The Project Gutenberg eBook ofSuvun kunniaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Suvun kunniaja muita kertomuksia Hawaii-saariltaAuthor: Jack LondonTranslator: Vilho OksanenRelease date: December 2, 2024 [eBook #74829]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1917Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUVUN KUNNIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Suvun kunniaja muita kertomuksia Hawaii-saariltaAuthor: Jack LondonTranslator: Vilho OksanenRelease date: December 2, 2024 [eBook #74829]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1917Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Suvun kunnia
ja muita kertomuksia Hawaii-saarilta
Author: Jack LondonTranslator: Vilho Oksanen
Author: Jack London
Translator: Vilho Oksanen
Release date: December 2, 2024 [eBook #74829]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1917
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUVUN KUNNIA ***
language: Finnish
Kirj.
Jack London
Suomentanut
Vilho Oksanen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.
Suvun kunnia.Koonan sheriffi.Koolau pitaalinen.Chun Ah Chun.
Suvun kunnia.
Percival Ford kummeksui tuloaan. Eihän hän tanssinut. Eikä välittänyt paljoakaan sotilashenkilöistä. Kuitenkin hän tunsi heidät kaikki — nuo Meripaviljonginlanaissapyörähdellen liukuvat ihmiset, upseerit vastapuhdistetuissa valkoisissa univormuissa, herrat valkeassa ja mustassa, naiset paljain käsivarsin ja hartioin. Kaksi vuotta Honolulussa oltuaan oli kahdeskymmenes rykmentti lähdössä uudelle asemalleen Alaskaan, ja Percival Ford yhtenä saaren mahtavimmista miehistä ei voinut auttaa sitä, että oli tullut tuntemaan upseerit ja heidän naisensa.
Mutta tuttavuuden ja suvaitsemisen välillä oli suuri juopa. Armeijan naiset peloittivat häntä hieman. Ne olivat niin tyyten erilaisia kuin ne naiset, joista hän piti parhaiten — vanhanpuoleiset naiset, vanhatpiiat ja kuivahkot neitoset sekä hyvin vakavat kaikenikäiset naiset, joita hän tapasi kirkossa, kirjastossa ja lastentarhatoimikunnissa, jotka nöyrinä tulivat häneltä raha-avustuksia ja neuvoja hakemaan. Niitä naisia hän hallitsi henkisellä etevämmyydellään, suurella rikkaudellaan ja ylhäisellä asemallaan Hawaiin kauppa-aatelin keskuudessa. Ja niitä hän ei pelännyt yhtään. Sukupuolisuus ei niiden seurassa muistunut mieleen. Siinä se syy oli. Niissä naisissa oli jotain muuta enemmän kuin tuoretta elämänhalua. Hän oli liian arka, hän tunnusti sen itselleen, ja armeijan naisten paljaat käsivarret ja alastomat hartiat, heidän suoraankatsovat silmänsä sekä elämänhaluinen ja kiihoittava naisellisuutensa ärsyttivät hänen arkatuntoisuuttaan.
Parempaan tulokseen hän ei tullut armeijan miestenkään suhteen, jotka ottivat elämänsä liian keveästi, joivat, tupakoivat ja kiroilivat kautta elämänsä, pitäen pääasiana lihan haluja yhtä häpeämättömästi kuin heidän naisensakin. Hän oli aina kiusaantunut armeijan miesten seurassa. Nämä näyttivät myös kiusaantuneilta. Ja hän tiesi, että he nauroivat hänelle selän takana taikka säälivät häntä ja kärsivät hänen seurastaan. Sitä paitsi he näyttivät jo pelkällä läheisyydellään alleviivaavan hänen puutteitaan, ikäänkuin kehoittaen tarkkaamaan heissä sitä, mitä hän ei osannut ja mistä osaamattomuudestaan hän kiitti Jumalaa. Niini Samanlaisia he olivat kuin naisensakin! Todellakin, Percival Ford ei ollut enempää naisten mies kuin miestenkään mies. Silmäys häneen todisti sen. Hänellä oli hyvä ruumiinrakenne, eikä hän ollut koskaan sairastanut, ei edes lievää pahoinvointiakaan, mutta häneltä puuttui elinvoimaisuutta. Hänellä oli negatiivinen elimistö. Hänen veressään ei ollut sitä kuohuttavaa käyteainetta, joka olisi sen nostattanut noihin pitkiin ja kapeihin kasvoihin, ohuihin huuliin, laihoihin poskiin ja pieniin, teräviin silmiin. Tomunvärinen, suora ja harva olkikattotukka ilmaisi saiturin sielua, ja ohut, erikoismuotoinen nenä teki pikemmin linnunnokan vaikutuksen. Heikko veri kielsi häneltä paljon elämännautintoja, sallien hänen mennä äärimmäisyyksiin vain yhdessä asiassa, nimittäin vanhurskaudessa. Oikeaa, sovinnaista käyttäytymistä hän noudatti tuskallisen tarkoin, sillä se oli hänen luonteelleen yhtä välttämätöntä, kuin rakastaminen ja rakastettuna oleminen on välttämätöntä tavalliselle ihmissuvulle.
Hän istui algaroba-puitten allalanainja rannan välillä. Hänen katseensa osui tuokioksi tanssijoihin, sitten hän käänsi päänsä pois ja katseli merelle, hiljaa loiskuvien laineitten yli taivaanrannalla loistavaa Etelän Ristiä kohti. Häntä ärsyttivät naisten paljaat käsivarret ja hartiat. Jos hänellä olisi tytär, ei hän koskaan sallisi hänen niin esiintyä, ei koskaan. Mutta hänen ajatuksensa olivat vain tyhjää kuvittelua. Ajatusta ei elävöittänyt minkään tyttären mielikuva. Hän ei nähnyt tytärtä, jolla oli käsivarret ja hartiat. Sen sijaan hän hymyili kaukaiselle avioliittomahdollisuudelle. Hän oli jo kolmenkymmenenviiden ikäinen ja ollen vailla persoonallista rakkauskokemusta hän ei nähnyt rakkaudessa salaperäisyyden tenhoa, vaan eläimellisyyttä. Jokainenhan voi naida. Japanilaiset ja kiinalaiset kulit, jotka raatoivat sokeriviljelyksillä ja riisipelloilla, hekin naivat. Poikkeuksetta he naivat ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Se johtui siitä, että he olivat niin alhaisella elämän asteella. Eikäpä heillä ollut muutakaan tekemistä. He olivat niinkuin armeijankin miehet ja naiset. Mutta häntä odottivat toiset, korkeammat tehtävät. Hän oli erilainen kuin he — he kaikki. Hän oli ylpeä siitä, mikä sattui olemaan. Hänpä ei ollut syntynyt mitättömästä rakkaudenkipunasta. Hän oli syntynyt korkean velvollisuudentunteen ja aatteelle antautumisen vaikutuksesta. Hänen isänsä ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta. Rakkauden hulluus ei ollut koskaan häirinnyt Isaac Fordia. Noudattaessaan kutsumustaan mennä pakanoita käännyttämään hän ei ollut ajatellut eikä halunnut mennä naimisiin. Tässä suhteessa Percival Ford ja hänen isänsä olivat samanlaisia. Mutta lähetysseuran johtokunta oli taloudellinen. Uus-englantilaisten tarkkuus arvioi ja päätteli, että naineet lähetyssaarnaajat tulivat vähemmän maksamaan päätä kohti ja tuottivat enemmän. Niin johtokunta pani Isaac Fordin menemään naimisiin. Toimittipa se hänelle vaimonkin, toisen innokkaan sielun, joka ei myöskään ajatellut naimista, vaan jonka ainoana tarkoitusperänä oli pakanoiden keskuudessa työskenteleminen Herran viinamäessä. He näkivät toisensa ensi kerran Bostonissa. Lähetysseuran johtokunta liitti heidät yhteen, järjestäen kaikki toimitukset, ja viikon lopulla he jo olivat naimisissa ja läksivät pitkälle merimatkalle Kap Hornin ympäri.
