»Emmekö lähde uimaan», sanoi Hellas. »Ei ole juuri suurenmoisempaa tunnelmaa, kuin uida yöllä, tuntemattomasta rannasta.»
Caritas kieltäytyi:
»Minun sisuni ei riitä siihen. Minä jään vartioimaan teidän vaatteitanne. Mutta älkää menkö kauaksi, minua pelottaa.»
Laskeuduimme alas rantaluodoille. Uimahuoneella oli yövartija, joka murisi äkäisesti, ja Ullanlinnan silta oli avonainen paikka, jos poliisi olisi sattunut tekemään kiertokäyntinsä. Menimme sen itäpuolelle, missä meri oli kuivaessaan paljastanut matalia luotoja.
Caritas poistui parin askelen päähän meidän riisuutuessamme. Oli niin pimeää, että vain epämääräisesti saattoi erottaa valkean ihon himmeän kiillon. Hellas jätti tulitikkunsa Caritakselle ja pyysi häntä raapaisemaan tulta pari kertaa palatessamme, jotta osaisimme takaisin samaan paikkaan. Minua värisytti; ilma oli kostea ja raaka. Hellaan vartalo oli solakka pimeässä. Hän oli ehkä hiukan liian laiha, kapein vyötäisiltä ja lanteilta.
Me luisuimme kalliolta veteen. Ihmeekseni huomasin, että jalka ei ottanut pohjaan sillä kohtaa. Minut valtasi keveyden tunne, vesi oli lämmin ilman raa'an kosteuden jälkeen, ruumis hävisi olemattomiin.
»Varokaa, ettette lyö itseänne kiviin. Siinä voi satuttaa pahemmin kuin ensin huomaakaan. — Eikö olekin suurenmoista.»
Hellas oli uinut jo parikymmentä metriä. Kiiruhdin hänen rinnalleen. Hän ui pitkin, tasaisin vedoin ulapalle. Veden pinta särkyi laineiksi ja loiskahti hiljaa. Me jätimme kaksi valkoista juovaa jälkeemme.
Joku ajelehtiva meriruoho kiertyi jalkani ympärille pidättävänä ja säikyttävänä. Oli kuin limainen käsi olisi sivellyt polveani. Se oli kylmempi kuin vesi. — Mutta vaaran tajuamisen rinnalle kasvoi mieleeni uhman ja varmuuden tunto. Syvyys aukeni yläpuolella ja alapuolella, mutta Hellaan pää oli turvallisen lähellä. Hän hidastutti vauhtiaan ja kääntyi puhelemaan:
»On aivan eri tunnelma uida kahden kuin yksin. Silloin vasta kun on yksin lähtenyt ja tietää, ettei ketään ole auttamassa, ettei kukaan kuule huutoa, silloin vasta se on todella hermoja jännittävää. — Kerran poikana oli minun unelmani uida yöllä kauas, äärettömän kauas, vajota siellä veteen ja hävitä. Ihmiset vain löytäisivät rannalta vaatteet ja lähtisivät naaraamaan, mutta eivät koskaan löytäisi. Se on kauneimpia itsemurhan muotoja.»
»Minä taas harkintani mukaan tulin aikanaan siihen lopputulokseen, että browninki on kuitenkin kaikkein komein ja uljain loppu. Mutta sydämeen, ei päähän. Rintalastan lävitse, mutta piippua ei saa painaa kiinni ihoon, sen täytyy olla parin sentin päässä siitä. Minä kokeilin peilin edessä siihen aikaan.»
Olimme jo kaukana rannasta. Hellas kiristi vauhtia eikä näyttänyt pienintäkään takaisinkääntymisen aikomusta. Yht'äkkiä sanoi hän terävästi:
»Anteeksi, herra Hart, haluaisin kysyä teiltä, oletteko jo rakastunutCaritakseen.»
Minua loukkasi hänen käskevä sävynsä. Tunsin, että hän vainusi jotakin enempää kuin mitä sanat olivat sanoneet.
»Mutta tehän ette tunnusta rakkauden olemassaoloakaan.»
»Roskaa! — toivottavasti te ette ottanut vakavalta kannalta puheitani sinä iltana. Maassa maan tavalla, ja ihmiset pitävät ivailusta, kunhan se ei kohdistu heihin itseensä.»
»Caritas on kaunis nainen, harvinaisen kaunis. — Mutta voin vapauttaa teidät siitä huolesta. En ole rakastunut häneen… vielä.»
Pistoni osui. Hellas teki äkillisen liikkeen vedessä ja hänen päänsä painui veden alle. Kun hän nosti sen esiin purskuttaen vettä suustaan, oli hänen sävynsä muuttunut:
»Pyydän anteeksi. En tahdo loukata teitä. Se oli minun syyni. Olin epähieno.»
Käännyimme takaisin päin. — Rannalla leimahti pieni valopiste, joka hävisi heti. Olimme kauempana kuin olin luullutkaan.
»Caritas alkaa hermostua», sanoi Hellas. »Pieni tyttö raukka.»
Hänen äänensä oli niin muuttunut, että minä olin vuorostani vähällä painua veden alle. Siinä oli todellista hellyyttä, hiukan kaipausta ja hiukan tuskaa. — Rannalla välähti valopiste.
»Hänet on luotu kärsimään maailmassa», jatkoi Hellas puoleksi itsekseen. »Hän on pohjaltaan elävää tulta. Hän on värisevä hermokimppu, ja mielikuvitus on hänen kohtalonsa. Ehkä hän joskus itse kertoo teille itsestään. Suhtautukaa kriitillisesti hänen puheisiinsa, mutta voitte kuitenkin saada jonkinlaisen käsityksen hänestä. Hän voi joskus olla intohimoisen vilpitön. Melkein sairaalloisella tavalla. — Ja jos joskus… te tulisitte… niin olkaa hyvä hänelle. — Minä huomaan olevani idiootti, mutta hermostuminen ja muu. Toivottavasti ymmärrätte. Aina ei jaksa säilyttää joustavuuttaan. Minussa on puhumisripuli, ja kun en muuta keksi, puhun roskaa. No niin, te tulette itse huomaamaan. Otaksun ainakin…»
Löin polveni veden alla piilevään kiveen, mutta en tuntenut kipua. Olimme jo lähellä rantaa, ja minua alkoi väsyttää. — Caritaksen hattu loisti valkeana pimeässä. Hän sytytti taas tulitikun ja epäselvästi saatoin eroittaa osan hänen kasvoistaan.
Emme löytäneet kalliota, jolta olimme luisuneet veteen, ja saimme kahlata maihin. Pohja oli liukas ja kivinen. Kompastellen ja läähättäen pääsimme Caritaksen luo.
»Viikingit saapuvat matkaltaan viettelemästä merenneitoja. — Herra Hellas, älkää loukatko minun ujouttani. Ellei olisi niin pimeä, näkisitte, kuinka punastun.»
Huomasin, että polveani kiersi punainen viiru. Olin loukannut sen, mutta pukeuduin nopeasti, jotta Hellas ei huomaisi sitä.
»Ette usko, kuinka minä pelkäsin. Te menitte liian kauaksi. Ajatelkaa nyt, jos jotakin olisi tapahtunut. Teistä ei ole väliä, mutta minun maineeni… Tavattiin vartioimassa kahden alastoman miehen vaatteita… Jos olisi ollut edes yksi, mutta kaksi, se on jo liikaa.»
Caritas nauroi ja puhui hengästyneenä ja keventyneenä. Hän oli varmasti peljännyt enemmänkin, sillä hänen kätensä vapisi, kun tartuin siihen Hellaan sitoessa kravattiaan.
»Nyt juostiin, lapset, että tulee lämmin. Emme ole vielä liian vanhoja siihen, vai mitä.»
Hellas lähti pikajuoksijan vauhtia kiitämään Lehtokujaa ylöspäin ja me seurasimme hengästyneinä ja läähättäen.
Kaivohuoneen kohdalla pysähdyimme ja käännyimme hitaasti ylöspäin.Hellas oli saavuttanut entisen äänensävynsä.
»Nyt vasta tuntee elävänsä. Kaikki pessimismi on hävinnyt. Vain kylmä suihku, ja kapinoitsija on muuttunut yhteiskunnan kiltiksi ja työtätekeväksi jäseneksi. Joku kristillisen ylioppilasliiton neuvonantaja suositteli niille nuorukaisille, jotka tulivat valittamaan maailmantuskaansa, kylmää suihkua joka ilta ennen maatamenoa. Hän oli suorastaan inhoittavan moderni, ja kaikki maailmantuskaa sairastavat nuorukaiset vihasivat häntä sydämensä pohjasta. Minä muitten mukana. Huomatkaa, että minäkin olen ollut joskus sellainen, joka kysyy neuvoja ja luulee saavansa tyydyttäviä vastauksia. Tai ehkä se oli vain määrätynlaista kiemailua.»
»Maisteri Hellaan patentoitu vesiparannusmenetelmä. Poistaa taatusti synkkämielisyyden ja pessimismin. Suositellaan kasvuikäisille nuorukaisille», nauroi Caritas ilkkuvasti.
»Myös yhtähyvin neitosille», sanoi Hellas ilkeästi. »Älä ole lainkaan olevinasi viaton. Sinä tarvitsisit sitä vielä nytkin.»
»Kuule, nyt minä loukkaannun. On sentään joitakin asioita, joista ei lasketa leikkiä. Herra Hart, auttakaa minua.»
Caritas tuli ja painautui kiinni minuun. Minä huusin: »Maisteri Hellas, pian, minä tarvitsen suihkun.» »Te olette molemmat ilkeitä, hävyttömiä miehiä, joiden mielikuvitus auttamattomasti on turmeltunut. Ette ole sen arvoisia, että minä seurustelisin kanssanne. Hyvästi.»
Caritas käänsi selkänsä meille ja oli lähtevinään pois.
Hellas kääntyi minun puoleeni ja sanoi:
»Teidän psyykenne on mielenkiintoinen sekoitus tunteellisuutta ja itsekkyyttä. Luulen, että meistä voisi tulla hyvät ystävät.»
