»Tjaa, mahdollisesti. Mutta onneksi muistan, että teidän mielipiteenne heilahtelevat hetkestä toiseen, joten en ota vielä esitelmäänne aivan vakavalta kannalta.»
»Niin, meille on vielä mahdotonta olla vakavia mihinkään kysymyksiin nähden. Me kuulumme liian vanhaan sukupolveen. Ainoastaan nuoruus voi olla vakava, vakava kuolemaan asti, — ja me nauramme sen vakavuudelle, sillä kieltämättä, hyvin usein se tekee koomillisen vaikutuksen.»
Ensimmäinen puoliaika oli lopussa ja Pikkuveli tuli meidän luoksemme.Hänen kasvonsa olivat surulliset ja pettyneet.
»Siihen se jäi. Me emme ole vielä saaneet mitään.»
»No niin, nuori ystäväni», sanoi Hellas. »Odottakaamme pelin loppuun asti, niin saamme nähdä. Vielä ei saa joutua epätoivoon. Sehän oli vasta ensimmäinen maali.»
Pelaajat lepäsivät kentän reunassa huohottaen ja hikisinä. Heidän ympärillään pyöri lauma poikia, jotka antoivat hyviä neuvoja ja arvostelivat pelin kulkua. He yrittivät kaikki olla teennäisen iloisia rohkaistakseen pelaajia, mutta kaikesta näkyi todellinen mieliala. Se oli melkein traagillista.
»Katsokaapa, kuinka kauniit vartalot heillä on. Auringon ruskeaksi paahtamat, veden karaisemat ja väkevät. Ettekö tekin ole sitä mieltä, että kaunis nuorukaisruumis on kauniimpi kuin ainoankaan naisen.»
»Ei ikinä», sanoi Pikkuveli ja nolostui hiukan ikäänkuin olisi sanonut jotakin sopimatonta.
»Niin, hän uskoo vielä siihen, että jokaisessa naisessa piilee ihmeellinen salaisuus. Hänellä on vielä edessään kaikki miehen kärsimykset. Tämä on juuri yksi niitä asioita, joita ei koskaan voi opettaa, jotka täytyy itse kokea voidakseen niihin uskoa. Sentähden minä voinkin sanoa sen, se ei pahenna häntä, sillä hän ei kuitenkaan usko siihen.»
Ja todellakin. Pikkuveli vain hymyili ja ravisteli päätään. Hän oli niin onnellisen nuori siinä syksyauringon kultaisessa valossa. Muistin omaa nuoruuttani. Ja teki aivan fyysillisesti kipeää.
»Nuoruus ei ole kyllin varma itsestään. — Sillä on, tai on ollut oma syntinsä, eikä se tunne kylliksi elämää, vaan pitää kaikkia muita itseään parempina. Se kääntyy armoa rukoillen ja nöyränä kenen puoleen tahansa. Se on kuin koira, joka tahtoisi hyväilyä. — Ja kuitenkin me kaikki kaipaamme omaa nuoruuttamme. Sen penikkamaisuutta, sentimentaalisuutta, elämän kipeyttä ja katkeruutta. Sen uhmaa, joka kuohuu erittelemättömänä ja sekavana, joka on valmis pikkuseikan puolesta uhraamaan ihmiselämän. Nuoruus on aina tyhmä, — se ei tunne, mitä elämä on. Nuoruus on kokonaisuudessaan illusioni. — Sentähden se on niin perin suloinen.»
Peli alkoi uudelleen. — Minä tunsin jälleen pitäväni Hellaasta. Se oli merkillinen tunneyhdistelmä. Minä tunsin, kuinka äärettömästi Hellas kadehti Pikkuveljeäni, hänen nuoruuttaan ja hänen uskoaan kaikkeen siihen, mikä meille oli muuttunut illusioniksi. Ja Pikkuveli taas oli minun omani, minun kasvattamani, — hän oli ikäänkuin minun hyvä omatuntoni, minun parempi puoleni. Siksi minusta tuntui kuin Hellas olisi tavallaan kadehtinut minua, ja tuo tunne antoi minulle jonkinlaisen yliotteen häneen nähden. Me kaikkihan pidämme aina ihmisistä, joihin saamme yliotteen. Se on niin inhimillistä.
Häviöllä oleva joukkue teki huiman hyökkäyksen. — Se oli nähtävästi päättänyt hinnalla millä hyvänsä saada pelin jälleen tasoille. — Toisen maalin edessä syntyi kiihkeä, huutava rykelmä, se selvisi ja pallo lensi maaliin.
Riemu oli jotakin valtavaa. Koko ilma vapisi sitä huutoa ja jalkojen töminää. Jotkut pikkupojat kierivät kovettuneessa ruohossa; toiset hyppivät ja nauroivat. — Pikkuveli yläluokkalaisena säilytti arvonsa, mutta hänen silmänsä loistivat.
»Se oli meidän luokkalainen, joka ampui maaliin. Ja se oli komea maali.»
Peli jatkui, ja kylmä, syksyinen aurinko kiilsi meidän yläpuolellamme. Pikkuveljen asento oli saanut jotakin voitonvarmaa ja luottavaa piirteisiinsä. — Meidän koulu, ja meidän luokka… Hänelle nuo sanat merkitsivät kokonaista maailmaa.
Peli vaikutti jälleen melkein tasaväkiseltä. — Kumpikin puolue teki hyökkäyksiä, mutta pallo pysytteli kentän keskivaiheilla eikä tahtonut siirtyä kumpaankaan maaliin päin.
»Kiitos viimeisestä! — Kiitos viimeisestä!» — nuo sanat kiersivät aivoissani. — Näin kentän, pelaajien kirjavat puvut ja hikiset selät, — kovettuneen hiekan, — auringon. Kaikki tuo piirtyi silmiini eikä kuitenkaan tunkeutunut tajuntaan. Nuo kaksi sanaa, joiden merkitystä en tiennyt. — Olin hullun mustasukkainen, — olin sairas!
Kilpailu oli jo melkein lopussa. — Odotin ainoastaan erotuomarin pillin vihellystä kääntyäkseni kotiin päin. Ja juuri viimeisinä minuutteina kompastui ja kaatui joku tukimiehistä meidän puolellamme, — pallo livahti lävitse ja toiset ajoivat sen maaliin puoliväkisin. — Pikkuveljen koulu oli hävinnyt yhdellä maalilla.
Ja kuinka ne toiset huusivat. Minä heräsin mietteistäni; yhteinen suuri murhe vei minut mukanaan. Luulen, että Pikkuveli olisi itkenyt kiukusta, ellei hän olisi ollut yläluokkalainen. Poikia hiipi pois kentän reunasta pää painuksissa. — Ja kaikki oli ainoastaan pieni jalkapallo-ottelu kahden koulun välillä.
Hellas oli mennyt Pikkuveljen luo ja laskenut kätensä hänen hartioilleen:
»Koetetaan nyt näyttää iloista naamaa ja mennä rohkaisemaan pelaajia. He tarvitsevat kyllä kaiken rohkaisun, mitä voivat saada. Ja meidän täytyy kieltää itseltämme surun nautinto auttaaksemme heitä. Eikö niin?»
Pikkuveli yritti hymyillä. Se oli hyvin pieni ja surkea hymy, mutta hänen silmistään saatoin minä lukea, mikä suurenmoinen mies Hellas oli. — He menivät yhdessä pelaajien luo, jotka olivat heittäytyneet maahan hikisinä ja äänekkäästi huohottaen ohueen, kylmään ilmaan. Minä jäin seisomaan yksin. Minulla ei ollut kylliksi sopeutumiskykyä siihen tunnelmaan.
Joukkue alkoi hitaasti vetää vaatteita ylleen. He olivat tehneet parhaansa ja hävinneet. Tosin melkein sattumalta, mutta hävinneet kuitenkin. Nyt he olivat velttoja ja väsyneitä. Maalivahdin nuorissa pojankasvoissa oli uhmaa ja väsynyttä katkeruutta. Hän tiesi, että häneen tulisivat kohdistumaan suurimmat moitteet. Joukon täytyy aina saada syntipukkinsa, — joskin useimmiten riippuu ainoastaan sattumasta, kuka sellaiseksi joutuu.
Hellas oli heidän keskellään. Hän hymyili ja nauroi eikä tuntunut olevan tietääkseenkään koko tappiosta. Puhuen ainoastaan pelistä hän osoitti muutamia virheitä ja toiselta puolelta sai aina jollakin imartelevalla sanalla jonkun pojan kasvot kirkastumaan. Lopuksi hän aivankuin sattumalta sinkautti suuren valttinsa:
»Nyt se meni hiukan hullusti, pojat. Mutta saadaanpa nähdä ensi vuonna!»
Tuo oli se ainoa ajatus, joka tässä tilanteessa saattoi lohduttaa. Ja ihmeellisellä psykologisella vaistollaan osasi Hellas sovittaa sen täsmälleen oikeaan silmänräpäykseen, — suggeroida poikaryhmän sellaiseen uskoon, että koko tappio tuntui muuttuvan jonkinlaiseksi voitonenteeksi. — Sillä hetkellä minä sain pienen aavistuksen siitä, kuinka joukkoja voidaan ohjata.
Tämä oli ainoastaan pieni ryhmä, jonka muodostivat eriluonteiset yksilöt, mutta kaikilla heillä oli tällä hetkellä samat ajatukset ja sama innostus. Pari pientä sanaa, lausuttuina huolettomasti oikealla hetkellä, olivat kyenneet muuttamaan perustunnelman toiseksi. — Ja järjetön pikkuseikka, tunnin kestävä potkupallo-ottelu, oli koko elämän sisällys ja päämäärä.
Hellas ja Pikkuveli palasivat luokseni. Lähdimme yhdessä kulkemaan takaisin kaupunkiin päin. Pikkuveljen askelet olivat reippaat ja rohkeat. Hellas oli ikäänkuin nuortunut.
»Eikö olekin ihana se aika, jolloin saa kaikki murheet hälvenemään ainoastaan viittaamalla tulevaisuuteen. — Heille kaikille sana tulevaisuus on mysteerio, joka kätkee itseensä kaiken maailman onnen. Me molemmat taas jo pelkäämme sitä vaistomaisesti. Olemme joutuneet liian lähelle elämää. Ja silti on meidänkin pakko aina odottaa jotakin, vaikka tiedämmekin, että se mitä odotamme, tulee olemaan pettymys.»
