The Project Gutenberg eBook ofSuudelma rakkaimmalle

The Project Gutenberg eBook ofSuudelma rakkaimmalleThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suudelma rakkaimmalleAuthor: Berta RuckTranslator: Alpo KupiainenRelease date: January 3, 2023 [eBook #69695]Most recently updated: October 19, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1926Credits: Sirpa Helminen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUUDELMA RAKKAIMMALLE ***

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Suudelma rakkaimmalleAuthor: Berta RuckTranslator: Alpo KupiainenRelease date: January 3, 2023 [eBook #69695]Most recently updated: October 19, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1926Credits: Sirpa Helminen and Tapio Riikonen

Title: Suudelma rakkaimmalle

Author: Berta RuckTranslator: Alpo Kupiainen

Author: Berta Ruck

Translator: Alpo Kupiainen

Release date: January 3, 2023 [eBook #69695]Most recently updated: October 19, 2024

Language: Finnish

Original publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1926

Credits: Sirpa Helminen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUUDELMA RAKKAIMMALLE ***

Kirj.

Berta Ruck

Suomentanut ["Kneel to the Prettiest"]

Alpo Kupiainen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1927.

I. Oikkuilijan esitysII. KauneudenpalvojaIII. Rauhattomuuden päiväIV. Maanantainen mielialaV. SoidinhöyhenetVI. Vaaleaverisen lumousvoimaVII. Filmitähti-iltaVIII. Luonteva seuramiesIX. Dianan puutarhaX. Nuori VenusXI. Kalnostelematonta keimailuaXII. Väärä hälytysXIII. TanssiaiskutsutXIV. SyntymäpäiväjuhlaXV. Haaveilijan vetoomusXVI. Öinen säikähdysXVII. Tuhkimon iltaXVIII. Columbinen voitto

I luku

Oikkuilijan esitys

»Polvistus sievimmälle, kumarrus sukkelimmalle ja suudelma rakkaimmalle» on vanhanaikainen panttileikin ehto.

Huolettava määräys! Kaikkien ei ole helppo noudattaa sitä aina tarvittaessa. Sillä jotkut meistä ovat syntyneet rakkautta varten; toiset saavuttavat rakkauden; vain muutamille rakkaus työnnetään. Tässä esimerkiksi on kertomus nuoresta miehestä, jolle rakkaus työnnettiin, pakotettiin, suorastaan tungettiin kurkkuun.

Kenties ette pidä hänestä ettekä hänen tavoistaan… En minäkään niitä puolusta enkä pyydä teitä pitämään tästä nuoresta miehestä. Sallikaa minun vain kertoa teille, miten hänen kävi.

Hänen aikansa ei vielä ole esiintyä tässä kertomuksessa. Esiripun kohotessa on näyttämöllä (kodikkaassa arkihuoneessa eräässä Oxfordin vuokrakasarmi-alueen huoneistossa Lontoossa lähellä Thamesin rantaa) toisarvoisia naispuolisia henkilöitä.

Ikkunakomeron istuimella kyyrötti nuori tyttö, katsellen ulos, tähyillen, pälyillen — ikäänkuin odottaen jonkun juhlakulkueen ohimenoa.

Hänen toinen pitkä, hoikka säärensä ja toinen kaareva, hieman rapistuneen suèddkengän peittämä jalkansa lepäsivät matolla hänen aitansa. Toinen kyynärpää nojasi ikkunalautaan; toinen käsi oli hautautunut hänen tuuheaan, ruskeaan tukkaansa, toinen painettuna hänen pehmeitä huuliansa vasten. Hänen kirkkaat silmänsä tuijottivat ulos ikkunasta kellertävään hämyyn, alas kadun litistyneiltä näyttäviin plataaneihin, huojuvien, täyteen sullottujen linja-autojen kattoihin, kotiansa kohti kiiruhtavien jokapäiväisten uurastajien hattuihin.

Ei suinkaan riemastuttava linnunsilmillä katseltu näky.

Mutta sittenkin Helen Mundy, joka oli juuri äsken täyttänyt kahdeksantoista, katseli sitä silmiä väräyttämättä ikäänkuin olisi odottanut jonkun juhlakulkueen tulevan sitä tietä.

Millaista juhlakulkuetta hän saattoi varrota?

»Top on myöhästynyt», lausui hänen äitinsä ääni hänen takanaan.

Vilkkaasti Helen pyörähti valaistuun huoneeseen päin. Sen seiniä verhosivat hyllyt, jotka olivat täynnä nuhrautuneita kirjoja — rivittäin punakantisia seitsemän pennyn romaaneja; sen matot olivat haalistuneet, mutta värikkäät, sen nojatuolit nukkavierut, mutta houkuttelevan näköiset, sen lumivalkeaan, ommelkoristeisen liinan peittämälle pöydälle oli järjestetty miellyttävä posliinikalusto. Sen uuninmatolla lepäsi kirjava, kiemuraan sykertynyt, karvaista toukkaa muistuttava kissanpoika, kehräten, yhä vain kehräten — ja koko sisustus tuntui pikemminkin sopivan vanhanaikaisen, onnellisen maalaispappilan koulusaliin kuin lontoolaisen, halvan vuokra-asunnon arkihuoneeseen. Se johtui siitä, että rouva Mundy —lukuisan perheen leskiäiti, jonka lapsista enää ainoastaan Helen oli hänen siipiensä suojassa — että rouva Mundy oli sellainen nainen, joka osasi tehdä majakan tornista, linnan vankiholvista tai lainsuojattoman luolasta tuon hymyilevän turvapaikan — kodin.

Mutta mikään ei olisi voinut tehdä kirjavampaa vaikutusta kuin Mundy-perheen kalusto. Minkään merkitys ei olisi saattanut olla selvempi. Se kuvasi perhettä.

Lattian välkkyvä, tumma vahakangas oli jäänyt perinnöksi edelliseltä asukkaalta. Kirjahyllyt olivat kotitekoiset. Bamburuokoinen sivupöytä, jossa oli kaksi lautaa — toinen perheen ompelukonetta, toinen käytettynä ostettua gramofonia ja sen levyjä varten — oli mahdollisimman halpaa tekoa.

Tähän olivat Mundyt johtuneet. Mistä he olivat lähtöisin, sen osoittivat uuninreunuksen kohdalla ristikkäin olevat meriväenmiekat ja sarja mustapuitteisia, pienoiskokoisia muotokuvia, uljaita, soturipukuisia miehiä ja kauniita, kiharatukkaisia naisia, joiden puvut olivat korkeauumenisia.

Rouva Mundyn miesvainaja oli palvellut laivastossa, Samoin oli hänen isänsä. Hänen äitinsä oli työskennellyt tupakkamyymälässä. Hänen puolisonsa iso-isä, joka vieläkin oli elossa ja uskomattoman vanha, oli harjoittanut teekauppaa. Hänen lapsensa olivat avioliittojen kautta joutuneet erilaisiin yhteiskunnallisiin kerroksiin; kaikissa heissä kävi halpa koulutus epätoivoista taistelua ihailtavaa kotikasvatusta vastaan. Heillä oli ystäviä kaikista piireistä, ja yhteiskunnallisesti he olivat kahdennenkymmenennen vuosisadan tyypillistä sekaluokkaa. Pian tutustumme heihin kaikkiin; ikävä, jos he teistäkin ovat liian »sekalaisia». Tämä on jazzisekoituksen aikakautta; miksipä emme katselisi jazzin hilpeätä puolta? Jopa rouva Mundykin, vaikka hän oli Viktorian ajan loppupuolen luonteenomainen edustaja, teki niin.Hänei vähääkään pyrkinyt olemaan »uudelleen nuortunut», ei millään tavoin tekeytymään tyttärensä sisareksi. Hän oliäiti, siitä ei voinut erehtyä.

Tämä pieni, hintelä, viidenkuudetta ikäinen nainen, jolla oli lempeät, ruskeat silmät ja tuuhea, harmaa tukka, hyöri huoneessa, pyyhki kaakeleilla päällystettyä uuma, otti kuihtuneen kehäkukan uuninreunuksella olevasta kristallimaljakosta, kohotti liedelle sijoitetun teeleipäastian kantta. Sitten hän vilkaisi isoon kelloon, joka oli kaksikymmentä minuuttia vaille kuusi.

»Mikähän Topia viivyttää?»

»Sinä!» tokaisi ikkunalla istuva tyttö, kiertyen kissan tavoin sykkyrään. Helen näytti viehkeältä jopa kömpelötekoisessa, kotona valmistetussa, tummassa leningissäänkin, vaikka hänen pieniä, kalpeita, suippoja kasvojansa painoikin ruskeata kanervamätästä muistuttava tukka, joka teki hänen päänsä suhteettoman isoksi hänen hentoon vartaloonsa verrattuna, »Syy on sinun, äiti.» Puolittain nauraen hän kääntyi rouva Mundyyn päin. »Kuka pitää Topille ateriat valmiina mihin aikaan tahansa ja rohkaisee häntä tulemaan ja menemään, milloin itse hyväksi näkee? Kuka hemmoittelee hänet piloille? Kuka varaa hänelle kuivat sukat? Kuka lämmittää häntä varten pyyhinliinat? Kuka hankkii hänelle torttuja teetä varten -»

»Etkö sinä itse tänään juossut teeleipiä noutamassa.»

