The Project Gutenberg eBook ofSuutarin oppi-poika: Kertoelma lapsilleThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suutarin oppi-poika: Kertoelma lapsilleAuthor: Thekla von GumpertRelease date: December 22, 2014 [eBook #47742]Language: FinnishCredits: Produced by Jari Koivisto*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUUTARIN OPPI-POIKA: KERTOELMA LAPSILLE ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suutarin oppi-poika: Kertoelma lapsilleAuthor: Thekla von GumpertRelease date: December 22, 2014 [eBook #47742]Language: FinnishCredits: Produced by Jari Koivisto
Title: Suutarin oppi-poika: Kertoelma lapsille
Author: Thekla von Gumpert
Author: Thekla von Gumpert
Release date: December 22, 2014 [eBook #47742]
Language: Finnish
Credits: Produced by Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUUTARIN OPPI-POIKA: KERTOELMA LAPSILLE ***
Produced by Jari Koivisto
Kertoelma lapsille
Kirj.
Suomennos.
G. L. Söderströmin kirjapaino, Porvoo, 1863.Omalla kustannuksella.
"Mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaaJumalan siunauksesta hedelmä-puu."
Imprimatur: L. Heimbürger
Pienessä kaupungissa noin päivän-matkan päässä eräästä pääkaupungista Saksanmaalla asui kultasepän leski ainuane poikalapseneen. Hän elätti itsiänsä käsityöllä, sillä mies-vainajansa oli kuollut lopen köyhässä tilassa. Tämän kuoltua myötiin suurin osa jälkeenjääneestä omaisuudesta, ja myöskin tarpeellisimmat huonekalut. Leski oli aivan ahkera; kehräsi ja kutoi yöt päivät, ja levähti vaan muutamat tunnit vuorokaudessa. Hän oli myös sangen säästäväinen; asui vähäsessä yläkammarissa ja ainuastaan kerran viikkaudessa osti itselleen ja pojalleen puolen naulaa lihaa. Työansiollaan olisi kyllä saattanut asua paremmassakin korttierissä ja muutenki elää vähän varakkaammasti, mutta mielessä oli jotain, jonka tähden oli niin varsin ahkera ja säästäväinen.
Kultasepällä oli aikanaan ollut erinomainen taipumus ja halu kuvain piirustamiseen ja maalaamiseen, mutta oli näissä taiteissa oppia vailla, josta pahoillaan, ei sietänyt omia teoksiaan, vaan hävitti melkein kaikki tekemät kuvansa, niin kohta kuin sai ne valmiiksi. Ja havaittuaan ei maalajana tulevansa toimeen, rupesi hän väkinäisesti kultasepäksi; mutta vaikka tässä ammatissaan oli kyllä osaava sekä ahkera, niin ei kuitenkaan ollut siinä onnellinen. Monet vastoinkäymiset riistivät häneltä vähitellen kaiken vähäisen omaisuudensa; hän kuoli peräti köyhänä.
Poikansa Wille oli perinyt hänen taipumuksensa, ja äitillä oli mielessä ahkeruudella ja säästäväisyydellä saada kokoon niin paljon varoja, että taitaisi niillä pitää häntä maalaustaiteen opissa, toivoin siten valmistavansa pojallen onnellisemman tilan, kuin isän oli ollut.
Kohta kuin poika alkoi ymmärrellä, opetti äiti häntä lukemaan, kirjoittamaan ja lukuja laskemaan, kertoili hänelle tästä ihmeellisestä maastamme ja Jumalan vieläkin ihmeellisemmästä taivaasta, johon isä oli muutainut, ja jossa Wille kerran oli hänet näkevä, jos oli nöyrä ja kuuliainen Jumalan käskyille.
Kostaaksensa pojan ahkeruutta näytti äiti hänelle suurta kirjalaukkua, jossa piti tallella isävainaan jälkeen jäänneitä piirustuksia. Katsella näitä oli Willelle mieleistä. Ei mikään leikitteleminen toisten lasten kanssa huvittanut häntä niin, kuin kuvat laukussa. Toisinaan sai hän niistä ottaa jonkuun pienemmän ja koetella kopioita sitä. Tämä oli vieläkin huvittavampaa! Lyijyspännällään koki hän sitte niin tarkkaan, kuin mahdollista oli, tehdä paperille samanlaisia huoneita, puita ja eläimiä, kuin isän teoksessakin oli, ja äitin suureksi iloksi onnistuiki hänelle yrityksensä välistä oikein hyvästi.
Kuvain piiruaminen oli Willen paras huvike; aina lopetettuaan lukujen laskennon piirusi taululleen linnun, koiran eli huoneen, ja pieniä monenlaisia kuvia oli pännällä tehnyt ololta kirjoitus-kirjaansa. Usein varoitti äiti häntä laimiinlyömästä tärkeempiä asioita, mutta ei kumminkaan rohjenut kieltää häneltä parasta huvitustaan, pelosta kielolla tukahuttavansa hänen taipumusta.
Ja siinä tekikin oikein, sillä Wille oli varsin ahkera; kahdeksan vuotiana luki hän aivan selvästi, kirjoitti sanat virheettömästi ja helposti laski lukuja.
Sydämen ilolla kuvaili äiti itselleen, miten poika vasta oli varmistuva maalaus-mahtissa, kuinka hän matkusti Italian maahan, johon kaikki taideniekat rientäävät saamaan korkeampaa oppia suurten vanhan-aikuisten mestarien teoksista, ja kuinka häneltä, sieltä jälleen palattuaan mainiona maalaajana, rikkaat tulivat tilaamaan kalliita kuvia, ja kuinka hän oli kaunistava kirkkoja hartauutta herättävillä tauluilla.
Huvittavaiset olivat nämät mietteet; mutta Kaikkivaltiaan sallimuksesta kääntyvät asiat toisinpäin; äiti tuli kivuloiseksi, ja herkeämättä työstään sekä lääkärin neuvoa kysymättä poti hän monta kuukautta yskä-tautia. Kuin vihdoin — mutta varsin myöhään — oikean tilansa tuli tuntemaan, niin katkerat kyyneleet virtasivat silmistä ajatellessaan sitä kurjuutta, mihin lapsensa saattoi joutua, kuin itse ei enään ollut häntä neuvomassa ja varoittamassa.
Mutta oli sydämessään nöyrä ja luotti Jumalan armoon. Hän rukoili usein: "Taivaallinen Isä, jos mahdollinen on, niin menkään tämä kalki minusta, tapahtukoon kuitenkin sinun tahtosi, ja ei minun!" Rukouksesta saatuansa rauhan ja tuntein taudinsa pahenevan, laski hän täydellisellä luottamuksella lapsensa onnen Jumalan käsiin ajatellen: Jumalasta on hänelle aina oleva parempi turva, kuin minusta koskaan taitaa olla.
Kesällä, eräänä tyynenä ja kauniina iltana otti äiti Willeä kädestä ja vei hänet kanssaan hautaus-maahan isän haudalle. Tässä istuikse äiti viherjöitsevälle kummulle ja lausui, että Jumala kohta oli ottava hänenki pois, että hän kentiesi jo ennen moniaita viikkoja lepäisi maan povessa isän vieressä ja että Wille sitte olisi yksinään maan päällä. Wille-parka! Sangen syvään koski häntä nämä äidin sanat! Isä oli häneltä otettu pois, mutta silloin oli vielä pieni ja ero ei ollut hänelle niin katkera — mutta äiti, hyvä äitinsä, johon oli kiinitetty hellimmällä rakkaudella, — että erota hänestä oli niin erittäin outoa, ettei sitä voinut käsittää. Itkein äitinsä sylissä rukoili hän: "Älä äitini kuole! taikka ota minut kanssasi, minä tulen kerallasi isän ja Jumalan tykö!"
Nyt täytyi äidin lohduttaa poikaansa, ja tekikin sen. — Siihen antoi Jumala hänelle voimia, niin että löysi sanoja lapsi-raukan lohdutukseksi. Hän puhui niin hennosti, niin vakuuttavasti, että pojan silmät jälleen kirkastuivat ja sydämen tykitys lakkasi. Tieto että Jumala oli oleva hänelle isän sekä äitin siassa, selkeni ja paistoi hänelle kirkaasti.
"Et jää yksinäsi!" vakuutti se hurskas vaimo. "Jaa, Jumala on kanssani!" sanoi lapsi sydämessään. — Paljon puhui äiti vielä pahain haluin vallasta ihmisessä, mutta myöskin Jumalan voimasta auttamassa heikkoja näitä haluja vastaan, ja että ihmisen pitää Jumalalta apua lakkamatta rukoileman, hän selitti itsepäisyyden, valhettelemisen olevan vikoja, jotka saattavat ihmisen turmellukseen; hän sanoi pojalleen sydämen olevan ikään kuin valkean lehven, joka kerran saastutettu, työläästi takaisin saapi entisen puhtaudensa. — Näitä äitinsä pyhiä sanoja kuunteli poika tarkasti, ja ne kätkeytyvät syvästi hänen sydämeheensä.
Pääkaupungissa asui muuan isä-vainaansa omainen, ainua jolla oli sen verran varaa, että taisi ottaa äitin kuoltua pojan luokseen. Hän oli suutari. Tälle kirjoitti se kovin sairastava vaimo ja rukoili häntä rupeemaan lapsensa hoitajaksi ja pitämään huolta sen kasvatuksesta, niin kohta kuin lapsi jäi äidittömäksikin. Naapuri, eräs leipuri, lupasi joko itse saattaa pojan pääkaupunkiin eli laittaa hänet sinne jonkuun toisen luotettavan miehen keralla. Näin pääsi äiti siitä huolesta; hän oli poikansa edestä tehnyt mitä voi; lopun huolen heitti Jumalan haltuun. Moniaita päiviä sen perästä kuin olivat hautaus-maalla täytyi hänen, ehkä vastenmielisesti, sioittua vuoteesen, — josta ei enään noussut. Pappi kävi ripittämässä ja antoi hänelle Herran ehtoollisen. Hellästi rakastetun äidinsä tätä pyhää ja sydäntä virvoittavaa ateriaa nauttiessa sai Wille laskeita polvilleen sängyn viereen. Pojassa vaikutti tämä paljon; se ei koko elämänsä ajalla mielestä haihtunut, mitä tässä näki ja tunti. Täydestä sydämmestä kiitti hän Jumalata siitä lohdutuksesta, jonka poteva, kuoleva äidinsä sai papin suun kautta.