»Ja teissä, maisteri Hellas, pyrkii iva voittamaan määrätynlaista tragiikkaa. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua, jos te silloin elätte, mitä epäilen, olette koomillinen ukko, joka on sietämätön eikä edes huomaa olevansa naurettava.»
»Älkää koskaan sanoko kenellekään, että hän on naurettava», huomautti Caritas. »Ihminen voi ottaa sen naamion huvittaakseen toisia, mutta jos joku todella ottaa hänet siltä kannalta, loukkaantuu hän enemmän kuin mistään muusta.»
»Kohteliaisuus on jälleen tullut muotiin, Caritas. Emmekö hautaa sotakirvestä? Sallitko, että herra Hart ja minä saatamme sinut autolla kotiin. Tämä yö voi loppua tähän, sillä muuten kyllästymme liian pian toisiimme. On annettava uutuuden viehätykselle arvonsa. Ja Cari huomaa, että herra Hart on löytö.»
»Voi, miksi sinä sanoit sen. Nyt hän tulee itserakkaaksi ja menee ja hakee jonkun muun naisen koetellakseen lumousvoimaansa. Ja onnistuu varmasti, sillä kaikki tuo riippuu vain itseluottamuksesta.»
»Caritas, älä yritä kahmia itsellesi kohteliaisuuksia. Kukaan nainen ei voi kilpailla sinun kanssasi. Sinä olet autolyhtyjen valo ja majakan punainen silmä pimeän meren yllä. Sinä olet pikajunan kaipaus ja hyperbeli. Sinä olet kaikki, koska et ole mitään. Sinä olet…»
»Riittää, riittää. Tunnen jo itseni.» — No, minä olen haudannut sotakirveen. Oli hyvä, että antauduit, muuten herra Hart olisi murhannut sinut ja tuonut sinun pääsi minulle kultaisella vadilla. Me olimme tehneet sopimuksen. Mutta toivottavasti se ei häiritse sinun luottamustasi minuun.»
»Oh, Caritas. Minä olen nostanut valkoisen lipun.»
Työpäivä oli lopussa. Hermot riekaleina jäin katselemaan pöytääni ja sulkemaan papereita laatikkoon. Sytytin savukkeen ja huomasin käteni hiukan vapisevan. Olin pari viikkoa ollut uudessa työssäni ja väsymyksestä huolimatta valtasi mieleni raukea tyytyväisyyden tunne. Kykenin täyttämään tehtäväni, kykenin täyttämään yhden paikan elämässä, ja se oli myöskin vastuunalainen paikka.
Rotatsionikoneen tasainen jyrinä vapisutti koko rakennusta.
Juoksupoika… oikaisuvedoksia… puhelinsoittoja… Tietotoimisto… klisheelaitos… päätoimittaja kiroilee puhelimessa… radiosanoma Moskovasta… Mussolini pitänyt puheen… uusi rauhankonferenssi… onko sinulla tupakkaa?… piru, minne sakset ovat hävinneet… anteeksi, pyytäkää toimitussihteerille! sama vaihde… faktori ilmoittaa, että koneet pyörivät tyhjää… lakko konepajoilla, se on vale… kommunistit… anna tulta, jos sulla on…
Taivas oli pimeä ja satoi. Hienoa, ilkeää syyssadetta. Katulyhtyjen valo ei ylettynyt viidenteen kerrokseen, mutta vastapäisen talon seinää kiersivät valoreklaamien liekit, punaista ja vihreää, helakanpunaista ja myrkynvihreää. — Työhuoneen valo oli valkea ja armoton. Leveä pöytä, tuoli, kartta. Standardisoitu, persoonaton, geometrinen huone, joka valoi omituista tyydytystä mieleeni. Se oli työ. Siinä ei ollut mitään tarpeetonta, ei mitään sentimentaalista — se, joka ei kestä, hän saa lähteä. Me olemme ilman hermoja, meillä ei saa olla tunteita, me murhaamme kynällämme — puoli palstaa, ja yhden ihmisen häpeä on aamulla sadantuhannen ihmisen tiedossa; hänet on tuomittu loppuijäkseen. — Miehet vaihtuvat: parantola, hermosairaala, browninki, tapaturma — mutta lehti elää. Ja joka aamu uudet sensatiot, uudet kuvat ympäri koko maailman, uudet yllätykset.
Valoreklaamit kiersivät liekkeinä seinää. — Niiden pyörteessä oli mukaansatempaavaa kiihkeyttä, niissä oli hermostunut rytmi ja kirkuvat sanat. Ne huusivat sisällyksensä tuhanten silmien verkkokalvoihin, lakkaamatta, ikuisesti.
Silmiäni poltti ja käteni vapisivat.
Minä saatoin täyttää paikkani elämässä, mutta mitä iloa siitä minulle oli! Tyydytys suoritetusta työstä, jonka joku toinen olisi tehnyt, ellei minua olisi ollut. — Tunto siitä, että omalla tavallaan saattoi viikkojen ja kuukausien kuluessa syövyttää mielipiteensä tuhansien ihmisten mieliin, saada heidät näkemään niinkuin minä näen, arvostelemaan asioita ja tapahtumia minun kannaltani.
Ja minun kantani. — Se oli yhtä väärä kuin kaikkien muidenkin. Minulla ei ollut totuutta tarjottavana, ja jos minulla olisi ollutkin, en olisi sitä saanut painoon. Kaiken täytyi kulkea ensin siivilän lävitse, muuttua standarttimuotoon, sulautua kaikkeen siihen, mikä ennen oli sanottu, mukautua puolueen ajatustapaan ja päämääriin.
Suuri tyhjyys valtasi minut. Minä tunsin sen kaikin aistimin, kaiken tarkoituksettomuuden, kaiken pienuuden, kaiken koomillisuuden. — Minä elin — värisevin aivoin kerätäkseni kokemuksia, ahmiakseni aistimuksia, yhä uusia ja uusia, sulattaakseni ne toistensa yhteyteen ja sitten viedäkseni ne hautaan mukanani. Minkä tähden… mitä varten…?
Minä nauroin itsekseni… Nauroin tahallani ääneen kuullakseni oman ääneni kaiun ja ihmetelläkseni, kuka minä olin. Ääni erkani minusta, heijastui seinistä ja kantautui taas korviini. Minä tajusin sen, se tuli ulkoapäin ja kuitenkin se oli minun oma ääneni. Se oli tekoa, työtä, energiaa. Se oli elämää.
Minä tunsin itseni koomilliseksi. Ajatukseni kulkivat vanhoja latuja, synnyttämättä mitään uutta. Kysymykseni olivat kaikille yhteiset. Ne oli jo ennen ajateltu miljoonia kertoja, puhuttu, kirjoitettu… Minä en kyennyt tuomaan mitään uutta valoa vanhoihin probleemeihin. Niiden pohtiminen oli hedelmätöntä.
Valoreklaamit kiersivät liekkeinä seinää. Ulkona satoi. Silmiäni poltti.
Kaikki tietysti pohjaltaan perustui määrätyille hypoteeseille. Hypoteesit olivat välttämättömiä, jotta ihminen voisi elää. Ajatteleva ihminen nimittäin. Ihmisen erotti eläimestä vain se, että ihminen vaati elämänsä perustaksi määrättyjä hypoteeseja. Uskonnon tehtävänä oli valmistaa hypoteesit sopivaan ja helposti omaksuttavaan muotoon, standardioida ne. Meidän aikamme uskonto teoreettisena — ei! teologisena rakennelmana oli vanhentunut. Maailmansota oli sen suuri konkurssi. Meillä ei ollut enää hypoteeseja. Teoreettisesti katsoen emme siis voineet elää. Mutta elämä ei ollut teoriaa. Me saatoimme elää ilman hypoteeseja, mutta meidän elämäämme ympäröi tyhjyys…
»Sisään.»
Ilmeeni oli asiallinen ja tarmokas. Sellaisen miehen ilme, jolla ei ole aikaa tuhlattavana, joka tietää, mitä hän tekee, joka ilmaisee ajatuksensa suppeasti, ilman turhia sanoja. — Se oli tullut kasvoilleni automaattisesti.
Korte hiipi sisään harmaana ja teräväsilmäisenä.
»Terve. — Työ sujuu hyvin, häh. — Pistäydyin sisään katsomaan ja onnittelemaan. Sanoivat alhaalla, että sinussa on hyvää ainesta. Mitä tuumit hommasta? — Ajattelin, että olet väsynyt, niin että pieni ryyppy… häh.»
Minä yritin olla reipas ja huoleton.
»Hauskaa hommaa, peijakas, mutta hermoille se käy ajan pitkään. Olin juuri pois lähdössä. Minne mennään istumaan?»
»Vanhat paikat ovat turvallisimmat. Häviää vaihtelun kaipauskin, kun vanhentuu ja vakiintuu.»
Vedin päällystakin ylleni ja sammutin sähkön katsottuani, että kaikki oli järjestyksessä. Korte hieroi käsiään tyytyväisenä.
* * * * *
Konjakkiteetä.
»Helkkarin hauska, että sain sinut käsiini. Olen yksin ja… no niin… tämä sadekin on niin noloa. Ja yksin on ikävä ryypätä. On ihan se tunne kuin olisi kaappijuoppo, vaikka sitä kai minä vähitellen alan ollakin. — Sinä olet vielä nuori, ja minulle tekee hyvää katsella nuoruutta. Se on rasittava ala muuten, sanomalehtityö, ja se vie hermot pilalle.»
Korte vaikutti hyvin inhimilliseltä. Hänessä oli jotakin avutonta ja ikäänkuin anteeksipyytävää. — Konjakki toi hiukan punaa hänen poskilleen ja kiiltoa silmiin. Hänen tukassaan alkoi olla jo harmaata, vaikka hän tuskin saattoi olla kymmentä vuotta minua vanhempi. Hän puheli välittämättä odottaa vastausta, ikäänkuin keventääkseen itseään. Lasi tyhjeni nopeasti.