Se oli totta. — Mutta minäkin olin vielä nuori. Minä kuvittelin rakastavani ja odotin jotakin, jota en uskaltanut itselleni eritellä. Ja syvimmällä sielussani tunsin, että se, mitä odotin, tulisi joka tapauksessa olemaan suuri, kipeä pettymys kaikkien entisten lisäksi.
»Ajatelkaa muuten, mikä suuri mysteerio piilee noissa kahdessa sanassa »meidän koulu». Niihin sisältyy hyvin paljon itsetiedotonta, primitiivistä julmuutta. Ne kieltävät persoonallisen vapauden, — ne siis tavallaan jo koulunpenkillä kasvattavat poikia julkiseen elämään. Ne suggeroivat yhteisen, suuren joukkosielun, joka kätkee itseensä omat kunniakäsitteensä. Mutta jos otamme esimerkiksi ainoastaan urheilun, — ensin on kysymyksessä meidän koulumme, — sitten meidän maamme, — sitten ehkä koko Eurooppa Amerikkaa vastassa. Ja se on jo hyvin paljon. — Tulevaisuus, — huomatkaa, että minäkin jo eksyn käyttämään sitä sanaa, — tulevaisuus on kollektiivisuuden aikaa. Niin sanottu persoonallisuusprinsiippi on jo tuhonnut liian paljon maailmamme elämänvoimia. — Tosiasiassa niin sanottu persoonallisuus on yksi mielisairauden muoto, jos luemme itserakkauden mielisairaudeksi.»
»Sen mukaan ainakin me kaksi olemme mielisairaita.»
»Minä varmasti. Teistä en tiedä. — Ellen tietäisi, että varmasti loukkautuisitte siitä, sanoisin teille kohteliaisuutena, että te, jumalan kiitos, ette ole niin sanottu persoonallisuus.»
»Mutta te itse kaikesta päättäen olette sitä.»
»Me joudumme auttamattomaan umpikujaan juuri siksi, että meidän arvojen mittapuumme ovat täysin vastakkaiset. Tai ainakin tällä hetkellä ovat olevinaan sitä.»
»Maisteri Hellas, — teidän mielipiteenne ovat aivankuin heiluri. Äsken te puhuitte innostuneena uudesta renessanssista. Nyt te vaaditte palaamista keskiaikaan.»
»Me emme pääse sen pitemmälle. — Mutta jos tunnustan todellisen kantani, on se ainoastaan, että minulla ei ole mitään varmaa kantaa, ei missään kysymyksessä. — Ja kuitenkin minä huudan: eläköön keskiaika, — eläköön polttoroviot ja inkvisitsioni, — eläköön Venäjän vallankumous, — eläköön auktoriteettiusko… Murheellista vain, että meillä ei ole mitään auktoriteetteja, joita meidät voitaisiin pakottaa uskomaan.»
Silloin vasta huomasin, että Hellas ei ollut aivan normaali. Hänen kalpean ruskahtavat kasvonsa hehkuivat hiljaista kuumetta, hänen kätensä vapisivat ja hänen silmissään oli melkein järjetön kiilto.
»Jumalan tähden, hyvä ystävä! — Teidän täytyy heti mennä vuoteeseen. Tehän olette sairas. Kuinka minä en sitä ennen huomannut. — Kuulkaa, me otamme tästä auton ja ajamme teidän asuntoonne. Pikkuveli voi käydä hakemassa lääkärin.»
Minä tulin aivan huolestuneeksi. — Selvästikin Hellas oli ainoastaan äärimmäisillä tahdonponnistuksilla kyennyt kulkemaan meidän kanssamme ja keskustelemaan.
»Älkää hullutelko. Se menee heti ohi. Olen vain valvonut liikaa, ja ehkä hiukan vilustunut jollakin yöllisellä retkellä. — Minulla ei ole aikaa sairastaa. Meillä ei ole aikaa sairastaa. — Mutta olette hyvin ystävällinen, jos autatte minut autoon. Saanko nojata hiukan pikkuveljeenne. Päässäni humisee niin kummallisesti.»
Pikkuveli oli ylpeä hänelle osoitetusta kunniasta. Kävellessämme siinä syysauringon kylmässä valossa tunsin kipeästi, kuinka minä olin paljon vieraampi ja kaukaisempi Pikkuveljelle kuin melkein tuntematon mies, jonka hän oli kohdannut vain pari kertaa. Muille en olisi sitä koskaan tunnustanut, mutta sielussani vaihtui mustasukkaisuus sairaaksi pessimismiksi. Kaikki tuntui olevan minua vastaan, minun masentamisekseni aiottua. — Ja minä tahdoin auttaa Hellasta, olla hänen ystävänsä niin paljon kuin mahdollista, tuntea hänen sairautensa itsessäni, jotta voisin sentimentaalisesti nauttia oman elämäni kipeydestä.
Hellas käveli raskaasti ja huohotti kuin olisi hänen henkeään ahdistanut. Hänen kätensä nytkähtelivät hiukan, — tuollaista hermostunutta nytkähtelyä, jonka jokainen saa valvottuaan pitempiä aikoja ja tehtyään työtä liiaksi, jolloin on liian väsynyt voidakseen nukkua.
»Totta puhuen se on ainoastaan neurasteniaa, joka on yltynyt, kun olen saanut hiukan kuumetta. — Muistatteko sen kohdan Kaivopuistossa, josta kerran kesällä lähdimme uimaan yhdessä. Minä uin siellä viime yönä, ja vesi oli ehkä hiukan liian kylmää, vaikka en huomannutkaan sitä. Olin aivan kohmetuksissa, kun pääsin kotiin takaisin.»
»Mutta sehän on selvää hulluutta, mies. — Rannathan menevät jo öisin jääriitteeseen. Ja miksi te ette jäänyt vuoteeseen, jos kerran tunsitte olevanne sairas!»
Hellas hymyili. Se oli outo, surumielinen hymy, — siinä on paljon kaunista ja kaihomielisen onnellista.
»Rakas ystävä, — ettekö muista? Ei ole rauhaa muuta kuin kuolemassa.»
Minä saatoin kuvitella Hellaan Kaivopuiston rannassa pimeänä, kylmänä syksy-yönä. Näin hänen uivan ulos mustalle ulapalle, kylmän veden vähitellen kohmettaessa hänen jäseniään. Näin hänen odottavan viimeistä hetkeä, jota kuitenkaan ei vielä tullut. — Ja kaikki tuo, — miksi? Mikä oli hänen syynsä, hänen levottomuutensa.
Säpsähdin huomatessani, että ajattelin koko asiaa vain tavallisen, pikkumaisen uteliaisuuden kannalta. Hellas itsessään, hänen elämänsä ja tulevaisuutensa ei huvittanut minua, — halusin ainoastaan tietää sen syyn, mikä pakotti hänet etsimään — — rauhaa kuolemassa. Halveksin itseäni, ja uteliaisuus poltti minua yhä kiihkeämmin.
Pimeä, syksyinen yö. Katulyhtyjen kalpean hauras valo. Mustat puut. Hellas. Ajatukset hänen loppuun väsyneessä sielussaan. Hänen katkeruutensa. Caritas. Pimeä ulappa. Kaukana pimeään häipyvän Suomenlinnan valot.
Saimme auton, ja katujen vilinä sai minut jälleen tavalliseen mielentilaani, suurkaupungin hermostuneeksi asukkaaksi, joka ei kykene ajattelemaan ajatuksiaan loppuun asti, jonka lauseet ovat lyhyitä ja kesken katkeavia. Vain tajunnan rajamaille jäi vilahtelemaan kuva syksyisestä yöstä ja yksinäisestä miehestä, joka aikoi upottaa salaisuutensa jäätyvään mereen.
Autoimme Hellaan hänen huoneeseensa. Se oli siivoamattoman ja kolkon näköinen. Lattialla tomua ja savukkeiden tuhkaa. Pöydällä hajallaan kirjoja ja käsikirjoitusliuskoja, mutta niihin ei nähtävästi ollut kosketeltu pitkiin aikoihin. Eräässä nurkassa oli tyhjä viskipullo ja sen päällä oli revittynä kahdeksi palaseksi Euroopan kartta, joka ennen oli ollut seinällä.
Pöydällä oli jokin valokuva kehyksessä, mutta se oli painettu pöytää vasten kuvapuoli alaspäin, ja sen vieressä, pienessä kiinalaisessa kahvikupissa oli kuihtunut, mustaksi kuivettunut neilikka, — keltainen neilikka.
Minä katselin tuota kaikkea näennäisen hajamielisesti, mutta uteliaisuus kiihdyttäen mieltäni niin, että käteni alkoivat hiukan vapista. Miten paljon olisin antanutkaan, jos huomaamatta olisin voinut kääntää valokuvan ja katsoa ketä se esitti. Mutta olin kyllin ylpeä jättääkseni sen tekemättä. Ja vaistomaisesti tiesin kuitenkin, kuka se oli.
Pikkuveli auttoi Hellasta sohvalle makaamaan, sillä Hellas kieltäytyi jyrkästi menemästä vuoteeseen. Hän otti ainoastaan viltin ylleen ja paneutui sohvalle loikomaan, sytytti savukkeen ja alkoi tuijottaa minua ikäänkuin odottaen minun poistumistani. Mutta minä en halunnut poistua ennenkuin… Niin, mitä minä oikeastaan odotin.
Käskin Pikkuveljen lähteä soittamaan lääkäriä, mutta Hellas kielsi sen ehdottomasti. Ja kuitenkin hänen silmissään kiilsi kuume, ja minä näin, miten vaikea hänen oli hengittää.
Minä olin itsepäinen puolestani. — Lopuksi Pikkuveli lähti. Hellas makasi hiljaa ja synkkänä jonkin minuutin, yritti sitten hymyillä ja sanoa keveällä äänellä.
»Kuulkaahan, herra Hart! Kun te nyt kerta kaikkiaan kenenkään pyytämättä olette ottanut huolehtiaksenne minun asioistani, niin voisitte saman tien vipata minulle pari sataa. Olen nimittäin pienessä rahapulassa.»