Percival Ford oli ylpeä, että oli syntynyt sellaisesta avioliitosta. Hän oli syntynyt ylhäällä ja oli itse mielestään henkinen ylimys. Ja hän oli ylpeä isästään. Se oli hänen intohimonsa. Isaac Fordin ankara, suora ryhti oli syöpynyt hänen mieleensä ja oli hänen ylpeytenään. Tuon Herran sotilaan pienoiskuva oli hänen pöydällään. Ja hänen makuuhuoneensa seinällä riippui Isaac Fordin muotokuva, maalattu sinä aikana, jolloin hän oli ollut monarkian palveluksessa pääministerinä. Ei niin, että Isaac Ford olisi tavoitellut ylhäistä asemaa ja maallista rikkautta, mutta hän oli pääministerinä ja sittemmin pankkiirina ollut suuremmaksi hyödyksi lähetystoimelle. Saksalainen ryhmä ja englantilainen ryhmä sekä koko saaren kauppiaskunta oli ivannut Isaac Fordia kauppasieluiseksi sielujenpelastajaksi; mutta hän, tämän poika, tiesi asiat paremmin. Kun alkuasukkaat irtaantuivat äkillisesti feodaalisesta taloudestaan eikä heillä ollut käsitystä maaomaisuuden hoidosta ja merkityksestä ja he niin ollen laskivat sormiensa läpi laajat maa-alueet, niin Isaac Ford astui kauppiaskunnan ja saaliin väliin ja otti siten haltuunsa suuren omaisuuden. Mutta hän ei pitänyt suunnatonta omaisuuttaan omanaan. Hän piti itseään Jumalan taloudenhoitajana. Maatiloista saamillaan tuloilla hän oli rakennuttanut kouluja, sairaaloita ja kirkkoja. Ja syytön hän oli siihen, että sokeri oli laskujen mukaan tuottanut neljäkymmentä prosenttia, että hänen perustamansa pankin rautatiehommat menestyivät, ja että muiden seikkain ohella viisikymmentä tuhatta acrea Oahun laidunmaata, minkä hän oli ostanut dollarilla acren, kasvoi yhdeksän tonnia sokeria acrella joka kahdeksassatoista kuukaudessa. Eikö kaiken totuuden nimessä Isaac Ford sopinut — niin Percival Ford ajatteli itsekseen — sankarihahmossa seisomaan Kamehameha I:n patsaan vieressä Oikeustalon edustalla? Isaac Ford oli kuollut, mutta Percival, hänen poikansa, jatkoi hänen työtänsä yhtä lujasti, jos kohta ei niin taitavasti.
Hän käänsi katseensa jälleenlanaihin. Mitä oikeastaan oli eroa, hän kysyi itseltään, ruohopukuisen, säädyttömänhula-tanssin ja hänen oman rotunsa naisten avokaula-tanssin välillä? Oliko sillä oleellista eroa? Vai oliko kysymys vain eri asteista?
Hänen juuri harkitessaan tätä kysymystä laskeutui käsi hänen olalleen.
"Hohoi, Ford, mitä te täällä teette? Eivätkö juhlat teitä hituistakaan huvita?"
"Koetan ottaa niihin osaa katsellen, tohtori Kennedy", vastasi PercivalFord vakavana. "Ettekö istahda?"
Tohtori Kennedy istahti ja taputti käsiään. Valkopukuinen japanilainen palvelija saapui nopeasti paikalle.
Kennedy tilasi whiskyä ja soodavettä; sitten hän kääntyi Fordin puoleen sanoen:
"En kysynyt teiltä tietenkään."
"Mutta jospa otan jotakin", sanoi Ford painavasti. Tohtori näytti hämmästyvän, ja palvelija odotti. "Poika, sitruunavettä, ole hyvä."
Tohtori naurahti sydämellisesti, kuin asia olisi koskenut häntä, ja vilkaisi soittajiinhau-puitten alle.
"Mitä, sehän on Aloha-orkesteri", sanoi hän. "Luulin sen koittavan Hawaiin Hotellissa tiistai-illoin. Vähänpä siellä lie elämää nyt, luulemma."
Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi erääseen soittajaan, joka soitti kitaraa ja lauloi hawaiilaisia lauluja kaikkien soittimien säestämänä. Vakaviksi kävivät hänen kasvonsa ja ne pysyivät vakavina hänen kääntyessään toverinsa puoleen.
"Katsokaahan, Ford, eikö teidän ole jo aika jättää Joe Garland rauhaan? Mikäli tiedän, te vastustitte Edistystoimikunnassa hänen lähettämistään Valtioihin, ja siitä haluan nyt puhua kanssanne. Luulisin puolestani teille olevan hauskaa saada hänet maasta pois. Silloinhan voisitte mukavasti lakata vainoamasta häntä."
"Vainoamasta?" Percival Fordin kulmakarvat kohosivat kysyvästi.
"Sanokaa sitä miksi tahdotte", jatkoi Kennedy. "Olettehan ahdistellut tuota miesparkaa jo vuosikausia. Se ei ole hänen syynsä. Joskus tulette sen myöntämään."
"Eikö hänen syynsä?" Percival Fordin ohuet huulet vetäytyivät tiukasti yhteen hetkeksi. "Joe Garland on laiska ja irstas. Hän on aina ollut heittiö, hylkiö."
