The Project Gutenberg eBook ofSuuri illusioniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suuri illusioniAuthor: Mika WaltariRelease date: September 24, 2024 [eBook #74472]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1928Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURI ILLUSIONI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suuri illusioniAuthor: Mika WaltariRelease date: September 24, 2024 [eBook #74472]Language: FinnishOriginal publication: Porvoo: WSOY, 1928Credits: Tuula Temonen
Title: Suuri illusioni
Author: Mika Waltari
Author: Mika Waltari
Release date: September 24, 2024 [eBook #74472]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1928
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURI ILLUSIONI ***
Kirj.
Mika Waitari
Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.
Leveän, pimeän rappukäytävän tuoksu löi meitä vastaan. Se oli kaupungin tuoksu, — kylmää, huuhdeltua kiveä, tomua, ummehtunutta ilmaa ja jotakin muuta, jota ei osaa selittää, johon tottuu aivan heti, niin ettei sitä huomaakaan, mutta maalta tullessa on sillä aina oma erikoinen voimansa.
Olin tullut kaupunkiin elokuun alkupäivinä, koska maalla oli liian kuuma ja koska oli olevinaan joitakin asioita, jotka kykenivät olemaan tekosyynä. Tosiasiassa ikävöin kaupunkia, asfaltin, metallitomun ja bentsiinin tuoksua, — sitä hermostunutta kaipausta, joka pimenevinä iltoina kiertää hiljaisia katuja.
Olin kierrellyt Länsirantaa pitkin, katsellut laivoja, tuntenut mätien kalojen lemun Kauppatorin rannassa. Ja juuri samassa kun jossakin, pitkän kadun päässä, punainen valoreklaami oli välkähtänyt näkyviin, olin kohdannut toimittaja Kortteen. Hän tervehti, savukkeenpää hehkui hämärään. Näin, miten hänen suupielensä nytkähtelivät hermostuneesti. Kasvot olivat veltot ja kelmeät kuin ruumiin. Hän oli väsynyt, — viikkokautisesta juopottelusta tai työstä, sitä en kyennyt arvostelemaan, ja sehän oli minulle samantekevää.
Olin tuollaisessa hiukan hermostuneessa, hiukan epätodellisessa, hiukan ikävystyneessä mielentilassa ilman päämäärää ja suunnitelmia. Korte vei minut mukanaan. — En tuntenut rouva Spindeliä, olin vain kuullut hänestä epämääräisiä juoruja. Mutta sehän ei tehnyt mitään, — yksi illanviettotapa oli yhtä hyvä kuin toinenkin. Tajuntaani oli iskeytynyt tuo punainen valoreklaami, joka kaukana kadun päässä oli välkähtänyt näkyviin. Se oli ollut kummallisen vaalea kalpeassa hämärässä.
Muistan vielä, että minulla oli vain pehmeä, taivutettu kaulus ja että tukkani oli niskasta hiukan liian pitkä, koska päivällä olin unohtanut käydä parturissa.
Sillä tapaa opin tuntemaan Caritaksen. Se oli vain tuo sattuma, että jossakin Kluuvikadun ja Aleksanterinkadun kulmassa olin kohdannut toimittaja Kortteen, — hermostunut ilta, punaisenkiiltävä valoreklaami ja hämärään hehkuva savukkeenpää.
* * * * *
Kiivetessämme ylös pimeässä, sillä sähkönappula ei toiminut, välkähti mieleeni epäselvä muisto lapsuudestani, jonka kivikäytävän tuoksu oli herättänyt unhoituksista. Olin aivan pieni poika, tulin tädin kanssa maalta, ajoimme ajurilla katua pitkin, aurinko paistoi hyvin kirkkaasti ja hevosen kaviot kopahtelivat tarkasti määrättyjen väliaikojen perästä kivitykseen. Silloin oli varmasti varhainen aamu, sillä ihana raikkaus täytti ilman, ja kaikki ihmiset tuntuivat nauravan. Minä tulin isäni hautajaisiin, vaikka en kyllä ymmärtänyt siitä muuta, kuin että minulla oli jalassa mustat sukat, jotka olivat kovin karheat ja tekivät olon epämiellyttäväksi. — Ja rappukäytävässä oli sama tuoksu, joka siitä hetkestä lähtien on ollut minulle rakas, sillä se symbolisoi kaupunkia ja kaikkea tuntematonta.
Me kuulimme gramofoonin soittoa ja ääniä kolmannesta kerroksesta. Ovikello helisi jossakin sisällä, jokin lasi särkyi, joku nainen kirkaisi.
»Jumalan kiitos, että tulee uusia kasvoja. Me olemme lopen kyllästyneet kaikki toisiimme. Jokaisella on samat vanhat ilkeydet kuin viime talvena, ja me kuolemme ikävään.»
Rouva Spindel yritti valloittaa minut keski-ikäisen naisen hymyllä, jossa on paljon epämääräisiä lupauksia ja epämääräistä pessimismiä. — Olin kyllä kuullut hänestä paljon. Väitettiin yleensä, että hänessä olisi eräitä epänormaaleja taipumuksia, ja hän koetti mahdollisuuksien mukaan ylläpitää tätä uskoa.
»Astukaa sisään ja asettukaa niin mukavasti kuin voitte. Tuolla on vielä vähän samppanjaa jäljellä. Esittely on ikävää ja tarpeetonta. Esitelkää itsenne, jos tahdotte ja kelle tahdotte, mutta varokaa naisia, se on parasta tänä iltana. Elokuun troopillinen ilmanala, ymmärrättehän.»
Korte johdatti minut samppanjan luokse; — sitä oli tuskin puolta pulloa jäljellä, mutta pari tyhjää näkyi olevan kumollaan pöydän jalkojen vieressä.
»Pieni ryyppy, häh? Otetaan loppuun, ennenkuin toiset huomaavat.Harvoin saa näin hyvää tavaraa.»
Korte löysi jostakin laakean samppanjamaljan, mutta minä sain tyytyä juomalasiin. — Gramofooni soi, ja joku pari yritti tanssia keskellä lattiaa potkien samalla mattoa syrjään, mutta muut istuivat tyynyillä ja polttivat tupakkaa. Huoneessa saattoi olla kymmenisen henkeä, mutta ei ollut mitään ahtauden tunnetta.
»Näyttäkääpä.» — Joku nainen nousi hitaasti seisomaan vieressäni. Ojensin käteni hiukan hämmentyneenä. Korte päästi varoittavan sotahuudon, ja samppanjalasini oli tyhjä. Sen reunassa oli pieni punertava juova siinä kohtaa, mihin vieraan huulet olivat koskettaneet.
»Hyi, Caritas, kuinka sinä olet ahne. Nuori ystävämme on vielä niin ujo, ettei hän osaa pitää puoliaan.» Korte huitoi käsiään teeskennellyn raivostuneena.
»Oh, Cari tahtoo näyttää, että hän on oppinut maalaamaan huulensa niinkuin pariisilainen hm… hm…»
Pitkä, laiha mies, joka oli nojannut ikkunaan, kääntyi meihin päin. En erottanut hänen kasvojaan, kun hän seisoi selin ikkunaan, mutta hänen äänensä oli pehmeä, ja hän venytteli sanojaan teeskennellyn laiskasti.
»My boy, sinä olet ilkeä niinkuin aina», sanoi nainen, jota nimitettiin Caritakseksi. »Minä en ole enää mikään pikku tyttö, enkä ole koskaan ollutkaan. Ja on epähiehoa huomauttaa, että nainen maalaa huuliaan. Se ainoastaan huomataan salaa, — ihaillaan hänen uranuurtajarohkeuttaan, mutta siitä ei puhuta. Mutta minä turmelin teidän lasinne.»
Hän hymyili minulle ja tuli aivan lähelleni, luoden ilkkuvan silmäyksen ikkunaan päin. Minä yritin vakuuttaa, että lasi oli minulle ainoastaan pyhitetty, mutta että samppanja ikävä kyllä oli lopussa.
En oikeastaan koko iltana tullut tarkemmin katselleeksi Caritasta, tai oikeammin, tuijotin häneen liiankin paljon, mutta en saanut tajuntaani yksityispiirteitä. Seuraavana päivänä tulin miettineeksi, oliko hänellä tumma vai vaalea tukka, mutta en olisi aivan varmasti voinut vastata siihen. Saattoi olla siltä väliltä. Hänen puvussaan oli violetti kukka, jossa oli myös punaista, ja kaula-aukko oli hiukan — aivan hiukan ratkennut, niin että saatoin nähdä pienen, mustan langanpätkän pistävän esiin siitä.
Rouva Spindel tuli meidän luoksemme. Vasta silloin huomasin, että hän oli katsellut meitä hymyillen, ja hänen hymyssään oli jotakin terävää. Se oli kiiltävä hymy, niinkuin käärmeen nahassa on kiiltoa. — Hän tuli ja laski kätensä keveästi Caritaksen vyötäisille. — Tulin aivan huomaamattani ajatelleeksi, oliko mitään perää niissä jutuissa, joita hänestä kerrottiin. Epämiellyttävä tunne puristi sydänalaani, aivankuin pimeässä olisin koskettanut jotakin pehmeää ja kylmää.
Ikkunan luona ollut mies astui lampun valopiiriin. Tunsin hänen ivalliset, kalpeat kasvonsa ja pistävät silmänsä. Se oli maisteri Hellas, jonka näki teatterin ensitiloissa ja joskus Kämpin päivällispöydässä. Hän oli julkaissut jonkin kirjan; en jaksanut muistaa oliko se runoja vai suorasanaista, mutta tiesin, että hän toimi sanomalehtialalla ja että häntä pidettiin taitavana ja säälimättömänä kriitikkona.
Hän tuli meidän luoksemme ja sanoi osoittaen rouva Spindeliä:
»Älkää välittäkö Irmasta. Hän yrittää imponeerata ja tehdä kylmän, myrkyllisen viettelijättären vaikutuksen. Hän koketeeraa turmeltuneisuudellaan, ja voimme sentähden olla varmat siitä, että hän pohjaltaan on hyvin viaton ja muuttuisi suorastaan ujoksi, jos sattumalta joutuisitte kahdenkesken. — Caritas taas on lapsukainen, joka on hiukan maistanut kokemuksien maljasta ja hapuilee uteliaana edelleen. Hänen ainoa vikansa on, että hän tekee sen liian avoimesti, siksi tulee hän lopulta häviämään pelin.»
