Keskiyön aikana oli kaikki hiljaista. Stockard kohottautui polviensa varaan ja alkoi tähyillä hirsien välitse. Lapsi vaikeroi unissaan ja se hermostutti häntä. Äiti kumartui pienokaisen puoleen, mutta tämä olikin jälleen nukahtanut. Hiljaisuus oli aivan täydellinen. Silloin äkkiä punarinta-satakielet alkoivat laulaa täydellä kurkulla. Yö oli loppunut.
Leirien välisellä avonaisella paikalla läheni joukottain tummia haamuja. Nuolet suhisivat, kaarijänteet vingahtelivät. Rihlapyssyt vastasivat kumeammassa äänilajissa. Voimakkaan käsivarren heittämä keihäs lävisti Taslinin mailta olevan naisen kumartuneena lapsen yli. Ja toinen keihäs sukeltautui puunrunkojen väliin pysähtyen lähetyssaarnaajan käsivarteen.
Hyökkäystä oli mahdoton torjua. Avonaisen paikan keskellä makasi läjittäin ruumiita, mutta jäljelle jääneet hyökkäsivät yhä edelleen ja paiskautuivat rintavarustuksia vastaan tai niitten yli aivankuin mahtavat merenaallot. Sturges Owen pakeni telttaan, ja nuo toiset kolme miestä hautautuivat pian eteenpäin vyörivan ihmismeren jalkoihin. Vain Hay Stockardin onnistui jälleen kohota pinnalle. Hän käsitteli päällekarkaavia alkuasukkaita kuin vikiseviä koiranpenikoita. Hän oli saanut siepatuksi käteensä kirveen. Tumma käsi tarttui lapsen paljaaseen jalkaan, veti pienokaisen äitinsä ruumiin alta ja heitti murskaksi läheisintä kantoa vastaan. Stockard halkaisi pahantekijän kallon aina niskaan myöten ja teki sitten parempaa tilaa itselleen. Mutta villien rengas vain tiukkeni hänen ympärillään, keihäitä ja nuolia lensi häntä kohti aivan satamalla. Aurinko pilkisti esiin valaisten punertavilla säteillään taistelijat. Kaksi kertaa hänen kirveensä takertui kiinni liian syvän osuman vuoksi, ja vihamiehet pääsivät häneen käsiksi. Mutta jälleen hän työnsi heidät syrjään. Kaatuneita punanahkoja kasaantui hänen ympärilleen, hänen jalkansa polkivat kuolleita ja kuolevia, maa muuttui liukkaaksi verestä. Ja päivä valkeni ja linnut lauloivat — — — Äkisti intiaanit perääntyivät kauhun valtaamina hänen luotaan, ja hän nojautui hengästyneenä kirveeseensä.
— Kautta sieluni! — huusi Punainen Baptiste.— Sinä olet todella mies.Kiellä Jumalasi, niin saat elää. —
Stockard vannoi levollisesti, ettei hän tulisi sitä tekemään.
— Katsokaa! Katsokaa! Pelkää kuin nainen! — Se oli Sturges Owen, joka vietiin puoli-intiaanin luo.
Lukuunottamatta naarmua käsivarressa oli lähetyssaarnaaja säilynyt haavoitta. Täynnä mieletöntä kauhua tähyilivät hänen silmänsä joka suuntaan. Stockardherjaajan sankarivartalo, haavojen ja nuolien viileskelemänä, uhmaten nojautuneena kirveeseensä, välinpitämättömänä, lannistumattomana ja ylpeänä, kiinnitti hänen harhailevan katseensa. Ja hän tunsi suurta kateutta tätä miestä kohtaan, joka näin rauhallisena saattoi katsoa kuolemaa silmiin. Varmasti oli Kristus ollut samaa laatua — mutta ei hän, Sturges Owen. Ja minkätähden ei hän? Epämääräisesti hän tunsi esi-isiltään perimänsä hengen heikkouden ja hänet valtasi viha sitä kaiken määräävää voimaa kohtaan, joka oli tehnyt hänet, palvelijansa, näin heikoksi. Voimakkaampikin mies kuin hän olisi näin suuren vihan vallassa ja moisissa olosuhteissa joutunut kiusaukseen kieltää uskonsa, ja Sturges Owella ei ollut muita mahdollisuuksia valittavana. Peläten ihmisten vihaa hän voi pettää jumalan. Hänet oli kasvatettu palvelemaan Herraa ja tullakseen maahan lyödyksi. Hänelle oli annettu usko, mutta ei uskon voimaa. Ja se oli väärin.
— Missä on nyt sinun jumalasi? — kysyi puoli-intiaani.
— En tiedä. — Hän seisoi suorana ja jäykkänä kuin lapsi, joka vastaa ulkoa oppimansa katkismusläksyn.
— Onko sinulla mitään jumalaa? —
— On ollut. —
— Ja nyt? —
— Ei ole. —
Hay Stockard kuivasi veren silmistään ja nauroi.
Lähetyssaarnaaja katseli uteliaana häneen ollen kuin unessa. Hänet valtasi poissaolemisen tunne, ikäänkuin hänet olisi siirretty jonnekin kauas. Hän ei ottanut osaa siihen mitä oli tapahtunut tai tulisi tapahtumaan. Hän esiintyi vain kauempaa katselijana, niin, hyvin kaukaa. Baptisten sanat tuskin saavuttivat hänet.
— Hyvin sanottu. Pitäkää silmällä, että tämä mies vapautetaan ja ettei hänelle mitään pahaa tapahdu. Lähteköön rauhassa täältä. Antakaa hänelle kanootti ja ruokatarpeita. Menköön venäläisten luo, niin että voi kertoa näiden papeille Punaisesta Baptistesta, jonka maassa ei ole mitään jumalaa. —
He taluttivat lähetyssaarnaajan jyrkänteen reunalle, mutta tässä he pysähtyivät nähdäkseen murhenäytelmän loppuosan. Puoli-intiaani kääntyi nyt Hay Stockardin puoleen.
— Jumalaa ei ole olemassa — saneli hän. Stockard nauroi vastaukseksi.Eräs nuori alkuasukas kohotti keihäänsä iskuasentoon.
— Onko sinulla jumala? —
— On! Minun isieni Jumala. —
Stockard tarttui lujemmin kirveensä varteen. Punainen Baptiste antoi merkin ja keihäs lensi suoraan kohti Stockardin rintaa. Sturges Owen huomasi keihäänkärjen pistävän esiin selästä — hän näki Stockardin naurussa suin horjuvan, ja kuinka keihäänvarsi tunkeutui yhä syvemmälle miehen kaatuessa. Sitten hän meni alas joelle ja lähti venäläisten luo kertomaan Punaisesta Baptistesta, jonka maassa ei ole mitään jumalaa. —
— Jos minä olisin —
Naisen sanat sinänsä eivät olleet niin räikeät, mutta se musertava ylenkatse, joka kiilui hänen mustissa silmissään, ei jäänyt huomaamatta molemmilta teltassa olevilta miehiltä.
Tommy, englantilainen merimies, väänteli itseään, mutta vanha, ritarillinen Dick Humphries, kalastaja Cornwallista ja entinen amerikkalainen lohikapitalisti, hymyili naiselle yhtä hyvänsuopeasti kuin konsanaan. Hän oli antanut naisille niin lavean tilan parkkiintuneessa sydämessään, ettei hän osannut harmistua heidän nyreillä olostaan, kuten hänellä oli tapana sanoa, tai kun heidän rajoitettu näköpiirinsä esti heitä tarkkaamasta asiaa joka puolelta. Ja sentähden he eivät sanoneet mitään, nämä kaksi miestä, jotka kolme päivää sitten olivat ottaneet naisen puoleksi paleltuneena telttaansa, jossa hän oli lämminnyt, ja antaneet hänelle ruokaa sekä pelastaneet hänen tavaransa intiaanikantajain käsistä. Sitäpaitsi oli viimeksimainittu teko vaatinut heiltä joukon dollareita, puhumattakaan siitä, että heidän oli täytynyt käyttää väkivaltaa — Dick Humphriesin oli koko ajan pitänyt seistä silmä pyssyntähtäimellä Tommyn jaellessa intiaaneille kantopalkkiot oman arviointinsa mukaan. Sinänsä koko tapahtuma oli vähästä merkityksestä, mutta sitä suurempiarvoinen se oli naiselle, joka epätoivoisen yksinäisenä oli mukana yhtä epätoivoisella Klondyke-ryntäyksellä vuonna 1897. Miehet yleensä olivat sidotut omiin pakoittaviin tehtäviinsä, ja he eivät hyväksyneet sitä, että naiset yksinpäin olivat lähteneet uhmaamaan napaseudun vaikeuksia.
— Jos minä olisin mies, niin varmasti tietäisin mitä tehdä — toisti Molly, nainen, jonka silmät säkenöivät, tuoden sen kautta ilmi viideltä perättäiseltä amerikkalaispolvelta perimänsä karskiuden.
Seuranneen hiljaisuuden vallitessa asetti Tommy pannullisen korppuja Yukon-liedelle ja lisäsi polttoaineksia. Hänen auringonpaahtama ihonsa oli saanut punertavan hohteen, ja hänen kumartuessa alas voi huomata hänen niskansa olevan aivan tulipunaisen. Dick työnteli taukoamatta kolmikulmaista purjeneulaa repaleisten solkihihnojen läpi, eikä antanut hyväntahtoisuutensa vähimmässäkään määrin häiriytyä rajuilmasta, joka uhkasi purkautua heidän häväistyssä teltassaan.
— Niin — jos te siis olisitte mies? — hän kysyi ystävällisyyttä ilmaisevalla äänellä. Kolmikulmainen neula juuttui kosteaan nahkaan, ja hän lakkasi hetkiseksi työskentelemästä.
— Silloin minä myösolisinmies. Minä kiinnittäisin kantamukset selkääni ja lähtisin eteenpäin. Minä en kuluttaisi aikaa leirissä täällä, kun Yukon voi jäätyä minä päivänä tahansa, ja kun tavarat eivät ole edes kannettavan matkan puolitiessä. Ja te — te olette miehiä, ja te istutte täällä kädet ristissä ja pelkäätte vähäistä tuulta ja sadetta! Tahdonpa todella sanoa teille, että meidän jenkkimme ovat toisenlaista tekoa.Helähtisivät Dawsoniin, vaikka heidän olisi kuljettava helvetin liekkien läpi. Ja te, te — — — Kunpa olisin mies! —
— Minä iloitsen siitä, ettette ole mies, rakas lapsi — Dick Humphries kietaisi rihman neulan ympärille ja veti sen sitten parilla näppärällä väännöllä ja kerran nykäisemällä nahan läpi.
