suuri erehdys!
Sillä tässä Top nyt oli. Taaskin peto, pahempi kuin koskaan.Voi, millainen hairahdus koko temppu oli!
Erehtyneenä luulemaan väärin ja kiukkuisena Top ärähti: »Minun ei tarvinne kysyä, aiotko lähteä joihinkin muihin tanssiaisiin?»
Ja silloin Helen, joka oli ollut niin varma, niin tyytyväinen itseensä, tyrmistyi ja meni sekaisin.
»Top —»
Silmät levällään hän katseli Topia. Lapsellisesti hän koetti saada heidän katseensa vastakkain. Hän ei halunnut muuta kuin houkutella toiselta hymyilyn, Topin oman hymyn, Topin oman toverillisen, jokapäiväisen äänen. Mutta Topin suusta lähti vain oudon tyyntä ääntä, jota ei tuntenut hän eikä Top.
»Ymmärrän. Sehän on selvä. Olet lupautunut joihinkin muihin tanssiaisiin. Et minun. Niin, ei. Pukutanssiaisiin.» Muistaen käyntinsä Lilith Mournen asunnossa hän jatkoi: »Ja joku mies kai tulee pian sinua noutamaan?»
Pikku Helen, joka ei ollut ikinä kuullut mitään niin kauheata kuin tämä syytös oli, ähkäisi; naurahti sitten, mutta värähti kesken naurunsa.
»Kuinka paljon sinä tiedätkään, Top! Lähdössä tanssiaisiin? Kenen kanssa?»
»Mistä minä sen tietäisin? En tunne niitä miehiä, joiden kanssa seurustelet. Olen niistä vain kuullut», vastasi toisen rauhallinen, jääkylmä ääni.
Se lannisti pahasti Helenin rohkeata uhmaa. Hän oli järjestänyt kaiken tämän tyttömäisen päähänpiston kannustamana, ja kaikki oli näyttänyt sujuvan hyvin. Hän oli kutsunut Topin luokseen — siepannut hänet — joskin ehkä vain muutamiksi minuuteiksi — pois noiden toisten seurasta. Mutta voi, jatko ei kehittynytkään sellaiseksi kuin hän oli tarkoittanut. Kaikki oli toisenlaista, peloittavaa. Helen oli kyllä tiennyt panevansa paljon alttiiksi. Hyvin uskaliaasti hän oli ajatellut, mitä koko perhe sanoisi. Hän oli punninnut vaaroja. Tämä ei ollut kuulunut niihin. Että Topin itsensä piti ottaa kaikki tältä kannalta!…
Teennäisen hilpeä ja liikuttava oli hänen julkeutensa kun hän lausui:»Kuinka epämiellyttävästi sinä puheetkaan kumppanillesi —»
»Totisesti sinusta tuntunee keskusteluni erittäin vajavaiselta.»Tällaiset harvinaiset, monitavuiset sanat valahtivat tämän oudon Topinsuusta. »Se kai tuntuu vajavaiselta esimerkiksi oltuasi ystäväsi herraSmithin seurassa?»
»Herra Smithin?»
»Älä väitäkään, ettet tiedä, ketä tarkoitan! Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. Se herra Smith, jonka kansaa käyt huveissa ja joka lahjoittelee sinulle gardenioita!»
»Tarkoitatko — voitko tarkoittaa Poppy Smithin veljeä Ralphia?»
Kiukku äityi Topin kylmän kohteliaan pinnan alla. »Hänen nimensä onRalph, niinkö? Ja juuri hänkö on tulossa sinua noutamaan? Käsitän.»
»Sinä et käsitä mitään; et ole koskaan käsittänyt!» huudahti Helen. Samoin kuin isolle tanskalaiselle verikoiralle sähähtävä kissa ponnahtaa äkkiä taaksepäin, oikaisihe hänkin suoraan istumaan ja tuijotti Topiin. Sitten hän koetti uudelleen nauraa. »Sanon sinulle: en lainkaan ajatellut pukutanssiaisia enkä noutajiani, vaan ainoastaan sitä, että sinä tulisit (tavallisen kohteliaana miehenä) — istumaan kanssani yhden tanssin ajan. Odotin sinua. Pukeuduttuani olin parhaillani harjoittelemassa peilin edessä —»
»Mitä tekemässä?»