Caritas otti tyynyn ja heitti sillä maisteri Hellasta. Rouva Spindel taas yritti peittää loukkaantumistaan ja sanoa kevyesti:
»Minun yritykseni ovat jo edeltäpäin tuomitut epäonnistumaan, kun herra maisteri on läsnä. Milloin hän itse ei voi olla seuran keskipisteenä, estää hän jokaisen muunkin olemasta sitä. Hän on raaka, hävytön, jumalaton mies, joka uskoo olevansa kyynillinen, ja hän on hurmaava siksi, että hän saa muutkin uskomaan sitä.»
Caritas nauroi ja kosketti hiljaa minun kättäni, kun rouva Spindel kurkottautui tyttömäisesti varpailleen ja yritti suudella Hellasta, ja Hellas pyyhki poskeaan kiroten hiljaa. — Hänen kosketuksensa oli aivan kevyt ja välitön, ja kuitenkin minä tiesin, että hän oli tehnyt sen aivan tahallaan ja määrätyssä tarkoituksessa.
Korte oli kerännyt tyynyjä erääseen nurkkaan. Siirryimme ryhmänä sinne,lukuunottamatta rouva Spindeliä, joka hävisi toiseen huoneeseen.Maisteri Hellas valitsi rauhallisesti suurimman tyynyn ja istuutui.Caritas sanoi:
»Tuo mies on porsas, hän on unohtanut kaikki kohteliaisuuskäsitteet.»
»Anteeksi rakas neiti», vastasi Hellas. »Käsite kohteliaisuus on jo vanhentunut. Ihmeellistä, kuinka tiukasti naiset pitävät kiinni vanhoista ennakkoluuloista silloin, kun niistä on heille määrätynlaista hyötyä.»
»Se kuuluu naisen psykologiaan», sanoin minä. »Naiset muodostavat kirkossa kuulijakunnan. Naiset ovat militarismin tuki. Naiset ovat vanhoillisin osa yhteiskunnassa; he ylläpitävät sitä.»
»Minä ainakin pidän itseäni modernina», huudahti Caritas. »Minä olen maalannut huuleni näyttääkseni, että uskallan tehdä sen kaikista ennakkoluuloista huolimatta. Minä olen yhtä vapaamielinen kuin kuka mies tahansa, kun se koskee minun omaa mukavuuttani. Minä olen lukenut sosiologiaa, käytän äänioikeuttani ja ihailen modernia runoutta. Goethe oli vanha poroporvarillinen aasi ja Kant maksatautinen kauppamatkustaja. Minä tutkin uneni psykoanalyyttisesti ja suggeroin itseni terveeksi ja kauniiksi. Minä…»
»Syvä ja ihaileva kunnioitukseni», sanoi Hellas ja hänen äänensä oli ärsyttävän irooninen. »Minä tervehdin sinua, ihana kapinoitsija, joka murskaat yhteiskunnan huulimaalipuikoilla. Sinun »modernismisi» on hienosti naamioitua keimailua, ja sisimmässäsi sinä olet yhtä vanhanaikainen kuin neljäkymmenvuotias impi, joka tekee syntiä… hm… ja käy laulamassa virsiä helluntaikokouksissa. — Vanhanaikaisuus etsii sinussa vain uusia muotoja. — Minä en ole koskaan väittänyt olevani moderni ja tiedän, että en koskaan tule moderniksi, sillä koko se sana on typerä ja koomillinen. Sinä voit lukea Carl Sandburgia ja hurmaantua, ja kuitenkin syvimmältään alitajunnassasi sinä ihailet Koskennientä ja elegioja, koska ne vetoavat siihen sentimentaalisuuteen, mikä on naisluonteen pääpiirre. Sinä voit kuvitella rakastuneesi autonkuljettajaan tai johonkin insinööriin, jolle koko elämä on suuri logaritmitaulu…»
»Kuka soivaa Koskennientä», kysyi joku huoneen toiselta puolelta. Sitruunankeltainen valo virtasi suuresta varjostimella varustetusta lampusta ja kiersi Caritaksen hartioita kuin silkkinen liina. Hellas istui varjossa, niin ettei hänen kasvojaan näkynyt. Myöhemmin huomasin, että se oli hänen tapansa. Hän saattoi senvuoksi ärsyttää pelkällä käytöksellään sanomatta sanaakaan.
»Koskennientä on riepoitettu monta vuotta, ja häntä ei hellitetä koskaan. Juuri sen pitäisi todistaa, että hänessä on 'sitä jotakin', jota teiltä muilta puuttuu. Kukaan runoilijanousukas ei jätä hammastelematta häntä, sillä jokainen heistä kadehtii syvimmältään Koskenniemen populariteettia, vaikka ei ikimaailmassa tunnustaisi sitä. Maisteri Hellaskin varmaan luopuisi koko modernismista, jos tietäisi senkautta saavansa saman maineen…»
»Roskaa», sanoi Hellas. »Eihän tässä kukaan halua riistää Koskenniemeltä hänen laakeriseppelettään. Toiset puhuvat pellosta, toiset pellon aidasta. Minä haluan vain huomauttaa, että hänen paikkansa on ja täytyy tällä hetkellä olla historiassa. Me kuulumme toiseen aikakauteen kuin hän. Mitä yhteistä meillä on klassillisen muototaituruuden, kreikkalaisen mytologian, Panin ja kiurujen kanssa. — Ne kuuluvat kokonaan toiseen maailmaan kuin me. Ja kuitenkin vilpittömästi myönnän, että kadehdin Koskennientä sydämeni pohjasta. En hänen populariteettiaan, vaan tekijäpalkkioita. Nykyaikana, traagillista ehkä, runoilija on jonkinlainen juovikashousuinen kauppamatkustaja, joka mahdollisesti omistaa smokingin, kokoelman panttilippuja ja luoton Brondinilla…»
»Herra Jumala, varjele meitä runoudesta», sanoi Korte sekoittaen tukkaansa epätoivoisesti. »Te olette äkkiä sairastuneet kaikki. Voiko joku vielä nykyaikana puhua runoudesta. Se johtuu siitä, että juotava on lopussa. Yksi pieni ryyppy…»
»Pieni ryyppy, häh, lopettakoon puheensa nykyajasta, sillä juominen on yhtä vanhanaikaista kuin runoileminenkin, mikäli tämä nyt on vanhanaikaista. Tosiasia lienee, että runoileminen on tällä hetkellä eniten muodissa. Turhaan saa odottaa romaania tai proosaa, paitsi tietysti korvenraataja- ja rahvaskuvitelmia. Minä ainakin olen kyllästynyt hien ja tunkionhajuun ja tukkijätkäromantiikkaan. Mutta mitä voisi muuta odottaa. Suomihan on noin kymmenen tai kolmetoista vuotta jäljessä ajastaan. Kansalaissota…»
»Hiljaa», huusi Caritas ja painoi kätensä Hellaan suuta vasten. »Ei mitään politiikkaa. Se on pannaanjulistettu. Ja Korte kuuluu suojeluskuntaan — tai ainakin hänen pitäisi kuulua lehtensä kunnian vuoksi. Siitä kysymyksestä saa puhua ainoastaan kuiskaten ja ainoastaan yksin. Tai tahdotko, että sinua heitetään tiiliskivillä…»
»Herra Jumala», huus Hellas, ja minä huomasin, että hän oli todella innostunut, sillä kaikki ironia ja venyttely oli poissa hänen äänestään. »Totisesti, jos siitä olisi pienintäkään apua, niin saisivat mielihyvällä kivittää minut, mutta tämä kirottu maa on sokea ja kuuro. Täällä pitäisi heittää pommeja, jotta ihmiset heräisivät…»
»Eläköön Vänrikki Stoolin tarinat ja Saarijärven Paavo», huusi Korte. En tiedä oliko hän tosissaan vai oliko se hänen tapansa laskea leikkiä. »Alas estetisoivat kamarimaisterit, joiden turpa pyörii ilman kostuketta.»
»Kortetta on mahdoton hillitä», sanoi rouva Spindel, joka huomaamatta oli kumartunut viereeni ja puhui aivan korvani juuresta, niin että hätkähdin. Hänen hengityksensä kosketti kuumana poskeani ja tunsin jonkin hajuveden makean, yllyttävän tuoksun. — »Meidän täytyy hankkia lisää juotavaa, muuten seura hajoaa. Me olemme liian vanhoja tuttuja kaikki voidaksemme tyytyä toistemme seuraan ilman juotavaa. Ja toiseltapuolen te olette liian uusi tuttava ja vapaudutte sen tunnosta ainoastaan juomalla. Eikö totta…?»
Hän oli aivan lähelläni ja hänen silmissään oli vanhan naisen hiukan väsynyt ja hiukan julkea ilme. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa: poika, poika, olet miellyttävän nuori ja sinussa on varmasti jotakin hauskaa, mutta sinä tarvitset rohkaisua ja minä kyllä…
Hän nousi ja meni eteiseen puhelimen luo. Korte seurasi häntä ja mutisi tietävänsä hyvän numeron, josta sai koska tahansa. Hellas oli vetäytynyt varjoon ja nojasi päätään käsiinsä väsyneen näköisenä. Caritas leikki turkkilaisen tyynyn silkkitupsuilla. — Ulkona oli aivan pimeää, niinkuin elokuussa on. Kello saattoi olla jo yli yhdentoista. — Toisesta huoneesta kuului naurua, ja gramofooni pantiin jälleen käyntiin. Joku pari tanssi yli lattian. Eteisestä kuului Kortteen ääni:
»No, mitä helvettiä! kyllä teillä on. Täällä puhuu toimittaja Korte. — Toimittaja Korte, ettekö kuule! Minä olen ennenkin saanut… Liian myöhäistä, saakeli… eikö ketään… No, täältä tullaan hakemaan… viskiä… eikö mitään muuta… no, varatkaa nyt ainakin pari pulloa… mutta pitäkää varalta… täältä tullaan… sanotaan puolen tunnin kuluessa… Selvä on.»
