»Nyt sinä alat mennä väärää tietä. — Mehän ajattelemme symboolein, ja symboolit muodostuvat meille todellisuuksiksi.»
»Olet oikeassa. Tietysti minä eksyin väärälle tielle, sillä eihänuskonnollaole mitään tekemistä jonkun helvettiopin kanssa. Omituista, miten me aina tahdomme eksyä takertumaan johonkin pikkuseikkaan, jolla lopulta ei ole edes minkäänlaista todistusvoimaa…
Minä olen kaivannut uskontoa. Muistan, kuinka joskus pikkutyttönä rukoilin illalla vuoteeni ääressä — polvillani, ruumis aivan jäykkänä, niin että polveni olivat puutuneet, kun ryömin vuoteeseeni. Minulle oli opetettu joku pieni, muka runomittainen rukous, josta en ymmärtänyt mitään. Siinä oli joku säe:
Jos sialtain en nousisi taivaaseen ota tykösi.
Luin sen ulkoa juuri noin ja tuo »sialtain» sana, joka oli minulle aivan käsittämätön, sai sielussani melkein maagillisen voiman. Sen vokaali- ja konsonanttisoinnuissa oli jotakin, mikä herätti minussa epäselviä mielteitä — yhdistelmiä joistakin varhaisen lapsuuden harvoista mielikuvista. Muistan, kuinka joskus aivan sihahtaen puhalsin huulteni läpi sen ensimmäisen s-kirjaimen. Se herätti minussa mystillistä hartautta.
Silloin minä uskoin. Toisin sanoen, uskonto oli minulle aivan yhtä pätevä kuin todellisuuden maailma. Se oli siis todellisuus.»
»Niin, illusionihan on meille todellisuus, niinkauan kuin emme huomaa sitä illusioniksi.»
»Sitten minut vieroitti uskonnosta kaikki tuo näyttämöllinen, teeskentelevä markkinakristillisyys, joka määrätyllä summalla ostaa itselleen aitiopaikan taivaaseen. — Ja kuitenkin minä hapuilen uskontoa, odotan ihmettä — ja minussa odottaa ihmettä koko meidän tuhoutuva sukupolvemme. Kaikesta entisestä on minulle jäänyt ainoastaan Kristus-symbooli, joka on minulle kasvanut yli ajan ja paikan rajojen, irti kaikesta siitä, mikä kahden vuosituhannen kuluessa on tahdottu sitoa hänen nimeensä…»
Me kuljimme suurkaupungin yössä ja tunsimme, kuinka meidän ympärillämme eli ja hengitti yli kolme miljoonaa ihmistä. Meidän silmiimme löi valoreklaamien myrsky ja autojonojen metallihyrske. Pitkin bulevardia loistivat valaistut baarit ja elokuvien kirjavat tulet.
Caritas oli kalpea ja loistavasilmäinen. Hänen huulensa kiilsivät kasvojen kalpeutta vasten täynnä intohimoa ja tuskaa. — Ja suurkaupungin unet löivät meidän ylitsemme ja vangitsivat meidät. Meissä ei ollut enää minuuttia eikä tajuntaa — meidän huulemme puhuivat vieraita ajatuksia, joita itse emme koskaan ennen olleet ajatelleet.
»Jumala, me odotamme ihmettä! ihmettä! — Jumala on kiveä ja terästä — kylmien aivojen rakentamaa koneitten jyskettä. Jumala! minä pelkään ja rakastan sinua — sinä imet minun sieluni ja ruumiini ahnain, kyllästymättömin kivihuulin.»
»Ja minun jumalani, häneen ei tarvitse uskoa, sillä hän on todellisuus. Minä tiedän hänet, että hän tulee. Minä olen nähnyt hänet sellaisena kuin hän oli kaksituhatta vuotta sitten, kun hän rakasti elämää ja niitä, jotka elämässä olivat kaikkein köyhimmät.
Minä olen Maria Magdalasta — syntinen nainen, jolla on maalatut silmät, joka odottaa miehiä pimeissä kadunkulmissa. — Hän on kulkenut minun ohitseni, ja minä olen seurannut häntä kaukaa tuttuja ja vieraita katuja pitkin uskaltamatta koskea häneen, sillä hän on pyhä.»
»Ja hän kulkee satamakujilla, kun punaiset lamput syttyvät, ja katsoo armahtavin silmin porttoja, jotka puolialastomina kurottautuvat ulos ikkunoistaan likaiselle kadulle. — Hän pysähtyy baaritiskin viereen puhumaan humalaisten merimiesten kanssa, joiden silmissä on sameaa verta. — Hän siunaa heitä kaikkia valkein, läpikuultavin käsin, sillä hän on ihme ja ilmestys.»
»Totisesti hän on ylösnoussut ja elää meidän keskellämme. Me voimme nähdä hänet ja kuulla hänen puhuvan. Hän katselee kirkkoja, joita ihmiset ovat hänen nimeensä rakentaneet, ja kirkot ovat hänestä liian suuria ja kylmiä. Hän pelkää niitä ja häviää säikähtyen niiden luota. Hänen valtakuntansa mahtuu kadun tomuun pudonneen vesipisaran kimallukseen.»
»Kerran hän tulee myös meidän luoksemme ja ojentaa meille kätensä. Me hyväilemme häntä kuin veljeä, joka on kauan ollut poissa ja jälleen palannut, jonka luulimme jo kuolleen ja jota itkimme kuolleena.»
»Ja kerran papit ja kirjanoppineet vangitsivat hänet, ja valtiomiesten avulla naulitsivat hänet ristiin, sillä hän sanoo, että kaikki ihmiset ovat meidän veljiämme, ettei ole kansoja ja valtakuntien rajoja, ja että milloinkaan emme ole enää yksin.»
»Mutta hän on jälleen ylösnouseva, sillä kuolema ei ole mitään. Meidän täytyy kuolla, jotta voisimme elää! — Ja kuoltuamme elämme me niitten kautta, joita olemme rakastaneet.Minäolen se, jonka täytyy kuolla.»
»Niinkuin maailma on muuttanut muotoaan ja kaikki ajatukset ovat muuttaneet muotoaan, niin muuttuu myöskin meidän uskontomme. Ja kun me löydämme sen ihmeen, löydämme me iankaikkisen elämän eikä meitä varten ole enää kuolemaa eikä tyhjyyttä…»
Ja ikäänkuin yhtenä välähdyksenä me näimme edessämme, kuinka kaupunki muutti muotoaan, kuinka sen talot ja tornit raukesivat ja kohosivat jälleen. Me näimme edessämme tuntemattoman jättiläiskaupungin, jonka talot olivat tummia ja korkeita, ulottuen meidän silmissämme aina taivaaseen asti. Sen valtavilla terassikatoilla, ilmaradoilla ja katukuiluissa kiehui elämää — työtä ja toimintaa. Se oli geometriaa, kylmää ja kaunista, sen kulmien ja pintojen valtavuudessa oli epäinhimillistä suuruutta. Ihmettelin melkein tajuttomana, minkälainen sielu mahtoi olla tuon kaupungin asukkailla, sillä he eivät enää olleet meidän kaltaisiamme…
Minä peitin silmäni ja käännyin pois. — Olimme molemmat äärimmäisellä rajalla — liian täynnä tunnekuohua, liiaksi oman mielikuvituksemme pettämiä.
Suurella bulevardilla autojen metallihyrske ja valoreklaamien huumaus. Loistoravintolan edessä kiiltonahkakenkiä ja iltaviittoja, jotka säkenöivät valon sattuessa niihin.
Suurkaupungin yö vei meidät mukanaan niinkuin konepajan kaarilamppujen alla jättiläisimuri tempaa kitaansa metallihiukkaset.
»Tietysti voit vielä tulla — — polttamaan yhden savukkeen.»
Yö oli kylmä ja värisyttävä. Takanamme yli aution kadun häämötti mustana Oopperan kuparikatto.
Me kuljimme ohi portierin unisten silmäin, joissa ei ollut mitään ilmettä, ylös portaita, joita peitti sameanpunainen matto. Meidän askeleissamme oli yön raakaa kylmyyttä ja kielletyn hedelmän kirpeyttä. — Olimme paluumatkalla illusionista todellisuuteen, ajatuksista tekoihin. Mutta hänen kätensä oli kovin kylmä ja hiukan kostea minun kädessäni.
»— — — polttamaan yhden savukkeen.»
Nuo sanat erottivat meidät jälleen. Me olimme taas kaksi vierasta ihmistä, jotka hiukan epäröiden koettelivat toistensa ajatuksia, etsivät pohjaa ja yhteisiä kosketuskohtia.
Tuollaiset kylmät aamuyöt, joihin kietoutuu viiltävinä joukko muistoja — jolloin loikoo vuoteessaan silmät avoinna ja savuke suussa — ne ovat täynnä katkeruutta ja viileää ikävää.
Kaiken loogillisuuden mukaan tiesin, mitä nyt tulisi tapahtumaan. Tuo, jonka pitäisi olla kaiken rakkauden huippu, mutta jonka luoja on tehnyt niin groteskin raa'aksi, että siihen täytyy kaikkien herkimpien luonteitten väkisin ajautua karille. — Ihmettelin vain, miten se tulisi kehittymään, miten me kykenisimme sopeutumaan toisiimme. Vihasin itseäni huomatessani, että ajattelin ainoastaan noita vastenmielisiä ajatuksia, miten hän riisuutuisi — sammuttaisiko hän valon… Kaikkea tuota, joka lähtemättömästi kutoutuu erotiikkaan, joka tekee kaiken romantiikan koomilliseksi.
Hänellä oli kaunis vartalo — hänen huulissaan oli paljon aistillisuutta. Hän oli myöskin kokenut, mikäli minä tiesin.
Matalat tuolit, divaani ja metallinen tupakkapöytä himmenivät oranssinväriseen valoon.
Caritas istui ja katseli minua. — Hänen silmänsä olivat kylmät ja melkein ivalliset — nuo kummalliset, moniväriset silmät, jotka nyt näyttivät luonnottoman suurilta.