Ja sitten jatkoi hän yhä kiihkeämmällä äänellä ja melkein houraillen, kuten ylpeä mies, joka tahtoo nöyryyttää itsensä perin pohjin kerran aloitettuaan:
»Itse asiassa, minulla ei ole ollut maksaa siivoojallekaan. Sentähden täällä on tämän näköistä. — On ollut aivan mahdotonta työskennellä viime aikoina, — olen ollut liian hermostunut ja sitäpaitsi on muutakin, jonka ehkä arvaatte osittain. — Koetin tehdä vekseliä, mutta en saanut pätevää toista nimeä. Ehkä tiedätte, että olen aivan yksin. Minullahan ei ole ystäviä. — Enkä, jumal'auta haluakaan ystäviä sorkkimaan asioitani ja säälittelemään! — Tosiasiassa en ole pariin päivään syönytkään kunnolla. Se on minun idioottimainen ylpeyteni, joka kieltää lainaamasta pikkusummia…»
Silloin vasta aloin hiukan käsittää, miten katkeraa Hellaan elämä todellisuudessa oli. Ja minä, joka olin pitänyt häntä yleisenä suosikkina, puolijumalana, jota miehet kadehtivat ja vihasivat ja naiset rakastivat, joka ivallisesti hymyillen saattoi sinkauttaa hävyttömyyksiä kenelle tahansa, jonka kritiikki oli säälimätöntä.
Niin paljon älyä minulla oli, etten millään tavoin yrittänyt osoittaa myötätuntoa, vaan pysyin täysin kylmänä. — Otin kaksi tuhatta esille, ojensin ne hänelle ja sanoin:
»Lainaan tämän teille kolmeksi kuukaudeksi tästä päivästä lukien. Edellyttäen, että olemme ystäviä, ei korko tule tässä tapauksessa kysymykseen.»
Hellas otti setelit ja työnsi ne välinpitämättömästi liivintaskuunsa:
»Kiitos. Toivottavasti voin piankin toimittaa ne takaisin.»
Olimme molemmat hiljaa. — Jäin seisomaan ikkunan luo ja tuijotin ulos pihalle. Puutarhan muuria kiersivät krassit, joiden lehdet vaihtuivat purppuraan ja kuparinruskeaan. — Mutta minä en voinut katsella niitä. — Valokuva, — valokuva! — ja kuihtunut, kuivettunut neilikka pienessä, kiinalaisessa kupissa.
»Herran nimessä! Voitte minun puolestani katsoa sitä. Tiedättehän kuitenkin, kuka se on.»
Jos olisin ollut kyllin ylpeä, en olisi koskenut kuvaan, mutta uteliaisuuteni oli liian polttava.
Siinä oli Caritas, — vain hänen kasvonsa, hiukan taaksepäin kallistuen, huulet puoliavoinna, — silmät, nuo kummallisenväriset silmät, tuijottaen katsojan ohi. — Se oli ihmeen onnistunut ja elävä valokuva. Leima osoitti, että se oli otettu Berliinissä pari vuotta aikaisemmin.
»Saatte sen lahjaksi minulta. — Niin! ottakaa se ja viekää pois. Se on sietämätön, niinkuin hän itsekin. Ettei muka sitä, minkä itse on saanut lahjaksi, saa antaa pois. — Hullu! minä olen ostanut sen kuvan ja totisesti myös maksanut siitä sellaisen hinnan, ettei mistään valokuvasta ole sitä maksettu. Voitte siis hyvällä omallatunnolla ottaa sen. Minä olen kyllästynyt siihen.»
Ohuen lasin alla kiilsivät Caritaksen silmät, — puoliavoimet huulet hymyilivät.
Tietysti minä otin sen. Olen tehnyt paljon muutakin, jonka vuoksi saan halveksia itseäni. — Yritinpä myöskin vakuuttaa itselleni, että kuva ainoastaan hermostutti Hellasta, mikä oli vahingollista hänelle kun hän muutenkin oli sairas.
Pikkuveli tuli takaisin ja ilmoitti, että lääkäri oli luvannut saapua parin tunnin kuluessa. Hellaan ilmeestä näin, että meidän oli poistuttava. Nyt oli mahdotonta jäädä. Ja kuinka mieletön ihminen onkaan! — Minä en enää tuntenut pienintäkään mielenkiintoa Hellaaseen. Tunsinpa tuon puoleksi suojelevan, puoleksi hieman halveksivan tunteen, joka syntyy, kun on jollekin lainannut rahaa kovassa pulassa.
»Tahdotteko ojentaa minulle tuon kirjan vielä.»
Se oli eräs antologia uusinta amerikkalaista runoutta. — Aukaisin sen merkityltä kohdalta, ja silmiini osui Oppenheimin runo »Hebrealainen». Luin pari viimeistä alleviivattua säettä:
»Väkevää rotua! Väkevää rotua! — minun lihani, minun lihani on malja laulua täynnä, täynnä Aasiaa.»
En tiedä, mikä minun oli, mutta ehdittyäni pihalle purskahdin melkein hysteeriseen nauruun.
Taskussani hymyili ohuen lasin alla Caritaksen kuva, — puoliavoimin huulin, — kummallisin, ohikatsovin silmin.
»Toimittaja Hart?» — »Täällä tohtori Jäder. Suokaa anteeksi, että häiritsen. Kuten ehkä tiedätte, hoidan maisteri Hellasta. Hänen tilansa on tällä hetkellä varsin vakava, vaikka en tietenkään ole sanonut sitä hänelle. Kaikkein pahinta on, että hänellä ei ole ketään luonaan. Hän ei tahdo ottaa sairaanhoitajatarta. Ja viime yönä oli hän mennyt ulos puolipukeissaan ja pyörtynyt portaisiin. — Halloo, kuka siellä sekoittaa! — Tehän olette hänen ystäviään. Pyytäisin lääkärinä teitä uhraamaan yhden yön ja istumaan hänen luonaan. Hänellä on joitakin pakkomielteitä, — hän pelkää, — tai sitten se on jotakin muuta. Ehkä tiedätte jo, mikä häntä vaivaa. Niin joka tapauksessa lääkärinvalani tietenkin estää… Hän hourailee myös. Ja hermot ovat aivan loppupisteessä. — Halloo! — Jos siis voitte. Paras olisi mennä jo kymmenen tienoissa, — ja voittehan yrittää nukkuakin siellä. No niin, luotan teihin. Hyvästi.»
Korrehtuureja — puhelinsoittoja — haastatteluja — painokoneitten jyminä — vapiseva huone — vihreä lamppu.
Pitäisikö minun ilmoittaa Caritakselle? — Mutta enhän edes tiennyt hänen osoitettaan. — Hellas oli kuolemaisillaan.
»Uusi ennätys autojen nopeusajossa. — Pakettiautolla kokeillaan edelleen. — Avaruuslennon mahdollisuudet ovat…»
Kotona oli pöydälläni Caritaksen kuva. Sen eteen olin pieneen kristallimaljaan pistänyt ruskea- ja sinipilkkuisen orkidean. Se oli aivankuin hänen silmänsä. — Mutta minä ainoastaan plagioin. — Kiinalainen kahvikuppi siroin kiemuraviivoin, — siinä kuihtunut, mustaksi kuivettunut neilikka, — se oli paljon enemmän kuin kristallimalja ja orkidea. — Totisesti, rahalla ei saa kaikkea maailmassa.
»kasvaneet huikeassa määrässä. Kuuden vuoden kuluttua voidaan jo kokeilla…»
Vastapäisen talon seinällä kiehui valoreklaamin helvetintuli. Punaista, vihreää, — vaaleanpunaista, silmiin syöpyvää.
Hellas oli kuolemaisillaan. — Ja kun hän oli poissa, ei ketään ollut tielläni. Elämä oli julmaa, — miksi en minäkin voisi olla julma. Antaa hänen kuolla, hävitä. Olla kylmä, niinkuin teräs on kylmää. Niinkuin meidän aikamme on vain kylmää, teräksistä, tunteetonta järkeä. — Ei, minä en voinut olla. Koko olemukseni nousi kapinaan. Mieluummin kuolisin itse. Hellas ei saanut kuolla, — Hellas oli parempi kuin minä, älykkäämpi kuin minä. Miten kadehdin häntä. Hän oli Caritaksen rakkauden arvoinen. — Verkkokalvoihin syöpyvää punaista! — Kun käänsin pääni pois, loistivat vihreät pilkut seinillä ja papereilla. Komplementtivärit. — Caritas oli kuin prisma, joka taittoi valon kaikkiin väreihin, — spektri jatkuu loppumattomiin, — siinä on värejä, joita meidän silmämme ei erota, — ultravioletti, — ultrapunainen…
»tehtaan järjestelmällinen työ, joka suunnitelmassaan ottaa kaikki mahdollisuudet huomioon, takaa meille, että kymmenen vuoden kuluttua…»
Sain järjestettyä niin, että pääsin lähtemään jo kymmeneltä, vaikka minulla olikin iltavuoro. Otin auton ja ajoin Hellaan luo. Astuin portaita ylös tajunnassa vielä välähtelevä kuva kaupungin syksyillasta: katulyhtyjen kirkkaat jonot, reklaamien palo, raitiotievaunujen vihreät sähköliekit, autotorvien huuto.
»Terve, olipa hauska, että tulitte. Tohtori mainitsi soittaneensa teille. Se on kyllä aivan tarpeetonta, mutta on hauskaa, että joku ihminen on kanssani. Huomaatte, että nämä muutamat päivät ovat tehneet minut hiukan nöyremmäksi. — Luulen melkein, että te ette vielä tiedä, mitä on todellinen yksinäisyys.»
Ihmettelin, että lääkäri oli väittänyt Hellaan hourailevan. Minusta hän oli verrattain hyvässä kunnossa. Hyvin kalpea vain ja ehkä kuumeinen. — Pöydällä vuoteen vieressä oli kasa kirjoja, mutta niihin ei varmaankaan ollut paljoa kosketeltu. Hellas loikoili selällään ja poltti savuketta. Virginiatupakkaa — jotakin tuollaista kallista, väkevää, amerikkalaista.
»Jumalan kiitos, että lääkäri meni pois. Hän yritti kieltää minulta tupakankin. — Viime yönä minulla oli vastenmielisiä hermonytkähdyksiä yli koko ruumiin, niin että oli mahdoton nukkua.»
Huomasin, että Hellaan oli vaikea puhua, vaikka hän yrittikin heti alussa ottaa keveän sävyn. Silmät olivat luonnottoman suuret ja kiiltävät, aivan kuin jonkin huumausaineen jälkeen. Saattoi huomata, ettei hän todellakaan ollut pitkiin aikoihin nukkunut.
»Todellakin — ehkä ihmettelette — mutta minä pyydän itse teitä jäämään luokseni täksi yöksi. Jumala varjelkoon, miksi teeskennellä ja näytellä — olemmehan molemmat samassa kadotuksessa, minä vain ehkä jonkun verran alempana. Totta puhuen, minä pelkään olla yksin. Minun on mahdotonta nukkua. Puhuiko tohtori teille mitään taudistani. — Ettei se ole vaarallista. — Voi rakas mies, te osaatte valehdella verrattain kylmästi. Totta kai minussa on niin paljon itsekritiikkiä, että voin jonkin verran arvioida oman tilani.»