»Tätä.» Keveästi Helen nousi pystyyn. »Katso!» Ja Topin katsellessa pikku tanssijatar täysin viattomasti ja ammatillisesti suoritti liikkeet, jotka hän suorittaisi Madamen itsensä ja balettikoulussa olevien kumppaneittensa näkyvissä. Sillä — käsittäkää se! — tyttö piti tanssiaan yhtä vakavana hommana kuin Top insinöörinpuuhiaan. Hetkiseksi hän unohti Topinkin.
6
Ojentaen toisen mallikelpoisen paljaan käsivartensa Helen tuki itseään uuninreunustaan, kohotti sitten toisen pitkän, ihonvärisen trikoon verhoaman jalkansa suoraksi eteenpäin, niin että se muistutti etsivän etanan tunnustelevaa sarvea, ja piirsi sillä ympyrän ilmaan. Käännyttyään ympäri hän vaihtoi jalkaa, kääntyi sitten uudelleen ja siirtyi hitaasti eteenpäin, hitaasti eteenpäin ja alaspäin tässä klassillisessa asennossa, pää ja kasvot ja tiukkaliivinen rinta eteenpäin taivutettuina, muistuttaen oksalla olevaa ruusua.
Hitaasti eteenpäin, hitaasti ylös ja taaksepäin, ikäänkuin laimea tuuli olisi keinuttanut ruusua kannattavaa oksaa, hän jälleen kohosi pystyyn; ja hänen silmissään oli hehkuva katse, joka muutti Topin koko kasvot. Top ei ollut aavistanut hänen osaavan sellaista, voivan näyttää sellaiselta.
Se ei ollut rehellistä…
7
Top murahti: »Entä nilkkasi? Sinähän et muka voinut tulla tanssiaisiini, koska olit venähdyttänyt nilkkasi; ja nyt olet pyöritellyt sitä kuin tuulimyllyä —»
»Pieni harjoitus on toki tehnyt sille hyvää
»Nilkkasi ei ole venähtänyt sen enempää kuin niskasikaan on katkennut», syytti Top häntä. Miehen rinta nousi ja laski, ikäänkuin hän olisi juossut. »Sinä teeskentelit. Sinä et aikonutkaan tulla tanssiaisiini.»
»No, sanoinhan sen sinulle jo viime viikolla!» kivahti Helen nyt puolustautuvasta kohoten ja laskeutuen vaaleanpunaisten, silkkikenkien peittämien varpaittensa varassa niin sulavasti, että se olisi ollut mahdotonta, jos hänen nilkkansa olisi vähääkään venähtänyt. »On kohteliaampaa, etkö ymmärrä, esittää muille säädyllinen tekosyy?… Kun kerran sanoin, etten aio jotakin tehdä, miten voisin tehdä sen myöhemmin? Mutta arvelin suoda sinulle yhden tanssin —»
Yltyvää raivoa uhkuva Top virkkoi: »Sinä soitit minulle, jäljittelit puhelimessa miehenääntä» — hänestä tuntui, ettei hän ikinä antaisi sitä anteeksi — »ja kerroit minulle Nevasi kuolemaisillasi».
»Niin minä olinkin!»
»Mitä?»
»Kuolemaisillani naurusta», selitti Helen nenäkkään hilpeänä, mutta tuntien lisääntyvää, omituista levottomuutta, »kun vain ajattelin tanssiaisiasi. En mahtanut sille mitään. Kun ajattelin kokonaista haaremillista tyttöjä, joiden joukosta sinun oli valittava, ja isoisänisää jonkunlaisena suurvisiirinä ja Hendersonia mykkänä palvelijana ja sinua punastelevana sulhasena —»
»Älä härnää minua!» keskeytti Top. Häneen katsahtaessaan Helen näki, kuinka kalpea hän oli. Kaikki väri oli äkkiä kaikonnut hänen klassillisista huulistaankin. Hänen vilpittömät, harmaat silmänsä olivat ssoukenneet indigonvärisiksi raoiksi, ja hänen kasvonsa — kuinka toisenlaiset ne olivatkaan kuin Topin tavalliset, herttaiset, poikamaiset kasvot! — olivat äkkiä muuttuneet uhkaaviksi.