»Voi Jumala! — miksi meidän täytyy olla tällaisia. — Eihän meillä ole enää ajatuksiakaan. Meillä on ainoastaan yhteinen himo. Kaksi eläintä — mitä muuta me olemme.»
Minä säpsähdin. Hänen äänensä painoi minua kuin tulisen kylmä jää.Miten sanomattoman katkeraa elämä olikaan.
»Miksi meillä täytyy olla niin syntinen ruumis. Miksi me emme voisi olla puhtaita.»
Se oli valitusta, joka värähdytti ja liikutti. — Suutelin aivan hiljaa, hellästi, hänen silmiään — kuivia, polttavia silmiään:
»Nyt me istumme hiljaa… ihan hiljaa… vähän aikaa. Poltamme pari savuketta. Ja sitten minä lähden pois, jos vain haluat.»
»Voi, sinä olet niin hyvä. — Minä olen yksin ja katkeroitunut. Anna anteeksi, jos pilaan sinun hyvän tuulesi.»
»Katsohan rakas — Caritas — minä rakastan sinua enemmän kuin luuletkaan. Rakastan sinua niin paljon, että voin voittaa itseni ja kieltäytyä. Enhän minä haluasitä— minähän rakastan sinua.»
»Ja minä, minä olen tällainen! — Voi, jos kukaan, niin sinä ansaitsisit, että sanoisin rakastavani sinua. Minä jo luulin… päivällä, kun olimme yhdessä. Se oli niin ihmeellistä… Mutta nyt. Yö on niin kylmä. — Ja minä uskon, että sinä ymmärrät, ja tahdot mieluummin itsekin, että olen rehellinen sinulle, vaikka se tuottaisikin sinulle tuskaa. — Katso, sinä olet nyt minun ainoa ystäväni, ainoa, jonka luokse voin paeta, jolle voin purkaa suruni. — Ja tietysti sinun tragiikkasi täytyy olla se, että rakastat minua, niinkuin mies rakastaa naista.»
Minä suutelin häntä hiljaa juuri tuohon posken ja kaulan rajaan, missä iho on lämpöisin ja hienoin. Hän vavahti hiukan ja häneltä pääsi pieni nyyhkytys, tukehtunut ja avuton. Me olimme aivan lähekkäin, niin että tunsin hänen ruumiinsa notkeuden ja lämmön. Hänen kätensä oli kylmä ja hiukan kostea kädessäni.
»Katso, tietysti, jos sinä tahtoisit, niin voisin antaa sen sinulle. Olenhan tehnyt niin paljon pahaa ennenkin. — Mutta miksi meidän täytyisi jonkun minuutin, jonkun kiduttavan, hekumallisen minuutin tähden rikkoa ystävyytemme, sillä senjälkeen emme enää voisi olla ystäviä niinkuin nyt. Sinä menisit pois ja vihaisit minua, ehkä myös hiukan halveksisit minua. — Minä tahtoisin säilyttää sinusta kauniin muiston, ehkä elämäni kauneimman muiston sellaisena kuin nyt olet — ritarina, joka on uskollinen ja sankarillinen, joka kykenee voittamaan itsensä naisen tähden. Naisen tähden, vaikka tietää, ettei tämä edes rakasta häntä. — Voi rakas ystävä, sinä olet tuhannen kertaa parempi ja jalompi kuin minä.»
Silloin minun pääni painui alas. Enää en kyennyt hillitsemään itseäni. Yön viulun sävelet olivat niin pitkät ja vapisevat, täynnä kuvaamatonta tuskaa. — Silloin minä tunsin hänen kätensä kaulallani ja yli kasvojeni satoi monta suudelmaa — kuumaa, kylmää, avutonta ja villiä suudelmaa.
»Voi, rakas, rakas! Et saa olla noin — et tiedä, miten se koskee minuun.»
Oranssinvärinen valo, hehkuva savukkeenpää ja kylmä, sanomattoman kylmä yö.
Silloin vasta kerroin hänelle, että Hellas oli ollut vaarallisesti sairaana. Mainitsin myös siitä, että hän oli tahtonut kuolla ja sanonut, että hänen täytyy kuolla. Hänen yksinäisestä uimaretkestään kylmässä, syksyisessä yössä.
Caritas oli kalvennut ja kuunteli melkein hengittämättä. Hänen äänessään oli pelkoa ja tuskaa, kun hän kysyi:
»Missä hän nyt on?»
»Hän lähti ulkomaille ja lupasi kirjoittaa minulle, mutta en ole vielä saanut mitään tietoja. Ensiksi sanoi hän aikovansa Berliiniin.»
»Ja nyt hän on yksin ja ehkä sairaana jossakin, missä ei ole ketään ystäviä. — Luuletko — sano, luuletko, että hän lähti etsimään minua?»
Tuo kysymys oli kuin huuto yössä. — Se iski minua suoraan sydämeen, sillä nyt vasta ymmärsin, miten sanomattomasti Caritas mahtoi rakastaa Hellasta. Hänen äänensä värinä, hänen puoliavointen huultensa tuska!
— Minä hillitsin itseäni ja puoleksi valehtelin:
»Hän ei tietenkään puhunut minulle muuta kuin, että se oli jonkinlainen opintomatka. Mutta minä luulen — — että hän lähti etsimään sinua.»
Ja Caritas lankesi minun kaulaani, suuteli minua, hyväili kasvojani, kuiskaili korvaani tuollaisia pieniä, järjettömiä sanoja, joita vain naiset tuntevat. Kaikki äskeinen oli unohtunut. Hän huohotti:
»Voi, hän rakastaa siis vieläkin minua, vaikka minä olen kiduttanut häntä kuin peto. Miten hullu minä olen ollutkaan. — Ja voi Jumala, miten minä nyt olen onnellinen. Minun tarvitsee vain odottaa, ja hän palaa minun luokseni.»
»Sinä siis rakastat häntä. Vaikka olenhan minä tiennyt sen jo kauan aikaa.»
»Rakastan, rakastan! — Hän on ainoa mies, jota koskaan olen todella rakastanut. Vain minun oma hulluuteni ja ymmärtämättömyyteni erotti meidät. Voi, näitä kahta katkeraa vuotta. — Ja kaikki se oli aivan samaa kuin mikä äsken oli vähällä rikkoa meidän ystävyytemme. Hän oli oikeassa. Sinä et vielä vähääkään voi aavistaa, millainen mies hän todellisuudessa on. Häntä jalompaa, häntä ritarillisempaa miestä ei ole olemassa… paitsi… ehkä sinä. Teissä on jotakin yhteistä molemmissa, äsken juuri sen huomasin. Ehkä juuri sen tähden pidänkin sinusta niin paljon.»
Minä kuuntelin… Minun kohtaloni on aina ollut kuunnella. Elämän kiihkein ja onnellisin hurma ei koskaan ole sattunut koskettamaan minua. Minä olen vain kuunnellut sitä.
Kylmä yö, jolloin ei kuitenkaan voisi nukkua — oranssinvärinen valo ja hehkuva savukkeenpää. Hänen suuret, kummalliset silmänsä, joissa oli vihertävää ja mustaa, hänen huulensa, joita minä ikävöin. Ja niinkuin savukkeen valkea tuhka hitaasti varisi metallikuppiin, niin raukeni myös minun elämäni illusioni onnesta ja rakkaudesta. — Suuri tyhjyys läheni yhä lähemmäksi sieluani, jähmetti ja hyydytti ajatuksiani niinkuin aamuyön kylmyys.
»Katso, minä kerron sinulle koko elämäni, paljastan sinulle itseni sellaisena kuin minä olen. Sinulla on oikeus tuntea minut, sillä sinä olet todellinen ystävä. Sinä voit arvostella minua, ja ehkä myös ymmärtää, miten paljon minä olen kärsinyt. — Minä olen kaunis, minulla on rahaa, miehet rakastavat minua — ja kuitenkin minä olen kärsinyt yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Rakkauden tähden!
Minun nuoruuteni sattui juuri tuohon villiin ja mielettömään aikaan, jolloin sota oli loppunut ja olot alkoivat vähitellen tasaantua. — Jolloin kaikkien hermojen vuosia kestänyt jännitys purkautui nauruun ja tanssiin — sairaalloisen kiihkeään, hysteeriseen riemuun. — Koko ilmapiirihän oli silloin aivan mielisairasta. Muistatko, kuinka ensimmäiset jazzsoittokunnat saapuivat Suomeen!
Minä olin silloin kahdeksantoistavuotias, ja pyörre vei minut kokonaan. Voi, niitä iltoja, joina hiivin salaa huoneestani tanssimaan, kun luulivat minun nukkuvan. Minä olin kalpea ja silmissä oli varjoja. — Vereeni imeytyi kaikki se kiihkeä aistillisuus, joka silloin värisi koko ilmakehässä — primitiivinen elämänvietti, joka oli noussut ikäänkuin reaktiona kaiken kuoleman ja hävityksen jälkeen.
Ensimmäinen mies — hän oli jo vanhempi, kokenut. — Minä olin helppo saalis hänelle. Ehkä hän etsi minusta omaa nuoruuttaan, ehkä hän todella rakasti minua. Joka tapauksessa hän aukaisi minulle ovet uuteen, tuntemattomaan, kiihoittavaan maailmaan. — Jumala, miten hän osasikaan puhua, — kaikista niistä kaupungeista, missä hän oli käynyt, kaikista naisista, joita hän oli rakastanut. Minä olin juuri siinä iässä, jolloin kokemus kiihottaa ja herättää pelonsekaista ihailua. — Miten värisinkään, kun hän kuvasi minulle suurkaupunkien yöelämää sodan loppuvuosina.