"Mutta eihän se anna teille oikeutta vainota häntä. Olen seurannut menettelyänne alusta asti. Ensiksi opistosta tultuanne, kun tapasitte hänet viljelyksellä työssä, te poltitte hänet kuin vieraanlunan— te miljooninenne ja hän kuudenkymmenen dollarin kuupalkkoineen."
"Ei ensiksi." Percival Ford puhui virallisella äänenpainolla, jolla hän oli tottunut puhumaan komitean kokouksissa. "Annoin hänelle ensiksi varoituksen Isännöitsijä sanoi hänen olevan pystyvänlunan. Sitä vastaan minulla ei olekaan mitään sanottavaa. Mutta sitä vastaan kyllä, kuinka hän kulutti joutohetkensä. Hän repi hajalle nopeammin kuin minä ehdin rakentaa. Mitä hyötyä oli sunnuntaikouluista, iltakouluista ja ompeluosastoista, kun Joe Garland oli siellä joka ilta helvetillisine ja iankaikkisine tum-tumming-kitaroineen jaukulele-lauluineen, vahvoine ryyppyineen jahula-tansseineen. Sen jälkeen kuin olin varoittanut häntä, tapasin hänet — en voi unohttaa sitä — alhaalla asunnoilla. Kuulinhula-laulut jo ennen kuin näin näyttämön. Ja nähdessäni sen oli siellä kolme tyttöä häpeämättöminä kuutamossa tanssimassa — tyttöjä joille minä olin opettanut puhtaita elämäntapoja ja, siivoa käyttäytymistä. Ja sitten siellä oli kolme tyttöä, jotka muistaakseni olivat juuri päässeet lähetyskoulusta. Tietysti erotin Joe Garlandin työstä. Samanlaisen tiesin hänen olleen Hilossakin. Ihmiset sanoivat minun menneen yli valtuuksieni, kun kehoitin Masonia ja Fitchiä erottamaan hänet. Mutta lähetyssaarnaajat kehoittivat minua niin menettelemään. Hänhän oli heidän työlleen pahennukseksi."
"Sen jälkeen kuin hän oli päässyt työhön teidän rautatiellenne, hänet erotettiin ilman syytä", ilmoitti Kennedy.
"Eipä", oli nopea vastaus. "Kutsuin hänet yksityistoimistooni ja keskustelin hänen kanssaan puolisen tuntia."
"Te erotitte hänet saamattomuuden perusteella?"
"Siveettömän elämän takia, jos suvaitsette."
Tohtori Kennedy naurahti ilkeästi. "Kuka hitto teille on antanut luvan esiintyä tuomarina ja lautakuntana? Tilanomistusko teille antoi oikeuden noitten kuolemattomien sielujen valvontaan? Minä olen ollut lääkärinänne. Voinko ehkä huomispäivänä odottaa määräystänne, että minun on luovuttava skottilaisesta whiskystä taikka menetän teidät hoidokkinani? Joutavia! Ford, te otatte elämän liian vakavasti. Sitä paitsi, kun Joe joutui kiikkiin salakuljetuksesta (hän ei ollut teidän työssänne silloin) ja lähetti teille sanan, pyytäen teitä maksamaan hänen sakkonsa, niin te jätitte hänet kuuden kuukauden raskaaseen pakkotyöhön rantasärkille. Älkää unohtako, että jätitte Joe Garlandin silloin pulaan. Te syöksitte hänet tylysti alas. Mutta muistanpa vielä sen päivän, jolloin tulitte kouluun — me asuimme siellä, mutta te kävitte vain päiväoppilaana — ja kun teidät otettiin sakkiin. Kolmasti veden alle uima-altaassa, muistattehan, oli tapa, jolla uusi tulokas aina vastaanotettiin. Mutta te panitte vastaan. Sanoitte, ettette osaa uida. Olitte säikähtynyt, hermostunut —"
"Kyllä, kyllä muistan", sanoi Percival Ford hitaasti. "Olin todellakin säikähtynyt. Ja minä valehtelin, sillä osasin uida… Mutta olin peloissani."
"Ja muistatteko kuka piti puolianne? Kuka valehteli paremmin kuin te voitte valehdella ja vannoi tietävänsä, ettette osannut uida? Kuka hyppäsi altaaseen ja veti teidät ylös ensimmäisen kerran jälkeen ja oli joutua itse hukuttamisen vaaraan, kun toiset pojat tiesivät, että teosasitteuida?"
"Tietysti muistan", vastasi toinen kylmästi. "Mutta pojan jalomielinen teko ei oikeuta elämänikäistä väärää elämää."
"Mutta Joe ei ole koskaan tehnyt vääryyttä teille — mieskohtaista ja suoranaista tarkoitan."
"Ei", oli Percival Fordin vastaus. "Mutta sepä se juuri tekeekin minun menettelyni moitteettomaksi. Mieskohtaista vihaa minulla ei olekaan häntä vastaan. Hän on huono ihminen, siinä kaikki. Hänen elämänsä on huonoa —"
"Toisin sanoen, hän ei ole teidän kanssanne samaa mieltä, miten elämä on elettävä", keskeytti tohtori.
"Sanottakoon vaikka niinkin. Se ei muuta asiaa. Hän on laiskuri —"
"Eipä ihme", keskeytti toinen taas, "kun muistamme, kuinka monesta paikasta olette hänet ajanut pois".
"Hän on siveetön —"
"Oh, olkaa nyt, Ford. Älkää intoilko. Te olette puhdasverinen uus-englantilainen. Joe Garland taas puoleksikanakki[valkoihoisten käyttämä nimitys Hawaii-saarten alkuasukkaista]. Teidän verenne on heikkoa. Hänen kuohuvaa. Elämä on teille toista, hänelle toista. Hän nauraa ja laulaa ja tanssii koko ikänsä iloisena, epäitsekkäänä, kaikkien ystävänä kuin lapsi. Te vaellatte elämänne läpi kuin kiertävä rukouspyörä, eikä teillä ole muita ystäviä kuin vanhurskaat, ja niitä ovat mielestänne vain ne, jotka ovat kanssanne yhtä mieltä siitä, mikä on oikein. Mutta loppujen lopuksi, kuka sen voi sanoa? Te elätte kuin erakko. Joe Garland elää kuin rehti mies. Kumpi on saanut elämältä enemmän? Mehän olemme elämän palkoissa, kuten tiedätte. Kun palkka on liian pieni, heitämme toimemme hiiteen, joka, uskokaa minua, on jokaisen järkevän itsemurha. Joe Garland nääntyisi nälkään sillä palkalla, minkä te saatte elämältä. Katsokaa, hän on luotu erilaiseksi. Te taas nääntyisitte hänen palkallaan, joka on laulua ja rakkautta —"
"Himoa, jos suvaitsette", kuului vastaus.