Rouva Spindel ja Korte tulivat voitonriemuisesti tanssien yli lattian ja kaatuivat jalkoihimme matolle.
»Hah-hah. Minä voitin, vaikka ne eivät tahtoneet antaa. Saakeli, ne tulevat yhä röyhkeämmiksi. Sanoivat, että on liian myöhäistä. Piru, niiden kanssa tulee kyllä toimeen, kun osaa vain puhua… Toivottavasti runous on unohtunut, häh. Caritas, anna suukko vanhalle sedälle, joka järjestää sinulle ihanat viskigrogit. — Ai, saakeli, mutta kuka lähtee hakemaan. Minä olen jo osani tehnyt enkä viitsi enempää.»
Minä tarjouduin lähtemään, sillä minulla oli omituinen pahanolon tunne. Jollakin tapaa häpesin maisteri Hellaan edessä, vaikka en ollut oikeastaan mitään puhunut. Rouva Spindel hermostutti myös hiukan minua. En osannut vielä vapaasti suhtautua häneen.
Caritas nousi hitaasti ja sanoi:
»Minä lähden mukaan. Täällä on hiukan kuuma, ja minusta on hauska hiukan seikkailla.»
Hän katsoi suoraan Hellakseen, mutta tämä heilautti vain ärtyisästi kättään. Minä sain Caritaksesta aivan uuden kuvan. Äsken hän oli ollut nuori tyttö, joka nauroi ja puhui uhkamielisen vapaasti, keimaili rohkeasti ja halusi seikkailuja. Nyt hän oli nainen, kylmä, ylpeä, maalattu, uhkaava. Hänen kasvonsa olivat oranssinkeltaisessa valossa kuin valkoinen naamio, josta loisti kaksi jalokiveä. Huomasin kokonaan erehtyneeni arvostelussani hänestä. Hän oli ehdottomasti täysin kehittynyt nainen, varmasti yli kahdenkymmenen neljän, ehkä jonkin verran vanhempi minua.
»Seikkailulle ja sotamaalauksessa», sanoi Korte ja nauroi. »Niin, niin, luonto se tikanpojan puuhun vetää. Nuori ystävämme saa pitää varansa, ettet sinä tee hänelle mitään pahaa, häh-häh.»
* * * * *
Olin hämmentynyt siitä uudesta näköalasta, jonka olin saanut hänen olemukseensa. Pimeässä kuljimme alas rappusia, ja hän nojasi minuun. Tunsin hänen kapean vartalonsa lähelläni. Hän oli suoran viivan aikakauden lapsia, hänessä oli jotakin pikantin poikamaista.
Saimme auton ja lähdimme ajamaan Vladimirinkadulle. Auto oli rämisevä ja kehno, mutta vauhti oli luja. Pitkänsillan tuolla puolen välkähti näkyviin himmeä, puolivaloinen lyhtyrivi. Taivas oli hiukan pilvinen ja tuulinen.
Caritas puristui melkein kiinni minuun autossa.
»Mitä ajattelette minusta. Puhuinko liian vapaasti siellä ylhäällä? Oh, kun yö kuluu pitemmälle, saatte kuulla paljon kauheampaakin. Minun mielestäni täytyy miehen ja naisen voida puhua vapaasti vaikka mistä asioista. Nykyaikana.»
»Mutta tosiasiaksi jää kuitenkin, että he ovat Mies ja Nainen», sanoin minä ja koetteeksi kumarruin lähemmäksi häntä.
Hän ei väistynyt kauemmaksi, vaan nauroi hiljaa.
»Sehän juuri antaa keskustelulle kirpeämmän maun. Mikään ei lopulta ole mitään. Vain siksi että olemme tottuneet pitämään jotakin pahana, tunnemme halua tehdä sitä. Jos mikään ei tuntuisi synniltä, ei kukaan tekisi syntiä. — Voi, minä pelkään, että teen teihin kovin turmeltuneen vaikutuksen, mutta Hellas on oikeassa. Tahdon tehdä kaikkiin ihmisiin sen vaikutuksen. Omalaatuista erikoisuuden tavoittelua.»
Hän yritti puhua kevyesti — leikitellen ja ärsyttäen. Mutta me olimme hiukan liian lähellä toisiamme, hiukan liian vieraat toisillemme, hiukan liian kahdenkesken, jotta keskustelu olisi vapautunut pingoittuneisuudesta.
Asematorin valaistu kellotaulu oli vilahtanut ohitsemme ja painanut silmän verkkokalvoon kellertävän jälkikuvansa.
»Modernin maiseman kuu», sanoin minä.
Auto pysähtyi pimeän porttikäytävän eteen ja alkoi töryyttää torveaan.Rappuun ilmestyi valo ja joku nainen tuli avaamaan.
»Minä tulen mukaan», sanoi Caritas.
Nainen oli yöpuvussa, aamuviitta yllään. Hän ei ollut nuori, mutta minä näin paljaat jalat ja viitan aukosta valkean kaulan. Hänen silmissään oli levoton, hermostunut ilme, mutta hän oli kohtelias.
»Jaa, se on toimittaja Kortteen. Olkaa hyvä ja tulkaa sisään. En uskalla näin avonaisesti. Joku voi ilmiantaa.»
Me jäimme ovensuuhun seisomaan. Se oli verrattain suuri huone tuota tavallista tammifaneeri-standarttityyliä. Nurkassa oli pukkisänky ja vaikeitten lakanoitten välissä nukkui pieni tyttö. Hänellä oli kalpeat kasvot ja poskilla sairaalloista punaa. Peittoa oli valahtanut pois, joten jalka pisti esiin. Se oli hiukan likainen, mutta sievä, ja tytön nukkuvien silmien ympärillä oli hienoa sinistä varjoa.
»En hennonut herättää sitä raukkaa», sanoi nainen ja hänen silmiensä levottomuus vaihtui hetkiseksi äidin avuttomaksi hellyydeksi. »Hän kantelee sitä päivisin ja illalla, ja monta kertaa saa olla huolissaan. Kerran joku oli yrittänyt… Hienot ihmiset ovat kaikkein pahimpia. Onhan tämä ikävää, mutta täytyy…»
Puhuessaan oli hän jostakin piironginlaatikosta kaivanut pari pulloa silkkipaperikääreineen.
»Tämä on oikein alkuperäistä, suoraan laivasta tuotu tänään. Se toimittaja Korte on hyvä kundi. Hän antaa joskus tytölle karamellejakin. — Kaksisataa kaksikymmentä yhteensä.»
Minä annoin rahat ja työnsin pullot taskuihini. Naisen silmissä oli levottomuutta ja nälkää… hänen kaulansa oli hieno ja valkea… mutta kädet sierettyneet ja punaiset.
Caritas hypähteli autossa. — »Tämä on seikkailua tavallaan. Ja niin suloinen pikku tyttö. — Te tunnutte olevan tottunut tähän. Minä olen pari kertaa ollut mukana. Kerran haimme laivasta konsuli Nordin moottorilla. Se oli jännittävää. Jotainhan olisi voinut tapahtua. Herroilla oli browningit mukana.»
Auto kiisi rämisten ja ulisten autiota katua. Kadunkulmassa seinää vasten painautuneena seisoi nainen odottaen. Taivaalla oli pilviä ja tuulista, mutta ilma oli kuitenkin raskas ja kuuma. Me molemmat tunsimme sen samalla kertaa. Me olimme hiukan liian lähellä toisiamme.
Minä suutelin häntä. Hänen huulensa olivat viileät, ja ohivilahtavan katulyhdyn valo loi hänen silmiinsä kummallisen kiillon.
»Oliko se synti?» kysyin minä.
»Ei, jos varmuuden vuoksi pyyhitte huulenne. Hm, mikäli minä kykenen arvostelemaan, teette te sen varmasti ja jokseenkin kokeneesti.»
Tunsin itseni noloksi. Hänellä oli joka tapauksessa yliote. Hän hallitsi tilannetta. Se loukkasi hiukan itserakkauttani, ja aivojeni halki vilahti häviävä epämieluisuuden tunne.
En osannut sanoa mitään… Olimme hiukan vieraat toisillemme. Tosin ei koskaan voi oppia tuntemaan ketään ihmistä, mutta voi oppia huomaamaan miten joku reageeraa joissakin määrätyissä tilanteissa ja niistä joltisellakin varmuudella tehdä johtopäätöksiä, miten hän reageeraa muissa tilanteissa. Se on ihmisen luonne.
Sanoin sen hänelle ja hän nauroi.
»Teissä on sama vika kuin Hellaassa. Hän voisi olla ihana mies, mutta hän ryhtyy aina erittelemään. Hänessä ei ole enää tunteita, hän on eritellyt ne loppuun.»
»Oh, Hellas, hän vaikuttaa liian fanaattiselta ollakseen kylmä.Mutta puhua rauhallisesti ja eksaktisesti, valita käyttämänsä sanat.Naamioida tunteensa sanoilla…»
Caritas ei vastannut mitään. Tunsin, kuinka hänen kätensä koski polveani, puristi sitä hyväillen. Minä kiersin kiihkeästi, hiukan liian kiihkeästi käteni hänen ympärilleen. Mutta hän naurahti ja vetäytyi pois:
»Siinä on teidän filosofianne ja eksaktisuutenne. Te olette, jumalan kiitos, vielä kyllin nuori voidaksenne elää erittelemättäkin. Minun mielestäni ainoastaan sellainen intuitiivisesti eletty, sanoisinko absoluuttisesti eletty hetki, jossa ei ole mitään itsetuntoa, ei mitään minä-tietoisuutta tai erittelyä, jossa vain on itse elämä, sellainen hetki on todellinen nautinto.»
Minä nauroin.
»Nyt te paljastitte itsenne. Juuri siksi, että te voitte puhua siitä, juuri siksi te olette aivan samanlainen kuin minäkin. Meidän sukupolveltamme on kadonnut niin sanottu elämän hurma. Me käymme aina avoimin silmin, me emme koskaan elä sokeasti, intuitiivisesti. Meillä…»
Caritas oli tarttunut käteeni. Auto kiepahti ulvahtaen pimeän kulman ympäri, jotakin mustaa suhahti ohitsemme, kuului repeävän metallin helinää ja autonkuljettajan kirous.