Se oli joku yöllinen automatka, jonka hän luonnollisesti oli suunnitellut jo aikaisemmin. Elokuun yö, jolloin kalevantulia leimahtelee pimeän metsän rajassa ja autolyhtyjen valokeilat sivelevät pehmeästi maantietä. — Hän vei minut autiohuvilaan, — me joimme siellä yhdessä; hän osasi hyvin taitavasti juottaa aivan kokemattomia tyttöjä. — Hän veti minua puoleensa, kiihotti minua kaikilla kokeneen miehen hyväilykeinoilla, — minähän olin silloin vain sähköä, vain värisevää lihaa. Ja hän otti minut, kun olin kypsä, noin taitavasti ja varovasti; katso, tällaista on elämä. Älä pelkää, ole vain ihan rauhallinen, — ei se tee kipeää.
Ymmärrätkö, — minä olin silloin vasta kahdeksantoistavuotias. Perhetyttö, — hyvästä kodista, jolla oli myös sukua. Minä olin syttynyt, minä olin maistanut kiellettyä hedelmää ja himoitsin sitä yhä enemmän. — Seuraava oli meidän autonkuljettajamme, jonka minä viettelin vuorostani. — Hänet ajettiin pois meiltä, — isäni oli vähällä tappaa hänet. Sitten minä karkasin kotoa, miten nuori minä silloin olinkaan. — Uh, miten häpeänkään kertoa, — minä olin melkein kuin portto. Mutta minä en ole ainoa, jonka sieluun tuo aika on painanut leimansa. — Niin, tietysti minut saatiin kiinni juuri, kun olin aikeissa nousta Englantiin menevään laivaan. Se oli skandaali!
Niin minä sitten vähitellen tyynnyin, — aloin nauttia hienosti ja järjestelmällisesti, — valikoiden. Olin melkein kuuluisa rakastajieni kautta. Minun elämälläni ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin nautinto. — Rakkaudesta en silloin vielä tiennyt mitään, — ainoastaan kuvittelin tietäväni. Miten saatoinkaan kiduttaa miehiä silloin. — Tein ulkomaanmatkoja, — tutustuin meidän Eurooppamme kylpypaikkoihin ja loistohotelleihin. Siitä lähtien on veressäni ollut myös matkustamisen intohimo. Uusia kasvoja, uusia seikkailuja, uusia väristyksiä, — vaihtelun nälkä söi minua kuin huumaava myrkky.
Sitten tuli Hellas minun tielleni.
Hän oli silloin jo alkanut saada hiukan nimeä ympärilleen. Hänen runojaan lausuttiin seuroissa, ja ihmeteltiin hänen kirjoitustensa terävyyttä. — Hän oli pitkä, kalpea, katkerasilmäinen mies, joka kykeni lausumaan hävyttömyyksiä vasten kasvoja. Minussa syntyi halu liittää myös hänet kokoelmaani, ja eräänä iltana järjestin niin, että hän lähti saattamaan minua kotiin.
Hän tuli tietysti sisään, — istuimme ja poltimme tupakkaa, juuri niinkuin sinä ja minä, — puhelimme. — Ihmettelin, miksi hän ei halunnut suudella minua, miksi hän ei ryhtynyt puhumaan samaa kuin kaikki muut miehet. Ja lopuksi hän hiukan venytteli itseään, haukotteli ja nauroi minulle vasten kasvoja:
»Minä tiedän kyllä, mitä te haluatte. Kiitos vain, mutta minua ei huvita.»
Otti hattunsa ja lähti. — Minä olin niin hämmästynyt, etten osannut sanoa mitään. Sitten minä luullakseni itkin kiukusta ja harmista. Minua raivostutti se, että hän niin hyvin saattoi lukea minun ajatukseni. — Ja samalla minä tunsin kaipaavani hänen ivallista hymyään, hänen katkeria silmiään. Olisin halunnut keskustella hänen kanssaan, sillä olin tottunut halveksimaan kaikkia miehiä, ja hänessä olin löytänyt jotakin aivan uutta.
Kun seuraavan kerran tapasimme, käänsin pääni pois enkä ollut tuntevinani häntä. Ja hän nauroi, kun käännyin salaa katsomaan jälkeeni. Tietysti hän tiesi, että kääntyisin katsomaan.
Meidän hiljaista sotaamme kesti pari kuukautta. Eikä minulla ollut ketään miestä, sillä minä olin rakastunut ensimmäistä kertaa elämässäni, — mielettömästi rakastunut.
Sitten minä nöyrryin. Me tapasimme monta kertaa. Keskustelimme. Ennen en ollut keskustellut miesten kanssa muusta kuin siitä, — kaikki sanat olivat olleet vain jonkinlaisia miekkailuaseita. Nyt hänen mielipiteensä hurmasivat minut, — ihailin hänen paradoksejaan, hänen elämänkatkeruuttaan.
Yhden ainoan kerran hän suuteli minua, ja sanoi rakastavansa minua. Nyt siis! ajattelin minä. — Miten kaipasinkaan hänen läheisyyttään, hänen hyväilyjään.
Silloin vasta aloin oppia ymmärtämään hänen todellista luonnettaan, — sitä suurta, ihanaa idealismia, joka piilee hänen kaiken katkeruutensa takana.
Miten täydellisesti muistankaan tuon illan. — Olin tullut hänen huoneeseensa. Hän oli suudellut minua intohimoisesti. Olin rauennut hänen syliinsä valmiina kaikkeen. — Ja hänen kirjoituspöydällään paloi kylmä, vihreä työlamppu. Hän oli polvillaan minun vieressäni kuin olisi tahtonut syövyttää sieluunsa minun kuvani ikuisiksi ajoiksi, — hän oli täynnä tuskallista, värisevää hellyyttä ja rakkautta. — Hän puhui minulle:
»Ei, ei koskaan sitä. — Miksi meidän täytyisi tahrata rakkautemme aistillisuuteen ja turmelukseen. Niin ettei meillä olisi mitään yhteistä muuta kuin eläimellinen himo. Etkö ymmärrä, minä rakastan sinua liian paljon. — Jos tekisin sen, mitä haluat, kyllästyisit hyvin pian minuun, — kadottaisin sinut kokonaan. Mieluummin kadotan sinut näin, tietäen, että sinun tulesi palaa yhä edelleen minua kohtaan. Ainoastaan ikuinen tyydyttämättömyys, ikuinen kaipaus, — se on rakkautta. Todellista rakkautta, — ja minä rakastan sinua liian paljon, enemmän kuin omaa elämääni. — Minä itse olen liian paljon jo saanut kärsiä oman aistillisuuteni tähden. Ymmärrätkö, me molemmat olemme tällä hetkellä sellaisia luonteita, että ainoastaan tyydyttämätön kaipaus voi sitoa meidät yhteen.»
Katso, jotenkin siihen tapaan hän puhui. En tietenkään muista kaikkea, mutta tuo oli pääajatus. — Minä en kyennyt silloin ymmärtämään häntä. Pohjimmaltaan olin yhä vielä vain kypsymätön tyttö, — turmeltunut ja kiihkeä. — Minä lähdin pois hänen luotaan, löin häntä kasvoihin. Voi, miten surulliset hänen silmänsä olivat. Päätin unohtaa hänet, pyyhkiä hänet kokonaan ajatuksistani, — kiduttaa häntä, näyttää hänelle aivan selvästi, kuinka elin ja nautin toisten miesten kanssa.
Siitä lähtien on suhteemme ollut samanlainen kuin silloin, kun ensimmäisen kerran tutustuit meihin molempiin. — Ehkä muistat vielä sen illan. Koetin raivostuttaa häntä sinun kauttasi, — saada sinut rakastumaan itseeni. Muistatko, kuinka hän puri minua käteen siinä Ylioppilastalon kulmassa, kun lähdit saattamaan minua.
Olemme olleet ylpeitä molemmat. — Aivan tahallani olen minä etsinyt sellaisia seuroja, missä olen tiennyt hänen myös liikkuvan voidakseni näyttää hänelle, kuinka vieraita olemme toisillemme, kuinka minun rakkauteni häneen oli ollut vain ohimenevä oikku, kuinka hyvin viihdyin muiden miesten seurassa. — Ja hän ei ole antanut minun huomata mitään tunteitaan. Hän on ollut kylmä ja ylpeä, — ivaillut minua kaikin mahdollisin tavoin, — sulkeutunut itseensä ja työhön.
Ja nyt nämä kaksi vuotta, — ne ovat kehittäneet minut naiseksi. Nyt vasta olen alkanut hiukan ymmärtää häntä, — hänen jalouttaan ja puhtauttaan, — hänen tinkimätöntä vaatimustaan: olkoon meidän rakkautemme puhdasta tulta, jota aistillisuus ei saa tahrata.
En tiedä, uskotko sinä minua, — minustahan on vielä aivan viime aikoina puhuttu paljon pahaa, — mutta se yö, josta minä sinulle mainitsin, se oli viimeinen. Minä olen koettanut elää puhtaasti, — voittaa oman ruumiini,— tulla vähitellen hänen arvoisekseen. Voitkohan aavistaa, millaista helvettiä se on ollut. — Ja koko ajan ylpeänä, — antaen hänen uskoa kaikkea mahdollista pahaa minusta.
Tiedänhän minä, että en milloinkaan voi tulla hänen arvoisekseen. Mutta hän on kasvattanut minua enemmän kuin hän itse voi aavistaakaan. Hän on antanut minulle kokonaan uuden elämänsisällyksen. Hän on antanut minulle oman uskonsa puhtaasta rakkaudesta, — oman suuren haaveensa. Hän sanoi itse, että ainoastaan tuo haave tekee hänelle elämän elämisen arvoiseksi.»
Kalpea aamuyö, jolloin oranssinvärinen valo hyvin hitaasti alkaa kalveta aamun valoon. — Kylmä aamuyö, jolloin ei kuitenkaan voisi nukkua. — Hehkuva savukkeenpää, ja tuhkakuppi täynnä valkeata tuhkaa. Hänen silmänsä olivat minulle niin rakkaat, hänen huulensa, hänen vartalonsa kaarre, — hänen sielunsa, joka aukeni minulle paljastaen ennen tuntemattomia ajatuksia.