8
Sen nähdessään Helen tunsi kauhua, samanlaista pakottavaa tunnetta, jollainen valtaa jyrkänteen reunalta katselevat ihmiset, pakottaen heitä heittäytymään syvyyteen.
»Minkä tähden en saisi ärsyttää sinua, jos mieleni tekee?» ilvehti hän hengähtämättä. Hänen sydämensä, joka oli sykkinyt hyvin tavallisessa tahdissa tavallisella paikallaan, takoi nyt hänen kurkussaan. »Minkä tähden kaikki muut saisivat puhua mitä haluavat, mutta en minä, koska satun olemaan nuorin? Minkä tähden en minä kerrankin saisi puhua sinulle totta, Top? Sinusta tulee sulhanen, eikö tulekin?» Värähtelevä, tyttömäinen ääni särähti, sitä tärisytti himmeä, kauan tukahdutettu kiukku. »Isoisänisän määräyksestä, eikö niin?»
He katselivat toisiaan silmiin, nämä kaksi nuorta olentoa, kummallakin nimetön, ikivanha ilme, joka teki heidät toisenlaisiksi, nuoremmiksi, mutta samalla vanhemmiksi, kuin he oikeastaan olivat.
Topin vaaleat pojankasvot olivat hurjistuneen, kiihtyneen, uhkaavan miehen kasvot. Hänen silmänsä olivat tähdätyt kukkaansa puhkeavaan, viehättävään, kiusoittelevaan naiseen — Heleniin.
»Sinustatulee'sulhanen'? Ja koska sinäaina'punastelet'», sinkautti tyttö vasten toisen kalmankalpeita kasvoja, »otaksun sinun varmasti punastuvan vihkimätilaisuudessakin —»
»Älä toki höpise joutavia!» sai Top hieman vaivoin puristetuksi hampaittensa lomitse. Tuossa kirjoitettuna se näyttää kohteliaalta? Mutta Harry Morse Tophampton ei suinkaan vaikuttanut kohteliaalta lausuessaan nuo kaksi korutonta lyhyttä sanaa — »älä» (kasvot liikkumattomina, kalpeina, uhkaavina), ja »toki».
»Minä», intti Helen, heikosti ähkäisten, »puhun niinkuin tahdon —»
»Varo sitten itseäsi!» tokaisi Top mitä tuimimman, hilliyimmän ja voimakkaimman vimman vahassa. »Sillä jollet herkeä, vannon sieppaavani sinut syliini ja —» Hän aikoi sanoa: »ja pudistavan! sinua».
Joku tuntematon ääni sai hänet muuttamaan lauseen, joten se hänen huuliltaan lähtiessään kuului: »Sieppaan sinut syliini ja suutelen sinua — suutelen sinua, kunnes olet niin hengästynyt, ettet voi puhua — ja se on sinulle niin turkasen parhaiksi!»
Pingoittunut hiljaisuus. Silloin romahti Helenin uhmaileva rohkeus lopullisesti. Levottomuus lehahti hänen pehmeille, kiihtyneille kasvoilleen, se valtasi hänen joustavan vartalonsa. Hän oli säikähtyneempi kuin milloinkaan ennen. Sitten värähtelevä sopraanoääni vetosi:
»Älä — Ethän —»
9
»Olisi sinulle parhaiksi, jos sen tekisin», jupisi nuori Tophampton uhkaavasti. Seisten jännittyneenä, pää ja hartiat eteenpäin työnnettyinä ja hieman kumarassa, hyökkäystä mielivän härän asennossa, korkean rinnan yhä noustessa ja laskiessa ikäänkuin juoksun aiheuttamasta ponnistuksesta, nuori mies tähysti soukenneilla silmillään tyttöä silmiin. »Hyvä Jumala, tytöt tuntuvat luulevan saavansa sanoa ja tehdä miehelle mitä tahansa. Olisi sinulle oikein —»
Helen peräytyi peiliä vasten. Hänen pyöreä hameensa painui sitä vastaan litteäksi kuin verho lasilevyyn. Hänen peilinlasia vasten painetut käsivartensa liittyivät kuvaiseensa, kuten joutsenen kaula liittyy vedestä kuvastuneen joutsenen kaulaan.