Ankara tuulenpuuska antoi teltalle ohimennen aimo korvapuustin, ja jäänsekainen sade rytisi hirveällä voimalla ohutta telttakangasta vasten. Savu, joka ei päässyt kohoamaan ylöspäin, löi sensijaan alas täyttäen teltan tuoreen kitkerällä kuusipuuntuoksulla.
— Hyvä Jumala! Minkätähden nainen ei pysty käsittämään järkisyitä? — Tommy kohotti päänsä savusta ja silmäili tyttöä kirvelevin ja vuotavin silmin.
— Ja miksei mies kykene osoittamaan miehuutta? — Tommy hypähti pystyyn päästäen kirouksen, mikä olisi saattanut vähemmän arkaluontoisen naisen kauhun valtaan. Hän riuhtaisi lujat köysisolmut auki niin että teltan ovi avautui.
Kaikki kolme katselivat ulos. Näky ei ollut rohkaiseva. Surkean näköisen etualan muodostivat muutamat läpimärät teltat, joitten takaiseen alaspäin viettävään maastoon kaikkialla tulvehtiva vesi oli syönyt syvän uoman yhtyen alempana kuohuvaan vuoristokoskeen. Siellä täällä näkyi vaivaiskuusia, jotka olivat juurtuneet ohueeseen, liettyneeseen maahan ja osoittivat oikeata metsää olevan lähistöllä. Taaempana, vastakkaisella rinteellä, häämöittivät sadekuurojen läpi valkoisen, aavemaisen jäätikön epämääräiset piirteet. Heidän parhaillaan katsellessa ulos irtautui sen mahtavalta etusivulta suuri lohkare syöksyen alas laaksoon, jossa se osui kohtaan, missä maa pinnan alta osui olemaan onttoa, niin että syntyi pauhina, joka hetkeksi yritti myrskyn äänen. Molly vetäytyi tahtomattaan kauemmaksi ovelta.
— Katsokaa tuonne, nainen! Katsokaa silmät suurina! Kolme mailia myrskyssä Crater Lake'en — kahden jäätikön yli — yli jäähuurteesta liukkaiden kalliokielekkeiden — kahlata polvia myöten tulvan kuohuttamissa koskissa. Katsokaa, te jenkkinainen, minä sanon — katsokaa. Tuolta tapaatte rakkaita maamiehiänne! — Tommy viittoi intohimoisesti vapisevalla kädellään kohti huojuvia telttoja. — Ne ovat jenkkejä jokaikinen. Ja ovatkohetaipaleella? Onko siellä edes yhtä ainoata naisesta syntynyttä, joka olisi kiinnittänyt taakan selkäänsä? Ja te ryhdytte opettamaan meille miehille mitä tehdä? Katsokaa, sanon minä! — Uusi hirvittävän suuri lumivyöry syöksyi jäätiköltä alas laaksoon. Tuuli työntyi oviaukosta sisään ja pullistutti teltan seinämät niin, että koko teltta huojui kuin suuri, maahan kiinnitetty ilmapallo. Savu tunkeutui joka paikkaan ja jääkiteet pieksivät heidän kasvojaan ja käsiään. Tommy kiskaisi äkisti ovisuojuksen alas ja ryhtyi jälleen kyyneliä kysyvään askarteluunsa lieden ääressä. Dick Humphries paiskasi korjaamansa hihnat nurkkaan ja sytytti piippunsa. Molly oli joksikin aikaa mykistetty.
— Minun vaatteeni! — huudahti hän äkkiä puolittain itkien — naisellisuus oli saanut hänessä ylivallan.
— Ne jäivät varastoteittaan aivan päällimmäisiksi ja tietysti ne nyt menevät piloille! Kokonaan piloille! —
— Malttakaahan toki! — virkahti Dick viimeisen valittavan sanan päästyä tytön huulilta. — Älkää niitten vuoksi olko huolissanne, pikku ystäväiseni. Ikäni Ikäni perusteella soveltuisin hyvin teille sedäksi ja minulla on teitä vanhempi tytär, ja minä hankin teille uudet rimssut ja rämssyt Dawsoniin tultuamme, vaikka se minulle maksaisi viimeiset dollarini. —
— Dawsoniin tultuamme! — Tytön ääni ilmaisi jälleen mitä syvintä halveksumista. — Kyllä te lahoatte matkan varrelle, te hukutte johonkin pieneen lätäkköön — te — englantilaiset! —
Näillä räjähdyksentapaisen kiivaasti lausumillaan sanoilla hän oli ilmaissut keksimänsä pahimman herjauksen. Elleisiitäkäänolisi apua, niin mikä sitten tepsisi noihin miehiin? Tommyn niska muuttui jälleen tulipunaiseksi, mutta hän puri vain hammasta sanomatta sanaakaan. Dickin silmät kävivät entistä lempeämmiksi. Hänellä oli Tommyyn nähden se etu, että hänellä aikoinaan oli ollut valkoinen vaimo.
Viiden amerikkalaissyntyisen sukupolven veri voi määrätyissä olosuhteissa koitua sangen kiusalliseksi perinnöksi, ja niin saattaa esimerkiksi käydä, kun on joutunut lähimmän sukulaiskansan jäsenten vieraanvaraisuutta nauttimaan. Molemmat miehet olivat englantilaisia. Maalla ja merellä olivat tytön esi-isät ja heidän jälkeläisensä voittaneet englantilaiset. Ja samoin tulisivat he vastedeskin tekemään. Hänen rotunsa perintätavat puolustivat hänessä entisyyttä. Hän tosin oli nykyajan nainen, mutta mahtava menneisyys kiehui hänen veressään. Ei yksistään Molly Travis käyttänyt kumisia saappaita, kuttaperkka-takkia ja solkihihnoja; kymmenien tuhansien manalle menneiden sisarien varjokädet kiristivät lujemmiksi hänen solkihihnojaan ja saivat aikaan sen, että hänen yhteenpuristettujen huultensa ja silmiensä ilme kävi niin päättäväiseksi. Hän, Molly Travis, tahtoi saattaa häpeään nämä englantilaiset, ja nuo lukemattomat varjot tulisivat häntä tehtävässään auttamaan.
Kumpikaan mies ei millään tavalla estellyt tyttöä. Kerran Dick ehdotti, että tyttö ottaisi päällensä hänen öljytakkinsa, koska hänen omansa oli tuskin paperia kestävämpi moisessa myrskyssä. Mutta tyttö ilmaisi omapäisyytensä niin pontevasti, että Dick senjälkeen keskitti kaiken huomionsa vain piippuunsa, kunnes tyttö ulkoapäin oli sitonut teltansiekaleet kiinni ja lähtenyt astelemaan poispäin vettä tulvehtivassa maassa.
— Luuletko, että hän selviytyy? — Dickin kasvojen ilme ei ollut yhtä rauhallinen kuin hänen äänensä.
— Ettäkö selviytyy? Jos hän pysyy pystyssä varastohuoneelle saakka, niin voit olla varma siitä, että hän tulee pähkähulluksi pakkasesta ja kärsimyksistä. Vai selviytyisi? Halpaantunut ja sekapäinen hänestä tulee. Kyllähän sinä sen tiedät, Dick, sinä, joka olet ollut myrskyn kynsissä Cap Hornin ympärillä. Sinä tiedät, miltä tuntuu maata märssypurjeen raa'alla tällaisessa ilmassa ja kamppailla jääkiteitä ja lunta vastaan seilien ollessa jäästä kankeat. Lopulta sitä on valmis heittämään kaiken oman onnensa nojaan ja itkemään kuin sylivauva. Vaatteitako noutamaan? Hän ei kykenisi eroittamaan hametta teekannusta tai huuhtelukattilasta. —
— Oli kai väärin, että päästimme hänet menemään?
— Mitä vielä. Jumala minua auttakoon, Dick, mutta varmasti hän olisi tehnyt tämän teltan pieneksi helvetiksi meille koko loppumatkan ajaksi, ellemme olisi päästäneet häntä lähtemään. Vika on siinä, että hänelle on suotu liiaksi intoa. Mutta tämä retki sitä kaiketi hieman jäähdyttää. —
— Niin, tyttö on aivan liian karski — myönsi Dick. — Mutta kunnon tyttö hän on joka tapauksessa. Hemmetin hullua oli hänen lähteä moiselle retkelle, mutta pidän hänestä kuitenkin paljon enemmän kuin senkaltaisista naisista, jotka koko ajan kuin haluaisivat sanoa: ota minut syliini ja kanna minua! Hän muistuttaa meidän äitejämme, Tommy, niin että kyllä sinun on annettava anteeksi hänen karskiutensa. Kunnon miehen synnyttäjäksi vaaditaan kelpo naista. Lapsi ei ime miehuutta hentomielisen äidin rinnoilta. Ei lehmä milloinkaan kykene tiikeriä synnyttämään. —
— Ja kun naisväki käy tolkuttomaksi, pitääkö meidän muitta mutkitta tyytyä siihen, niinkö? —
— Se olisi kyllä parasta. Terävä puukko lyö syvemmän haava kuin tylsä — mutta sehän ei lainkaan edellytä takomaan terää tylsäksi. —
— Lienet hyvinkin oikeassa, mutta mitä erikoisesti naisväkeen tulee, niin tuntuu minusta siltä kuin olisi kohtalainen terävyys paikallaan. —
— Mitäpä sinä siitä tietäisit? — kysyi Dick.
— Vähän sentään. — Tommy kurottautui ottamaan käteensä parin Mollyn märkiä sukkia ja levitti ne polvilleen kuivamaan.
Dick katsoi häneen ärtyisästi ja meni sitten kaivelemaan Mollyn yösäkkiin, josta hän veti esille muutamia kastuneita vaatekappaleita ja levitti ne kuivamaan liedestä säteilevään lämpöön.
— Muistaakseni olet sanonut, ettet ole ollut naimisissa?— sanoi hän.
— Olenko sanonut? No, enhän olekaan — tahtoo sanoa — niin, totta pulmakseni olen ollut. Ja sellaisen kelpo naisen kanssa, että vertaistaan tuskin tapaa. —
— Pettikö ankkuri ja myrsky vei mennessään? —
— Tavallaan — — — Lapsivuode — lisäsi Tommy hetken vaitiolon jälkeen
Pavut kiehuivat liian rajusti, niin että hänen oli ne siirrettävä kauemmaksi liedelle. Sitten silmäili hän korppujaan, koetteli niitä puutikulla ja nosti ne sivulle heittäen samalla kostean pyyhenliinan niitten päälle. Kuten Dickin laisilla miehillä oli tapana, niin hänkin hillitsi heränneen mielenkiintonsa ja odotti vaitiollen.
— Naiseni oli aivan toista maata kuin Molly — Siwash-heimoa, näetkös.
Dick nyökkäsi merkiksi, että oli ymmärtänyt.