»Ne pirut, ajavat lyhdyt sammuksissa. Nyt meni kurasiipi helvettiin.Vaikka olisi pahemminkin voinut käydä.»
Caritas oli hiukan kalpea.
»Minä voitin kuitenkin», sanoi hän, mutta hänen äänensä ei ollut varma.»Nyt tekään ette eritellyt, vaan todella elitte erään tapauksen.Intuitiivisesti, sokeasti.»
Keskustelunaihe oli kyllästyttävä. En viitsinyt jatkaa enempää. Pidin vain hänen kättään kädessäni ja suutelin sitä — jokaista sormenpäätä erikseen — aivan hiljaa ja hellästi.
»Rakas pieni tyttö. Pelästyittekö?»
Juuri tuo tapa vaikuttaa useimpiin naisiin. Se antaa erikoisen, pienen satutunnelman, jossa on jotakin intiimiä ja todellista, yksinäisyyden synnyttämää hellyyttä teeskennellyn hellyyden takana. Se hivelee jokaisen naisen valloitushalua ja itserakkautta, ja saa miehen tuntemaan kipeätä nautintoa omasta, todellisesta ylemmyydestään.
»Oh, ei se ollut mitään», sanoi Caritas, ja minä tunsin, kuinka hänen kätensä vapisi pienin, hermostunein nytkähdyksin. »Minä en voi sille mitään, että pelkään. Minussa on jo pikkutyttönä ollut taipumuksia neurasteniaan. En tahtoisi, mutta pelko on jotakin saatanallista ja lumoavaa. Se pakoittaa minut etsimään sitä, kulkemaan pimeässä, ärsyttämään miehiä raivoon ja tuntemaan nautintoa pelostani. — Oh, minä olen typerä.»
Auto pysähtyi, ja kuljettaja sytytti taksamittarin pienen lampun. Valonkajastuksessa näin Caritaksen kasvot himmeästi pimeän halki. Ja äkkiä valtasi mieleni ihmetys, kenen kanssa olin ajanut koko tien yöllisen kaupungin halki. Kuka se oli, joka oli istunut vierelläni, jota olin suudellut, jonka kanssa häviävän sekunnin ajan olin tuntenut kuoleman ja häviämisen kauhun. Hän oli nuori tyttö, hän oli vanha nainen, hän oli viaton ja kokenut, hän oli kylmä ja kuuma, intohimoinen ja torjuva.
Jokin ajatusyhtymä toi mieleeni Herakleitoksen sivun kuivasta filosofianhistoriasta, lauseen vastakohtien ykseydestä, olevasta ja harhaluulosta. Herakleitos oli ollut karvainen erakko, joka oli peloittanut vuorenrinteillä kulkevia yksinäisiä naisia, hän oli ratkaissut Caritaksen arvoituksen kolmetuhatta vuotta ennen tämän syntymää. Sama ikuinen fraasi salaisuudesta ja sfinksistä. »Emme voi oppia tuntemaan muuta kuin tavan, jolla ihminen reageeraa määrätyissä olosuhteissa ja niin edespäin.»
Minä ajattelin tätä samalla kun maksoin ja aukaisin oven pimeään rappukäytävään. En ollut sanonut mitään — kiivetessämme ylös kumisevia kiviaskelmia ja Caritaksen vetäytyessä kauemmaksi minusta, huomasin, että olin ollut ikävä ja epähuvittava. Tunsin, että tukkani oli hiukan liian pitkä niskasta, koska päivällä olin unohtanut käydä parturissa, että olin keskustellut kömpelösti. — Minut valtasi kipeä häpeän ja itsehalveksimisen tunne, johon sekaantui vihaa tuota tuntematonta naista kohtaan.
Niin kiipesimme ylös ja tultuamme valoon, josta riemuhuudot tervehtivät meitä, huomasin, että olin erehtynyt, että Caritas oli täysin tyytyväinen minuun ja että hän katseli minua tavalla, joka ei ainakaan ollut halveksiva.
Korte otti pullot haltuunsa ja rouva Spindel tarttui teeskennellyn innokkaasti käsivarteeni tehdäkseen nuorekkaan vaikutuksen. Hän puhui teennäisellä, visertävällä äänellä:
»Voi, suokaa nyt anteeksi, että tulin vaivanneeksi teitä. Huomasin vasta teidän mentyänne, kuinka epäkohtelias olin. Mutta olihan teillä Caritas mukananne. Caritas on hyvin herttainen tyttö.»
Hän katseli vaanien minua ikäänkuin yrittäen vainuta, oliko mitään tapahtunut. Minä sanoin huolettomasti:
»Ei suinkaan, menin hyvin mielelläni. Mutta Caritas ei suinkaan ole mikään tyttö, hän on kaikkea muuta, mutta ei sitä.»
»Hyi kuinka epäkohtelias nuorukainen», huusi Caritas sisältä.»Tällaisen palkan saa siitä, että yrittää olla avulias ja kohtelias.»
Hellas nousi nurkastaan ja sanoi:
»Pyyhkikää maali huulistanne, nuori mies, ja yrittäkää olla vielä viattomamman näköinen.»
Ja hän alkoi pateettisesti lausua jotakin runoa, joka alkoi:
»Yön synti sun silmäsi leimannut on…»
Mutta Korte vaati vaitioloa. Hän toimi soodavesipullo- ja lasiarmeijan ylpeänä johtajana, heiluttaen korkkiruuvia valtikkana kädessään.
»Arvoisat kuulijat, häh. Yksi pieni ryyppy…»
Joka puolelta satoi tyynyjä häntä kohti. Koko seurue oli muuttunut riehakkaaksi. Äskeinen painostava tunnelma oli poissa.
»Ei mitään puheita… Suu kiinni. 'Pieni ryyppy, häh', ja pullot auki.»
Kaikki sekoittivat grogeja, naiset verrattain mietoja, mutta Korte jaHellas lisäsivät soodavettä vain näön vuoksi.
»Juomme ensin Caritaksen ja tämän jalon nuorukaisen maljan, sillä he ovat valinneet hyvän osan, jota ei ole heiltä pois ottaminen», selitti Korte. »Sitten päästäksemme parempaan alkuun, juomme rouva Spindelin maljan ja kohotamme eläköönhuudon naiselle, joka on säilyttänyt nuoruutensa ihanuuden pikkutunneille asti…»
Rouva Spindel läimäytti Kortetta hellästi korvalle, ja tämä yritti puolustautua selittämällä, että hän oli puhunut vain vertauskuvallisesti.
»Minä ehdotan, että säästämme maljat erikoisempiin juhlatilaisuuksiin, ja että jokainen juo niin paljon kuin kestää, mikäli juotavaa riittää», sanoi Hellas. »Päästyämme alkuun voimme alkaa sivistyneen ja kultivoidun keskustelun. Muunlaisesta ei tietysti ole kysymystäkään. — Koska täällä on naisia ja koska runous on epäintresanttia, ehdotan että ryhdymme pohtimaan seksuaalikysymyksiä. Niiltä puuttuu tosin määrätynlainen uutuudenviehätys, mutta voimme silti olla varmat, että jokainen läsnäolijoista antautuu keskusteluun innostuksella ja n.s. kiinnostuksella.»
»Maisteri Hellas on hävytön», selitti Caritas. »Hän arvostelee sopimattomasti naisia, ja muuten keskustelunaihetta on tarpeeton esittää. Keskustelu kääntyy kuitenkin luonnonmukaisia uria myöten siihen suuntaan.»
»Minä hyväksyn kaiken, mitä sanotaan, kunhan vain saan pitää pullon vierelläni», sanoi Korte. »Herättäkää minut, jos nukahdan. Minä en pidä metafysiikasta. Mutta minä hyväksyn ponsilauseet, kun vaaditaan allekirjoituksia.»
Rouva Spindel oli tullut minun viereeni. Hän tuli tarpeettoman lähelle ja nauroi tarpeettoman äänekkäästi Kortteen puheille. Taas tuli sieraimiini hänen hajuvetensä tuoksu. Koetin muistutella sen nimeä, mutta en muistanut samankaltaista. Jokin rouva Spindelissä teki epähienon vaikutuksen. Minusta tuntui kuin olisi hän jollakin tapaa ollut likainen. Väistyin varovasti kauemmas, mutta hän veti minut istumaan viereensä ja niin jouduin olemaan hänen ja Caritaksen välissä, mikä muihin läsnäolijoihin tuntui tekevän koomillisen vaikutuksen.
»Maisteri Hellas tekee toivoakseni seurueelle sen kunnian, että ryhtyy alustamaan ehdottamaansa keskustelukysymystä.» — Rouva Spindel oli juhlallinen ja arvokas.
»Ensin haluan sanoa muutamia sanoja koolla olevasta seurakunnasta. Jos minun sallittaisiin…»
»Missään tapauksessa ei sallita», huusi Caritas. »Saamme kuitenkin kuulla ainoastaan hävyttömyyksiä.»
»Minun varma mielipiteeni on se, että me olemme kokoelma nykyisen yhteiskunnan valioväkeä.» Hyvä! hyvä! »Senjohdosta olemme luultavasti nykyisen yhteiskunnan surkuteltavimmat olennot. Meidän koko olemuksemme on ainoastaan näyttelemistä, ainoastaan sitä eikä mitään muuta. Alkaen minusta itsestäni, joka yritän näytellä olevani kyynikko, aina Kortteeseen, joka erittäin innostuneesti näyttelee olevansa juoppo, jolle ei mikään muu merkitse mitään kuin pullo. En halua saada lisää vihamiehiä ryhtymällä paljastamaan jokaisen muunkin näyttelemää osaa. Ihminen ei suutu mistään enempää kuin siitä, että hänen kasvoiltaan riisutaan naamio, jonka hän on omaksunut sopivaksi itselleen. Rouva Spindel esimerkiksi loukkaantuisi verisesti, jos minä paljastaisin, että hän yrittää tehdä itsensä intresantiksi levittämällä ympärilleen eräänlaista mainetta…»
»Ei mitään persoonallisuuksia», huusi rouva Spindel nauraen. »Häneen ei voi suuttua», kuiskasi hän minulle, mutta minä näin, että hän oli loukkaantunut, vaikka yritti kätkeä sitä.