Häntä jäyti pelko, että Top kiukustuneena, peloittavan, hillityn, hehkuvan raivonsa vallassa sieppaisi hänet syliinsä ja suutelisi häntä karkeasti, äkäisesti, turmelisi sen, mikä olisi niin hurmaava nautinto…. Saattoiko hän väittää, ettei hän ollut tuhannesti siitä uneksinut? Mutta nyt häntä hyyti pelko, kun hän näki Topin — niin toisenlaisena kuin hänen haaveillessaan — seisovan pää ja hartiat eteenpäin työnnettyinä, uhkaavana, jonkun rajun, ahnaan, hurjan tunteen vallassa! — silmät, jotka eivät näyttäneet Topin silmiltä, häneen tähdättyinä.
Vavahtaen hän pyysi: »Älä pilaa kaikkea —»
Se pelko, että Top ei ehkä ymmärtäisi, sitoi hänet liikkumattomaksi.
Hän näki miehen peräytyvän askeleen. Top kohotti vaaleata päätänsä. Hurja ja raju näkyi hetkisen kamppailevan hänessä lempeän, voimakkaan ja herttaisen kanssa. Se horjui, se hurja.
»Top», äänsi Helen nyt varmemmin, ja tuntui siltä kuin hän olisi kutsunut Topia turvakseen jotakuta outoa vastaan. »Top!»
»Älä hätäile, lapsi!» huudahti nuorukainen — ja nyt oli ääni Topin hänen omansa! »Älä hätäile! En minä tee mitään.» (Sitten hän ymmärsi.) »Älä ole niin pelästyneen näköinen — en minä!»
Heleniltä pääsi hiljainen, väräjävä huokaus. »Tiesin kyllä, ettet niin tekisi.»
Kuulostiko se iloiselta? Vaiko surulliselta? Vai molemmiltako?
XVIII luku
Columbinen voitto
1
Heti Top taaskin liikahti.
Mutta tuntui melkein siltä, kuin se ei olisikaan tapahtunut hänen omasta tahdostaan, ikäänkuin hän itse ei olisikaan astunut tuota joustavaa, melutonta askelta. Tuntui siltä kuin olisi Helenin ääni vetänyt häntä — vetänyt häntä vetänyt häntä tuonne, missä tyttö seisoi niin vetoavana, niin hentona — eikä enää säikähtyneenä.
Äkkiä Top näki hänet liikuttavimpana olentona, mitä oli milloinkaan nähnyt. Hän ulottui tuskin Topin sydäntä korkeammalle, pieni armas….
Top laskeutui toisen polvensa varaan kiiltävälle korkkimatolle hänen pienten, tylppäkärkisten tanssikenkien verhoamien jalkainsa juureen ja katsoi hänen pieniin kasvoihinsa.
»Olen pahoillani, Helen…. Pahoillani äskeisestä…. Mutta kuitenkin—? Arveletko —?»
Jos Helen Mundy sillä hetkellä ajatteli mitään, niin hän ajatteli tällaista rukousta: »Hyvä Jumala, suo hänen pysyä noin kuin hän nyt on! Älä salli tämän koskaan päättyä!»
Polvistunut Top vei isot kätensä kevyesti hänen soukille, silkkiverhoisille vyötäisilleen. Ne olivat kuin vyö hänen ympärillään…
Pidellen häntä, katsoen hänen silmiinsä Top lausui: »Arveletko sitten voivasi sallia minun tehdä näin, ihan näin.»
2
Yhäti polvillaan hän taivutti päätänsä, johon valot loivat kaksi leveätä, kultaista juovaa, yhden kummallekin puolelle jakausta. Hän taivutti päätänsä. Hyvin hellästi hän painoi suudelman Helenin kummallekin silkkiverhoiselle polvelle, ensin toiselle, sitten toiselle harjaantuneen tanssijattaren pehmeälle, lihaksikkaalle polvelle.