Tohtori Kennedy hymyili.
"Rakkaus on teille seitsenkirjaiminen sana, jonka merkityksen tunnette vain sanakirjasta. Mutta todellinen rakkaus, uhrautuva, sykkivä, hellä, sitä te ette tunne laisinkaan. Jos Jumala loi teidät ja minut, miehet ja naiset, niin uskokaa minua, hän loi myöskin rakkauden. Mutta palatkaamme asiaan. On jo aika teidän jättää Joe Garland rauhaan. Se ei ole arvokasta. Se on raukkamaista. Teidän on ojennettava hänelle auttava käsi."
"Miksikä minun enemmän kuin teidänkään", tiedusti toinen. "Miksi ette itse ojenna hänelle kättä?"
"Minä olen ojentanut. Tarjoan hänelle kättä nytkin. Koetanhan saada teitä luopumaan Edistystoimikunnan hommasta hänen poislähettämisekseen. Minä olen hommannut hänelle paikan Mason & Fitchillä. Olen hommannut hänelle viisi-kuusi paikkaa, mutta joka paikasta te olette toimittanut hänet pois. Mutta älkäähän huoliko. Älkää unohtako yhtä seikkaa — vähäinen suorasukaisuuteni ei tehne teille pahaa — ei ole kaunista peliä työntää toisen syntejä Joe Garlandin niskoille. Ja tiedättehän, te kaikkein vähimmin olette sopiva sitä tekemään. Se todellakaan, mies, ei osoita hyvää aistia. Tämä on joka tapauksessa sopimatonta."
"Nyt en ymmärrä puhettanne", vastasi Percival Ford. "Te ajatte takaa joitakin epämääräisiä perinnöllisyys- ja vastuuttomuusteorioja. Mutta kuinka mikään teoria voi pitää Joe Garlandia syyttömänä hänen vääriin tekoihinsa ja samalla pitää minua mieskohtaisesti vastuunalaisena niistä — vastuunalaisempana kuin ketään muuta, itse Joe Garlandkin mukaan luettuna — sitä en voi käsittää."
"Joko häveliäisyys, luullakseni, estää teitä minua käsittämästä, tai se on makuasia", kivahti tohtori Kennedy. "Seurapiirin takia voi kyllä ummistaa silmänsä muutamille seikoille, mutta teidän käytöksenne menee pitemmälle."
"Missä asiassa, pyytäisin tietää?"
Tohtori Kennedy suuttui. Syvempi puna kuin oikean skottilaisen whiskyn nostattama leimahti hänen kasvoilleen, kun hän vastasi:
"Teidän isänne poika!"
"Mitä tarkoitatte?"
"Piru vieköön, mies, pitääkö minun puhua teille vieläkin selvempää kieltä. Mutta jos kerran tahdotte, olkoon menneeksi — Isaac Fordin poika — Joe Garland — teidän veljenne!"
Percival Ford istui tyynenä, mutta loukkaantunut ja hämmentynyt ilme kasvoilla. Kennedy katsoi häneen uteliaana, mutta minuuttien hiljaa vieriessä hänet valtasi ällistys ja säikähdys.
"Hyvä jumala!" hän vihdoin huudahti. "Enhän vain sanonut teille sellaista, mitä ette vielä tiedäkään."
Vastaukseksi kävivät Percival Fordin posket harmaiksi.
"Tämä on ilkeää pilaa", sanoi hän, "hirveätä leikinlaskua".
Tohtori oli saavuttanut mielenmalttinsa. "Jokainen sen tietää", sanoi hän. "Luulin siis teidänkin tietävän. Ja jollette ennen sitä ole tiennyt, niin olipa jo aika teidän saada tietää, ja minä olen iloinen voidessani sanoa sen teille suoraan. Joe Garland ja te olette veljeksiä — velipuolia."
"Se on vale!" huusi Ford. "Ette tarkoita täyttä totta. Joe Garlandin äiti oli Eliza Kunilio." (Kennedy nyökkäsi.) "Muistan hänet hyvin, hänellähän oli ankkalammikko jataro-tarha. Hänen isänsä oli Joseph Garland, rantajätkä." (Tohtori Kennedy pudisti päätään.) "Vasta pari tai kolme vuotta sitten hän kuolikin. Hän oli tavallisesti päissään. Se on syynä Joe Garlandin irstaisuuteen. Siinä teille perinnöllisyyttä."
"Eikö kukaan ole kertonut sitä teille?" virkkoi Kennedy ihmetellen hetken kuluttua.
"Tohtori Kennedy, te olette sanonut minulle hirveän asian, enkä minä voi jättää sitä silleen. Teidän täytyy joko todistaa se taikka… taikka…"
"Todistakaa se itse. Kääntykää ympäri ja katsokaa häntä. Näette hänenprofiilinsa. Katsokaa hänen nenäänsä. Sehän on Isaac Fordin nenä.Teidän nenänne on vain ohut jäljennös siitä. Tuo on alkuperäinen.Katsokaa. Piirteet ovat täysinäisemmät, mutta ne ovat kaikki siinä."
Percival Ford katsoi tuota kanakkia, puolirotuista, joka soitti –hau-puun alla, ja hänen kasvojensa ilme oli sellainen, kuin hän olisi tuijottanut omaa haamuaan. Jokainen kasvojenpiirre ilmaisi hänelle epäilemätöntä yhdennäköisyyttä. Taikka oikeastaan, hänhän se oli tuon toisen, täysilihaksisen ja vankkatekoisen miehen haamu. Ja hänen sekä tuon toisen kasvojenpiirteet muistuttivat täydelleen Isaac Fordin piirteitä. Eikä kukaan? ollut sanonut sitä hänelle. Joka ainoan piirteen Isaac Fordin kasvoissa hän tunsi. Isänsä pienoiskuvia, muoto- ja valokuvia, kulki hänen sielunsa silmien editse, ja yhä hän löysi niistä sekä noista hänen edessään olevista kasvoista yhdennäköisyyksiä ja toisiaan muistuttavia piirteitä. Oli kuin paholaisen taika olisi jäljentänyt Isaac Fordin ankarat piirteet noihin aistillisiin ja irstaisiin kasvoihin, jotka olivat hänen edessään. Mies sattui kääntämään kasvonsa, ja väläykseltä oli Percival Ford näkevinään isävainajansa tuijottavan vastaansa Joe Garlandin kasvoista.