»Ja katso, nyt on kaikki ylpeys kuollut minusta. Kun hän tulee, tahdon mennä hänen luokseen ja pyytää häneltä anteeksi. Rakastaa häntä, jakaa hänen ajatuksensa, parantaa hänet, antaa hänelle uskoa elämään, näyttää hänelle, että minä voin olla hänen arvoisensa.
En tiedä, — jospa hän on lähtenyt etsimään minua. Jospa hän on ajatellut olleensa väärässä. Jospa hän on liian paljon kaivannut minua, liian paljon kärsinyt. — Minulla on kuvitelma, että kun löydän hänet, voin ojentautua hänen syliinsä, painaa pääni hänen olkapäälleen ja sanoa: Tässä minä olen, — ota minut! Uuden elämän tähden, tulevaisuuden tähden, jonka rinnalla me kumpikaan emme ole mitään.
Ymmärrätkö, se on minun suuri haaveeni, ja sen täytyy toteutua.»
Huomaamattaan oli Caritas ottanut maljakosta suuren, raskaan, ruosteenpunaisen ruusun ja hypistellen sitä sormissaan siroittanut lattialle sen murtuneet terälehdet. — Samalla tapaa raukeni minun sieluni hänen sanoistaan, varisi murtuneina kukanlehtinä hänen jalkoihinsa. Kaikki se, mikä oli ollut kauneinta ja herkintä minussa, mitä en ollut itsellenikään uskaltanut tunnustaa, hukkui jonnekin kauas pois.
Ei ole katkerampaa osaa kuin sen, jonka täytyy kuunnella. Kuunnella ja rohkaista, — jakaa toiselle sitä uskoa, minkä itse on kadottanut, — sitä onnea, jota itse ei koskaan tule löytämään.
Hänen silmänsä olivat niin kirkkaat ja hiukan kosteat. Häipyvänä välähdyksenä minä muistin kuluneen iltapäivän, sen ihmeen, sen sadunhauraan haaveen rakkaudesta. Minun illusionistani ei ollut enää mitään jäljellä.
Suutelin hänen sormiaan, — hiljaa, — kutakin erikseen. Tunsin hänen ihonsa rakkaan, pehmeän tuoksun. Nousin ja hymyilin hiukan, ainakin koetin hymyillä.
»No niin, nyt on parasta, että menemme nukkumaan molemmat. — Caritas, kiitos tästä päivästä. En koskaan tule unhottamaan sitä.»
Hän värähti, ikäänkuin äkkiä olisi huomannut, mitä kaikkea hän oli tehnyt minulle, ja halunnut lahjoittaa minulle jotakin korvaukseksi. Voi, noita murusia, jotka elämä jakaa meille korvaukseksi siitä, minkä olemme iäksi kadottaneet.
»Rakas ystävä. Anna anteeksi minulle. — Kuule, emmekö voi huomenna syödä aamiaista yhdessä. Tulen hakemaan sinua hotellistasi puoli yhden aikaan.»
Ja minä, — minä, joka olisin tahtonut paeta yksinäisyyteen unhottamaan kaiken, jonnekin, missä ei olisi ollut ainoatakaan ihmistä, vain yhtä suuri autius kuin minun sielussani, — minä vastasin:
»Olet oikein kiltti, jos viitsit. — No niin. — Hyvää yötä ja — — kauniita unia.»
Ulkona oli raaka, kylmä huomenkoitto. — Taivas oli täynnä sinertävää usvaa, kun kävelin hotelliini koko tuon pitkän tien Rue Auberilta Montparnasselle. Jokin ikkuna kiilsi sinisenä, jokin ääni kaikui kimeänä Seinen sillan alta. Bulevardin penkillä lojui musta riepukasa, — ihminen. Näin rintaa vasten puristuneen laihan, luisevan käden, — vanhan naisen ryppyiset, väsyneet kasvot.
Jokin ikkuna kiilsi sinisenä huomenkoitossa, — kalpean, aavemaisen sinisenä. Avonaisesta baarista kuului karkeita ääniä ja naurua, joka vihloi ilmaa.
Voi, noita kylmiä aamuöitä, jolloin ei kuitenkaan voisi nukkua. Jolloin muistojen väsynyt katkeruus syöpyy sieluun, ja ikkunoissa on sininen kiilto.
Vastapäätä hotelliani oli pieni, mukiinmenevä ravintola, jossa sai tuoreita tomaatteja ja hummereita. — Aurinko paistoi, meidän ympärillämme humisi Pariisin kevät, ja Caritas säteili kirpeän ihanaa nuoruutta. — Muistan vielä, että hänen yllään oli silloin tuollainen lyhyt, musta samettitakki, jollaiset siihen aikaan olivat muodissa. Ohikulkevien miesten katseet kääntyivät väkisinkin häneen. Minä olin ylpeä hänestä, — ikäänkuin kallisarvoisesta korusta, joka hetkeksi oli annettu minun haltuuni huolehdittavaksi.
Elämässä ei ole tilaa tragedioille. Ne kadottavat mittasuhteensa, muuttuvat pieniksi, vähäpätöisiksi, — arkipäivien pikkutapaukset muuttavat ne koomillisiksi.
Me puhuimme, — tietysti. Jotakin tuollaista kevyttä, leikkivää, niinkuin puhutaan aamiaisella — Pariisissa — kahden.
Juuri tuo oli niin tyypillistä meidän suhtautumisellemme toisiimme. Hän tiesi ja vaistosi kaiken sen murheen, kaiken sen katkeruuden, joka painoi sieluani. Minä tiesin, että hän tiesi sen. Mutta miksi me olisimme puhuneet siitä. — Me puhuimme — — hummereista ja majoneesikastikkeesta!
Juuri sellaista on elämä.
Me pyrimme unohtamaan, — ja kuitenkin tiesimme molemmat, miten äärimmäisen mahdotonta se oli. Kun jokainen sanankäänne, jokainen äänenvärähdys ja katse herätti jälleen kaikki muistot, kaiken murheen. Ja kuitenkin minä nautin, — pakotin itseni unohtamaan Hellaan, unohtamaan kaiken muun, — imin itseeni vain noiden muutamien minuuttien keveää, leikittelevää onnea. Ihailin hänen pienen samettitakkinsa kirpeän pikanttia kauluksenkäännettä. — Varastettua onnea, joka ei kuulunut minulle, murusia elämästä.
Yli kadun näin jonkun tutun hahmon astuvan hotellini ovesta sisään, — hetken kuluttua se palasi ja jäi seisomaan kadulle ikäänkuin epäröiden, minne suuntaisi kulkunsa. Se oli taiteilija Mäki. Ennenkuin ehdin ajatella mitään, olin jo huutanut häntä kadun yli. Hän tuli kävellen hyvin varovasti ja väistäen kaukaa autoja. Silmät veristivät, hän oli kalpean ja laihan näköinen.
Nähdessään, että istuin naisen seurassa, sai hän asenteeseensa jonkinlaista pingoittunutta seurustelusävyä, mutta hylkäsi sen heti ja tuli istumaan viereeni:
»Helkkaria tässä koketeeraamaan, että muka ollaan sivistynyt. Suokaa vain anteeksi, että tulen häiritsemään, mutta minun täytyy absoluuttisen ehdottomasti tavata herra Hartia. Niin, me olemme kyllä kerran Dôme'issa tavanneet, neiti Holm. — Suutelisin kättänne, mutta huuleni ovat hiukan tahmaiset eli krapulaiset.»
»Missä hitossa sinä nyt olet remunnut. Sinähän olet aivan deekiksellä.»
»Mistä hitosta minä sen tietäisin. — Heräsin nyt ihan äsken jollakin suljetulla pihalla, kun concierge työnteli minua luudanvarrella. Olin luultavasti hiipinyt sinne, niinkuin kuoleva peto etsii jotakin yksinäistä luolaa. — No, minä istuin siinä ja yrittelin hapuilla jonkinlaista tajuntaa, ja muistin lopuksi, että eilen illalla tapasin Selectin baarissa jonkun amerikkalaisen, joka juuri oli tullut Pariisiin. Me joimme cocktaileja, Martinia ja Manhattania ja Totdryckiä ja kiersimme kaupunkia. Sitten minä en muista muuta kuin että hän jäi makaamaan jonnekin lattialle ja joku nainen istui hänen päällään. Ja sitten minä seisoin Dôme'in baarissa ja vippasin joltakin garçonilta sata frangia sen amerikkalaisen kelloa vastaan huomiseen asti. Sitten minä join vermutteja… Ja sitten minä en tiedä mitään. Tunnustan vain nöyrästi, että elämä on mysteerio.»
Hän puhui hiukan sopertelevalla äänellä ja suupielissä nytkähteli vähän väliä hermostuneesti.
»Ja nyt…»
»No, se concierge koputteli minua selkään luudanvarrellaan, ja minä tutkin taskujani ynnä muuta, kunnes löysin kengänkärjestäni yhden frangin rahan. Menin ensimmäiseen baariin ja sain yhden bockin. Se auttoi hiukan, ja minulle kirkastui, että sinä asut jossakin täällä päin. Ja kaitselmuksen ihmeellinen johdatus vei meidät yhteen. Antoipa minulle vielä onnen kohdata yhden maailman viehättävimmistä naisista.»
»Kiitos, kiitos, — ei teidän tarvitse. Kyllä te saatte herra Hartilta vipattua muutenkin jotakin. Hänen sydämensä on herkkä ja avoin kaikelle kärsimykselle.»
»Kuule Mäki, nyt sinun täytyy syödä jotakin ja mennä nukkumaan senjälkeen ja nukkua ainakin pari tuntia.»
»Huh, inhottaa ruuan ajatteleminenkin. Tässä tilassa on mahdotonta syödä mitään. — Ei, ei! ei ainakaan mitään lihaa. — Mutta voit tilata jonkin liemen, soupe'inn, niin koetan litkiä sen sinun mieliksesi. Ja puolikas bordeauxta.»