Konjakki teki suloisen lämpimän olon. Jalkani olivat märät, ja ääneni oli mennyt hiukan painuksiin. Mutta nyt katosi väsymys ja harmaus. Olin ollut äsken hiukan idioottimainen, pessimismihän on idioottimaisuutta — tai mahdollisesti oli vatsani ollut epäkunnossa. Tunsin äkillistä toimintahalua. Tilasin lisää juotavaa ja sanoin Kortteelle:
»Minä maksan. Juhlitaan hiukan uutta virkaani, kun se tuntuu kerran hyvin menevän.»
Korte nauroi vahingoniloisesti hihittäen.
»Sinä olisit kuitenkin joutunut maksamaan. Minä mietin juuri, kenet saisi tarjoamaan, kun olen aivan poikki. Ne kirotut vekselit tekevät pään harmaaksi. Tiesin, että sinulla on rahaa.»
Itserakkauteni sai pienen, aivan pienen kolauksen, mutta ärsytys hävisi kohta. Korte oli kuitenkin kunnon toveri ja hänen kanssaan oli hauska puhua. Ja hän oli yhtä yksin kuin minäkin. Ja ulkona satoi. Ja oli syksy.
Tarjoilijatar oli vaalea ja nuori. Vyötäisiltä kapea, sääret hienopiirteiset. Puuteria, ja silmät. — Korte puheli hänen kanssaan, laski leikkiä, iski silmää.
»Oletko Caritasta nähnyt… ja Hellasta. — Se poika tekee itsensä vielä kerran kuuluisaksi. Hän on kyllin sairas ollakseen taiteilija, mahdollisesti myös kyllin sairas ollakseen nero. Mutta sehän ratkaistaan vasta hänen kuolemansa jälkeen. — Modernismiä, saakeli! minä en ymmärrä runoudesta hölyn pölyä, mutta minusta on hauska nähdä, että tulee myös jotakin uutta. Ja nykyaika on sentään toista kuin se, kun isä lampun osti.»
Minä vihasin Hellasta. Vihasin hiljaa, tympeästi ja tarmokkaasti välittämättä syistä. Tunsin olevani hiukan humalassa.
Korte puheli lakkaamatta, mutta en viitsinyt kuunnella. Hänhän oli vain ennen aikojaan vanhentunut juoppo, jonka käytös oli töykeä ja vastenmielinen… Tai ei, hänhän oli kuitenkin etevä sanomalehtimies, jota kaikki pitivät arvossa. Ja tuo käytös oli vain naamio. Rouva Spindel oli hysteerinen, vanha nainen ja Korte oli valvonut yön ja hoidellut häntä, vaikka tietysti siinä saattoi olla muutakin. — Rouva Spindelissä taas oli jotakin likaista, jotakin eläimellistä Hän oli kylmän ja kostean kiiltävää ja kuumaa…
Ajatukset kertautuivat nopeassa tahdissa aivoissani. Se oli piiri, josta en päässyt eteenpäin. — Caritas ja Hellas, — ainako minun piti ajatella heitä yhdessä. Minulla ei ylipäänsä ollut mitään halua ajatella Hellasta. Hellas oli luotaantyöntävä, vastenmielinen. Mutta Caritas, Caritas oli suloinen tyttö, häntä olisi ihana rakastaa, — äsh, minä olin heikko… Ja miksi miehen aina pitäisi olla niinkuin härkä.
»Korte hei, pitääkö miehen olla aina niinkuin härkä?»
»Ahah, johan sinä alat herätä. Minä luulin sinun alkavan sammua.»
»Hullu, eihän nyt parista lasista vielä mitään tunne. Nyt minä vasta aloitan. — Neiti!»
»Hänen nimensä on Margit», sanoi Korte ja iski minulle silmää rivosti hymyillen.
»Osh, alkoholi herättää kaikki alhaisimmat vaistot esiin. Tässä on varmasti spriitä mukana. Maku ei ole oikein hyvä.»
Ravintola oli melkein tyhjä. — Huoneen toisella puolella istui joku pankinjohtaja naisensa kanssa. Hänen kasvonsa punoittivat, ja kalju pää kiilsi hikeä.
Tyttö tuli hymyillen, ja hänen silmänsä… Korte sieppasi hänet polvelleen. Tyttö oli närkästyvinään, mutta nauroi kuitenkin.
»Eikös Margit anna vanhalle sedälle yhtä pusua… ja lisää konjakkia.»
Minä inhosin Kortetta.
»Toinen herra on niin vakava.»
»Hän on kiltti poika, Margit, ja vakava. Et saa iskeä silmää hänelle.Hän voi tehdä valituksen kassalle.»
Tympeää, tympeää, tympeää. — — — Puotityttöjä ja sakilaisia. — Mutta tyttö oli todellakin sievä. — Mutta ei! Seuraavana päivänä olisi kuitenkin krapula ja lankeemuksen tunto ja ehkä tauti… kuka tuommoisesta saattoi tietää. Ravintolassa iltakaudet humalaisia miehiä palvelemassa.
Korte katseli minua tutkivasti. Hänen kasvonsa olivat yht'äkkiä taas kovin väsyneet ja vanhat.
»Kuule, suo anteeksi. Toivottavasti et loukkaantunut. Katso, minä tunnen tytön ennestään. Olin kerran elävissäkuvissa hänen kanssaan. Ei mitään muuta. Ja hän itki siellä. Sentimentaalinen pikkutyttö, jolle miehet ovat raakoja tultuaan humalaan.»
Korte on kuitenkin parempi kuin kukaan meistä, oli Hellas sanonut.
»Katsos, poika, minä olen nyt vain tällainen karkea, vanha juoppo, mutta käy sääliksi. Hänen kohtalonsa on kuitenkin varma. — Niinkuin minunkin kohtaloni. Elämä on niin pirullista, eikä jaksa aina taistella. Parempi on juoda ja unohtaa. — Mutta sinä olet nuori ja sinusta tulee onnellinen. Ehkä sinä löydät jotakin, jonka puolesta kannattaa elää. Minulla ei ole kiintopistettä. Työpöydän äärestä kapakkaan ja takaisin. Kuta pikemmin pääsen loppuun, sen parempi. — Suo anteeksi, että puhelen tällaisia, mutta syksyllä tulee aina sentimentaaliseksi, — märät lehdet liimautuvat kadun pintaan, niinkuin ihmiset takertuvat kiinni elämään.»
Minun teki mieleni itkeä. Olin tietysti humalassa niinkuin Kortekin. Vesisilmäinen juoppo, joka yritti kerjätä sääliä itselleen. Särkynyt elämä, mutta se oli hänen oma syynsä. Minua puistatti ajatellessani, kuinka lähellä olin jo itse samanlaista kohtaloa.
Ei, jos kerran pitää itkeä, niin voi itkeä vuoteessaan ja tukkia kasvonsa tyynyyn. Nauraa ja olla ivallinen ihmisten seurassa — näytellä hyvin osansa, niin että voi olla tyytyväinen, kun esirippu laskee. — Väkevät sydämet — eivät kerjää sääliä — väkevät sydämet — murtuvat yksin. Jokin rytmi alkoi soida sielussani niinkuin teräsvasarain kalke. — Nyt saatoin kysyä sitä, mitä en ollut tahtonut ajatella — sitä, joka oli painanut alitajuntaani monta viikkoa:
»Kuule Korte… Tiedätkö, onko Hellaan ja Caritaksen välillä suhde?»
Korte säpsähti ja katsoi minuun aivan kuin olisi tahtonut lyödä, naurahti pakotetusti ja sanoi venytellen ikäänkuin tarkoin punniten jokaista sanaa:
»Suhde… hm… sillä sanalla on niin monta merkitystä. Tai, miksi yrittäisin kieroilla. Sinä tiedät kuitenkin, että minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta miten sinä sitä olet tullut ajatelleeksi?»
»Oh, en tiedä. Juolahti mieleeni tässä, ja minusta vain tuntuu siltä kuin siinä olisi jotakin.»
»Niin, miksi minä en oikeastaan voisi sanoa sinulle sitä. Hehän olivat joku aika sitten hyvin paljon yhdessä. Heidän piti kai mennä naimisiinkin, mutta siihen tuli jotakin väliin… Caritashan on hyvin rikas… tiedätkö sitä?… ja Hellas taas verrattain köyhä. Luulen, että hän elää nykyjään vain kirjoitteluillaan, ja se on tietysti verrattain kurjaa. — Ei silti, se seikka ei tietystikään voi vaikuttaa enää nykyaikana eikä Hellas ole sen luonteinen. Mutta jotakin siinä piilee. — Nythän he seurassa ovat kuin kaksi tiikeriä samassa häkissä, ivaillevat toisiaan ja muuten… Mahdollisesti Caritas ei lopulta huolinut hänestä… Poika, oletko rakastunut?»
»Älä nyt hulluja… Muuten vain tulin ajatelleeksi.»
Tietysti minä rakastin — rakastin hullusti, järjettömästi, erittelemättä. Kaipasin hänen läheisyyttään, hänen äänensä sointua, hänen kevyttä, ivailevaa puhettaan. — Hänen hiuksensa olivat hiukan karheat poskea vasten. Hänen silmissään saattoi piillä tuhat eri vivahdusta.
Minä tahdon Pekingin keisarin pään. Me olimme leikkineet. — Oh,Caritas, minä olen nostanut valkean lipun.
Mutta me olimme saattaneet Caritaksen hänen kotiovelleen ja eronneet nauraen ja leikkiä laskien. Hellas oli saattanut minut vielä ovelleni ja palannut samalla autolla Kaivopuistoon. — Hellas oli siis köyhä. — Minä olisin tietysti voinut maksaa auton silloin — tai luultavasti hän olisi loukkaantunut siitä. Ei, nykyaikana ihmiset voivat suhtautua vapaasti toisiinsa myös tuontapaisissa asioissa. Hellas olisi varmasti epäröimättä mennyt naimisiin Caritaksen kanssa tämän rahoista huolimatta, ellei… Ehkä Caritas ei rakastanut häntä… Ehkä Hellas ei halunnut sitoa itseään.