"Mutta eihän se mitään merkitse", kuuli hän heikosti tohtori Kennedyn sanovan. "Sekaisia olivat suhteet entispäivinä. Tiedättehän sen. Olettehan sellaista nähnyt koko elämänne ajan. Merimiehet naivat kuningattaria ja siittivät prinsessoja ja niin edelleen. Se oli tavallista näillä saarilla."
"Mutta ei minun isäni ollut sellaisissa mukana", keskeytti Ford.
"Siinä sitä ollaan." Kennedy kohautti olkapäitään. "Maailman mahla ja elämän savu. Vanha Isaac Ford oli kylliksi ankara ynnä muuta, eikä näitä asioita voi selittää, ei edes itselleen. Hän ei ymmärtänyt sitä enempää kuin tekään. Elämän savua, siinä kaikki. Älkääkä unohtako yhtä seikkaa, Ford. Isaac Fordin veressä oli hieman hillittömyyttäkin, ja Joe Garland peri sen — kaiken sen maailman mahlan ja elämän savun; te taas peritte kaiken Isaac Fordin askeettisen veren. Ja se seikka, että teidän verenne on kylmää, säädyllistä ja kurinalaista, ei oikeuta teitä rypistämään kulmianne Joe Garlandille. Kun Joe Garland repii mitä te rakennatte, niin muistakaa, että siinä on vain vanhan Isaac Fordin molemmat puolet; hän repii toisella kädellään alas, minkä hän toisella rakentaa. Te olette Isaac Fordin oikea käsi, sanokaamme, Joe Garland taas hänen vasen kätensä."
Percival Ford ei vastannut, ja äänettömyyden vallitessa Kennedy tyhjensi unohtuneen whiskysoodansa. Taempaa kuului automobiilin käskevä törähdys.
"Siellä tulee kone", sanoi tohtori Kennedy nousten. "Minun on jouduttava. Ikävä kyllä, että olen järkyttänyt teidän rauhaanne, mutta samalla olen iloinen. Ja tietäkää yksi asia. Isaac Fordin veren hillitsemätön osa oli tavattoman vähäinen, mutta Joe Garland peri sen kaiken. Ja toinen asia. Jos isänne vasen käsi loukkaa teitä, älkää hakatko sitä poikki. Sitä paitsi ei Joessa ole mitään vikaa. Suoraan sanoen, jos saisin valita, kummanko teistä ottaisin autiolle saarelle kanssani asumaan, niin valitsisin Joen."
Pieniä, paljasjalkaisia lapsia juoksi hänen ohitseen ruohikossa leikkien, mutta Percival Ford ei nähnyt heitä. Hän tuijotti vain herkeämättähau-puun alla laulavaan mieheen. Muuttipa hän välillä paikkaansakin lähemmäksi. Meripaviljongin konttoristi meni ohitse, ontuen vanhuuttaan ja vastahakoisia jalkojaan laahaten. Hän oli ollut neljäkymmentä vuotta saarilla. Percival Ford viittasi hänet luokseen, ja toinen totteli kunnioittavasti, ihmetellen, että Percival Ford hänet huomasi.
"John", sanoi Ford, "minä haluan teiltä muutamia tietoja. Ettekö istuisi?"
Konttoristi istuutui kömpelösti, odottamattomasta kunniasta huumaantuneena. Hän räpytteli silmiään ja supatti: "Kyllä, sir, kiitän nöyrimmästi."
"John, kuka on Joe Garland?"
Konttoristi tuijotti häneen, räpytti silmiään, kakisteli kurkkuaan eikä vastannut mitään.
"Antaa tulla vaan", kehoitti Percival Ford. "Kuka hän on?"
"Te pilkkaatte minua, sir", sai toinen änkytetyksi.
"Minä puhun teille vakavasti."
Konttoristi ponnahti taapäin.
"Ettehän tarkoittane sanoa, ettette tiedä sitä?" kysyi hän, joten hänen kysymyksensä sisälsi samalla vastauksenkin.
"Minä tahdon tietää."
"Niin, tuota, hän on —" John jätti lauseensa kesken ja katsoi toiseen avuttomasti. "Eikö hra Ford kysyisi joltakin toiselta? Kaikki luulevat teidän tietävän. Me luulimme aina…"
"Hyvä on, jatkakaa."
"Me luulimme aina, että… että… se oli syynä, miksi te häntä vainositte."
Isaac Fordin pienois- ja valokuvat kiitivät hänen poikansa aivojen läpi, ja Isaac Fordin haamu näkyi hänelle ilmassa. "Toivotan teille hyvää yötä, sir", kuuli hän konttoristin sanovan ja näki hänen alkavan ontua pois.
"John!" huusi hän äkkiä.
John tuli takaisin ja seisahtui hänen lähelleen, vilkuttaen silmiään ja hermostuneesti huuliaan liikutellen.
"Ettehän ole vielä sanonut minulle mitä tiedätte."
"Oh, Joe Garlandistako?"
"Niin, Joe Garlandista. Kuka hän on?"
"Hän on teidän veljenne, sir, jos sanon mitä ei pitäisi."
"Kiitoksia, John. Hyvää yötä."
"Ettekö tiennyt sitä?" uteli vanha mies halukkaana jäämään seuraan nyt, kun vaikea paikka oli mennyt ohitse.
"Kiitoksia, John. Hyvää yötä", kuului toistamiseen.
"Niin, sir. Kiitoksia, hra Ford. Taitaapa tulla sade. Hyvää yötä, sir."
Kirkkaalta taivaalta, tähtien ja kuutamon täyttämältä, vihmoi sade niin hienona ja ohuena kuin höyryn vihma. Kukaan ei välittänyt siitä; lapset leikkivät edelleen, juoksivat paljain jaloin ruohikossa ja hyppäsivät hiekkaan, ja muutamassa minuutissa sade lakkasi. Kaakossa kuvastui Timanttivuoren huippu mustana varjona kraaterimuodostumineen terävästi tähtitaivasta vasten. Uneliaan tovin takaa syöksähti mainingin kuohu vaahtoisana hiekan yli ruohikkoon, ja kaukana ulompana voi erottaa muutamia uimareita mustina pilkkuina kuutamossa. Valssia laulavain äänet häipyivät, ja hiljaisuuden keskeytti jostakin puitten alta kajahtava naisen nauru, joka samalla helkkyi rakkautta. Se pani Percival Fordin sävähtämään ja muistutti hänelle tohtori Kennedyn sanoja. Alhaalta rannan hiekalle vedettyjen kanoottien luona hän näki kanakki-miehiä ja -naisia raukeina nojailevan kuin lootuksen-syöjät, naisilla yllään valkeaholokus; ja yhtä "holokusta" vasten hän näki kanootin perämiehen tumman pään nojaavan naisen olkapäähän. Kauempana alhaalla, missä hiekkasärkät levisivät laguunin aukon vierellä, hän näki miehen ja naisen kävelevän käsikkäin. Kun he ehtivätlanainvalojen luo, hän huomasi naisen käden siirtyvän vyötäisille ja päästävän irti sille kierretyn käsivarren.