Wille oli vasta kahdeksan vuotinen; tosin aivan nuori, mutta hetkiä löytyy lapsen elämässä, joina hän selvästi käsittää ymmärryksen Jumalan vakaasta, syvällisestä sanasta. Äidin maahanlaskiaispäivänä ilmoitti leipuri pojalle, että hänen kohta oli lähdettävä suutarin tykö. Tämä ilmoitus teki pojan surumieliseksi; mielellään olisi jäänyt pieneen koto-kaupunkiinsa, sillä siinä olisi toisinaan päässyt käymään vanhempainsa haudalla. Siinä oli hänellä myöskin pieni ystävä, leipurin poika. Tämä hyväluontoinen poika piti Willestä paljon ja autti häntä usein pienissä asioissa.
Kuin kävi eräässä koulussa, jossa opetettiin viivanto-taiteessakin, ja tietäin Willen tätä erinomattain rakastavan, niin oli sen oppimisessa tarkka, Pani mieleensä kaikki temput, taitaakseen sitte kotona neuvoa Willeä.
Näin sai hän Willen joka päivä koko tuntikaudeksi vetämään suoria viivoja, tekemään kolme- ja neljäkulmioita, ja harjoittamaan itsiänsä viivannossa, aivan niinkuin koulussakin tehtiin, joten Wille tulikin tässä hyvin osaavaksi, vaikka hänellä ei ollut sen parempaa oppimestaria.
Erota tästä pienestä ystävästä, Juliuksesta, oli Willelle järin raskasta. Mutta hänen piti jättämän kaikki, kuin oli hänelle rakkahinta maan päällä, ja matkata vento-vieraan miehen tykö.
Lähtö-päivä kodista oli määrätty ja aamulla varhain päivää ennen meni hän jäähyväisille vanhempainsa haudalle. Haudan-kummulla oli kauniita kukkasia. Äidin tapa oli ollut jokaisena merkillisenä päivänä istuttaa ruukkuun pienen puun eli kukan, muistoksi semmoisesta päivästä; niin teki hän kuin poikansa kastettiin, samoin kuin isä haudattiin, kuin Wille rupesi puhumaan ja niinikään silloin kuin pani ensimmäiset rahat säästökassaan, johon aikoi koota varoja, niillä kustantaaksensa Willeä maalaus-taiteen koulussa. Näitä kasvia oli äiti huolellisesti vaalinut, että tarpeeksi saivat sekä kostuketta että päivän-paistetta. Ikään kuin kiitollisina tästä huolenpidosta kukoistivat ne ihanasti joka kesä, ja olivat hoitajansa kuollessaki kukkia täynnä.
Wille oli pannut ruukut maahan, jonka alla vanhempansa lepäsivät. Jokapäivä keräsi hän kukkia läheisiltä nurmeilta, ja teki niistä seppeleitä, joilla myös koristi haudan. Hyvältä hajahtivat kukat, ja niiden päällitse lenteli lintuja ja perhosia. Kun tämä orpo-poika nyt tuli viimeisen kerran kukka-tarhaansa, lankesi hän itkein polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalata. — Sitte nousi hän ylös, istuikse toiselle haudan-kummulle, otti taskustaan paperia ja lyijys-pännän ja piirusi kuvan vanhempainsa haudasta. Saatuaan sen valmiiksi, suuteli hän sitä ja ratkesi taas itkemään haikiasti. Äkillinen rapaus säikäytti häntä. Hän katsoi taaksensa, siinä seisoi vieras herra, joka jo kauan oli pitänyt poikaa silmällään. Wille nousi seisalleen, herra nyykähytti hänelle ystävällisesti päätään ja kysyi:
"Ken lepää tuon kukka-kummun alla?"
"Isäni ja äitini!" vastasi poika.
"Isäsi ja äitisi?" sanoi vieras vesi silmissä ja lisäsi: "Poika-parka, minkä rakkauden aarteen ovat tuohon sinulta haudaneet; — kuka nyt pitää huolen sinusta?"
"Huoltajani!" vastasi poika.
"Se on hyvä lapseni; Jumala on niinmuodoin antanut sinulle johdattajan.Pyydä aina noudattaa hänen mieltään ja ole kuuliainen sekä ahkera!"
"Niin, hyvä herra, mielin ollakin!"
"Sitte iloitseevat sinusta vanhempasikin taivaassa, sieltä nähdessään olevasi hyvä lapsi."
"Jaa, tiedän sen!" sanoi Wille. "Äitilleni lupasinki ennen kuolemataan aina olla hyvä!"
Vieras herra katsoi liikutuksella pojan silmiin, joiden kirkkaus osoitti hänen puhuvan täyttä totta, ja laski siunaten kätensä lapsen pään päälle ja sanoi:
"Mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa Jumalan siunauksesta hedelmä-puu!"
Iloisella hämmästyksellä silmäili poika vierasta; äiti oli usein pannut siunavan kädensä hänen kähära-tukkaisen päänsä päälle; se oli hänestä niin hyvää taas tuntea käden siinä; mutta sanoja ei ymmärtänyt.
"Lausettani et taida käsittää?" jatkoi vieras. "Sentähden tahdon selittää sen sinulle. Kun istutat oksan maahan, niin se tekee juuria; sinä kastelet sitä, ettei pääse kuivamaan; Jumala antaa auringonsa lämmittää, kasteen, sateen virvoittaa sitä; — niin se kasvaa ja tulee suuremmaksi, kunnes suuri kaunis puu seisoo edessäsi. Kun ihminen päättää ruveta olemaan hyvä ja hurskas, niin istuttaa hän tämän päätöksen sydämmeensä, niinkuin pieni oksa pannaan maahan; hän harrastaa olla päätöksessään uskollinen, ja uskollisuus juurtuu hänen sydämmessään. Tämä on Jumalalle otolliista, ja tätä siunaa Hän; ja samoin kuin Hän päiväpaisteella lämmittää sitä pientä vesaa, virvoittaa sitä kasteella ja sateella; samoin lämmittää hän ihmisen sydäntä rakkauudellaan ja sallien hänelle monenlaisia kohtauksia vahvistaa hänen uskollisuuttaan, kunnes se seisoo voimakkaana ja vahvana, kuin puu, josta puhuin. — Hyvä sille ihmiselle, jossa tämä lauseeni toteutuu!"
Nyt käsitti Wille tarkoituksen vieraan kauniista ja merkillisistä sanoista, ja se oli hänestä ikään kuin olisi Jumala nyt ensikerran virvoittanut hänen uskollisuuttaan, jonka sydämmessään oli luvanut. Vieras taisi arvata mitä pojan mielessä oli, hän ei tahtonut hämentää sanainsa vaikutusta, vaan jätti pojan ajatuksiinsa ja läksi kävelemään hautaus-maalla.
Kuin hän vähän ajan perästä palasi, istui Wille taas vanhempainsa haudalla. Hän ei enään itkenyt; rauha, joka luottamusta Jumalaan aina seuraa, kuvasti hänen kasvoistansa; kädessään piti hän piirustusta, jonka oli tehnyt itselleen muistoksi ja katseli sitä.
Vieras läheni taas häntä, ja kysyi ystävällisesti: "aivotko väritä piiruamasi kuvan? se koristaisi sitä, kukat saisivat siitä luonteamman näön ja koko tekosi olisi kauniimpi!"
"Minulla ei ole värilöitä," vastasi poika; "enkä osaakkaan maalata, mutta katsellessani piirustustani kuvailen mielessäni kaikki kukat kirjaviksi."
"Anna, lapseni, minulle paperisi!" sanoi herra, "minä panen kukkiin värin; illan-suussa saat tulla perimään sitä ravintolasta, jossa asun kammarissa N:o 1, siellä saat myös kertoa minulle enemmän vanhemmistasi!"
Herra meni pois ja Willekin palasi kohta sen jälkeen kotiin. Iltapuolella meni hän ravintolaan ja kysyi isännältä kammaria, johan herra oli käskenyt hänen tulemaan: Mutta isäntä, antain hänelle sinetillä lukitun kirjeen, sanoi, että vieras oli jostakusta syystä täytynyt kiireellä matkusta pois, ja lähteissään jättänyt kirjeen annettavaksi sille pojalle, joka iltapuolella tuli häntä kysymään.
Tämä ystävällinen herra oli niinmuodoin poissa: siitä oli Willen paha mieli! Kuinka mielellään olisi poika hänelle puhunut vanhemmistaan, joista hän oli sanonut tahtovansa saada tietoja! — Wille otti kirjeensä ja astukseli hiljalleen kotiin. Sillä hyvällä herralla mahtoi aika olla tiukassa; mutta lupauksensa oli pitänyt; kirjeessä löysi poika tekemänsä kuvan värittynä ja takapuolella oli kirjoitettu: mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa Jumalan siunauksesta hedelmä-puu.
Moniaita viikkoja kului; Wille oli jo isänsä sukulaisen, suutarin luona, ja hänestä itsestäänkin piti tulla suutari; tämä ei ollut hänelle mieleistä ja kirjoitti siitä ystävälleen:
Hyvä Julius!
Minä lupasin toisinaan kirjoittaa sinulle ja tahdon myös pitää sanani, kuin ei vaan mestari toruisi että menetän aikaa. Minä kutsun häntä aina mestariksi, niinkuin sällikin tekee, sillä hänelle on mahdotointa uskoa olevansa setä; eihän setä voi kaiket päivät torua! Oi, hyvä Julius! minun on kovin ikävä! kuinka toisin eikö kuitenkin ollut olla hyvän äitini luona! — Minä olen nyt suuressa kaupungissa; mutta mitä hyvää on minulle niistä monista komeista huoneista? Paljoa ennen olisin rakkaassa pienessä kaupungissamme, hyvän äitini tykönä. Se on tosi, hän ei asu enään siellä, hän lepää isäni kanssa ulkopuolella kaupunkia, viherjöitsevässä hautaus-maassa — — Hyvä Julius, mene sinne ja vie minulta terveisiä vanhemmilleni ja sano heille jokapäivä rukoilevani Jumalata, että Hän tekisi minun oikein hyväksi ja hurskaaksi, jotta pääsisin taivaaseen ja he kernaasti siellä lapsenaan ottaisivat minun vastaan.