»Me olemme valistuneita, siksi tiedämme itsekin, että näyttelemme, ja näytteleminen on syöpynyt vereemme niin syvälle, että näyttelemme itsellemmekin silloin kun olemme yksin muun katselijapiirin puutteessa. Mutta kaiken tämän jälkeen nousee itsestään selvänä kysymys, mitä me todellisuudessa olemme. Sitä taas on mahdoton ratkaista, joten meidän on kaiken keskustelun pohjaksi otettava se hyvin epämääräinen hypoteesi, että me olemme todella sitä, mitä me näyttelemme olevamme.»
»Ei, mutta hyvät ystävät…», sanoin minä. »Tämä hipoilee hiukan liiaksi muinaista sofismia, joka on jo vanhanaikaista.»
»Hän on oikeassa», sanoi Caritas. »Miksi meidän pitäisi ajatella syvällisesti. Eksymme vain metafysiikkaan, ja siitä keskusteleminen on aina hedelmätöntä. Ehdotan, että alustaja jättää teoriat ja siirtyy todellisuuteen. Me puhumme nyt rakkaudesta.»
»Anteeksi, nuori neiti. Teidän käsitesekaannuksenne on merkillinen. Jos kerran seksuaalikysymys on keskustelunaiheena, ei sen suinkaan tarvitse merkitä sitä että keskustelisimme rakkaudesta. Jo itse käsite on vanhentunut. Nykyaikana ei ole enää olemassa n.s. rakkautta, ei ainakaan siinä merkityksessä kuin sitä ennen on käytetty. Meidän on joko sekaannusten välttämiseksi määriteltävä uudestaan se käsite tai sitten hylättävä se kokonaan, mikä minun mielestäni on viisainta.»
Caritas riensi vastaamaan:
»Luulen melkein maisteri Hellaan pyrkivän todistamaan, että rakkaus on ainoastaan sukuviettiä. Minä en hyväksy sitä. Jotakin pyhää täytyy meilläkin sentään olla, ja luulen, että ainoa alue, mistä me sitä etsimme, on juuri rakkaus. Maisteri Hellaan katsantokanta on ainoastaan vanhaa materialismia, ja kukaan meistä ei kai ole enää materialisti, vai kuinka?»
»Minä ainakin olen», sanoi Korte ja haukotteli vasten kasvojaCaritakselle.
»Naisten kanssa on mahdotonta keskustella», sanoi Hellas. »He loukkaantuvat verisesti, jos huomauttaa heidän epäloogillisuudestaan. He kuuluvat tunnepsykologian alaan, he etsivät ratkaisunsa mielikuvituksesta ja mystiikasta. — Mitä taas materialismiin tulee, niin se käsite on jo sanana liian ruma ja tympäisevä, jotta viitsisin olla sitä. Tosiasiassa esimerkiksi Caritas itse ei ole edes materialisti, koska hän ei vielä ole ehtinyt niin pitkälle ajattelussa. Hän on vielä lapsen, alkuihmisen ja primitiivisen uskonnon kannalla ajattelussaan.»
»Niin paljon minä kuitenkin ymmärrän», väitti Caritas, »että maisteri Hellas eksyy asiastaan ryhtyessään huomauttelemaan vastustajansa älynlahjoista. Niin tekevät ainoastaan kommunistiagitaattorit ja maallikkosaarnaajat.»
Kaikki taputtivat riemastuneina käsiään.
»Minä luovun taistelusta», sanoi Hellas. »Minä olen ainoa idiootti tässä seurassa, sillä minä luulin, että nykyaikana voi vielä puhua joistakin asioista vakavasti. Te kaikki olette nykyaikaisempia kuin minä.»
»Me näyttelemme, me olemme olevinamme turmeltuneita ja kevytmielisiä», sanoi Caritas. »Mutta me emme voi muuta. Jos me joskus yrittäisimme todella puhua vakavasti, rupeaisimme me itkemään. Sillä tosiasia on, että me elämme kuilun yläpuolella. Me olemme kadottaneet uskon.»
»Hm, jos me nyt yrittäisimme sanoa jotakin, niin me elämme vain ja odotamme ihmettä. Me odotamme uutta Messiasta, uutta uskontoa…»
Minä vaikenin, sillä Hellas nauroi:
»Sanokaa mieluummin: me odotamme jotakin uutta väristystä, uutta hekumaa, koska meidän turmeltuneet hermomme ovat kyllästyneet kaikkiin vanhoihin ärsytyksiin.»
»Lopetetaan tämä. Hellas on pahalla tuulella ja me menetämme koko nautinnon yhdessäolosta», sanoi rouva Spindel nousten seisomaan, ja Korte lauloi haaveksivasti:
»Nyt pulloni kaulaa suudellenisä Bakkuksen luokse ravaan.»
»Mikä ihana nautinto yhdessäolosta», sanoi Hellas ja meni sekoittamaan itselleen uuden grogin.
»Yhteinen eläköönhuuto hermafrodiitti Hellaalle», ehdotti Caritas ja painoi päänsä olkapäätäni vasten. »Hellas tekee aina minut niin surulliseksi. Lohduttakaa minua.»
Hellas tuli luoksemme, hän oli hiukan juovuksissa ja istuutui viereemme. Olimme kolmisin samassa ryhmässä.
»Caritas, voitko sanoa, mikä ero on sinulla ja prostituoidulla?» kysyi Hellas ja hänen kasvoillaan oli jotakin inhottavaa, niin että olisin tahtonut lyödä häntä.
»Jumala, sinä olet tullut hulluksi. — Tuollaisia hän puhuu; onko ihme, jos ihmiset haluaisivat murhata hänet.» — Nyt oli Caritaskin loukkautunut ja hänen huulensa vapisivat.
»Ajattele hiukan, lapsi kiltti, niin huomaat, että ajatus ei ole lainkaan mahdoton. Sinä olet maalattu, hän on maalattu. — Sinä antaudut miehille, tai ainakin annat ymmärtää kautta rantain, että teet sitä, — hän tekee sen rahasta, sinä teet sen himo… anteeksi, rakkaudesta. Sinun silmäsi sanovat jokaiselle miehelle:… niin… ehkä… Ei, Caritas… anna anteeksi. En tarkoita, mitä puhun, olen hiukan humalassa ja katkeroitunut. Tämä kirottu seura kykenee viemään pilalle paremmatkin hermot, saati sitten minun. Cari, suothan anteeksi, en tahtoisi mitenkään loukata sinua.»
Minä olin vetäytynyt syrjään ja katselin heitä. Hellas oli humaltunut yhä enemmän ja enemmän. Ja humala paljasti, että hän näytteli Caritakselle jossakin määrätyssä tarkoituksessa. — Lampun oranssinvärinen valo kiusasi minua. Siinä oli jotakin myrkyllistä, niinkuin koko seurueen ilmapiirissä. Hellas kääntyi minun puoleeni:
»Koettakaapa kuvitella, missä te nyt olette. Te luulette olevanne taiteilijatar Spindelin luona pienellä puoliboheemiviftillä. — Mutta oletteko varma siitä. Mistä te tiedätte sen? Minä tiedän, että me olemme yksityisessä mielisairaalassa, joka on järjestetty mahdollisimman miellyttäväksi potilaille. Korte on lääkärinä täällä, hän toi teidätkin tänne, koska terveydentilanne on osoittanut arveluttavia merkkejä. Älkää naurako. Te ette tiedä, kuinka totta minä puhun. Ikkunoissa on nyt verhot, ne vedettiin eteen, jotta ette olisi huomannut, kun ristikkoja asetettiin niiden eteen…»
Koetin suggeroida itseni seuraamaan Hellaan sanoja. Hänen ajatuksensa oli niin luonnollinen ja itsestään selvä, se vapautti ajattelemasta, kaikesta. Olin vain unohtanut jotakin, koetin muistutella mieleeni…
»Oh, älä viitsi Hellas. Koko ajatus on ikivanha. Minä olen lukenut sen jostakin Chestertonin romaanista. Sillä ei ole enää uutuuden viehätystä.» — Caritas haukotteli, hän oli herttaisen lapsellisen näköinen. Koketeerausta tietysti!
Oli jo kovin myöhäistä. Hellas meni ikkunan luo ja veti verhon sen edestä. Taivas alkoi olla vaalea ja kirkas. Jokin yksinäinen tähti paloi kaupungin kattojen yllä sinertävänä, ilman ulottuvaisuutta. Osa seurasta, ne, joihin en ollut tullut kiinnittäneeksi mitään huomiota, oli hävinnyt.
»Minä lähden kotiin nukkumaan», sanoi Caritas. »Hellas, sinä olet ollut inhoittava koko illan. Mutta sinulta on tietysti turha odottaa mitään anteeksipyyntöjä?»
»Anteeksipyytäminen on aina liian helppoa, jotta kukaan uskoisi siihen.Se on vanhanaikaista, niinkuin kohteliaisuuskin.»
Aloimme tehdä lähtöä. Korte oli aivan humalassa. Hän nauroi ja oli onnellinen. — Rouva Spindel oli jo kokonaan unohtanut minut, hän riippui Kortteen käsipuolessa hysteerisesti nyyhkyttäen:
»Ei, ei, ette saa lähteä, minä jään aivan yksin. Rakkaat, rakkaat, minä pelkään olla yksin. Ette s-a-a-a!»
Korte veti minua syrjään:
»Täällä on vielä puoli pulloa jäljellä. Lähtekää te vain, minä jään rauhoittamaan naista. Minä tulen jäljessä, kun ehdin, häh.»
Caritas, Hellas ja minä lähdimme yhdessä. — Kadulla alkoi olla jo valoisaa. Porttikäytäviin ja varjokohtiin pakeni hämärä, joka oli aivankuin aineellista, hiutaleista. — Ja kaikki ikkunat kiilsivät kummallista valoa, heijastusta siitä valosta, mitä meidän aistimemme eivät kyenneet tajuamaan.
