* * * * *
Hellaasta ja minusta oli tullut ystävät.
Joimme päiväkahvimme yleensä samassa paikassa, joten jouduimme useasti tapaamaan toisemme. Hän oli hämmästyttävän nopeasti toipunut sairaudestaan. Kun minä ihmettelin sitä, sanoi hän:
»Katsohan, minut on vallannut äkillinen, villi elämänhalu. — Älä käsitä väärin, en tarkoita tuota, että tahtoo syöksyä nautintoihin ja orgioihin, vaan sitä, että nyt vasta alan tuntea, kuinka rakas koko maailma minulle on. Älä nyt naura, mutta minun ei tarvitse katsoa muuta kuin pientä tuhkakasaa tuhkakupissa, niin näen siinä maailmankaikkeuden, ja elämäntunto valtaa minut.»
Hän oli mielestäni paljon muuttunut sairautensa jälkeen, vaikka tuo saattoi kyllä osittain johtua siitäkin, että opin paremmin tuntemaan ja arvioimaan hänen luonnettaan. — Hän oli käynyt ikäänkuin hiljaisemmaksi, ikäänkuin enemmän sisäänpäin kääntyneeksi, ja kun hän sanoi jotakin, ei siinä ollut hänen tavallista myrkkyään. — Ja kun hän hymyili, — hänen hymynsä oli mysteerio, kuvaamaton sekoitus onnea ja kärsimystä niinkuin ihmisellä, joka on tuntenut kaiken ja tietää kaiken ja ymmärtää kaiken. En suinkaan tarkoita sitä, että hän jollakin tavoin olisi hymyllään tahtonut ilmaista ylemmyytensä. Tarkoitan vain, että ihminen, joka saattoi sillä tavoin hymyillä, ei voinut olla paha eikä turmeltunut.
Mieleeni on jäänyt aivan selvänä jokin kuva hänestä, kahvilanpöydän ääressä, talviauringon paistaessa lämpimään, hiukan tupakansavuiseen huoneeseen… Kalpea, laiha mies, — puku kyynäspäistä kiiltäväksi kulunut, tummin, omituisin silmin, suupielissä katkeruuden poimu.
Muistan myöskin, että emme oikeastaan puhelleet paljoa. — Se oli vain jotakin tuollaista heti unohtuvaa haastelua päiväntapauksista ja siihen kuuluvasta. — Kerran mainitsin hänelle Pikkuveljen rakastumisesta ja käynnistämme Capitolissa. Kerroin, mitä olin ajatellut heitä katsellessani. Hellas aivan kuumeni:
»Katso nyt, minä olen oikeassa. Meidän aikaamme kasvaa uusi sukupolvi, joka on terve ja täynnä uskoa elämään. Se on tekevä kaiken sen, mihin me emme ole kyenneet. Se on luova uuden maailman. He tulevat ihmettelemään meitä ja meidän velttouttamme. Heissä on uusi veri, ja kaikki tuo on ihmettä!»
Hellas oli minun ystäväni. Minäkin olin ollut koko elämäni ajan varsin yksin. Olin ollut liian itsekäs ja mukavuutta rakastava, jotta minulla olisi voinut olla ystäviä, — mutta nyt tunsin rakastavani Hellasta, niinkuin mies voi toista rakastaa. Ihailin ja kunnioitin häntä, ja iloitsin siitä, että hän piti minun seurastani.
Se oli tuollaista hiukan ujoa ihailua, joka ei koskaan pukeudu sanoiksi. — Me läimäytimme toisiamme olkapäälle tavatessamme ja nauroimme yhdessä jollekin, joimme kahvit ja lähdimme taas. Mutta kuitenkin minulla oli jälleen uutta sisällystä elämälleni.
Hämmästyin kerran huomatessani, kuinka paljon olin kasvanut pois omasta itsestäni. Tavallinen rakkaus, — niin, Caritaskin, — oli vain itsekkyyttä jonkin verran tavallista hienommassa muodossa. Sillä mitä muuta oikeastaan rakkaudesta haetaan kuin tyydytystä eräälle määrätylle, nimettömälle nälälle. — Pikkuveli ja Hellas, — se oli jotakin aivan toista… niin, ellei sekin lopulta olisi ollut tarkoitettu vain oman itserakkauteni tyydyttämiseksi.
Eräänä talvipäivänä Hellas ilmestyi kahvilaan tavallista aikaisemmin. Hänellä tuntui olevan kiire. Nopeasti juotuaan kahvit hän sanoi savukettaan sytyttäen:
»Matkustan huomenna ulkomaille, niin että tämä on kai viimeinen kerta pitkiin aikoihin, kun tapaamme. — Sain järjestetyksi muutamia etumaksuja, ja minulla on stipendi. Kaikki on selvänä matkaa varten. Aluksi lähden Berliiniin ja sieltä… niin, en tiedä vielä minne.»
Minun sanattomaan kysymykseeni vastasi hän päätään ravistaen:
»Ei, ei, — hänestä en ole kuullut mitään. Minulla ei ole aavistustakaan, missä päin maailmaa hän on. — Mutta jos tapaan hänet, mikä ei ole luultavaa, niin varmasti kirjoitan sinulle ja kerron.»
»Viivytkö kauan?»
»Luultavasti elämäni loppuun asti. — Tai ei, älkäämme tällä kertaa laskeko leikkiä vakavista asioista. Olen ainakin ensi kesään asti poissa. Minulla on eräs tutkimustyö tekeillä. Sen varjolla sain stipendinkin. Mutta annan kyllä tietoja itsestäni, kunhan ehdin kotiutua jonnekin. Jos haluat… nimittäin.»
Ulkona pakkasauringon usvassa kiersivät bulevardia huurteiset puut. Ikkunoihin oli ihmisten hengityksestä kasvanut jääkiteitä, jotka taittoivat valoa kimaltaen spektrin värein.
»No niin. Terve. Sano hyvästini Pikkuveljelle. Ja … voimmehan toivoa, että tämä on… näkemiin.»
Siinä oli kaikkien jäähyväisten pientä surumielisyyttä. — Hänen kädenpuristuksensa, hänen katseensa jäivät polttamaan minua. — Lähtö pitkälle matkalle. Sehän on aina katoavaisuuden, häviämisen, kuoleman symbooli, joka itse tajuamattamme syytä tekee meidät juhlallisemmiksi ja kohottaa meidät arkipäivien yläpuolelle.
Hän lähti. Minä jäin yksin istumaan pöytäni ääreen. Ulkona oli pakkasauringon punainen usva, ja minua paleli sitä katsellessani.
* * * * *
Pikkuveljellä oli eräs lukittu pöytälaatikko, jonka sisällystä en ennen koskaan ollut nähnyt. — Eräänä päivänä kotiin tullessani näin, että se oli hiukan raollaan. Huone oli sekaisin aivankuin hän hyvin kiireisesti olisi lähtenyt ulos. Tein johtopäätöksen, että puhelin oli soinut ja kutsunut häntä luistinradalle tai rekiretkelle tai johonkin muuhun hauskaan.
Laatikon raosta pisti esiin paperilippu, johon oli kirjoitettu jotakin.Muste oli jo vanhaa, mutta alareunaan oli aivan äsken lisätty jotakin.— Luin sen arvaamatta tekeväni mitään pahaa:
»Minä tahdon pitää ruumiini puhtaana, sillä se on elämä, joka asuu minussa, ja minun ruumiini on aiottu jälleen luomaan uutta elämää. Sentähden tahdon, että se on puhdas ja väkevä ja hänen arvoisensa. Olen tehnyt syntiä itseäni kohtaan ja elämää kohtaan, mutta tästä päivästä alkaen se on lopussa. Tänä päivänä olen astunut uuteen elämään. Hän on antanut minulle sen voiman, jota ilman olen tähän asti ollut.
Olen puhunut hänen kanssaansiitä. En suoraan, mutta niin että molemmat ymmärsimme toisiamme. Ja me huomasimme, että molemmat olimme kärsineet samaa. Mutta kun me nyt olemme löytäneet toisemme, teki se meidät vain läheisemmiksi toisillemme, ja me päätimme kulkea yhdessä eteenpäin niin kuin hyvät toverit.
Minä en tahdo olla turmeltunut siemen, joka jättää tuleville sukupolville perinnöksi sairauden ja elämäntuskan. En tahdo, että minun lapseni kiroaisivat minut siksi, että olen saattanut heidät maailmaan. Minä tahdon, että he tulisivat onnellisiksi, niinkuin minä nyt olen onnellinen.
Enkä minä tahdo elää itseäni varten, vaan häntä varten ja elämää varten. Sillä minä uskon, että minua odottaa maailmassa paikka ja työ, joka minun on täytettävä niin hyvin kuin mahdollista. Se on elämän tarkoitus.
Minä uskon, että on olemassa ikuinen laki, joka johtaa elämän kulkua, niin että me saamme maksaa kaiken sen, minkä rikomme elämää vastaan, omalla tuskallamme tai tulevien sukupolvien tuskalla. — Mutta minä tahdon olla täyteläinen, elämänvoimainen siemen, joka hävitessäänkin synnyttää uutta elämää.
Hänen kanssaan! — Meille asettaa elämä suuret vaatimukset, suuremmat kuin milloinkaan ennen. Me olemme tanssineet kyllin kauan ja leikkineet jazz-musiikilla ja juomisella. Olkoon elämä ankara meille, me olemme hänen lapsiaan.
Polttakoon aurinko meidät ja antakoon meille ruskean ruumiin, joka on täynnä elämän voimaa. Vieköön se pois meistä kaiken pienen, raukkamaisen ja alhaisen. — Olkoon jokainen ihminen minun veljeni ja sisareni, meillä on kaikilla sama tie, ja kerran näkevät meidän lapsemme ja jälkeläisemme päämäärän. Me näemme vasta kajastuksen siitä.»
Se oli kirjoitettu hätäisellä käsialalla, nopeasti ja kiihkeästi, vielä kehittymättömin kirjaimin, ja päivätty 30 marraskuun päivänä. Nyt oli sen alle lisätty:
»Olen voittanut sen.»
Tuossa kaikessa oli jotakin niin äärettömän liikuttavaa ja kiehtovaa. Alkavaa miehuutta, nuoruuden kuolemanvakavuutta, josta Hellas oli puhunut. Miten rakastinkaan Pikkuveljeä, kun varovasti työnsin paperin samaan paikkaan, mistä olin sen ottanutkin.