»Vain säästääkseni sinua! Juuri sinä, äiti, menettelet ikäänkuin Top olisi ainakin Walesin prinssi. Minkä tähden. Koska hän on mies.Minua miehet ellottavat. Ja täällä me asumme tähän vuokrakasarmiin sullottuina seurassamme heitä kaksi kappaletta. Toisen heistä tarvitsee vain kolkuttaa kepillään lattiaan» — tällöin hänen äitinsä loi hermostuneen katseen vaaleanpunertavan hohteen valaisemaan laipioon, jossa oli kyyhkysenharmaita kuvioita —»ja sinä kiidät tanssiaskelin yläkertaan häntä palvelemaan. Toinen taas — no niin! Mitä tulee siihen olentoon,Topiin—

Pelkästään tämä nimikin tuntui kannustavan Heleniä sättimään, mutta sittenkin kuului hänen puolittaisen naurunsa värähtely.

»Top tekee asuntomme sietämättömäksi inhoittavilla piipuillaan ja savisilla kengillään ja korjaamista kaipaavilla potkupallopuseroillaan ja konerakennusta käsittelevillä oppikirjoillaan ja autoilulehti-läjillään ja inhoittavan moottoripyöränsä varakappaleilla! Sulloo arkihuoneemme —meidän huoneemme! — niin täyteen, ettei täällä näe mitään muuta kuin Topin tavaroita. Niin, älä katselekaan ympärillesi osoittaaksesi minulle; ettei mitään ole näkyvissä. Sehän johtuu vain siitä, että sinä juuri äsken siivosit sen kookkaan, rojoluisen raakalaisen jäljet. Miksi hän ei pysynyt erämaissaan muiden villien ja maorien ja muun kansan seassa. Miksi tulla pesiytymään meille?»

»Minne muualle hän sitten pesiytyisi?» pani rouva Mundy herttainen äitinsä pyysi minua suomaan hänelle täällä kodin siihen saakka, kunnes hän suorittaa tutkintonsa. Me olemme hänen ainoat sukulaisensa Englannissa. Veri on vettä sakeampaa —»

»Ja paljoa siivottomampaa», keskeytti Helen. »Minkä tähden hän sitten joka lauantai saapuu kotiin yltäpäältä veressä, ikäänkuin sinulla ei olisi yllinkyllin tehtävää sitomatta hänen inhoittavia haavojaan ja paikkailematta laastarilla hänen kammottavia ruhjevammojaan?»

»En minä siitä pahastu.»

»Mutta niinä pahastun. Ja jos Top olisi edes huvittava, äiti — mutta hän ei puhu koskaan mitään!»

»Kyllä hän puhelee minun kanssani.»

»Röhkimällä. Ihan kuin mikäkin karju. Yksitavuisia urahduksia. Oletko milloinkaan kuullut Topilta mitään muuta? Typerää. Jumi sentähden hänen on sillä tavoin lukea päntättävä tutkintojansa varten, istuttava kirjojen ääressä myöhäiseen yöhön. Kaikki muut opistolaiset käyvät tanssiaisissa, vievät tyttöjä teattereihin! Mutta niin ei Top. Ei osaa. Ei uskalla. Pässinpää!»

»St! Eikö hän juuri tulekin?»

»Kyllä!»

Ovi avautui; rauhallisesti astui sisään pitkä, vankkarintainen, vaaleaverinen nuori mies.

Hänen mukanaan tuli huoneeseen toisenlaisen ilmakehän henkäys, uutteran ulkoilmaelämän virkeä, alkuperäinen, miesmäinen tuntu! Silminnähtävästi hän oli juuri palannut lauantai-iltapäiväisestä potkupallo-ottelusta, tämä atleettirakenteinen nuorukainen. Hänen kasvonsa, hieman pienipiirteiset hänen muuhun olemukseenpa verrattuina, olivat sileiksi ajellut, poikamaiset, niiden ilme sopuisa, mutta pidättyvä. Hän oli senlaatuinen kotiintulija, jollaisen kuka taloutta hoitava nainen tahansa ilomielin näkisi väsyttävän päivän päättyessä.

»Heikel!» äänsi nuori Helen-tyttö välinpitämättömästi, kääntyi sitten jälleen, kyyristyen kasvot ikkunaan, selkä huoneessa olevaan mieheen päin.

»Kas niin, Top», virkkoi rouva Mundy ystävällisesti tälle nuorelle pikkuserkulleen. Top tuntui hänestä kuin omalta pojalta, jollaista hän itse ei ollut saanut. Hän oli tullut Australiasta opiskelemaan konerakennusta South Kensingtonissa, ja hänen täydellinen nimensä oli Harry Morse Tophampton, joka, kuten tunnettua, lausutaan »Toppain»; siitä hänen lyhennetty hyväilynimensä. »Siinähän olet.»

»Niin olen», vastasi Topin lempeä, syväsointuinen ääni. »Istuhan, poika-kulta; tässä on teetä. Teeleivät on pidetty lämpiminä sinua varten. Ruskeata leipää ja voita, jollaisesta pidät. Kierrä valo palamaan, ole hyvä.»

Liikahtamatta tuoliltaan nuori mies nosti kättänsä ja kiersi palamaan pöydän kohdalla olevan lampun. Sitä varjosti ruusunvärinen silkkireunus, jonka rouva Mundy oli laittanut vanhasta jumperista.

»Oliko iltapäiväsi hauska, Top? Eihän sinussa näy olevan ainoatakaan haavaa sidottavaksi tällä kertaa. Jätitkö reppusi eteishalliin? Mary purkaa sen. Kummat voittivat ottelussa?»

»Me», sanoi Top koruttoman ylpeästi. Olipa hänen ylpeytensä niin suuri, että se houkutteli hänet käyttämään kuitakin kuin yksitavuisia sanoja. »Viisitoista — yksitoista. Se oli tiukalla ajan puolivälissä. Voitimme viimeisten kahdeksan minuutin aikana. Hieno ottelu. Sivumiehemme vältti vaaran ihan viime hetkellä.»

»Ihmeellistä joukkoa, ettekö olekin?» pilkkasi nuori tyttö, kiertäen päätänsä taaksepäin.

Top hymyili hänelle. Mutta Helenin hiuspensas oli taaskin kääntynyt olkapäillä entiseen asentoonsa. Vain silloin, kun Top ahmiessaan ruskeata leipää ja voita vastaili emäntänsä hiljaiseen puheluun syvä-äänisillä: »Kyllä!… Niin!… Ahaa!… Oh!… Kiitos!» — vain jokaisen tällaisen lyhyen sanan jälkeen Helen loi veitikkamaisen vilkaisun olkansa ylitse, koettaen nähdä äitinsä katseen ja tarkoittaen »urahduksia».

Pahankurisesta lapsesta välittämättä rouva Mundy kehoitti:

»Ota lisää voileipää, Top!»

»Kiitos, ei enää; olen jo kylläinen.»

»No, ota viimeinen viipale! Otathan? Se merkitsee kymmentätuhatta puntaa vuodessa ja sievää vaimoa.»

Top otti viimeisen viipaleen.

»Lisää teetä?»

»Neljäs kuppi», mutisi nuori potkupallonpelaaja. Pannessaan sokeria ammeenkokoiseen teekuppiinsa hän tiedusti: »Miten onhänollut?» Samalla hän katsahti punertavakaihtimisen lampun ylitse laipioon.

»Me emme ole käyneet yläkerrassa koko päivänä, vaikka lähetinkin Hendersonin välityksellä hänelle pikku lahjani», vastasi rouva Mundy. »Nyt on hänen syntymäpäivänsä, kuten tiedät, mutta hän ei halua meidän menevän sinne, jollei meitä pyydetä… Hän ei ole kutsunut; mutta luulisin —»

Samassa kajahti ylhäältä laipiosta kolme koputusta, jotka panivat lampun värisemään. Kops, kops, KOPS!

»Kas siinä se! Minua.» Hätäisesti rouva Mundy juoksi pois teepöydastä.

Ennenkuin hän ennätti ovelle, kuului ylhäältä vielä kaksi kovaa kolausta. KOPS, KOPS!

Kääntäen vaaleatukkaisen päänsä ja harmaat silmänsä ikkunakomeroon päin nuori Tophampton huomautti. »Se on sinulle.» Helen oli jo solahtanut istuimeltaan ja juoksi ovelle. Hänen ehdittyään sinne kajahti huoneessa vielä yksi kolahdus, joka pani tee vehkeet kilisemään. KOPS!

»Ahaa! Hän tahtoo sinne minutkin.» Nopealla harppauksella Top oli toisten jälessä.

Kuinka meluttomasti hän liikkuikaan, tämä yli sadankahdeksankymmenen sentimetrin mittainen, kahdeksankymmenenkolmen kilon painoinen nuori mies, joka oli opistonsa potkupallo joukkueen kapteeni ja jota pidettiin käyttökelpoisena urheilun monilla muilla haaroilla. Hän aiheutti esimerkiksi vähemmän melua kuin kömpelö Mary, joka nyt tuli korjaamaan pois teeastioita; hän vaati vähemmän tilaa kuin keijukaismainen Helen. Kuka muuten olisi uskonut, että tyttö kompastui Topin jalkoihin kaikkialla heidän pienessä asunnossaan; minne ikinä hän halusi mennä, siellä oli tuo olento vastassa. Nytkin oli Topin päästääksensä tytön edelleen painettava iso, komeanmuotoinen vartalonsa litteäksi kirjakaappia vasten.

Portaiden yläpäässä rouva Mundy pysähtyi yläkerran huoneiston suklaanväriseksi maalatun oven eteen; pelokkaasti hän katsahti molempien nuorten kasvoihin.

»Käy sisälle!» jupisi Top. »Täällä on onni tarjolla. Hän saattaa olla hyvällä tuulellaan.»

»Mikä toive!» huudahti Helen yleensä koko maailmalle.

Ovi lennähti auki, ja aukossa näkyi mustapukuinen mies, Henderson, palvelija.

»Suvaitsetteko ystävällisesti mennä suoraan sisälle?» kysyi hän hillityllä, nöyrän kohteliaalla ja perin kolealla äänellä.