Sitoa itseään… Minä olin joskus epämääräisesti ajatellut naimisiin menoa. Tietysti tulisin joskus tekemään sen, mutta se tuntui vielä niin kaukaiselta. Kun olin joskus väsynyt — ikävöin toveria, joka voisi ymmärtää… jonka olkapäähän voisi painaa päänsä, jonka kanssa voisi yhdessä katsella tyhjyyttä kasvoihin, turvallisempaa kahden kuin yksin. — Valita vapauden, itsekkyyden… niin, mitä oli vapaus oikeastaan muuta kuin itsekkyyttä… ja elämän onnen välillä. Mutta siihen tarvittiin kaksi. Ja vuosi vuodelta olin oppinut ymmärtämään, mitä on yksinäisyys, haava, katkeruus, johon ei ole parannuslääkettä…
Oh, Caritas, minä olen nostanut valkean lipun.
Hätkähdin Kortteen katseeseen. — Se oli niin väsynyt, niin sanomattoman katkera. — Ja ulkona satoi. Asfalttikäytäviin oli liimautunut tuulen ajamia lehtiä.
»Caritas. — Jospa minä olisin nuori, niinkuin sinä, jospa minulla olisi terve iho ja kirkkaat silmät vielä, jospa voisin rakastaa, niinkuin nuoret rakastavat…»
Korte oli sivuuttanut rajan ja oli auttamattoman hellämielinen.Ihmettelin alkaisiko hän myös itkeä.
»Neiti, kaksi lisää.»
Mitä muuta oikeastaan toimitti tehdä. — Juoda ja unohtaa. Minulla oli työni päivisin, ja — ulkona satoi.
Pikkuveli.
Huoneen toinen pää oli tullut pimeäksi. Alkoivat sammuttaa valoja.
»Haaska.»
Punanaamainen pankinjohtaja toisella puolella huonetta oli noussut puoleksi pystyyn. Lasi putosi pöydältä ja kiersi kilisten lattiaa. Kuului läimäys, nainen oli kyyristynyt sohvannurkkaan ja huusi kimeällä äänellä suojellen päätään käsillään. Portieri kiirehti apuun. Hän horjui, humalassa. Hänen kasvonsa olivat kuin harmaata, tahmean rasvaista, veden liottamaa imupaperia.
»Haaska… haaska… haaska… haaska…»
Pankinjohtaja kiljui käheällä äänellä, joka katkeili kohotessaan kimeäksi. Hän piipitti koomillisesti. Kaljussa kiilsi hikeä.
Nainen oli äärimmilleen säikähtynyt, vapisi ja nyyhkytti hiukan hysteerisesti ja vastenmielisesti. — Hänen pukunsa oli yksinkertainen ja kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut.
Minä yritin nousta, mutta Korte painoi minut takaisin tuolilleni:
»Hiljaa, hiljaa, se on suljettu seura. Pientä, intiimiä huvittelua.Kyllä hän tasaantuu. Sinä vain pahentaisit asiaa.»
Hän oli oikeassa. Pankinjohtaja heilahti toiseen äärimmäisyyteen. Nojasi pöytää vasten rypistäen pöytäliinan ja kaataen lasit itki nyyhkyttäen ja tutisi koko ruumiiltaan. Portieri veti häntä kyynäspäästä ja johti hänet eteiseen. Kyynelet vierivät pitkin hänen kasvojaan. Hän oli säälittävä ja muuttunut, mutta kun tarjoilijatar antoi hänelle laskun, alkoi hän uudestaan kiroilla ja rähistä. Eteisestä kuului hänen äänensä käheänä ja siihen sekaantui portierin rauhoittava ääni.
»Eikös painuta nukkumaan. On kai jo saatu kylliksi.»
Korte horjui hiukan. — Minä olin selvinnyt pienestä alkuhumahduksesta. Katulyhtyjen valo heijastui valkeina läikkinä märästä asfaltista. Ilma oli kuin sekoitus raakaa spriitä ja sitruunasoodaa.
Kotona oli pimeää, mutta sain sen vaikutuksen kuin Pikkuveli olisi painunut vuoteeseensa vasta kuultuaan minun askeleeni rapussa. Hänen suuri radiokoneensa, jonka kanssa hän puuhaili illat, oli aivan kuin sitä äsken olisi kosketeltu. Ja huoneessa viipyivät vielä kaukaisten kaupunkien äänet.
Minä olin antanut Pikkuveljelle ankaran ultimaatumin olla viimeistään kello yksitoista vuoteessa, sillä hänen kouluunmenonsa aamuisin oli verrattain raskasta, enkä minä halunnut antaa liian paljon poissaolotodistuksia parin tunnin päänsäryn tähden. Nyt hän oli tietysti puuhaillut koko illan. — Katselin muistiinpanovihkoa. Siihen oli merkitty kolme uutta kaupunkia ja niiden aaltopituudet.
Koko minun puolihumalainen pessimismini oli poissa. Kuulin, kuinka Pikkuveli seinän takana liikahteli vuoteessaan. Ja taas minä uskoin, uskoin aivan vaistomaisesti ja järjettömästi, että minun elämässäni oli joitakin arvoja — mitä ja minkälaisia, sitä en kyennyt selvittämään. Ja se oli tarpeetonta.
Kun olin sammuttanut valon ja sulkenut silmäni vuoteessa, näin selvänäKortteen kasvot, surullisen väsyneet ja yksinäiset. Ja korvissani soiCaritaksen ääni…
»Toimittaja Hart?»
»Puhelimessa.»
»Täällä Hellas, iltaa.»
Minä olin hämmästynyt. — Hellaan oli pari kertaa nähnyt jossakin kadulla. Helsinkihän on niin pieni, mutta hänellä oli aina ollut kiire ja me olimme tervehtineet niinkuin tavallisesti hyvänpäivän tuttavat. Työni toimituksessa oli vaatinut myös niin paljon omaa aikaani, että en ollut paljoakaan ehtinyt ajattelemaan häntä enkä Caritastakaan. — En jaksanut käsittää, mitä syytä Hellaalla saattoi olla soittaa juuri minulle. Minä olin suhtautunut häneen tavallaan vihamielisesti siitä asti, kun olin kuullut, että Caritaksen ja hänen välillään oli ollut jotakin.
»Soitin vain kysyäkseni, mitä hommailette tänä iltana. Olen tehnyt työtä viime aikoina ja olisi hauska viettää yksi ilta hiukan kevyemmin. Onko teillä mitään sitä vastaan?»
Asia oli käsittämätön. Mitä yhteisiä intressejä Hellaalla ja minulla saattoi olla, niin että hän kutsui minua mieluummin kuin ketä muuta tahansa. Mehän elimme oikeastaan äärimmäisen erilaisissa henkisissä ilmapiireissä, emmekä vielä ainakaan olleet löytäneet mitään yhdistävää sidettä. En halunnut kieltäytyä, mutta toiselta puolen taas otin kutsun vastaan hiukan peljäten. Hänellä oli kuitenkin henkinen yliote minuun nähden, vaikka hänen ajatustapaansa saattoikin nimittää vain paradokseilla leikkimiseksi.
»Tapaamme siis Gambrinissa.»
Hellas oli jollakin tapaa muuttunut. Hänen silmiensä pistävä ja ivallinen ilme oli kadonnut, niissä oli jotakin apua etsivää ja, jos mahdollista hänestä niin sanoa, rukoilevaa. — Huomasin ensimmäisen kerran, että hänen takkinsa oli kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut.
»Terve. Olipa oikein hauska tavata. Olin kovin yksin tänä iltana, ja sanotaanhan, että ihminen on seuraa rakastava eläin. Niin iankaikkisen kulunut kuin se fraasi onkin. Luultavasti jo Kain keksi sen aikanaan lähtiessään muita ihmisiä etsimään. — Ja apropos, tänä iltanahan meillä on tilaisuus noin vain pintapuolisesti tutustua toisiimme, sillä mehän emme vielä koskaan ole varsinaisesti tavanneet toisiamme. Voimme sanattomalla yhteissopimuksella vahvistaa sen määrätyn asenteen, jonka me kumpikin tulemme ottamaan toisiimme nähden luodaksemme mahdollisimman edullisen mielikuvan toisistamme. — Suuressa seurassa emme sitten enää tunne toisiamme, sillä asenteethan muuttuvat ja niiden täytyy muuttua aina seuran mukaan.»
»Pieni näyttämöseurue ilman dekoratsioneja. Kaksi henkilöä etsii tekijää», ehdotin minä.
»Ei, ei metafysiikkaa. Minä olen jo liian väsynyt siihen. Ja minulla on kylliksi järkeä tai liian vähän järkeä, kuinka vain haluatte, niin että tyydyn vain tahalliseen relativiteettiteoriaan.»
Hellaan käytöksessä oli jotakin pingoitetun iloittelevaa. Hän ponnistautui hymyilemään, mutta hänen suupieliinsä oli syöpynyt katkeruutta ja ehkä tuskaakin. — Ja minkätähden hän oli kutsunut juuri minut?
Ravintolan ilmapiiri kiusasi minua. Samat vanhat, liian tutut kasvot, jotka vuosi vuodelta kerääntyivät samojen pöytien ympärille kertomaan samoja vanhoja ruokottomuuksia, joihin ei enää edes jaksanut tulla uusia vivahduksia. Elämä! elämä! — Ja minua puristi ja tukehdutti aivan fyysillisesti sama vanha, äärettömän autio pessimismi, joka uinui kaiken työn ja kaikkien ajatusten takana.
Hellas oli seurannut ilmeistä ajatuksenjuoksuani. Hänen silmänsä oli peloittavan tarkka.
»Kaikki ajatukset on ennen ajateltu eikä ole mitään uutta auringon alla. — Minä ylistin onnelliseksi niitä, jotka jo ovat kuolleet ja vielä enemmän niitä, jotka eivät ole koskaan syntyneet näkemään kaikkea sitä pahaa, mitä tehdään auringon alla. — Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, että raamatusta voimme löytää maailman suurimman pessimistin. Kuningas Salomo, siinä on suuri juutalainen mysteerio. Itämaitten veri ja itämaitten ajatukset syövytettyinä länsimaiseen uskontoon. Tämä on idioottimainen synteesi. Eikö totta.»
»Emmekö lähde jonnekin muualle. Me tarvitsemme raffineeratumpaa hermojenkiihoitusta kuin ijankaikkista kertomusta Maijasta ja Matin paidasta.»