— Ei niin ylpeä ja tahdonluja, mutta peräti uskollinen myötä- ja vastoinkäymisessä. Hän hoiti airoa yhtä hyvin kuin kuka tahansa ja kesti nälkää kärsivällisesti kuin Job. Meni keulaan, kun se useammin oli veden alla kuin päällä ja kokosi purjeet yhtä rivakasti kuin mies. Kerran otin hänet mukaan kullanetsintäretkelle ylämaahan Teslin taholle, ohi Surprise Daken ja Little Yellow-Headin. Muona loppui, ja me söimme koiramme. Koirat loppuivat, ja me söimme valjaat, mokkasiinit ja turkikset. Mutta hän ei päästänyt pienintäkään valitusta, ei vähäisintäkään ilmettä, mikä oli sanonut: 'ota minut syliisi ja kanna minua!' Ennen lähtöämme oli hän ehdottanut, että ottaisin enemmän ruokavaroja mukaan, mutta kun ne sitten loppuivat, niin ei hän kertaakaan kiusoitellut minua sanomalla: 'mitä minä sanoin lähtiessämme?' 'Ei se mitään merkitse, Tommy', sanoi hän päivä päivältä, vaikka olikin niin heikko, että tuskin kykeni lumikenkiä nostamaan, ja vaikka jalkansa olivat ponnistuksista pahasti hiertyneet. 'Ei se merkitse kerrassaan mitään. Tahdon mieluummin kuihtua nälkään sinun omanasi, Tommy, kuin olla George-päällikönkloochina, hänen, joka viettääpotlachiajoka päivä. George oli chilcatkansan päällikkö, näetkös, ja hän olisi kauhean mielellään ottanut naiseni. —
— Suuria päiviä ne silloiset. Olin todella pulska poika saapuessanirannikolle. Karkasin eräästä valaanpyyntilaivasta,Pole Starista,Unalaskassa, ja kuljin alas Sitkaan muuan saukonpyytäjän matkassa.Siellä yhdyin Onnen-Jackin seuraan — tunnetko hänet? —
— Oli loukkujeni peräänkatsojana Columbiassa — vastasi Dick. — Melko hurjapäinen velikulta, eikö niin? Ja kiintynyt wiskyyn ja naisiin? —
— Juuri hän. Pidin kauppaa hänen kanssaan pari myyntikautta — hooch-juomia ja huopia ja sentapaista.
Sitten hankin oman aluksen ja etten olisi hänen tiellään, siirryin minä Juneaun taholle. Ja siellä se oli kuin minä tapasin Killisnoon — lyhykäisyyden vuoksi aloin häntä nimetä Billyksi. Kohtasin hänet intiaanien järjestämässä tanssitilaisuudessa rannalla. George-päällikkö oli siltä vuodelta päättänyt kauppa-asiansa stickskansan kanssa, joka asui solan toisella puolella, ja hän oli Dyeasta saapunut juhlaan puoli heimoa mukanaan. Tanssipaikka kiehui siwasheja, ja minä olin ainoa valkoinen. Kukaan ei tuntenut minua paria nuorta miestä lukuunottamatta, jotka olin tavannut Sitkan seuduilla, mutta Onnen-Jack oli minulle jutellut paljon heistä. —
— He puhuivat kaikki chinookkieltä, mutta heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että minä osasin papattaa sitä paremmin kuin monet heistä — ainakin paremmin kuin pari tyttöstä, jotka olivat tulleet Haines Missionsista Lynn Canalia ylöspäin. Mainitut tytöt olivat näppärän näköisiä, kauniita katsella ja vähältä piti, etten käynyt heitä lemmiskelemään, luonteeltaan he olivat terhakoita kuten äsken syntyneet turskanpoikaset — ja aivan liian suulaita, käsitäthän. Senjohdosta, että olin uusi tulokas alkoivat he tehdä pilaa minusta tietämättä, että ymmärsin jokaikisen sanan, minkä he lausuivat. –
— En ollut asioista tietääkseni, vaan aloin tanssia Tillyn kanssa, ja mitä kauemmin tanssimme, sitä enemmän sydämemme lämpenivät. 'Varmasti hän katselee itselleen tyttöä', sanoi toinen Missionsin tytöistä, ja toinen heilahutti niskojaan ja vastasi: 'Ihmekkös hänen on saadessa, kun tytöt kilvan heittäytyvät poikien syliin'. Kaikki ympärillä seisovat nuoret miehet ja naiset alkoivat nauraa hihittää kuultuaan tytön vastauksen. 'Hän on kaunis poika', sanoi edellinen tyttö. En tahdo kieltää näyttäneeni poikamaiselta ja ihonikin oli sileä, mutta itse asiassa olin jo monet vuodet käynyt täydestä miehestä, niin että tytön sanat suututtivat minua. 'Tanssii päällikön tyttären kanssa', hihitti toinen, luulen, että George pian iskee häntä airon lavalla ja lähettää hänet sinne, missä hänen oikea paikkansa on'. Päällikkö oli tähän asti ollut surkean näköinen, mutta nyt hän alkoi nauraa polviaan pidellen. Hän oli pitkä roikale ja olisi kyllä voinut lyödä airolla. —
— Mistä nuo tytöt ovat? — kysyin Tillyltä tanssissa pyöriessämme. Ja heti kun hän oli maininnut heidän nimensä, muistui mieleeni kaikki mitä Onnen-Jack oli heistä kertonut. Hän oli kuvannut koko heidän elämänsä yksityisseikkoja myöten — sellaisiakin tapahtumia, joista heidän omaisillaan ei ollut aavistustakaan. Mutta minä pysyin yhä vaiti ja seurastelin vain Tillyn kanssa Missionsin tyttöjen silloin tällöin päästellessä suustaan kirpeitä huomautuksiaan, joille kaikki toiset nauroivat. 'Odota hetkinen, Tommy', sanoin itselleni, 'odota vielä vähän!' —
— Ja minä maltoin mieleni siihen asti, kunnes seura alkoi hajaantua ja huomasin, että George oli hankkinut airon minua varten. Kaikki pitivät varmana, että tanssin loputtua syntyisi meteli. Mutta minä astuin joukon keskelle yhtä huolettomana kuin nyt tässä istun. Missionsin tytöt sinkauttivat vasten kasvojani sukkeluuden ja vaikka olinkin sangen kiukuissani piti minun purra huuliani pysyäkseni totisena. Sitten käännyin äkkiä heidän puoleensa. —
— Oletteko jo kaiken sanonut? — kysyin heidän omalla kielellään. Olisitpa nähnyt heidän ilmeensä, kun kuulivat minun puhuvan chinoockkieltä. Ja minä päästin koko kaunopuheisuuteni valloilleen. Kuvasin kaiken minkä tiesin heistä itsestään ja koko heidän suvustaan, heidän isistään ja äideistään, sisaristaan ja veljistään — kerroin tarkalleen, mitä kustakin tiesin. Vedin esille kaikki heidän kolttosensa, pälkähät, joissa he olivat olleet ja kaikki ne häpeätahrat, joihin he olivat syyssä. Pelkäämättä seurauksia löylyytin minä heitä oikein olan takaa, ilman armoa. Kaikki kokoontuivat ympärillemme. He eivät olleet tähän mennessä tavanneet valkoista miestä, joka olisi osannut niin näppärästi käytellä heidän papatustaan kuin minä. Kaikki nauroivat paitsi molemmat Missionsin tytöt. Päällikkö Georgekin unohti aironsa tai liekö hänessä herännyt niin suuri kunnioitus minua kohtaan, ettei hän ryhtynyt sitä käyttämään. —
— Ja tytöt sitten! 'Ole vaiti, Tommy!' he huusivat ja kyyneleet valuivat pitkin heidän poskiaan. 'Oi, ole niin kiltti ja vaikene. Tahdomme olla oikein kilttejä. Aivan varmasti, Tommy, siihen voit luottaa'. Mutta olinhan selvillä heistä, ja minä en säälinyt heidän ainoatakaan heikkoa kohtaansa. Enkä hellittänyt, ennenkuin he langeten polvilleen rukoilivat minua vaikenemaan. Pidin koko ajan silmällä George-päällikköä, mutta tämä näytti epäröivän uskaltaako vai ei käydä kimppuuni ja nauroi lopuksi pois mielestään koko jutun. —
— Niin se oli. Ja ennenkuin sinä iltana erosin Tillystä, annoin hänelle lupauksen, että palaisin suunnilleen viikon kuluttua ja että silloin halusin tavata häntä. Hänen sukunsa ei ole järin paksunahkaista myötä- ja vastenmielisyyden osoittamisessa, ja hän itse näytti kovin tyytyväiseltä, tuo rehellinen sielu. Niin, hän oli kelpo tyttö, enkä laisinkaan ihmettele sitä, että päällikkö oli häneen ihastunut. —
— Minua onnisti mainiosti. Riistin tuulen päällikön purjeista jo ensi luovailulla. Aikomukseni oli ottaa tyttö mukaani ja purjehtia alas Wrangelin seuduille, kunnes pahin myrsky olisi ohi ja George tyyntynyt, mutta minun ei ollut sallittu saada häntä niin helpolla. Hän asui setänsä luona — holhoojansa — ja tämä sairasti keuhkotautia tai jotain sentapaista pitkällistä vaivaa. Setänsä oli milloin parempi milloin huonompi, ja tyttö ei halunnut jättää häntä ennen lopun tuloa. Poikkesin heidän luokseen juuri ennen lähtöäni nähdäkseni miten kauan sairautta voi kestää. Mutta tuo vanha veitikka oli luvannut tytön päällikölle ja nähdessään minut raivostui hän niin että sai verensyöksyn keuhkoihin. —
— 'Tule noutamaan minut, Tommy, sanoi tyttö hyvästellessämme toisiamme rannalla. 'Saatuani sanan sinulta tulen heti paikalla', vastasin. Ja suutelin häntä valkoisen miehen lailla, niinkuin rakastaja ainakin, kunnes hän alkoi väristä kuin haavanlehti ja itsekin jouduin siinä määrin pois suunniltani, että vähältä piti, etten mennyt auttamaan ukkorähjää pikemmin maailman rajan tuolle puolelle. —
— Suuntasin kulkuni Wrangelin puoleen, ohi S:t Maryn aina Kuningatar Charlottan maahan saakka, ja kävin kauppaa ja kuljetin wiskyä ja käytin alustani sen ohella muihinkin puuhiin. Sitten tuli talvi, kova ja kireä, ja minä olin jälleen Juneaussa, kun sana saapui. 'Tule', ilmoitti lähettinsä, Killisnoo sanoo: 'Tule heti!' — 'Mitä uutta?' kysyin minä. 'Päällikkö George', vastasi mies.'Potlach.Hän tehdä Killisnoo omansaklooch.'—
— Niin, oli tuima talvinen sää. Pohjoismyrsky ulvoi, suolavesi jäätyi heti kannelle ajauduttuaan, ja vanha purteni ja minä ponnistelimme siitä huolimatta eteenpäin nuo sata mailia Dyeaan. Minulla oli lähtiessäni laivamiehenä muuan Douglass-saarelainen, mutta puolitiessä pyyhkäisivät aallot hänet mereen. Kolmeen kertaan risteilin edestakaisin paikalla, mutta en hänestä nähnyt vilahdustakaan. —
— Kohmettui tietysti heti kylmästä — keskeytti Dick ripustaessaan Mollyn hameen kuivamaan — ja silloin hän vajosi, luonnollisesti, suoraa päätä pohjaan kuin lyijymöhkäle. —
— Niin juuri. Lopun matkaa purjehdin sitten yksinäni, mutta olin melkein puolikuollut saapuessani Dyeaan eräänä pimeänä iltana. Vuorovesi osui onnekseni ja niin ohjasin purteni aivan joen suulle. Mutta tuumaakaan pitemmälle en päässyt, sillä suolaton jokivesi oli kovassa jäässä. Köydet ja väkipyörät olivat kauttaaltaan jäänpeittämät, niin etten uskaltanut laskea suurpurjetta enkä liian klyyvariakaan. Jätin siis kaiken niinkuin se oli, matkavalmiiksi, heitin huovan ympärilleni ja suuntasin kulkuni poikki lakeuden leiriä kohti. Ajatteles — siellä oli suuret kestit. Kaikki Chileetistä olivat kerääntyneet sinne kuin yhteispäätöksestä — mukana koirat, pienet lapset ja kanootit — puhumattakaan Hundöronilaisista ja Little Salmonsin ja Missionsin väestöä. Ainakin puolisen tuhatta alkuasukasta oli kokoontunut viettämään Tillyn häitä ja ketään toista valkoista miestä ei ollut kahtakymmentä mailia lähempänä. —
— Minuun ei kukaan tullut kiinnittäneeksi huomiota, sillä olin kietaissut huovan pääni ympärille, niin että kasvojani ei voinut nähdä, ja kahlasin polviani myöten koira- ja lapsilaumassa, kunnes pääsin etualalle. Juhlaa vietettiin puitten ympäröimällä, suurella avonaisella kentällä; oli sytytetty valtavia nuotioita ja lumi oli tallattu mokkasiineilla kovaksi kuin sementti.