Ja kun he menivät hänen ohitseen, Percival Ford tunsi heidät ja nyökkäsi kapteenille ja majurin tyttärelle. Elämän savua, mietti hän itsekseen. Ja jälleen kaikui pimeästäalgaroba-puun alta rakkautta helkkyvä naisen nauru, ja hänen tuolinsa taitse vei japanilainen lapsentyttö makuulle muuatta paljasjalkaista poikaa. Laulajain äänet sulivat hiljaa ja pehmeästi hawaiilaiseen rakkauslauluun, ja upseerit naisineen, käsivarret toistensa ympäri kiedottuina, liukuivat ja pyörivätlanaissa; ja taas nauroi nainenalgaroba-puitten alla.
Mutta Percival Ford tunsi vain inhoa tuota kaikkea kohtaan. Häntä kiusasi naisen rakkausnauru, perämiehen nojaava pää valkeataholokustavasten, rannalla kävelevä pari, tanssivat upseerit naisineen, rakkauslauluja laulavain äänet ja hänen veljensä, joka lauloi toisten mukanahau-puun alla. Varsinkin tuo naisen nauru erityisesti kiusasi häntä. Outo ajatussarja heräsi hänen mielessään. Hän oli Isaac Fordin poika, ja mitä kerran oli Isaac Fordille sattunut, voisi sattua hänellekin. Tämä ajatus sai heikon sydämen syöksemään hänen poskilleen häpeän punan. Hän pelkäsi sitä, mitä saattoi piillä hänen veressään. Tuntui aivan siltä, kuin hän olisi saanut äkkiä tietää, että hänen isänsä oli ollut pitaalinen ja hänen oma verensä sisälsi tuon hirveän taudin ituja. Isaac Ford, ankara Herran sotilas — ulkokullattu mies! Mitä eroa olikaan hänen ja minkä rannan maleksijan välillä tahansa? Suvun kunnia, se kunnian talo, jota Percival Ford oli rakentanut, tuntui jo luhistuvan raunioksi.
Tunnit kuluivat, armeijalaiset nauroivat ja tanssivat, alkuasukas-orkesteri soitteli, ja Percival Ford yhä ponnisteli etsien ratkaisua äkilliseen ja masentavaan ongelmaan, joka oli vyörynyt hänen päälleen. Hän rukoili hiljaa, kyynärpää pöydällä, pää käden varassa, väsyneen katselijan näköisenä. Tanssien välillä armeijalaiset ja siviilimiehet naisineen pyrähtivät hänen luokseen ja lörpöttelivät tavanmukaisia lörpötyksiään, ja heidän palattuaanlanaihinhän jatkoi kesken jäänyttä ponnisteluaan siitä, mihin se oli katkennut.
Hän alkoi sovitella yhteen Isaac Fordin särkynyttä ihannekuvaa, ja liiteaineena hän käytti taitavaa ja ovelaa logiikkaa. Ja se oli sitä lajia, joka on valmistettu itsekkäitten ihmisten aivo-laboratorioissa, ja se tepsi. Kieltämättä hänen isänsä oli ollut hienompaa savea kuin nuo ihmiset hänen ympärillään; mutta kuitenkin oli vanha Isaac ollut vasta muodostusasteellaan, jotavastoin hän, Percival Ford, oli jo valmis tuote. Se todistelu asetti isän jälleen arvoonsa ja samalla nosti hänen omaa arvoansa ylemmä. Hänen vähäpätöinen minänsä kasvoi jättiläissuureksi. Hän oli kyllin suuri antamaan anteeksi. Se ajatus ihan hehkui hänessä. Isaac Ford oli ollut suuri, mutta hän oli suurempi, sillä hän voi antaa Isaac Fordille anteeksi, vieläpä asettaa hänet uudelleen pyhälle paikalleen muistissaan, vaikkapa se paikka ei ollutkaan enää aivan niin puhdas kuin ennen. Hän hyväksyi senkin, ettei Isaac Ford ollut välittänyt ainoasta harha-askeleensa hedelmästä. Hyvä, hän ei myöskään välitä siitä.
Tanssiaiset taukosivat vihdoin. Orkesteri soitti lopuksi "Aloha Oen" ja valmistui lähtemään kotia. Percival Ford kutsui käsiään yhteen lyömällä japanilaisen palvelijan.
"Sano tuolle miehelle, että minä tahdon tavata häntä", sanoi hän JoeGarlandia osoittaen. "Käske hänen tulla tänne heti."
Joe Garland lähestyi pysähtyen kunnioittavasti muutaman askeleen päähän hänestä, hermostuneesti hypistellen kitaraa, joka yhä riippui hihnasta hänen olkapäällään. Toinen ei pyytänyt häntä istumaan.
"Te olette minun veljeni", sanoi Percival Ford.
"Niin, senhän tietää jokainen", oli vastaus, kummastuneella äänensävyllä lausuttu.
"Niinpä luulen, tietää niinkin", virkkoi Percival Ford kuivasti. "Mutta minä en ole tiennyt sitä ennen kuin tänä iltana."
Velipuoli odotti, ja häntä vaivasi äänettömyys, joka syntyi PercivalFordin miettiessä puheen jatkoa.
"Muistatteko ensimmäisen päivän kouluun tultuani, kun pojat sukelluttivat minua?" kysyi hän. "Miksi te piditte minun puoltani?" Velipuoli hymyili ujosti. "Senkö takia, että tiesitte?"
"Niin, sen takia."
"Mutta minä en tiennyt silloin", sanoi Percival Ford kuivakiskoisesti.
"Niinkö", vastasi toinen. Taas tuli äänettömyys.
Palvelijat alkoivat sammutella valojalanaissa.
"Te tiedätte… nyt", virkkoi velipuoli yksinkertaisesti.
Percival Ford rypisti kulmiaan. Sitten hän katsoi toiseen tutkivin silmin.
"Paljonko vaaditte, jos lähdette saarilta ettekä palaa koskaan takaisin?" tiedusti hän.
"Eikö koskaan palata?" änkytti Joe Garland. "Saaret ovat ainoa maa, minkä tunnen. Toiset maat ovat kylmiä. En tunne muita maita. Minulla on paljon tuttavia täällä. Muissa maissa en kuulisi yhdenkään äänen lausuvan: 'Aloha, Joe-poikani!'"