Usein itken minä täällä. Mestari on aina vihainen, eikä minulla olekkaan halua tekemään kenkiä; ennen käyn paljain jaloin kaiken ikäni! Mitäs luulet, uunin takana on suuri joukko rikkinäisiä kenkä-rania, joita pitää paikkaamani; luulen kaikkien ihmisien kaupungissa lähettävän rikkinäiset kengänsä meille korjattavaksi. Kadulla kävellessäni katson aina ihmisten jalkimia, jos niissä näen reijän, niin pelästyn, sillä tiedän sen olevan minun paikattavani. On niin ikävä korjailla vanhoja kalseita kenkiä. Ennen piirustelisin. — Mutta et usko kuinka äkäinen mestari on, kuin piiruan! Minulla on aina syden pala taskussani, ja kuin on aikaa, niin kohta vedän pari viivaa. Mitäpä luulet siitä, eräänä päivänä piirusin minä rouvan kuvan, sillä välin kuin mestari oli selin minuun ja leikkasi keltasien tohvelien tarpeita. Minä tein kuvan pöytään, sälli nauroi ääneensä sille, mestari lensi ylös istualtaan, näki kuvan ja laski minua tohveli nahoilla molemmin puolin korvalle — Minä itkin vielä sittekin, kuin kipu jo oli ohitse; sillä olin pahoilla mielin siitä, että kuvasin rouvan pitkällä nenällään ja että sälli oli sille nauranut; olenkin pyytänyt rouvalta anteeksi.
Tämän kirjeen saat eräältä räätäliltä, joka ompeli harmaan nutun mestarille; hän matkustaa moniain päiväin perästä pieneen kaupunkiimme ja minä pyysin häntä ottamaan myötänsä tämän kirjeen; palkinnoksi olen luvanut paikata parin saapaita hänen pojalleen, joka on liian vallatoin. Rakasta, Julius, aina
ystävätäsi Willeä.
Kastele myöskin, rakas Julius, joka ilta kukkiani haudalla, ei ne saa lakastua. Vieläkö ruusun-kukka kukoistaa? Pyytä isältäsi lupaa saada talveksi ottaa ne pienet puut ruukkuneen leipä-puotiin; siinä on aina niin lämmin, etteivät suinkaan kylmety; kaikki kuivat lehdet pitää noukkimasi pois; niin teki äitini aina.
Kuuleppas, luulen sällimme olevan huonon ihmisen, sillä hän valehtelee usein. Äitini kielsi minua niin yksivakaisesti valehtelemasta. Eipä se mies ole muutoinkaan mieleiseni, vaikka aina on ystävällinen minulle. En vielä voikkaan pitää kestään ihmisestä niin paljon kuin sinusta — ja vielä vähemmin niin paljon kuin äidistäni. Minulle ei olekkaan kukaan hyvä, ei mestari, eikä rouva, minua torutaan ja sysitään yhä. Ei kukaan suutele minua, kuin sanon hyvää huomenta, eikä kukaan siunaa minua maata pannessani. Oi, äitini, miksi olet poissa! —
Tervehti isääsi, hän oli aina niin hyvä, monta vehnä-leipää lähetti hän potevalla äidilleni. Jos minusta kerran tulee maalaaja, niin kaikesta siitä hyvästä, kuin hän on tehnyt, palkitsen hänet; ehkä vielä tulen rikkaaksi, sillä eihän sitä kukaan tiedä, mitä vasta tapahtuu. Suutariksi en rupea! Voi hyvin; olen kolme aamua kirjoittanut tätä kirjettä, vähän kunakin päivänä.
Lakalla pani Wille kirjeensä kiini ja lähetti sen räätälin keralla. Poika-parka! Surullinen oli hänen kirjeensä ja tilansa olikin hyvin vaikia. Koko elämänsä oli peräti toisenlainen, kuin ennen kotona äidinsä luona. Aamuilla tuli äiti hänen pienen vuoteensa luoksi ja herätti häntä suun annilla; täällä tuli mestari hänen makuu-huoneseensa, nykäsi häntä käsivarresta ja kiljasi: "etkö nouse ylös, vai pitääkö sinua kepillä auttamani sängystä?" Äidinsä keitti hänelle aamiaiseksi maitoa, jota leivän kanssa sai nauttia puhtaasta vatisesta. Täällä annettiin hänelle määrän jälkeen rikkinäisessä kiviastiassa vesivelliä ja siihen pala kovaa leipää!… Ruoka-laitosta vastaan ei hänellä kuitenkaan ollut mitään sanomista, mutta poika-rukka ei koskaan saanut siitä tarpeeksi asti; kasvava lapsi tarvitsee paljon ruokaa tullaksensa ravituksi. Äidin halpa, mutta ravitseva päivällinen asetettiin hänelle siisteissä astioissa pöydälle, johon oli levitetty puhdas liina. — Nyt kuin mestari rouvineen meni rualle, laitettiin hän kyökkiin; siellä oli liedellä talrikillinen ruokaa hänelle, ja siellä, savun kiertäissä veden silmistä, piti hänen syödä vähän ateriansa.
Kerran rohkeni hän rouvalle ilmoittaa, että hänellä vielä oli nälkä; mutta siitäpä nousi tora ja mestari kysyi, oliko hänellä rahaa maksaa niin paljosta ruasta; jaa, vihoissaan ajoivat he hänen porstuaan, niin ettei toisen kerran tohtinut sanaakaan virkkaa, vaikka nälkä kirveli sydämmessä. Perästä puolenpäivän joivat mestari ja rouva kahvia suuresta pannusta, ja tämä muistutti pojalle sitä kirkasta pientä pannua, josta hänen hyvä äitinsä, hänelle suureksi iloksi, sunnuntai-aamuina kaatoi hänen kuppiinsa hiukan paljon maidon sekaan.
Hyvän lemun antoi kahvi, maidon-päällinen oli paksu: Wille heitti monta kertaa haluavan silmäyksen pöydälle, jossa pannu oli, ja jonka vieressä istui mestari rouvineen mukavilla tuoliloilla; kuppien ja lusikkain kalina soi hänen korvissaan viehättävästi; sillä neljä tuntia oli päivällisestään kulunut ja hänellä oli jo kauan ollut nälkä. —
Vasta sitte, kun kahvi-pannu ja kupit olivat korjatut pois, toi rouva pojalle pienen voileivän. Iltaseksi oli taas velliä ja, syötyään sen, laitettiin hän tavallisesti viemään valmiita saappaita ja kenkiä niille, jotka semmoisia olivat teettäneet.
Toisinaan lähetettiin häntä jo päivällä, ja tämä oli hänelle aivan mieleistä.
Nyt taisi hän muutamiksi minuutiksi seisahtaa katselemaan vaski-piiroksia kirja-kauppoin ikkunoissa. Tästä oli hänelle suuri huvitus! Silmillään tahtoi hän oikeen syödä kuvat. Jonkuun kerran viipyi hän liian kauan, josta kotia tullessaan sai mestarilta selkäänsä; ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään tätä huvitusta, ja keksi keinon saada katsella kuvia — tulematta myöhään kotiin. Hän juoksi katuja myöten, kuin olisi häntä takaa ajettu, seisahtui hengästyneenä ja hiessä ulkopuolelle kirja-puotien koristettuja ikkunoita, levähti siinä vähän ja juoksi taas toisen kirja-kaupan luo — ja niin teki hän, kunne tuli matkansa päähän; kotia juoksi hän samalla tavalla.
Kerran kuin oikein uuvuksissa tuli kotiin, vapisivilla käsillä tarttui työhön ja hengästyneenä istuikse vastapäätä sälliä, sanoi tämä kevytmielinen veitikka hänelle: "olet, Wille, oikeen yksin-kertainen, kuin juokset niin kovaa! jos haluat katsella kuvia, niin seisahda, mutta käy sitte vitkaan kotiin. Näethän kuinka toiset suutarin oppipojat viheltäin ja laulellen, saappaat olalla, hätäilemättä käveleevät pitkin katua. Kuin mestari uhkaa, niin sano, että täydyt odottaa siltä eli siltä herralta rahaa, — tahi että se eli se rouva ei ollut kotona ja piika käski sinua odottamaan sen kotia tuloa, jotta kohta saisi koetella kenkiä, eli jotain semmoista."
Työ putosi Willen kädestä; suurilla silmillä katsoi hän hämästyksissä sälliä. "Mutta — olishan se — vale!" virkkoi hän hiljaan, sillä tuskin rohkeni hän näin sanoa.
"Vale se tosin olisi!" vastasi sälli; "mutta etköhän osaa valehdella?"
Poika punehtui, ja hänen otsaansa nousi hiki. "Minä — valehdella en suinkaan!" vastasi hän suoraan.
"Miksi et?" kysyi hänen kevytmielinen neuvon-antajansa.
"Äitini on kieltänyt!" sanoi Wille senmuotoisella vakavalla äänellä, että sälli, vaikka oli jo paljon turmeltunut, vaikeni ja jatkoi työtään, houkuttelematta sen enemmän poikaa. — Moniaita minuuttia myöhemmin tuli mestari ulkoa sisään ja alkoi torua, josta syystä puhe myöskin täytyi lakata.
Kerran laitettiin Wille viemään parin kauniita jalkimia ulos kaupungista yhteen niistä somista taloista, joihin kaupungin varakkaammat asukkaat muuttaivat kesäksi. Kuin hän kiirehti pulskeiden kartanojen sivutse, lykkäsi iso koira, joka juoksi kadun poikki, yhtäkkiä hänet suinpäin maahan. Nykyjään oli satanut, kadun-ojat olivat ropakko-vettä täynnä ja valkeat silkki-kankaasta tehdyt kengät, joita kantoi kädessään, putosivat semmoiseen veteen.
Kauhistuksella näki Wille likasen veden juoksevan niiden koreiden kengäin päälitse, joista hänen kotiin piti tuoman kokonaisen thalerin, hätäisesti pisti hän kätensä ojaan ja otti kengät sieltä, mutta myöhään; ne olivat jo pilaantuneet. Wille ratkesi itkuun.
Toisella puolen katua olevan huoneen avonaisessa ikkunassa seisoi eräs herra; hän kumarsiikse ulos karistamaan tuhkaa sikaristaan, hoksasi itkevän pojan ja kysyi häneltä ystävällisesti: "mintähden itket?" — Wille näytti kengät, ja herra ymmärsi, enempää kysymättä, koko asian.
"Mikä hinta oli kengillä?" kysyi hän säälien poikaa.
"Mestari käski niistä vaatimaan kokonaisen thalerin", vastasi poika, pyyhkien nuttunsa liepeellä kenkiä.
Ikkunasta putosi thalerin kappale. — "Lahjoitan tuon sinulle," sanoi herra, "ja tässä on vielä pieni kirkas hopia raha peljästyksestäsi."
Pieni raha myös putosi kadulle; herra katosi ikkunasta, ennenkuin Wille kerkisi häntä kiittää. Kohta jälkeen näyttiikse samasta ikkunasta pieni tyttö, noin kuuden eli seitsemän vuoden vanha; käsivarrella oli nukki, melkein niin kookas kuin kantajakin; lapsi katsoi ikkunasta poikaa ja juoksi taas tiehensä.