Hän alkoi kiihtyä, ja kasvoille ilmestyi epämääräisiä punaisia läikkiä. Hengitys kävi huohottaen ja vaikeasti — se oli melkein kuin hiljaista nyyhkytystä.
»Totisesti minä tiedän, että se on loppua lähellä. — Kun tässä äsken loikoilin, näin vihertäviä varjoja, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Aivan minun luokseni — ja käteni alkoivat puutua, hitaasti, aivan hitaasti. En tuntenut mitään kipua, kaikki vaikutti niin helpolta. Ja kuitenkin minä olisin tahtonut huutaa — huutaa niin kovaa kuin mahdollista, paeta pois. Mutta en jaksanut oikein kohota vuoteessani. Sydän jyskytti hitain, pysähtyvin lyönnein… Oletteko koskaan tuntenut, kuinka epämiellyttävää sydämen pysähteleminen on?»
Lääkäri oli ollut oikeassa. Hitaasti aloin huomata, missä tilassa Hellas oli. — Hän horjui kuoleman ja mielisairauden rajoilla. Minä en yleensä rukoile, minulla ei ole aikaa niin paljon, mutta silloin havaitsin itseni rukoilemassa, että hän mieluummin kuolisi.
»Ja minä pelkäsin, pelkäsin niin sanomattomasti, että teidän on mahdoton sitä ymmärtää. Se vei pois kaiken ylpeyteni ja niin sanotun kyynillisyyteni. Se oli puhtaasti animaalista häviämisen, tuhoutumisen, tajuttomuuden pelkoa — se oli itsesäilytysvietti, ja mitään hirvittävämpää kidutusta ei ole. — Muistatteko, kuinka kerran uidessamme yhdessä — hän oli silloin rannalla — puhuimme itsemurhasta. — Se on ehkä toista, mutta nyt minä tunnen, mitä kuolema on. Ja kaikkeen tuohon sekautui vielä tunto siitä, miten paljon tehtävää, työtä, ajateltavaa minulla on maailmassa. Minä olen vielä vielä liian täynnä elämää. Ja rakkautta! — rakkautta! Ettekö usko?»
Hän haparoi kädellään ja hänen silmänsä näyttivät särkyneiltä. Ojensin hänelle käteni ja tunsin, kuinka hänen kätensä nytkähteli ikäänkuin suonenvedossa. Hänen hermonsa mahtoivat olla hirveässä kunnossa.
»Minä rakastan — ja kuitenkaan ei ole rauhaa muuta kuin kuolemassa. Ja kaikki on minun syyni. Hän on ihana nainen — ainoa nainen maailmassa. Hänen silmänsä — ne ovat maailma, ne ovat kaikki kaukainen — Konstantinopoli, Birma, muskottipuut ja mangrovesuot — ne ovat valheauringot napaseudun jäällä. Sanovat, että hän on rakastanut niin monta miestä, että hän on syntinen. Ja Jumala! Jumala! minä olen kuitenkin kaikkeen syyllinen. — Miksi minä annoinkaan teille hänen kuvansa — olin hullu, järjetön, mutta ette te vielä tiedä, mitä tuska on. Ei! ei! ei missään tapauksessa. Minä en tahdo sitä takaisin. Minä olen sen kerran antanut pois, ja se ei koskaan palaa minun luokseni. Kerran te ymmärrätte. Se ei saa palata. Minä olen kuitenkin liian heikko. Minä en kestäisi. Se on tuli, se on helvetti. Sen tähden minä tahdon kuolla. Minun täytyy kuolla. Minä olen turmeltunut, tuhoutuva siemen. Minä olen lahonnut loppuun. Ymmärrättekö, minun täytyy kuolla, ja minä pelkään! pelkään! — Ja luulin olevani niin rohkea sen edessä.»
Hän houraili. Sitten hänen silmänsä selvisivät ja saivat entisen luonnottoman kiiltonsa. Hän veti kätensä pois. Se oli rauennut ja veltto.
»Miten yksin voi ihminen olla. Eikä kukaan saa tietää sitä. Minun täytyy säilyttää illusioni — illusioni elää vielä silloin, kun minä olen hävinnyt, kirkas, säteilevä illusioni, jolla on auringon siivet. — Minä tahtoisin kertoa, että edes joku tietäisi, että edes joku ymmärtäisi. — Ei! se on vain säälin tavoittelua, raukkamaista. Me kuljemme vuorten huipuilla, meillä on metallisiivet ja aurinkopanssari. Rakkaudesta, rakkauden tähden!»
Miten raukkamainen minä olinkaan. — Huomasin, että olin suorastaan ojentautunut eteenpäin kaikki lihakset jännittyneinä kuullakseni jonkun sanan, jonkun katkonaisen lauseen, joka johtaisi minut jäljille. Minulta puuttui keskusajatus. Se, jonka ympärillä hourailevan ajatukset liikkuivat. Vetäydyin taaksepäin, mutta Hellas käsitti väärin liikkeeni. Hän tuli äkkiä aivan kylmäksi ja rauhalliseksi.
»Lähtekää vain, jos haluatte. Minä en kaipaa sääliä. Tai kyllä kaipaan, kaipaan sanomattomasti, mutta kieltäydyn ottamasta sitä vastaan. Ajatelkaa, kuinka suurenmoista — kieltäydyn jyrkästi ottamasta vastaan sääliä. Siis! kerjään sääliä.»
Hän nauroi, — pitkään, läähättäen, järjettömästi, melkein tukehtumaisillaan. Hänen hengityksensä oli kuin nyyhkytystä. Minua pelotti, pelkäsin, että hermot olisivat murtuneet, mutta hän rauhoittui pian.
»Lukekaa minulle ääneen. — Runoja. — Mitä tahansa. — Se rauhoittaa minua. — Merkillistä huomata, kuinka heikkous kiihdyttää ihmistä. Ennen jaksoin aina hillitä itseni.»
Otin hätäisesti kirjan, joka oli päällimmäisenä. Se oli sama, jonka kerran aikaisemmin olin ojentanut hänelle. Lindsayn Kongo-runo avautui eteeni. Aloin lukea sitä hätäisesti — ääntäen väärin ja tajuamatta sisällystä. Mutta ehdittyäni kertosäkeeseen, keskeytti Hellas minut kädenviittauksella ja käänsi hitaasti suomeksi kaksi säettä:
»Ja minä olen nähnyt Kongon vierivän kumisevassa yössä leikaten djunglirantoja kultaisin vöin…»
Hän oli hetkisen aivan hiljaa, ja kertasi sitten samat sanat, äänessään sanomattoman paljon kaipausta ja hellyyttä. Kun hän jälleen alkoi puhua, ei se enää ollut hourailua.
»Miksi ihmisen täytyy olla köyhä. Joskus se tuntuu niin kovin katkeralta. Kun maailmassa olisi niin äärettömän paljon nähtävää, koettavaa, tunnettavaa. Kun koko maailma voisi olla minun isänmaani. Kaikki värikkäät maat, kaikki äänet, kaikki tuoksut olisivat minun. Pikajunien kiskojen jyskeestä kreolitytön nilkkarenkaitten helinään, loistoauton säkenöivistä kyljistä tuntemattomiin kukkiin Amazonasissa. — Katsokaa, se on kaipaus. Ja minun täytyy kuolla. Täytyy!»
Yritin rauhoittaa häntä selittämällä, että tämä menisi pian ohitse, että hän jo parin päivän kuluttua olisi jalkeilla.
»Olette oikeassa. Tämä kohtaus kyllä menee ohitse. Minua väsyttää. Luulen, että voin nukkua tämän yön, jos te olette lähelläni. Pelkäsin myöskin sitä, että tulisin mielisairaaksi. — Vaikka oikeastaanhan kaikki ihmiset ovat omalla tavallaan epänormaaleja. Tarkoitan vain sitä rajaa, jonka yhteiskunta asettaa. — Muistatteko Chestertonin paradoksia: hullu on se, joka on kadottanut kaiken muun paitsi järkensä. — Koomillista, koko maailma on itse teossa ainoastaan suuri mielisairaala, mutta missä viipyy Ylilääkäri. Niin, ehkä hän on käynyt meidän luonamme ja konstateerannut tilamme. Me emme vain ole tunteneet häntä. Olemme luulleet häntä kohtalotoveriksemme. — Älkää pelätkö, ei tämä ole raivokohtauksen alkua. Tämä on vain minun tavallista filosofiaani. Voisimme tavallaan nimittää sitä praktilliseksi filosofiaksi, eikö totta? — Vakuutan teille, en tule hulluksi — ainakaan vielä. Teidän ei tarvitse olla noin kauhistuneen näköinen.»
Hellas hymyili minulle rauhoittavasti ja melkein suojelevasti. Mahdoin todellakin olla pelästyneen näköinen.
»Ja lopultakin, jos nyt paranen. Mitä se merkitsee? Vain sitä, että helvetti jatkuu hiukan kauemmin. Jo Sokrates huomautti, että jos yleensä on olemassa joku tuonpuoleinen elämä, ei se missään tapauksessa voi olla pahempi kuin se maailma, jossa me elämme. Pahempaa ei nimittäin voi yleensä olla, ymmärrättekö. Se oli hiukan ilkeästi sanottu, mutta kerrotaan, että hänellä oli paha vaimo. Xantippa parka, olen alkanut vuosituhansien takaa tuntea suurta sympatiaa häntä kohtaan. Historia on luonnollisesti tehnyt hänelle äärettömän paljon vääryyttä niin kuin kaikille todella jaloille sieluille. Ja jaloushan on vain suhteellinen käsite. Kukaties minuakin voisi sanoa jaloksi jostakin määrätystä näkökulmasta katsoen. Ja teitä. — Jos minä nyt paranen. Se merkitsee vain sitä, että ratkaisu siirtyy hiukan tuonnemmaksi. Se suuri ratkaisu.»
Hän oli rauhoittunut ja nojautui taaksepäin. Silmätkin painuivat hetkeksi umpeen, mutta avautuivat taas kohta.
»Ilkeä tunne tuo — juuri kun on nukahtamaisillaan, hätkähtää hereille.Se johtuu vain hermoista. Hermot ovat kauhistuttava järjestelmä. —Onneksi ne inhoittavat nytkähdykset ovat lakanneet.»