Sitten hän nosti päänsä jälleen pystyyn ja katsoi Heleniä silmiin.
Hän polvistui, sievimmän eteen.
Sillä nyt hän tunsi, hyvä Jumala, hän tunsi kuinka hän rakasti Heleniä. Top rakasti häntä - - älkää kysykö minulta, minkä tähden! Top rakasti häntä.
Lämpimänä, lohdullisena se varmuus tulvahti hänen mieleensä; kuinka toisenlainen olikaan tämä tyttö kuin kaikki nuo toiset, joita olisi tahdottu hänelle tyrkyttää ja joiden pelkkä ajatteleminenkin herätti Topissa hiipivää, hyytävää, ellottavaa vastenmielisyyttä. Tämän tytön ajatteleminen lämmitti häntä; se huimasi, nostatti, kannusti häntä enemmän kuin mikään muu oli häntä koskaan kannustanut. Vain kerran olivat hänen vaistonsa häntä kiihoittaneet, ja silloinkin ne olivat nukkuneet; nyt ne olivat täysin valveilla, hivelevästi, äänekkäästi ylistäen tätä tyttöä, tätä ainoata.
Luotu häntä varten! Minkä tähden hän ei ollut ennen sitä tiennyt? Miksi hän ei ollut sitä aavistanut eikä nähnyt, hän, tomppeli, sokea? Hän oli antautunut muiden heiteltäväksi etsiessään tyttöä; hän oli sallinut itsessään herätä inhon koko tyttöajatusta kohtaan; hän oli uskonut, ettei kaikessa tässä, mistä niin paljon touhuttiin, ollut kerrassaan mitään. Nyt hän oivalsi, mitä sillä tarkoitettiin — tai koetettiin tarkoittaa. Ketään muuta ei Topin tarvinnut kiittää siitä, että hän vihdoinkin tajusi, mihin ihmiset tähtäsivät lörpötellessään avioliitosta ja muusta sellaisesta. He olivat olleet vähällä tehdä Topin hulluksi — määräämällä ohjeen — lähettämällä hänetetsimääntyttöä, totisesti, kun —
Huumaantuneena Top virkkoi tavalliseen lyhytsanaiseen tapaansa: »Sinä olet ollut täällä koko ajan!»
Se ei ollut kysymys. Se oli yksinkertaista, väärentämätöntä Topia, tosiasian suora toteaminen.
Hän hellitti kätensä tytön vyötäisiltä, nousi pystyyn ja kertasi: »Sinä olet ollut koko ajan täällä!»
Säteilevänä Helen kuiskasi: »Missä koko ajan?»
»Täällä tietysti.» Ja yhdellä pyyhkäisyllä pojan kädet kietoutuivat hänen ympärilleen ja painoivat häntä riemuista ja huojentunutta nuorta sydäntä vasten. »Täällä! Ei, älä liikahda!» (Helen oli vain nostanut omat kätensä ylöspäin kiertääkseen ne hänen kaulaansa.) »Älä liikahda! Nyt en päästä sinua.»
»Oi, luuletko, että minätahtoisin?» puhkesi Helen sekavasti puhumaan. »Sen jälkeen, kun olen niin pelännyt, ettet sinäkoskaan? Kaiken tämän ajan jälkeen? Kaikkien näiden monennonituisten kuukausien jälkeen, joina olen rakastanut sinua niin hirveän kovasti, että olen ohut vahallahaljeta, Harry?»
3
Top hellitti hänet hetkiseksi, jättäen hänet toisen käsivartensa varaan, otti hänen leukansa toiseen leveään kämmeneensä ja katsoi hänen kasvoihinsa. Hieman levottomana tyttö aprikoi: »Aikookohan hän kysyä, minkä tähden nimitin häntä 'Harryksi' enkä 'Topiksi'?» Hän ei kysynyt; värähtävällä äänellä Helen kuiskasi uudelleen: »Harry!»