Samassa kuului asunnon (ainoastaan portaista tihkuvan valon valaiseman) käytävän lävitse kolme kovaa koputusta, rouva Mundyä kutsuva merkki.

Sisällä huusi ääni, valittava ja tyytymätön — huusi käskevästä »NAINEN!»

»Kyliä, isoisänisä, olen juuri tulossa.»

Kuin kaniini juoksi rouva Mundy käytävässä raollaan olevaa ovea kohti.

Huone, johon hän joutui, tuntui painostavan kylmältä.

Sillä vaikka oltiin lokakuun lopulla ja seudun täytti joen viluinen usva, oli isoisänisä mieluummin valmis värisemään kuin sallimaan huonetta lämmitettävän. Isoisänisä (herra Horace Mundy) oli muuten Helenin eikä hänen äitinsä isoisänisä. Hän oli hyvin vanha, ennakkoluuloinen, omituinen, ja monet seikat olivat hänestä vastenmielisiä. Enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa hän kammosi rahan tuhlausta. Senvuoksi hänellä ei ollut valoa. Tätä Oxfordin vuokrakasarmialueen yläkerran asunnon kolkkoa arkihuonetta valaisi vain heijastus hevosenkengänmuotoiseen kaareen sijoitetuista (vuorotellen punaisista ja valkeista) lampuista, jotka oli sytytetty palamaan vastapäätä sijaitsevan elävienkuvien teatterin oven yläpuolelle. Niiden hohteessa näkyi pitkä, alaston, niukasti kalustettu huone. Yhdessä nurkassa välkkyi valkoisena joku korkea esine maljakko, veistos? ilma huoneessa tuntui kolealta kuin holvissa, se tuoksahti kylmältä korkkimatolta, joen usvalta, joka tunkeutuu kaikkien Thamesin rannalla olevien talojen jokaiseen rakoon; tähän hajuun sekaantui häive jostakin miellyttävämmästä… Heleniltä, joka rakasti tuoksuja, pääsi hiljainen, vaistomainen nuuhkaisu; se häipyi, se tuoksahdus… Nyt olivat vieraiden silmät paremmin perehtyneet pimeään, ja he kääntyivät kaukaisempaan soppeen ja siellä olevaan nojatuoliin päin. Siinä he tiesivät olevan mytyn mattoja ja peitehuopia sekä ikivanhan höyhenpeitteen, jonka takaa kohosi näkyviin pieni pää, ihan kalju, ja pari haparoivia, laihoja käsiä.

Jos isoisänisä näytti miltään maalliselta olennolta, niin ennen kaikkea hän näytti joltakin häijyltä kilpikonnalta.

Hän puhutteli heitä valittavaan, komentavaan sävyynsä »Te olette kaikki tulleet, oletteko? Tarvitsitte siihen jonkun verran aikaa. Etkö kuullut kolkutustani, NAINEN?»

»Kyllä kuulin, isoisänisä; olen pahoillani, jos annoin sinun odottaa», sopersi rouva Mundy-poloinen.

Hän oli viisikuudettavuotias ja toimellinen ihminen. Hän oli ollut hyvä aviovaimo, oli aina ollut mainio taloudenhoitaja ja oli ollut seitsemän vallattoman lapsen altis äiti. Mutta tn isoisänisän läheisyydessä nämä ominaisuudet jättivät hänet pulaan, ja hänestä tuli änkyttävä koulutyttö, jonka polvet pyrkivät pettämään.

»No niin», pitkitti isoisänisä, »kutsuin teidät tänne, ihmiset, koska tänään täytän yhdeksänkymmentäviisi vuotta ja mielestäni teidän on aika nähdä jotakin, mitä haluan teille näyttää».

Top aloitti: »Minä kierrän siis valon palamaan, sir —» »Ei sinnepäinkään, sir!» ärähti isoisänisä. »Tuhlataan sähköä! Tuhlataan kaikkea. Tuhlataan. Tuhlataan. Tuhlataan. Enpä ihmettelisi, vaikka olisitte jättäneet alakertaan kaikki valot palamaan, kun olette tuollaisia.» (Niin he olivatkin tehneet.) »NAINEN! Kuinka suuri oli sähkölaskusi viime neljännekseltä?»

Tämä pistoolinlaukauksen tavoin tullut kysymys pani nais-paran haukkomaan henkeään tavoitellessaan vastausta.

»Etkö tiedä sitä? Mitä oikein tarkoitat? Etkö sitä tiedä?» »Saan sen selville yhdessä minuutissa, isoisänisä», vikisi emäntä-rukka. »Olen pannut ne kaikki nippuun —»

»Nippuun? Mitä niiden niputtaminen hyödyttää? Miksi et ole painanut niitä mieleesi? Sinun olisi pidettävä ne päässäsi, sormenpäissäsi! Tyttö! Minä arvaan, mitä ajattelit.» Tämä syytös oli suunnattu Helenin pientä, tummaa hahmoa kohti, joka pörrötukkaisena kuvastui valaistua ikkunaa vasten. »Älä olekaan olevinasi ikäänkuin et olisi ajatellut, että 'äitisi on mahdotonta pitää asioita samalla kertaa päässänsä ja sormenpäissään’. Ahaa! Joko oivallat, että olen liian älykäs teihin kaikkiin verrattuna. Ihan liian älykäs!» Viimeiset sanat suhteellisesti ystävälliseen sävyyn. Melkein kuuluvasti rouva Mundy huoahti helpotuksesta.

Mutta jos hän toivoi isoisänisän aikovan näyttää harvinaista hyvää tultaan, oli se toive ollut ennenaikainen.

Entistä pahasisuisemmin hän alkoi uudelleen syytää syytöksiä tämän perheen jäseniä vastaan, soimasi heidän rikollisen kehnoa rahojenhoitoaan, heidän välinpitämättömyyttään pikku kuluista — vuodosta, joka upottaa millaisen laivan hyvänsä. Kuinka usein he olivatkaan kuulleet sen jo ennen. Mutta näissä tuhlaavaisuuden ja mielettömän huolimattomuuden syytöksissä oli nyt toisenlainen sävy. Tuntui silta kuin isoisänisällä olisi yhdeksäntenäkymrnentenäviidentenä syntymäpäivänään ollut jotakin erikoista kaunaa sukulaisiansa kohtaan. Mitä he olivat tehneet?

»Pikku seikka toisensa jälkeen, ja ennenkuin aavistattekaan, olette vararikko-oikeudessa. Juuri sinne te kaikki joudutte.» Sitten taaskin pistoolinlaukaus: »Kuuletko sen, POIKA?»

»Kyllä», vastasi nuoren Tophamptonin ääni pimeästä.

»Hyvä. Sillä joskin äskeiset sanani kohdistuvat teihin koko joukkoon, kohdistuvat ne erityisesti sinuun. Toivon sinun ymmärtävän tarkoitukseni, POIKA.»

Äänettömyys.

Pimeydessä kääntyivät rouva Mundyn ja hänen nuoren tyttärensä päät sukulaisensa ja maksavan vieraansa kookkaaseen ruhoon päin.

Mitä ihmettä oli Top tehnyt? Ja juuri Top! Jos isoisänisä oli milloinkaan osoittanut muita mieluummin haluavansa jonkun ihmisolennon seuraa, niin se olento oli juuri tämä verrattain vieras henkilö. Top, suosikki, epäsuosiossa.

Huolestuttavan hiljaisuuden rikkoi isoisänisä pamauttamalla äkkiä: »Tahdon tietää —kuinka paljon maksoit niistä?Häh? Älä koetakaan torjua kysymystäni. Suu puhtaaksi! Ja puhukin totta! Kuinka paljon nemaksoivat?» Taaskin äänettömyys kuten useinkin Topin lausunnon edellä. Kuten Helen oli pannut merkille, »oli aina pitkähkö äänettömyys edellä, kun oli tulossa enemmän kuin yksi tavu». Vaitiolon jälkeen kuului Topin tyyni vastaus: »Lasken sen, sir… Isot maksoivat kaksitoista shillingiä kuusi pennyä ja toiset kuusi shillingiä kuusi pennyä tusina. Ostin tusinan toisia ja puoli tusinaa —»

»Hyvä Jumala, POIKA! Onko sinun se laskettava? Etkö jaksa muistaa moista tuhlattua erää? Etkö edes tiedä, kuinka paljon olet päivässä menettänyt? Hävytöntä! En ikinä ole kuullut mistään niin kauheasta. Anteeksiantamatonta! Hävytöntä! Marraskuussa. Ostaaruusuja— RUUSUJA!»

Top sanattomana.

»Teitkö sen, Top?» huohotti rouva Mundy liikutettuna.

»Lähetitkö isoisänisälle ruusuja syntymäpäivälahjaksi.»

»Kyllä.» Top tunnusti rikoksensa.

Heleniltä pääsi: »Tunsin ruusujen tuoksun tullessani tänne.»

»Hän ei voi väittää vastaan», ärisi isoisänisä. »Kelvotonta hulluutta; mutta minä arvasin niiden olevan häneltä! Ei minkäänlaista korttia; mutta olen liian älykäs koko teidän joukkonne petettäväksi.

—Katsokaahanniitä! Ei; älkää sytyttäkö sähköjä, ennenkuin käsken. MIES! Henderson! Kynttilä makuukamaristani… Sytyttäkää se, te pöllö! Kas niin. Pankaa se tuonne nurkkapöydälle.»

Nurkka, tuon synkän onkalon pimein soppi, muuttui äkkiä sen kirkkaimmin valaistuksi kohdaksi.