Minä olin varma siitä, että Hellas aivan tahallaan oli tehnyt kaikkensa tullakseen sairaaksi. Hän oli epänormaali. Muutamat lääkärit väittävät, että jokainen ihminen, joka yrittää tehdä itsemurhan, on mielisairas. Minä en kylläkään hyväksy sitä käsitystä, mutta teoreettisesti, sosiologiselta kannalta sitä täytyy pitää oikeana. Nyt riippui kaikki vain siitä, tahtoiko Hellas itse parantua. Jos hän ei sitä halunnut… Hänessä selvästikin oli taistellut kaksi vastakkaista pyrkimystä — rakkaus elämään, kaikkeen olevaan, elämänvietti, ja päinvastoin jokin tuntemattomista syistä johtuva julma tuhoutumisen pyrkimys, katkera ja hellittämätön, joka oli saanut hänet tekemään kaikkensa tullakseen yhä sairaammaksi, rasittamaan itseään liikaa, uimaan yöllä jääkylmässä vedessä, pakenemaan puolipukeissa ulos syksyiseen yöhön, hermostuttamaan itsensä niin, että nukkuminenkin kävi mahdottomaksi.
Nuo tuntemattomat syyt! Enää en ollut itsekään utelias. Nyt olisin tahtonut tietää ne voidakseni auttaa häntä, mikäli se oli mahdollista. Voidakseni seistä hänen rinnallaan ystävänä, toverina, jottei hänen olisi tarvinnut taistella taisteluaan niin julman yksin. Sillä hetkellä olin rehellinen. En ajatellut Caritasta, en ollut mustasukkainen — sillä hetkellä merkitsi minulle ihmiselämä enemmän kuin oma rakkauteni. En ollut järkevä… olin täynnä sekavia, erittelemättömiä tunteita.
Tietysti olin typerä, sillä mitä merkitsee itse asiassa yksi ihmiselämä. Minä omasta puolestani olin tavallani valmis kuolemaan — tietysti se olisi tuntunut hiukan katkeralta, hiukan liian aikaiselta, mutta en luullakseni olisi nostanut siitä liian paljon melua, ikäänkuin minä olisin ollut koko maailman keskipiste. — Ja juuri samalla tavalla tiesin Hellaan tuntevan. Ja kuitenkin kauhistutti minua sanomattomasti tietoisuus ja pelko, että hän kuolisi. Minuun oli siirtynyt osa hänen elämänviettiään. Hän oli suggeroinut minut tuntemaan samaa kuin hänkin, niin kuin joskus ratkaisevina hetkinä tapahtuu ihmisten kesken.
Miksi hän ei tahtonut elää? Miksi hän niin julman järjestelmällisesti etsi kuolemaa, vaikka kuitenkin pohjaltaan pelkäsi sitä. Saattoi ihailla sitä rohkeutta, jolla hänen oli täytynyt taistella kauhuaan vastaan ja jatkaa yhä edelleen alkamaansa tietä. Ja mikä mahtoi olla se, joka pakotti häntä eteenpäin. Jotakin äärettömän tuskallista sen täytyi olla. — Rakkaus — Caritas!
Olin näkevinäni valokuvan työpöydälläni — sen edessä orkidean kristallimaljassa. Piirre piirteeltä tarkastelin mielikuvituksessani Caritaksen piirteitä, etsien niistä sitä salaisuutta, joka painoi niin raskaasti. — Puoliavoimet huulet hymyilivät hiukan, pää oli kallistunut taaksepäin kuin suudelmaa varten, ja silmät tuijottivat katsojan ohi kaukaisuuteen.
Muistin Hellaan sanat nuoruudesta, joka vielä uskoo siihen, että jokaisessa naisessa piilee salaisuus. Hänelle ei ollut mitään salaisuutta enää. Ja se, minkä hän oli löytänyt, oliko se jotakin niin katkeraa, että se saattoi pakottaa hänet etsimään kuolemaa.
Ajatukseni alkoivat väsyä kierrellessään lakkaamatta saman asian ympärillä ikuisesti palaten lähtökohtaansa, pääsemättä lopulta askeltakaan edemmäksi. — Hellas näytti nukahtaneen vuoteeseen. Hänen silmänsä olivat kiinni; niiden alla näin sinisten varjojen joukossa paljon hienoja ryppyjä — noita ryppyjä, jotka kertovat siitä, että on elänyt liian paljon ja kokenut liian paljon. Suupieliin oli painunut katkeruuden poimu. Mutta se ei ollut vastenmielistä tyytymättömyyttä, niin kuin niin monella ihmisellä, vaan todellista, miehekästä tuskaa. Parransänki oli kasvanut pitkäksi muutamien päivien aikana. Se teki hänet avuttomaksi ja epäkorrektiksi.
Hän ei kuitenkaan nukkunut, sillä tuijottaessani häneen hän huomasi sen hermostuneen ihmisen luonnottomalla herkkyydellä ja aukaisi silmänsä.
»Olen taistellut loppuun ja ratkaissut suhtautumiseni elämään. Jos paranen, on se lykkäysaikaa, ja sitä ihanammalta on elämä silloin tuntuva. Ymmärrättekö, jokainen pikkuseikka, — kaikki se, mitä ennen ei ole edes huomannutkaan, saa aivan uuden ja arvaamattoman sisällyksen, kasvaa maailmankaikkeuden symbooliksi. — Nyt lupaan teille, että jään elämään, jos se on mahdollista, ja nukahdan kohta, kun olemme hiukan keskustelleet, — mutta vain yhdellä ehdolla. Teidän täytyy luvata kunnianne kautta, että ette milloinkaan puhu tästä yöstä kenellekään ihmiselle, — muistakaa, te tiedätte kyllä, ketä tarkoitan. Uskon, että ymmärrätte minua.»
Tietysti myönnyin. Mitä muuta olisin saattanut tehdä?
»Ja palkaksi kerron teille hiukan itsestäni. Ajatelkaa, mikä ihmeellinen palkka, saatte ponnistaa kärsivällisyytenne kuunnellaksenne sentimentaalisia lapsuusmuistoja. Kuten tiedätte, ei ole mitään hermostuttavampaa kuin kuunnella ja lukea muistelmia. Mutta minä tahdon edes hiukan purkaa itseäni. Älkää keskeyttäkö minua. Tehän tiedätte, että olen olevinani kirjailija, — annan kertomukselle siis asiaankuuluvan muodon, jättäen mahdollisimman paljon arvaamisen ja vaistoamisen varaan. Todenperäisyys on myöskin niin ollen epämääräinen asia. Mutta meillähän on maailmassamme olemassa ainoastaan epämääräinen todellisuus.»
Hellaan luonnottoman suuret ja kiiltävät silmät, hehkuva savukkeenpää, kallista, väkevää, amerikkalaista tupakkaa, — vihreäkupuisen lampun himmeä puolihämärä.
»Minä olen syntynyt rikkaaksi. Minulla on kaikki ylellisyyden nälkä veressäni. Isänihän oli rikas — hänellä oli tehdas, joka meni nurin maailmansodan alussa.
Minä olen mielenkiintoinen sekoitus perinnöllisyyden kannalta. Isäni oli tuota raskasveristä, aistillista, itämaiseen vivahtavaa tyyppiä, joka on hiukan veltto ja kiihkeä. — Äitini taas oli äärimmäisen herkkä ja hermostunut, älykäs, intelligentti, epäaistillinen. — He olivat siis aviopuolisoina mahdollisimman epäonnistunut pari. Minä olen sekoitus Itämaita ja Eurooppaa.
Kun olin kahdentoista ikäinen, toimitti isä äitini mielisairaalaan. Minulle on jäänyt salaisuudeksi, oliko hän todella sairas. Joka tapauksessa isäni halusi päästä hänestä eroon, — koko kotielämä oli ikuista taistelua aistillisen seksuaalisuuden ja luonnottoman herkkyyden välillä. Ehkä te ymmärrätte, mitä tarkoitan. — Kaikki tuo painoi luonnollisesti leimansa lapsuuteeni.
Siihen aikaan näin unia, — mielettömiä, itsetiedottoman sadistisia unia, — kuinka kidutin ihmisiä jollakin autiolla saarella, miehiä ja naisia, sidoin heidät, ruoskin heitä. Huomatkaa, en ollut silloin vielä seksuaalisesti herännyt. Minulle ei ollut mitään eroa miehen ja naisen välillä.
Olin varhaiskypsä, jo lapsena hermostunut. Miten äärettömästi saatoinkaan peljätä pimeän huoneen ovella. — Vähitellen aukeni minulle myöskin kirjojen maailma. — Jumala, kuinka minä luin, — kaikkea, valikoimatta. Minähän olin aivan yksin. Edes lapsena ei minulla ole ollut ystäviä. Se oli omituista elämää, mielikuvituksen ja todellisuuden rajoilla.
Olin kai jo neljännellä luokalla koulussa, kun keksin synnin. Tehän tiedätte itse… Parin vuoden ajan se vei minut kokonaan, niin että odotin ainoastaan yötä, jolloin saisin olla yksin vuoteessani. — Tunnettehan tuon… huoneessa kylmä vuode, joka hitaasti muuttuu lämpimäksi siinä maatessa.
Yläluokat olivat sitten taistelua hengen ja lihan välillä. Miten pelkäsin omaa itseäni ja kaikkia öitä. Ja kidutin itseäni. Tuska tuotti minulle kummallista nautintoa. Revin käsivarttani karkealla, ruostuneella neulalla. Kerran oli vähällä saada verenmyrkytyksen. — Ja luin — — tuhannen kirjaa!
Miten kaipasinkaan rakkautta, sitä rakkautta, josta nuoruus haaveksii. Minähän olin niin kipeän, palavan nuori. — Pimeinä iltoina kiertelin pitkin autioita katuja katsellen kuinka ihmisten ikkunoihin syttyivät valot. Se oli kaipausta, kuumasilmäistä, kiduttavaa ikävää.
Tietysti minulla oli joku koulupoikarakkaus. — Tehän tunnette nuo hyväilyt — silloin kun kukaan ei ole vartioimassa — liian paljon kahden. Vaaralliset, kiduttavat, huohottavat hyväilyt, jotka saavat polvet vapisemaan jälkeenpäin, jotka ovat tyydyttämättömiä. Minähän olin liian nuori.