»Niin; ymmärrän. Sano niin!» kehoitti toinen koruttomasti. »Pidän siitä.»
Ja sitten Helen tiesi hänen ymmärtävän. Miksi hän vaivautuisi monisanaisesti selittämään: »Tietenkään et nimitä minua Topiksi, koska toiset niin tekevät, kaikki muut. Heille olen Top. Äidillesi, sisarillesi, heidän puolisoilleen, muille tytöille, kaikille opistokumppaneilleni, koko jalkapallo joukkueelle, venemiehistölle, uimakerholle — koko joukolle olen Top. 'Harry' sinulle, koska sinä olet minun. Sinulle toisenlainen kuin muille. Sinulle kokonaan toinen mies, jota heistä kukaan ei tunne, jota kukaan heistä ei ole koskaan nähnyt, mies, jolla on uusi, käyttämätön nimi — ainoastaan sinua varten!… Niin se on, eikö olekin? On.»
Harry ei puhunut niin. Hyväillen hän jupisi: »Katso minuun!»
4
»Katso?» Kuinka olisi Helen jaksanut kiskoa katsettaan hänestä.
Silmät levällään hän katseli Harrya ikäänkuin hänen niin lähellä hymyilevät kasvonsa olisivat olleet juhlakulkue, jota hän tarkkaili. Eikö se ollut ihmeellinen juhlakulkue? Ja kuinka kauan, oi, kuinka kauan Helen olikaan odottanut, että se joutuisi hänen kohdalleen! Nyt, vihdoin….
»Tahtoisin sinun suutelevan minua, suutelothan?» virkkoi poika, hyväillen häntä, houkutellen hänet taaskin nostamaan pehmeän suunsa ylöspäin. Taaskin nuorukainen painoi huulensa niitä vasten hätäilemättömään, hyvin suunnattuun, lämpimään suudelmaan. Koskaan ei tämä tyttö saisi tietää, kuinka paljosta hän sai kiittää toista naista, joka empimisen hetkellä oli opettanut Topin suutelemaan. Koskaan ei Top tietoisesti sitä käsittäisi. Suudeltuaan hän sopersi: »Sinä suloinen olento, sinä!… Helen — Helen — Helen! Tiedätkö, minusta tuntuu siltä kuin olisin ollut kihloissa monen monta armastaviikkoaeikä vain kellon viimeisestä lyönnistä asti!»
»Niin, ja sinun on lähdettävä, ennenkuin se lyö uudelleen —»
»Lähdettävä? En kuolemaksenikaan! Mihin?»
»Sinun on palattava kutsuihisi.»
»Siellä on yllin kyllin väkeä ilman minuakin, kuten sinä sanoit itsestäsi, neiti. Sitäpaitsi voin puhelimitse ilmoittaa… kohdakkoin, ei vielä… kuten sinäkin teit —»
»Mutta mitä sinä voisit —»
»Väitän olevan! kuolemankielissä. Minun vuoroni. Ainoakaan sielu siellä ei ole tietääkseenkään; he ovat kaikki illallispöydässä. (Se tyttö! Se ahmiva Milo, suu täpötäynnä sokeroituja hedelmiä; laupiaat jumalat…) Tai sanon, että sinusta on tarttunut minuun venähtänyt nilkka», lasketteli Top, sydän keveänä tämän gardeniansuloisen tytön tuottamasta riemusta, tytön, jota hän tuntui kantavan sydämensä kohdalla kuin kukkaa. »Samahan se on, mitä sanon. Vai palaanko sinne tanssimaan yhden ainoan tanssin?»
»Kenen kanssa?»
»Sinun kanssasi. Minkä tähden kysyit sitä niin rajusti, armas? (»Armas» hän sanoi ihan luonnollisesti.) Tiedänpä mitä teen; vien sinut mukaani; pyöräytän sinua yhden kerran salin ympäri, ja sitten tulemme takaisin tänne. Teemmekö niin?»
»Harry! Minäkö tässä puvussa?»
»Miksikä ei?»
»Katsohan sitä!»