Ruusuliekkinen, lyhyessä, nelitahkoisella kannalla varustetussa hopeisessa jalassa palava kynttilä paljasti omituisen näyn, joka muistutti pakanallista alttaria! Pöydällä seisoi kuolemattoman milolaisen Venuksen jäljennös, lähes metrin korkuinen, ja maljakko ruusuja, tumman punaisia ja meheviä. Kaunis kukkakimppu ulottui jumalattaren polventaipeeseen saakka. Ne näyttivät uhrilta…

»Niinpä niin. Arvasin kyllä, kuka ne oli lähettänyt otaksuttavasti osaamatta tehdä mitään parempaa käyttövaroillaan. Niiden piti saapua tänä aamuna, eikö niin?»

»Niin.»

»Ja ostit ne kukkakaupasta, jonka ohitse menet kävellessäsi opistoon? En koskaan ole kuullut sellaisesta hulluudesta. Mitä sinä oikein ajattelit?»

»Arvelin teidän pitävän niistä, sir.»

»Miksi ihmeessä ajattelit sellaista?»

»Niin… Minä arvelin», vastasi yksikantainen Top,

»Pyh! Juuri sen tähden, koska kerran kuulit minun sanovan, että rakastan intohimoisesti kauneutta ja että toivoisin saavani elää loppupäiväni lainkaan näkemättä ihmisiä, ympärilläni vain kreikkalaisia veistoksia ja punaisia ruusuja Se oli syy, eikö ollutkin?»

»Oli.»

»Nuori hupsu!» ärjäisi omituinen vanhus.

Äänettömyys.

»Ajattelit, niin, ajattelit minun unohtaneen sanoneeni sinunikäisesi kuullessasi silloin kerran viime kesänä. Olen liian älykäs, ihan liian älykäs teille, koko joukolle! Te höyhenpäiset, heikkojärkiset tuhlarit… Te ette tiedä, kuinka suuri on sähkölaskunne tai kuinka paljon olette maksaneet kukista samana aamuna. Toivoton kokoelma tylsämielisiä. Viimeinen kolikko taskussanne; mutta sittenkään,sittenkäänette pane talteen jokaista penniä pahojen päivien varalle, mikä olisi ainoa toivonne, vaan tuhlaatte ne; ja mihin? Katkottuihin kukkiin; teeleipiin! (Enkö tuntenut niiden hajua? Enkö nähnyt tämän tytön juoksevan kadulle, heti kun se tomppeli tuli kohdalle ja kilisti kelloaan?) Herkkuja ja ylellisyyttä, ikäänkuin kieriskelisitte rahoissa — ja nyt olet ymmällä — NAINEN. Enkö arvaa, että olet usein pahoillasi, koska et voi lähettää mitään tyttäriesi mies-houkkioille, jotka menivät naimisiin ryysyläisten kanssa vain sodan vuoksi. Hyvin sinun sopii huoata. Entä sinä — TYTTÖ?» Sieltä, missä Helen seisoi, kuului kärsimättömän liikahduksen ääni. »Etkö olisi valmis antamaan mitä hyvänsä rahasta?»

»Jotakin olisin valmis antamaan. Mutta en mitä hyvänsä. Raha», päätteli Helenin kirkas, nuorekas ääni, hieman väristen, »raha ei ole kaikki kaikessa».

»Happamia pihlajanmarjoja, happamia pihlajanmarjoja! Juuri senvuoksi ei ainoallakaan teistä ole rahaa. Te ette ole säästäneet. (Säästäneet? Te?) Te ette ole käsittäneet asioiden arvoa. Minä olen; käsitin sen jo elämäni alkutaipaleella — niin, ennenkuin useimmat teistä olivat syntyneet. Minä olen ollut viisas siinä, missä te ette ole edes järkeviä. Olen osannut tulla toimeen ilman sellaista, mikä ei ole ollut tärkeätä, jotta myöhemmin minun kannattaisi hankkia sellaista, mikä on oivallisempaa.»

»Totisesti en tiedä, mitä seon», mietti rouva Mundy. »Mitähän se saattaa olla, se hänen 'oivallisensa'? Sillä miten hän elääkään nyt, kovaosainen vanhus-raukka! Surkean epämukavasti. Pitkän elämänsä lopussa vailla kaikkea! Viluisena, huonosti ravittuna, yksinäisenä; ei edes mattoa jalkojen alla; oleksii pimeässä kuin lepakko eikä syö voitakaan… Kuitenkin hänellä on se elinkorkonsa. Kun hän maksaa vuokransa ja Hendersonin palkan, täytyy hänelle jäädä jotakin jälelle. Varmastikin hän voisi suoda itselleen joitakuita mukavuuksia. Mutta hän kuluttaa vain —»

Hän aprikoi, kuinka paljon. Tuntui tosiaankin tuskin mahdolliselta arvioida tämän itsepäisen vanhuksen niukkoja menoja liian vähäisiksi.

Hänen palvelijansa Henderson teki työtä viidestätoista shillingistä viikon. Asunnon vuokra oli kuusikymmentä puntaa vuodessa.

Vanhus ei koskaan juonut ja söi vähemmän kuin Mundyjen kilpikonnanvärinen kissa. Vaatteita hän ei ostanut milloinkaan; tuo vanha, ikivanha, tippuneesta kastikkeesta jäykkä, munatahrainen päällystakki, nuo ennen vedenpaisumusta teetetyt housut, tuo höyhenpeite, josta levisi untuvia kaikkialle huoneeseen, kun hän vain liikahti —kas siinä isoisänisän pukuvarasto! Hänen ainoa minkäänarvoinen omaisuutensa oli tuo mustapuinen, käyräkahvainen keppi, jolla hän takoi lattiaa suvaitessansa kutsua luokseen aristelevia sukulaisiaan.

Mutta niin suuri oli hänen persoonallisuutensa voima, niin hellät heidän sydämensä, että he varoivat pahoittamasta hänen mieltään ihan yhtä tarkoin kuin olisivat eläneet jälkisäädöslahjojen toivossa.

Äkkiä hän rajusti kysyi: «Kuinka suuret tulot otaksutte minulla olevan?Arvatkaa! NAINEN?»

Rouva Mundy pudisti päätänsä.

»En tiedä, isoisänisä», virkkoi tyttö äänessänsä sävy, joka merkitsee:»En siitä välitä.»

»Entä sinä, POIKA? Mikä on sinun arvauksesi? Kuinka paljon arvelet minulla olevan tuloja tässä istuessani?»

»En osaa arvata, sir.»

Viehättyneenä isoisänisä ilmoitti: »Hyvä joukko toistakymmentä tuhatta puntaa vuodessa.»

Syntyi pitkä, pitkä äänettömyys, ikäänkuin tämä ilmoitus olisi vaikuttanut kuulijoihin tavattoman voimakkaasti. Mutta kuinka vähäisen vaikutuksen se olikaan tehnyt sukulaisiin!

Isoisänisä oli väittänyt hänellä olevan tuloja kymmenentuhatta puntaa vuodessa! Se oli todistus yhdestä seikasta, nimittäin siitä, että nyt taaskin oli isoisänisän »paha» päivä, tuumi rouva Mundy.

Helen ajatteli karkeasti: »Hullu!»

Top mietti: »Sekaisin, vanhus-raukka!»

»Kas vain; te ette näy välittävän siitä sen enempää kuin jos olisin sanonut kymmenenpennyä, niinkö? Te ette tietenkään usko minua. Mutta on ihan yhtä hyvä teille, että tiedän sen! Sillä tajuan kyllä, ettette te olisi juosseet portaita ylös ja alas useammin ettekä hoppuisemmin huolehtineet minusta, jos olisittekin tienneet minut rikkaaksi. — Te olette pitäneet minua köyhänä, koska olen ollut itara. Yhä typerämpää. MIES, Henderson! Enemmän valoa nyt!»

»Sähkövaloko, sir?»

»Niin, te apina. Arvelitteko minun tarkoittavan revontulia? Tahdon heidän näkevän —»

Sähkövalo syttyi, paljastaen huoneen alastomuuden sillä sisustusta ei mikään varjostanut. Tuli hehkut räikeänä paljaassa lampussa. Ainoastaan yhdessä nurkkauksessa oli edelleenkin pehmeän ruusuinen valaistus. Kynttilän liekki levitti yhäti hohdettaan vanhanaikaiselta hopeajalaltaan kauniita ruusuja sisältävään posliinimaljakkoon ja kauneuden jumalattaren pitkiin, verhottuihin raajoihin, verrattomaan vartaloon, kädettömiin olkapäihin ja pieneen, hymyilevään, klassilliseen päähän.

Vastaisessa nurkassa — mikä vastakohta! — kyyhötti kilpikonnamainen, iäkäs vanhus.

Häntä verhoavan höyhenpeitteen alta kuului kahinaa ja ratinaa.

»Näissä papereissa», virkkoi hän, »on se kaikki. POIKA! Ota ne ja silmäile niitä. Jollet sinä niitä ymmärrä, niin ajattelevat ihmiset kyllä ymmärtävät. Olen kirjoittanut käyttämääni lakiasiaintoimistoon. Sieltä tulee tänne mies huomenna… Ei, se ei käy päinsä — sunnuntaina. Hän tulee maanantaina. NAINEN! Sinä tunnet sen liikkeen. Vävysi oli työskentelemässä sen konttorissa. Mutta hän ei tiedä tästä mitään. Siitä ei ole hajuakaan kellään muulla kuin liikkeen päämiehellä. Hän se tänne tulee. Teidän on tuiki hyödytöntä uskotella itsellenne, että tämä on sekavia harhaluulojani. POIKA, oletko lukenut sen kirjeen?»

»Kyllä.»