Wille odotti vielä moniaita silmänräpäyksiä; hän toivoi saavansa nähdä sitä hyvää herraa, mutta tämä ei enään tullutkaan ikkunaan ja pieni ystävämme täytyi kääntyä kotiin.
Tullessaan työhuoneesen ärjäsi mestari: "minkäs näkönen olet, lurjus? Kasvosi ovat ryvettyneet kuin katu; olet kuin noen-nuohoja!" Näin sanoen otti hän pojan käsivarresta kiini ja vei hänet vaimonsa peilin eteen, joka riipui seinällä, ja tökkäsi Willen kasvot lasia vastaan.
Poika raukka oli pyyhkinyt kyyneleitä käsillään, joilla oli ottanut kengät likasesta purosta ja kasvonsa olivat oikeen kirjavat. Nähtyään peilistä minkä näkönen oli, unhotti hän kovan vastaan oton, ja rupesi ääneensä nauramaan omaa näköään. Nyt sai hän vasta oikeen tuntea mestarin kovaa kättä; hän sai selkänsä täyteen siitä että oli nauranut. — Ilo oli silmänräpäyksessä tiessään ja lapsi-parka seisoi vapisten kovan, äkäsen miehen edessä.
"Missä on rahat kengistä?" kiljasi mestari hänelle.
Wille antoi hänelle thalerin ja pienen rahansaki, sekä kertoi kuinka hänelle oli käynyt. Mestari pisti rahat taskuunsa ja huusi vaimolleen, joka oli kammarissa: "kuulekkos! osta vehnäsiä kahdella rossalla! Olen lahjaksi saanut rahaa, niillä pitää saaman jotain parempaa syötävää." Sitten otti hattunsa ja virkkoi mennessään ulos: "Minä tulen välleen takaisin; laita kahvi siksi valmiiksi!"
"No! en hullumpaa poikaa ole milloinkaan nähnyt, kuin sinä olet", sanoi mestarin mentyä sälli hiljaan; "minkätähden annoit pienen hopiarahanki hänelle? eihän kengät maksaneet enemmän kuin thalerin, olihan siis liika raha sinun? Vehnäsistä et saa rahtuakaan."
Aina siitä, kuin sälli ensi kerran pyysi vietellä Willeä valehtelemaan, ei Wille pitänyt sälliä uskottavana, vaan oli aina ollut lujana hänen houkutuksia vastaan. Hän ajatteli: sälli ei ole hyvä ihminen, hänen puhesiin en voi luottaa! Mutta nyt tällä kertaa oli pojan mielestä sälli oikiassa. Olihan herra — sanoi hän itsekseen — lahjoittanut minulle sen pienen rahan! Kuinka paljon vehnäsiä enkö minä olisi sillä voinut ostaa — eli — mikä olisi ollut parempi — minä olisin monta päivää peräkkäisin voinut syödä sämpilän. — Nyt sitä vastaan täytyy olla joka päivä nälissäni. Toisen kerran olen viisampi; se hyvä herra kummeksisi epäilemättä tuhmuuttani jos tietäisi mestarin nauttivan hänen lahjaansa.
Vielä kauan mietti hän tätä asiata; vihdoin suuttui hän omaan itsehensä, kun ei voinut unhottoa vehnäsiä, ja päätti ruveta ajattelemaan jotain muuta. — Jos edes olisin kiittänyt herraa hänen suuresta hyvyydestään, sanoi hän itsekseen. Se kuitenkin pahoittaa mieltäni ettei hän tiedäkkään, kuinka ilonen olen siitä, että mestarin vahingon sain palkituksi. Nyt tiedän: se pieni tyttö oli vissiin hänen tyttärensä, ja sen suurelle nukelle teen kengät.
Tämän päätöksensä täyttikin Wille. Illalla keräsi hän punasia nahan paloja, jotka mestari oli viskanut pois, ja vei ne makuu-huoneseensa. Hämärissä seuraavana aamuna nousi hän ylös ja leikkasi kengät. Ompeli ohuen anturan, otti sinisen nauhan, jolla isänsä laukku, jonka oli perinyt, oli kiini sidottu, ja reunusti sillä kengät, teki pienet reijät ja pujotti nauhan niiden lävitse. — Työnsä saatuaan valmiiksi, tansasi hän kenkineen; kääri ne sitte kauniisti paperiin, pisti tukun taskuunsa ja meni työhönsä, mieli hyvissään ettei mestarin tänäin tarvinut herättää häntä.
Iltapuolella oli uudet kengät silkki-vaatteesta valmiit ja Wille lähetettiin taas niitä viemään. Nähdessään talon, jonka ikkunasta herra oli pudottanut hänelle rahaa, tykytti hänen sydämmensä ilosta; — hän seisoi nyt sen kohdalla ja näki ikkunan olevan auki.
Sepä oli hyvä! Hän otti pienet kengät taskustaan ja lyijys-pännän, jonka äiti oli hänelle lahjoittanut ja jonka aina piti luonaan; asettiikse pytingin leveille rappusille istumaan, ja piirsi sukkelaan kenkien ympärillä olevaan paperiin pojan kuvan, jonka kädessä oli kengät, siihen viereen suuren koiran, ja kirjoitti alle: Suutarin Oppi-poika kiittää nöyrimmästi! Sen perästä meni keskelle katua, viskasi kengät paperissa ikkunasta sisään ja taaksensa katsomatta juoksi jonka jaksoi tiehensä. Silkki-vaatteesta tehdyt kengät vei onnellisesti tällä kerralla, mihin olivat vietävät; rouva antoi uusia töitä ja pitkän matkan tähden vähän juomarahaa. Lahjoituksesta oli Wille oikein mielihyvissään, päätti tällä kerralla olla viisaampi ja itse pitää lahja-rahat. Nyt ostan sämpylän, mietiskeli hän, ja riensi katua pitkin toivossa kohta saavansa nähdä jonkuun leipä-puodin. Hän nosti päätään ja hoksasi kirjakaupan. Nyt meni mielestä sekä sämpylä että juomaraha, hän unohutti kaikki ympärillään, kuin silmiinsä edessä oli kauniita vaski-piiroksia.
Voi, jos kumminkin osaisin tuommoisia kuvia tehdä! huokasi hän vesi silmissä; mielelläni kopioitsisin tuon kerjäläis-ukon, joka riippuu tuolla, eli tuon ison koiran… Kodissa teen niin, lohdutti hän itsiään; nousen varhain ylös ja piiruan kerjäläis-ukon kuvan… Pitkällä laihalla nenällä, silmät taivaseen päin, suu vähän auki, ikään kuin hän puhuisi, pieni parta leuassa, päässä hiuskarvat harvassa, hattu, jolla kerää almuja, — jaa, minä piiruan kerjäläis-ukon! — Kuinhan vaan olisi arkki paperia! — Mutta onhan rahaa! — — Tämä kun johtu mieleen, teki pojan iloseksi, hän lensi pois, osti paperia ja palasi joutusasti kotiin.
Kengistä antoi rahat mestarille ja ilmoitti mitä uusia töitä rouva oli tilanut.
— "Etkö ollenkaan saanut juomarahaa?" kysyi mestari, jota pojan rehellisyys päivää ennen oli huvittanut. — Wille punehtui; hän katsoi sälliin päin, joka seisoi mestarin takana; tämä viitoi pojalle, että hänen piti vastaaman: en saanut.
Wille oli ääneti. Mestari kysyi uudelleen ja kovemmalla äänellä: "etkö ollenkaan saanut juomarahaa?" Poika muisti että oli rahat jo päästänyt ja ällämystyi vielä enemmän; sälli antoi taas merkkiänsä ja kun mestari nyt käy kiini pojan olkapäähän ja ravistain kiljasi: "missä on juomarahat, poika?" — vastasi hän vapisten: "en saannutkaan juomarahaa!"
Lapsi raukka, kiusaus oli liian suuri; usein on vaikia seisoa kiusausta vastaan.
Mestari älysi miten asian laita oli, ja rankasi Willeä kovuudella, ei parantaaksensa häntä, mikä aikomus on vanhemmilla lapsiaan kurittaissa, vaan se suututti häntä, että poika oli käyttänyt juomarahat omaksi hyväksensä. — Mutta seuraus oli hyvä, lapsen omatunto heräsi.
Nyt oli lauantai-ilta ja Wille sai mennä kammariinsa; siellä itki hän katkerasti. Jos äitini tämän tietäisi! ajatteli poika-parka; en hänen eläissään koskaan puhunut valhetta, — aina kielsi hän minua olemasta vierain lasten seurassa; hän sanoi niistä saattavani oppia tekemään sitä kuin ei ollut oikeen, ja että minun ensin oli tultava ymmärtäväisemmäksi sekä opittava kiusa tuntemaan ja sitä vastaan sotimaan! — Voi, olen ilkeä lapsi! En enään millonkaan valehtele ja joka päivä rukoilen: älä johdata minua kiusaukseen! — Hän itki ääneensä. Levollisemmaksi tultuaan otti hän paperin, jossa oli vanhempain hauta kuvattu ja jonka tallelsi nahka laukussaan toisten kuvien joukossa. Hän luki lauseen, jonka vieras herra oli kirjoittanut paperin toiselle puolelle, ja kyyneleet vuotivat herkästi. Hän heittiikse vuoteesensa ja nukkui vihdoin, mutta unessakin vielä itki.
Seuraavana aamuna heräsi aikaseen; mutta ei nyt ruvenut piiruamaan, vaan otti toisen puolen paperi-arkistaan ja kirjoitti siihen ystävälleen Juliukselle:
Hyvä Julius!
Minä rukoilen sinua, mene hautauus-maahan, — kukat taitavat jo olla lakastuneet ja se kaunis hauta kolkon näkönen! — Minun hyvä Juliukseni, ilmoita äitilleni että olen valehtellut; — minä en enään ole hänen vilpitöin poikansa; vaan en koskaan enään tee sillä tapaa. Kuuleppas nyt kuinka oli! Eräs rouva antoi minulle juomarahaa ja ne tahdoin pitää omanani: se nyt ei vielä ollut synti, sillä olihan rouva ne lahjoittanut minulle, mutta kuin mestari niitä kysyi, vastasin minä en saaneeni mitään ja se oli suuri, suuri synti! — Sinä tiedät kuinka eräs vieras herra koristi kuvani värilöillä; sinä tiedät myöskin hänen kirjoittaneen kuvapaperin toiselle puolelle: "mihin uskollisuus juurtuu, siihen kasvaa Jumalan siunauksesta hedelmä-puu." Minä pelästyin eilen kovasti sitä lukeissani! Minussa ei uskollisuus milloinkaan kasva tukevaksi puuksi, kuin valehtelen … ja minä, kun jo uskoin sen juurtuneen! Se vieras herra selitti asian minulle niin kauniisti: Jaa, silloin luulin aina pysyväni uskollisena! — On mieleni niin paha! — Nyt hyvä Julius, täytyy lopettaa, sillä rouva on jo keittänyt vellini, minä kuulen tänne kammariini kuinka hän vispilöi sitä; minun pitä nyt mennä syömään. — Huomen aamuna varhain kirjoitan vielä vähän.