Joku olisi voinut ottaa tuon kaiken hiukan koomilliselta kannalta. Siinä oli niin paljon noita suuria, komealta kalskahtavia sanoja, joita nuoruus rakastaa, mutta jotka meille ovat käyneet banaaleiksi ja melkein naurettaviksi.
Ja kuitenkin, vaikka yritin arvostella ja löytää ajatusten heikkoja puolia, vaikka yritin ottaa sen vain tavallisena nuoruuden jalojen päätösten kuohuna, kuitenkin tunsin äärettömästi kadehtivani Pikkuveljeä ja niitä arvoja, jotka hän näin aikaisin oli löytänyt elämästä.
Tapasin itseni rukoilemasta murtuneena ja kiihkeänä, ettei Pikkuveljen illusioni koskaan särkyisi.
Jäänmurtajat aukaisivat satamaan ensimmäistä merireittiä. Ylös Kaivopuiston kallioille asti saattoi aavistaa murtuvien jäälauttojen kumean jymyn. — Sinistä, valkoista ja kultaa — musta teräslaiva, elävä peto, jolla oli jättiläisvoimat.
Minua söi kevään kaipaus. — Saatoin nähdä mielessäni suuret, eurooppalaiset asemahallit, joiden lasikupujen alle syöksyi tunnissa neljäkymmentä höyryä tutisevaa junaa — saatoin tuntea kukkivien oranssien tuoksun Biarritzissa, kaikkien valtamerilaivojen kaipauksen, sireenien huudot sumuisen meren ylitse.
Keväällä hän varmasti on Pariisissa.
Epämääräisesti sekaantui kaipaukseeni ajatus, että kenties voisin tavata hänet jossakin — kansainvälisen ravintolavaunun pöydässä, Alkazarin terassilla viinilasi koskettaen hiukan maalattuja huulia, Grand-hotellin eteisaukeamassa. — En tunnustanut sitä itselleni, en päästänyt sitä edes tajuntaani, ja kuitenkin tiesin, että juuri tuo ajatus antoi kaiken hehkun ja kivun kaipaukselleni.
Tämä tapahtui niihin aikoihin, jolloin ihmiset alkavat katsella itselleen uusia päällystakkeja kevättä varten.
En tarvinnut kuin viikon verran asioitteni järjestelyä varten. Lehdestä sain helposti kahden kuukauden loman opintomatkaa varten Euroopassa. — Minusta tuntui kuin olisi minulla ollut äärettömän kiire jonnekin, hermostuin odottaessani lähtöpäivää.
* * * * *
Loikoilin pari päivää Berliinissä hotelli Adlonissa — hengitin sieluni täyteen nykyaikaisen suurkaupungin ilmaa, valomerkkejä, kellojen kilinää ja autojen kiehuvaa merta — istuin iltani Friedrichstrassen varrella — totesin, että Berliini on tällä hetkellä tärkeimpiä muodin määrääjiä.
Ja ikävystyin, haukottelin.
Eteenpäin, eteenpäin! — En ollut päämäärässä. — Heitin pois kaiken järjen, kaiken erittelyn, kaiken kylmyyden. Ostin piletin ja etsin Hauptbahnhofin suurten ratojen keskeltä Kölnin ekspressin.
Istuessani keinuvassa vaunussa, Berliinin valojen hävitessä taakseni, taivaan kajastaessa keltaista tulta, tuhansien vaihdelyhtyjen vilahtaessa ohitse, tunsin, kuinka olin vain teräspalanen, jota suunnaton magneetti vetää luokseen. Minulla ei ollut omaa tahtoa. Oli vain tunne ja sisäinen pakko: eteenpäin! perille!
Vastapäätä minua istui nuori saksalainen ylioppilas, joka tuntui halukkaalta keskusteluun. Kysyin häneltä ensin jotakin junan saapumisesta Kölniin, ja kun en muuta keksinyt, kysyin, mitä saksalaiset nykyjään ajattelevat maailmansodasta.
»Maailmansota! se on suuri onnettomuus, ei ainoastaan meille, vaan koko maailmalle. Miksi me enää puhuisimme siitä. Sehän on ollut ja mennyt; mitä pikemmin sen voimme unohtaa, sitä parempi. Meillä on tärkeämpää tehtävää kuin penkoa historiaa.»
»Mutta yleinen käsityshän on, että te ainoastaan suunnittelette revanshia.»
»Ei ikinä. — Minä kuulun siihen sukupolveen, joka lapsena sai nähdä ja kärsiä sodan kauhun. Miksi meidän täytyisi jatkaa isiemme erehdyksiä. — Me olemme suunnanneet voimamme käytännölliseen työhön, mekaniikkaa, sähköoppia, kemiaa, bakteriologiaa — sosiologiaa ja yhteiskunnallista terveysoppia. Ne ovat meidän oppiaineitamme.»
»Entä saksalainen hengenelämä — estetiikka ja suuret metafyysilliset järjestelmät. Ette suinkaan ole unohtaneet Goethea ja Kantia.»
»Tietysti me kunnioitamme määrättyjä kulttuuritraditsioneja, mutta meillä ei ole aikaa sellaiseen. Sen puolen saavat hoitaa jotkut spesialistit, jotka eivät muuhun kykene. — Meillä ei tarvitse olla eikä saakaan olla muuta kuin työ kansamme… ei, sanokaamme koko Euroopan hyväksi. En luule erehtyväni, jos väitän, että näin ajattelee tällä hetkellä suurin osa nuorisoa — ainakin sen parhaimmisto.»
»Mutta sehän on tavallaan vieraantumista Saksasta, saksalaisuudesta, kansasta, isänmaasta. Eivätkö nuo sanat enää merkitse teille mitään. Ovatko ne kadottaneet pyhyytensä?»
»Sanokaamme niin, jos haluatte. Ensimmäinen päämäärämme on ainakin vieraantua kaikesta nurkkapatriotismista. Kuka tahansa nuori mies, joka ajattelee samoin kuin minä ja uskoo samaa kuin minä, on minun veljeni ja kansalaiseni, kymmenen kertaa enemmän kuin joku vanhan polven uutta, voitokasta sotaa haaveileva höperö. — Uutta sotaa ei saa enää tulla. Niin paljon voimaa täytyy meissä olla.»
»Te siis uskotte — te olette idealisti ja haaveilija.»
»Minä uskon käytännöllisiin arvoihin. Minä uskon moottoriin, joka samalla aineen kulutusmäärällä synnyttää 85 % enemmän voimaa kuin tähänastiset. Ymmärrättekö vertauksen.»
»Siis vain järkeä, kylmiä laskelmia, matematiikkaa. Onko se ihmisen sielu?»
»Moderni psykologia on tullut siihen tulokseen, että tunteet ovat ainoastaan haitaksi ihmisen toiminnassa ja työssä. Ne ovat ikäänkuin kitkaa, joka haittaa koneen säännöllistä ja tasaista kulkua. — On siis itsestään selvää, että meidän on hävitettävä tunteet.»
»Nyt te liioittelette. Tuota ette varmastikaan todella ajattele.Haaveiletteko te todellakin jonkinlaisesta koneihmisestä.»
Hän oli nuori, vaalea ja vakavasilmäinen. — Me nauroimme molemmat.
»Älkää toki pelästykö. Nuoruuden oikeushan on leikkiä äärimmäisyyksillä, ja koska meidän aatteemme vielä ovat liiankin uusia, täytyy aina joukossa olla äärimmäisyysmiehiä, jotka menevät kaikkien rajojen yli. Mutta samalla he vetävät joukkoja yhä lähemmäksi rajoja. He ainakin pakottavat ihmiset jollakin tavoin suhtautumaan meihin, ajattelemaan asioita myös uusilta näkökulmilta. Oletteko muuten tutustunut paneuropaideaan.»
»Se hullu kreivi Coudenhove-Kalergi, vai mikä hänen nimensä taas olikaan.»
»Älkää sanoko niin. Hänen ajatuksissaan on paljon nerokasta. Ja ainakin hän on kyennyt synnyttämään ympärilleen paljon nuorta tulta. Yleiseurooppalainen valtioliitto, Euroopan uudestirakentaminen. Meidän polvellemme nämä eivät ole ainoastaan tyhjiä sanoja, vaan jo määrätynlainen todellisuus. Huomatkaa, hän perustaa kaiken ainoastaan positiivisille, taloudellisille laskelmille, jotka pääasiassa pikkuvirheistä huolimatta ovat oikeat. Se on ainoa tapa, jolla meidät saa uskomaan. Tosiasiat, laskelmat, matematiikka — ei mitään haaveilua.»
»Mutta tällä hetkellä ainakin ajatus on vielä aivan mahdoton. Suomessa ainakin, jos joku tietää siitä, nauretaan sille hulluna utopiana.»
»Niin ehkä — Suomihan on tietääkseni pieni konservatiivinen ja militaristinen maa. Ja sen kai täytyy toistaiseksi ollakin sitä. Sehän on Euroopan etuvartijoita Aasiaa vastaan. Mutta sitä suuremmalla syyllä teidän täytyisi ymmärtää meidän ajatuksiamme.»
»Mitä te muuten ajattelette Venäjästä Saksassa?»
»Huomatkaa — minä en ole saksalainen. Pidän itseäni eurooppalaisena, ja vain siltä pohjalta voin lausua joitakin mielipiteitä. — Meillä on paljon kauppasuhteita ja joitakin konsessioneja Venäjällä; niin kauan kuin ne eivät tuota tappioita, olemme tyytyväisiä siihen. — Venäjä on muuten suuri mysteerio. Jos teillä joskus on sattumalta vapaata aikaa, niin lukekaapa rinnakkain esimerkiksi Dostojevskiä, Blockia ja jotakin »Kahdentoista» runoilijaa. Siinä on kuiluja, jotka ovat kauhistuttavan ihania. Ja meidän on annettava Venäjälle se tunnustus, että se ensimmäisenä on alkanut sovelluttaa käytäntöön kollektiivisuus-periaatetta. Miljoonin laukauksin ja joukkohaudoin se on opettanut, ettei yksilö merkitse mitään ja että persoonallisuuksien aika on kadonnut. — Ja ajoissa on se lisäksi huomannut niin sanotun kommunismin vanhanaikaisuuden ja kyvyttömyyden, siirtyen uuteen talousjärjestelmään. — Mutta kuten sanottu, Venäjä kuuluu Aasiaan. Meillä ei ole sen kanssa tekemistä. Se jää meidän rajojemme ulkopuolelle.»