»Niin katsonkin. Se on kovin kaunis.» Ensunmaisen kerran elämässään löytäen sopivan sanan Top ylisti: »Se on romantillinen. Ja, armas, sinä näytät siinä jumalallisen viehkeältä.» Top ei lainkaan muistanut kuulleensa tätä lausetta toiselta tytöltä, herättäjältä, joka oli häntä ensiksi suudellut. »Helen, armas, armas. Niin mielelläni tahtoisin näyttää sinua kaikille. Kaikille, jotka ovat tanssiaisissa. Erittäinkin — niin, kyllä. Siellä on muuan ystäväni, jolle erikoisesti haluaisin sinua näyttää! Hyvin läheinen ystävä. Jones-niminen mies. Mutta sinä et saa tanssia hänen kanssaan, muista!» pakisi tämä uusi, tämä sujuvapuheinen Top, pitäen sivuttain tyttöä, joka ei saanut suunvuoroa. Useita muutoksia, väitetään, saa rakkaus aikaan; sen osoittavat todeksi tämä kielevä Top ja tämä hänen sylissään oleva puhumaton Helen! »Jonesilla on oma tyttönsä; hänen sopii sangen hyvin tanssitella omaansa. Sinun on tanssittava vain minun kanssani; kerran.»
»Mutta mitä, mitä muut ajattelevat —»
»Ajatelkoot, että me olemme antamassa tanssinäytöstä! Ajatelkoot, että olemme juuri tulleet baletista Coliseumista. Tai ei; sinun ei tarvitse tulla, jos sinusta on todella vastenmielistä. Minä pistäydyn sinne pariksi silmänräpäykseksi ja tulen sitten takaisin. Sitten voimme olla täällä, kunnes toiset tulevat takaisin ja voimme ilmoittaa heille», suunnitteli Top onnellisena. »Me olemme täällä vähän aikaa kaikessa rauhassa —»
»St! Kuuntele!» huudahti Helen, äkkiä vetäytyen pois hänen rinnaltaan.»Kuuntele! Eikö se ollut —»
»Mitä?»
»Joku koputtaa.»
5
Kenties vasta sitten he tajusivat, että joku koputti silloin ja että jo useita minuutteja — joiden aikana maailman kaksi uutta nuorta rakastunutta oli kinastellen, pilaillen ja suudellen sovittanut toisiaan oikealle paikalle luonnon järjestyksessä — oli jatkunut kepin kolkutusta laipioon ikäänkuin pilkallisena, jymisevänä säestyksenä.
KOPS! (»Kerran — äitiä.»)
KOPS —KOPS! (»Kahdesti — minua — oi, Harry!»)
(»Minuahän tahtoo nyt — POIKA, varmasti.»)
Sitten: KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS, KOPS —
Kuulosti siltä kuin olisi yläkerrassa ollut joukko villejä, puukenkäjalkaisia, puna-ihoisia intiaaneja tanssimassa sotatanssia.
Ähkyen Helen, joka oli jälleen temmattu maan pinnalle, olisi kiskoutunut pois sulhonsa käsivarsista. Mutta ne sulkeutuivat hänen ympärilleen tiukasti kuin hissinovet. »Ei!» »Voi, minun täytyy… Isoisänisä! Voi, Harry, miten saatoimmekaan niin tyyten unohtaa hänet? Hän on varmaankin jo tullut takaisin tanssiaisista. Mutta ainahan kuulemme kun autot pysähtyvät kohdallemme; kuulitko sinä mitään?»
»En; en kuullut mitään.»
»Enkä minäkään; en kuullut risahdustakaan —!»
Nyt he kuulivat.
»Mene ylös, Harry! Sinun on suorastaan mentävä!»
»Niin — »
»Mene sitten heti!»
»Vain sinun kanssasi. Tule mukaan!»
»Minäkö? En; en mitenkään voi tulla isoisänisän näkyviin.»
»Mutta sinun pitää tulla mukaani.»
»Kas niin!» huohotti Helen. »Rakas, rakkain, hän tulee tänne alas laipion lävitse. Voi, katso, miten rappausta tippuu lattialle! Harry, jos rakastat minua — jos sittenkään rakastat minua rahtustakaan, niin menet —»