Niihin aikoihin meni isäni tehdas nurin. Hän meni sen mukana. Ehkä muistatte vielä senaikuiset sanomalehdet. Se oli selvä onnettomuustapaus. — Tietysti teki hän sen itse, minulla ei ole koskaan ollut siitä epäilystäkään. Muuten oli hän aina ollut minulle vieras ihminen. Jälkeen jäi niin paljon, että sain yliopistolukuni suoritetuksi ilman velkoja.
Minussa on aina piillyt ikuinen oppositsionihenki. En voi sietää sitä, että joku on aivan varma asiastaan. Silloin täytyy minun aina ryhtyä vastustamaan, vaikka itse asiassa olisinkin samalla kannalla kuin hän. — Kouluaikana se sai minut kiistoihin toverieni kanssa — juuri siitä syystä ei minulla koskaan ole ollut ystäviä. Muistatte ehkä, kuinka kerran puhuin siitä julmuudesta mikä sisältyy sanoihin »meidän koulu».
Te jo tunnette tuon kuvan. Nuori ylioppilas, skeptillinen, muka hiukan blaseerattu, joka liikkuu veltosti kahviloissa ja kävelypaikoilla. Hermoheikko, sitä minä olin. — Ja silloin juuri tuli nainen. Tietysti vanhempi nainen, kokenut nainen, joka etsi uusia vaikutelmia, uusia väristyksiä, kuinka sanoisin.
Siihen aikaan olin vähällä tulla uskonnolliseksi. Niin selvästi tunsin, kuinka saatana heräsi minussa. — Mitä helvettiä ne yöt olivatkaan. — Hänessä oli kaikki se, mikä kykeni herättämään minussa sukuperintöni isän puolelta. Ja minussa itsessäni, omassa sielussani alkoi se kirottu taistelu, joka oli myrkyttänyt lapsuuteni. Sillä pohjaltaan minä kaipasin viattomuutta, arkaa hyväilyä — jos eksyimme vanhoihin, sisällyksettömiin fraaseihin, voisi sanoa — sielujen sympatiaa. Silloin en vielä käsittänyt, että ihminen on luotu kulkemaan yksinäisiä teitä.
Mutta siinä ei ollut kaikki. — Siinä oli vielä jotakin kammottavampaa. — Olen monasti yrittänyt eritellä tuon naisen sielua, mutta se on mahdotonta. Sen vain ymmärrän, että mies voi lyödä naista ja kirota naista — siinä ei ole mitään ihmeteltävää, se on niin luonnollista.
* * * * *
Tuo episodi merkitsi koko minun elämäni, minun sieluni ja ruumiini — siitä vasta alkoi minun taisteluni! — Ajattelin aikoinaan tappaa hänet, murhata hänet, mutta silloin en vielä ollut kyllin karaistunut. Ja hän oli jättänyt minuun niin paljon saatanaa, että suorastaan nautin ajatellessani, kuinka joku toinenkin syöksyisi hänen kauttaan samaan kadotukseen kuin minä.
Te ymmärrätte — tästä on jäänyt juuri pääasia pois
— ja tähän minä lopetan. Siihen loppui minun nuoruuteni. Siitä alkoi yksinäisten tie — — vuorenhuipuilla.
Siitä naisesta vielä. — Hän kuoli auto-onnettomuudessa. Hänen kanssaan kuoli muuan nuori mies. Ajoivat yhdessä jyrkänteeltä alas. Mitä olisinkaan antanut, jos olisin saanut nähdä kauhun hänen silmissään, kun hän huomasi toisen tehneen ratkaisevan päätöksen ja kääntäneen ohjauspyörän väärään suuntaan.
Se oli kuitenkin komea lähtö. Olen joskus istunut hetkisen pojan haudan ääressä. Minähän olin välillisesti syypää hänen kuolemaansa. Minun olisi pitänyt aikaisemmin tehdä se, minkä hän teki.»
Hellas vaikeni ja sytytti uuden savukkeen imien sitä pitkin, hermostunein vedoin. Hänen kasvoillaan oli ilme, josta saattoi päätellä, että hän nyt jo katui sitä, minkä oli kertonut. — Olen varma, että jos olisin lausunut ainoankaan sanan, hän olisi ajanut minut ulos.
Istuin siis aivan hiljaa vihreän lampun himmeässä valossa ja mietin. — Silloin kun Hellas alkoi puhua naisesta, oli sydämeni hytkähtänyt säikähdyksestä, sillä aivan ensimmäisinä silmänräpäyksinä olin luullut, että se oli Caritas.
Ja lopultakin, mitä lisää olin saanut tietää. — Kaikki tuo oli jotakin sellaista, minkä saattoi edeltäpäin aavistaa — ja juuri sen, mikä olisi voinut tuoda hänet lähemmäksi minua, juuri sen hän oli tahallaan jättänyt pois.
Hän oli antanut minulle ne kaikki perustiedot, joiden mukaan saattoi lähteä arvostelemaan hänen tekojaan, joiden mukaan hänen suhtautumisensa elämään kävi ymmärrettäväksi. Tärkein niistä oli kuitenkin jäänyt pois.
Hän ei ollut puhunut mitään siitä, mitä hän ajatteli ja tunsi. Se kaikki täytyi minun ainoastaan vaistota ja aavistaa. Hän oli paljastanut osan elämästään minulle niinkuin lääkärille, ei niinkuin ystävälle. Hän oli ollut minulle rehellisempi kuin ystävälle.
Pienessä, kiinalaisessa kupissa oli ollut keltainen neilikka. Ja parin vuoden ajan oli Caritaksen kuva hymyillyt hänen pöydällään. Huulet puoliavoimina kuin hyväilyä odottaen. — Ja hän oli ollut yksin — täynnä hellyyden nälkää, rakkauden nälkää.
Ihmisten seurassa kylmä, hiukan katkera mies. Skeptillinen, joskus melkein raaka. — Ja kaiken alla oli hänen elämänsä salaisuus, jota en ollut pääsyt lähemmäksi.
Hellas oli nukahtanut. Hän hengitti hitaasti ja rauhallisesti. Otsalle, hiusrajaan oli kihonnut hiukan hikeä. Savuke oli pudonnut hänen sormistaan ja poltti hitaasti reikää peitteeseen. Otin hiljaa sen pois ja nojauduin taaksepäin tuolissani. Juuri ennen uneen vaipumista näin Caritaksen kasvot aivan lähellä omiani, niin että saatoin tuntea hänen hengityksensä kasvoillani ja hyasintin tuoksun hänen hienossa ihossaan. — Se oli tuollainen unen, todellisuuden ja mielikuvituksen välittämä hallusinatio.
* * * * *
Aamulla, kun jo oli aivan valoisaa, heräsin siihen, että Hellas istui vuoteessaan ja katseli minua. Vihreä lamppu paloi vielä värittömänä valoisassa huoneessa. Koko ruumiissani oli epämiellyttävä, hiukan hikinen tunto siitä, että on nukkunut yönsä vaatteet yllä.
Hellas oli yhä hyvin kalpea, mutta muuten terveen näköinen. Hänen silmissään oli melkein poikamaisen veikeä ilme, kun hän arvokkaasti toivotti minulle hyvää huomenta ja sanoi:
»Olen tunnin verran seurannut teidän hidasta toipumistanne. Uskon, että sairautenne on nyt onnellisesti sivuutettu, kun olen uhrautuvasti ottanut teidät luokseni yöksi. Muistaakseni kerroitte eilen illalla olevanne hiukan huolestunut terveydentilastanne. Älkää pelätkö, tulette vielä näkemään monta onnellista päivää.»
Yli koko olemukseni välähti äkillinen riemu, äkillinen elämänvoima. Ihanan, aavistavan kirkas syksyaamu tunkeutui huoneeseen. Se oli kuin viesti onnellisesta ikuisuudesta.
Me olimme kuin kaksi poikaa. Minä ryntäsin hänen luokseen ja ravistelin häntä. Me nauroimme yhdessä ihanaa riemua täynnä. Koko maailma oli poissa meidän luotamme, oli vain tämä ihana hetki. Yö oli ollut painajaisunta, elämä oli ollut painajaisunta. Tämä oli ainoa todellisuus. Olla poika, leikkiä täynnä riemua ja erittelemätöntä uskoa!
Silloin tiesin, että me olimme ystäviä, todellisia ystäviä, ja että toveruus saattoi olla enemmän kuin mikään muu. Ja Hellas sanoi hymyillen:
»Mitäs helkkaria tässä nyt oltaisiin niin p… n tärkeitä!»
Pikkuveli oli rakastunut. — Minulle se oli jotakin hiukan koomillista, hiukan kaihomielistä, hiukan kipeää.
Ensimmäiset oireet ilmenivät jonkun verran ennen joulua. Pikkuveli vihelteli kimeämmin tullessaan kotiin, kierteli huoneissa, penkoi kirjoja ja heitti ne huolimattomasti jälleen pois, oli täynnä määrittelemätöntä toimintatarmoa, joka etsi purkautumistaan. — Hänen mielentilansa vaihteli elohopean tavoin ärtyisästä riemukkaaksi. Jonkun kerran tuli hän kirjoituspöytäni ääreen ja puristi minua takaapäin olkapäistä. Se oli ainoa hyväilymuoto, minkä me tunsimme.
Olin ollut hiukan huolissani hänen puolestaan, sillä syyslukukauden ajan oli hän ollut verrattain veltto — vetelehtinyt huoneessaan roskaromaaneja lukien tai istuskellut elokuvissa. Hän oli ollut hiukan hermostunut ja synkkä. Silmissä oli paljon pimeää ja hän ei enää katsonut minua aivan suoraan kasvoihin.
Monena iltana nukkumaan mentyämme olin loikonut vuoteessani hengähtämättä, hiljaa, peljäten. Kuunnellut ääniä hänen huoneestaan, hänen hengitystään, hänen kääntelehtimistään vuoteessa ennen uneen vaipumista. — Eikä minulla kuitenkaan ollut rohkeutta puhua hänelle mitään. Kaikki sanathan ovat kuitenkin lopulta turhia. On asioita, joissa kaikki ihmiset seisovat yksin, jotka yksin täytyy läpäistä.
Nyt hän oli jälleen sama kuin ennenkin — iloinen, reipas, hiukan kujeileva, täynnä noita koulupoikien vitsejä, jotka voivat hermostuttaa ihmisen hengiltä, ja joissa voi löytää arvaamattomia näköaloja nuoruuskauden sielunelämään. — Hän alkoi jälleen kymmenen minuutin aamuvoimistelunsa, ja lisäsi vielä siihen kylmän suihkun. — Iltaisin oli hän paljon poissa, mutta minä en ryhtynyt utelemaan hänen teitään — hymyilin ainoastaan hiukan ja pidin silmällä, ettei hän lyönyt laimin läksyjään.