»Totta puhuen, minulla olikin eräs suunnitelma. — Oletteko koskaan ottanut kokaiinia? — Ette. — Silloin teiltä on jäänyt ensiluokkainen vaikutelma saamatta. — Tahdotteko tuntea olevanne älykäs, voimakas, nuori, väsymätön, puhdas ja viaton? Tahdotteko nähdä katulyhtyjen valon paratiisin säkenöivänä porttina? — Minä olen joskus koettanut, vaikutelman vuoksi, ja kun olen ollut väsynyt. Tietysti se on vaarallista, ainahan voi olla se mahdollisuus, että alkaa liiaksi kaivata sitä. Ja seuraava päivä on helvetti. Unta on myöskin mahdoton silloin saada. Mutta kokaiini on puhtaasti länsimainen myrkky — siinä ei ole oopiumin tympeää aistillisuutta, se on kirkasta järkeä, konsentroitua auringonpaistetta ja teräksenkimallusta.
»Lähdemmekö pienelle kävelylle alas satamaan. Siellä on toisinaan saksalaisia laivoja, joista voi saada. Kalliiksi se tietysti tulee, mutta minulla ei ole tällä hetkellä ketään sopivaa apteekkituttavaa. — Ja laiva on myöskin vaikutelma itsessään.»
Esplanaadilla kohosivat mustina lehdettömät puut, takanamme loistivat Kämpin valot ja Oopperakellarin keltaiset ikkunaverhot. — Ihmiset kävelivät ryhmissä, silmissä kiiltoa, mutta ilta oli pimeä ja kylmä. — Meressä vilkkui valoja, Kauppatori oli autio, vain makkarakioskin viereen oli keräytynyt pieni ihmisryhmä, humalaisia ja epämiellyttävän kimakasti nauravia naisia.
Me kuljimme Katajanokan puolelle kompastellen rautatiekiskoihin. Kolkot, autiot varastosuojat himmeine lamppuineen kohosivat edessämme, ja yllämme paistoi semafoorin punainen silmä. Me astuimme laiturille, jonka vieressä pitkänä rivinä lepäsivät lastiaan purkavat laivat, ja lähdimme kulkemaan sitä pitkin katsellen sopivaa.
Erään pienemmän laivan kaiteeseen nojasi kansivahti piippuaan poltellen. Keulapuolella aukaisi joku oven, näimme valoa ja kuulimme äänekkään naurunpurskahduksen. Ovi sulkeutui paukahtaen kummallisesti hiljaisuudessa.
»Sie sprechen deutsch?» — Hellas toimi puheenjohtajana. »Onko teillä mukana 'pientä valkoista'?»
»Nein, nein, aber Sprit.»
»Joko sillä ei ole, taikka se ei tahdo antaa tuntemattomille», kuiskasiHellas. »Mennäänkö katsomaan?»
Kansivahti varoitteli meitä kulkemaan hiljaa, ettei perämies heräisi, ja me kuljimme keulaan hänen jäljessään, yli köysikasojen ja pakkilaatikoitten.
Skanssi oli pieni ja ahdas, makuulaatikot kahdessa kerroksessa päällekkäin. Kirkas öljylamppu valaisi kolmea miestä, jotka istuivat syömässä paitahihasillaan käsivarret paljaina ja likaisina. He olivat hiukan humalassa ja ottivat meidät vastaan meluten ja nauraen ja huutaen rivouksia.
Ihmettelin Hellaan sopeutumiskykyä, sillä hän oli kohta aivankuin oikeassa ja varsinaisessa ilmapiirissään. Hän vastasi rivouksiin rivouksilla, ja minä totesin sen vanhan tosiasian, että siinä suhteessa samoinkuin muussakin sivistynyt mies vetää voiton sivistymättömästä.
He joivat spriitä — kuumaa vettä, karkeata, keltaista sokeria ja raakaa saksalaista spriitä. Yksi ainoa suuri metallikuppi kiersi ympäri.
Lautaseinällä ryömi muutamia torakoita, joiden tuntosarvet kuvastuivat varjoina seinää vasten öljylampun valossa. — Aivan lampun alla istui laivapoika lukien jotakin resuista ja likaista saksalaista salapoliisiromaania — hän ei välittänyt meistä, antoi vain vastenmielisesti minun vilkaista kirjaansa. — Eräässä makuulaatikoista makasi jo vanhempi mies, joka tuijotti lamppuun omituisen harmain ja kiillottomin silmin. Hänen paksuissa, suurissa käsissään oli sierettyneitä haavoja.
»Tuo on purjehtinut kaksi kertaa maailman ympäri», sanoi kansivahti, työntäen peukalollaan sinne päin.
»Mistä paikasta te eniten pidätte?» yritin minä alkaa keskustelua tuntien oman kömpelyyteni ja avuttomuuteni siinä seurassa.
Miehen kasvojen ilme ei muuttunut. Hän tuijotti yhä lamppuun harmain, värähtämättömin silmin.
»Punainen meri on kuuma kuin helvetti, ja Intia… ruskeita naisia… mutta kun ehditään Malakkaan ja Singaporeen…» — Hän haukotteli ja käänsi kylkeään unohtaen alkamansa lauseen. Ja silmät tuijottivat lamppuun kammottavan värähtämättöminä.
»Ajatelkaa, mikä ääretön kuvien ja muistojen paljous sisältyy hänen aivoihinsa. Hänen koko elämänsä on täynnä eksotiikkaa, ja hän on vain vanha, tylsistynyt ukko.»
Meille piti varsinaisesti seuraa kansivahti, joka oli myös riisuutunut paitahihasilleen. Hän oli nuori mies, ehkä hiukan yli kahdenkymmenen. Hänen kasvonsa olivat karkean, rahvasmaisen kauniit, ja lihakset paisuivat voimakkaina käsivarsissa. Jutellen ja puhuen paljon yritti hän tekeytyä sivistyneen kohteliaaksi, ja tuntui muuten olevan hyvin varma itsestään ja voimistaan.
»Katsokaa, mikä selvä Jack London-tyyppi. Kasvoissa jotakin anglosaksilaista. Juuri sitä lajia, joka raivaa teitä erämaihin ja särkee kapakoissa tuolit ja ikkunat.»
Hän puheli pitkälti Hampurin Sant Paulista, sen baareista ja Pederstrassen bordelleista. — Skanssiin tuli vielä joku lämmittäjä, suuri, väkevä mies, jolla oli matala otsa ja rasvaiset kasvot. Hän pyyhki lakkaamatta käsiään trasselitukkoon ja hänen silmänsä olivat hyvin auki, niin että valkuaiset näkyivät silmäterän ylä- ja alapuolella. — Kansivahti tervehti häntä hävyttömyydellä, jota on mahdoton suomentaa. Lämmittäjä nauroi, eikä hänen naurussaan ollut mitään inhimillistä. Se oli pitkä, hohottava purskahdus, joka tuli jostakin kaukaa tunteettomana ja kylmänä.
»Sehän on hullu mies. Katsokaa hänen silmiään! — Tuo mies voisi tappaa ajattelematta mitään. Lyödä noin vain aivan sivumennen rautatangolla tai nuijalla, katsella hetkisen, ehkä vielä jollakin tapaa huvitettuna ruumiin nytkähtelyjä ja mennä pois unohtaen minuutin kuluttua koko jutun.»
Lämmittäjä ja kansivahti kumartuivat kuiskailemaan keskenään, ja heidän raa'at naurunräjähdyksensä saivat myöskin ukon heräämään tuijottavasta horroksestaan. — Hän kääntyi istumaan makuulavallaan ja ojentautui kuuntelemaan. Minä en saanut oikein selvää keskustelusta ja käännyin kysymään Hellaalta.
»Niillä tuntuu olevan nainen täällä. Hän oli ensin perämiehellä ja sitten parilla lämmittäjällä ja kansivahti tuntuu olleen myöskin hänen kanssaan. Ja nyt ne aikovat pian heittää hänet pois täältä maksamatta mitään. Sille he nauravat. Se on heistä niin äärettömän koomillista. — Inhoittavaa, eikö totta?»
Ulos vievästä käytävästä johti pieni ovi muista eristettyyn hyttiin.Minä kuulin naisen huutavan pimeässä kimeällä ja käheällä äänellä.
»Tämä on elämää», sanoi Hellas. »Elämää! tavallista arkipäiväistä elämää. Ja kun joutuu elämään tässä mukana ja näkemään tätä, ettekö usko, että ihminen vähitellen muuttuu hiukan epäileväksi ja niinkuin sanotaan kyynilliseksi. — Tämä on lihaa, ja vaikka kuinka tarkkaan hakisitte, niin ette ainakaan tällä hetkellä löytäisi täältä muuta kuin lihaa. Väitetään kuitenkin, että kaikilla ihmisillä on kuolematon sielu!»
Torakat ryömivät seinällä ja öljylampun valo lankesi rivojen postikorttien kiiltävälle pinnalle. Laivapojan kasvot olivat harmaat ja juovaiset.
»Ja tämä on kaikki se, mitä he kaipaavat. Merellä on heillä ainoastaan työ ja hanurinsoitto lomahetkinä. Kokin hernesoppa päivälliseksi ja pornograafinen postikortti yöksi. — He näkevät meren aina samanlaisena, yksitoikkoisena, kuolettavan yksinäisenä — kyllästyvät toistensa kasvoihin, pelaavat ja tappelevat joskus. Ja heidän kaipauksensa on kaupunki — kapakka, baari ja maalatut naiset punaisten lyhtyjen alla. He juovat itsensä tajuttomiksi ja hankkivat ruumiiseensa tauteja. Se on heille korkein nautinto, — se on elämän hurma. Ja he pelkäävät merta ja vihaavat merta ja palaavat merelle takaisin — yksinäiselle, vihreänharmaalle merelle — ikävöivät taas maihin. Satamasta satamaan… iankaikkisesti. Eikä heillä ole mitään muuta.»
Me olimme hetken hiljaa. Lämmittäjä hieroi yhä käsiään trasselitukkoon.