— Lähinnä minua seisoi Tilly, punaisenhelakka puku yllään ja helmillä koristeltuna ja vastapäätä häntä päällikkö mahtavimpain miestensä kanssa. Shamanilla oli apunaan toisten heimojen suurimmat poppamiehet, ja minä värisin ytimiäni myöten seuratessani heidän saatanallisia edesottamisiaan. Kesken kaiken juolahti mieleeni: mitähän tuttavani Liverpoolissa sanoisivat, jos näkisivät minut tällä hetkellä? Ja mieleeni johtui vaaleaverinen Gossie, jonka veljen löylyytin aikalailla ensimäiseltä retkeltä palattuani syystä, että poika ei pitänyt siitä, että pelkkä merimies hakkaili hänen sisartaan. Ja Gossie ajatuksissani katselin Tillyä. Kummallista tämä maailman meno, mietiskelin ajatuksissani, ei ollut äitini uneksinut imettäessään minua rinnoillaan, että poikansa joutuisi tällaisia kohtaloja kokemaan. —
— Niin, sellaista se oli. Ja kun juhla oli ylimmillään, kun valaannahkarummut pärisivät ja papit lauloivat, sanoin Tillylle: 'Oletko valmis?' Ja voi hyvä Jumala! Hän ei värähtänyt, eikä edes katsahtanut minuun! Mutta hän vastasi, 'tiesin että tulisit', vastasi hitaasti ja rauhallisesti ja hänen hiljainen äänensä muistutti kevätpurojen solinaa. 'Missä?' — 'Joenrannalla korkean rantatörmän alla' kuiskasin. 'Lähdet täältä kun sanon.'
— Olenko tullut maininneeksi, että siellä oli susikoiria laumoittain? Siellä ja täällä — joka askeleella niitä kohtasi, ja ne olivat kesyjä susia, ei muuta. Kun suku käy liian harvalukuiseksi, parittuvat ne villien metsäsukulaistensa kanssa, ja jälkeläisistä tulee hurjia tappelupukareita. Aivan mokkasiinieni edessä loikoi muuan tällainen iso peto ja kantapäitteni takana toinen samanlainen. Nykäisin voimakkaasti edessä olevan hännästä, ja kun susikoira kääntyi puraistaakseen paikkaan, missä käteni oli ollut, paiskasin takana olleen eläimen suoraan sen kitaan. 'Nyt!' huudahdin Tillylle. —
— Sinä tiedät miten hurjasti tuollaiset koirat tappelevat. Muutamassa silmänräpäyksessä oli ainakin satakunta koiraa ilmitappelussa keskenään. Naiset ja lapset sotkeutuivat toisiinsa, ja koko leirissä vallitsi pian kuvaamaton sekasorto. Tilly oli lähtenyt ja minä seurasin perästä. Mutta päästyäni jonkun matkaa tulin katsahtaneeksi taakseni ja minut valtasi paha henki: heitin huovan ja käännyin takaisin leiriin. —
— Koirat olivat nyt piiskatut eroon toisistaan ja ihmisvilinä oli asettumaisillaan. Mutta kukaan ei ollut oikealla paikallaan ja siitä johtui, ettei oltu pantu merkille Tillyn poissaoloa. 'Halloo!' sanoin minä ja tartuin päällikön käteen. 'Kohotkoonpotlachisisavu useasti taivaalle ja suokoonStickssinulle runsaasti turkiksia ensi keväänä!' —
— Et voi kuvitella, Dick, kuinka tyytyväinen hän oli nähdessään minut siellä. Hänhän nyt oli yläkynnessä ja vietti häitään Tillyn kanssa. Hänellä olisi nyt tilaisuus aimolailla pöyhistellä edessäni. Leirissä oli yleisesti kerrottu, että halusin tytön itselleni ja sentähden läsnäoloni saattoi miehen ylpeäksi. Kaikki tunsivat minut nyt, kun olin ilman huopaa, ja kaikki alkoivat hihittää ja kuiskailla keskenään. Olihan moinen "sattuma hemmetin hupaisa, ja minä lisäsin sen hauskuutta teeskentelemällä olevani asiasta tietämätön. —
— 'Mistä täällä on kysymys?' tiedustelin. — 'Kuka täällä häitä viettää?' —
— 'George-päällikkö', vastasi shamani ja kumarsi syvään päällikölle.
— "Tietämäni mukaan pitäisi hänellä olla jo kaksikloochiaennestään?" —
— "Mutta hän ottamas lisää — kolmansi!" Jälleen kumarrus päällikölle. —
— "Vai niin". Käännyin poispäin, ikäänkuin asia ei minua laisinkaan huvittaisi. Mutta se ei auttanut, sillä nyt kaikki alkoivat huutaa kuin yhdestä suusta: "Killisnoo! Killisnoo!" —
— "Killisnoo — no, mitä hänestä?" — kysyin.
— "Killisnoo George-päällikönklooch" — papattivat intiaanit."Killisnooklooch." —
— Minä säpsähdin ja käännyin George-päällikön puoleen. Hän nyökkäsi päällään ja pöyhisteli itseään.
— "Ei hänestä tule sinunkloochiasi" — ilmoitin juhlallisesti. "Hänestä ei ikipäivinä tule sinunkloochiasi— toistin hänen käydessä aivan mustaksi muodoltaan ja alkaessa hapuilla metsästyspuukkoaan.
— "Katsokaa tänne!" — huusin minä käyden vaikuttavaan asentoon. "Suuria taikatemppuja. Katsokaa!" — Riisuin kintaat käsistäni, käärin hihansuut ylös ja tein kaikenmoisia taikaliikkeitä ilmassa.
"Killisnoo!" huusin. "Killisnoo! Killisnoo!"
— Intiaanit arvelivat minun osaavan taikoa ja alkoivat tuntea pelkoa. Kaikki silmät kohdistuivat minuun; kenelläkään ei ollut aikaa huomata, että Tilly oli poissa. Sitten huusin Killisnoon nimen vielä kolmasti, odotin hieman ja huusin jälleen kolme kertaa. Kaiken tämän tein sen tähden, että saisin kaiken näyttämään salaperäiseltä ja kuulijani hermostumaan. George-päällikkö joutui aivan ymmälle ja tahtoi keskeyttää hullutteluni. Mutta shamanit olivat sitä mieltä, että tuli odottaa ja että he kyllä pitäisivät silmänsä auki ja minut aisoissa tai jotain sentapaista. Ja lisäksi päällikkö oli taikauskoinen retkale ja luullakseni hän hieman pelkäsi valkoisen miehen taikamahtia. —
— Sitten huudahdin "Killisnoo!" niin pitkäveteisesti ja laulavalla äänellä, että huutoni muistutti suden ulvontaa — ja kaikki naiset alkoivat väristä ja miesten ulkomuoto muuttui vakavaksi.
— "Katsokaa!" Hypähdin pari askelta eteenpäin ja viittasin eräälle ryhmälle squav-naisia — tiedäthän, että helpompi on pettää naisia kuin miehiä. "Katsokaa!" Kohotin ylös sormeni ja osoitin ilmaan ikäänkuin lennossa olevaa lintua näyttääkseni. Ylös — yhä ylemmäksi — korkealla pääni yläpuolella olin seuraavinani sitä silmilläni, kunnes se katosi pilviin.
— "Killisnoo" sanoin katsahtaen George-päällikköön ja samalla osoitin yläilmoja kohti. "Killisnoo."
— Ja Herra minua varjelkoon, Dick, eikös hullutukseni tehnytkin toivomaani vaikutusta. Vähintäin puolet heistä näki Tillyn katoavan korkeuteen. He olivat juoneet wiskyäni Janeaussa, ja rohkenenpa väittää, että he silloin olivat nähneet vieläkin merkillisempiä näkyjä. Miksikä minä en olisi kyennyt aikaansaamaan moista, minä, joka myin pulloihin teljettyjä pahoja henkiä? Osa naisista kirkui. Kaikki kuiskailivat keskenään. Minä asetin käsivarteni ristiin rintani päälle, ja he vetäytyivät loitommalle minusta. Nyt oli minun lähdettävä. "Ottakaa hänet kiinni! huusi George, Kolme tai neljä miestä lähestyivät minua, mutta minä pyörähdin äkisti heitä kohden ja tein muutamia taikaliikkeitä ja osoitin samalla ylös ilmaan ikäänkuin aikomukseni olisi lähettää heidät samaa tietä kuin Tillyn. Tarttuako minuun? Ei, sitä he eivät olisi uskaltaneet tehdä. Päällikkö piti heille nuhdesaarnan, mutta sekään ei saanut heitä liikahtamaan paikoiltaan. Silloin yritti George itse hyökätä kimppuuni — mutta minä uudistin taikani ja hän pelkäsi yhtä suuresti kuin nuo muutkin.