Hän vaati itselleen smokingin, sillä hänen piti mennä sanojensa mukaan johonkin joulujuhlaan, jossa kuului asiaan olla iltapuvussa. — Kun hän sitten eräänä iltana kamppaili peilin edessä ensimmäisen kovan kauluksensa, tärkätyn paidanrinnan ja kauluksennappien kanssa, kysyin minä aivan viattomasti:
»Hänellähän on ruskeat silmät, eikö totta?»
»Älä houraile — nehän ovat aivan siniset niinkuin teräs.»
Vasta jonkun sekunnin kuluttua huomasi Pikkuveli, mihin ansaan hän oli hypännyt, ja mahdollisesti hänen kasvojaan hiukan kuumotti. Minä pysyttelin kohtuuden rajoissa, ja hymyni oli täysin luonnollinen ilman pienintäkään ironiaa. Hetken kuluttua purskahdimme yht'aikaa nauramaan, ja Pikkuveli ryhtyi selittelemään:
»Katsos, eihän se nyt mitään erikoista ole. Mehän olemme vain hyviä tovereita, ja hän on niin reilu. Hänen kanssaan voi puhua kaikista asioista — moottoripyöristä ja radiosta. Ja hän osaa ajaa autoa. Minä pidän hurjasti hänestä. Hän voimistelee ja tanssii… yksin nimittäin. Hänellä on oikein kaunis vartalo.»
Silloin minä tein pienen virheen. Muistaen omia ensimmäisiä haaveitani ja rakkauksiani kysyin:
»Oletko sinä jo suudellut häntä?»
Pikkuveli oli aivan hämmästyneen näköinen. Hän katsoi minua hiukan kysyvästi — hiukan ihmetellen:
»Minkätähden? — Mitä sinä tarkoitat? — Totta kai, jos kerran pitää oikein jostakin, niin saa kai häntä suudellakin. Ei tietenkään mitään tuollaista lepsua, niinkuin filmien loppukohtauksissa, vaan noin vain reilusti. Sehän on vain merkki, että pitää toisesta.»
Minä vaikenin. — Huomasin jääneeni ajastani jälkeen.
Siitä illasta lähtien vallitsi välillämme sanaton yhteisymmärrys. Pikkuveli oli joskus hiukan ihmetellen katsellut Caritaksen kuvaa pöydälläni ja sen edessä kristallimaljassa olevaa orkideaa, jonka vaihdoin pari kertaa viikossa pistäen kuihtuneet eksemplaarit pöytälaatikkoon. Vaistomaisesta hienotunteisuudesta ei hän ollut koskaan kysynyt siitä mitään.
Mutta eräänä iltapäivänä tuli hän kotiin mukanaan valokuva. Se oli tavallinen, suurennettu amatöörikuva, joka esitti urheilupukuista tyttöä auton vieressä hikisenä ja ruskeana nojautumassa auton jäähdyttäjää vasten. Se ei ollut mikään erikoisen kaunis kuva. Tyttö, housut jalassa, oli kohottanut kätensä kuin tervehdykseen vielä huohottaen jonkin ponnistuksen jälkeen. Se ei ollut mikään erikoisen kaunis kuva, mutta siinä oli kiehtovaa, hurmiokasta nuoruutta, joka sai minut melkein huokaisemaan.
Pikkuveli oli puuhaillut huoneessaan jotakin, ja kun astuin sinne, oli kuva seinällä kehyksissä. Kehykset olivat aivan yksinkertaiset, suoraviivaiset, metalliset. Ja kuin täynnä oppositsionihenkeä minun uhraamistapaani kohtaan Pikkuveli oli ripustanut kuvan alle nyrkkeilyhansikkaan.
Minut on voitettu, syrjäytetty. Pojalla oli makua.
Ja kaikki oli minulle jotakin hiukan koomillista, hiukan kaihomielistä, hiukan kipeää.
Juttu oli minusta hauska. Tunsin uteliaisuutta. Halusin nähdä tytön, ja Pikkuveli halusi myöskin näyttää minut tytölle, sillä hän oli ylpeä minusta. Minähän olin sanomalehdentoimittaja, ja minussa oli hiukan tuota kokemuksen synnyttämää välinpitämättömyyttä, joka tekee nuoriin ihmisiin ihailtavan vaikutuksen.
Kutsuin siis heidät eräänä iltana Capitoliin yhdeksän näytäntöön. En oikeastaan edes tiennyt, mikä filmi siellä oli, mutta ajattelin, että se joka tapauksessa kelpaisi. Kutsuni otettiin mielihyvällä vastaan.
Me odotimme, Pikkuveli ja minä, suuressa eteisessä ennen näytännön alkua. Ohitsemme kiersi pitkä ihmisjono, ja minä huomasin nauttivani kaikin aistimin sen yhteisestä, kärsimättömästä, hermostuneesta odotuksesta. Yritin arvioida, mitä kaikki nuo eri henkilöt olivat, jotka yhteinen filminälkä oli kerännyt tällä hetkellä tähän samaan paikkaan, jotka luultavasti eivät enää koskaan tulisi näkemään toisiaan näitten kahden tunnin jälkeen.
Konttoristeja, — kauppiaita, — juoksutyttöjä, — liikeapulaisia, — koululaisia pienin ryhmin, — ylioppilaita, — joukossa näkyi vilahtavan eräs professori rouvansa kanssa, — pari epäilyttävän maalattua neitosta parin epäilyttävän hienon herrasmiehen kanssa, — joku virkamies kuluneine päällystakkeineen, ruskea paketti kädessä, — joku leveähattuinen ja laajalahkeinen, tupakkaa syljeskelevä tyyppi.
Ja kaikki äänet, jotka sekautuivat yhdeksi ainoaksi epäselväksi sorinaksi. Tästä erottui joskus jokin selvä sana, jokin huudahdus, jokin lause.
Vielä verrattain uuden käytävän tuoksu sekautui puuterin ja hajuveden lemuun, kosteitten vaatteitten ja hien hajuun. Tuossa sekoituksessa oli jotakin eksoottista ja kiihkeää.
Koko joukon oli suggeroinut filmin huikea juoksu kankaalla, vaihtuvat kuvat ja filmitähtien illusoorinen viehkeys. He odottivat kaikki sulautuneina yhteiseksi, kollektiiviseksi joukoksi, voidakseen jonkin minuutin kuluttua yhdessä antaa samojen tunteiden ja aistimusten kiitää nopeasti vaihtuvin sarjoin halki aivojen. Etsiäkseen filmistä romantiikkaa arkipäiviin, illusionia, ihmettä!
Sillä hetkellä tunsin, mikä ääretön määrä nykyajan romantiikkaa piilee sanassa Hollywood, — mitä se merkitsee, että tietää kaikkien noiden loistavien filmitähtien todella olevan olemassa. Ymmärsin noiden filmihullujen tunteet, kun he kirjoittavat kirjeitä ja pyytävät valokuvia ja nimikirjoituksia ja juoksevat illasta iltaan elokuvateatterista toiseen.
Mietiskelyni katkaisi tytön saapuminen. Hän tuli, tervehti reippaasti eikä esittelyssä muodostunut mitään tavallista kankeutta ja tuota »mitä minä sanoisin» — hämilleen joutumista. Hän tarttui reippaasti ja toverillisesti, ilman muuta Pikkuveljen käteen ja me kuljimme ylös rappusia varaamaani aitioon.
Kulkiessani erittelin hänestä saamaani vaikutelmaa.
Lyhyt, pirteä turkistakki, pieni, päänmukainen hattu hiukan huolimattomassa asennossa, reippaat askelet ja solakka, poikamainen vartalo. — Silkkisukat tietysti, mutta niiden alla oli kylmää vastaan trikoosuojukset. Sen saattoi arvata. — Puuteria, se kuului asiaan, mutta ei liikaa. Kasvot hiukan tuota japanilaista, euraasialaista kirsikankukkatyyppiä, — mutta silmät olivat siniset ja harmaat, nauravat ja rohkeat. Sellaiset silmät, jotka katsovat maailmaa omanaan ilman teeskentelyä ja koketeerausta.
Hän piti yhä edelleen kiinni Pikkuveljen kädestä reippaasti ja toverillisesti. Siihen ei sekaantunut minkäänlaista tunnetta, että se olisi ollut jotakin vaarallista tai sopimatonta. — Varjelkoon, miksi eivät kaikki ihmiset saisi nähdä, että he olivat hyviä tovereita?
Minä se tunsin olevani vieraassa ympäristössä. Tyttö oli täydellinen nainen siinä, että hän heti ensimmäisessä silmänräpäyksessä oli ottanut yliotteen ja määrännyt suhtautumisen. Minulle ei jäänyt minkäänlaista mahdollisuutta esiintyä vanhana ja kokeneena, hiukan setämäisenä, niinkuin olin ensin kuvitellut.
Sijoittautuessamme paikoillemme aitioon huomasin ihmeekseni, että minulla oli hauskaa. Todella vilpittömän hauskaa. Saatoin nauttia kaikesta aivankuin joskus kauan sitten, — ympäristöstä, aitiosta, ihmisten katseista, jotka suuntautuivat alhaalta meihin, ohjelmalehtien ratinasta, valkoista kangasta verhoavasta kimaltavasta verkosta.
Pikkuveli auttoi turkin hänen päältään ja huolehti hänen mukavuudestaan. Saatoin todeta, että Pikkuveli oli ollut oikeassa sanoessaan hänen vartaloaan kauniiksi. Tein huomioita myös hänen polvistaan, ja totesin, että me, vanhempi sukupolvi, emme vielä kykene ottamaan lyhyitä hameita täysin luonnolliselta kannalta. — Minä ainakin katselin hänen polviaan melkein salaa ja peläten, että hän huomaisi katseeni. Ja kuitenkin tunsin, että hän olisi ihmetellyt, jos olisi huomannut minun ajatukseni. Tunsin itseni epämääräisen naurettavaksi, mutta sekin oli vain yksi osa hauskuutta.
Hän puheli jotakin etupäässä Pikkuveljen kanssa, mutta kuitenkin niin, etten minä millään tavoin tuntenut itseäni syrjäytetyksi. Koko tunnelma oli vapaa ja reipas. Me olimme tulleet pitämään yhdessä hiukan hauskaa, — kukaan ei ollut millään tavoin sidottu.