Seuravana päivänä:
Tänäin on mieleni vieläkin raskaampi kuin eilen, sillä olen nähnyt Apostolin Pietarin kuvan, se oli näöltään, kuin nuhtelisi Jumala minua! — Eilen illalla lähettivät minua ostamaan reunus-nauhaa; tieni vei erään kirjapuodin sivutse, minä seisahdin ja näin Pietarin, kuvattu itkevänä sitä, että oli kieltänyt Herransa! Vieressä olevan oven päällä oli kukko, se aukasi nokkaansa, juuri kun yrittäisi laulamaan.
Minäkin rupesin itkemään, kuin näin kuvan, sillä ajatuksissani oli äitini edessäni ja kirkasti sen minulle. Ennen oli hän niin usein kertonut minulle tämän surullisen tapauksen. Joka kerta kuin vakuutin: en äitini koskaan valehtele, sanoi hän: lapseni, muista Pietaria! Hän oli luvanut Wapahtajansa edestä antaa vaikka hengensä, ja kumminkin kuin kiusaus tuli, kielsi hän Hänen kolme kertaa! Oi, kuinka murheelliseksi eikö se mahtanut tehdä Wapahtajata, että tietää Pietarin, jota niin paljon rakasti, olleen Hänelle petollisen: Hyvä Julius, minä itken niin katkerasti, kuin Pietarikin itki; olenha minäki tehnyt samalla tapaa; hän valehteli — niin minäkin olen tehnyt. Mutta tästedes tahdon olla kavahtavainen ja varallani kiusaa vastaan. Jaa, niinkauan kuin äitini vielä eli, sanoi hän monta kertaa: kas tuo, Wille, on kiusaus, ole varallasi; Nyt ei kukaan niin neuvo minua, vaan täytyy itseni huomata, kuin kiusaaja tulee. Kuinka hyvä siis, että Kristus on opettanut meitä rukoilemaan: älä johdata meitä kiusaukseen! — Niin aivon jokapäivä rukoilla Jumalata.
Jää hyvästi, hyvä Julius, mene pian hautaus-maahan ja tervehti isääni ja äitiäni!
Minä lähdetän tämän kirjeen postissa; mutta minulle ei ole posti-rahaa. Isäsi on rikas, pyydä häntä lunastamaan kirje. Kun tulen isoksi korjaan maksotta hänen saappaansa, — tahi kukaties tulee minusta vielä maalaja, ja sitte maalaan hänelle kauniin leipuri-taulun, keskelle monenlaatusia vehnä-leipiä ja ympärille pieniä rinkilöitä, joita molemmat syömme mielellämme.
Uskollinen ystäväsi Wille.
Wille lähdetti kirjeensä ja tuli sen perästä levollisemmaksi; hän oli tottunut äidilleen puhumaan kaikki; nyt, kuin oli kirjoittanut ystävälleen ja pyytänyt häntä menemään hautaus-maalle ja siellä kalliille haudalle kertomaan mielipiteensä, sai hän sydämmensä levollisemmaksi. Rikoksensa tunnustaminen on ensimmäinen askele parannukseen; kuin oikein selvästi älyämme pahuuden luonnon, niin kauhistuttaa meitä ja pelkäämme syntiä.
Kerran lähdetti mestari Willen erääseen kylään, noin parin virstan päässä kaupungista. Oli muka tehnyt eräälle rouvalle, joka asui siellä olevassa hovissa, pienet saapaat, jotka pojalta itseltään pitivät sinne vietämän. Kolme tuntia halvan päivällisensä jälkeen oli Wille lähtenyt kotoa; hänen oli nälkä ja tiesi vasta myöhään kerkiävänsä takaisin, ja että silloin välipalan aika jo ammon oli ohitse. — Hän mietiskeli surulliista oloansa ja vertaili nykyistä tilaansa entisiin päiviin, jolloin oli yhdessä äitinsä kanssa.
Semmoiset ajatukset saattoivat hänen murheellisena itsekseen sanomaan:Ah, minä tosin olen onnettomin lapsi maan päällä.
Hän oli käynyt joutusasti ja likeni nyt kylää; näki jo hovin, jonka suuri pytinki oli toisia huoneita paljon korkeampi, näki puutarhan pitkän pysty-aidan ja rupesi astumaan vielä joutusammasti.
Yhtäkkiä seisahtui hän, sillä ojan reunalla maantien vieressä istui pieni kärjäläis-tyttö rikkinäisissä vaatteissa, ja itki. Helmassa oli, puoleksi peitettynä hajalliselta esiliinalta, lakeerattu pieni arkkuinen, jonka kansi oli auki; arkun sisässä oli pieniä laatikkoja ja kannessa neula-tyyny silkkisellä päälyksellä. Wille meni likemmäksi; olihan hänki itkenyt ja sääli sydämmestään surevaa tyttöä. Hän istui tämän pienen viereen pehmiälle nurmeelle ja, omista ajatuksistaan vedet silmissä, kysyi: "minkätähden sinä itket?"
Pieni tyttö katsoi kummeksien poikaa, mutta ei vastanutkaan, vaan kysyi häneltä sen siaan: "itkethän sinäkin? — Onko sinunki nälkä?"
"Niin muodoin on sinulla nälkä?" — sanoi Wille. "Voi, se on raskasta! jaa, nälkä on minunkin. Mutta kuka auttaa sinua, minulla ei ole niin mitään."
Moniaita silmänräpäyksiä kului molempain lasten itkeissä; Wille, joka oli paria vuotta vanhempi tyttöä, alkoi jälleen puheen.
"Kuinka kaunis arkku sinulla tuossa?" virkkoi hän, "mitäs sillä aivot tehdä?"
"Aivon viedä kaupunkiin myytäväksi," vastasi tyttö. "Äitini-äidillä ei ole ruokaa meille, kuin on sairas, eikä enään jaksa kehrätä."
"Ja tuo arkkuinen on mummosi?" kysyi Wille taas.
"Ei," äänsi tyttö, "sen teki isäni minulle! Hän oli nikkari ja teki kaikki kaapit ja tuolit talonpojille, niinikään ruumiin kirstut niille, jotka kannetaan hautaan. Hän teki omankin kirstunsa, jossa hautasivat hänet. Ah, kauan oli hän kipiä. Lääkäri, kun kerran näki hänet, sanoi hänellä olevan hivutus-taudin.
"Isäni, sen kuultua, lupasi samassa tehdä itselleen ruumis-kirstun, ja sen valmiiksi saatuaan, teki hän vielä muistoksi minulle tämän pienen arkun. Liisa, virkkoi hän, tämä pitää pitämäsi tallella! — Jaa, niin sanoi isäni; ja — nyt täytyy se myydä!"
Taas alkoi tyttö itkun ja Wille otti hänen esiliinansa ja pyyhki sillä kyyneleitä poskilta. Vähän ajan päästä sanoi Liisa: "katsoppas tarkempaan arkkuani, kuinka kaunis se on. Sisällä on neljä laatikkoa, kaikilla pieni kansi, jotka saapi nostaa ylös noista pienistä valkeista luu-nupuista, ja kannessa on neula-tyyny, — näethän kuinka silkkinen päälys hohtaa. Tuon tilkun oli rouva, neuloisansa hametta tyttärensä tyttärelle, heittänyt ulos hovin ikkunasta; minä näin hänen sitä neulovan, sillä silloin oli meillä kanoja ja minä myin munia. Tilkun otin minä maasta ja aivon pitää sen tallella, mutta isäni teki siitä neula-tyynyn."
"Eikö kukaan sitte voi antaa sinulle ruokaa?" kysyi Wille, "niin että saisit pitää arkkusi."
"Ei kukaan," vastasi Liisa; "tolparit ovat meille antaneet leipää ja potaattia; mutta ne ovat itsekin köyhiä. Sen jälkeen kuin aamulla naapurin Mikko antoi palan leipää, en ole mitään syönyt. Mummo itse sanoi: mene, Liisa, arkkunesi kaupunkiin! muutoin kuolemme nälkään; sinun pitää myymäsi isäsi lahja!"
Vähää ennen oli Wille ajatellut: Ah, minä vissiin olen onnettomin lapsi maan päällä! — nyt näki että pieni Liisa oli vieläkin onnettomampi. Saihan hän itse määrätyllä ajalla aamiaisensa, päivällisensä ja iltasensa, Liisa sitä vastaan eli siitä mitä sai köyhiltä naapureilta, ja hänellä oli pääliseksi sairas mummo, joka oli niinikään apua vailla.
Nyt aikoi tyttö-parka myydä ainuan omaisuudensa, jonka oli saanut isä-vainajaltaan muistoksi… Voi, ajatteli Wille, kuinka raskasta, jos täytyisin myydä isäni piirustukset! Minä olen kuitenkin oikeen onnellinen! — Pitää aina muistamani tätä pientä tyttöä, kuin minulla kotonani on nälkä. Hän oli melkein jo unhottamaisillaan oman nälkänsä; mutta tyhjä vatsansa muistutti kurinalla häntä siitä; samalla kertaa kuului samanlainen valitus tytön tyhjästä vatsasta, ja tämä yhtäläisyys sai lapset unhottamaan kyyneleensä; molemmat purskahtivat nauramaan. Muutos surusta iloon on lapsille keviä; totuuden tästä huomaitsi Wille nyt.
"Ah!" äänesi hän, "hyvä äitini sanoi minusta aina, että taidan itkeä ja nauraa samalla kertaa! kuuleppas Liisa," jatkoi hän puhettaan, "kun nyt kerran olemme iloiset, niin emme me enään saa itkeä, kas tuossa, ota esiliinasi, pyyhi pois kyyneleet, yksi riippuu silmäripsissä, toinen poskella; — kas niin, nyt ei kukaan taida tietää sinun itkeneesi. — Ei sinun ole tarves myydä arkkuasi, minä uskon Jumalan sinulle antavan ruokaa. Jumala on laupias; äitini sanoi usein, kuin kaikki omat neuvot ovat lopussa, niin pitää kaikesta sielusta ja mielestä rukoiltaman Jumalata, niin sitten auttaa Hän totisesti! — Kuuleppas, Liisa, rukoile kanssani; vissiin tulee sitte jokuun tuomaan sinulle ruokaa, eli löydät sinä mansikoita eli jotain muuta; — Äitini sanoi Jumalan aina kuulevan sen rukouksen, joka ei ano jotain pahaa!" Liisa silmäili uutta ystävätään lapsellisella luottamuksella; mummo oli opettanut häntä rukoilemaan ja hän oli usein kuullut isänsä tautivuoteellaan pelastusta rukoilevan. Hän suostui siis kohta esitykseen ja molemmat lapset lankesivat nurmeelle polvilleen.