»Ja lopputulos?»
»Työ! Työ! Työ! — Muusta ei meidän tarvitse välittää. Sitten joskus, kun saamme hengähdysaikaa, voimme katsoa menneisyyteen ja tulevaisuuteen — nähdä uusia perspektiivejä — työlle.»
Me erosimme Kölnin kostealla asemasillalla keskellä kellojen kilinää ja öljyn ja kuuman metallin tuoksua. Hänen vaaleat kasvonsa ja vakavat silmänsä hävisivät ihmisjoukkoon urheilupukuisen englantilaisen ja piippusuisen amerikkalaisen turistin taakse. Tiesin, etten enää koskaan tapaisi häntä, että jo tunnin kuluttua olisin unohtanut hänen kasvonpiirteensä. — Mutta hän jätti minuun miellyttävän ja terveen vaikutuksen huolimatta siitä, että oli saksalainen, ja huolimatta siitä, että minuun oli jäänyt epämääräinen käsitys, kuin olisi hän ollut luonteeltaan laiska. Hän puhui liian paljon työstä.
Ja minua veti puoleensa jättiläismagneetti yhä vastustamattomammalla voimalla. — Ohi vilahtelivat vieraat asemat — tehdasalueitten savupiippumetsät, terässillat ja nostokurjet — oudot kallionmuodostelmat — semafoorit ja vaihdeverkot.
Liège.. — Ranskan raja. — Minä sain tupakkani kulkemaan yli. — Ravintolavaunu: saksalainen kauppamatkustaja, miss America punakantisine kirjoineen, rasvainen, kiiltävä juutalainen raskain sormuksin ja kellonvitjoin, itävaltalainen sanomalehtimies, ylhäisesti luoksepääsemätön arabialainen, joka söi sormillaan. — Valkoviiniä ja ranskalaisen leivän kappaleita korissa.
Ja lopulta hengitin Gare du Nordin ilmaa tuhansien veturien savusta mustuneen lasihallin alla, astuin ulos Pariisiin, näin taksien kirjavan rivin ikäänkuin jonon kummallisen muotoisia kovakuoriaisia, kadun toisella puolella baarin toisensa vieressä. — Päästyäni vapaaksi hotelliasiamiehistä ja auton ovea aukaisemaan työntäytyvistä kerjäläisistä ajoin halki kaupungin Montparnassen puolelle, jossa aivan lähellä asemaa oli varaamani hotelli.
Koko matkan kiihkeä vauhti, mieletön pyrkimys eteenpäin, perille, tuntui keskittyvän auton hengenvaaralliseen vauhtiin suurkaupungin liikennetulvassa. Alas suurta bulevardia, ohi Oopperan ja Louvren, yli valkean sillan, alla likaisen vihreä Seine. Sivukaduille yhä villimpää vauhtia — olin takertunut kiinni istuimeen, minussa ei ollut mitään ajatuksia — silmieni verkkokalvossa vain vilahtelivat samalla kertaa lukemattomat kuvat.
Kylpy — päivällinen — pari savuketta.
Lyhdyt olivat jo syttyneet. Aseman edessä tulvivat autot, raitiotievaunut ja autobussit sekavana rykelmänä. — Katolla huusi ikuinen ilmoituskilpi »Au Bon Marché»-taan ja kadun kulmassa loisti silmiini syvänpunaisin kirjaimin »Metro».
Siinä katukahvilan kulmassa näennäisesti katsellen liikennettä ja ihmisiä, savuketta poltellen ja imien aperitifiani, mietin, mitä tekisin. Ja silloin vasta tunsin todellakin selvästi, miten äärimmäisen tarkoitukseton matkani oli. — Tai — sillä oli ainoastaan yksi tarkoitus: nähdä hänet, päästä varmuuteen, ratkaista elämäni illusioni.
Miten sanomattoman järjetöntä tuo kaikki oli. — Sielussa väikkyvä kuva jostakin sinertävästä yöstä, jostakin häikäisevästä aamusta, kummallisista silmistä ja hiukan maalatuista huulista — tuo oli ajanut minut halki Euroopan, pakottanut minut tänne. »Keväällä hän varmasti on Pariisissa.» Nuo muutamat sanat olivat lumonneet minut, hypnotisoineet koko olemukseni.
Casino de Paris ei minua houkutellut — eivät myöskään yökahviloitten ja tanssipaikkojen samppanjapullot ja alastomat selät. Minulla ei ollut mitään tekemistä, ennenkuin saisin hänet käsiini, ennenkuin näkisin hänen silmänsä. — Koomillinen koulupoikaromantiikka valtasi minut. Tunsin, että, jos ainoastaan saisin nähdä hänen silmänsä, olisi matkani tarkoitus täytetty, olisin valmis palaamaan — — opintomatkaltani.
Ja samalla kertaa suuri varmuus valtasi minut. Tiesin, että minun oli ollut pakko tulla, ettei minun nyt tarvinnut muuta kuin odottaa. Syyn ja vaikutuksen laki oli tuonut minut tänne — minun ei tarvinnut enää muuta kuin antautua alitajuntani ohjattavaksi, seurata kaikkia oikkuja, jotka juolahtaisivat mieleeni. Niiden yhteissumma olisi se, mitä minä halusin.
Uudempi sielutiedehän on puhtaasti käytännölliseltä pohjalta valaissut paljon niitä ilmiöitä, joita ennen pidettiin ihmeinä ja noituutena. On todettu alitajunnassa piilevän mielikuvan vaikutus koko ihmiselämään. Suggestiometodia voidaan määrätyissä tapauksissa käyttää myös fyysillisiin sairaustapauksiin ilman, että me näemme siinä mitään ihmeellistä. Parapsykologian kokeellisen metodin avulla, jolloin kokeista on tieteellisellä tarkkuudella eliminoitu kaikki petosmahdollisuudet, vieläpä niin sanottu ajatussiirtokin — on todettu, että ihmisessä täytyy piillä eräitä henkisiä kykyjä, jotka toistaiseksi ovat meille tuntemattomat. — Ja uudempi sielutiede on kuitenkin useimmissa tapauksissa hyljännyt koko sielukäsitteen tarpeettomana.
Olettakaamme, että esimerkiksi menen elokuviin ennen näytännön alkua. Yksi motiivi on melkein tyhjä. Menen ja istuudun niin, että rivin päähän jää kaksi tyhjää tuolia, mutta siirryn silmänräpäyksen kuluttua niin, että siihen jääkin kolme tuolia vapaiksi. Ja hetken kuluttua tulee seurue, jossa on kolme ihmistä ja istuutuu ainoille mahdollisille paikoille viereeni.
Se on niin sanottu sattuma, mutta sattuma on myöskin tarpeeton käsite, sellaista ei ole olemassa. Kaikki johtuu määrätyistä syistä, ja tässä tapauksessa ei syytä tarvitse etsiä sen kauempaa kuin, että tullessani oli jäljessäni saapunut lippuluukulle mainittu seurue. Ilman, että minuuteeni oli tunkeutunut minkäänlaista tajuttua kuvaa siitä, olin kuitenkin reageerannut siihen tarpeellisella tavalla ilman minkäänlaista tietoisuutta, miksi niin tein, oikeastaan vasta jälkeenpäin huomaten vaihtaneeni paikkaa.
Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Se on ainoastaan tosiasia.
Siinä istuessani tunsin, kuinka itse asiassa tietoisuus, tajunta, ajatukset ovat vain äärimmäisen vähäinen osa todellisesta »minästä». Kuinka koko olemukseni oli oikeastaan kuin pimeä kaupunki, jonka yhtä ainoata toria valaisi valonheittäjän sädekimppu. Mutta kaikki muu oli tuntematonta ja hämärää.
Valoreklaamit huusivat talojen seinillä, autojen sadat silmät loistivat. Minut ympäröi suurkaupungin pauhu, joka turruttaa kaikki aistimet ja hävittää ajatukset, tehden lauseet katkonaisiksi.
Olin maksanut aperitifini. — Ohi kahvilan ajoi autobussi, joka oli melkein täynnä väkeä. Se pysähtyi sekavaan ajoneuvorykelmään silmänräpäykseksi, ja samassa seisoin minä sen portaalla irroittaen nahkaketjua, joka sulki sisäänpääsyn.
Jäin seisomaan sillalle ja jatkoin savukkeen polttamista odottaen uutta oikkua. — Bussi kulki yli Seinen, pujotteli Louvren holvikäytävän lävitse — ylös Pyramidien katua — ja me kiisimme Ooppera-avenuen tulimerta tutisevassa, keinuvassa autobussissa. — Oopperatorilla löi silmiini jostakin ikkunasta sinipunaisen valoreklaamin huuto: Five o'clockthé! Syttyen ja sammuen, silmiin syöpyen se pakotti minut alas — seisoin hetkisen jonkin hajuvesikaupan näyteikkunan edessä katsellen puuterirasioita, ja käännyin sitten pujotellen autoryhmän lävitse yli Ooppera-aukeaman Café de la Paix'hen.
Istuin siellä englanninkielisen yleisön keskellä, ja minua kiusasi koko ajan amerikkalaisia lehtiä kaupaksi huutavan neekerin kiiltävän musta naama ja kultainen hammasrivi. Hän oli äärimmäisen itsepintainen ja hänellä oli myöskin menestystä.
Join teetä matalasta kupista, ja imin itseeni kaikkien seinien väriloistoa ja kirkkautta. Ylhäällä jossakin tornissa kiersivät päivän uutiset räikeän valkein kirjaimin vihreässä kehyksessään:
»M. Poincaré pitänyt… puheen… frangin vakauttaminen…Belgiassa rautatieonnettomuus… 30 haavoittunutta… autokilpailutBiarritzissa…»
Heräsin jonkun naisen katseeseen. — Hän ei kääntänyt silmiään pois, vaan jatkoi tuijotustaan kylmästi ja välinpitämättömän tutkivasti. Tuota velttoa, kapeaa tyyppiä, jonka alapuoli työntyy eteenpäin seistessä. Tukka aivan kullanvärinen, lyhyt, tietysti värjätty. Herrat pitävät vaaleaverisistä. Maalattujen silmien katse kylmensi koko ruumistani — silloin vasta tunsin, kuinka viileä ilta oli.