— "Käske shamanisi tekemään yhtä suuria ihmeitä kuin minä olen tehnyt tänä iltana", sanoin minä. "Kutsukoot he Killisnoon takaisin pilvistä jonne hänet lähetin!" Mutta papit kyllä tiesivät, mihin he taikuuksillaan pystyivät. "Synnyttäköötkloochisisinulle yhtä monta poikalasta kuin joessa keväisin on lahnanpoikasia", lisäsin ja käännyin poislähteäkseni — "ja älköön leirisavusi milloinkaan lakatko kohoamasta kohti korkeuksia."
— Mutta jos ne elukat olisivat huomanneet millaisia hyppyjä tein heti päästyäni heidän näkyvistään pikemmin purrelle joutuakseni, niin kaiketi he olisivat luulleet, että taikavoimani oli vaikuttanut myös minuun itseenikin. Tilly oli sillä välin pysyäkseen lämpimän hakannut jäätä pois aluksesta, ja niin me lähdimme heti paikalla purjehtimaan. Ja voinet kuvitella matkaamme, kun sanon, että myrsky puski täysin voimin purjeisiimme ja jäiset hyökyaallot löivät yli laidan joka minuutti. Moisessa kirotussa säässä saimme olla puolen yötä — minä peräsimessä ja Tilly hakkasi jäätä pois — kunnes ohjasin Porcupine Islandin rantaan. Huopamme olivat läpimärät, samoin tulitikut, jotka Tilly kuivatti rinnoillaan.
— Luulenpa siis oppineeni tuntemaan naisia, Dick. Seitsemän vuotta me elimme miehenä ja vaimona, purjehdimme yhdessä sekä hyvät että huonot säät, mutta sitten hän kuoli, keskellä talvea, kuoli synnytykseen kaukana Chilcat-asemalla. Viimeiseen hetkeen asti piteli hän minua kädestä; ja jää oven sisäpuolella kohosi kohoamistaan ja valkoinen huurre täytti ikkunaruudut; ja luoksemme läheni kuolema ja hiljaisuus. Sinä et ole kuunnellut tuollaista hiljaisuutta, Dick, ja suokoon Jumala, ettei sinun sitä koskaan tarvitsisi kuulla istuessasi kuolinvuoteen ääressä. Niin, kuunnellako sitä? Kuunnella, kuunnella, kunnes tuntuu siltä kuin oma hengitys ulvoisi sumusireenin voimalla, ja sydän lyö ja pauhaa aivan kuin suuret meren mainingit rantaa vastaan. — — —
— Killisnoo oli siwashi, Dick, mutta oi, mikä verraton nainen! Valkoinen, ihan valkoinen, Dick, kauttaaltaan valkoinen ja läpikuultava. Loppunsa lähetessä sanoi hän minulle: "Säilytä höyhenpatjani, Tommy, säilytä se aina". Minä lupasin niin tehdä. Ja sitten hän avasi silmänsä ja ne olivat täynnä tuskaa. "Minä olen ollut sinulle hyvä vaimo, Tommy, ja sentähden tahdon — sinun täytyy luvata — sanat tuskin erkanivat hänen huuliltaan — että ensi kerralla otat valkoisen vaimoksesi. Ei toistamiseen siwashia, Tommy-. Minä tiedän. Juneaussa tapaat paljon valkoisia naisia. Tiedän miten asia on. Kansasi nimittää sinua squaw-mieheksi, sinun heimosi naiset kääntävät päänsä toisaalle kohdatessaan sinut kadulla ja heidän luoksensa sinä et voi mennä kuten toiset miehet. Minkätähden? Syystä, että vaimosi on siwashi. Eikö olekin niin? Ja se ei ole hyväksi. Sentähden minä kuolen. Lupaa minulle! Suutele minua merkiksi, että lupaat."
— Suutelin häntä, ja hän nukahti kuiskaten: "Se on hyvä". Mutta noina viimeisinä silmänräpäyksinä, kun kumarruin hänen puoleensa painaakseni korvani hänen huulilleen, havahtui hän vielä kerran ja sanoi: "Muista lupauksesi, Tommy." Ja niin hän kuoli lapsivuoteeseen kaukana Chilcat-asemalla. —
Teltta huojui ja painui miltei litteäksi myrskyn kynsissä. Dick täytti piippunsa sillä välin kuin Tommy valmisti teen ja asetti sen lieden syrjälle Mollyn paluuta odottamaan.
Niin, miten kävi naisen, jonka silmät iskivät tulta ja jonka suonissa amerikkalaisveri kuohahteli? Hän oli parhaillaan paluumatkalla teltalle, jääsateen ja myrskyn sokaisemana, horjuen ja kaatuillen, tuulen tunkeutuessa hänen kurkkuunsa niin että hän oli vähältä tukehtua, hän saapui miltei nelinkontin teltalle. Myrsky riuhtoi raivoisasti hänen selkäänsä kiinnitettyä suurta kantamusta. Väsyneesti hän koetti sormillaan aukoa yhteensidottuja oviverhoja, mitkä Tommyn ja Dickin piti päästää hänelle auki. Sitten pinnisti hän viimeiset voimansa, hoippui sisälle ja lysähti umpi uuvuksissa lattialle.
Tommy irroitti kantohihnat ja sieppasi kantamuksen tytön hartioilta. Sitä nostaessaan kuului sisältä kattiloiden ja pannujen kolinaa. Dick, joka parhaillaan oli kaatamassa wiskyä mukiin, vilkuili tytön toisella puolella seisovalle toverilleen. Tommy iski silmää takaisin. Hänen huulensa muodostivat sanan: "Vaatteet!" mutta Dick pudisti nuhtelevasti päätään.
— Tässä olisi, pikku ystävä — hän sanoi Mollyn juotua wiskyn ja hiukkasen virkistyttyä — vähän kuivia vaatteita. Sulkeutukaa niihin. Me pujahdamme siksi aikaa ulos lujittamaan teltan kiinnitysköysiä. Ja pukeuduttuanne voitte huutaa meille, niin tulemme sisälle ja syömme yhdessä päivällisen. Huutakaakin lujasti, kun olette valmis! —
— Herra suokoon, Dick, arveluni oikeaksi, että tämä läksytys olisi loppumatkan ajaksi taltuttanut hänen liiallisen terävyytensä — läähätti Tommy heidän päästessä suojaisemmalle puolelle telttaa.
— Mutta onhan tuo terävyys itse asiassa parasta hänessä — vastasi Dick ja koetti suojella päätään jääkidekuurolta, joka tuiskahti teltannurkkauksen takaa. — Mollyssä on samaa ydintä kuin mitä on sinussa ja minussa, Tommy — sitkeyttä, jota oli äideissämmekin.
Rouva Saytherin menestys Dawsonissa muistutti tähdenlentoa. Hän saapui sinne keväällä koiravaljakoilla ranskalais-kanadalaisen saattueen mukana, häikäisi ja loisti paikkakunnalla lyhyen kuukauden ja jatkoi sitten matkaansa jokea ylöspäin niin pian kuin jäät sulivat. Naisista köyhä Dawson ei voinut koskaan oikein käsittää tätä pikaista poislähtöä, ja sen merkittävimmät miehet tunsivat kaipuuta ja ikävää, kunnes löydöt Nomen seuduilla saivat vanhat asiat unohtumaan. Sillä Dawson oli ollut kovin ihastunut rouva Saytheriin ja ottanut hänet avosylin vastaan. Hän oli kaunis, ihastuttava ja kaiken hyvän lisäksi leski. Tästä johtui, että hän sai ihailijoikseen joukon eldoradolaispohattoja, virkamiehiä ja seikkailuhaluisia nuorukaisia, jotka kaikki olivat kauan ikävöineet hienohelmojen läheisyyttä.
Kaivosinsinöörit tunsivat syvää kunnioitusta hänen miehensä, eversti Saytherin muistoa kohtaan, ja syndikaatin jäsenet ja kaupungin edustajat puhuivat ihailevasti miehen toiminnasta, sillä Valtioissa tämä oli tunnettu etevänä kaivosmiehenä ja Lontoossa oli hänen maineensa kenties vieläkin suurempi. Mutta miksi hänen leskensä — juuri hänen leskensä — oli tullut Pohjan perille, kas siinä päivän suuri kysymys. Miehet näillä seuduilla olivat kuitenkin käytännöllistä väkeä, he eivät välittäneet arveluista, vaan tyytyivät tosiseikkoihin. Ja suurelle osalle heistä oli Karen Sayther ylen tärkeä tosiseikka. Ettei rouva Sayther katsonut asiaa samalta kannalta, kävi selville siitä nopeasta ja sukkelasta tavasta, jolla hän noina neljänä viikkona jakeli rukkasia ihailijoilleen. Hänen kadotessaan näyttämöltä katosi myös tosiasia, mikä oli hurmannut heidät, mutta suuri kysymys jäi yhä ratkaisematta.
Sattuma toi pienen mahdollisuuden arvoituksen selvittämiseksi. Kun rouva Saytherin viimeinen uhri, Jack Coughran, turhaan oli laskenut sydämensä ja viisisataa jalkaa pitkän valtauksensa hänen jalkojensa juureen, juhli mies kärsimäänsä tappiota remuamalla kokonaisen yön. Keskiyön seuduilla hän sattui tapaamaan Pierre Fontainen, joka ei ollut enempää eikä vähempää kuin rouva Saytherin saattueen johtaja. Uudistettiin vanha tuttavuus, juotiin ja oltiin lopuksi melko hutikassa.