Olimme kävellen tulleet Senaatintorin kulmaan. — Siinä Caritas pysähtyi ja ojensi kätensä Hellaalle.
»Sinähän asut Kaivopuistossa. Herra Hart saattaa minut perille, meillä on kai sama matkakin. Kun kohteliaisuuskin on vanhanaikaista, niin sinun ei tarvitse…»
Hän kosti… Vaikka minä juuri olin koko ajan miettinyt, miten saisin Hellaan erotettua seurasta, tuli minun vaikea olla. He olivat koko illan olleet taistelukannalla; tuntui kuin kumpikin olisi tahtonut pistää toistaan sydämeen. — Ja Hellas:
»Ajattelin juuri sanoa samaa. Minä olen aika lailla väsynyt. On jo viikon ajan ollut hermostuttavan paljon töitä ja kutsuja. — Pidä hauskaa. Sanomme kai sentään, näkemiin.»
Hän kumartui hattu kädessään ja suuteli Caritaksen kättä hienosti ja kohteliaasti. Kun hän kohotti päänsä, välkähtivät hänen hampaansa hienossa hämärässä.
Caritas ja minä kävelimme hitain askelin Aleksanterinkatua. Taivas oli valkoinen, ja kadun itäpäässä, meren takana, paistoi punaiselta.
»Minä olen varkain tullut kaupunkiin ja asun hotellissa nämä pari päivää. Huoneisto on liian ikävä näin kesällä, ja siellä on vanha täti huolta pitämässä. Jos menisimme sinne, saisin koko aamupäivän kuulla jankutusta epäsiveellisen myöhäisestä kotiintulosta. — — Huomasitteko muuten, että se peto puri minua käteen.»
Caritas kohotti kätensä. Minä huomasin veripisaran, aivan pienen ja kirkkaan juuri siinä kohtaa, missä ranne yhtyy kämmeneen. Seuraten äkillistä vaistoa tartuin häneen kiinni ja suutelin tuota kohtaa. Tunsin veren maun. Se oli vastenmielinen, suolaisen tahmea…
Kuljimme äänettöminä eteenpäin. Ikkunat kiilsivät, niissä oli salaperäistä, tajutonta elämää. Koko kadun pituudelta ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Me olimme ainoa elämä, ainoa inhimillinen.
»Muistatteko Paul Morandia: Kaupat ovat kuin suuria kukkia, jotka aukeavat aamulla ja sulkeutuvat illalla. — Ei! se pitäisi sanoa ranskaksi, mutta muistan vain tuon kuvan. Minulla on eräs kirja. Tahtoisin näyttää sen teille, mitä te pitäisitte siitä. Se on Hellaan…»
»Runoja… En tiedä… Hellas on merkillinen persoonallisuus. Tahtoisin joskus lukea, mitä hän on kirjoittanut. Muuten ei koskaan saa mitään selvää hänestä. Hän tuntuu vaihtavan mielipiteitä, niinkuin paitoja, aina vain saadakseen sanoa vastaan ja leikkiäkseen paradokseilla, jotka eivät ole paradokseja…»
»Hänen runoistaan ei pääse sen enempää selville. Ne ovat järjettömiä, jos arvioi niitä tavallisen mittapuun mukaan, itse hän ei ota niitä vakavalta kannalta, — joskus minä pidän niistä, joskus en… Hän koettaa intohimoisesti repiä alas sen, mikä on vanhaa. Ja lopultakaan ei hänellä ole mitään uutta sen sijalle tuotavana. Vain jonkinlainen hillitön, hapuileva pyrkimys… Ne ovat vakavia, kuolemanvakavia, mutta niitä on mahdotonta ottaa vakavalta kannalta, jos tuntee Hellaan…»
Olimme kääntyneet Ylioppilastalon kulmasta, ja seisoimme hotellin oven edessä. Jossakin porttikäytävässä seisoi poliisi, nojaten seinää vasten. Hän torkkui puoliunessa. Hänen takinnappinsa kiilsivät.
Caritas oli sanomattoman pienen ja hennon näköinen. Hän oli taas pieni tyttö, joka on ensimmäisellä seikkailullaan aivan omin päin. — Minut valtasi se sama jännitys ja odotus, joka edeltää kaikkia ratkaisevia hetkiä, joista on mahdoton tietää, miten ne päättyvät, jolloin on itsensä ulkopuolella ja katselee itseään ihmetellen, ikäänkuin koko asia ei liikuttaisi lainkaan.
»Niin, minulla on se kirja tuolla ylhäällä… Jos te tahdotte, niin voitte tulla hetkeksi istumaan vielä. Minä en ole väsynyt, ja minä haluan nähdä auringon nousevan… vanhan auringon.»
Taas me olimme hiukan liian vieraat toisillemme ja hiukan liian lähellä toisiamme. Jossakin seisoi Hellas ja katseli meitä pistävin silmin ivallinen hymy huulillaan. — Tietysti minä menin, minulla ei ollut mitään syytä leikkiä miekkailua.
Eteisessä oli portieri kaulus avoinna ja hiukan likainen paita pistäen esiin takin raosta. Hän oli kalpea ja uninen, silmissä uhkaava ilme, mutta hän ei sanonut mitään. Tiesin kyllä, mitä hän ajatteli, mistä hän oli varma, mutta minä puolestani en ollut siitä varma. Hän taas oli voiton puolella, sillä hän oli ainakin varma juomarahoistaan. Caritas ja minä taas emme olleet varmat mistään.
* * * * *
Koko tunnelma oli epätodellinen. — Caritas ei sytyttänyt sähköä, vaan aukaisi ikkunan. Me katselimme ulos Heikinkadulle, jonka puissa oli väkevä, uhmaileva vihreys. — Kuin jotakin tehdäkseen siirteli Caritas esineitä pöydällä:
»Niin, se kirja. Se on jossakin matkalaukussa, ja en tiedä viitsinkö hakea sitä. Mitä me Hellaasta… Ja sehän oli vain tekosyy… Me kai voimme puhua vilpittömästi niinkuin ystävät, — minä olen väsynyt ikuiseen näyttelemiseen… Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että se oli vain tekosyy. Ja jos minä ottaisin kirjan esille, olisi se vain teeskentelyä. Emmekö me voi olla ystäviä.»
Minä en vastannut mitään. Tartuin vain hänen käteensä ja puristin sitä hiljaa. Se ei ollut enää teeskentelyä. Se oli todellista hellyyttä, joka ei tahdo mitään pahaa, hiukan sentimentaalista, mutta niin suloista.
Meidät ympäröi hotellihuoneen epäpersoonallinen kosmopoliittisuus. — Oli jotakin sadunhaurasta ja kirkasta minun sielussani. Kaikki väsymys ja raukeus, kaikki muistot, kaikki ahdistava oli poissa. Ulkoa tulvi aamun raikkautta huoneeseen, ja ilmaan sekaantui hienon hieno, melkein tajuamaton lehmusten tuoksu. Me istuimme aivan hiljaa käsi kädessä. Tajusimme toistemme hengityksen, suonten rauhallisen tykinnän.
Hänen kaula-aukkonsa oli hiukan ratkennut, aivan hiukan, ja siitä pisti esiin pieni langanpää.
Ikkunalaudan maali oli halkeillut, ja sininen pohjaväri näkyi halkeamista. Kaukainen autotorven huuto kantautui korviimme.
»Kaikki kadut johtavat ikuisuuteen tänä aamuna», kuiskasi Caritas. Hänen hengityksensä oli hieno ja tuoksuva. Hän nojasi minuun luottavasti ja hänen hiuksensa koskivat poskeani pehmeinä ja hiukan karheina.
Kaukaiset talojen katot hävisivät siniseen autereeseen. Ikkunat saivat yhä kirkkaamman kimalluksen.
Katselin Caritasta. Hänen kasvoiltaan oli hävinnyt kaikki uhmaileva ylpeys ja voitonvarmuus. Puuterin ja puoleksihävinneen huulimaalin alta näkyivät lapsen kasvot. Niissä oli jotakin avutonta ja hapuilevaa, jotakin sanomattoman yksinäistä ja ikävöivää.
Minä suutelin hänen silmiään aivan hiljaa. Hän sulki ne huokaisten pitkään ja nojautui minuun. Hän oli painava kuin nukahtanut lapsi minun käsivarttani vasten. — Me emme enää olleet vieraat toisillemme. Me olimme tunteneet toisemme hyvin kauan, ja ikävöineet toisiamme hyvin kauan. Näkymätön käsi hyväili hiuksiani ja otsaani. Olin onnellinen, olin lapsi, olisin itkenyt, jos olisin voinut. Olin inhoittavan sentimentaalinen.
Jossakin kaukana idässä nousi aurinko, — vanha aurinko oli kuollut ja uusi aurinko nousi elämään. — Taivas paloi punaista ja kultaa. Vastapäisten talojen ylimpien kerrosten ikkunat olivat liekkejä, kylmiä, eläviä liekkejä.
»Me kaikki pelkäämme yksinäisyyttä, me pelkäämme jäädä yksin itsemme kanssa. Meidän täytyisi tehdä tiliä, me nauramme itsellemme, juomme ja tanssimme ja sanomme: meidän jälkeemme tulkoon vedenpaisumus. Emmekä me kuitenkaan ajattele todellisuudessa niin. Me emme edes tiedä, mitä me todellisuudessa ajattelemme. Me leikimme sanoilla ja olemme unohtaneet… Me emme usko, ja kuitenkin me tiedämme, että olemme viimeinen sukupolvi ennen tuomiopäivää. Miksi me emme osaa enää edes itkeä.»