Wille sanoi: "Hyvä Jumala, minä rukoilen sinua, anna Liisalle ruokaa!" — Iloisella toivolla nousivat lapset jälleen ylös, Wille kädet vielä ristissä; hän katsoi suoraan eteensä ja ajatteli: kyllä Hän auttaa; — Liisa katsoi ylös pilviin päin; hän luuli nyt mannaa satavan, niinkuin Israelin lapsille korvessa, josta mummo oli hänelle kertonut. Mannaa tosin ei satanut, mutta jotain tapahtui, kuin ihmiset kutsuuvat sattumuseksi.
Hovin rouvalla oli alju korppi; se oli tunnettu varkauksistaan ja oli sentähden kaikilta hovissa pidettävä tarkalla silmällä; erittäinki piti kyökkipiian olla varallaan, sillä kun hän vaan vähäksi aikaa joudu pois pöydän tyköä, jossa oli leipää eli lihaa, niin samassa oli korppi siitä ottamassa jonkuun palan.
Samana päivänä kuin lapset kohtasivat toisensa maantiellä odotettiin hoviin vieraita; rouva oli ruoka-kammarissa ja leikkasi paistia ja sian lihaa, jotka olivat aivotut iltaseksi.
Korppi hyöri hänen ympärillä ja noukki pieniä paloja, joita hän viskasi sille. Yhtäkkiä tuli piika rouvaa hakemaan ja tämä lähtiki ruoka kammarista ulos, unhottain ottaa linnun myötänsä. Varas oli kentiesi kauan odottanut tätä tilapäätä, sillä tuskin oli rouva sulkenut oven, kuin se jo hyppäsi pöydälle, sieppasi käyrällä noukallaan ison kappaleen paistia ja lensi ikkunasta tiehensä. Sitä oli usein rangaistu varkauksistaan, ja monta kertaa oli siltä saalis otettu pois; päästäksensä nyt rauhaan, lensi se puutarhan poikki kauaksi pellolle, jossa asettautui pientareelle, lapsia hoksaamatta, likeelle heitä. "Ah, katsos tuota onnellista lintua!" kiljasi tyttö, kun näki sen suuren paistin kappaleen, joka oli korpin kynsissä. Korppi, jolla oli paha omatunto — luontokappaleetkin osaavat olla arkoja, kuin tietäävät tehneensä pahaa, peljästyi lapsen äänestä, sillä luuli itsiänsä ajettavan takaa; lensi pois ja jätti saaliinsa.
"Tuon on nyt Jumala lähdettänyt sinulle Liisa!" huusi Wille; "nyt saat syödä itsesi kylläiseksi, etkä tarvitse myydä arkkuistasi." — Hän otti sen hyvän paistin-kappaleen ja antoi sen tytölle.
"Tule, niin syömme sen yhdessä," vastasi tyttöraukka iloissaan, "onkos sinulla veitsi, niin leikkaa se kahtia." — "En minä tahdo siitä vähääkän," vastasi Wille, "kotonani saan syödä. Vie se mummollesi, olette molemmat nälässä ja teillä ei ole mitään iltaiseksi."
Tämä oli Willeltä hyvin tehty. Hänen oli nälkä, mutta ei syönyt paistista, sillä hän muisti sitä vierasta ämmää, Liisan äidin-äitiä. Hän kääri arkkuisen ympärille tytön esiliinan, keräili lehtiä, pani ne paistin ympärille ja molemmat riensivät kylään.
Wille saattoi pientä onnelliista kumppaniaan sen kotiin, jouduttiikse sitte hoviin, antoi rouvalle kengät, sai maksun ja palasi kaupunkiin.
Tämä tapaus painui syvästi hänen mieleensä ja sitä ajatteli hän kauan; siitä kirjoitti myöskin ystävälleen Juliukselle seuraavan kirjeen.
Rakas Julius!
Taas kirjoitan sinulle, mutta kirjettäni en nyt kohta lähdetä, sillä isäsi taitasi olla pahoillaan, jos hän saisi maksaa niin monesta kirjeestä. Post-mestari sanoi minulle jokainuan maksavan neljä rossaa, isäsi täytyy siis myydä kymmenen vehnä leipää, ennenkuin saapi ne rahat kokoon. Räätäli on luvanut antaa tiedon, milloin tilaisuus on saada hänen kauttaan kirjani toimitetuksi teidän kaupunkiinne; hänen poikansa kuluttaa paljon saappaita ja niitä minä paikkaan lauantai iltoina: sentähden hän onkin kernas auttamaan minua; nykyjään ompeli hän kiini hihani reijän, josta koko kyynäräpää tuli ulos. Huoltajani pitää hankkia minulle kohta uusi nuttu, saihan hän vähän rahaa äitini kaluista, jotka myytiin.
Tiedäppäs se, Julius, että nyt olen paljoa tyytyväisempi, kuin ennen. Jumala on näyttänyt minulle olevani paljoa onnellisemman, kuin moni muu köyhä lapsi. Ennen rukoilin minä Jumalata jokapäivä auttamaan itsiäni vaikeasta tilastani ja antamaan minun saada opetusta piirustus-taiteessa! — Nyt sitä vastaan sanon minä: minä kiitän, Jumala, sinua, että olen niin onnellinen etten tarvitse kerjätä! minä olen puhunut erään pienen tytön kanssa, jolla oli kovempi nälkä, kuin minulla, ja jolla ei ollut mitään iltaseksi. Mutta Jumala ei antanut hänen kuolla nälkään. Mitäs luuleet siitä, me rukoilimme yhdessä ja muuan korppi toi meille paistin! Se oli luultavasti varastanut sen ja aikoi ruveta sitä syömään ihan silloin, kuin näki meidät ja pelästyi niin, että lensi tiehensä ja jätti lihan sillen pienellen tytöllen. En koskaan enään ole tyytymätöin, kuin olen nähnyt etten olekkaan niin onnetoin. Tilaisuutta piirustamisen oppimiseen rukoilen minä kyllä vieläki ja uskon Jumalan kerran kuulevan rukoukseni, niin kuin hän kuuli sen pienen tytönkin rukouksen.
Nyt minua herättää joka aamu yövartia; minä solmian käteeni paksun rihman, jonka toinen pää riippuu ikkunasta ulkona.
Kellon lyödessä neljä tulee yövartia ja vetää rihmasta; minä herääjän, nousen ylös ja alan piiruamiseni. Et usko, kuinka onnellinen olen kopioittaisani isäni kuvia, pieniä enkeleitä ja neitsy Mariata, — ja yövartia kaupitsee niitä tuttavilleen; minä saan joka kuvasta kaksi rossaa; näillä rahoilla ostan lyijys pänniä ja paperia, ja tähteillä? — minä tiedän hyvin, mihin ne panen.
Oikein olisin tyytyväinen, kun en vaan silloin kerran olisi valehdellut. Sitä en koskaan unhota. Äitini sanoi aina: muista poikani, puhdas sydän on valkean lehden kaltainen, joka, kerran saastutettu, ei enään saa entistä puhtauuttaan! — Mutta olen päättänyt olla aivan kavahtavainen, niin ettei lehti toki enään tule tahratuksi. Kyllä hairahdan jokapäivä, mutta taas parannain kohta, — ja niin teen itseni kanssa samalle tapaa, kuin piirustustenikin kanssa, että kuin vedän viivan väärin — niin hivuttelen sen tarkkaan pois; mutta valhe, — se on läkki-viiva — ei se koskaan lähde pois. Jää hyvästi, hyvä Julius! Minä panen tänne kirjeeseni kukan, — se on lakastunut, mutta vie se kuitenkin vanhempaini haudalle.
Sinun uskollinen ystäväsi Wille.
Siitä päivästä, jona Wille kohtasi sen pienen tytön, ei kulunut pitkää aikaa, kuin hän taas lähdetettiin viemään kenkiä samaan kylään, jossa lapsi mummoneensa asui. Hän toimitti asiaan ja meni sitten heidän kotiinsa, tervehtimään uutta tuttavataan.
Ikkuna oli auki ja siitä näki hän heidän mökkinsä sisään. Vanha ämmä makasi huonolla olki-vuoteella, vieressä matalalla tuolilla istui Liisa ja kehräsi. Uunissa ei suinkaan ollut pidetty tulta moneen aikaan, sillä ei siinä näkynyt tuhkaa, eikä hiiliä. Liedelle oli hajotettu ohuelta valkeata hiekkaa, ja siinä, joka oli ainua pöytä, piti lapsi kalliin omaisuudensa, arkkuisen, kukka-kiehkuran keskellä. Joka päivä teki hän uuden kiehkuran kukista tämän kalliin, isältään hänelle muistoksi tehdyn kappaleen ympärille.
Tyttö, nähtyään Willen, jätti työnsä ja hyppäsi ikkunaan.
"Onko sinulla tänäin nälkä?" kysyi Wille ja pisti hänen käteensä pitkän vehnä-leivän, jonka oli tuonut myötänänsä.
Liisa, kun näki leivän, ei voinut hillitä itsiään, vaan melusi riemusta niin, että mummo heräsi; lapsi, otettuaan lahjan vastaan, likisti sitä niinkuin nukkea rintaansa ja riensi ilosta kiiltävillä silmillä sairaan luoksi.
"Katsos, mitä olen saanut hyvältä ystävältäni!" virkkoi hän. "Se nyt vasta maistaa! Sinun pitää syömäsi kaikki pehmeä, sillä eihän sinulla ole hampaita, minä syön kuoret. Siitä päivin kun isäni kuoli en ole maistanut sämpylää; viimeisen toi hän minulle markkinoilta."
Wille oli tällä välin lähtenyt ikkunan luota ja tuli ovesta sisään.
"Jumala on sinut, lapseni," sanoi ämmä hänelle, "jo toisen kerran lähdettänyt pelastamaan meitä suuresta hädästä! — Jumala mahtaa paljon rakastaa sinua, kuin on sinut valinut meidän hyväksi enkeliksemme!"