»Alkuperäinen, eikö niin? Kirjoitettu eilen, vai mitä? Antaa varmuuden, eikö totta? Ja sen lisäksi — nämä pikku tavarat —»

Taaskin kahinaa höyhenpeitteen alla. Luisevat kädet toivat esille ison, mustan, lakeeratun lippaan ja kilistivät avainnippua. Hän avasi lippaan, sysäsi syrjään tukuittain papereita, joiden laatua hänen sukulaisensa eivät tunteneet — ne olivat haltijalle asetettuja arvopapereita. Näkyviin tuli vanha, punainen nenäliina, nelikulmaisesti laskostettu. Sen sisältä vetivät petolinnun kynsiä muistuttavat sormet jotakin, mikä lipui ja välkkyi pehmeästi, maitomaisesti.

»Tässä helminauha», äänsi vanhus ja riiputti kaulaketjun kimaltelevia pallerolta ilmassa. »Tämän korun väitetään olleen keisarinna Josephinen omaisuutta. Helmisiä korvarenkaita… Tässä timantteja.» Hän aukaisi sametilla sisustetun kotelon ja käänteli sormusta, josta säihkyi häntä vastaan äkäistä, vihreän ruusuista valoa. »Houkkamaiset timanttikauppiaat väittivät näitä liian vanhanaikaiseen tapaan hioituiksi. Ne on muka hiottava uudelleen muodikkaasti, upotettava platinaan tai mikä nyt muodissa lieneekään. Ne muka muutoin menettivät puolet arvostaan. Paksupäät! Tämä sormus timanttineen… TYTTÖ, nämä jalokivet saat sinä…»

»Kiitos, isoisänisä», sanoi Helen hillityn vastahakoisesti.

»Nämä saat sinä, rakas neiti Ynseä, kun minä olen kuollut. Missään tapauksessa en ole kuollut vielä nyt, joten sinun ei olisi tarvinnut vastata niin ihastuneen innokkaasti! Hyvin kaukana kuolemasta vielä. Mutta kuoltuani epäilemättä saat jotakin, mikä turvaa sinua joutumasta vaivaistaloon, jossa sinun tuhlaavaisuutesi tähden pitäisi päiväsi päättää, sinun ja äitisi!»

»Isoisänisä», sekaantui puheeseen ääni, rouva Mundyn kiihtynyt, hellän surullinen ääni. »Olette kovin hyvä, mutta —»

»Olet kovin vilpillinen, NAINEN, saneessasi sellaista. Missään nimessä en ole ollut kyllin 'hyvä’ jättääkseni rahojeni pääosaa sinulle tai tuolle huonosti esiintyvälle tyttärellesi. Omaisuuteni sattuu olemaan häntä varten.» (Kilpikonnanpää käännähti.) »POIKA. Kuulitko sen? Kymmenentuhatta puntaa vuodessa odottamassa, että sinä otat ne.»

Tällä tavoin puhuteltu Harry Morse Tophampton seisoi häikäisevässä valossa liikkumattomana kuin patsas, kuin nuori poliisi, kuin liikenteen pysäyttämä vanttera autonohjaaja. Topissa olikin sillä hetkellä jotakin niistä kaikista, niin kookas, niin kalpean vaalea verinen, niin hiljainen hän oli.

Hän oli kuin heittoansa arvioiva nuori kiekonheittäjä taidekoulun antiikkisten teosten huoneessa. Hän oli kuin hyvännäköinen nuori konstaapeli, joka avatakseen kävelijöille tien Strandin poikki ojentaa ison, valkean puuvillakäsineen peittämää kättä tavattoman laajan öljykangasverhon liepeessä. Hän oli kuin matkanne ahdinkoisella pääteasemalla luoksenne rientänyt, miellyttäväpiirteinen, nuori kantaja, jonka lakin lipan alta tuikahtava harmaa katse lupaa: »Hankin sen teille tuossa tuokiossa, neiti!» Hänessä oli myöskin jonkun verran nuorta prinssiä, jota on kiidätetty valtakunnan äärestä toiseen ja joka väsyneenä, mutta hienotunteisena hymyilee väkijoukolle avuttomasti, vastustamattomasti.

Toisin sanoen Top oli järkkymätön nuori anglosaksilainen, hieman vaiteliaampi ja soreakasvuisempi kuin ikätoverinsa, mutta suuresti monia heistä muistuttava.

Kuten huomautin, ette kenties pidä hänestä. Salaa, torjuvasti, peittäen tunteensa sättimiseen, isoisänisä (omituinen oikkuilija) oli aina pitänyt hänestä.

»Sinä siis saat kymmenentuhannen punnan tulot vuodessa, POIKA; eikä sinun tarvitsekaan odottaa kuolemaani saakka, vaan ainoastaan siihen asti, kunnes —»

Hän keskeytti lauseensa silmäilläksensä Topia, joka seisoi odottavana, tarkkaavana.

»Rahaan liittyy ehto. Ymmärrätkö?

»En», virkkoi Top.

»Mitä tarkoitat? Etkö tiedä, mitä 'ehto’ merkitsee?»

»Kyllä; mutta en tiedä teidän ehtoanne, sir.»

»Sen kyllä selitän. (Te toiset — te naiset! Jääkää kuuntelemaan, jos haluatte; oikeastaan se ei vähääkään koske teihin, ja olen teille kiitollinen, jos pidätte asian omina tietoinanne. Siihen nähden minun on luotettava teihin.) No niin, POIKA, kuinka vanha olet?»

»Kaksikymmentäyksi vuotta ensi kuussa.»

»Kaksikymmentäyksi vuotta. Niinkö todellakin?» Äkkiä kuin pistoolinpamaus singahti taaskin kysymys: »Onko sinulla jo tyttö?»

»Mikä, sir?

»Tyttö, Tunneliitto.»

»Ei», vastasi Top entistä vilkkaammin, jopa levottomasti.

»Ei tyttöä? Ah! Mitäs se on! Kummallista; kummallista! Sinunkaltaisesi nuorukainen. — Mutta minä uskon sinua.

Oikeastaan olinkin jo edeltäpäin varma, ettei sinulla ole. Mistä se johtuu?»

Tätä suorasukaista kysymystä seurasi vaitiolo. Rouva Mundy ei hievahtanutkaan; Helen ei kääntänyt päätänsä. Mutta kylläpä he kuuntelivat! Naisellinen uteliaisuus näytti äkkiä tehneen heidät molemmat samanikäisiksi naisiksi.

Sitten puhkesi nuori mies puhumaan. »Asian laita on se, sir, että minä en taida tuntea — ainoatakaan tyttöä —»

»Perin harvinaista, eikö olekin?»

»En tiedä, sir. En kai ole sitä ajatellut. Hm — minä nähtävästi haluan vain —»

»Tällä hetkellä merkitsee sangen vähän, mitäsinähaluat. Kuuntele, mitä minä toivon. Sinun on etsittävä tyttö, seurusteltava hänen kanssansa, taivutettava hänet suvaitsemaan huomaavaisuuttasi, mentävä hänen kanssaan kihloihin ja naimisiin. Sillä ehdolla sinä saat rahani. Ymmärrätkö, POIKA? Varmastikin olen käyttänyt kyllin alkeellisen selvää kieltä sinunkin tajuttavaksesi. Tyttö. Eikä tyttö saa olla minkälainen tahansa, muista se. Ei, ei. Hänen on oltava —»

Vaikutusta tehostava pysähdys. Sitten omituinen vanhus lausui ultimaattuminsa.

»Hänen on oltava moitteeton tyttö. Nimittäin moitteettoman, virheettömän kaunis. Etsi hänet ja rahat ovat sinun!»

II luku

Kauneudenpalvoja

Pysähtymättä kuuntelemaan, mitä hänen kuulijoillaan olisi sanomista tästä eriskummaisesta ehdotuksesta, jatkoi vanha herra Mundy (saituri, oikkuilija, teoreetikko) dogmaattista, narisevaa saarnaansa.

»Kauneus on hallitseva intohimoni. Sellaiset ihmiset, joilla on joku hallitseva intohimo, ovat myöskin lujasti takertuneet elämään. Juuri sentähden olen minäkin tänään yhdeksänkymmentäviisivuotias. Aina on minulla ollut intohimo pitämässä minua hengissä. Minkä luulette sen olleen? Rahanko?»

»Isoisänisä —»

»NAINEN, hillitse kieltäsi ja kuuntele — jos nainen yleensä kykenee sellaiseen. POIKA, kierrä nuo valot sammuksiin! Oletteko luulleet, että intohimonani on ollut raha? Onnelliset sijoitukseni viisikymmentä vuotta takaperin? Jatkuneet keinotteluni neljäkymmentä vuotta sitten, joiden nojalla nyt olen —mikä? Neljännesmiljoonan omistaja. Se on sivuharrastukseni. Olemukseltani olen kauneudenpalvoja. Kauneus on määräävä tekijä elämässäni.»

Epäuskoisina toiset kuuntelivat. Mitä hän nyt sanoisi? Tuossa kammottavan epämukavassa, pimeässä ja kylmässä huoneessa pitkitti vanhuksen sortunut ääni:

»Tähän maailmaan on ahdettu liian paljon rumaa.»

Mitä oli siihen vastattava?

Vilpittömän katkerasti isoisänisä täydensi ajatustaan: »Minun on ihan tuskallista katsella ympärilleni ja nähdä sellaista kauneuden puutetta! Nyt en pääse liikkeelle, kuten tiedätte. Mutta silloin kun pääsin — niinä viimeisinä vuosina, jolloin liikuskelin kaupungilla — mitä näinkään kaikkialla ympärilläni! Niin paljon inhimillistä rumuutta kuin jos olisin kuluttanut päiväni tähyilemällä omaan parranajopeiliini! Maailma, varsinkin Lontoo, muuttuu yhä rumemmaksi joka päivä. Katsokaahan sitä!»

Tällöin vanhus täräytti keppinsä paljaisiin lattialautoihin ikäänkuin olisi taaskin kutsunut Topia.