Kattokruunut sammuivat, — katonrajasta loisti ympäri suuren salin kätkettyjen lamppujen himmeä, punainen viiva. Valkeata kangasta peittävä verkko alkoi kimaltaa tuhansin punaiseen vivahtavin värein, ja soittokunta alkoi soittaa. — Yli koko huoneen kävi hiljainen kohahdus, kaikki etsivät mukavimman asennon tuoleillaan, — ja sitten oli melkein hengähtämätön hiljaisuus.
Verho aukeni hitaasti ja kappale alkoi. — Se oli jokin Colleen Moore -filmi, — en jaksa muistaa sen nimeä enkä juontakaan. Amerikkalainen filmi, toiminta nopeasti kiihtyvää tapauksesta ja kohtauksesta toiseen. Romantiikan nälkää, rakkautta, kaipausta, kauneutta, prinssi hurmaaja, pitkä, tumma, poikamainen amerikkalainen.
Ihmettelin, kuinkahan monet tuhannet nuorukaiset olivatkaan mahtaneet rakastua tuohon naiseen, joka valkealla kankaalla oli kuin nuori tyttö. Ihmeelliset silmät, joissa saattoivat väristä kaikki tunteet, — lapsensuu, joka ojentautui suutelemaan täynnä viatonta antaumusta. Ne sadat nimikirjoituksilla varustetut kuvat, joita hän joka päivä sai lähettää tuntemattomille ihailijoilleen — niissä oli säteilevää nuoruutta.
Mahtoikohan hän olla onnellinen, — mahtoikohan hänellä olla myös oma kaipauksensa, oma pessimisminsä. Hollywood ja marmorihuvila… Huomasin, että minut oli suggeroinut se kaipaus, joka poltti sadan kankaalle tuijottavan nuorukaisen silmiä.
Tuli väliaika, ja Pikkuveli aukaisi suklaarasian. — Tietysti puhuttiin filmistä. Tyttö kääntyi minun puoleeni ja sanoi:
»Tiedättekö, että hänen toinen silmänsä on ruskea ja toinen harmaa. Tai ainakin ne ovat eri väriä. Se on ihan totta.»
»Te tunnette tietysti kaikki filmitähdet.»
»No, melkein. Minulla on tietysti oma filmikorttikokoelmani, mutta minä otan siihen ainoastaan ne, joista pidän. Tietysti vanhemmat ihmiset nauravat sille, mutta minusta on hauska katsella kauniita ihmisiä. — Ja minä tunnustan suoraan, että pidän enemmän filmistä kuin teatterista. Nehän ovat luonnollisesti aivan eri tasoilla, — ja te ajattelette varmaan, että minulla on vielä koulutytön kehittymätön maku, mutta totisesti, mieluummin minä katselen hyvää filmiä kuin istun ja haukottelen iltatoaletissa teatterissa.»
»Niin, tehän olette nykyajan lapsi, ja filmi vastaa teidän suhtautumistanne elämään, sitä illusionia, mitä te kaipaatte, eikö totta?»
»Niin, ehkä mekin kaipaamme illusionia. — Minä kylläkin olen täysin tyytyväinen varsinaiseen elämääni. Meidän maailmammehan on niin sanomattoman täynnä romantiikkaa, — auto ja radio ja… ja kaikki muu. Mutta ehkä me kuitenkin kaipaamme satua, — loistoa, pukuja, sankareita, jaloja tekoja… Se on filmi!»
Valot sammuivat jälleen, ja kimalteleva verho aukeni. — En enää katsellut kankaalle, sillä kun silmäni olivat tottuneet pimeään, näin, kuinka Pikkuveli oli kumartunut tyttöä lähemmäksi ja etsi kädellään hänen olkapäätään ja kättään.
Teki niin kummallisen kipeää, sillä muistin samalla kertaa oman, ensimmäisen suudelmani, — samantapaisen kohtauksen jollakin puiston penkillä. Minä olin ollut silloin niin kiihkeän nuori, niin täynnä epämääräistä kaipausta ja nälkää. Huuleni olivat värisseet ja kämmenpohjiini oli kihonnut hikeä. Se oli ollut kömpelö, kokematon, pelokas suudelma, ensimmäinen suudelma. Siinä oli ollut paljon intohimoa, joka ei uskalla tulla näkyviin, joka häpeää itseään. — Se oli ollut pettymys, eikä kuitenkaan pettymys. — Penkki oli ollut puitten varjossa, ja kauempana loisti katulyhtyjen himmeä valo. Me olimme kumpikin olleet niin äärettömän noloja, niin äärettömän nuoria. Emme osanneet katsoa enää toisiamme silmiin emmekä puhua mitään. Ja sitten hitaasti oli minussa alkanut kuohua jokin, ja siitä oli tullut monta rajua, kiihkeää, hillitöntä, raakaa suudelmaa, kunnes hän alkoi nyyhkyttää säikähdyksestä.
Minä katselin heitä salaa. Mutta tässä kohtauksessa ei ollut mitään sellaista. Heidän kätensä vain etsivät toisiaan ja tytön pää painui hiukan lähemmäksi Pikkuveljen olkapäätä, joka suoristautui ja kävi ikäänkuin miehekkäämmäksi.
Siinä ei ollut mitään lihan värinää… ei mitään intohimoa tavallisessa mielessä. Se oli jotakin, joka oli paljon kauniimpaa, suurenmoisempaa. — Se oli ihaninta toveruutta, ei mitään teeskentelyä eikä pakkoa. — Siinä ei ollut mitään hermosairasta, liian aikaisin kehittynyttä aistillisuutta. Ja kuitenkin se oli enemmän kuin toverillisuutta.
Hellas olisi ehkä sanonut, että se oli kylmien suihkujen ja aurinkokylpyjen rakkautta.
Minulle se oli uusi, onnellinen näkemys. Olin ylpeä Pikkuveljestä ja ylpeä siitä, että hän oli voittanut niin mainion tytön. Tulin ajatelleeksi, eikö noin vakava kiintymys niin aikaisin ollut vaarallista. Juuri tuollaiset, liian kauan kestäneet suhteet ja kihlaukset ovat tehneet monesta ihmisestä hysteerikkoja. Niiden liian läheinen tyydyttämättömyys saattaa käydä tuskalliseksi.
Ja kuitenkin, minä en pelännyt heidän puolestaan. Kun he kerran olivat löytäneet noin ihanan toveruuden, tulisivat he myös onnellisesti ratkaisemaan sen synnyttämät probleemit.
Filmi loppui johonkin hurjaan moottoripyörä-tyttösankari-kohtaukseen. Kun painuimme ulos kylmään talvi-iltaan keskellä sorisevaa ihmisjoukkoa, sanoi Pikkuveli:
»Kuulehan, jos pääsen reilusti keväällä kahdeksannelle luokalle, niin saanko moottoripyörän. Minä tahtoisin sellaisen niin hurjan mielelläni.»
»Mutta siinä täytyy ehdottomasti olla myöskin sivuvaunu, jossaPikkuveli voi istua, kun minä ajan», sanoi tyttö ja nauroi.
Minä olin teennäisen kauhistunut:
»Ja sitten syksyllä minä saan kirjoittaa pikku-uutisen: Moottorihurjastelijoille varoitukseksi!… näin surullisella tavalla surmansa saaneet…»
»Ei missään tapauksessa. Voit varmasti luottaa siihen, että ajan varovasti. — Me voisimme kahden tehdä niin raivostuttavan ihanan retken ympäri koko Suomen, Petsamoon asti!»
»Kahden?» — Minä leikin kysymysmerkkiä.
»Niin, miksi ei?» — Molemmat olivat vilpittömästi hämmästyneitä.
»Mutta sehän on sopimatonta. Ajatelkaa nyt…»
»Roskaa! — Mehän elämme kahdennenkymmenennen vuosisadan kolmatta vuosikymmentä. Ja jos meidän holhoojamme eivät uskalla kylliksi luottaa meihin, niin totisesti he ovat kuivettuneita peruukkeja. — Teidän sukupolvenne ei nähtävästi kykene edes kuvittelemaankaan, että pojan ja tytön välillä voisi vallita puhdas toveruus. Uskaltaisitkohan sinä edes mennä uimaankaan kahden jonkun naisen kanssa. Sehän olisi sopimatonta!»
»No, no — lapsukaiset. Säälikää edes hiukan liian aikaisin vanhentunutta miesparkaa. — Niin, Pikkuveli, sitten keväällä saamme nähdä. Rahapuolen kyllä saan järjestetyksi.»
Me erosimme Hankkijan talon kohdalla. Minä käännyin yksin kulkemaan Arkadiaan päin. — Pikkuveli lähti saattamaan tyttöä eteenpäin. Tytön kädenpuristus oli reipas kuten hänen askeleensakin. Hänessä oli jotakin ihanan tervettä ja nuorta.
Minä olin jälleen yksin, ja askeleni kajahtelivat autiota, jäätynyttä katua vasten. — Jälleen yritti suuri tyhjyys valloittaa sieluni, mutta nyt se oli sille mahdotonta. Olin nähnyt liian paljon nuoruutta, ja siitä oli minuun itseeni tarttunut hivenen verran uutta uskoa. Minulle tuotti kipeää tyydytystä ajatella, että Pikkuveli löytäisi kaiken sen onnen, mitä minä en ollut saavuttanut, että hän voittaisi kaiken sen tuskan, joka aikanaan oli kaatanut minut.
Caritas, — Caritas! — Hänen nimensä, kuvansa, ajatuksensa keinuivat sielussani. Hän oli minun suuri haaveeni, minun elämäni illusioni. Miten kaipasinkaan häntä, — miten pelkäsinkään, että tapaisin hänet. Siitä oli niin kauan kun viimeksi olimme nähneet toisemme. Minä olin ehtinyt ajatuksissani kietoa hänestä illusoorisen, pettävän haavekuvan, jolla ei enää voinut olla vastinetta todellisuudessa. Siksi pelkäsin tavata häntä. — Hän oli minun viimeinen illusioni, — jos se olisi särkynyt, ei minulla enää olisi ollut itseäni varten mitään elämässä.
Suuri tyhjyys oli väistynyt kauemmaksi. — Minua huvitti kuvitella, että se oli jotakin aineellista, fyysillistä, joka seurasi askeleitani, joka väijyi minua saaliikseen imeäkseen minusta rakkauden elämään. — Saatoin kuvitella sille kasvot ja ruumiin. Se oli kylmän ja ylpeän kaunis. Se oli tumma ja katkera. — Suuri tyhjyys!
Mutta keväällä hän varmasti on Pariisissa.