Caritas oli jo poissa kaikesta äskeisestä. Sadun hauras kimallus oli kadonnut ympäriltämme. Me olimme kaksi ihmistä hotellihuoneessa, johon hitaasti tunkeutui liian kirkasta valoa. Me olimme väsyneitä ja kalpeita. Ehkä itse tietämättään oli Caritas astunut vaarallisen rajan yli. Hänen sanoissaan oli liian paljon banaalisuutta, liian paljon todellisuutta. Jos minä haluaisin, saisin hänet. Jos haluaisin näytellä hiukan, olla kiihkeän hellä, intohimoinen, puhua siitä, kuinka elämä häviää, puhua katoavaisuudesta ja elämän ikuisesta liekistä ja muusta tuollaisesta, joka vaikuttaa naisiin, — silloin saisin hänet. — — — Halveksin itseäni sanomattomasti, ja tavallaan halveksin häntäkin, ja juuri siksi, että luulin ymmärtäväni häntä. Minulla oli henkinen yliote, mutta jos käyttäisin tilaisuutta hyväkseni, halveksisi hän jälkeenpäin minua. Tuskin tapaisimme enää koskaan. Olisin vain eläin, niinkuin kaikki muut ihmiset.
Ja kuitenkin meillä molemmilla oli paljon yhteistä kaipausta, yhteistä pessimismiä. Me olimme molemmat yhtä heikkoja, yhtä turmeltuneita. Niin luulin. Me olimme sanomattoman vieraat toisillemme ja myös sanomattoman läheiset. Me olimme oppineet tuntemaan toisemme emmekä koskaan tulisi tuntemaan toisiamme.
Aurinko oli noussut, ja kaduilla liikkui ihmisiä. Joku työmies, joku kadunlakaisija. Vastapäisestä porttikäytävästä tuli poliisi esiin. Hän ojenteli itseään ja haukotteli. Hänen takinnappinsa kiilsivät.
Minä suutelin Caritasta ja lähdin. Hänen huulensa olivat kylmät ja raikkaat, hänen silmänsä olivat onnellisen raukeat. Me olimme ystäviä.
»Muistakaa, älkää soittako minulle. Kun minä haluan tavata teitä, soitan teille tai haen teidät käsiini. Eikö se ole paras?»
Hän oli voittanut. — Hänen huultensa muisto huulillani ja koko olemuksessani laskeuduin hississä kolme kerrosta. Portieri joi kahvia ja näytti virkistyneeltä.
»Ihana aamu, herra. — Niin. — Kiitoksia. — Kiitoksia paljon.»
Kävelin Arkadiankadulle. Ihana, raikas aamu ympäröi minut. Olin nuori, olin reipas, oman itseni herra. Elämäntunto syöksyi hyökynä ylitseni.
Rappukäytävän tuoksu, viileä kesäautio huoneisto. Otin kylmän suihkun ja poltin savukkeen vuoteessani. En jaksanut enää ajatella. Olin vain onnellinen. Caritas! Cari…!
Minä odotin Caritaksen puhelinsoittoa.
Minulla ei ollut mitään varsinaista tehtävää. Vasta myöhemmin syksyllä astuisin toimittajavirkaani, koska ihmisellä kerta kaikkiaan pitää olla jokin toimi. Minä tarvitsin työtä, sillä aloin jo melkein sairaalloisesti sulautua omaan itseeni. Jonakin aamuna saatoin seistä peilin edessä katsellen omia kasvojani ja ihmettelin, kuka minä mahdoin olla. Silmäkulmissa alkoi olla hienoja ryppyjä, hiukan liian varhain, ja silmissä oli vieras ilme.
Olin vaivautunut luomaan itselleni elämänkatsomuksen, joka perustui kausaliteettilakiin niin materiaalisella kuin sielullisellakin alueella. Olin yrittänyt karsia itsestäni mielikuvitusta ja suhtautua elämään mahdollisimman kylmästi ja käytännöllisesti. Yritin kaikista tapahtumista hakea syitä ja seurauksia, antamatta tunteiden vallata itseäni.
Kaikki tuo oli minun naamioni. — Se oli määrätty asenne ihmisiin nähden. Se teki useimpiin vaikutuksensa, ja lopputuloksena oli, ettei minulla ollut ainoatakaan varsinaista ystävää.
Pikkuveli oli vielä maalla, luki ehtojaan seitsemännelle luokalle, pelasi tennistä naapurintyttöjen kanssa ja mahdollisesti jollakin yöllisellä automatkalla otti pienen ryypynkin tai suuteli tyttöjä.
Äiti oli kuollessaan uskonut Pikkuveljen minun huostaani. — Pikkuveli oli minun yhteiskunnallinen velvollisuuteni, hän oli se kahle, joka sitoi minut elämään. Koetin olla hänen toverinsa, ymmärtää häntä, antaa hänelle sitä rakkautta, jonka olemassaoloon en varsinaisesti teoriassa uskonut, mutta jonka edellyttäminen oli käytännössä välttämätöntä. Mikäli se ei häirinnyt omaa mukavuuttani, autoin häntä luvuissakin, pelkään, että hän oli hiukan laiska. Ja vuosi vuodelta oli hän kasvanut erilleen minusta, käynyt minulle yhä vieraammaksi ja kaukaisemmaksi.
Muistan ensimmäisen kerran, jolloin tapasin Pikkuveljen savuke suussa. Hän oli hiukan hämillään, aikoi ensin kätkeä sen, mutta yritti sitten nauraa. En tietystikään sanonut mitään, yritin katsoa häneen vain vakavasti, ja uskon, että hänellä oli hiukan paha omatunto. — Hän ei enää ollut Pikkuveli, hän kävi jo kahdeksaatoista, mutta milloin minä ajattelin häntä ja hänen tulevaisuuttaan, oli hän aina minulle vain Pikkuveli, jota minä omalla tavallani »rakastin» ja koetin suojella. Osani Isoveljenä saattoi minut usein hämilleni.
Minun tehtäväni oli koettaa suojella häntä kaikesta siitä, mikä oli tullut minun kohtalokseni liian aikaisin. Luulen melkein, että ilman häntä olisin jo aikaa sitten joutunut hunningolle, sillä minulla on vahva taipumus juomiseen ja aistillinen luonne. Omasta mielestäni olin turmeltunut liian aikaisin. Jotkin muistot saattoivat pistää mahdottoman kipeästi iltaisin, kun olin yksin, vaikka yritin kylmästi eritellä niitä ja poistaa niistä siten kaiken katkeruuden.
Caritas soitti eräänä iltana kello yhdentoista aikaan. Olin juuri tullut kotiin ja aioin sängyssä lukea itseni uneen erään vastailmestyneen runokokoelman avulla.
»Tulkaa Katolisen kirkon eteen kahdenkymmenen minuutin kuluttua.Näkemiin.»
Hän soitti puhelimen kiinni.
Ulkonaisesti katsoen oli aika hiukan epäkorrekti nuoren, säädyllisen naisen kohtaamista varten, mutta niin… oliko Caritas säädyllinen, nuori nainen. Hän oli moderni; häntä eivät sitoneet ennakkoluulojen kahleet, mikäli hän saattoi salata »harha-askelensa» niiltä, jotka olivat ennakkoluuloisia. Menin häntä kohtaamaan tuntien, että tuleva yö saattoi sisältää jotakin odottamatonta. Kukaan nainen ei jaksa kauan säilyttää miehen mielenkiintoa, ellei hän aina ole uusi ja yllättävä, ellei hänessä ole aina uusia portteja tuntemattomille alueille.
Sain odottaa ainoastaan muutamia minuutteja. — Caritas oli uusi.Hänellä oli hyvin viehättävä valkea hattu.
Kaivopuiston penkeillä istui varjostossa pareja, jotka puristelivat toisiaan tai suutelivat toisiaan. Sotilaita ja piikoja, konttoristeja ja tehtaantyttöjä, koulupoikia ja konttorineitejä.
»Onko teidän tarkoituksenne valloittaa minut tuolla?» kysyin teennäisen kauhistuneena ja osoitin pimeyteen, josta kuului kahinaa ja ääniä. Caritaksen hattu loisti valkeana läikkänä.
»Oh, minä luulen, että te olette liian aristokraattinen, jotta minä voisin seurustella kanssanne. Miksi emme voisi leikkiä, että te olette ujo koulupoika, joka vie tyttönsä pimeälle penkille, puristaa hänen kättään ja lausuu runoja, eikä uskalla suudella häntä, ennen kuin tyttö tekee aloitteen. Se olisi herttaista.»
»Oi rakas, sinun silmäsi ovat kaksi tähteä, sinun suusi on kirsikoitten lihaa, sinun ruumiisi on paratiisin portti», lausuin minä hartaalla antaumuksella ja korostaen rytmillisesti sanoja.
»Älkää tehkö pilaa pyhistä asioista… Tarkoitus, miksi kutsuin teitä, on se, että teemme yöllisen ryöstöretken Pekingin keisarin linnaan, ja te tuotte hänen päänsä minulle kultaisessa vadissa. Minulla ei ole parempaa toveria kuin te… ainakaan tällä kertaa.»
»Minun välkkyvä säiläni on teroitettu ja verentahrimat käteni huutavat murhaa sille, joka uskaltaa uhmata prinsessani tahtoa. Mutta mikä on Pekingin keisarin osoite?»
»Te olette ymmärtäväinen leikkitoveri. Me teemme pienen yöllisen vierailun maisteri Hellaan erakkoluolaan. Minä tahdon kuulla hänen ilkeyksiään, jotta voisin antaa paremmin arvoa teille.»
Me kuljimme ohi valkean marmoritalon. — Mietin, mihin Caritas mahtoi tähdätä, miksi hän oli ottanut minut mukaansa, mitä hän tahtoi Hellaasta. Hänen kasvonsa olivat valkeat valkoisen hatun alla.
»Minä tahtoisin, että teistä ja Hellaasta tulisi hyvät ystävät. Hän on kuitenkin ainoita todella erikoisia miehiä meidän piirissämme, enkä usko, että te koskaan katuisitte, jos koettaisitte tunkeutua häneen hiukan pintaa syvemmälle.»
»Te siis uskotte, että hänessä on todella jotakin kaiken kyynillisyyden alla.» — Sanoin tämän vain koetteeksi, toivoen, että Caritas innostuisi ja paljastaisi ajatuksensa. Mutta hän oli liian viekas ja sanoi vain välinpitämättömästi:
»Tietysti, täytyyhän jokaisessa ihmisessä olla jotakin muuta kuin vain se, minkä kaikki näkevät.»
»Kaikki on sitä, miltä se näyttää.»