"Minä sanoin: ei koskaan palata", kertasi Percival Ford. "'Alameda' lähtee huomenna San Fransiskoon."
Joe Garland oli hämmentynyt. "Mutta miksikä?" kysyi hän. "Te tiedätte nyt, että me olemme veljeksiä."
"Juuri sen takia", oli vastaus. "Kuten itse äsken sanoitte, tietävät sen kaikki. Minä maksan runsaasti."
Kaikki epäröinti ja hämminki katosi Joe Garlandista.
Muodostumaisillaan ollut silta heidän välillään katkesi.
"Te siis tahdotte, että lähden", kysyi hän.
"Tahdon, että lähdette ettekä koskaan palaa", vastasi Percival Ford.
Ja sinä silmänräpäyksenä, ohikiitävässä leimauksessa hän näki veljensä kohoavan yläpuolelleen kuin vuoren ja tunsi itse kutistuvansa ja painuvansa mikroskoopilliseen mitättömyyteen. Mutta ei ole hyvä kenenkään nähdä itseänsä todellisena, eikä kukaan voi katsella minäänsä oikeassa valossa kauan ja jäädä elämään; ja vain tuokion välähdyksessä Percival Ford näki itsensä ja veljensä oikealta näkökulmalta. Seuraavassa tuokiossa häntä hallitsi taas mitätön ja vaativa itsekkyys..
"Kuten sanoin, minä maksan runsaasti. Teidän ei tarvitse kärsiä puutetta. Minä maksan hyvin."
"Olkoon menneeksi", sanoi Joe Garland. "Lähden."
Hän yritti poistua.
"Joe", kutsui toinen. "Tapaatte lakimieheni huomisaamuna. Viisisataa heti ja kaksisataa kuukaudessa niin kauan kuin pysytte poissa."
"Te olette hyvin ystävällinen", vastasi Joe Garland hiljaa. "Olette liian ystävällinen. Mutta olipa miten tahansa, luulen, etten tahdo teidän rahojanne. Lähden huomenna 'Alamedassa'."
Hän poistui, mutta ei sanonut hyvästiä.
Percival Ford löi käsiään yhteen.
"Poika", sanoi hän japanilaiselle, "sitruunavettä".
Ja lasinsa yli kumartuneena hän hymyili kauan ja itseensä tyytyväisenä.
Koonan sheriffi.
"Te ette voi olla mieltymättä saaren ilmastoon", sanoi Cudworth minun ylisteltyäni Koonan rannikon ihanuuksia. "Olin nuori mies, vasta opistosta päässyt, kun kahdeksantoista vuotta sitten tulin tänne. Enkä lähde täältä milloinkaan pois, paitsi tietysti käymäsiltään. Ja varoitanpa teitä, jos teillä on maan päällä joku rakas paikka, ettette viipyisi täällä liian kauan, muuten tulee tämä paikka rakkaammaksi."
Olimme juuri lopettaneet päivällisen, jota tarjottiin pohjoiseen päin viettävässälanaissa, vaikka mitäpä merkitystä pohjoisella on niin miellyttävässä ilmastossa. Kynttilät oli sammutettu, ja hintelä, valkopukuinen japanilainen palvelija hiipi kuin kummitus hopeaisen kuutamon poikki, tarjottuaan meille sikareja, ja häipyi huvilan pimentoon. Katselin banaanipuiden ja guava-pensaiden lomitse peilityynelle merelle, joka oli tuhannen jalkaa alempana. Siitä asti kuin viikko sitten olin pienellä rannikkohöyrylaivalla tullut maihin ja oleskellut Cudworthin luona, ei tuuli ollut kertaakaan myllertänyt tämän rauhaisan meren pintaa. Tosin siellä kävi tuulen henkäyksiä, mutta ne olivat vienoimpia länsituulen viriä, mitä milloinkaan puhalteli suvisilla saarilla. Ne eivät olleet tuulia, vain henkäilyjä — pitkiä, kukkastuoksuisia henkäilyjä tässä rauhan sopukassa.
"Mikä onnen maa!" huudahdin minä.
"Missä jokainen päivä on toisensa kaltainen ja kaikki päivät ovat paratiisin päiviä", lisäsi Cudworth. "Ei mitään yllätyksiä satu koskaan. Ei ole liian kuuma eikä liian kylmä, vaan aina paras ilma. Oletteko huomannut, kuinka maa ja meri henkivät vuoroon tervehdyksiä toisilleen?"
Tosiaankin olin huomannut tuon miellyttävän, tahdikkaan henkäilyn. Joka aamu olin seurannut meren huountaa sen alkaessa hitaasti levitä, samalla leyhytellen maalle mitä lempeintä, pehmeintä otsonia. Se saattoi meren pinnan väreilemään, vain hiukan tummentaen sitä, ja jätti sinne tänne tyyniä täpliä, jotka väreillen ja päilyen vaihtelivat ollen alttiina tuulenhengen oikullisille hyväilyille. Ja joka ilta olin seurannut meren henkäysten haihtumista taivaalliseen lepoon ja kuullut maan huokausten vienosti humisevan kahvipensaissa ja apinanleipäpuissa.
"Tämähän on ikuisen tyvenen maa", sanoin. "Tuuleeko täällä milloinkaan — puhaltaako koskaan oikea tuuli? Ymmärrättehän mitä tarkoitan?"
Cudworth pudisti päätään ja viittasi itään päin.
"Kuinkapa se voi puhaltaa tuon sulun takaa, joka seisauttaa sen?"
Kaukana ylhäällä kohosivat Mauna Loan ja Mauna Kean valtavat huiput, jotka näyttivät tavoittelevan tähtirikasta taivasta. Kaksi ja puoli mailia meidän päittemme yläpuolelle ne kohottivat päänsä, valkeina lumesta, jota tropiikin aurinko ei voinut sulattaa.
"Kolmenkymmenen mailin päässä, voisin siitä lyödä vetoa, tulee neljänkymmenen mailin nopeudella tunnissa."
Minä hymyilin epäilevästi.
Cudworth astuilanainpuhelimeen. Hän puhui peräkkäin Waimeaan, Kohalaan ja Hamakuaan. Puhelun huudahdukset kertoivat minulle tuulen puhaltavan: "Vai tuulee siellä kovasti, häh?… Kuinka kauan?… Vain viikonko?… Haloo, Abeko siellä?… Jaha, jaha… Vai yritätte istuttaa kahvipensaita Hamakuan rannikolle… Hiiteen teidän tuulenhalkaisijanne! Näkisittepä minun puitani."