Mäki söi pari lusikallista vastenmielisesti, työnsi sitten lautasen pois ja täytti lasinsa punaviinillä.
»Suokaa anteeksi, mutta tämä on ainoa lääke, joka voi auttaa minua. — Ja nyt, voinko jollakin tavoin neuvoillani ja kokemuksellani auttaa teitä?»
Silloin minut valtasi jälleen tuo kummallinen epätodellisuuden tunne, aivankuin jostakin ulkopuolelta olisin katsellut koko kohtausta. — Ravintolan kissa kieriskeli kadun tomussa ja auringonpaisteessa nautinnollisesti suljetuin silmin. Autotorven tukehtunut törähdys saavutti korvani. Aseman seinässä loisti punaisin kirjaimin tuo ikuinen AUBONMARCHÉ. — Mäki tyhjenteli lasin toisensa jälkeen, hänen kätensä lakkasivat vapisemasta ja silmiin tuli kiiltoa. Puhe muuttui varmemmaksi. Hän haasteli jotakin hölynpölyä, kunnes yht'äkkiä säpsähdin hänen kääntyessään minun puoleeni:
»Apropós! Tunnetko sinä erään maisteri Hellaan? Tuon, joka on julkaissut erään runokirjan, jota ei kukaan ole lukenut. — Kävelin eilen iltapäivällä Boulevard St. Micheliä ja näin hänet jonkin pikkubaarin pöydän ääressä imeskelemässä aperitifiään. Tunsin hänet ulkomuodosta, — minulla oli kiire, mutta pysähdyin hetkeksi juttelemaan. Hän sanoi oleskelleensa täällä jo toista kuukautta, harjoittavansa opintoja ja muuta roskaa. Anteeksi. Ihmettelin, miksi hän ei ollut käynyt Dôme'issa, mutta hän sanoi karttavansa ihmisseuraa. Se oli kai olevinaan viittaus minulle, että korjaisin luuni. Tietysti minä kuitenkin otin hänen osoitteensa. Katso, minulla on sellainen metodi, — aina sieltäkin voi hellitä jokin kymmenen frangia äärimmäisessä hädässä. — Meidän täytyy katsoa myöskin tulevaisuutta.»
»Varjelkoon, sinähän olet oikea, elävä tietotoimisto.» Minä yritin nauraa. Caritas oli ojentautunut puoleksi eteenpäin kalvenneena ja loistavin silmin.
»Sanokaamme vaikka niin. Ja tietotoimistot ovat kalliita laitoksia.Sinä siis tunnet hänet. No hyvä. Onko sinulla kynää?»
Ja hiukan vapisevin käsin kopioi hän osoitteen muistikirjastaan.
»Tuossa. — Ja voitko sinä nyt vielä vipata minulle pari sataa frangia?Katso, minun täytyy tänään välttämättä käydä lunastamassa se kello.»
»Mutta muista, sinun täytyy sitten nukkua pari tuntia. Et voi millään kestää tuollaista menoa enää kauempaa.»
Mäki nauroi hiukan katkerasti:
»Lopuksi, minkätähden? Mitä se hyödyttää? Kerran sitä kuitenkin täytyy kaatua, ja mieluummin sitten nyt vähän hauskemmalla tavalla. Ketä jumalat rakastavat, sen he ottavat pois nuorena. Ehkä minäkin olen kyllin nuori siihen tarkoitukseen. Saisivat ainakin tantat ja peruukit kotimaassa tilaisuuden ravistaa päätään ja sanoa: Niin lahjakas ja niin kyvykäs, — ja sortui viinaan. Miksi emme soisi heille sitä pientä nautintoa. Ja sillä tavoin olisi pieni mahdollisuus tulla kuuluisaksikin aikaa myöten. Ei tarvita muuta kuin kuolee, niin taulut nousevat kaksin verroin hinnassa. Ja arvostelut saavat tuollaisen himmeän jalon sordiinin: de mortuis nil nisi… Noh, minä puhun roskaa, — tietysti minä menen nukkumaan, ellen eksy vielä täksi päiväksi harhateille. Terve, ja toivottavasti myös näkemiin. Hyvästi, neiti Holm.»
»Ajattele, että hän on ollut täällä jo toista kuukautta, — aivan yksin, ehkä sairaana, — odottaen minua. Hän tiesi, että olen Pariisissa aina keväisin. Kuule, sinun täytyy ensiksi mennä hänen luokseen, — minä en uskalla, etkö näe, olen ihan kalpea ja käteni vapisevat. — Jos hän on liian katkera minulle. Miten pelkäänkään. Sinun täytyy mennä hänen luokseen. Älä ensin puhu minusta mitään. — Rakas ystävä, minä ymmärrän, miten katkeraa se on sinulle, mutta sinun täytyy tehdä minulle tämä viimeinen palvelus. Minä en uskalla. Sano hänelle vain, että odotan häntä huoneessani hotellissa. Odotan siksi, kunnes hän tulee, vaikka hän viipyisi kuinka kauan. Sano, että hänen täytyy antaa minulle anteeksi, — että minä olen muuttunut kokonaan. Sinun täytyy saada hänet tulemaan.»
Se oli pieni likainen hotelli jossakin tuolla Sorbonnen takana, Quartier Latinin syrjäkujalla. — Takkuinen concierge pudisti päätään, kun olin ensin saanut hänet ymmärtämään, miten nimi Hellas äännetään.
»Monsieur 'Elaa on aina päivisin Kansalliskirjastossa tai muualla. Hän on hyvin ahkera. Hän tulee kotiin vasta illalla päivällisen jälkeen.»
Jätin nimikorttini, jonka taakse kirjoitin pari riviä pyytäen häntä odottamaan minua kello 9. Annoin sen palvelijalle viiden frangin setelin kanssa, jotta voisin olla varma sen perilletulosta, ja poistuin siunausten tulviessa ympärilläni.
Menin Caritaksen luo ilmoittamaan, että hän voisi odottaa Hellasta vasta illalla. — Caritas istui huoneessaan. Hän oli vaihtanut pukunsa johonkin ihmeelliseen hopealtakimaltavaan. Jollakin tapaa hän muistutti morsianta, joka odottaa hääyötään. Hänellä oli kukkia, joitakin raskaita, kalliita, värikkäitä. Huomasin, että hän oli hermostunut, ja yritin lohduttaa häntä nauraen:
»Kaikki on valmiina ja sopivalla hetkellä johtaa paashipoika prinssin sisään. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. — Etkö ole huomannut, että kaikki sadut päättyvät onnellisesti. Ja jos sinä et tuollaisena ole satu, niin syön tusinan sinun vanhoja kenkiäsi.»
Yritin kuvitella Hellasta, muistella meidän ystävyyttämme, ajatella, että hän jos kukaan ansaitsi Caritaksen rakkauden. Hän oli erilainen kuin me muut, — hänessä oli neroutta ja uskoa tulevaisuuteen. Aavistin, että hän vielä kerran tulisi tekemään jotakin suurta. Ja mitä olin minä itse, — kylmän järkevä, käytännöllinen, hiukan pessimistinen mies, joka juuri ja juuri kykeni täyttämään paikkansa sanomalehden toimituksessa, jonka elämä hävisi itse-erittelyyn ja tyhjyyteen. Mitä olisi minussa voinut olla, mikä olisi voinut tyydyttää Caritaksen luontoista naista.
Vietin illan kävellen rauhattomana paikasta toiseen katujen vilinässä. Pistäydyin jonkin pienen kirkon viileyteen, — näin Neitsyt Maarian kuvan lapsi sylissään, alttarin edessä ikuisesti palavan punaisen lampun. Se oli kuin pieni, verinen sydän, ripustettu sinne kaiken kansan nähtäväksi.
Sisällä oli niin hiljaista ja himmeää. Kirjavien lasimaalausten samentumaton vuosisataisloisto pääni yläpuolella minä istuuduin epämukavalle tuolille, jonka istuin oli olkipunosta. — Silloin hiukan aloin ymmärtää sitä tenhoa, mikä uskonnolla on kaikkiin kärsiviin sydämiin. Jokin nimetön rauha vuoti hiljaisuudesta sieluuni, ajatukseni tasaantuivat, lakkasivat kiertämästä samaa, ikuista rataansa. Olin jälleen hiljainen ja tyyni.
Pyhä Maaria — neitsyyden ja äitiyden salaperäinen symbooli, alkoi kiehtoa minun mieltäni. Tuijotin tuohon ikivanhaan puukuvaan, johon tuntematon veistäjä oli yrittänyt valaa oman hartautensa ja suuren haaveensa. Hänen kasvonsa saivat hämärässä läpikuultavan loiston. Kuvittelin, että hänen kätensä laskeutuivat ohimoilleni lempeinä ja armahtavina — nuo kädet, jotka kerran olivat kantaneet Kaiken Vapahtajaa, häntä, jonka nimeen sitten on niin paljon syntiä tehty.
Ihmettelin omaa itseäni. — Missä oli minun viileä, rationalistinen elämänkatsomukseni. Mutta silloin olin niin väsynyt, liian sairas rakkaudesta voidakseni enää nauraa omille sentimentaalisille haaveilleni.
Ostin pitkän, ohuen kynttilän pieneltä tytöltä, jonka kalpeat kasvot kirkon hämärässä muistuttivat pyhimyskuvaa. — Mietin, mitä kokemuksia maailmasta ja synnistä saattoi jo piillä hänen pienissä, kehittymättömissä aivoissaan. Kuvia täyteensullotusta vuokrakasarmista, jossa kaikki inhottavat ajatukset ja teot ovat yhteisiä, joiden ovien takaa saattaa kuulla porttojen huohotuksen ja miesten kiroukset.