»Se on vihaa, joka on kaiken pohjalla», jatkoi Hellas. »Koettakaa kuvitella, kuinka sanomattomasti nuo miehet voivatkaan vihata. Näitä naisia, jotka pettävät heitä, vievät heidän rahansa, kun he ovat humalassa, istuttavat heihin parantumattomia tauteja. — Ja he ovat kuitenkin näille illusioni haaveilevasta ja arasta rakkaudesta — kaikesta kauneimmasta, mitä he osaavat ajatella. — Se on leppymätöntä ja armotonta taistelua. He kostavat, milloin voivat ja nauttivat kostostaan. — Se on sukupuolten välinen sota — pohjaltaan ikuinen taistelu miehen ja naisen välillä. He vihaavat omaa itseään noissa naisissa.»
»Sukuvietti!»
»Kaikkein kirotuinta, mitä Luonto on koskaan tehnyt, on ihmisen sukuvietti. Rakas äiti Luontohan on niin äärettömän tuhlaileva toisissa antimissaan, ja niin äärettömän pelokas. Missään tapauksessa ei elämä saa hävitä, se on säilytettävä millä hinnalla tahansa, ja jumal'auta sitä hintaa, minkä me jokainen olemme siitä maksaneet! — Joka ainoa hetki uinuu se alitajunnassamme pulpahtaakseen esiin jostakin mitättömästä mielleyhtymästä, tehdäkseen meidät eläimiksi. — Ja miten me voimmekaan vihata omaa itseämme sen tähden.
Se kutsuu meitä nautintoon, joka on sanomaton ja iankaikkinen, nautintoon, jonka puolesta voi kuollakin — ja pettää meidät siinäkin, valehtelee, kirottu! Sillä pohjaltaanhan se ei ole mitään. Jäljelle jää ainoastaan pettymys, väsymys ja raukea inho.»
Hellaan kädet vapisivat. Hän puhui kiihkeästi kuin hullu.
Miehet olivat melkein unohtaneet meidät. He puhelivat yhdessä ryhmässä, öljylampun valon langetessa himmeänä heidän kasvoilleen. Tuntuivat riitelevän siitä, kuka menisi ajamaan naisen ulos laivasta, ennen kuin perämies heräisi.
Tunsin itseni niin väsyneeksi — niin sanomattoman katkeraksi. Hellas oli oikeassa. Tunsinhan minäkin tuon kaiken, mistä hän oli puhunut. Olinhan minäkin vihannut itseäni, kironnut oman syntymäpäiväni, kiemurrellut itseinhosta. Minua puistatti, ja kylmänväristys kulki lävitseni.
Tuo kaikki oli sotaa — leppymätöntä, armotonta sotaa, jossa ei ole sovitusta eikä anteeksiantoa. Elämää, todellista, arkipäiväistä elämää — — se tuntui minusta äärimmäisen uskomattomalta. Ikään kuin olisin nukkuessani joutunut painajaisunien vainottavaksi.
»Eikö lähdetä jo kotiin nukkumaan — tuntuvat täälläkin jo väsyvän.»
Vanha mies makasi laatikossaan, mutta hänen silmänsä tuijottivat yhä edelleen lamppuun harmaina ja rävähtämättöminä. Laivapoika oikoi käsivarsiaan ja haukotteli. Lämmittäjä pyyhki yhä käsiään trasselitukkoon.
Ulkona alkoi taivas vaaleta ja talojen ääriviivat piirtyivät sitä vasten. Venäläisen kirkon suuri kupooli kohosi edessämme mustana silhuettina. Kaupunki oli aivan hiljainen ja pimeä, lukuunottamatta katulyhtyjen himmeitä rivejä ja kauppatorilla pirssissä torkkuvia autoja.
Me kävelimme yhdessä Länsirantaan päin.
»Tuo kirottu seksuaalielämä», sanoi Hellas. »Me olemme turmeltuneempia ja sairaalloisempia sielultamme kuin kukaan saattaisi todella kuvitella. Jokainen meistä on epänormaali. Ja jos joku uskaltaisi ruveta puhumaan siitä, leimattaisiin hänet siveettömäksi kiihkoilijaksi. Ja juuri parhaimmat yksilöt, ne joissa on mielikuvitusta ja herkkyyttä, ne ovat jo edeltäpäin määrätyt tuhoutumaan. — Tämä suurkaupunki kätkee kiviseiniensä taakse äärettömän paljon saastaa. Jo lapsesta asti… mehän olemme hermosairas ja häviöön tuomittu sukukunta maan päällä… jo lapsesta asti — kaikki kiihoittava ja pistävä ympärillämme herättää meidät liian aikaisin. Meillä ei enää ole mitään niin sanottua nuoruutta siinä merkityksessä, mitä nuoruudella ennen tarkoitettiin. — Herra jumala, miksi häpeillä sanoja ja olla olevinaan viaton. — Kiihoittavat kuvat ja turmeltunut mielikuvitus, pakkomielteet määrätyllä alalla — se kaikki on meille jokaiselle liiankin tuttua. Mutta mitä se tekee — siitähän ei puhuta — eikä saadakaan puhua. Miksi me nyt juuri näyttelisimme toisillemme. Tehän tunnette kaiken tuon yhtä hyvin kuin minä itsekin.»
Hellas oli kiihoittunut ja tarttui käsivarteeni pudistaen minua. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja silmät luonnottoman auki. — Minä huomasin, että hänen kravattineulassaan oli pieni, musta kivi, joka kimalsi lyhtyjen valossa. Tuo aistimus on jäänyt selvimmin mieleeni koko siitä yöstä.
»Meidän elämämme on hermosairasta — meidän maailmamme on kirottu helvetti. Emmekä me edes tahdo päästä pois siitä, sillä ei kukaan, kukaan tee mitään. — Me jatkamme olemassaoloamme juoden ja tanssien ja kertoen ruokottomia juttuja toisillemme. Ja jos joku kärsii kaikesta tuosta, nauretaan hänelle, jos hän uskaltaa sen tunnustaa. — Niin, ehkä on parasta, että me nauramme yhdessä, nauramme oikein kovaa, niin että katu kajahtelee. Toivottavasti täällä ei ole poliisia lähettyvillä. — No, jumalan nimessä, naurakaa, mies!»
Ja me nauroimme kulkiessamme Länsirantaa Tähtitorninmäen alapuolella — nauroimme räikeästi ja äänekkäästi niin, että kallio vastasi kaikuen. Koko juttu oli jotakin järjetöntä ja koomillista pohjallaan koko ihmiskunnan tragiikka.
Sitten me kävelimme hiljaa katolisen kirkon luo. Taivas oli jo vaalea, ja minä muistin Caritaksen, kuinka olin kerran, kauan sitten — äärettömän kauan sitten, tavannut hänet juuri tuossa samassa kulmassa. Ja hänellä oli ollut valkea hattu ja hänen kasvonsa olivat olleet valkeat yössä.
»Apropos, oletteko nähnyt Caritasta viime aikoina. Tahtoisin hyvin mielelläni tavata hänet joskus.»
Hellas aivan hytkähti hämmästyksestä. —
»Ettekö te todellakaan ole tavannut Caritasta. Ettekä tiedä… Hänhän on jo pari viikkoa sitten lähtenyt ulkomaille. Hänhän on ikuinen muuttolintu, ja jos hän jaksaa viipyä samassa paikassa kolme kuukautta kauemmin, on se ihme. Hänellä on veressään meidän aikamme levottomuus. — Mutta ettekö todellakaan tiedä mitään hänen lähdöstään. Minä luulin… Taikka oikeastaan, Caritashan on puhunut teistä niin paljon. Hän sanoi muistaakseni rakastuneensakin teihin. Ja te ette ole edes tavannut häntä. Se kuulostaa merkilliseltä! — Ja itse teossa minä melkein luulin teidän… Tai miksi puhua siitä!»
Hellas oli aivan muuttunut taas. Hän oli ikään kuin jostakin syystä hämillään, ja puhui kiireisesti ja huolimattomasti yrittäen teeskennellä välinpitämätöntä. — Yhdessä silmänräpäyksessä minä käsitin kirkkaana välähdyksenä, miksi Hellas oli soittanut minulle, miksi hän etsi juuri minun seuraani. — Ja koko kulunut yö oli ollut täynnä lausumattomia kysymyksiä, hermostunutta pelkoa, ikävää ja jotakin sanoin selittämätöntä. Minä olin tuntenut sen vaistomaisesti, mutta en ollut ymmärtänyt sitä. Minä olin myöskin hermostuneena odottanut hetkien kulumista, jotta pääsisin jonkinlaiseen ratkaisuun. — Kaikki se, mikä oli tapahtunut — mitä olimme nähneet — Gambrinin pöydät, laiva, torakat, harmaat kasvot, tuijottavat silmät, kirkon silhuettileikkaus vaalenevaa taivasta vasten — kaikki tuo oli ollut ainoastaan jotakin ihan epäoleellista. Me emme olleet eläneet siinä mukana. Kuvat olivat piirtyneet silmiimme jälkeä jättämättä — me emme olleet reageeranneet niihin.
Koko meidän elämämme, kaikki tapaukset ja muistot, kaikki olivat supistuneet yhteen ainoaan sanaan, Caritas! — Eikä se ollut enää ainoastaan sanat — se oli suuri symbooli, suuri vertauskuva kaikesta siitä, mihin elämä pyrkii — sokeana, kuumana, järjettömänä. Se oli jumala, se oli iankaikkisuus, se oli ensimmäinen hienosti punertava pilvi ylhäällä taivaanrannassa. Ja kaikki tuo oli järjetöntä.
Tuo hetki syksyaamuna, jolloin kävelimme alas lehtokujaa! — Se oli niitä harvinaisia hetkiä, jolloin voi katsoa suoraan toisen ihmisen sieluun ja nähdä hänen salaisimmat ajatuksensa — tuntea ne omassa itsessään — ominaan. — Hetki, jolloin kaikki sanat ovat kuolleet, jolloin ei tarvita mitään selityksiä — toisen silmät, kasvot, käden värähdykset, koko olemus puhuvat. — Ja ne hetket ovat liian paljon ihmiselle — me emme uskalla tehdä sitä — me emme uskalla tuntea toista ihmistä sellaisena kuin hän on, se on meille liian kammottavaa.