— Mitä sanoitte? — sopersi Pierre. — Miksikö madame Sayther tuli tänne? Voitte kysyä häneltä itseltään. Minä en tiedä yhtään mitään — sen verran vain, että hän lakkaamatta kyselee erästä miestä. "Pierre", sanoi hän minulle "teidän on hankittava se mies käsiinne, niin saatte paljon rahaa — saatte tuhannen dollaria". Ja sen miehen nimi kuuluu olevan David Payne, niinhän te sen lausutte. Kaiken aikaa hän puhui tuosta nimestä, ja minä haeskelin miestä kaikkialta, ponnistelin hemmetisti, mutta turhaan, ja niin jäivät tuhat dollariani saamatta. Lempo soikoon! —
— Kuinka?Ah oui. Kerran tuli miehiä Circle Citystä ja he tunsivat tuon miehen. Hän asui Birch Creekissä, niin he kertoivat. Ja madame? Hän sanoi: "Hyvä!" — ja hän näytti hyvin onnelliselta. Ja sitten hän jatkoi: "Pankaa valjakot kuntoon, ja jos me löydämme hänet, niin saatte tuhat dollaria lisää". Minä vastasin: "Kyllä — heti paikallako? — lähtekäämme, madame!" —
Ja silloin olin tietysti vakuutettu siitä, että nuo kaksi tuhattadollaria olivat varmasti minun. Mutta mitä vielä! Tuli useampia miehiäCircle Citystä, ja he sanoivat, että se David Payne oli lähtenytDawsoniin jonkun aikaa sitten. Siten ei madamen ja minun matkasta BirchCreekiin tullut mitään. —
—Ah, m'sieu. Sinä päivänä madame sanoi: "Pierre", sanoi hän antaen minulle viisisataa dollaria, "menkää ostamaan vene. Huomenna lähdemme jokea ylös".Ah oui, huomenna, jokea ylöspäin — ja se kirottu Sitka Charley pani minut maksamaan nuo viisisataa dollaria veneestä. Lempo soikoon! —
Kun siis Jack Coughran seuraavana päivänä oli levittänyt saamiaan tietoja, joutui Dawson pohtimaan, kuka kumma tuo David Payne mahtoi olla miehiään ja minkätähden hänen olemassaolollaan oli niin suuri merkitys Karen Saytheriin. Mutta samana päivänä, yhtäpitävästi Pierre Fontainen kertomuksen kanssa, sauvoivat rouva Sayther barbaarisine saattajineen venettä vastavirtaan pitkin itäistä rantamaa Klondyke Cityyn, poikkesivat länsirannalle väistääkseen kalliojyrkänteet ja katosivat saarten sokkeloihin etelää kohti.
—Oui, madame, juuri tässä se on. Ensimäinen, toinen, kolmas saari Stuart Piveriä laskettaessa. Ja tämä saari on numero kolme. —
Sanottuaan tämän Pierre Fontaine iski sauvoimensa rantatörmään niin että veneen perä kääntyi virtaan ja keula läheni maata. Eräs ketterä nuorukainen hyppäsi siinä samassa rannalle kiinnitysköysi kädessä ja sitoi veneen kiinni.
— Hetkinen, madame, minä käyn katsomassa. — Tuskin oli mies kadonnut rantapenkereen taa, kun alkoi kuulua kovaa koiranhaukuntaa, ja minuutin kuluttua hän palasi takaisin.
— Kyllä, madame, siellä on maja. Tutkin sitä. Ketään ei ollut kotona. Mutta omistaja ei voi olla kaukana, sillä muuten hän ei olisi jättänyt koiria. Hän tulee pian, siitä olen varma. —
— Auttakaa minua veneestä, Pierre. Minä olen niin hirveän uupunut matkasta. Mielestäni teidän olisi pitänyt valmistaa venesijani hieman mukavammaksi. —
Karen Sayther nousi ylös veneen keskelle turkiksista tehdyltä istuimeltaan. Kovin hän näytti joustavalta ja kauniilta. Mutta joskin hän muistutti hentoa liljaa keskellä tätä alkuperäistä luontoa, niin päinvastaisia ominaisuuksia hänessä osoitti se luja ote, jolla hän tarttui Pierren käteen ja jota seurasi hänen käsivarsilihaksiensa jännittyminen koko ruumiinpainonsa joutuessa käsien varaan, ja lisäksi tarmo, jolla hän kiipesi rantaäyrästä ylös. Vaikkakin hänen hintelää luustoaan ympäröivä liha oli pehmeän kaunista, kätkeytyi hänen ruumiiseensa paljon voimaa.
Vaivattoman kevyesti oli hän noussut maihin, mutta siitä huolimatta hehkui hänen poskillaan tavallisuutta lämpöisempi väri ja hänen sydämensä löi huomattavasti nopeammin. Ja hän lähestyi majaa vapisevalla uteliaisuudella ja samalla hänen hehkuvat kasvonsa muuttuivat vieläkin tummemmiksi.
— Kas tässä! — Pierre osoitti puupinon ympärille sinkautuneita lastuja.— Ollut äskettäin täällä — kaksi, kolme päivää sitten, ei enempää. —
Rouva Sayther nyökkäsi. Hän koetti katsahtaa sisälle pienestä ikkunasta, mutta ruutuna oli öljyttyä pergamenttiä, mikä kyllä päästi valoa sisälle, mutta esti sinne näkemästä. Kun tämä siis epäonnistui, kiersi hän majan ympäri ovelle, nosti jo puoleksi kömpelön säpin, mutta muuttikin mieltään, veti kätensä pois, ja säppi putosi takaisin paikoilleen. Sitten hän äkkiä lankesi polvilleen ja suuteli karkeasti veistettyä kynnystä. Jos Pierre Fontaine lie nähnytkin tämän, ainakaan hän ei vastaisina aikoina kertonut kenellekään tästä muistostaan. Mutta eräs venemiehistä, joka täysin rauhallisena sytytteli piippuaan, sai samassa aiheen säpsähtää esimiehensä tavallista ankarampaa äänensävyä.
— Hei! Le Goire! Pitäkää huolta madamen vuoteesta — komensi Pierre. —Enemmän karhunnahkoja! Lisätkää huopia? Kuulitteko, hemmetissä! —
Mutta pian sen jälkeen vuode purettiin ja suurin osa taljoja ja huopia heitettiin rantaäyräälle, mihin rouva Sayther mukavasti sijoittautui lepäämään ja alkoi odottaa. Hän asettautui kyljelleen ja katsoi edessään olevaa laajaa Yukonia. Vastarannan puolella olevien vuorten yläpuolella taivas, oli himmeämpi kaukaisten metsäpalojen savusta ja tämän verhon läpi kuulsi iltapäiväaurinko heikosti heittäen ympäristöön epämääräistä valoa ja aavemaisesti häilyviä varjoja. Joka ilmansuunnalle taivaanrantoja myöten jatkuivat erämaat, joita ihmisjalka ei milloinkaan ollut polkenut — hongikkojen peittämiä saaria, synkkiä vesistöjä ja jään uurtamia vuorenharjanteita. Mikään ei tässä yksinäisyydessä todistanut inhimillisestä elämästä, ainoakaan ääni ei häirinnyt hiiskumatonta hiljaisuutta. Maa näytti vaipuneen tuntemattomaan epätodellisuuteen, se oli kietoutunut samaan selittämättömään salaperäisyyteen kuin mikä väreilee suurten aavikkojen yllä. Kenties rouva Saytherin hermostuneisuus johtui tästä; alituisesti hän muutti asentoa. Hän tähyili vuoroin ylös, vuoroin alas jokea tai heitti jännittyneitä katseita pitkin synkkiä rantamia keksiäkseen kaikki puoleksi kätkössä olevatkin sivujokiuomat. Kului tunnin verran ja venemiehet lähetettiin maihin yöleiriä pystyttämään, mutta Pierre jäi auttamaan rouva Saytheriä tähyilemisessä.
— Katsokaa, tuolta hän tulee kuin tuleekin — kuiskasi Pierre pitkän vaitiolon jälkeen, katse suunnattuna joen yläjuoksulle päin saaren pohjoiskärkeä.
Kanootti välähtelevine airoineen lähestyi nopeasti myötävirtaa. Perässä näkyi mieshenkilö, keulassa nainen; molemmat työskentelivät tottuneesti ja tarkassa tahdissa. Rouva Sayther ei välittänyt katsoa naiseen, mutta kun vene tuli rantaan, kiintyi hänen huomionsa pakostakin tämän ainutlaatuiseen kauneuteen. Tiukasti vartalonmukainen hirvennahkapusero mielikuvituksellisesti helmillä koristeltuna noudatti uskollisesti vartalon kauniskaarteisia muotoja, ja loistavanvärinen silkkiliina, maalauksellisesti sidottuna, peitti osaksi hänen hyvin runsaat sinimustat hiuksensa. Mutta ne olivat naisen kasvot, jotka — ollen kuin pronssiin valetut — vangitsivat ja pysähdyttivät rouva Saytherin ohikiitävän katseen. Silmät, läpitunkevan mustat ja suuret, huomattavasti perinnäisen vinot, katsoivat rohkeasti kauniskaarteisen otsan alta. Poskipäät tosin olivat korkeat ja ulkonevat, mutta ne eivät muistuttaneet pääkallonkuvaa, ja posket kapenivat ja yhtyivät vihdoin suun luona, jonka ohuet huulet ilmaisivat hellyyttä ja voimaa. Nämä kasvot viittasivat heikosti mongolilaisvereen — paluusta alkuperäisiin rotuominaisuuksiin vuosisataisten vaellusten jälkeen. Vaikutusta vahvisti hienokaarteinen nenä ohuine, värisevine sieraimineen ja se kotkan viileyttä muistuttava yleissävy, mikä näytti antavan leiman ei yksistään hänen kasvoilleen vaan koko hänen olemukselleen. Hän oli todella tyyppinsä täydellisimmän kauneuden tuote, ja punaisen miehen suku voi ylistää itseään onnelliseksi, jos se kahdenkymmenen sukupolven aikana saa luoduksi yhdenkin näin ainutlaatuisen olennon.
Pitkin ja voimakkain aironvedoin tyttö yhdessä miehen kanssa sukkelasti käänsi pienen aluksen vasten virtaa ja ohjasi varovasti rantaan. Seuraavassa hetkessä hän jo oli rantaäyräällä ja veti köyden avulla ote otteelta veneestä neljänneksen vastasurmattua hirveä. Sitten mies hypähti maihin, ja kiivaalla yhteisvedolla he tempaisivat kanootin ylös maalle. Koirat ympäröivät heidät heti, ja kun tyttö lempeästi kumartui niitä hyväilemään, sattui miehen katse rouva Saytlieriin, joka oli noussut paikaltaan. Hän katseli naista, hieroi vaistomaisesti silmiään, ikäänkuin epäillen silmiensä pettäneen, ja katsoi uudemman kerran.
— Mutta sittenkin, tehän se olette Karen — sanoi hän levollisesti lähestyen tätä ja ojentaen kätensä — ensi hetkessä luulin näköhäiriön itseäni kohdanneen. Yhteen aikaan keväällä olin lumisokea ja sen jälkeen ovat silmäni monasti tehneet minulle jos jonkinlaisia kepposia. —
Rouva Saytherin poskien puna oli käynyt yhä tummemmaksi ja hänen sydämensä löi tuskallisen kiivaasti. Hän oli odottanut mitä muuta mahdollista tahansa paitsi että mies näin rauhallisesti ojentaisi hänelle kätensä. Mutta hän ei kadottanut itsehillintäänsä ja puristi siis sydämellisesti miehen kättä.
— Tiedättehän, Dave, että useasti uhkailin seurata jäljestänne. Ja sen olisinkin tehnyt, jos vain — — — jos vain — — — Jos vain olisin kehoittanut teitä siihen — David Payne nauroi ja katsoi intiaanityttöön, joka meni sisälle majaan.