Maksoin ja lähdin kävelemään. — Ja liekkien villi, kiemurteleva palo vei minut Boulevard des Italiensille. Loistocinemat, hajuvedet, savukkeet, saippuat, täytekynät, matkatoimistot kohahtelivat ympärilläni kiehuvin reklaamein.
Ihmisvirta. — Koko katu tuntui sulautuvan tuhanneksi jättiläissuureksi, kuumetta kiiltäväksi silmäksi, jotka osaksi peittyivät toistensa taakse kuin jossakin kubistisessa taulussa.
Minä kävelin eteenpäin ilman päämäärää. Bulevardin nimi vaihtui pari kertaa, — se oli Boulevard Poissonnière, — Bonne Nouvelle ja lopuksi St. Denis.
Jouduin erään St. Denisin portin viereen ja jäin hetkeksi katselemaan elämää ympärilläni. — Ihmisjoukon väritys oli kokonaan muuttunut… Se oli hälisevää rahvasta, joka kerääntyi jonkin kahvilan eteen kuuntelemaan viidennen luokan soittokuntaa. Räikeät, kiihottavat sävelet tunkeutuivat yölliselle kadulle pistävinä ja särmikkäinä esineinä. Suurin valokirjaimin loisti yli kadun kappaleen nimi:La volupté de Paris.
Koko tunnelmassa oli jotakin sairaalloisen kiihkeätä. Maalatut silmät kiilsivät minuun päin, ja säpsähdin liikkeelle vasta, kun joku kapea käsivarsi yritti työntäytyä kainalooni.
Kiersin pimeälle sivukadulle, jossa loistivat bordellien maalatut, himmeät ikkunat. Hikeä kihosi kasvoilleni, ja kiirehdin hätäisenä ja kiihtyneenä, kunnes jälleen seisoin jonkin bulevardin punavalkoisten hehkulamppujen alla.
Näin Metron punaiset kirjaimet ja painuin rappusia alas maan alle holvikäytäviin. Makean raskas, kuuman ilman tuoksu lehahti vastaani. — Katselin kulkureittejä ja huomasin, että jos ottaisin Porte d'Orleansin, pääsisin suoraan Montparnassen asemalle. Jokin hillitön kiire valtasi minut. Heitin 60 sentiimiäni lippuluukulle, tartuin vihreään pilettiini ja juoksin alas metalliportaita, jotka kumahtelivat askelteni alla.
Tukehtunut vihellys, jyrinä ja kiitävä jättiläissilmä. Automaattinen portti oli juuri sulkeutumaisillaan, kun livahdin sen viimeisestä raosta ja hyppäsin ensimmäisestä eteeni sattuvasta ovesta sisään. Se sulkeutui kolahtaen, ja juna lähti liikkeelle muutamassa sekunnissa mielettömäksi kiihtyvällä vauhdilla. Minä käännyin katselemaan ihmisiä ja säpsähdin. Eräässä nurkassa näin puoleksi torkkuvan miehen, jonka kasvot näyttivät tutuilta. Mietin ensin, että varmasti erehdyin, mutta menin sitten ja läimäytin häntä olkapäälle:
»Terve mieheen.»
Mies kohotti närkästyneenä päätään ja huomasin, että hän oli hiukan humalassa. Mutta huomattuaan minut hän vilkastui:
»No terve, sehän on Hart. Eipä ole vuosiin tavattu, ja nyt täällä metrossa. Mistä sinä tänne keikahdit?»
Se oli entinen koulutoverini Mäki, joka oli eronnut seitsemänneltä luokalta ja ryhtynyt vapaaksi taiteilijaksi. En ollut häntä moniin vuosiin tavannut, mutta joskus olin toisilta kuullut hänestä. Hänen viimeinen taulunäyttelynsä oli saanut hyvän menestyksen ja meidän oloihimme katsoen harvinaisen onnistuneet arvostelut.
Selitin, että olin samana päivänä tullut Pariisiin ja että olin vain kierrellyt kaupunkia. — Kiisimme pyöreässä tunnelissa ja seinissä vilahtelivat aperitif-reklaamit: DUBONNET DUBONNET DUBONNET.
»Ja mies on tullut Pariisiin ja on ensimmäisenä iltana aivan selvä. Mitä se sellainen merkitsee. Sinä rikot kaikki vanhat suomalaiset traditsionit. Ja sinähän olet kuitenkin vielä toimittajakin. Hyi, häpeä! — Mutta oli hauska juttu, että tapasin sinut. Onhan ainakin tiedossa samppanjapullo täksi illaksi. Minä olenkin juuri matkalla Dome'iin löytääkseni jonkun suomalaisen, jolta voisi vipata huomisen päivällisen. Minä olen ollut täällä jo pari kuukautta, ja eilen sain myydyksi yhden taulun jollekin hullulle amerikkalaiselle. Nyt on sitten ollut sellaista pientä humua. Ymmärräthän; minä lukeudun boheemeihin.»
Hänen silmänsä veristivät hiukan, mutta muuten hän tuntui olevan mukiinmenevässä kunnossa. En ollut kouluaikana erikoisemmin pitänyt hänestä, sillä hän oli ollut liian itserakas ja liian raaka puheissaan, mutta nyt tunsin olevani iloinen siitä, että olin tavannut hänet. Ja maailma tuntui myöskin hanganneen pois hänestä paljon tarpeetonta pohjalastia.
»Kävin tuolla Montmartrella. — Gaietyssä. — Tiedätkö, tuo kabaré, joka reklameeraa taatusti alastomia, — absoluuttisen alastomia kuvaelmiaan. No, siellä sai samppanjaa. Ja nyt olen tietysti taas ihan poikki. — Mutta se taulu oli myös huono, — sutaisin sen jonakin krapulaisena aamuna; asetelma: paistettu muna ja Martellipullo, se amerikkalainen luuli sen esittävän auringonlaskua Pariisissa ja osti. Minä en sanonut mitään.»
Hän puheli keveästi ja välinpitämättömästi ikäänkuin vain puhellakseen.Silmät veristivät ja suu nauroi, kapea, humoristinen suu.
»Niin, sinähän olet saanut viime aikoina menestystä.»
»Haista… no, anteeksi. Jumalauta kaikkea idioottimaisuutta. Kustansivat minut vielä tänne opiskelemaan uusien mestarien johdolla. Ja tämä on jumalattoman ihana helvetti, aamulla kädet vapisevat, kun ottaa ensimmäisen ryypyn. Mutta olen minä sentään tehnyt työtäkin. Totisesti kun näkee, mitä jotkut täällä ovat saaneet aikaan, niin välistä innostuu, että täytyy näyttää niille siellä harmaapäisessä Suomessa, näyttää, niin että menevät per… Anteeksi, minä olen vain raaka ja sivistymätön taiteilija…»
»Nimiä? — Pirujako nimet merkitsevät, ja kuka sen ja sen on maalannut. Pääasia, että taulu on jotakin. — Mutta muuten tämä ei eroa paljoa Helsingistä, Dôme vastaa täydellisesti Brondinia, — juoda täällä vain saa ilman, että tarvitsee pistää pulloa pöydän alle. — Missä sinä muuten asut? — No, painele nyt minun kanssani Dôme'iin, ei siitä ole kuin yksi asemanväli sinun hotelliisi. — Mutta oli merkillinen sattuma, että tapasimme näin. Vaikka olisimme varmasti tavanneet muutenkin, lopuksi sinä kuitenkin olisit eksynyt Dôme'iin, — Dôme on alku ja loppu, koska se on kaiken keskus. Dôme sijaitsee täsmälleen maapallon keskipisteen päällä. Eikö siinä ole suurenmoista näkemystä. — Niin, jos sinua huvittaa nähdä joitakin humalaisia suomalaisia taiteilijoita ja taiteilijattaria ja näyttelijättäriä ynnä muita, niin tule mukaan. Eihän sinulla ole juuri muutakaan tehtävää tänä iltana. Siellä on aivan tavallinen Brondin-tunnelma, kylmää kahvia, tupakansätkiä, rahapulaa ja asiaan kuuluvia pornograafisia juttuja.»
Me humisimme ohi asemien, ihmiset vaihtuivat, tunneli jyrisi. Ohi vilahti Montparnasse, — me seisoimme ovella valmiina, ja kun Vavinin sinivaloinen, puolityhjä pysähdyshalli tuli näkyviin, hyppäsimme ulos, ja ovet paukahtivat jäljessämme kiinni.
Takanamme tunnelikäytävien jymy nousimme portaita ylös kadulle Rotonden pöytärivien viereen ja käännyimme kirkkaasti valaistuun Dôme'iin kadun toiselle puolelle. Mäki käveli aivan vakavasti, — ainoastaan silmät veristivät ja olivat melkein kiinnipainumaisillaan. Ihmettelin, kuinkahan paljon hän oli mahtanut nukkua kahden kuukauden aikana. — Kello oli hiukan yli kahdentoista.
Mutta ainoatakaan suomalaista ei näkynyt. Mäki kiersi kiroillen kaikki pöydät ja jäi juttelemaan garçonin kanssa. Minä otin seinän vieressä olevan pöydän ja odotin:
»Koko lauma on lähtenyt. Olivat löytäneet jonkun virolaisen, jolla on rahaa. Nyt ne istuvat ehkä Selectissä tai Jockeyssä tai Strixissä tai Paradiesissa. Vahinko, että en joutunut mukaan. Mutta et luullakseni halua lähteä hakemaan heitä. Voimmehan istua tässä ja haastella sen samppanjapullon ääressä, joka kuuluu uusien tulokkaiden traditsioneihin. Sinähän et tietenkään halua rikkoa traditsioneja.»
Minä en todellakaan tuntenut mitään halua lähteä etsimään jotakin suomalaista taiteilijaseuruetta. Tunsin olevani illan päämäärässä lähellä sen loppupistettä. — Tilasin samppanjaa, olihan vaellukseni ollut sen arvoinen, — ja hiukan vihertävänä kuohui juoma matalissa laseissamme.
»Eläköön, rakas elämä! — Nyt olen sinun käytettävissäsi. Mitä haluat? — Naisia, — metafysiikkaa, — taidetta. Nämä kolme sukulaisainetta ovat käytettävissäsi minun kauttani.»