Sanotaan, että ihmisen, joka on nähnyt Jumalan kasvot, täytyy kuolla. — Ja me kaikki pelkäämme kuolemaa, takertuen kiinni elämään järjettömästi, eläimellisesti. — Sen tähden minä en katsonut Hellaan sieluun — minä pelkäsin!
Kaikki tuollainen erittely on yhtä järjetöntä kuin sellaiset hetketkin. — Teoreettisesti katsoen ei sellaisia hetkiä voi olla olemassa. Yhtä hyvin voisi rakentaa ikiliikkujan tai todistaa paralelliaksiooman.
Caritas! — Caritas! — Caritas!
Hellas ja minä, me molemmat, olimme aivan hiljaa. Mutta kuitenkin tuo nimi kaikui ympärillämme, koko ilma värisi sitä, niin että korvakalvoni olivat haljeta ja päässäni humisi. — Sen hetken kaipaus oli suuri kuin maailmankaikkeus.
Silloin minä jo tiesin ja ymmärsin, että jonkun täytyi tuhoutua ja hävitä. Meidän rakkautemme oli jotakin epäinhimillistä, jotakin mahdotonta. — Me suggeroimme toisemme samaan tunteeseen. — Se, mikä minussa oli ollut vain hiukan uteliasta ikävää, muuttui tulipaloksi hänestä. Minun elämälläni ei ollut enää muuta päämäärää kuin Caritas.
Silloin minä tunsin elämän todellisen tuskan. — Sillä mitä minä kaipasin? — Hänen läheisyyttään, hänen hiustensa kosketusta poskellani, hänen kätensä hyväilyä, hänen silmiensä kummallista väriä, — nautintoa hänen kanssaan, — ja kaikki tuo! mitä se saattoi tyydyttää. Hän olisi kuitenkin yhtä vieras minulle kuin ennenkin.
»Eikä rauhaa ole muuta kuin kuolemassa. Unikin on liian täynnä elämää.»
Me palasimme jälleen sanoihin, — palasimme arkipäivään ja hiukan ivallisesti hymyilevään seurustelutyyliin. — Todellakin, jospa me voisimme tietää, kuinka paljon tuskaa on kaikkien nauravien kasvojen alla! Sama, banaali juttu itkevästä ilveilijästä.
Hellas hymyili, ja hänen silmissään oli se levottomuus, jolle ei ole parannuslääkettä.
»Olisi todellakin ihanaa päästä matkustamaan ennen kuin talvi tulee, — matkustamaan niinkuin hänkin, — vieraita asemahalleja, vieraita kasvoja, pilettivihko, matkakreditiivi. Romantiikkaa, eikö totta?»
»Minne päin Caritas on matkustanut?»
»Tjaa, sitä on vaikea sanoa. — Muistatteko tuon itävaltalaisen eli juutalaisen viulunsoittajan, joka keväällä hurmasi kaikki meidän naisemme soikeilla silmillään ja minun mielestäni rasvaisella tukallaan. — Joku väitti, että Caritas olisi matkustanut hänen kanssaan Wieniin, mutta minä en mene takaamaan, onko siinä jutussa mitään perää. Caritaksen puolelta saattaa kylläkin odottaa melkein mitä tahansa, — siitä kai olemme yhtä mieltä, — ja ehkä se on niin. Mutta se suhde ei varmastikaan kauaa kestä. — Kevättalvella Caritas joka tapauksessa on Pariisissa, — siitä voisin lyödä hyvinkin suuren vedon.»
»Hän ei kai ole kirjoittanut mitään?»
»Kirjoittelu ei kuulu hänen tapoihinsa, — hän harrastaa enemmän itse elämää, — se on, kello viiden teetä Delmonicossa tai muussa sopivassa paikassa. — Mutta voimmehan odottaa kortteja, näköaloja, joita hän ei ole nähnyt, sillä muistaakseni hän ei harrasta näköaloja. — Tehdäänkö muuten sopimus?»
Hellaan kasvoissa oli jotakin rukoilevaa. Hän näytti niin kovin väsyneeltä ja jollakin tapaa vanhentuneelta.
»Jos te saatte häneltä kortin, niin luvatkaa näyttää se minulle. — Jos minä saan, näytän minä sen teille. Sillä tavalla teemme mahdollisuutemme kumpikin kaksinkertaiseksi. Eikö totta?»
Tietysti minä suostuin. Ja samalla minut täytti riemu, sillä Hellas tuntui olettavan, että minä saisin ennemmin kortin kuin hän. Minä en säälinyt häntä, sillä hän ei kaivannut sääliä, ja rakkaus on aina ollut julmempi kuin mikään muu.
Me katselimme taivasta, joka loisti punaista ja kultaa. Aamu oli kylmä, niin että molemmat värisimme.
Minä otin auton, kiroillen sitä, että taas oli aika kulunut niin myöhäiseen. Väsymys vei pois kaikki ajatukset, — vain sanat kiersivät sekavina aivoissani.
Eikä ole rauhaa muuta kuin kuolemassa. — — Mutta kevättalvella hän varmasti on Pariisissa.
Eikä ole rauhaa muuta kuin kuolemassa…
Me seisoimme Kaisaniemen kentällä, Hellas ja minä, katsellen jalkapallo-ottelua. Pikkuveli oli saanut minut taivutetuksi lähtemään mukaan huutamaan maaleja, sillä hänen koulunsa pelasi jotakin toista koulua vastaan. Hellaan olimme tavanneet aseman kulmassa; — hän sanoi olleensa viemässä kirjettä postiin ja liittyi seuraamme.
Aurinko oli kalpean kirkas ja kylmä. Kenttä oli aivan kova ja kilahtelevan jäätynyt. Pallon jäljessä juoksevien poikien huohotus ja potkupallokenkien töminä maata vasten kantautui korviimme kummallisen selvänä ja läheisenä myöhäissyksyn ohuen, kirkkaan ilman halki.
Pikkuveli ei kuulunut koulunsa joukkueeseen. Hän ei ollut kyllin hyvä, kuten hän itse anteeksipyytävästi sanoi Hellaalle. Mutta hän seisoi hiukan erillään meistä ja seurasi pelin kulkua silmät innostuksesta kiiltäen ja kasvot punoittaen.
Solakat pojanruumiit kirjavine paitoineen, jotka selästä kiilsivät märkinä hiestä, vilahtelivat kihisevänä sekamelskana kentän keskellä. — Kumahtaen lensi pallo korkealle ilmaan, — sen lentoa aurinkoa kohti seurasivat kiihkeät silmät. Peli vaikutti verrattain tasaväkiseltä. Vielä ei ollut tullut yhtään maalia.
Pikkuveljestä ja Hellaasta oli muuten tullut merkillisen hyvät ystävät. — Miten hämmästyinkään eräänä iltana, kun tullessani kotiin tapasin Hellaan ja Pikkuveljen innokkaassa keskustelussa radiokoneen ääressä. Hellas oli aivan kuin suuri poika, joka innostuneena selitti jotakin idioottimaista keksintöä. Hän väitti, että yhdistämällä jollakin tapaa taskulampun patterin tavalliseen kidekoneeseen sillä muka voisi kuulla eurooppalaisia asemia. — Pikkuveli taas väitti häntä vastaan kaikella sillä asiantuntemuksella ja hirvittävällä ammattisanavarastolla, jonka nuori radioamatööri kykenee omaksumaan itselleen. — He olivat molemmat niin innostuneet, etteivät ensin huomanneet lainkaan minun tuloani.
Hellas paljasti silloin jälleen uuden puolen itsestään. En olisi koskaan voinut uskoa, että hän saattaisi tulla toimen keskustelussa nuoren pojan kanssa. Siihen oli hän minun mielestäni liian kyynillinen ja epäilevä. Silloin sain kuitenkin huomata, että hän tuli Pikkuveljen kanssa toimeen paremmin kuin minä, ja pienen pieni mustasukkaisuuden ja katkeruuden piikki pisti sieluani.
Se oli sama päivä, jolloin olin saanut kortin Caritakselta. — — Ihmettelin, miten Hellas oli osannut tulla juuri samana päivänä. Muistin kyllä aikaisemman sopimuksemme, että näyttäisimme toisillemme saamamme kortit, mutta sillä hetkellä tuntui se minusta äärimmäisen vastenmieliseltä.
Tosin siinä kortissa ei ollut mitään, mitä olisi tarvinnut salata.
Se oli aivan tavallinen kortti. Noita tusinamaisemia, joita saa ostaa kaikilla asemilla, — jokin vuori, jokin tasalatvainen lehtipuu, lampaita. — Kortti, jonka matkustaja ottaa kiireessään siihen juuri vilkaisemattakaan kirjoittaakseen pari merkityksetöntä sanaa ja osoitteen, näyttääkseen, että on matkalla ja kuitenkin muistaa muidenkin ihmisten olemassaolon.
Se oli päivätty Wienissä. — Siinä oli vieraan maan postimerkki. — Joskus poikana olin keräillyt postimerkkejä. En erikoisesti kokoelman vuoksi saadakseni mahdollisimman monta erilaista, vaan pikemminkin jonkinlaisen kaukaisten maiden kaipauksen takia. Saatoin siihen aikaan tuijottaa tuntikausia niiden numeroita, kirjoituksia ja kuvia, tahraisia postileimoja ja päivämääriä. Kuvittelin silloin kirjeitä, joita ne olivat kuljettaneet perille. Kaikkia niitä ihmiskohtaloita, jotka olivat kutoutuneet painetun, värikkään paperipalasen ympärille, — rakkautta, kuolemaa, liikeasioita, — kaikkea, mitä maailmassa tapahtuu.
Kaikki tuo tulvahti mieleeni nähdessäni pöydällä tuon tusinakortin ja sen hätäisesti vinoon liimatun postimerkin. Minä tavailin kiireessä kirjoitettuja sanoja, ja koetin arvailla niiden merkitystä, sitä salaisuutta, minkä ne kätkivät sisällyksensä taakse.
Siihen ei ollut kirjoitettu paljon:
»Rakas Ystävä!