»Katsokaahan totisesti sen ihmisiä. Normaalista kehnompia! Elinvoimiltaan heikkoja! Katsokaa kaduilla tungeksivia ihmisiä, jotka sohivat sateenvarjoillaan toistensa vastenmielisiä kasvoja. Katsokaa heitä parvissa, kun he tyytymättöminä sysivät toisiansa koettaessaan päästä omnibusvaunuihin! Katsokaa heitä, kun he matkustavat maanalaisilla radoilla! Niin. Siellä luullakseni voi heidät nähdä heidän huonoimmalta puoleltaan — ihmiset. Menkäähän istumaan jollekin maanalaisen radan asemalle; tarkkailkaa matkustajia, jotka kapuavat täyteen sullottuihin juniin, yksi kerrallaan, loputtomana virtana! Heitä on liian paljon, ihan liian paljon ja ihan, ihan liian rumia.»

Hän selvitti kurkkuaan; mutta hän ei ollut vielä lopettanut. »Turmeltuneita olentoja kaikki järjestään, toinen toistansa surkeampia. Vääntyneitä vartaloita, pöhöttyneitä tai kuivettuneita, inhoittavimmissa, muodottomimmissa puvuissa mitä vuosisatoihin on nähty», valitti isoisänisä, kiertäen peitettä tiukemmin luittensa ympärille. »Raajat roikkuvat miten sattuvat; päät pistävät esiin rinnasta. Piirteet nähtävästi kutistuneina vetäytyneet sellaisiksi, joita ihmiset nimittävät 'alempien eläinten’ ilmeeksi. Verikoiramiehiä, turskanaisia — apinamaisia lapsia… Heidän muotonsa on kamala — entä sitten heidän värinsä! Hipiä kuin säilykeliha tai kylmä kaurapuuro —»

Tällöin pääsi Heleniltä heikko, hermostunut, miltei hillitty naurahdus…

»Se ei ole mikään naurunasia, TYTTÖ. Näitä värittömiä naamareita näkee nuorillakin naisilla. Tytöillä! Minkä tähden?»

Mitä oli taas tähän vastattava? Tuossa pimeässä huoneessa, jossa oli yksi ainoa ruusuisen hohteen valaisema soppi, ruusujen koristama Venuksen alttari, vallitsi tiukka hiljaisuus.

»Kaikkialla rumuutta! Sivistyksemme vika, niinkö väitätte?» huudahti isoisänisä kolmelle kuulijalleen, jotka eivät olleet hiiskahtaneetkaan. »Sitä pahempi sitten sivistyksellemme. Perustuuko se valheeseen? 'Kaunis on totta, tosi kaunista.’ Eikä ainoatakaan penniä», lisäsi hän, laskeutuen ylevästä sävystä asialliseen, »ei penniäkään minun rahoistani säilyttämään asioita ennallaan. Ei ropoakaan rumuuden jatkamista varten. Ei! Se on pisara meressä —»

»Missä meressä?» aprikoi rouva Mundy.

»Pisara meressä, mutta minä panen vastalauseeni. Jos lasken pohjan yhden ainoankaan terveen ja kauniin perheen onnelle, niin enkö silloin ole tehnyt jotakin?»

Äänettömyys.

Ehkäpä hänen pojanpoikansa vainio, seitsemän lapsen altis äiti, ajatteli myöskin tehneensä jotakin.

Kenties me kaikki arvelemme tehneemme jotakin.

Otaksuttavasti isoisänisän työn kaltainen teko työntäisi syrjään kaikki, mihin me voisimme viitata.

Hänen äänensä värähti. »Maailmassa täytyy olla viehättävääkin. Siellä täällä keidas tässä kelvottomuuden erämaassa. Totisesti täytyy olla olemassa joku nuori nykyajan tyttö, joka voisi pitää tuota» —hänen petolinnunkynttä muistuttava sormensa sujahti kipsistä jumalatarta kohti —luutakylpyhuoneensa pöydällä tarvitsematta joka aamu punastua verratessaan sitä itseensä. Täytyy olla olemassa joku sellainen tyttö, nykyisinkin. Tuo hänet tänne, POIKA!»

Top avasi suunsa.

Ei Topin suu ollut suinkaan mikään ruusunnuppu. Tällä nuorella miehellä oli joidenkuiden vaaleaveristen henkilöiden kiinteä iho, joka sileänä, tasaisen kalpeana kuin marmoripinta peittää syvällä sen alla kuohuvaa verta. Hänen Kaunismuotoisten, lujapiirteisten huuliensa väri oli mahdollisimman vaalea, terveen punertava. Muodoltaan hänen suunsa muuten aika paljon muistutti nurkassa seisovan patsaan suuta Hänen raottuneiden huuliensa välistä lähti henkäys, eräänlainen huokaisu. Ei ainoatakaan sanaa.

Hän sulki suunsa jälleen.

»Vaikka saattaisitkin näyttää kuuromykältä ja vähäjärkiseltä», jatkoi isoisänisä kohteliaasti Topille, »olet sinä koko sukuni ainoa jäsen, jolla on hämärintäkään aavistusta siitä, mikä minua miellyttää.» Häneltä pääsi äkäinen tirskahdus ja hän loi nurkkaan päin katseen, joka olisi saattanut kuihduttaa siellä olevien ruusujen terälehdet. »Tarkkaile makuani, ja sinä saa palkkiosi. Poika, etsi ja tuo tänne moitteeton tyttö!»

Top pysyi vaiti.

Lempeällä äänellään virkkoi rouva Mundy empivästi:

»Isoisänisä, kuka olisi — kuka on tuomarina ratkaisemassa, onko tyttö, jos hänet löydetäänkin, kuten sanot, moitteettoman kaunis?»

»Asiantuntijoita luonnollisesti. Lääkäri, kuvanveistäjä, maalari ja minä. Me olemme neljä suurmiestä —»

Jollakulla selittämättömällä naisellisella tavalla rouva Mundy sai sen vakaumuksen, että hänen opettavainen sukulaisensa oli ajatellut noita kolmea muuta arvostelijaa vasta sillä hetkellä…

»Ja jolleivät muut kolme olisi yhtä mieltä minun kanssani, niin heidän arvostelunsa tietysti syrjäytettäisiin», lisäsi isoisänisä kuivasti. »Kauneuden laatu taas jää tytön kosijan mieskohtaisen maun varaan.» Kilpikonnanpää kiertyi yhäti ilmeettömänä ja äänettömänä seisovaan Topiin päin. »Emme välitä siitä, onko hän tumma vaiko vaalea, pitkä vaiko lyhyt, Juno vaiko Hehe, germaanilais- vaiko latinalaisverinen. Mutta hänen täytyy olla virheetön laatuaan.»

Hiljaisuus.

»Varmastikin voidaan Englannista — näyttämöiltä, korumyymälöistä, opistoista — varmastikin sieltä löytyy joku määrä tyttöjä, joiden vartalo, kasvot ja iho ovat virheettömät. Minä haluan vain yhtä», selitti isoisänisä kaihoisesti. »Vain yhtä, joka on kyllin hyvä saamaan rahani, jotta minä ollessani vielä tässä maailmassa, joka on minusta niin huono, saisin siitä vähän lohtua. Hanki minulle se lohdutus, POIKA; se merkitsee sinulle viehättävää morsianta ja samalla omaisuutta.» (Taaskin hän nopeasti muuttui ärtyneeksi.) »Onko se selvinnyt paksussa päässäsi?»

Hitaasti, hyvin hitaasti tuli nuoren miehen vastaus.

»Kyllä. Käsitän sen, sir. Mutta —» (Pysähdys.) »Se ei hyödytä mitään. Älkää luottako minuun, pyydän. Siitä ei tule mitään. Jollette pahastu —tarkoitan —minä en voi tehdä sitä.»

»Mitä? Et voi tehdä sitä? Mitä tuo nuori tomppeli tarkoittaa sillä, ettei hän voi sitä tehdä? Etkö osaa löytää tyttöä, joka on kyllin kaunis —»

»Ei, en talkoita sitä», vastasi Top, jolta jokainen tavu näytti vaativan ponnistusta.

Sivusta kuunteleva rouva Mundy saattoi melkein tuntea 'kuinka tuskainen poika oli loukatussa kainoudessaan. Helen seisoi hiljaa kuin nurkassa välkkyvä Venus.

Höyhenpeitteen verhoama, inhimillinen kilpikonna käänteli pientä, kaljua päätänsä puolelta toiselle ikäänkuin tähyillen jonkunlaista järjen välähdystä. Hän toisti:

»Mitä tarkoitat väittäessäsi, ettet voi sitä tehdä? Taivaan nimessä, miksi et?»

»En tahdo, sir», sanoi Top koruttomasti.

»Et tahdo, sir? Mitä tarkoitat: et tahdo? Oletko sinä vaistoiltasi normaalinen nuorukainen vai etkö ole? Vai oletko pähkähullu, POIKA? Mielipuoli, järjetön? Mitä minä pyydän sinua tekemään? Sellaista, mihin kenen hyvänsä sinunikäisesi ja sinunnäköisesi pojan uskottaisiin ryhtyvän omasta aloitteestaan. Rahanuolta huomioonottamatta. Mutta asiain näin ollen — etkö tajua, että tämä on tarjous, jonka saadakseen kuka opistokumppanisi tahansa antaisi vaikka korvansa? Kuka järjillään oleva nuori mies tahansa hypähtäisi ilosta, jos saisi vaihtaa paikkaa kanssasi.»

»Kyllä, tiedän sen.»

»Mutta sinä et tahdo?»

»Minä — minä en voi.»

»Etkö, vaikka saat kymmenentuhatta puntaa vuodessa?»

»En —luullakseni en, vaikka saisin kaiken maailman kullan.»