Sytytin kynttilän telineeseen Neitsyt Maarian alttarin edessä. Sytytin sen ikuiselle neitsyydelle ja puhtaalle rakkaudelle. Sytytin sen uudelle sukupolvelle, jossa ei ole meidän kylmyyttämme ja turmelustamme. Ja rukoilin polvistuneena alttarikaiteen puutelinettä vasten. — Rukoilin aivan yksinkertaisesti, että Caritas ja Hellas tulisivat onnellisiksi. — En ryhtynyt sen tarkemmin määrittelemään heidän onnensa laatua — oletin, että Neitsyt Maaria ymmärtäisi sen, mitä tahdoin sanoa. Rukoilin aivankuin lapsi — ja tunsin itseni onnelliseksi kuvitellessani, että todellakin yhä olin lapsi, jolle maailma on outo, vieras, ihmeellinen seikkailu.
Ovella kastoin nöyrästi sormeni vihkiveteen ja tein ristinmerkin. Viidelläkymmenellä sentiimillä sain vielä asiaankuuluvan siunauksen, eikä mikään koko asiassa loukannut minua silloin. Olin yhä edelleen lapsi.
Ulkona oli autojen kohina — sanomalehtimyyjien huudot. »L'Intrensigeant — troisième édition! — troisième édition!!» ja jalaton kerjäläinen, joka kiemurteli eteeni kuin tomussa mateleva koira.
Sininen hetki alkoi hitaasti laskeutua Seinen rantojen ylle. Ilma sai oudon loisteen, ja valkeitten siltojen taakse laskeutui aurinko pilviverhoihin. Violettia, sinistä ja kuparia.
Kello oli vielä jonkun verran vailla, kun kompuroin Hellaan hotellin kapeita, pimeitä portaita pitkin ylös hänen huoneeseensa.
»Entrez!»
»Terve, mistä sinä tänne Pariisiin olet tupsahtanut. Ällistyin niin vietävästi, kun näin nimikorttisi tuolla alhaalla.»
Hellas oli muuttunut. Hän oli entistä kalpeampi. Silmät olivat painuneet syvälle, ja hiusraja oli ohimoilta paennut paljon taaksepäin. Hän vaikutti rasittuneelta ja väsyneeltä, mutta ihmeekseni huomasin, että suupielistä oli hävinnyt paljon entistä katkeruutta. Hänen hymyssään oli ikäänkuin jotakin kaihomielisen onnellista.
Huone oli tuollainen tyypillinen, ranskalainen hotellihuone. Hyvin ahdas — pari suurta peiliä, leveä vuode, joka täytti kolmannen osan koko huoneesta, yksi ainoa tuoli, kirjoituspöytä ja vaatekaappi. — Yhdessä nurkassa oli kasa epäjärjestyksessä olevia kirjoja, toisessa savukkeenpäitä, tuhkaa ja paperijätteitä. Kirjoituspöydällä yhä edelleen numeroituja käsikirjoitusliuskoja hajallaan. Ja pienessä, kiinalaisessa kupissa oli yksi ainoa suuri, tuore neilikka. — Mutta valokuvaa ei ollut.
»Huomaat, että elän suorastaan ärsyttävän ylellisesti — voisi melkein sanoa yli varojen, eikö totta?»
Hellas nauroi poikamaisesti.
»Mutta älä moiti minua siitä, sillä olen todellakin tehnyt työtä täällä. Tiedätkö, ennen minä nauroin niille, joiden suu oli täynnä fraaseja työn ilosta. Totta kyllä, että kirjoitustyö on jotakin aivan mekaanista, siihen täytyy pakottaa itsensä. Mutta kun vähitellen näkee, että tulee jotakin valmista — se tuottaa todellista tyydytystä.»
»Mutta kuule, sinä et näytä oikein terveeltä. Olet varmasti taas tehnyt joitakin hullutuksia.»
»Älä puhu. Ei se ole mitään. Työtä vain, ja jonkun verran unettomuutta, mutta ajatuksia — suuria, loistavia ajatuksia. Mutta olen löytänyt uuden maailman. Tunnen olevani kuin Columbus, joka näkee vihreän saaren nousevan yksinäisen meren yläpuolella. Ja meri on ollut täynnä kauhua. Jumala auttakoon ihmistä, joka on yksin merellä yöllä.»
»Enkö minä ole sinun ystäväsi?» Ravistelin häntä olkapäistä. »Sano, enkö minä ole sinun ystäväsi. — Miksi sinun täytyy ottaa naamio minunkin edessäni. Etkö muista meidän suhdettamme silloin, ennenkuin lähdit matkalle. Etkö voi puhua minulle suoraan. Niinkuin mies puhuu miehelle. Sinähän tunnet minut — tiedät minusta yhtä paljon kuin minä itsekin. Eihän sinun tarvitse näytellä minulle. Sinua vaivaa joku tuska. Enkö minä voi auttaa sinua.»
»Oh, se ei merkitse mitään. Se on tuo vanha neurastenia, joka on yltynyt niin, että en enää kykene nukkumaan ilman unilääkkeitä. En tahtonut alussa ruveta käyttämään niitä, mutta se oli välttämätöntä. Ja se kummallinen pelko, joka syntyy yksinäisyydestä. — En tiedä, mutta nyt olen melkein joka ainoa yö, jo viikkokausia herännyt samaan uneen. Se on kummallinen uni. — Olen joutunut melkein tyhjään autobussiin — tiedätkö noita yöbusseja, joiden linjoista ja kulkuajoista ei kukaan ihminen voi saada mitään selvää. Istuimella torkkuu joku tuntematon ihminen, koskee minuun autobussin keinahdellessa kadunkulmissa. Hän on aivan kylmä ja eloton. — Ensin ajamme valaistuja katuja, joilla liikkuu ihmisiä, joilla välähtelevät maalatut silmät ja loistavat huvittelupaikkojen reklaamikilvet. Ajamme ohi kaiken tuon kohisevan, huumaavan, myrkyllisen elämän pysähtymättä, kunnes bussi kääntyy jollekin autiolle kadulle, tuntemattomaan kaupunginosaan. Siellä loistaa vain vihreä lyhtyrivi, näkyy joku yksinäinen kiirehtivä kulkija, joka väistyy törähtävän torven tieltä.
Sitten ovat kadut aivan autiot. — Valo autobussin sisälampuissa on niin kelmeä ja kuollut — joku kiinnipidinlenkki heilahtaa, joku istuin narahtaa, ja me kiidämme eteenpäin läpi tuntemattoman kaupungin autioitten, heikosti valaistujen katujen. Kunnes lopulta ehdimme leveälle bulevardille, jonka molemmin puolin talorivit seisovat pimeinä ja äänettöminä. Silloin alkaa aamu jo hiukan valjeta, ja kadun päässä, taivaanrannalla näkyy aamun kelmeä sarastus. Minä tiedän, että olemme lähellä pysähdyspaikkaa — ja silloin minä herään. Kylmä ja kuuma hiki on kohonnut kasvoilleni ja kaulaani.
Siinä on jotakin kauhistuttavaa. Heti kun nukahdan, tulee tuo sama näky, tuo sama pitkä, kiduttava, kylmä matka, enkä koskaan vielä ole ehtinyt pysähdyspaikkaan asti.
Olen koettanut nukkua myöskin päivisin — mutta heti kun olen ummistanut silmäni ja vaivun uneen vain pariksi minuutiksi — taas tulee tuo sama uni ja herättää minut. Kylmään ja kuumaan hikeen.»
»Mutta rakas ystävä, missä sinun järkesi on. Tuonhan täytyy olla vain joku tavallinen pakkomielle, joka ties mistä syystä on jäänyt painamaan alitajuntaasi. En minä jaksa käsittää siinä mitään kauhistuttavaa.»
»Niin, alussa minä itsekin otin sen vain jonkinlaisella mielenkiinnolla tarkastelunalaiseksi. Unet ovat aina huvittaneet minua. Niiden symbolismi voi johtaa meidät koko ihmisen sisimmän ajatustavan perille. — Onhan hauska analysoida tuntemattomia alueita itsestään. Mutta kun tämä uni nyt on viikkokaupalla toistumistaan toistunut melkein samanlaisena joitakin pikkuvivahduksia huomioonottamatta, niin se jo herättää painostavan tunnelman. — Mutta miksi me puhumme ainoastaan minusta. Kerro nyt, mitä olet hommaillut, ja todellakin, kuinka Pikkuveljesi jaksaa — meidän uusi nuoruutemme.»
Me puhelimme ja puhelimme, poltimme savukkeita, ja minuutit vierivät raskaina. Saatoin ikäänkuin kuulla niiden kilahdellen putoilevan ikuisuuteen — ne olivat keltaisia, jähmettyneitä helmiä, jotka vuoronsa jälkeen putosivat lasiseen maljaan.
Miten äärettömän mielelläni olisinkaan tahtonut olla hänen veljensä, niin läheinen, että olisin voinut syleillä häntä ja itkeä. Hermoni olivat äärimmäisen jännittyneet, olin väsynyt ja sairas. Mutta nyt oli meidän välillämme Caritas, — minulla oli lähetystehtäväni — minun täytyi pysyä vahvana, hymyillä ja johtaa puhetta. Saada hänet palaamaan ja tietämättään hävittämään minulta itseltäni viimeisenkin onnen mahdollisuuden.
Hermostuneen ja herkän ihmisen vaistolla tunsi Hellas minun ajatukseni itsessään. Ne herättivät myös hänessä jonkinlaisen painostavan tunnelman, joka teki meidät yhä vieraammiksi toisillemme.
Pysähdyin seisomaan ikkunan luo. Ulkona oli sinistä hämärää, ja huone alkoi olla jo pimeä, mutta Hellas ei vielä sytyttänyt valoa. Hänen kasvonpiirteensä himmentyivät hämärässä, kunnes saatoin erottaa vain valkeat kasvot tummaa seinää vasten. Vähän väliä valaisi niitä oudolla, punertavalla valollaan hehkuva savukkeenpää.