Kirpeänä kuin kokaiini tunkeutui aistimus huumaavasta, turmelevasta ympäristöstä aivoihini. Baaritiskin ympärillä tunkeili miehiä ja naisia nauraen ja soperrellen huumaantuneitten perhosten tavoin. — Puoliyön jälkeen… — Penkillä istui joku vanhempi ryppykasvoinen herra, ja hänen vieressään nuori merisotilas, jolla oli ruskeat, hiukan ilmeettömät kasvot ja punainen tupsu lakissaan. Hän vaikutti yksinkertaiselta maalaispojalta, joka ei oikein tiennyt, kuinka piti käyttäytyä niin hienossa kahvilassa. Joi vain punaviiniä, vaikka vanhempi mies yritti saada hänet nauttimaan väkevämpiä juomia. Ja humalainen käsi liukui pojan käsivarren yli hänen vyötäisilleen, — vanhus ahmi ahnain silmin hänen ruskettunutta kaulaansa.
Minua värisytti, ja samppanja alkoi hiukan pistellä jaloissani. Mäki oli seurannut katsettani ja kirosi:
»Jumal'auta, millaista elämää täällä on. Täällä vasta oppii tuntemaan, miten turmeltunut ihminen voi olla. Menepä jonakin iltana seisomaan Selectin baariin, niin näet. No, en viitsi sanoa enempää. — Onhan ainakin hyvä olla täällä, kadottaa hiukan nuoruudenhaaveitaan ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä ja muusta roskasta.»
* * * * *
»Ajan merkki! — Mehän olemme tuhoutuvaa sukupolvea. Eurooppa on liian vanha elämään. Se tuhoaa kyllä itse itsensä.»
»Hm, ehkä! — Ja sanovat vielä, ettei Pariisi ole mitään siinä suhteessa muiden suurkaupunkien rinnalla.»
»Sinäkin olet siis lopulta pohjautunut pessimismiin.»
»Niin, ehkä tavallaan. — Mutta toiselta puolen tuo kaikki taas joskus herättää vastareaktion. — Jonakin päivänä voi tulla aivan kuin kuumeeseen, huiskia kankaalle raivokkaasti värejä, muotoja, — iskeä näkyviin kaiken tuon, — nousta sen yläpuolelle, — olla kuin jumala, joka katselee luomaansa maailmaa, — vain maalata, maalata, — raivohullut ajatukset kiertäen mieltä, — näyttää, että vielä on voimaa, raakaa, eläimellistä voimaa, joka etsii muotoaan. — — — Minulla on eräs taulu, jonka nimi on »Cocktail». Rakastan sitä, — olisin voinut saada sen myydyksi hyvin hyvästä hinnasta, mutta en ole tahtonut. Se vielä kerran lyö ihmiset pyllylleen. — No, tietysti sitä nimitetään turmeltuneeksi taiteeksi, ei värejä, ei muotoja, ei sieviä, idyllisiä maisemia. Mutta mitä sillä on väliä.»
Kello alkoi lähetä kahta. — Samppanjapullo oli jo melkein tyhjä. Ja silloin lopulta katsoin itseni kypsäksi tekemään sen kysymyksen, jota varten olin hänet tavannut, jota varten olin matkustanut halki Euroopan, joka oli koko illan hiljaisesti kiduttanut minua. Kaadoin laseihimme samppanjapullon sisällyksen viimeiseen pisaraan. Pöydät ympärillämme olivat alkaneet tyhjentyä, autoihin hävisi valkeita iltaviittoja. Minä tunsin koko olemuksessani jättiläiskaupungin hermojen värinän, kaiken sen synnin, turmeluksen ja intohimon.
»Apropos, sinä tietysti tapaat kaikki suomalaiset, jotka käyvät täällä. Oletko sattumalta tavannut erästä neiti Holmia. Hänen pitäisi olla täällä, mutta en tiedä hänen osoitettaan.»
Ihmettelin, miten välinpitämättömästi osasin sanoa kaiken tuon. Ilman että ääneni olisi edes värähtänyt. Sormeilin vain samppanjalasin jalkaa.
»Caritas Holm. Häntäkö tarkoitat? — Tämähän on merkillistä. Hän pistäytyi täällä tänä aamuna jonkun ranskalaisen gentlemannin kanssa juomassa aamukahvinsa. Minä olen joskus Helsingissä tavannut hänet, niin että saatoin mennä juttelemaan. Sanoi tulleensa eilen illalla Nizzasta. Muistelen muuten, että hän kirjoitti minulle osoitteensakin. Odotahan, kun katson.»
Silloin minun sormeni alkoivat vapista. Kaikki jännitys tuntui lauenneen. Magneetti oli vetänyt minut perille, — ja kaipaus. Mäki selaili muistilehtiötään.
»Niin, tuossahan se on, Rue Auberilla, — lähellä Oopperaa. Voit saada sen, jos haluat. Caritas Holm, — muistelen kuulleeni hänestä epämääräisiä juttuja. Vaikka ainahan ihmisten täytyy puhua. Ihastuttava nainen hän on joka tapauksessa. Ellei se olisi niin absolument mahdotonta, niin rakastuisin häneen. Eikö muuten ole onnellista, että voi kontrolloida rakastumisensa vain niiden mahdollisuuksien mukaan. Onhan järjetöntä ruveta kiduttamaan itseään. — Vaikka kyllä täällä kadottaa uskonsa rakkauteen niin kuin kaikkeen muuhunkin. — — — Niin, ihastuttava nainen joka tapauksessa.»
Työnsin huolimattomasti muistikirjasta reväistyn lehden taskuuni ja sanoin:
»Eikö lähdetä jo nukkumaan. Minua väsyttää vielä hiukan matkan jälkeen.Eikä samppanja ole oikein hyvää normaalille elämälle.»
»Niin, sinä olet normaali niin kuin aina. Tiedätkö, jo kouluaikana minua härnäsi sinun kylmä ja järkevä normaalisuutesi. Sinä et kykene tekemään mitään hullutuksia. Sinussa ei ole vähääkään boheemiverta. Sinä pysähdyt aina jokaisen uuden tapauksen eteen miettimään, mitähän ideaa siinäkin mahtaa olla, ja kadotat kaiken hurman elämästä pelkällä mietiskelyllä. — Vaikka, ehkäpä sinä olet onnellisempi kuin minä, — ja jokaisellehan on oma luonteensa.»
»Sinustapa on tullut perin suvaitsevainen.»
»Elämä opettaa, — rakas, kirottu elämä! — Ja muuten, ehkä olet oikeassa. Menkäämme nukkumaan ja nähkäämme kauniita unia. Siinä on ainakin jonkinlaista uutuuden viehätystä, sillä minä puolestani en ole nukkunut lainkaan pariin yöhön, ja muutenkin on uni jäänyt vähäiseksi.»
Minä maksoin. — Lähdimme hitaasti kävelemään Boulevard Montparnassea alaspäin. Mäki tuntui olevan liian väsynyt enää puhellakseen, ja minä keinuin omissa ajatuksissani.
Ehdittyämme aseman kulmaan pysähtyi Mäki.
»Minä asun tuolla ylhäällä Edgar Quinet'n toisella puolella. Halvempaa, näet.»
Ojensin hänelle käteni, ja silmänräpäyksen verran epäröityään sanoi hän:
»Vippaapa minulle vielä parikymmentä frangia. Katsos, olen ihan auki.Minähän kerroin…»
Otin esille sadan frangin setelin, mutta hän kiiruhti kieltämään:
»Ei, ei missään tapauksessa. Se menisi joka tapauksessa hummaukseen. — Anna vain parikymmentä frangia, niin että saan huomisaamuna pari bockia ja aterian. Se on järkevämpää, ja humalassa ei kuitenkaan voi työskennellä. Sain tuossa istuessamme erään idean, jota voisi huomenna yrittää toteuttaa.»
Hän hävisi autiolle sivukadulle väsynein, hiukan horjuvin askelin, silmät veristäen. — Mies, jossa oli paljon raakaa ja paljon nerokasta. Mies, joka hukkasi kykynsä ja mahdollisen suuruutensa baaritiskien ääreen ja bordellikujille. Mutta kaikki tuo, — sehän oli vain elämää, tavallista, hiukan banaalia elämää.
Käännyin hotelliini puristaen taskussani pientä muistikirjasta reväistyä lehteä, jossa ei ollut muuta kuin yksi ainoa nimi ja osoite. Mutta minulle se merkitsi kaikkea kaipausta, kaikkea ikävää, — suurta illusionia, — minun elämäni illusionia.
Ja samppanjan kuumentamissa ohimoissani, kohonneitten suonien alla jyskytti:
Seuraavana aamuna herätti minut ihana auringonpaiste, autojen huudot ja kuormarattaiden jyrinä kadulla.
Koko edellinen ilta tuntui epämääräisesti todellisuuspohjaa vailla olevalta unelta. — Gare du Nord — hotelli — autobussi — Café de la Paix — kultatukkainen nainen — Boulevard des Italiens — Metro — taiteilija Mäki — Caritas. Koko tuo tapahtumasarja, joka ilman näennäistä järkevää syytä oli johtanut minut taskukirjasta reväistyyn paperilippuun, oli jotakin epätodellista, ikäänkuin aistimaailman ulkopuolella olevaa.
Pukeuduin ja lähdin ulos. Ihana kevät ympäröi minut, valkeat talot ja säteilevä auringonpaiste. Ostin kukkaskioskista neilikan napinläpeeni, ja häipyvänä mielikuvana vilahti ajatuksissani kuva kiinalaisesta kupista ja kuihtuneesta neilikasta hymyilevän kuvan edessä.
Ja kun kerran olin antautunut ensimmäisen rakastajan koomilliseen osaan, ostin vielä vaaleat hansikkaat, joita vanuttelin käsissäni, jotteivät ne näyttäisi liian uusilta, sekä hopeapäisen kävelykepin. — Sitten vasta hyppäsin taksiin ja osoitetta antaessani tunsin sydämeni jyskyttävän kerrassaan koulupoikamaisella tavalla.
Hän asui upeassa hotellissa, jonka eteiskäytävää peitti pehmeä, upottava turkkilainen matto.
»Mademoiselle Holm… oui, mais elle est sortie.»