»Mitä tulimmaista sinä sitten haluat?»

»En haluasitä, sir», vastasi Top äärimmäisen koruttomaan tapaansa.»En tahdo tyttöä. En tahdo vaimoa. Enkä — hm —»

»No?»

»En tahdo käydä —»

Hän ei täydentänyt lausettaan.

Ne sanat, joita hän ei lausunut — karkeat sanat »kauppaa itsestäni» — häilyivät ilmassa.

Hiljaisuus häiriytyi äkkiä.

Hätkähtäen kuin säikähtynyt kissanpoikanen Helen syöksähti liikkeelle ja juoksi ovelle. Se avautui ja sulkeutui nuoren tytön jälkeen. Toiset kuulivat hänen askeleensa, kun hän pakeni kerrosta alemmaksi.

Mitä se merkitsi? Mahdotonta sanoa’. Vaikea on sanoa, minkä tähden kuka nuori tyttö tahansa suorittaa kolmannen osan päiväisistä teoistaan! Mutta tämä ei enää ollut pilaa! Syöksyä pois huoneesta pyytämättä sanallakaan anteeksi! Tämä oli majesteettirikos.

Säikähtyneenä tytön äiti odotti isoisänisän purkausta.

Sitä ei kuulunut. Nähtävästi ei vanhus ollut huomannut Helenin pakoa. Nähtävästi ei myöskään se uskomaton seikka, että Top oli asettunut vastustamaan hänen toiveitaan, ollut nostattanut hänessä odotettua raivonpuuskaa.

Hän virkkoi vain: »Sinä et tahdo, niinkö? Olet nuorukainen. Et tiedä, mitä tahdot. Tänään toista, huomenna toista. Mutta minä tiedän, mitä tahdon, ja tiedänpä vielä senkin, että minä sen saavutan! Saavutan sen aina. Mitä sinuun tulee, punnitse asiaa, POIKA. En välitä siitä, kuinka kauan tarvitset pohtiaksesi. Kulje omaa tietäsi. Kuluta aikasi insinöörinopinnoissasi ja potkupallo-otteluissasi Twickenhamissa ja missä tahansa — sitä ei kestä ikuisesti. Kutsun sinut luokseni joka päivä tiedustaakseni, miten ajatuksesi edistyvät. Nyt saat mennä.» Isoisänisä kohotti koukkukeppiään. »MIES! Henderson! Minun on aika saada kuppi sitä törkyä, jota te minua varten valmistatte — Cowlickin mallasjuomaa vai miksi te sitä nimitätte.»

Pimeästä riensi Henderson aavemaisena esiin.

»Hyvästi siis, isoisänisä.»

»Hyvästi, sir.»

Isoisänisä nähtävästi vaipui aatoksiinsa kiinnittämättä enää vähääkään huomiota poistuviin vieraisiinsa.

III luku

Rauhattomuuden päivä

Seuraava päivä oli sunnuntai, rouva Mundyn puuhaisin viikonpäivä! Sinä päivänä hänen naimisissa olevat tyttärensä — joskus yksi, joskus useampia, toisinaan kaikki puolitusinaa puolisoineen ja perillisineen — aina lehahtivat hänen luoksensa kotiin palaavan lintuparven lailla. Usein tämä hellä nainen lievästi aprikoi, mitä Englannin lait sanoivat liian täyteen sullotuista asunnoista. Sillä sunnuntaiaamuisin tämä perhe, jolle kaksi miespolvea aikaisemmin eläneiden Mundyjen koti, laajatiluksinen, avara maalaiskartano, olisi tarjonnut sopivat puitteet, täytti hänen ahtaan, neljännessä kerroksessa olevan vuokra-asuntonsa, niin että seinät tuntuivat pullistuvan ulospäin.

Alhaalla eteishallissa (koska näissä taloissa ei ollut hissiä) seisoivat isot, kaksipuoliset lastenvaunut, joissa Tossien kaksoset nukkuivat.

»He eivät liikahda kahteen tuntiin, ja jos joku heidät varastaa, niin lyönpä vetoa, että hän tuo hyvin kiireesti heidät takaisin», oli Tossie sanonut. Tossie, ei vielä yhdenkolmatta-ikäinen, oli naimisissa erään pankinkonttoristin kanssa. He molemmat ynnä lapset olivat melkein joka sunnuntai päivällisellä Oxfordin vuokrakasarmialueella. Tulinen, sydämellinen, raukea Tossie oli huono keittäjätär ja vielä huonompi taloudenhoitajatar.

Rouva Mundyn sunnuntaipäivällisen suunnitteli ja valmisti tavallisesti hänen ainoa käytännöllinen tyttärensä Joan, ammattimainen vierailukeittäjätär, joka oli mennyt naimisiin nuoren taiteilijan kanssa. Mies piirteli ruokalistoihin tushilla viehättäviä, omaperäisiä pikku otsikkkoja, siroitellen niihin perin uudenaikaisia väriläikkiä. Joanin puolisolla oli kyllä lahjoja. Onneksi Joanilla oli yllinkyllin työtä. Tällä viikolla (kovaksi onneksi hänen sisarilleen ja äidilleen) hänen oli järjestettävä suuret puoliskutsut Mayfairissa. Tänään senvuoksi myöskin Tossie oli äidin apuna kuorimassa perunoita ja valmistamassa vihanneksia vähäisessä keittiössä.

Mieltäni pahoittaa, että minun on vietävä teidät tällaiseen ympäristöön; kenties teistä Mundyjen asunto, yksi tuhansista samanlaisista, on halpa.

Mutta onko mikään sellainen asunto halpa, jossa vilisee kukoistavia, hilpeitä, nuorekkaita kasvoja ja kajahtelee iloisia ääniä?

Arkihuoneeseen oli rouva Mundyn tytär Gertrude, joka kirjoitteli kertomuksia kuvalukemistoihin, tuonut kirjoitussalkkunsa ja veti sieltä esiin käsikirjoituksia.

Gertrudin puoliso (boheemi, hilpeä entinen upseeri, sellainen mies, joka on valmis menemään minne tahansa ja tekemään mitä tahansa ja josta oli tullut jotakin epämääräistä jossakin teatteritoimistossa) oli täksi pyhänseuduksi ottanut heidän huoneisiinsa näyttämöystäviä, jotka oli häädetty asunnoistaan ja olivat »lepäämässä», mutta jääneet ilman suojaa, johon olisivat päänsä kallistaneet. Heidän luonaan ei Gertrude senvuoksi saanut tilaa eikä rauhaa lopettaakseen kertomuksen, jonka oli maanantaina oltava valmiina toimituksessa. Niinpä hän oli tuonut työnsä äidin asuntoon.

Gertrudia ympäröivät hajallaan olevat paperiliuskat kuten syreenipensasta varisseet kukat.

Hänen vastassaan istui pöydän ääressä hänen seuraava sisarensa Phyllis, ommellen harsomaisen ohuita, aprikoosinpunertavia alusvaatteita, joilla hän toivoi voivansa lisätä (»jonakin» moottorimaailmassa toimivan) nuoren puolisonsa tuloja.

Eikö Phyllis olisi muka voinut suorittaa ompelustansa kotonaan? Mutta Phyllis oli samanlainen kuin monet nuoret, laajasta, eloisasta perhepiiristä lähteneet aviovaimot; häntä painoi raskaasti verrattain yksinäinen avioelämä. Oltuaan vuoden naimisissa hän yhäti väitti, että hänestä olikaameataolla makuuhuoneessa seuranaan vain yksi mies, lanaan oli eräs autoilijaystävä vienyt hänen nuoren puolisonsa pelaamaan golfia; mielihyvin Phyllis palasi sisarellisen kumppanuuden pyörteeseen tänne muiden tyttöjen täyttämiin huoneisiin.

»Älä rohkenekaan puhella!» varoitti kirjailijatar häntä, itse edelleenkin puhuen ja kirjoittaen melkein yhtä aikaa. »Mihin kummaan olen pistänyt yhdeksännen liuskan? Ahaa! Tässähän se on. Tämä kertomukseni kuvailee poliisitarkastusta jossakin hämärässä yökerhossa…. Kunpa minun kannattaisi kerran käydä sellaisessa kerhossa, jollaisissa tarkastuksia pidetään, saadakseni kertomukseeni paikallista väritystä!»

Ompeleva sisko virkkoi: »Ennenkuin menimme naimisiin, kutsuttiin Guy usein tanssiaisiin johonkin paikkaan, jossa solisi ihana hopeinen suihkukaivo palmujen ja saniaisten keskellä, jotta poliisien saapuessa tarkastamaan, juojinko kerhossa määrätuntien jälkeen, kulein saattoi hätäisesti kaataa luvattoman samppanjansa suihkulähteeseen —»

»Mikä mainio piirre!» riemuitsi Gertrude, pyyhkäisten otsaltaan suvulle ominaisen, tuuhean, tumman tukan ja tarttuen uuteen paperiliuskaan. »Sen sovitan heti kertomukseeni. Tämän himmeästi valaistun, ruusuhohteisen, epäillyn paikan keskellä solisi suihkulähde' — oliko se neliskulmainen vai pyöreä, Phyl?»

»Osaanko minä sen sanoa? Olenko minä ollut siellä? Sopiiko meidän suoda itsellemme epäiltäviä huvituksia? Minä kuvaisin suihkulähteen jonkunlaiseksi vanhanmalliseksi, millaiseksi hyvänsä, kunhan siinä vain on 'lirinää’ ja 'hopeista'.»

»Ja ahdan sen täyteen humaltuneita, pyrstö edellä uivia kultakaloja», ehdotti Gertrude kirjoittaessaan. »Mitähän jos kirjoittaisi tämän kappaleen uudelleen, ottaen lähtökohdaksi kultakalojen katselemisen? Olen jo kuvannut paksulti maalattua vampyyriä ja pappilan raikasta ruusunnuppua —»

»Mitä tekemistä hänellä on yökerhossa?»