— Oi, minä käsitän, Dave — ja teidän sijassanne olisin varmasti tehnyt samoin. Mutta joka tapauksessa olen minä tullut —nyt. —
— Jatkakaa siis hieman vielä matkaanne — menkäämme majaan, niin että saatte hiukan syödäksenne — sanoi mies iloisesti kiinnittämättä huomiota naisen äänessä ilmenevään rukoilevaan sävyyn. — Ja te olette luonnollisesti hyvin väsyksissä. Mitä tietä te tulitte? Ylhäältä käsinkö? Te olette siis viettänyt talven Dawsonissa tai sitten saavuitte viimeisellä rekikelillä. Onko tämä teidän leirinne? — Hän katseli venemiessaattuetta, joka oli leiriytynyt taivasalle nuotion ympärille, ja samalla hän piteli ovea auki, jotta nainen voisi astua sisälle.
— Minä saavuin tänne jäitse Circle Citystä viime talvena — jatkoi mies — ja asettauduin toistaiseksi tänne. Olen suorittanut kullanetsiskely retkiä Henderson Creekiin ja jos epäonnistun, niin aion syksyllä koettaa onneani Stuart Riverillä. —
— Te ette ole paljoakaan muuttunut, vai kuinka? — huomautti nainen ei järin asiaankuuluvasti, mutta koettaen johtaa keskustelun henkilökohtaisemmalle pohjalle.
— Hiukan laihtunut kenties, mutta sen enempi lihaksia. Niinkö tarkoitatte? —
Mutta rouva Sayther kohautti olkapäitään ja alkoi majan heikossa valossa katsoa intiaanityttöä, joka oli virittänyt tulen lieteen ja paistoi suuria hirvenlihapaloja ohuiden silavaviilujen kanssa.
— Viivyittekö kauankin Dawsonissa? — Mies kiinnitti innokkaasti uutta koivuista vartta kirveenterään ja teki kysymyksensä päätään nostamatta.
— Muutamia päiviä — vastasi nainen seuraten yhä silmillään tyttöä ja tuskin kuullen toisen sanoja. — Mitä kysyittekään, Dave? Dawsonissako? Kuukauden ja olin hyvin iloinen päästessäni sieltä. Äärimmäisen Pohjolan miehet ovat hyvin lapsekkaita, kuten tiedätte, ja liiallisen voimakas on heidän tapansa ilmaista tunteitaan. –
— He eivät voi olla toisenlaisia, sillä he ovat siksi läheisessä yhteydessä maakamaraan. Jättäessään kotinsa mukavuuksineen he luopuvat samalla kaikista muodollisuuksista. Mutta te valitsitte hyvin viisaasti matkustamisenne ajan. Te olette täältä pois ennen moskiittojen tuloa. Ja se on todella onni, jota puuttuvan kokemuksenne perusteella ette kykene kyllin korkealle arvioimaan. —
— Sitä en usko. Mutta kertokaa minulle itsestänne, omasta elämästänne.Ketä teillä on naapureina? Tai eikö ole ketään? —
Näitä kysymyksiä tehdessään rouva Sayther ei hellittänyt katsettaan intiaanitytöstä, joka lieden kulmauksella rouhi jauhosäkin nurkkaukseen panemiaan kahvipapuja. Tyttö käytti survaisimena raskasta kvartsikappaletta ja voima ja taito, millä hän työnsä suoritti, osoittivat hänen hermojensa olevan yhtä alkuperäistä laatua kuin tämän hänen menettelyntapansa. David Payne pani merkille vieraansa kiinteän katseen ja tuskin huomattava hymy väreili hänen huulillaan.
— Minulla on kyllä ollut joitakin — hän vastasi— muutamia Missourin miehiä ja pari Cornwallista, mutta he lähtivät Eldoradoon päiväpalkkalaisiksi erääseen kaivokseen. —
Rouva Sayther heitti tutkivan katseen tyttöön. — Mutta ympäristöllä on luultavasti runsaasti intiaaneja?
— Joka ikinen niistä on jo aikoja sitten muuttanut Dawsoniin. Koko maassa ei ole ainuttakaan alkuasukasta, lukuunottamatta Winapieta täällä ja hänkin on kotoisin Koyukukista — noin tuhat mailia täältä vastavirtaa. —
Rouva Saytheristä tuntui äkkiä kuin olisi hän pyörtymäisillään. Tosin hymy ei kadonnut hänen huuliltaan, mutta hänestä tuntui siltä kuin olisivat David Paynen kasvot yhtäkkiä häipyneet loppumattoman kauas ja kuin olisivat tuvanhirret liikahtaneet alassortuakseen. Mutta nyt häntä pyydettiin siirtymään ruokapöydän ääreen ja aterian aikana hänellä oli aikaa ja tilaisuutta tointua. Hän puhui vähän ja pääasiallisesti hänen sanansa koskettivat maanoloja ja ilmastoa, kun sitävastoin Payne syventyi laajasti kuvailemaan eroavaisuuksia, mitkä ovat vallalla kesällä alavissa seuduissa tehtyjen matalain ja talvella ylevimmillä paikkakunnilla toimeenpantujen syvien kaivausten välillä.
— Te ette ole kysynyt minkätähden minä olen tullut tänne pohjoiseen — sanoi rouva Sayther. — Mutta aivan varmasti te sen tiedätte. — He olivat nousseet pöydästä, ja David Payne oli jälleen ryhtynyt äskeiseen työhönsä. — Oletteko saanut minun kirjeeni? —
— Viimeisenkö? En luule saaneeni. Luultavasti se kuljeksii jossakin ympäri Birch Greek Countryä tai voi se myös lojua jonkun kaupustelijan luona Dower Riverin varrella. Niitten tapa huolehtia postista on suorastaan häpeällistä. Ei järjestystä, ei minkäänlaista järjestelmää, ei — — —
— Älkää olko noin ikävystyttävä, Dave! Auttakaa minua! — Hän sanoi nämä sanat jyrkästi, käyttäen menneisiin suhteisiin perustuvaa oikeutta. — Minkätähden te ette kysele mitään minusta itsestäni? Ette mitään entisajoistamme? Eikö teissä enää ole minkäänlaista mielenkiintoa ulkomaailmaa kohtaan? Tiedättekö, että mieheni on kuollut. —
— David! — Hän tahtoi huudahtaa suuttumuksesta, mutta äänensä sai nuhtelevan sävyn ja hän tyytyi siihen.
— Oletteko saanut kirjeitäni? Joitakin niistä te olette varmasti vastaanottanut, vaikkakin ette ole kertaakaan vastannut niihin. —
— Missään tapauksessa en ole saanut viimeistä, mikä nähtävästi sisälsi tiedon miehenne kuolemasta — ja luultavasti on muitakin kirjeitä kadonnut — mutta muutamia olen kyllä saanut. Olen — hm — lukenut ne ääneen Winapielle saadakseni hänet käsittämään valkoisten sisartensa epäluotettavaisuuden. Ja minä luulen — hm — että hänellä on ollut hyötyä niistä.
Mitä te ajattelette? —
Nainen ei ollut huomaavinaan miehen ivaa, vaan jatkoi: — Viimeisessä kirjeessäni, jota te siis ette ole saanut, kerroin — aivan kuten edellytitte — eversti Saytherin kuolemasta. Se oli kirjoitettu vuosi sitten. Kirjoitin myöskin, että ellette te tulisi minun luokseni, matkustaisin minä teidän luoksenne. Ja minä tulin — kuten jo niin monasti olin luvannut. —
— Minä en tiedä mistään sellaisista lupauksista. —
— Aikaisemmissa kirjeissä. —
— Niin, te lupasitte, mutta minä en ole pyytänyt, enkä vastannut, joten lupauksenne ovat muuttuneet merkityksettömiksi. Ja sen tähden en myöskään tiedä mistään sellaisista lupauksista. Mutta sitä vastoin minä muistan erään toisen lupauksen ja sen tekin muistanette. Se annettiin hyvin kauan sitten. — Mies antoi kirveenvarren pudota permannolle ja kohotti päätään. — Siitä on jo kulunut paljon aikaa, kun se lupaus annettiin, mutta silti muistan selvästi — päivän, tunnin, kaikki yksityiskohdatkin. Me olimme kauniissa puutarhassa, te ja minä — äitinne ruusutarhassa. Kaikki ympärillämme teki terää ja kukki, ja niin myös meissäkin heräsi kevään hehku. Minä vedin teidät puoleeni — se tapahtui minulle ensimäistä kertaa — ja suutelin teitä keskelle suuta. Muistatteko? —
— Älkää puhuko menneisyydestä, Dave — älkää tehkö sitä! Minä kyllä muistan kaiken ja häpeän. Kuinka useasti olenkaan itkenyt sen johdosta? Jospa tietäisitte kuinka suuresti minä olen kärsinyt — — —
— Ja silloin lupasitte te minulle — niin, ja sen jälkeen tuhannet kerrat sitä seuranneina ihanina aikoina. Jokainen silmistänne lähtevä katse, jokainen käsienne kosketus, jokainen huuliltanne irtautunut tavu, oli lupaus. Ja sitten — niin, mitenkä minun on sanani muovailtava? — ilmestyi toinen mies. Hän oli vanha, niin vanha, että olisi voinut olla teidän isänne — eikä hän ollut kaunis katsella, mutta yleisen mielipiteen mukaan erinomainen. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää, hän seurasi aina lainkirjainta ja oli siis kunnioitettava. Lisäksi — ja sehän juuri tärkeintä — hän omisti joukon kurjia huuhtomoita, tietääkseni parisenkymmentä — suuria maa-aloja, kallisarvoisia tontteja — ja hän leikkasi kuponkeja. Hän — — —
— Mutta vaikuttimia oli muitakin — keskeytti nainen. — Sanoin sen teille. Pakoittavia asianhaaroja — ahtaat ajat — rahahuolet — omaisteni kärsimä puute — heidän oli vaikeata tulla toimeen. Te näitte ja käsititte tämän raskaan tilanteen täydellisesti. En voinut sitä auttaa. Minut uhrattiin — tai minä uhrasin itseni, niinkuin haluatte. Mutta oi hyvä Jumalani! — niin minä hylkäsin teidät, Dave! Mutta oletteko koskaan ollut minulle oikeudenmukainen. Ajatelkaa, mitä olen saanut kärsiä. —
— Eikö se tapahtunut teidän omasta tahdostanne? Pakoittavat asianhaarat? Koko maailmassa ei saattanut olla mitään sellaista, mikä olisi pakoittanut teidät jakamaan vuoteenne hänen tai kenenkään muun kanssa. —
— Mutta sydämeni kuului koko ajan teille — puolustautui nainen rukoilevasti. — En ollut oppinut käsittämään rakkautta teidän tavallanne. Ja vieras on se tapa minulle vieläkin. En ymmärrä sitä laisinkaan. —
— Mutta nyt — nyt! Mehän puhuimme miehestä, jonka te katsoitte sopivaksi aviomieheksenne. Mikä oli tämä mies? Millä hän teidät lumosi? Mitä suurenmoisia ominaisuuksia hänellä oli? On totta, että hänellä oli ansaitsemiskyky — tavaton kyky ansaita. Hän tunsi kaikki rikastumismahdollisuudet. Hän tiesi taidon ansaita sata prosenttia. Ovela hän oli ja omasi verrattoman vainun saalistaa yksinkertaista väkeä ja sen kautta siirtää rahat lähimmäisensä taskusta omaansa. Eikä lailla ollut mitään sitä vastaan muistuttamista. Laki ei tuominnut häntä; yleinen mielipide hyväksyi hänen menettelytapansa. Mutta teidän mittakaavanne mukaan, ja minun mielestäni — meidän ruusutarhamme mielestä, millainen hän oli? —
— Muistakaa, että hän on kuollut. —
— Se ei muuta asiaa.Mikähän oli? — Iso, karkea, materialistinen olento, kuuro laululle, sokea kauneudelle, henkisesti kuollut. Hän oli lihonut laiskuudessa, hänen ryppyiset poskensa riippuivat ja hänen pyöreä vatsansa todisti, että hän oli ahne. —
— Mutta hän on kuollut, Dave! Me taasen elämme yhä —yhä!Kuuletteko? Niinkuin sanoitte, minä olin uskoton. Minä olen rikkonut. Hyvä! Mutta eikö teidänkin täydy sanoa:olen rikkonutJos minä rikoin lupaukseni, niin olette tekin tehnyt samoin. Teidän rakkautenne, ruusutarhassa tunnustamanne rakkauden tuli kestää ikuisesti. Missä se nyt on? —
— Täällä se on nytkin — huudahti mies lyöden intohimoisesti nyrkillä, rintaansa. — Ja on aina ollut. —
— Ja teidän rakkautenne oli niin suuri, mikään ei voinut olla sen suurempi — jatkoi nainen — niin ainakin sanoitte siellä ruusutarhassa. Ja kuitenkaan se ei näy olevan kyllin suuri ja jalo kyetäkseen anteeksiantamaan minulle, joka jalkojenne juuressa itkien rukoilen.