Ikkunasta näin ahtaan takapihan rikkalaatikkoineen ja roskineen. Pari lasta leikki siellä tomussa — heidän kimeät äänet kantautuivat korviini illan äänettömyydessä luonnottoman selvinä ja kirkkaina. Vastapäisellä seinällä oli rivi valaistuja ikkunoita — ylimmässä ikkunassa näkyi nainen, joka maalasi itseään peilin edessä vain kombineesi yllään — liian paljon mustaa ja liian paljon punaista. Seuraavan ikkunan poikki oli pingoitettu nuora, jossa riippui naisten alusvaatteita kuivumassa. Sen alapuolella olevassa ikkunassa näkyi sanomalehteä lukeva mies, joka vähän väliä ojentautui huutamaan jollekin sisällä olevalle.
Koko tuossa takapihan ja köyhyyden tunnelmassa oli jotakin vihlovaa, kun ajattelin, että se jo toista kuukautta oli ollut Hellaan ainoana näköalana — unettomina öinä ja kylminä aamuina.
»Kuule, Hellas. Caritas on nyt täällä Pariisissa.»
Näin, kuinka savuke murtui hänen sormissaan ja lattialle lennähti hehkuva kipinäsäde. Hänen kätensä puristui rintaa vasten ja hän alkoi huohottaa pitkään, ikäänkuin tukehtumaisillaan. Mutta hänen äänensävyssään oli vapautunutta riemua, kun hän sanoi:
»No niin, se oli siis leikin loppu. — En ajatellut, että sen täytyisi tapahtua näin pian, mutta kohtalo, kohtalo! Se mysteerio, ettei ihminen voi välttää kohtaloaan. Ja ehkä on sittenkin parempi näin.»
Me istuimme hetken hiljaa. — Sitten sytytti Hellas hiukan haparoivin käsin valon, astui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi hajamielisesti järjestää papereitaan. Hän kokosi käsikirjoitusliuskoja sivunumeroitten mukaan, tasoitteli pakkaa ja pudotti sen sitten pöydälle, niin että paperit hajosivat jälleen. Joku liuska putosi lattialle — nostin sen ylös, kun hän ei näyttänyt huomaavankaan sitä.
»Sinä olet siis tavannut hänet. Hän on yhä yhtä kaunis kuin ennenkin — yhtä salaperäinen — yhtä paljon rakastamisen arvoinen. Ja hän on lähettänyt sinut minun luokseni. — Voi, sitä naisten itsetiedotonta julmuutta.»
»Kuule, Hellas, hän on hyvin paljon muuttunut. Hän ei ole enää sama kuin ennen. Hän sanoi minulle, että hän on oppinut ymmärtämään elämää, että hän on kypsynyt naiseksi.»
»Sano, uskotko sinä rakkauteen? — Minä olen oppinut uskomaan siihen. Ajattele, minä, maisteri Hellas, — kyynillinen, hävyttömyyksiä syytävä herra, joka omistaa smokingin. — Sanotaan vieläpä niinkin, että ihminen voi kuolla rakkautensa tähden. — Tiedätkö, minä uskon siihenkin. — Niin, meidän täytyy säilyttää illusionimme kirkkaana ja säteilevänä. Illusioni puhtaasta rakkaudesta, — uutta elämää luovasta rakkaudesta. Suurin illusioni.»
»Jumala auttakoon, Hellas. Sinä puhut niin kummallisesti. Niin katkerasti, vaikka nyt olet löytänyt onnen. Minä en voi ymmärtää. Katso, Caritashan rakastaa sinua, — ymmärrätkö, rakastaa sinua, eikä ole koskaan rakastanut ketään toista. Sinä olet hänen ainoa, suuri rakkautensa.»
»Niinkuin hän totisesti on myös minun. Suo anteeksi, mutta minä olen niin hermostunut, — tämä kaikki tuli kuitenkin niin äkkiä, vaikka olen tiennyt sen tulevan ja uskonut sen tulevan. Ymmärräthän, hermojännitys, joka laukeaa odottamatta. Ihminen ei silloin ole vastuunalainen sanoistaan. — Minä en voi sille mitään, mutta minulla on aivan se tunne kuin olisimme suuressa naamiaisjuhlassa. Ikäänkuin koko elämä olisi suurta naamiaisjuhlaa, ja nyt sitten aamupuolella ennen juhlan loppua riisuttaisiin naamioita. Ymmärräthän tuon tunnelman, naamioita riisuttaessa sattuu usein kummallisia yllätyksiä. Mutta jotkut lähtevät pois ennen naamioitten riisumista, — he säästyvät noista yllätyksistä, he pelkäävät niitä. Mutta kuule, sano minulle, ovatko he pelkureita, nuo, jotka eivät tahdo riisua naamioitaan, — vai ovatko he viisaita. Viisaampia kuin muut.»
»Rakas ystävä, pistä kylmä kääre päähäsi. Minä en voi käsittää sinua. Nyt kun sinun täytyisi suoraa päätä hypätä taksiin ja ajaa hänen luokseen. Etkö käsitä, hän odottaa sinua, on koko päivän jo odottanut. Hänellä on valkea puku, — jotakin ihmeellistä, hopeanhohtavaa. Ja kukkia. — Minä olen paashi, joka saattaa prinssin sisälle. Etkö käsitä, — sehän on satua.»
Hellas muuttui jälleen. Hän nauroi, ei enää pingoittuneesti, vaan reippaan onnellisesti. Ikäänkuin hiukan humaltuneena onnesta hän syöksyi minun luokseni ja ravisteli minua niinkuin kerran ennenkin silloin, kun olin herännyt hänen huoneessaan hänen tuijottaessaan kasvoihini, — silloin kun meistä oli tullut ystävät.
»Voi, rakas ystävä. Anna anteeksi minun käytökseni. Mutta ymmärräthän. Pari kuukautta yhtämittaista työtä, jotta voisin unohtaa ratkaisun hetken. Minun suuri haaveeni, tulevaisuus! — Ja tämä ympäristö, tuo inhoittava takapiha, joka löyhkää auringonpaisteessa, — ikkunoilla kuivavat alusvaatteet. — Minä olen vähitellen kadottanut kuningaskruununi. — Jumalan kiitos, — sinä olet tuonut sen minulle takaisin. Minä olen ollut maanpakoon ajettu prinssi, joka nyt lähtee matkalle noustakseen valtaistuimelleen. Eikö ihmiselämä ole sellaisen hetken arvoinen? Onneksi minulla on mukanani frakki, — se voi olla hiukan ryppyinen, mutta eihän sitä huomaa, — eihän. Älä puhu, se kuuluu ehdottomasti asiaan. Elämässä on vain muutamia suuria hetkiä, ja niitä varten ovat juhlapuvut. Sanovat, että frakki pukee minua parhaiten. Minä olen jaloa rotua. Muistatko ne säkeet:
Minun lihani, minun lihani on malja laulua täynnä, täynnä Aasiaa.
Kuvittele, mongooliprinssi, joka on saanut kasvaa Euroopassa, — hän näkee kupoolien kultaisen meren, saa kuulla suurten arojen kuminan ja nähdä villien hevoslaumojen lennon taivaanrannalla. — Auta minua, kas näin, — koeta jollakin tapaa silittää housuja, sillä aikaa kun minä peseydyn ja ajan partani. Partasaippuaa ja kölninvettä, — se on hänen makuunsa. Minä tiedän, että sinä olet saanut tuntea hänen huultensa hyväilyn poskellasi — hänen kaipauksensa. — Ei, ei, — nyt minä olin ajattelematon. Anna anteeksi, minä tiedän, kuinka paljon sinä mahdat kärsiä — ja kuitenkin — sinä et voi aavistaa, miten paljon minä olen kärsinyt.»
Puoleksi nyyhkyttäen, puoleksi nauraen autoin hänen kuumeisen kiireistä pukeutumistaan, kuuntelin hänen puhettaan, katselin häntä todellakin niin kuin paashi katselee prinssiä. — Hän puhui yhtä mittaa kuin estääkseen minua ajattelemasta, tehdäkseen kaiken minulle helpommaksi, — puhui vielä ajaessaan partaansa, niin että hän yhtämittaa sai syljeskellä saippuavaahtoa suustaan.
Niin me lopultakin pääsimme kadulle, kapealle syrjäkadulle, jossakin siellä Sorbonnen takana. Meidän kiihkeä iloisuutemme sai seinät kajahtelemaan. Olimme kuin hulluja tai humalaisia. Hellas heitti silkkihattunsa pakenevan kissan päälle, ja kiiruhti sitten teennäisen huolestuneena pyyhkimään tomua sen reunoista.
Mutta kun pääsimme bulevardille asti ja pysähdyimme odottamaan taksia, tyrehtyi iloisuutemme äkkiä, sillä yö oli kummallisen sininen ja hiljainen. Ihmiset liikkuivat äänettöminä, ja katulyhdyissä oli outo, melkein väritön kuulto.
»Näin sinistä iltaa en vielä milloinkaan ole nähnyt», sanoi Hellas, ja hänen äänensä oli kuin hiljainen rukous. — »Koko ilma kuultaa siniseltä, siitä leviää sinistä valoa — kaupunki on muuttunut, saanut uudet kasvot. Se on herännyt outoon kaipaukseen, jota se ei ennen ole tuntenut. — Jos se minun autobussini — uni, josta mainitsin sinulle — jos se ajaisi tällaisessa yössä tuntemattoman kaupungin lävitse, ei minulla olisi mitään pelkoa tai kauhua. Kaipaus ei koskaan herätä pelkoa, vain kipeätä, hiutuvaa nälkää.»
Sinisessä yössä me ajoimme yli vaikeitten siltojen — ohi Louvren pimeän, äänettömän rakennusmassan, kunnes ehdimme suurelle, valaistulle kadulle, jonka yläpuolella taivas sai punertavan hohteen. Ja jokainen metri, jonka kiisimme eteenpäin, vei minut yhä kauemmaksi elämästä. Minulla oli kuvitelma kuin olisi rintaani työnnetty veitsi, jota armoton, näkymätön käsi kiersi haavassa, kunnes viimeinen veripisara tyhjentyvistä suonistani olisi vuotanut kuiviin. — Niin, sanotaan, että kuvitelmat eivät tee kipeää, en tiedä.