»Hän on vastakohtana vampyyrille. Toivoisin sinun pysyvän vaiti ja sallivan minun jatkaa… (Kymmenes liuska, yhdestoista liuska.) Tämä viaton tyttö on tullut erään seurueen mukana — tosiasiallisesti hän ei olekaan kirkkoherran tytär —»

»He eivät koskaan ole sinun kertomuksissasi. Sankarittaresi esiintyvät aina vieraassa naamiossa.»

»Mielestäni riittää hyvin olla oma itsensä tosielämässä… Tämä tyttö on oikeastaan pieni kamaripalvelijatar, joka kaihoisasti toivoo vaikka yhden tunnin kestävää loistavaa elämää ja muuta sellaista. Niinpä hän onkin sujauttanut yllensä nuoren emäntänsä leningin ja tullut. Emäntä itse on tanssiaisissa jossakin muualla epävirallisen sulhasensa seurassa. Valepukuinen kamarineito on tosioloissa rakastunut raikashipiäiseen nuoreen poliisiin, joka sattuu olemaan kerhoa tarkastamaan lähetettyjen siviilipukuisten poliisimiesten joukossa. Ja siellä, paheen pesässä, maalattujen ja avorintaisten tuntemattomien keskellä hän tapaa — lemmittynsä… Kauhistus, kohtaus ja hirveä hälinä.»

»Miten kertomus loppuu?» kysyi Phyllis, pujottaen lankaa neulansilmään.»Onnellisesti kaiketi.»

»Miten sinä ehdotat? Sopiiko minun käyttää ylpeän kyynillistä kieltä vai — Kas vain!» huudahti hän, kun ovi äkkiä avautui. »Sisälle astui komea serkku puettuna villapaitaan ja polvihousuihin… Minkä tähden olet noin ällistyneen näköinen. Top?»

Top oli nähtävästi palannut kotiin suoritettuaan aamuisen juoksunsa puiston ympäri, aikoen pari tuntia tutkia hydrauliikan teoriaa makuuhuoneessaan. Siellä — kummako, että hän näytti ällistyneeltä? — siellä hän oli nähnyt pieluksellaan uinumassa oudon lapsen — ajatteles! — pitkämekkoisen pienokaisen.

»Niin, kyllä. Se on minun. Se on vain Bubbles», selitti Phyllis, ommellen rauhallisesti edelleen. »Laskin hänet sinne, Top; en löytänyt mitään muuta sopivaa paikkaa, koska Madge on sovittamassa Helenin ylle ruskeata leninkiään äidin huoneen pitkän peilin edessä, ja Helenin oma vuode on pukutarpeiden peitossa. Ethän pahastu siitä, Top, ethän? Muuta vaatteesi kylpyhuoneessa; siellä ei ole ketään muita kuin Rex uittamassa moottorivenettään. Ja tule sitten lukemaan tänne; kukaan ei virka mitään. Gertrude työskentelee.»

Gertrude, samoin kuin muutkin Mundyn tyttäret (paitsi Heleniä) tunnusti suoraan pitävänsä kookkaasta, suoramielisestä siirtomaaserkusta.

Topin jälleen näyttäytyessä pyhäasussaan Gertrude tervehti häntä ystävällisesti: »Top, etkö vielä ole naimapuuhissa?»

»En vielä.» Vanhan Mundyn edellisenä iltana tekemän hurjan, eriskummaisen tarjouksen muisto sai Topin harmaat silmät välähtämään hänen istuutuessaan takan viereen sijoitetun notkoselkäisen tuolin käsinojalle. Tänä aamuna hänen ei maksanut ajatellakaan työntekoa, arvasi hän.

»Sallitteko minun polttaa piipullisen?… Kiitos. Mitäs muuten kuuluu?»

Gertrude kertoi, että hänellä oli ollut huono onni, mutta että hän toivoi pääsevänsä köyhäinkotiin ensi viikolla.

»Hm!» äänsi Top myötätuntoisesti.

Hän tiesi, mitä tämän tyttömäisen pilan takana piili. Vaikka hänen serkkujensa avioliitot olivatkin onnellisia ja he olivat nuoria ja uljasmielisiä, olivat he kuitenkin kaikki ihan umpikujassa rahahuolien tähden. »On suvunmukaisia avio liittoja, ihan samoin kuin on sukupiirteitä», sanoi Gertrude. »Me kaikki siskokset olemme olleet samaa maata ja menneet naimisiin miellyttävien köyhien miesten kanssa. Enää °n vain Helenin vuoro tehdä samoin.»

»Pikku Helen-parka on liian allapäin kovasta onnestaan, ajatellakseen minkään tekemistä tänä päivänä», jupisi Phyllis ommellessaan. »Lapsi on murheissaan!»

Sen kuullessaan Top vilkaisi toisiin päin, otti ruman, vanhan, mustan piippunsa raikkaiden, nuorekkaiden, vaaleanpunaisten huuliensa välistä ja kysyi: »Murehtiiko hän? Minkä tähden?»

»Oi, eikö Top tiedä? Poika-kulta, poloinen pienokainen tahtoisi niinkovinmielellään saavuttaa menestystä omalla alallaan —»

»No niin, eikö hän saavuta?»

»Ei, jollei hän saa edelleen harjoitella, ja äiti vakuuttaa että se on mahdollisesti lopetettava, koska hänellä ei ole kylliksi rahaa edes maksaakseen Helenin oppitunneista.»

Helen oli näet kolmen viime vuoden aikana käynyt balettikoulua. Joka päivä hän oli, kantaen pienessä käsilaukussaan eväspalojaan puolista varten, liittynyt siltaa myöten Cityyn virtaavaan palkkatyöläisten joukkoon. Helenin koulun, jota pidettiin tilavassa atelierissa Chelseassa, oli alunperin perustanut kuuluisa venakko — yksi taiteellisen baletin uranuurtajia! — tanssijatar, joka tunnettiin nimellä Madame itse.

»Kuinka hävytöntä, jollei Helen saa jatkaa», pahoitteli Gertrude. »Eric vakuuttaa» — Eric oli hänen teatteritoimistossa työskentelevä puolisonsa — »Eric vakuuttaa, että kun Helen on saanut täydellisen harjoituksen ja hieman kokemusta, hänestä sukeutuu yhtä etevä kuin June tai Ripple tai kuka kuuluisa tanssijatar tahansa. Helenillä on taipumuksia. Ja sitten vielä — Helen on synnynnäinen ilmehtijä. Ihan vilpittömästi luulin lapsen valittavan viime sunnuntaina, kun Helen parkui. Entä ettekö ole nähnyt hänen matkivan —»

Tässä Gertrude katkaisi puheensa, visusti varoen katsahtamasta sisareensa.

Yhtä aikaa olivat sisarukset muistaneet, mitä Helen parhaiten jäljitteli, juuri Topin ominaista tapaa, kun hän aina avasi suunsa ikäänkuin lausuakseen jonkun huomautuksen ja sulki sen sitten jälleen, jättäen huomautuksensa iäksi lausumatta.

»Hävytöntä, jos Helenin taipumus menee hukkaan! Lapsi-raukka, hänen sydämensä pakahtuu murheesta… Hän on niin kunnianhimoinen… Tuntee, että hänessä on kykyä tulla tähdeksi —mutta mitä toiveita hänellä on, kun hänen hyväkseen ei voida uhrata varoja? Ajatella karvasta totuutta — näyttämöllä ei kukaan saavuta varsin suurta menestystä, jollei hänen käytettävissään ole runsaastirahaa! Kova onni, ettei kukaan meistä voi tehdä mitään hänen hyväkseen.»

»'Köyhä köyhää auttaa’», lausui Gertrude. »Siispä, Top, mitä sinä osaat minua auttaaksesi kertoa nykyisin muodissa olevista, hienoista tanssikerhoista.»

»En paljoakaan. En ole ollut ainoassakaan niistä.»

»En myöskään minä. Se minua juuri vaivaa», valitti lyhyiden kertomusten kirjoittaja. »Miten, kysyn sinulta, osaan kuvata poliisitarkastusta vakuuttavasti? Kuulehan. Top, jos sinä olisit poliisi, niin etkö olisi tuntevinasi tyttöä! Vai huudahtaisitko: 'Mary! Sinä! Täällä!Ja arveletko, että hän enää koskaan olisi ihan samanlainen sinulle? Tarkoitan, olisitko sinä enää milloinkaan ihan samanlainen häntä kohtaan?»

»Ketä kohtaan?» tiedusti Top luonnollisesti hämmennyksissä.

»No, tietysti sievää, hienostunutta, pikku kamaripalvelijatarta kohtaan, jota olet aina rakastanut —»

Piippu kädessä Top avasi suunsa, mutta aiheeseensa viehättyneenä Gertrude jatkoi: »Se on ihan paikallaan, ymmärräthän, mutta minun käsittääkseni ei sinulla ole yhtään enempää syytä ylpeillä itsestäsi kuin hänelläkään. Jos minään paljoa. Onhan joka tapauksessa likaista mennä pukeutumaan kerhon vieraiden tapaan, syödä mainio illallinen kuohuvine maljoineen, tanssia muotitansseja kaikkien kiehtovimpien vampyyrien kanssa ja sitten — sitten mennä oikeussaliin todistamaan, että ‘kerhossa oli elämä perin säädytöntä… Samppanjaa ja konjakkia valui kuin vettä kello neljä aamulla!… Maudien nimellä tunnettu tyttö istuutui polvellani', kerroit, ‘ja suuteli minua useita kertoja—'»

Back to Index Next