Jonkinlainen lamaannus valtasi minut. — Jätin ainoastaan käyntikorttini, johon olin merkinnyt hotellini osoitteen. Ja samalla tunsin, että se oli koetinkivi. Ellei hän ilmoittaisi minulle mitään itsestään, nyt kohta, aivan pian, olisin minä kadottanut pelin. Silloin ei minulla olisi mitään toivoa. Olisin vain joku tavallinen tuttava sadan muun joukossa, joka ansaitsi osakseen vain välinpitämätöntä mielenkiintoa.
Kiertelin jonkun aikaa kaupungilla, ostelin pari pikkuesinettä, söin yksin aamiaisen Duvalin ravintolassa Ooppera-avenuella.
Palasin hotelliini, ja avainnaulakossa huoneeni kohdalla oli pieni, sininen pneumatique-kuori.
Otin sen käteeni, haastelin jotakin portierin kanssa, nousin hitaasti huoneeseeni. — Siellä laskin kuoren pöydälle, niin että koko ajan saatoin nähdä sen, — peseydyin, istuuduin nojatuoliin ja sytytin savukkeen. Mutta sitten en enää kestänyt. Kiihkein sormin repäisin sen auki pisteviivoja myöten.
»Rakas Ystävä.
Tulkaa luokseni tänään kello 3. — Olen ajatellut paljon Teitä ja toivonut, että olisitte luonani. — Olen niin yksin. — Tai ei, tulkaa heti, kun saatte tämän. Odotan Teitä huoneessani. — Muistakaa! tulkaaheti.
Jokin outo, kipeän ihana riemu vuoti läpi koko olemukseni. En olisi voinut puhua mitään, vain huohotin hiljaa. Ja minä suutelin tuota pientä kirjelappua, enkä enää tuntenut itseäni, sillä minussa ei sillä hetkellä ollut muuta kuin suuri, hellä, ääretön rakkaus. — Nuo hiukan katkonaiset rivit, — huonosta mustekynästä pärskähtänyt mustepilkku kiemuraisen C:n alla, — tuo käsiala, hiukan naivi, hiukan terävä, jossa oli paljon paksuja viivoja, paljon intohimoa ja ikävää, — kaikki tuo oli minulle niin sanomattoman rakasta, niin kipeän, tuskallisen rakasta.
Hämmästyin itseäni. — Huuleni, jotka puristuivat sileätä paperia ja musteesta karkeita kirjaimia vasten, olivat niin nuoret ja kiihkeät, ikäänkuin en vielä olisi tiennyt elämästä mitään. Ikäänkuin ensimmäisen kerran olisin lähestynyt sitä suurta salaisuutta, joka kätkee itseensä paljon tuskaa, paljon kärsimystä ja paljon riemua.
Kun heräsin tuosta oudosta hurmiotilasta, tunsin itseni jollakin tavoin pieneksi ja nöyräksi. — Koko perustunnelmani oli vaihtunut. Minusta oli hävinnyt kaikki itsekkyys, kaikki huonot ajatukset, jotka uinuvat erotiikan rajamailla pulpahtaakseen esiin jonkin erikoisen mielleyhtymän kautta.
Ja elämä on niin merkillisen arkipäiväistä. Sen pikkuseikat, jotka joutuvat esittämään symboolien osaa, ovat naurettavia. — Minun symboolini oli ainoastaan se, että jätin huoneeseeni valkeat hansikkaat ja kävelykepin. Ja niiden mukana riisuin itsestäni pois sen, mikä rakkaudessani oli teennäistä ja itsekästä. Kaikki nuo ajatukset, että etsin hänestä ainoastaan omaa tyydytystäni, — että olisi hauskaa valloittaa nainen, jota kaikki ihailivat, tyydyttää itserakkauttaan hänen kauttaan.
Päinvastoin, minä halusin antaa hänelle kaiken, mikä minulle oli mahdollista, — olla hänen ystävänsä, jos hän kaipasi sitä, — laskea tähtiä hänen kanssaan, — ja suudella hänen kättään aivan hiljaa, — jokaista sormea erikseen.
Kaikki tuo oli kuin pientä, hiljaista humalaa. — Esineet, jotka sattuivat silmiini, olivat määrätyllä tavalla selväpiirteisemmät ja kuitenkin epätodellisemmat kuin ennen. Se oli onnea, — puhtaampana ja kirkkaampana kuin koskaan ennen olin sitä tuntenut. Miten pelkäsinkään hävittäväni sen.
Se hävisi, niinkuin kaikki humala häviää. — Kello alkoi lähestyä kolmea. Hotellin emäntä toi minulle ilmoittautumislipun, joka täytyi täyttää poliisilaitosta varten. Jotkut kysymykset siinä tuottivat vaikeuksia, niin että hermostuin, kun en saanut itseäni heti ymmärretyksi. — Kävin lavabossa, jota vielä ei ollut siivottu yön jälkeen. — Kun lopulta ehdin kadulle, sain vanhan, rämisevän taksin, joka pääsi liikkumaan ainoastaan kovin vaivaloisesti. Eräässä liikennekulmauksessa sen täytyi pysähtyä, moottori lakkasi käymästä ja ajaja veivasi sitä monta minuuttia, kunnes se lopulta paukahti käymään tärisyttäen koko autokoria. Joku autobussin kuljettaja kumartui ulos istuimeltaan ja syyti meille haukkumasanoja, niin että hänen punertava, pyöreä naamansa hitaasti sai sinertävän vivahduksen. Muussa tapauksessa olisin nauranut hänen kiihkeätä, intuitiivista kiukkuaan ja sanavarastoaan, mutta sillä hetkellä liittyi se yhtenä renkaana kaikkien niiden harmistuttavien pikkuseikkojen ketjuun, jotka saivat minut hermostumaan ja kadottamaan onnellisen tunnelmani.
Kello oli jo hiukan yli kolmen, kun pääsin perille Rue Auberille. — Kun astuin eteisen pehmeää, upottavaa mattoa pitkin, olin jälleen sama kuin ennenkin, — kylmä, harkitseva, hiukan hermostunut, epäilevä — sanomalehdentoimittaja, joka nauraa joskus huonoille vitseille ja juo joskus itsensä humalaan.
Ja sitten, — oli Caritas.
»Oh, siinähän te lopultakin olette? — Luulin jo melkein, että ette tulisikaan.»
Hän tuli puoleksi minua vastaan. Suutelin hänen kättään varovasti ja kylmästi.
Mitä kaikkea olinkaan kuvitellut ensimmäisestä kohtauksestamme, — se hävisi tavalliseen, epämääräiseen keskusteluun, joka on väritöntä ja kylmää kuin itse elämä. Mutta tyydytyksekseni huomasin, että meillä molemmilla oli sama, epäröivä tunnelma. Emme kyenneet ottamaan toisiimme nähden heti alussa samaa toverillista, leikittelevää asennetta kuin ennen. — Tämä oli vain alkua, tavallista jäykkyyttä, jonka alla uinuivat lausumattomat sanat ja kummallinen värinä, jonka voi tuntea suorastaan fyysillisesti.
Minä aloin puhua jotakin roskaa, — haukuin hotelliani ja taksinkuljettajaa, selitin myöhästymistäni. Ja koko ajan katselin häntä, etsin hänen silmiään, — hain sitä silmänräpäystä, joka heittäisi meidät yhteen, veisi meidät äärimmäisen lähelle toisiamme, sillä nyt olimme toisistamme kauempana kuin milloinkaan ennen.
Hän ei ollut muuttunut. Hän vastasi sitä kuvaa, jonka mielikuvitukseni oli säilyttänyt ja muovaillut hänestä… Silmät, suun kaarre, — ärsyttävä, hiukan ivallinen. — Hän puoleksi loikoi leveällä, matalalla divaanilla ja poltti huolimattomasti savuketta, vieressään metallinen tupakkapöytä.
»Tilaammeko jotakin? — Kahvia? — Onko teidän nälkä?»
Ja minä vastasin hitaasti:
»Tehän tiedätte, — minun on ollut nälkä niin kauan … ja jano on polttanut minua.»
Hän ei ojentanut kättään soittokellon nappiin. Keskustelu kuoli, hävisi mataliin tuoleihin, mattoon ja himmeään valoon, joka tunkeutui ikkunain raskaitten samettiverhojen välistä.
Suuni oli aivan kuivunut, ja jalkani alkoi vapista. Se oli huomaamattani jännittynyt kuin hyppyyn. — Ja me olimme niin äärettömän vieraita toisillemme, niin kaukana toisistamme, kuin hän olisi asunut jollakin vieraalla tähdellä, joka iltaisin kimaltaa taivaanrannalla.
Sitten en kestänyt enää. — Nousin ja istuuduin hänen viereensä, niin että saatoin tuntea hänen vartalonsa kylkeäni vasten. Hän ei liikahtanutkaan, ja hänen silmänsä, — nuo kummalliset, moniväriset silmät, — olivat kaukana poissa.
Otin savukkeen pois hänen sormistaan ja panin sen varovasti tuhkakupin reunalle, mihin se jäi suitsuttamaan sinertävää savua outoina kiemuraviivoina.
Kumarruin ja suutelin hänen huuliaan kuivin, värisevin huulin. — Tunsin kirpeän, kiihottavan puuterintuoksun hänen ihossaan.
Ja melkein hourailevin käsin hyväilin häntä, etsin häntä lähemmäksi itseäni, painuin hänen luokseen. — Minä suutelin hänen silmiään, hänen suutaan, kaulaansa, juuri tuohon posken ja kaulan rajaan, jossa iho on kaikkein lämpimin ja hienoin. Kaikki hellyyteni, kaikki se kaipaus, joka oli jo vuosia kiduttanut minua, sai jäseneni vapisemaan. Hänen kätensä olivat kiertyneet kaulaani, hänen poskensa painuneet poskeani vasten. Hän oli kuin pieni, vapiseva, hiukan nyyhkyttävä ja naurava lapsi…
»Oi Jumala! Jumala! kuinka minä olen ollut yksin.»
Hänen kätensä olivat kuin kaksi kimmoisaa kahletta, jotka eivät koskaan tahtoneet hellittää minusta, — hänen suunsa oli kuuma ja tuoksuva huumaus, joka tahtoi tukehduttaa minut.
Vasta kun lähenimme kyllästyksen rajaa, kun malja tahtoi jo vuotaa yli reunojen, irtauduimme toisistamme, kohosimme istumaan ja katselimme toisiamme. — Se silmänräpäys oli enemmän kuin kaikki muu, se oli koko maailma, se oli unhoittumaton elämys. — Olimme molemmat niin täynnä kummallista tuskaa, kyllästymätöntä nälkää, — me olimme äärettömän vieraat toisillemme ja samalla äärettömän läheiset.