Wille seisoi tauti-vuoteen vieressä kokonansa ihastuneena. Hän, köyhä poika, oli jo kahdesti lohduttanut heitä, jotka olivat häntä köyhemmät! Sydämmensä tykki ilosta. Jaa, Jumala rakastaa minua paljon, ajatteli hän; Hän rakastaa minua, vaikka olen saastuttanut puhtaan sydämmen, jonka on antanut minulle. — Tästedes tahdon karttaa kaikkea kun on väärin, että Hän saisi iloita minusta!
"Kuka on lahjoittanut sinulle tämän pitkän vehnä-leivän?" kysyi Liisa, taittaissa siitä palaa, josta pehmiän osan antoi mummolleen, ja itse söi herkkuna kuoren.
"Minä olen sen ostanut," vastasi Wille.
"Onko sinulla sitten rahaa?" kysyi tyttö kummeksien; "luulin sinun köyhäksi, niinkuin me olemme."
"Rahaa on minulla niin paljon, että joka viikko voin lähdettä sinulle vähän leipää. Kolmessa päivässä piiruan kuvan, sillä saan kaksi rossaa, viikossa saan niinmuodoin neljä rossaa, niillä ostan leipää. Sunnuntai-päivinä piiruan kokonaisen kuvan valmiiksi; sen hinnalla ostan paperia, ja jos jääpi rahaa jälelle, niin sillä ostan teille palan lihaa; sen sinä Liisa voit keittää mummollesi."
Liisa putkahti ilosta ja hyppi ympäri huonetta. "Joka viikko neljän rossan edestä leipää ja ehkä pala lihaakin!" kertoi hän kolme, neljä kertaa. "Lihan keittää Mikon eukko, meillä ei ole puita; se maistaa hyvältä! Eikö niin, mummo? Saanhan minäkin maistaa sitä, kuitenki kastaa palan liemeen? kyllä nyt, mummo, tulet terveeksi. Sinä olet niin huono, kuin aina olet nälissä."
Kyyneleet vuotivat ämmän silmistä ja hän ojensi kätensä pienelle hyväntekiälleen. "Jumala siunatkoon sinua, lapseni" sanoi hän, "minä rukoilen sinun edestäsi!"
"Jaa, rukoile minun edestäni!" vastasi Wille, "minulla ei enään ole äitiä, joka sen tekisi!"
Pitemmältä ei Wille nyt voinut viipyä, sillä mestari odotti häntä aikaseen takaisin; pikimältään neuvottelivat lapset vielä, millä tavalla Liisan piti saaman leivät. Poika itse ei tohtinut juosta sitä pitkää matkaa, paitsi silloin kuin oli asialla! Liisan piti tuleman kaupunkiin.
"Osaathan tien," sanoi hän, "ja talon minä neuvon sinulle. Oikealla kädellä ihan tulliportin vieressä on iso keltanen pytinki; siinä asuu mestari ylhäällä neljännessä kerrassa, ja minä makaan vielä ylempänä vinnillä. Et saa tulla minun tyköni, sitä ei mestari suvatsisi; mutta tule pihaan, pieni portti on auki, ja vedä nauhasta, jonka näet riippuvan seinällä; sen toinen pää on kammarissani, — kyllä olen saapuvilla sitomassa leipää nauhaan ja laskemassa alas. Mutta pitää tulemasi ennenkuin kello lyö kuusi, sillä myöhempään olen työssä. Ylihuomena saat tulla ensi kerran ja nyt jää hyvästi!" Näillä sanoilla alkoi hän juosta kaupunkia kohti, sillä hovin kello kuulu lyövän viisi ja puoli kuusi piti hänen olla kotona.
Monta kuukautta kului. Kesä, syksy olivat ohitse, ja suureksi suruksensa ansaitsi Wille nyt aivan vähän ystävilleen. Päivä oli lyhyt, ainoastaan hoikan kynttilän valossa, jonka joka päivä osti, taisi hän aamuilla piiruta; mutta kylmä pakotti hänen pian luopumaan siitä, sillä kohmettuneilla ja värisevillä käsillä ei piirtäminen käynyt laatuun; hänellä ei ollut sänkyäkään, jossa olisi tainut lämmittää itsiänsä, vaan riensi, niin pian kuin suinkin mahdolliista oli, kyökkiin, jossa paloi tuli rouvan keittäissä aamiaista.
Kun herkesi piiruamasta, niin ei saanut rahakaan, eikä niinmuodoin voinut ostaa leipää; mutta nyt keksi toisen keinon, jolla pitkitti apuaan.
Hän osti itselleen kaksi pientä kivi-vatia; joka aamu kaatoi hän puolet aamiaisestaan toiseen niistä ja vei sen kammariinsa. Kun tyttö sitte tuli nykäsemään nauhasta, niin sitoi hän sen täytetyn vadin, jossa ruoka toisinaan oli oikeen jäässä, nauhaan ja laski alas. Liisa otti sen vastaan ja sitoi nauhaan sen kivivadin, jonka oli kotonaan tyhjentänyt ja ottanut myötänsä, ja Wille veti sen ylös ja täytti taas seuravana aamuna.
Tämän jäätyneen ruan kantoi lapsi — nyt tuli hän joka aamu — mummolleen; kivi vati vietiin jonkuun naapurin uuniin lämpiämään ja niin sai se vanha ämmä tyttärensä tyttäreneen vähän lämmitettyä keitosta. Näillä vaivaisilla ei ollut ruokaa, eikä puitakaan. Mummo oli vielä kipiä. Liisa ei enään voinut kohmettuneilla sormillaan kehrätä, hänen täytyi kerjätä koko päivän, milloin kylässä, milloin kaupungissa, kävi talosta taloon, sai toisinaan palan leipää, toisinaan raha-kopeekan, ja kaikki vei uskollisesti mummolleen, jonka kanssa söi saadut ruoka-aineet; rahat antoivat sille, jolta olivat vouraneet pienen majansa.
Nyt tapahtui kerran että mestarin rouva haki jotain Willen kammarissa, jossa oli moniaita suuria kirstuja, ja löysi kivi-vadin velliä täynnä. Poikaparka säikähti. Paikalla tutkittiin asia tarkasti ja poika puhui väristen kaikki. Sen vanhan ämmän kurjuudesta puhui hän niin surkuttelevalla tavalla kuin taisi, luulten siten voivansa herättää rouvan sääliväisyyttä. Mutta siinä erhettyi; rouva oli ahne, ja ahneus tekee ihmisen sydämmen kovaksi. Kuin poika oli lopettanut kertomuksensa, lensi rouva kivivadilla alas raa'an miehensä luoksi ja huusi:
"Katsoppas tänne vatiin! — Poika valittaa ei saavansa ruokaa kyllältä! ja kuitenkin säilyttää hän muille, mitä ei itse jaksa syödä, niinkuin taitaisimme me elättää kaikki, jotka eivät viihti tehdä työtä!"
Mikä kahakka tästä seurasi, sitä en nyt huoli kertoa; sen vaan sanon, että Wille vastedes ei saanut aamiaiseksi kuin puolet siitä, mitä ennen sai, niin että hänelle oli mahdotoin jakaa siitä muille. Tästä oli hän pahoilla mielin ja itki katkerasti mestarin julistaissa tämän tuomion.
Istuissa työssään tipahti nahalle kynele kyneleen perästä: sälli katsoi säälien pojan päälle, sillä hän oli kevytmielinen mutta hyväsydämminen ihminen, jonka mieleen vanhempansa olivat laimiin lyöneet juurittaa hyviä opetuksia. Sentähden piti hän valheen luvallisena. Semmoisia ihmisiä löytyy paljon maailmassa; ne kulkeevat tavallisesti askeleen toisen perään syvemmälle turmelukseen. — Me emme tietä miten vasta sällin kanssa kävi; vaan kun mieltämme karvastele uskoa jonkuun kevytmielisyydensä tähden joutuneen onnettomaksi, niin toivomme Jumalan hänenki silmänsä aioissa auvaiseen. — Se ei ollut vielä myöhään; hän ei miettinyt koskaan miten piti käyttäimän; hän teki mitä hänelle mieleen johtui, ja ei milloinkaan ajatellut mitä Jumala käskyissänsä vaatii.
Mestari meni kaupunkiin ostamaan nahkaa ja samassa oli sälli taas valmis houkuttelemaan sitä huolelliista poikaa.
"Jos olisin sinun siassasi, Wille," sanoi hän, "niin sen siaan että itkisin niinkuin lapsi, kyllä tietäisin, kuinka tekisin. Liikahan se on, että mestari akkoineen pitää saaman tietää kaikki. Sinä olet oikeen hölmö; aina annat niille juomarahat, kuin saat; — minkätähden teet niin? Aivan sentähden ettet rohkene sanoa: en saanut juomarahaa. Semmoinen pieni valhe ei vahingoita ja sinä voisit niillä rahoilla itsellesi, minulle ja köyhille tuttavillesi paljon hyvää tehdä."
Wille istui vasta päätä kiusaajata; kuin kuuli hänen niin puhuvan, niin tuo hyvä lapsi pani pöydän alla kätensä ristiin ja rukoili ajatuksissaan: Ah, minun Jumalani, älä johdata minua kiusaukseen!
Sälli pitkitti puhettaan: "oikeenhan se on ilkeästi tehty mestarilta: sinä et koskaan syö itsiäsi kylläiseksi ja nyt julkeevat ottaa sinulta ne palat, joita et raahti nauttia! Semoiset ihmiset ei ansaitse sitä, että heille puhutaan totuus, he ansaitseevat tulla petetyksi, se on oikea kosto heille."
Minun hyvä äitini, ajatteli Wille, jos olisit nyt luonani, niin vissiin sanoisit: lapseni, ole varallasi, kiusaaja on edessäsi? Kuinka usein etkö kertonut kärmeestä paratiisissa; se liene puhunut noin makiasti, ennenkuin sai Eevan uskomaan mitä tahtoi.
"Moniaita päiviä sitte," jatkoi sälli, "unhotti rouva avaimen kaapin oveen, ja minä sanoin: joudu nyt poika! ota pala leipää kaapista; rouva on poissa, niinikään mestari, ei kukaan näe sinua ja minä en kanna kieltä! — Miksi et totellut minua? Sinä seisahdit kaapin eteen, silmäsi suorana ja — — hiivit pois!"
Wille nosti päätään ja katsoi rehelliisillä silmillään sälliä niin nuhtelevaisesti, että sällin täytyi paina silmänsä alas.