Veturi huutaa ja Wienin valot ovat välkähtäneet näkyviin. Yötaivas on tummanpunainen. — Miksi ette ole täällä? C.
Miten saatoin kuvitella kaiken tuon. — Loistojunan lyhyen, jyrisevän, pehmeästi keinuvan vaunurivin, — semafoorien silmät ja vaihdelyhtyjen sadat loistavat valot suurella ratapihalla, vieraan kaupungin, suurkaupungin tulimeren, reklaamien loiston suurten hotellien seinillä. Ja Caritaksen, — solakkana, ihmeellisen värisin silmin, — puuterihuisku kädessä tietysti ennen asemalle tuloa…
Olin nauttinut tuosta kortista koko päivän. — Se oli ollut povitaskussa. Sydämeni päällä. — Tunsin itseni koomillisella tavalla nuoreksi koulupojaksi, joka suutelee ensimmäistä, pientä, huonolta hajuvedeltä tuoksuvaa paperilappuaan. Mutta tuo naurettava sentimentaalisuus tuntui minusta sillä hetkellä hauskalta ja tavallaan liikuttavaltakin. — Ja pari kertaa luin yhä uudestaan kortin sisällyksen painomusteesta kosteitten korrehtuuriliuskojen päällä työpöytäni ääressä.
Käsiala siinä oli huolimatonta, — hiukan terävää, mutta siinä oli paljon paksuja viivoja ja intohimoa.
Ei! minusta tuntui äärettömän vastenmieliseltä näyttää sitä Hellaalle.
Mutta Hellas alkoikin keskustelun. — Pikkuveli oli siirtynyt syrjään ja seurasi ihaillen Hellaan ilmeitä ja sanoja.
Hellas puhui jälleen hitaasti ja hiukan venytellen, tavalla, joka ärsytti minua.
»Sain tänään kortin Caritakselta. Haluatteko nähdä?»
Minä hämmästyin. Mutta koko asiahan oli hyvin helppo ymmärtää. Caritas oli tietysti ottanut itselleen aikaa jonkin minuutin ja lähettänyt kokonaisen pakan kortteja vapautuakseen siitä velvollisuudesta. Hellas oli saanut, minä olin saanut ja moni muu mies oli varmasti myös saanut.
Nyt oli minulla tilaisuus purkaa sopimuksemme, jos vain halusin. Hellas oli nähtävästi arvannut asian oikean laidan, että minulla myöskin oli kortti, sillä en uskonut, että hän olisi tullut vain tunnontarkasti näyttämään sopimuksemme. — Minä saatoin sanoa, ettei minulla ollut mitään halua nähdä hänen saamaansa korttia, — silloin vapautuisin myöskin velvollisuudesta näyttää hänelle omani. — Mutta kuitenkin…
Minua pakotti toimimaan mustasukkainen, kipeä uteliaisuus. Meitä vaivasi sama tunne, — molemmat halusimme verrata, mitä olimme saaneet, — kumpi oli voittanut.
»Minä sain myöskin tänään. Vaihdetaanko?»
Me vaihdoimme. — Hellaan kortti oli samantapainen kuin minunkin. Postimerkki yhtä huolimattomasti liimattu, — käsiala yhtä hermostuneen hätäistä kuin minunkin kortissani. Mutta siinä ei ollut mitään muuta kirjoitettuna kuin:
»Kiitos viimeisestä!»
Minä katselin tyhjää, valkoista pintaa mustasukkaisesti arvaillen, mitä nuo kaksi sanaa saattoivat merkitä, mitä kirjoittamattomia sanoja sisältyi tuohon korttiin. — Hellas katseli minua iroonisesti nauraen.
»Hellästi sanottu, eikö totta?»
Sitten kumartui hän lukemaan minun saamaani korttia. Ja julmasti nauttien näin hänen hiukan värähtävän: »Rakas Ystävä… Miksi ette ole täällä?»
Ja kuitenkin jäivät mieltäni kalvamaan nuo kaksi sanaa, »kiitos viimeisestä». Oliko se todella kiitos, — oliko se ivaa, — oliko se katkeruutta. — Mutta minä olin liian ylpeä kysyäkseni Hellaalta mitään.
»Tämähän on suorastaan kiehtova, — melkeinpä viettelevä, jos niin tahtoisi sanoa. Ehkä hänellä ei ole tarpeeksi kavaljeereja siellä.»
Minua raivostutti Hellas. — Miksi hänen täytyi mennä turmelemaan minun iloni. — Tai oikeastaan, mistä minä iloitsin? Pienestä tusinakortista, jonka melkein tuntematon nainen oli kirjoittanut keinuvassa junavaunussa muiden korttiensa joukkoon, — aivan sivumennen, unohtaen kohta kaiken.
Hellas huomasi minun mielentilani ja sanoi lyhyesti hyvästi. Ulko-ovella hän vielä hiukan naureskeli Pikkuveljen kanssa. Kun hän oli lähtenyt, tuli Pikkuveli luokseni ja sanoi:
»Kuka tuo herra oikeastaan on. Hän tuli tänne ja sanoi odottavansa sinua. Hän on suurenmoinen!»
Sanoin vain aivan lyhyesti, että Hellas oli kirjailija, ja lähdin omaan huoneeseeni. Pikkuveli tuntui vaistoavan, että olin pahalla tuulella eikä seurannut jäljessä.
Siellä huoneessani minä, — häpeä sanoa, — melkein itkin. Olin väsynyt päivän työstä, hermostunut ja mustasukkainen. Kaipasin Caritasta, hänen läheisyyttään, ja kuitenkin samalla tunsin syvästi, ettei meillä ollut mitään yhteistä kosketuskohtaa. Minun rakkauteni tulisi joka tapauksessa olemaan turha ja tyydyttämätön.
Ja nyt paistoi yllämme syksyn kylmä, kultainen aurinko, — ohut ilma tunkeutui pistävänä keuhkoihin, — minä tunsin olevani vielä nuori ja kiihkeä. Seurasin jännittyneenä pelin kulkua.
Pojat molemmista kouluista olivat jakautuneet kahteen eri ryhmään, jotka seisoivat kentän reunalla ja puhkesivat huutamaan jokaiselle onnistuneelle hyökkäykselle ja potkulle. Minä tunsin kiihtyväni, — olin mukana kentällä potkimassa, juoksemassa ja läähättämässä. Hellaskin oli kadottanut tavallisen rauhallisen kyynillisen ilmeensä, vaikka hän yrittikin puhua välinpitämättömästi:
»Ajatelkaahan, mitä tarpeetonta voimienhaaskausta koko juttu on. Pojat treenaavat itsensä kuntoon hyödytöntä kilpailua varten, käyttävät siihen vapaa-aikansa ja osan työajastaan, — ajattelevat vain kilpailua ja unohtavat tarpeellisemmat harrastukset.»
»Tehän puhutte kuin vanha, kuivettunut pedagoogi.»
Meidän keskustelumme keskeytti valtava huuto ja melu. Koko toinen puoli kenttää oli täynnä huitovia käsivarsia ja heiluvia hattuja. Mutta meidän puolemme oli aivan hiljaa, ja Pikkuveli oli kapea kiukusta.
»Ne tekivät ensimmäisen maalin. Se on paha merkki. Mitä ihmettä meidän pojat oikein löntystelevät.»
Hellas yritti lohduttaa:
»Ei se mitään tee. Me otamme sen kyllä takaisin. Pojat tulevat vain hiukan varovaisemmiksi.»
Kun peli jälleen alkoi, käännyin minä Hellaan puoleen:
»Tehän käyttäydytte aivan päinvastoin kuin mitä puhutte. Juuri selititte koko kilpailun tarpeettomuutta ja turmiollista vaikutusta ja nyt olette innostamassa uuteen otteluun.»
»Mutta kuten sanottu, teoria ja käytäntö ovat aina eri asia. Luuletteko, että minulla olisi sydäntä katsella pikkuveljenne murheellista naamaa lausumatta edes jotakin osaaottavaa. — Ja toiselta puolen, juuri urheilu on tyypillistä meidän ajallemme. Meidän nuorisomme käyttää mieluummin vapaa-aikansa ruumiinsa kehittämiseen kuin henkisiin harrastuksiin. Ja ehkä se on juuri hyvä merkki, sillä totisesti, meillä on ollut jo kylliksi henkistä saivartelua ja tyhjäsanaisia teorioja. — Ja sama asia on tyypillistä koko maailmalle. Amerikkalaisissa yliopistoissahan valtaa nykyjään urheilu suurimman osan opiskeluajasta. Ja saksalaiset lehdet ovat täynnä ruumiinkulttuuria, rotuhygieniaa ja alastomia nuorukaiskuvia. — Me vanhemmat, me olemme skeptillisiä ja puhumme maailman perikadosta, mutta nämä nuorimmat, he toimivat todella. He hylkäävät sen, mikä on tarpeetonta elämän terveydelle, — he luovat uuden renessanssin.»
»Ja renessanssihan taas oli aikanaan materialismin suuri voitto kaikesta henkisestä maailmankatsomuksesta.»
»Niin. — Tosin voi tietysti sanoa halveksivasti, että jokamiehen magazine-lukemisto tyydyttää täydellisesti nykyisen nuorison henkiset tarpeet, — mutta lopultakin, mitä pahaa siinä on. Nuorukainen, jolla on terve, väkevä, elämänhaluinen ruumis ja joka ei viitsi pysähtyä katselemaan Böcklinin taulua, on minun mielestäni maailmalle tuhat kertaa hyödyllisempi kuin selkäydintautia sairastava esteetikko, joka kykenee luettelemaan kaikki Frangonardin tuotteet.»
»Te saarnaatte siis taiteen kuolemaa ja häviötä.»
»Sanokaamme niinkin, jos vain haluatte. — Taide on elänyt aikansa, se on meille tarpeeton. Meidän harrastuksemme täytyy löytyä kauppatieteitten, mekaniikan ja kemian aloilta. Katsokaa! — nämä pojat luovat vielä kerran uuden maailman. Jos elämme vielä viidenkymmenen vuoden kuluttua, hämmästymme muistellessamme omaa itseämme tänä päivänä.»