Ja sitten vaihtui jälleen koko tunnelma aivankuin jossakin viulunkappaleessa viimeinen värisevä, melkein nyyhkyttävä sävel vaihtuu äkkiä intohimoisen riemukkaaksi tanssiksi.
Me unohdimme, että olimme aikuisia, — me olimme kaksi leikittelevää lasta, joilla oli yhteinen, suuri salaisuus. Ja se salaisuus oli niin ihmeellinen, ettemme uskaltaneet edes kuiskata sitä toisillemme. Se loisti meidän silmissämme ja kasvoillamme. Me olimme molemmat kauniita. Sillä kukaan ihminen ei voi olla ruma silloin, kun hän rakastaa.
Hän soitti ja tilasi kahvia, joka tuotiin sisään pienissä, ohuissa kupeissa.
»Sinä lurjus, — olet ajanut partasi ennen tänne tuloasi. Kasvoillasi on juuri sellainen miehekäs ja raikas kölninveden ja partasaippuan tuoksu. Sinulla taisi olla jo silloin määrätynlaiset suunnitelmat. Mutta te miehet, — te olette kaikki samanlaisia kavalia lurjuksia.»
»Ei, minulla ei ollut pienintäkään aavistusta. Varjelkoon, nuori nainen, jonka juuri ja juuri olen pari kertaa tavannut. Kuinka olisinkaan saattanut kuvitella häntä niin kevytmieliseksi, että hän heittäytyy ensimmäisen miehen kaulaan ja suutelee…»
»Hyi! — Olisiko sinusta ollut parempi, jos olisin vastustellut ja huutanut: ei, ei, ette saa. Päästäkää! Aivankuin joku seitsentoistavuotias…»
»Rakas nuori nainen, minun on melkein mahdotonta kuvitella sinua vanhemmaksi kuin korkeintaan kahdeksantoista…»
»Onko tuo olevinaan jokin kohteliaisuus. Mutta sinähän olit kuin koulupoika, joka suutelee ensimmäisen kerran. Ethän sinä vielä osaa edes suudellakaan…»
Minun onneni oli polttava ja kipeä. Sillä kuitenkin pohjimmaltaan minä tunsin, että kaikki oli minulle vain ihanaa, ohutta, kimaltavaa illusionia. Hän oli minulle yhtä kaukainen ja saavuttamaton kuin ennenkin. Hän oli ollut kovin yksin. Nyt hän ehkä jonkin tunnin ajan saattoi kuvitella rakastavansa minua, ja kenties hän todella uskoikin niin. Mutta lopputulos tulisi kuitenkin minulle olemaan kärsimys.
Eikä ole olemassa katkeramman ihanaa onnea kuin illusionin onni. Ihminen, joka hurmioituneena imee itseensä huumauksen autuutta, kuitenkin itse tietäen, kuinka äärimmäisen lyhyen ajan tuo kaikki kestää ja kuinka kipeät haavat se voi lyödä sieluun koko elämän ajaksi. — Koko tuo salaperäinen, illusoorinen sekoitus hehkuvinta tunnetta ja kylmää järkeä; se on kuin jään läpi kaadettu polttava juoma, joka on jääkylmä ja kuitenkin humalluttava. Cocktail! —
Se oli pitkä, kiihkeä, riemuitseva tanssisävel, johon kätkeytyi paljon tuskaa. — Me leikimme kuin lapset. Hän kyseli kaikkia Helsingin uutisia, kaikkia noita pikkujuoruja, jotka hyvin esitettyinä saavat pikantin ja kirpeän maun. Kysyin häneltä, oliko se juttu totta, että hän oli matkustanut Wieniin tuon kiharatukkaisen viulunsoittajan kanssa. — Caritas nauroi ilkkuvasti:
»Ahah, sinä olet mustasukkainenkin. — Ei, siinä ei ollut mitään, hän jäi Wieniin viuluineen komponeeraa maan uutta kappaletta vihreäsilmäisestä naisesta, joka on polttava kuin tuli ja kylmä kuin jää. Eikö se ole kauniisti sanottu. — Mutta kun kaikki Helsingin naiset olivat niin kiukuttavan ihastuneita häneen, teki minun mieleni näyttää heille, että kykenin voittamaan. Mitä minä hänestä olisin välittänyt. Sehän oli vain oikku.»
Minua pisti kipeästi, sillä tunsin, että hän vielä kerran jollekin toiselle miehelle minusta mainitessaan sanoisi: sehän oli vain oikku.
»Ja nyt minä tahdon tanssia. Ei muuta — yhden ainoan tangon vain. Sitten voimme lähteä katselemaan Pariisia — sehän on sinulle vielä toistaiseksi uutuus. Huomaa, minä olen hyvä opas, ja varjelen sinua eksymästä harhapoluille.»
Laskeuduimme alas hotellin seurusteluhuoneeseen, jossa parhaillaan tarjoiltiin kello viiden teetä. — Soittokunta soitti joitakin tanssikappaleita hillitysti ja korrektisti — sali ei ollut suuri, lasikatto takorautaristikoin, oranssinväriset lamput ja vajottavat tuolit.
Tavallinen, kosmopoliittinen seurakunta. Muutamia vanhempia englantilaisia naisia lorgnetteineen korttia pelaamassa ja kuiskutellen katselemassa tanssia. Joku vanhempi, harmaatukkainen herra, raudankovaa liikemiestyyppiä. Lattialla vain kolme paria tanssien hitain, liukuvin askelin.
Caritas vei kaikkien katseet puoleensa. Hän oli kaunis — ehkä kauniimpi kuin koskaan ennen, sillä hänen silmissään oli se loisto, jonka synnyttävät tyydyttämättömät hyväilyt. Se oli minun elämäni ainoa tanssi. Sanon niin siksi, että en yleensä ole paljoa tanssinut, ja sen tanssin jälkeen en enää kertaakaan. Olen tahtonut säilyttää muiston siitä himmentymättömänä — olla kömpelösti hapuilematta askelia jonkun vieraan naisen kanssa.
Tango on ehdottomasti kaunein tansseista — siinä on meidän elämämme eksotiikkaa symbolisoituna, sen hitaissa, keinuvissa askelissa on musiikkia ja intohimoa. Siinä ei ole muiden jazztanssien raakaa aistillisuutta. Se on verhottua, pehmeää — tanssia tanssin itsensä tähden. Se on kestänyt jo toista vuosikymmentä ja tulee yhä edelleen kestämään siellä, missä on jäällä jäähdytettyjä juomia, parkettilattia ja mustapukuinen orkesteri.
Me olimme sillä kertaa ainoa pari lattialla. — Minä en ole mikään erikoisen hyvä tanssija, mutta hetken hurmio tempasi minut mukaansa ja onnistuin hyvin täydentämään Caritaksen tanssin, sillä hän se oli, joka todella tanssi.
Me liu'uimme eteenpäin niinkuin mainingit liukuvat kaukaisten rantojen kuumaan hiekkaan. Yllämme paistoi eksoottisten maitten kullanpunainen kuu — ympärillämme keinui yöllä aukeavien kukkien tuoksu. Läpi metsän ja viuhkapalmujen kiisi pitkä, kiemurteleva huuto — kaukaisten ruokohuilujen ääni. Honolulun loistohotellin terassilla paloivat kirjavat lyhdyt ja paukkuivat samppanjapullojen korkit. Himmeässä yössä kilahtivat ruskean, alastoman tytön nilkkarenkaat. Me näimme lentokoneen hytistä, läpi surisevan metallipotkurin Rio de Janeiron valot, sen lyhtyrivit, sen meren kimalluksen.
Joku nuori tyttö taputti käsiään, kun lopetimme.
Huumaantuneina astuimme ulos kadulle, missä päivä paistoi ja autot huusivat.
»Se oli ihmeellistä. Huomasitko, miten hyvin me sovimme yhteen?»
Hänen kätensä pujottautui kainalooni kuin pieni, onnellinen, kiihkeä lintu. — Miten rakastinkaan häntä silloin. Pelkäsin onneani, pelkäsin sitä silmänräpäystä, joka tulisi erottamaan meidät, tekemään meidät jälleen vieraiksi toisillemme.
Vuokrasimme yhden Oopperan luona odottavista loistoautoista ja ajoimme Boulognen metsään, jonka puihin lehdet olivat äsken puhjenneet vaaleanvihreinä ja tuoksuvina. Olimme kuin seikkailuretkellä tuntemattomassa maassa, jossa jokaisen varjon takaa saattaa nousta jättiläinen nuija kädessään. Olimme molemmat niin kiihtyneitä, niin riehakkaan nuoria, niin täynnä tunnekuohua, että mielikuvitus petti meidät ja me elimme yhtä paljon yhteisissä mielikuvissamme kuin todellisuudessakin, muutamin sanoin suggeroiden toisemme näkemään suorastaan hallusinatioita.
Niin me näimme, kuinka suihkukaivon vettä ruiskuttava merihirviö hitaasti alkoi liikkua ja kääntyä meitä kohti — ja riemuitsimme, kun auto lisäsi vauhtia ja kiisi sen ohitse, ettei se päässyt tavoittamaan meitä. — Vihertävässä lammessa ui yksinäinen joutsen, ja me näimme kokonaisen ryhmän joutsenia ja kuulimme niiden siipien havinan, kun ne vettä pärskyttäen nousivat ilmaan seuratakseen meitä.
Olimme kuin unessa — näimme vain molemmat samaa unta — se oli elämäni merkillisimpiä vaikutelmia. Muistin tuon ikivanhan jutun kiinalaisesta filosofista, joka kerran näki unta, että hän oli yhden päivän ajan elävä, kirjava perhonen. Herättyään alkoi hän miettiä, oliko se hän, joka oli nähnyt unta perhosesta, vai oliko se perhonen, joka nyt näki unta hänestä.
Meidät valtasi vaikutelma, merkillinen, intuitiivinen kuvitelma kuin olisimme kuolleet jo tuhannen vuotta aikaisemmin yhdessä jossakin ja että meidän viimeinen ajatuksemme oli jäänyt elämään toden ja irrationaalisen rajamaille, jatkanut olemassaoloaan ilman fyysillistä perustaa.