"Te sanoitte silloin", vastasi hän, "ei kukan näe sinua, ota pala leipää! minä seisoin kaapin edessä — ei yhtäkään ihmistä ollut huoneessa; — mutta — yksi näki minut kuitenkin — ja se oli Jumala! Minä katselin kaappia, mutta en voinut kajota avaimeen; oli kun jokuun olisi pitänyt käsiäni kiini; se oli omatunto. Äitini sanoi aina, jos et koskaan tukahuta omaa tuntoasi, niin se saapi semmoisen voiman, että voisit luulla jonkuun väkevän käden estävän sinua tekemästä väärin. — Minä muistin kohta äitiäni ja sitä voimallista omaa tuntoa, kuin huomaitsin en voivani kajota avainta."
Sälli ei virkkanut mitään, teki vaan työtään silmät alaspäin; hän tunsi tuomionsa lanketetuksi ja häpesi lapsen edessä. Vaara oli tällä kerran ohitse, sillä sälli ei enään rohjenut asiasta virkkaa sanaakaan.
Kotia tultuaan lähetti mestari Willen viemään parin silmäkenkiä eräälle rouvalle, joka asui kaupungissa. Tavallisuuden jälkeen kiirehti poika ja ennätti välleen taloon, mihin kenkät oli jätettävät, sillä hän oli murheissaan, eikä tällä kertaa huolinut kirjakaupoista.
Hän astui rappusista ylös ja tuli erääsen huoneesen, jossa vanhanlainen herra istui kirjoituspöydänsä ääressä. Herra käänsiikse ja sanoi ystävällisesti; pane, poikani, kengät tuohon tuolille, vaimoni ei ole kodissa; tule jälleen moniain päiväin perästä, niin saat tietää onko kenkät mukavat. Tässä on kaksi rossaa vaivastasi.
Wille otti rahan, hän punehtui ja katseli rahaa kädessään.
"No?" kysyi herra kummastellen; "etkö ole tyytyväinen, luulitko saavasi enemmän?"
"Ei! Ei!" kiirehti poika vastaamaan; "mutta — minä — minä pitäisin mielelläni rahat itselläni."
"Saat pitääkin, sinun omaksesihan minä ne annoinki," sanoi herra.
"Mutta en saa, mestari ottaa kaikki pois, mitä minulle annetaan," vastasi Wille ja lisäsi rukoillen: "Ottakaat rahanne takaisin; sitte käypi minun valehtelematta sanoa mestarillen, etten ole mitään saanut; huomena lähetän pienen tytön tänne, antakaat sille."
"No, mitä sinä teet tuolla rahalla?" kysyi herra taas, sillä hän luuli tytön tulevan sitä hakemaan pojalle.
"En minä tätä rahaa tahdo itselleni;" vastasi Wille; "Liisa antaa sen mummollensa."
Muuan vieras, joka tuli sisään, keskeytti puheen, jota se vanha herra olisi muutoin kentiesi pitkittänyt; poika pani rahan pöydälle ja meni tiehensä.
Seuraavana aamuna, kun Liisa nykäsi nauhasta, ja luuli saavansa nähdä pienen kivi-vadin tulevan alas — juoksi poika rappusia alas pihaan ja kertoi hätäisesti kuinka rouva oli häneltä ottanut keitoksen pois, ja ettei hän nyt enään tohtinut, eikä taitanut antaa aamiaisestaan mitään. Tämä odottamatoin tieto säikähytti Liisa, niin että kyyneleet alkoivat vuotaa silmistä. Mutta Wille lohdutti häntä, luvaten hänelle kaksi rossaa, jolla voisi ostaa leipää. — Nyt neuvoi hänelle talon, jossa se ystävällinen herra asui, ja käski hänen joutumaan pois, sillä pelkäsi saavansa toria mestarilta, joka oli äkäinen, kun ei päivää ennen saanut juomarahaa.
Mutta Liisa ei kuitenkaan herennyt käymästä nykäsemässä rihmasta, sillä se ajatus ei mahtunut päähän, että vadin alas laskeminen jo jäi. Viedä kotiin sitä jäätynettä velliä, lämmittää sitä naapurissa ja saada se mummolle, oli, paitsi sitä että itsekkin siitä sai lämmintä ja jokseensaki sillä sammutti nälkäänsä, tälle pienelle tytölle niin hupaista, että hän aina vielä toivoi mestarin rouvan leppyvän, ja taas antavan pojalle entisellä tavalla keitosta. — Mutta vati ei nyt enään riippunut nauhassa: — Ja Willeäkään ei enään näkynyt ikkunassa. Mestari oli hänen muuttanut asumaan semmoiseen kammariin, jossa ei ollut ikkunata ja niinmuodoin ei poika tietänyt niin mitään tytön käymisistä.
Vähän aikaa sen perästä laitettiin Wille taas saman herran luoksi kysymään, kelpasiko kengät hänen vaimollensa; iloisena lähti hän tielle, sillä toivoi saavansa kentiesi taas jonkuun rossan. Herra oli provessori ja istui kaiket päivät kirjainsa ääressä; Willen tullessa sisään oli hänellä paksuja kirjoja edessään auki, joista luki; kynä oli korvan takana, silmälasit nenän päällä, ja kaikesta näkyi että hän kokonansa oli vajonut aineidensa tutkintoon.
"Ahaa, poikani, minä olen tukkunaan unhottanut kenkäsi!" sanoi hän, kuin hoksasi Willen; "kas tuossa, ovat samalla tuolilla, johon ne panit, ota ne siitä! Vaimoni ei vieläkään ole kodissa, hän on miniänsä luona esikaupungissa, H:n puutarhassa, tiedäthän missä se on. Vie kengät sinne ja tässä on sinulle kaksi rossaa siitä pitkästä matkasta! Jaa vainki — tyttö! pitääkö antamani rahat sille? — No, pidä nuo, tyttö oli vastikään täällä, se on hyvä lapsi; minä käskin hänen tulemaan tänne joka lauantai saamaan vähän rahaa vanhalle mummolleen. — Mutta mene nyt, ei minulla nyt ole aikaa!"
Tämän sanottuaan käänsiikse provessori taas kirjoihinsa päin huolimatta Willestä, joka oli iloissaan. Kaksi rossaa! ajatteli hän. Toisen niistä annan mestarille, sillä luultavasti kysyy hän kohta juomarahoja ja toisen säästän minä Liisalle. Kuin hovin rouva taas tahtoo uusia kenkiä, niin poikkean Liisalla; rouva tarvitsee kohta uudet, sillä hänen entiset päälyskengät nahka-vuorilla liene jo kuluneet.
Wille meni H:n puutarhaan ja pian oli hän sen kauniin talon edessä, jossa rohvesorin rouva oli nyt kestissä. Ajo-portti oli kiini, mutta näki pienen portin, josta meni sisään ja tuli ryytimaahan, jonka toisella puolella pytinki oli. Tämän ovi oli lukottu. Wille käveli edestakasin, mutta ei nähnyt ketään, jolle olisi taitanut sanoa asiansa. Pytinki oli vaan yksinkertainen ja kahdeksalla ikkunalla. Sen ulkoseiniä vastaan aina katon rajaan kasvoi kesällä puitteita myöden runsaslehtisiä kasvuja, jotka nyt olivat lakastuneet; mutta puitteet olivat vielä paikallaan ja Wille nousi niitä myöden ylös ikkunasta katsomaan, oliko kukaan pytingissä.
Hän näki suuren salin kolmella ikkunalla, joka näyttiikse kouluhuoneelta; siinä oli vorttepiano, jonka edessä noin kahdentoista vuoden vanha tyttö istui opettajaneen; opetus-tunti oli luultavasti juuri nyt alkamaisillaan, sillä opettaja käänteli nuottikirjan lehtiä, ikään kuin hakisi kappaletta, jota mieli opettaa. Pöydän ääressä toisella puolen salia istui toinen pieni tyttö ja kirjoitti. Ei kukaan huomanut katsella, sillä kaikki olivat selin häneen päin. Nyt alkoi tyttö soittaa.
"Yksi, kaksi, kolme, neljä, — ei niin joutusasti, Laura"; sanoi opettaja, "yksi, kaksi, kolme, neljä, — nosta kätesi, kun pysähys tulee — tämä on soitettava vitkaan, — etkö kuule että nyt menee väärin? oikeen käy kipeästä korviin; — voi, voi jo taas; niin, nyt vasta oli oikeen; kyllä harjaanut, kuin vaan otat tarkan vaarin nuottiloista!"
"Mutta Auneetta, istuthan taas nenä kirjassa kiini!" sanoi hän sille pienelle tytölle pöydän vieressä. "Sillä tapaa turmelet silmäsi. Muista kirjoittaa kaikki kirjaimet oikeen. — Näytäppäs kirjoitustasi, — soita sinä Laura sillä välin, — kirjoituksesi, Auneetta, on hyvä, mutta tuossa olet alkanut nimen pienellä kirjaimella; siihen täytyy panna kaksi ristiä; tähän taas olet kirjoittanut suuren kirjaimen, minkätähden olet sen tehnyt? — Tuosta olet jättänyt kirjaimen pois; katso paremmin, lapseni, miten esikirjoituksessa on; kun jo olet kahdeksan vuoden vanha, niin semmoisia virheitä ei saa enään kirjoituksessasi olla. — Mutta Laura! johan sinä nyt taas olet väärässä! muista, että tahdot osata isäsi syntymäpäivänä soittaa sen kappaleen. Pitää harjottaimasi enemmän."
Wille oli tällä välin ikkunassa onnellisempi kuin jos olisi ollut näytelmässä. Laura pitkitti soittoaan, Auneetta kirjoitustaan. Poika rupesi nyt silmäilemään toisiakin paikkoja salissa. Likeellä ikkunaa oli kirjoitus-pöytä pienine hyllyneen, ja siinä kirjoja ja muutamia kirjoitus-pöytään kuuluvia pieniä kapineita; hän näki kauniin linjaimen, pännä-veitsen kanteleen näköisellä varrella, hopiaisen sinetin, jonka vartena oli miehen kuva. Pöydällä oli kirjoitus-kalut; vieressä paperia ja pännä — jokuun oli arvattavasti äskettäin kirjoittanut siinä. Yhdessä salin nurkassa oli sohva, johon kolme suurta nukkea oli asetettu istumaan. Poika oli vähällä kiljaista äkki-luulemattomasta ihastuksesta, kun näki ne; ei siitä että nämät nahka rouvat olisi niin mielyttäneet häntä, sillä eihän pojat pitä lukua nukkiloista, mutta suurimman jaloissa havaitsi samat punaset sinisellä nauhalla reunustetut kengät, jotka hän kiitollisuudesta siitä, että oli saanut thalarin kappaleen, kerran viskasi erään talon ikkunasta sisään.