»Pirandello on jo poissa muodista.»
Pysähdyimme pienen puurakennuksen eteen ja istuimme pihalle. Toisen kerroksen ikkunasta loisti vihreäkupuinen lamppu. Kuljimme nurmikon yli, se oli aivan kostea kasteesta. — Caritas heitti kourallisen hiekkaa ikkunaan. — Hän tuntui olevan tottunut siihen. Jokin äkillinen ajatus lensi aivojeni halki, mutta poistin sen, koska vielä ainakaan ei ollut kylliksi syitä olettaa sitä todennäköiseksi.
Ikkuna avautui ja maisteri Hellas pisti päänsä ulos. Hän oli vielä täysissä pukeissa, kalpea ja hermostunut.
»Kuka saakeli siellä keskellä yötä… Vai niin, Caritas, oletko yksin? Herra Hart… Vai n-i-i-n… Päästän teidät sisään, jos voitte olla kymmenen minuuttia absoluuttisen hiljaa, mitä ette kylläkään voi. Ei ainakaan Caritas.»
Hän venytti ilkeästi tuota »vai niin»-arvostelmaansa. Caritas puristi käsivarttani:
»Muistakaa! Pekingin keisarin pää — kultaisella vadilla.»
Hellas tuli aukaisemaan alaoven. Hänen silmänsä olivat verestävät ja tummien juovien ympäröimät.
»Oli hyvä, että tulitte. Olen loppuun väsynyt ja kyllästynyt. Kirjoitan vain pari riviä, niin voimme mennä kävelylle.»
Hänen huoneensa oli epäjärjestyksessä. Lattialla lojui kirjoja ja tupakantuhkaa. Pöydällä oli käsikirjoitusliuskoja ja kirjoja sekaisin. Lampun vihreässä valossa oli jotakin kylmää ja ankaraa. — Hellas istui pöytänsä ääreen ja jatkoi kirjoittamistaan välittämättä meistä.
Seinällä, jonkin sekavan, kubistisen taulun vieressä oli suuri Euroopan kartta, rautatielinjoineen ja lentoreitteineen. Minä katselin sitä ja mieleeni takertui hiukan epämääräistä kaipausta. Berliini, Lontoo, Pariisi, Wien. Pöydällä oli Baedeker, ja ohivilahtavana aistimuksena tunsin korvissani suurkaupungin kuumeisen hälinän ja autojen huudot.
Caritas loikoili leposohvalla ja selaili Jules Romainsin runoja. Hän oli ottanut hatun pois päästään. Se oli tuttavallista ja teki minuun vaikutuksen kuin olisi hän hyvin usein tehnyt samassa huoneessa samalla tavalla.
* * * * *
Hellas tuli viereeni ja osoitti karttaa:
»Minä haaveksin nykyään Lontoosta ja Biskrasta, kun minulla on aikaa. Lontoosta silloin kun olen romanttinen, ja Biskrasta, kun olen vain muuten väsynyt. Kuvitelkaa erämaata Biskrasta etelään, säilykepurkkeja, kumirenkaitten jälkiä hiekassa ja likaisia kameeleja, jotka pudottavat karvojaan suurina kimppuina. Ja hidas kömpivä juna, jossa on halvan tupakan ja arabialaisten hien hajua. — Se on kaipausta… se on eksotiikkaa.»
»Ja loistojuna, Kultainen Nuoli Lontoosta Nizzaan. Kansainvälinen makuuvaunuyhtiö, ravintolavaunu ja wienerschnitzeli jonkun bentsiiniagentin vieressä.»
»Caritas, sinä särjet sydämeni. Älä puhu kaikesta tuosta. Tulee liian ikävä olla.»
Hellaan silmissä oli jotakin, mitä en niissä ennen ollut huomannut. Niihin tuli kirkkautta, veristäminen hävisi, hän hymyili aivan inhimillisesti. Hänen partansa oli ajamaton, näytti siltä kuin hän ei pariin päivään olisi poistunut huoneestaan.
»Mitä sinä kirjoitat?» kysyi Caritas ja aikoi katsella käsikirjoitusta, mutta Hellas veti hänet pois ja sanoi:
»Älä viitsi, ei se ole mitään. Luultavasti hävitän sen ennen pitkää, kun ehdin saavuttaa kyllästymisen rajapisteen. Se on roskaa.»
»Minä olen tullut myös runoilijaksi. Luin jonkun saksalaisen modernistin teoksen, joku Mikä-hänen-nimensä-nyt-taas-olikaan. Se on helppoa. Tahdotko kuulla Espanjalaisen Fantasiani?»
Caritas lausui varpailleen kohoten ja kierrellen ruumistaan:
»Caramba, carambba, caramba, señorita, rita, ta. Madrid.»
»Mainiota», Hellas taputti käsiään. »Cari, sinulla on muotoaistia ja sanonnan ytimekkyyttä. Loistava muoto yhdistettynä äärimmäiseen älylliseen suppeuteen. Mutta sinä et kiertänyt kättäsi tarpeeksi lausuessasi, kas näin.»
Hellas otti tyynyn käteensä ja heilutti sitä niin kuin härkätaistelija vaatettaan. Hän nauroi ja oli huvitettu. Minä ihmettelin enkä osannut sanoa mitään.
»Caritas on aivan oikeassa», selitti Hellas minulle suojelevasti. »Nykyaikainen n.s. absoluuttinen runous on hiuksenhienosti mielipuolisuuden ja suuren huumorin rajalla. Sen suuri tehtävä on kerta kaikkiaan juurruttaa pois kaikki vanha heilahtamalla äärimmäisyydestä toiseen.»
»Niin, minun mielestäni joku voi ostaa yhden tuollaisen kokoelman uteliaisuudesta, mutta kahta ei luullakseni kukaan osta. Suomi on vielä toistaiseksi säilynyt niistä.»
»Jumalan kiitos», sanoi Hellas. »Kuvitelkaa, että joku uskaltaisi täällä yrittää sellaista. Häntä luultavasti haukuttaisiin sanomalehdissä; meillä ei ole kylliksi huumorintajua. Hänet murskattaisiin huomauttamalla, että kysymyksessä oleva suunta on jo pari vuotta sitten sivuutettu ulkomailla ja että huomattavat kirjailijat ovat palanneet sidottuun mittaan. Luultavasti he juuri siksi ovat huomattavia. — Meillä on vielä joitakin käsitteitä runoilijan pyhästä hehkusta, — inspiratiosta ja puhdistavasta tulesta, kaikesta tuosta, jolla muutamat nuorukaiset kiemailevat, sairastaessaan viime vuosisadan aikuista maailmantuskaa.»
»Kuulkaa nyt, hyvät herrat, minä tulen kipeäksi. Emmekö me voi lakata puhumasta runoudesta. Hellaalla on aivan lapsellinen pakkomielle puhua arvostelijoista ja yleisestä mielipiteestä. — Ellet sinä lopeta, niin me uskomme, että joku arvostelija on maalannut sinua itseäsi ivan ruoskalla. Sinä teet itsesi koomilliseksi.»
»Minä ehdotan, että lähdemme pienelle kävelyretkelle Kaivopuistoon etsimään kultaista tietä Samarkandiin», sanoin minä. »Samalla on minulla tilaisuus katkaista Pekingin keisarin pää ja luovuttaa se prinsessalle…»
»Mutta vadin pitää olla kultaa», sanoi Caritas vaativasti ja sijoitti hattua päähänsä.
»Eine frau ist etwas frau eine Nacht,und Wenn Sie schön ist auch für die Nächsten.»
Tunnetteko D-junan, herra Hart. Siinä on jotakin suurenmoista. Braun! gelb! Malaijengelb! Viimeiset ruskeaksi paahtuneet kylpyvieraat täyteenahdetussa junassa, naiset vaaleamman, miehet tummemman ruskeita. Ja keltaisia lehtiä, kesän viimeinen, kuumeenraskas huokaus, sairaalloinen hurmio, kauhu ja hekuma. — Tulin vain ajatelleeksi, kun katselin Caritasta. Se sopii häneen, eikö totta?»
»Maisteri Hellas, teidän uskomaton hävyttömyytenne!»
Se oli Caritas enkä minä. Minulla ei ollut mitään sanomista. Hellas oli ainoastaan pukenut sanoiksi sen, mitä minä olin tuntenut katsellessani Caritasta hänen ojentaessaan käsivarsiaan ylöspäin ja asetellessaan hattua.
»Mitä, etkö sinä olekaan ruskea…? Olet aivan varmasti kyllin paljon.Muuta vastaväitettä minä en ymmärrä.»
»Porsas.»
* * * * *
Kuljimme alas meren rannalle. — Kun talot olivat jääneet taaksemme, oli kaikki aivan hiljaista ja pimeää. Emme voineet erottaa toistemme kasvoja; ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Takanamme loi kaupunki valkean kajastuksen taivaalle, mutta meren yllä oli raskaita pilviä ja pimeys. Joku hiekkakaljaasi ui valkoista merenpintaa pitkin levitetyin purjein, jättäen jälkeensä kimaltelevan vanaveden. Hiekka ratisi askeltemme alla. Hellaksen savukkeenpää hehkui pimeään ja valaisi välistä osan hänen kasvoistaan epäselvästi ja aavemaisesti.
Mieleeni kohosi ilkeä muisto monen vuoden takaa, ensimmäiseltä ylioppilaskesältäni. — Meitä oli kolme uutta ylioppilasta. Annoimme jonkun venheen soutaa itsemme Luodolta Kaivopuiston rantaan, puhuimme rivouksia ja sekoitimme spriihin vettä juomalähteen kauhassa. Minä eksyin parin konttoristin seuraan. — Meidät heitettiin ulos purjehdusseuran paviljongilta. Ajoimme moottoriveneellä ympäri kaupungin. Katajanokan rannassa toinen niistä, hintelä, finninaamainen juoksi kiinni jonkun naisen, rivonnäköisen katutytön. Se oli ensimmäisiä niitä muistoja, jotka saivat minut kiemurtelemaan itsehalveksimista iltaisin vuoteessani. Vielä nytkin, monen vuoden takaa, sai se ilkeän hien kohoamaan ohimoilleni.