Sadunhauras illusioniverkko eristi meidät todellisuuden maailmasta kuin kimalteleva lasiverho. Sen läpi saivat esineet ja asiat uudet mittasuhteet ja värit.
Söimme päivällistä jossakin metsän rajalla pienessä ravintolassa juuri silloin, kun lamput vähitellen alkoivat syttyä ja sininen hämärä laskeutui puitten väliin. Joimme vettä — ostin pieneltä kukkaistytöltä kimpun ruusuja ja siroitin ruusunterälehtiä laseihimme. Ne keinuivat kuin pienet venheet ja takertuivat huuliimme hiukan kutittaen.
»Ei, ei — ei mitään humalaa», sanoi Caritas kun ehdotin samppanjaa. »Jumala auttakoon, että tätä kestäisi vielä jonkun aikaa. Tämä ei saa vielä loppua.»
Kävelimme sinertävässä hämärässä ylös Riemukaarta kohti. Kuta lähemmäksi sitä ehdimme, sitä suuremmaksi se kohosi silmissämme, kunnes se nousi meille koko elämän vertauskuvaksi. Ja kun ehdimme sen viereen ja näimme kalpeanpunaisen, lepattavan liekin tuntemattoman sotilaan haudalla, vaikenivat kaikki sanat ja äänet meidän maailmastamme.
Hauta Riemukaaren alla — mikä katkeran ihana symbooli se oli meille molemmille. Minun sydämeni lensi tuohon kalpeaan liekkiin ja hiutui hitaasti tuhkaksi, joka varisi meidän jalkoihimme.
Hauta Riemukaaren alla — meidän sielumme olivat täynnä pakahduttavia lauluja. Ne runot, joita ei koskaan ole kirjoitettu, ne ovat kaikista kauneimmat.
Hauta Riemukaaren alla! — Tuntematon viulunsoittaja, joka oli loihtinut säveliinsä elämämme, veti jousellaan ihanimman, puhtaimman, riemukkaimman sävelen, joka hävisi tuhanteen nyyhkytykseen.
Minä suutelin pois kyynelet Caritaksen silmistä.
Ja sininen hetki ympäröi meidät niinkuin maailman kaikki kaipaus. Champs Elyseéllä loistivat autojen sadat silmät ja kimalsi valoreklaamien loisto. Me kuljimme kuin vieraassa maailmassa, jota emme tunteneet — jonka jokainen ääni ja väri oli meille tuntematon ja uusi.
»Me olemme kaksi sentimentaalista mielisairasta», sanoi Caritas. »Ja me tiedämme sen aivan hyvin itse. Miten tutut mahtaisivatkaan nauraa, jos näkisivät meidät näin yhdessä. En ikinä olisi uskonut, että voisin olla tällainen. Aivankuin pieni tyttö, jonka kädenkosketus saa vapisemaan. Ja minä kun luulin jo eläneeni kaiken, mikä maailmassa on elämisen arvoista.»
»Ja rakas, rakas! Kuitenkin tämä kaikki on vain illusionia, vain kuvitelmaa. Me olemme kuin kaksi hopeakelloa, jotka jollakin kummallisella tavalla ovat jääneet soimaan samaa säveltä. Mutta se lakkaa pian. Ja mitä minulla silloin on enää jäljellä?»
»Voi, rakas ystävä, älä puhu. Minä olen vienyt sinut vieraalle tielle, ja kaikki paluumatkat ovat niin äärettömän surullisia.»
Me jouduimme Madeleine-kirkon eteen ja jäimme katselemaan sen mahtavia jättiläispilareita, jotka kohosivat yössä kuin titaanien rakentamina ja kohottamina.
»Katso pakanallisten jumalain temppeli — roomalaistemppeli, joka on pystytetty juutalaisten Messiaalle.»
»Se on vain merkki suuresta kaipauksesta», sanoi Caritas. »Minä rakastan kirkkoja, niinkuin rakastetaan sitä, mikä on mahdotonta saavuttaa. Miten tahtoisinkaan nähdä minareettien huiput Konstantinopolissa, kun ilta alkaa tummentua yöksi. Ja pagodien kiemuraiset kattokourut jossakin Pekingissä. — Sinun täytyy joskus nähdä Notre Dame'in tornista Sacré Coeurin valkeat huiput, kun se päivän valkeassa, kimaltelevassa usvassa kohoaa Montmartren kukkulalla. Se on itämainen moskeija, se häviää pilviin ja kohoaa kaupungin yläpuolelle irti maanpinnasta kuin kangastus.»
»Ja sekin on pystytetty juutalaisten Messiaalle — muistoksi siitä hetkestä, jolloin koko ihmiskunta naulitsi ristille oman itsensä etsiessään vapahdusta.»
»Niin — Natsarealainen. Ja hän nousi ylös kallioon hakatusta haudastaan ja kulki ulos siniseen aamuun ennen auringon nousua. Hänen askelistaan puhkesivat kukat pääsiäisaamuun — maa alkoi solista ja kevään vihreys nousi ylös hänen kanssaan.»
»Ja hänen äitinsä ja Maria Magdalasta, se nainen, jolla oli syntinen ruumis, he tulivat auringon noustessa. Kaste takertui heidän jalkoihinsa ja he kuulivat lintujen aamuun sulavan laulun. He näkivät, että hauta oli tyhjä.»
»Hän hävisi valkealle tielle, jonka jokainen tomuhiukkanen loisti auringonsäteissä sateenkaaren värein. Se tie johti maahan, jota me emme tunne. Miljoonat ovat kulkeneet hänen jäljessään eikä kukaan ole palannut kertomaan, minne se tie johtaa.»
»Ja me olemme rakentaneet hänelle kirkkoja, jotka ovat suuria ja viileitä, eristäneet hänet itsestämme teologian rautaisella aidalla — hänet, jonka tulisi olla kuva meistä itsestämme, meidän veljemme. Niinkuin me jokainen naulitsemme itsemme ristiin, kuolemme ja nousemme jälleen ylös maan vihreydestä ja pilvien kirkkaudesta.»
Jättiläispilarit kohosivat edessämme liian suurina, liian synkkinä pimentyneessä yössä. Me pakenimme kirkon edestä kuin kaksi säikähtynyttä lasta takaisin valaistulle bulevardille sulautuaksemme sen sorisevaan ihmisvirtaan.
»Ja kuitenkin minussa on sanomattoman suuri uskonnollinen kaipaus. En osaa nimittää sitä muulla nimellä. — Muistatko, kuinka kerran jossakin keskustelussa minä sanoin, että me olemme tuhoutuvaa sukupolvea, joka odottaa ihmettä pelastuakseen, jonka ainoastaan ihme voi pelastaa. — Se ei ollut mitään pilaa, vaikka se hävisikin yhteiseen nauruun. Se oli oikeastaan koko minun elämänkatsomukseni. — Me naiset, miten me kykenisimme sulattamaan filosofiaa ja metafysiikkaa, me, jotka olemme ainoastaan tunnetta ja kaipausta. Meidän täytyy uskoa, muuten emme voi elää. Ja milloin meillä ei ole uskontoa, korvaamme me sen epäjumalilla.»
»Puvut, hatut, jalokivet — rakkaus, nautinto — lapset!»
»Onnelliset ne, joilla on lapsi. Joskus olen kaivannut, ikävöinyt lasta. Lasta, joka olisi minun omaa lihaani, johon voisi uskoa, jonka puolesta voisi elää. Ja vaikka minä itse olisin täynnä elämäntuskaa, täynnä tyhjyyttä ja pessimismiä, hymyilisin ainoastaan ja nauraisin hänen kanssaan, jotta hänen elämänsä säilyisi puhtaana ja onnellisena.»
»Minulla oli aikanaan myös jonkinlainen uskonto. Kuvittelin kuolemaa suurena vapahtajana. Joskus kun olin kovin väsynyt, kaipasin sitä suurta unta, jossa ei enää ole unennäköjä, ei ääniä eikä kuvia. — Ja aavistelin ylösnousemuspäivää, jolloin maa, vanha, rakas multa, olisi imenyt itseensä minun ruumiini ja kohottaisi sen jälleen maanpinnalle kukkien kirjavana loistona ja ruohon vihreytenä. Jolloin se, mikä minussa joskus oli ollut kauneinta, värisisi hetkisen metsien huminassa, auringon kimalluksessa päiväperhosen siipisuomussa.»
»Ja se ei ole tyydyttänyt sinua, sillä se on vain runoutta, niinkuin koko meidän ajattelutapamme on ainoastaan jonkinlaista dekoratiivista sommittelua.»
»Ei — se ei tyydyttänyt minua. Minulla on nyt enää ainoastaan suuri tyhjyys, joka ympäröi minun elämäni ja herättää minut joskus öisin, kylmä hiki ohimoillani.»
»Sanovat, että uskonto on vanhentunut käsite meidän aikanamme. Ja kuitenkaan mikään sukupolvi ei varmastikaan ole enempää kaivannut uskontoa kuin meidän aikamme. Sen kaipaus on itsetiedotonta, tajutonta — jokainen meistä nauraisi räikeästi, jos sanoisi hänen kaipaavan uskontoa. Meidän tragiikkamme on se, että meidät on kahlehdittu kirkkokuntiin ja traditsioneihin, joiden opit ja ajattelutapa ovat meille täysin vieraat. Joista meidän on mahdotonta löytää mitään tyydytystä. Jo se, että yritetään mahduttaa järki ja tiede uskonnon piiriin, on meistä jotakin niin järjetöntä, että me kadotamme kokonaan käsitteen, mitä uskonto on.»
»Jos uskon Jumalaan, syntien anteeksisaamiseen ja iankaikkiseen elämään, enkö silloin ole uskovainen.»
»Sehän juuri on niin järjetöntä. — Sinun ei tarvitse muuta kuinsanoaniin — silloin olet jo mallikelpoinen kristitty. — On ihan kirottua tuo luokitusjärjestelmä, jolla ihmiset jaetaan kahteen karsinaan. — Veli, veli — miten on kuolemattoman sielusi laita? — Ja toisen karsinan ohi mennään noin hienosti ja arvokkaasti päätään pudistaen. Vaikka sehän on ainoastaan ulkokuori. Olisi todellakin mielenkiintoista tietää, kuinka moni meidän aikamme niin sanotuista kristityistä uskoo esimerkiksi entiseen helvettioppiin.»