David Payne epäröi. Hän avasi suunsa puhuakseen mutta sanat eivät irtautuneet hänen huuliltaan. Nainen oli saanut hänet paljastamaan sydämensä ja ilmilausumaan totuuksia, joita hän tähän saakka oli salannut jopa itseltäänkin. Ja nainen oli ihana katsella seisoessaan hänen edessään intohimosta säteilevänä ja palauttaen mieleen vanhoja muistoja. Hän käänsi päänsä pois päästäkseen näkemästä naista, mutta tämä kiersi hänet ja asettui jälleen katsomaan häntä silmiin.
— Katsele minua, Dave! Katsele minua! Minä olen se sama kuin ennenkin.Ja niin olet sinäkin, jos tahdot olla suora. Me emme ole muuttuneet. —
Naisen käsi lepäsi miehen olkapäällä ja miehen käsivarsi ojentautui kietoutuakseen naisen vyötäisille, kun samassa tulitikun sähähtävä rapsahdus saattoi miehen ennalleen, Winapie, käsittämättä mitä tapahtui, pani tulen hitaasti syttyvään rasvalamppuun. Hänen vartalonsa erottautui selvästi sysimustaa seinää vastaan, ja kun liekki äkkiä leimahti täyteen voimaan, näyttäytyi hänen pronssinvärinen kauneutensa täydessä kuninkaallisessa hohteessaan.
— Te näette, että se on mahdotonta! — voihkaisi mies työntäen samalla varovasti luotansa valkoisen naisen. — Se on mahdotonta — toisti hän. — Mahdotonta. —
— Minä en ole pikku tyttö enää, Dave, eikä minulla ole tyttömäisiä haaveita — sanoi nainen lempeästi, mutta ei rohjennut palata miehen luo. — Olen täysin kehittynyt nainen ja sentähden ymmärrän tämän.
Miehet ovat aina miehiä — — — Sehän on yleinen tapa tässä maassa — eikä se minua loukkaa. Arvasin sen heti alusta. Sehän lienee vain tuollainen tämän maan tapainen liitto — eikä mikään todellinen avioliitto? —
— Sen tapaisia kysymyksiä me emme tee täällä Alaskassa — vastasi mies tuskin kuuluvalla äänellä.
— Tiedän sen, mutta — — —
— No niin — tämä on täällä tavanmukainen avioliitto, ei muuta. —
— Eikä ole lapsia? —
— Ei ole. —
— Eikä myöskään ole — — —
— Ei, ei, ei laisinkaan — — Mutta sittenkin se on
mahdotonta. —
— Se ei olemitään. — Nainen astui jälleen miehen luo ja hänen kätensä kosketti lempeästi miehen ruskettunutta niskaa. — Tunnen erittäin hyvin täkäläiset tavat. Sellaista tapahtuu täällä joka päivä. Miehet eivät aio jäädä tänne, eroittautua ainaiseksi maailmasta ja niin antavat he P.C.C-yhtiölle maksumääräyksen vuoden ylöspidosta ja lisäksi käteisiä ja silloin tyttö on tyytyväinen. Jonkun ajan kuluttua voi mies — — —
Nainen kohautti olkapäitään. — Siten on tämänkin tytön laita. Teemme tilauksen yhtiöltä, ei vain vuodeksi, vaan koko hänen elämänsä ajaksi. Mikä hän oli, kun hänet ensi kerran tapasit? Raaka, lihaa ahmiva villi, jonka ruokana oli kesällä kala, talvella hirvenliha, joka juhlien aikana mässäsi, mutta tavallisesti — näki nälkää. Jos et sinä olisi osunut hänen tielleen, olisi hän jäänytkin sellaiseksi. Sinun ilmaantumisesi saattoi hänet parempaan asemaan; mutta jos sinä nyt lähdet pois, kun hänen elämänsä on ainiaaksi turvattu, tulee hän luultavasti onnellisemmaksi kuin olisi ollut, ellette olisi lainkaan toisianne tavanneet. —
— Ei, ei — vastusti mies — se ei olisi oikein. —
— Kuulehan, Dave, sinun täytyy käsittää. Hän ei ole sinun vertasi. Teidän välillänne ei ole rotuyhteyttä. Hän on täkäläinen alkuasukas, kasvanut tässä maassa ja sukua sille ja mahdotonta on häntä siitä eroittaa. Hän on syntynyt villiksi ja tulee villinä myös kuolemaan. Mutta me — sinä ja minä — me kuulumme hallitsevaan, kehittyvään rotuun, joka on maan suola ja valtias. Me olemme luodut toisiamme varten. Samaan rotuun kuuluvien olentojen kesken vallitsee vetovoima, ja sekä järki että tunne ovat tämän vetovoiman takana. Jo yksistään vaistomme sen säätävät. Sitä sinä et voi kieltää. Sinä et voi riistäytyä sukupolvilta, jotka ovat eläneet ennen sinua. Sinä polveudut esi-isistä, jotka ovat jatkaneet sukuaan tuhannet — niin, sadattuhannet vuodet, ja sinuun sukusi ei saa sammua. Niin ei voi käydä. Syntyperäsi ei sitä salli. Vaisto on tahtoa voimakkaampi. Rotusi voimakkaampi kuin sinä. Tule, lähtekäämme, Dave! Me olemme vielä nuoria ja elämä, on ihana. Tule! —
Winapie lähti ulos ruokkimaan koiria. Miehen katse seurasi tyttöä ja pudistaen päätään hän hiljaisella äänellä uudisti vastaväitteensä. Mutta Karen Sayther vei kätensä miehen kaulalle ja painoi poskensa tämän poskea vastaan. Ja koko nykyisen elämän synkkyys valtasi miehen mielen — tulokseton kamppailu säälimättömiä luonnonvoimia vastaan, monet pitkät vuodet täynnä kylmää ja nälkää, ankarat ja julmat yhteenotot villin luonnon kanssa, tuskastuttava tyhjyydentunne, jota pelkkä eläimellinen olemassaolo ei voinut tyydyttää. Ja tuossa hänen vierellään kuiskaili kiusaus aurinkoisista, lämpimämmistä maista, soitosta, valosta ja riemusta ja loihti esille menneitten aikojen muistot. Itsetiedottomasti ne nousivat kuvina miehen silmien eteen. Hän näki tuttuja kasvoja, sirpaleita elämänsä menneiltä ajoilta, onnellisia hetkiä, hän oli kuulevinaan soittoa ja iloista naurua — — —
— Tule, Dave, tule! Minulla on riittävästi varoja meille molemmille. Tasainen tie häämöttää edessämme. — Nainen katseli ympärilleen köyhästi sisustetussa majassa. — Omaisuuteni riittää meille molemmille. Koko maailma on jalkojemme juuressa ja sen riemut kuuluvat meille. Tule, tule! —
Nainen värisi miehen käsivarsissa ja tämä puristi häntä lujasti itseänsä vastaan. Mutta pian mies nousi seisomaan. Nälkäisten koirien murina ja Winapien kimeät huutelut, kun tyttö koetti rauhoittaa tappelevia, tunkeutuivat hillittynä hänen korviinsa paksujen seinähirsien läpi. Ja äkkiä hänen mieleensä muistui kokemansa tapaus. Taistelu metsässä — hirvittävän suurta harmaata karhua oli haavoitettu lapaan ja siitä peto oli raivoissaan; koirat ulvoivat vimmatusti ja Winapie huusi kimakasti yllyttäessään niitä hyökkäämään; hän itse ponnisteli karhun kynsissä viimeiset voimansa välttääkseen verisen kuoleman; koiria katkaistuine selkärankoineen ja raadeltuine sisuksineen kieriskeli kuolintuskissa hangella; neitseellisen valkoinen lumi oli muuttunut tulipunaiseksi ihmisen ja eläimen verestä; raivoava karhu ylivoimaisena, valmiina antamaan hänelle kuoliniskun — ja vihdoin Winapie keskellä tätä kauhun kuvaa, keskellä kamppailua elämästä ja kuolemasta, hiukset hajallaan ja silmät salamoiden — ilmettynä raivottarena — kerta, kerran jälkeen iskien pitkällä metsästyspuukolla. — — — Hiki nousi hänen otsalleen. Hän työnsi luotaan vaaleaverisen naisen ja hoiperteli takaisin seinävierelle. Ja nainen, tietäen että ratkaiseva hetki oli lyönyt, mutta aavistamatta mitä miehelle oli tapahtunut, tunsi vaistomaisesti, että tähän astiset voitonsaavutukset luikuivat pois hänen käsistään.