»Sinä et tule sisään?»
Pudistin vain päätäni. En enää jaksanut vastata mitään. Sulkeutuvan, metallipakotuksin koristetun oven raosta näin, miten Hellas nousi portaita ylös ripein, uljain askelin, sitä sameanpunaista mattoa pitkin.
Katu oli melkein tyhjä, enkä uskaltanut jäädä seisomaan siihen, sillä pelkäsin, että jompikumpi heistä sattuisi katsomaan ikkunasta ulos. — Mutta kadun toisella puolella oli jokin kahvila, josta saattoi nähdä hänen ikkunansa. Jokin hirveä, vastustamaton uteliaisuus veti minun askeleni sinne. Istuuduin kylmän marmoripöydän ääreen ja jäin tuijottamaan ikkunaan, josta loisti ohuen verhon lävitse oranssinvärinen valo.
Silloin ymmärsin sen nautinnon, jota itsensäkiduttaja tuntee painaessaan kätensä hehkuvaa hiiltä vasten.
Hetkeksi piirtyi Caritaksen profiili, kapea varjokuva hänen vartalostaan, oranssinväristä verhoa vasten. Hän näytti horjuvan, olevan melkein kaatumaisillaan. Hänen päänsä painui jonnekin eteenpäin, vilauksena näin Hellaan olkapään varjon — ja sitten painuivat molemmat jonnekin alas. Oli vain rauhallinen oranssinvärinen valo, joka ei ilmaissut mitään, vaan jätti mielikuvitukselle vapaan vallan.
Mielikuvitus — mikä kirottu lahja se onkaan. Ihminen, jolla on vilkas ja toimintavalmis mielikuvitus, saa kärsiä elämässä kymmenen kertaa enemmän kuin toinen, jolle illusionien maailma on vieras. Mitä kaikkia kuvia minä näinkään istuessani siinä kylmän marmoripöydän ääressä tuijottaen oranssinväriseen valoon. Näin heidän syleilynsä, johon oli sulautunut vuosien kaipaus ja nälkä. Hänen kätensä olivat kuin kaksi kimmoisaa kahletta — hänen suunsa oli kuin janoinen erämaa, joka imee itseensä sateen autuuden.
Painoin hiljaa savukkeen hehkuvan pään ranteeseeni ja nautin tuntiessani, kuinka hiljainen, kirvelevä kivun aistimus levisi läpi koko ruumiini ja kohotti hikeä ohimoilleni. Kun savuke oli sammunut ihoa vasten, jäi ranteeseen valkea läikkä — ja jonkun ajan kuluttua oli siihen kohonnut väritön rakko, jonka lävitse kuulsi vetistä lihaa.
* * * * *
Hellas oli ollut sisällä yli tunnin.
Tilasin amourette'n. — Vesi sekoitti vihreän absintin keltaisen vihertäväksi, sameaksi nesteeksi, josta kihosi vastenmielinen aniksen haju. — Hitaasti, aivan hitaasti alkoivat suonissani kiertää pienet, särmikkäät lasinpalaset, joiden kylmyyden tunsin melkein raatelevana.
Amourette, joka sisältää vain nimeksi alkoholia, mutta sen sijaan määrättyjä eteerisiä öljyjä, hävittää muistin ja tekee ihmisen vastuuttomaksi teoistaan. — Minä näin heidät — toverieni pitkän rivin — baaripöytien ääressä tuijottaen yöhön samein, kiillottomin silmin tai oudosti kiiltävin silmin — edessä vihreänkeltaiset, hitaasti tyhjentyvät lasit. He tuijottavat menneisiin unelmiin ja särkyneisiin illusioneihin myrkyn valaessa väsyneisiin aivoihin kirpeätä rauhaansa. — Haaksihylkyjä, jotka meri on heittänyt rannalle, jotka hitaasti peittyvät leviin ja hiekkaan. Mutta joka yö heijastavat pettävät, valkeat mainingit kuvan aavelaivasta, joka keinuu ylpeänä ja kauniina valkeilla mainingeilla.
Minä vajosin kaikkeen siihen, mikä on mennyttä ja vierasta meidän ajallemme. — Hekumoin kauan sitten tuhoutuneitten ajatusten myrkyllisyydellä ja sairaalloisella hurmalla.
Oranssinvärinen valo, joka ei kertonut mitään. Ja kaikki ne inhoittavat, hävettävät kuvat, jotka purkautuvat sielun syvimmistä kuiluista ja saavat hien kohoamaan kämmeniin.
Hellas oli ollut sisällä kaksi tuntia.
* * * * *
Sitten laukesi kaikki. — Koko päivän olivat ajatukseni pysyneet tasapainossa ainoastaan äärimmäisten tahdonponnistusten avulla. Ja jatkuvaisuuden lain mukaan oli minussa vielä pari tuntia lopullisen eron jälkeen vallinnut näennäinen tasapaino. — Nyt tuli reaktio, hillitön, hävittävä tulvahyöky, joka ajoi minut kiihkein askelin kulkemaan yöllisiä katuja ajatusten kierrellessä aivoissani järjettöminä ja sekavina. — Mielessäni ei ollut ainoatakaan ajatusta, jonka olisin voinut ajatella loppuun asti.
Bulevardien myrkyllinen valo, autioitten sivukatujen lyhtyrivit, muistopatsas torin keskellä, kaikki oli kuin filmiä, jota katselee hajamielisenä ja hermostuneena silmät tuijottaen kankaalle näkemättä mitään. Vain toisinaan jokin vähäpätöinen sivukohtaus, jokin dekoratsionidetalji saavuttaa tajunnan rajan, syöpyen muistiin ja häiriten tunkeutuen ajatusten joukkoon.
Joku salaisen filmiteatterin agentti takertui minuun valaistussa kulmassa ja kuiskaili, mitä kaikkea saisin nähdä maksamalla sadan frangin pääsylipun. — Joku postikorttikauppias vilautteli maisemakorttien alta alastomia naisvartaloita. — Joku univormulakkinen yritti kiskoa minua mukanaan tanssiravintolaan, josta kaikui rämisevää soittoa ja vilahteli silkkisukkaisia sääriä.
Harhaillen, puoleksi juosten jouduin lopulta Suurten Hallien alueelle, tuohon yölliseen maailmaan, joka on täynnä työtä, tavarakasoja, baareja ja katunaisia.
Miten nuo työpukuiset ja hikiset miehet saattoivatkaan katsella synkästi vaatteitani ja käsiäni. — Pujotellen säkkikasojen ja omenakorien välitse pääsin lopulta Sebastopolin loistavanpunaisten lyhtyjen alle. Joku maalattu, ontuva nainen tarttui minua käsipuoleen ja koetti inhottavalla hyväilyllä saada minut mukaansa.
Eräs kadunkulma oli täynnä raajarikkoja ja muodottomia ihmishylkyjä, — kerjäläisiä, jotka ansaitsivat elatuksensa istumalla kadunkulmissa päivisin. He olivat kokoontuneet yhteen ryhmään, — ja ne sanat, jotka siitä singahtelivat minun jälkeeni, olivat jotakin hirvittävää. Nenätön ukko yritti katukäytävän reunalta tarttua jalkaani lihattomalla kädellään.
Citén ja Oikeuspalatsin äänetön, kylmä rauha sai askeleni jälleen hidastumaan. Kun ehdin St. Michelin sillalle, pysähdyin ja jäin sillankaiteeseen nojautuen katselemaan liukuvaa vettä.
Seine, joka päivisin on likaisen vihreä, oli muuttunut kiiltävän mustaksi ja valkeaksi. Kaukaisilla silloilla paistoivat lyhdyt heittäen mustaan veteen punaisia ja valkeita juovia. Painoin käteni otsaa vasten, yrittäen tavoittaa jotakin järkevää ajatusta, mutta kaikki oli vain tympeää, katkeraa sekasortoa.
Väkevät sydämet — eivät kerjää sääliä. — — Väkevät sydämet — murtuvat yksin.
Olin seisonut siinä kauan aikaa, kun minut herätti keveitten, hiukan laahaavien askelten kaiku. — Jostakin kadunkulmasta oli tullut nainen, joka lähestyi minua hiukan epäröiden. — Kun hän oli ehtinyt aivan viereeni, huomasin, että hän oli neekeri.
Ruskeat kasvot kiilsivät melkein sinertävinä katulyhdyn valossa, ja valkeissa emaljisilmissä oli himmeätä hohtoa.
Kuin unissani näin St. Michelin aukeaman, — sileän, kiiltävän asfaltin, josta heijastuivat liekkijuovina katulyhtyjen valot. Raitiovaunujen kiskojen kiilto repi hajalle yhtenäisen kuvan.
Siellä oli tuo vanha suihkukaivo, jonka leijonat eivät koskaan suihkuta vettä ja jonka vihertävässä pronssiryhmässä pyhä Mikael surmaa satuhirviötä.
Hänellä oli villainen, kihertävä tukka ja violetinväriset huulet. Ulostyöntyvästä apinansuusta välkkyivät eläimellisen suuret, valkeat hampaat.
Värillisyys oli siihen aikaan päivän tunnussana. — Vieras, kiihottava, eksoottinen värillisyys oli ainoa, joka enää kykeni tyydyttämään suurkaupunkien turmeltunutta uusien vaikutelmien nälkää. — Neekeritanssit, neekerimusiikki, — takaisin primitiivisyyteen! Miesten kravateissa oli muotivärinä punainen.
Juuri silloin oli Paul Morand vastannut varjojen kutsuun. Lähtenyt etsimään sen valtavan melankolian lähdettä, joka tulvi saksofonien äänistä. Hän palasi ja julisti:
»Neekerit ovat maailmankaikkeuden nuoruus!»
* * * * *
Yli olemukseni vuosi tulvahyökynä meidän aikamme mieletön, alitajuinen itsehävitysvietti.
* * * * *
Ja taas oli kylmä aamuyö.