"Myrsky raivoaa", sanoi hän minulle pantuaan paikoilleen puhelintorven. "Minä teen aina pilaa Aben kahvista. Hänellä on viisisataa acrea, ja hän on tehnyt ihmeitä tuulenmurtajalla, mutta kuinka hän saa ne juurtumaan, on minusta käsittämätöntä. Tuuleeko? Ainahan se puhaltaa Hamakuan puolella. Kohala ilmoittaa kuunarin purjehtivan purjeet toisessa reivissä Hawaiin ja Mauin välisessä salmessa ja sittenkin olevan aika tiukalla."
"Vaikeata uskoa", vastasin epävarmana. "Eikö pienintäkään vihuria milloinkaan pääse tuolta ympäri tänne puhaltamaan?"
"Ei ainoatakaan. Meidän puolen maahenkäys on aivan erillään siitä ja alkaa Mauna Kean ja Mauna Loan tältä sivulta. Maa näet henkii lämpöä nopeammin kuin meri ja puhaltaa siten yöllä merellepäin. Päivällä maa lämpenee nopeammin kuin meri, ja meri henkäilee vuorostaan maallepäin… Kuunnelkaahan! Tuossapa tuleekin maahenkäys juuri, vuorituuli."
Kuulin sen todellakin tulevan hiljaa kahisten kahvi-, pensaissa, häilyttäen apinapalkoja ja humisten sokeriruovostossa.Lanaissaoli kuitenkin vielä hiljaista. Sitten saapui ensimmäinen vuoristotuulen tuntu, suloisena, vienotuoksuisena, silkinpehmoisena, viininvilpoisena — kuten vain Koonan vuoristotuuli voi olla.
"Ihmettelettekö, että Koona vei sydämeni kahdeksantoista vuotta sitten?" kysyi Cudworth. "En milloinkaan voi sitä enää jättää. Se olisi kuolemani. Kauheata. Täällä oli toinenkin mies, joka rakasti Koonaa niin hartaasti kuin minäkin. Luulenpa hänen rakastaneen enemmänkin, sillä hän oli syntynyt täällä Koonan rannikolla. Hän oli suuri mies, paras ystäväni, joka oli minulle enemmän kuin veli. Mutta hän jätti sen kuitenkin eikä kuollut."
"Rakkausko syynä?" arvailin. "Nainenko?"
Cudworth pudisti päätään.
"Eikä milloinkaan palannut takaisin, vaikka hänen sydämensä aina ikävöi tänne kuolemaansa asti."
Hän pysähtyi ja katseli alas Kailuan rantatuliin. Minä tupakoin ääneti ja odotin.
"Hän oli jo rakastunut… vaimoonsa. Sen lisäksi oli hänellä kolme lasta, joita hän rakasti. He ovat Honolulussa nykyjään. Poika on opistossa."
"Jostakin pahanteostako?" kysäisin vähän ajan kuluttua uteliaana.
Hän pudisti päätään.
"Hän ei ollut syyllinen mihinkään rikokseen eikä syytettynä mistään muustakaan. Hän oli Koonan sheriffi."
"Te puhutte arvoituksia", sanoin.
"Siltä kai kuulostaa", myönsi hän, "ja helvetillinen se tarina onkin".
Cudworth katsoi minuun tutkivasti hetkisen ja palasi sitten äkkiä kertomukseensa.
"Hän oli pitaalinen. Ei syntymästään; kukaan ei ole sellainen syntymästään. Hän sairastui siihen. Tämä mies — mutta mitäpä se merkitsee! Lyte Gregory oli hänen nimensä. Kaikkikamainattuntevat jutun. Hän oli puhdasverinen amerikkalainen, mutta samaa voimakasta rakennetta kuin vanhat Hawaiin päälliköt. Mitalleen kuusi jalkaa ja kolme tuumaa. Hän painoi alastomana kaksisataakaksikymmentä naulaa, eikä hänessä ollut luotiakaan, joka ei olisi ollut puhdasta lihaa tai luuta. Hän oli voimakkain mies, mitä olen nähnyt. Voimailija ja jättiläinen. Hän oli ystäväni. Mies kuin jumala. Ja hänen sydämensä ja henkensä oli yhtä kaunis kuin hänen ruumiinsakin.
"Olisipa hauska tietää, mitä te tekisitte, jos näkisitte ystävänne, veljenne riippumassa jyrkänteen reunalla, putoamaisillaan, syöksymäisillään syvyyteen, ettekä kykenisi mitään tekemään. Tuo oli juuri samanlaista. Minä en voinut tehdä mitään. Näin onnettomuuden tulevan enkä voinut tehdä mitään. Jumal'auta, mies! Mitä minä voin tehdä? Onnettomuuden merkit olivat pahaenteisinä ja selvinä hänen kulmillaan. Ei kukaan muu sitä huomannut. Sen takia että hänestä pidin niin paljon, olin siinä uskossa, etteivät muut sitä huomanneet. En voinut luottaa järkeni todistukseen. Niin mahdotonta se oli kaikessa kauheudessaan. Kuitenkin turmion merkit olivat hänen kulmillaan ja korvissaan. Olinhan nähnyt ne — ohutta pöhöttymää korvalehdillä — oh, niin vienoa kuin mitä lievintä päivetyksen punerrusta. Pidin sitä silmällä kuukausia. Sitten vastoin toivoani tuo vieno tummennus levisi molempien silmäkulmien yläpuolelle ohuena punerruksena. Olisin voinut luulla sitä auringonpolttamaksi, mutta siinä oli kiilto niin näkymätön, kiilto kuin pieni kipuna, mikä näyttäytyy hetkisen ja sitten katoaa. Koetin luulla sitä auringon polttamaksi, mutta enhän voinut. Tiesin toisin. Ei kukaan huomannut sitä niin selvästi kuin minä, Stephen Kalunaa lukuunottamatta, enkä saanut sitäkään tietää ennen kuin perästäpäin. Minä näin turmion tulevan kaikessa kauheudessaan, mutta kieltäydyin ajattelemasta tulevaisuutta. Pelkäsin. En voinut muuta. Ja yöt itkin. Hän oli ystäväni. Me kalastelimme Niihaussa. Ajoimme villiä karjaa Mauna Kealla ja Mauna Loalla. Kesytimme hevosia ja merkitsimme polttimella härkiä Carte Ranchilla. Metsästimme vuohia pitkin Halaekalaa. Hän opetti minulle sukellustaitoa ja rannikkouintia, kunnes olin melkein yhtä taitava kuin hänkin, — hän oli taitavampi kuin tavallinen kanakki. Näin hänen sukeltavan viidentoista sylen syvyyteen ja voivan viipyä veden alla kaksi minuuttia. Hän oli merielävä ja vuoristolainen. Hän voi kavuta mihin hyvänsä vuohetkin uskalsivat kapuilla. Eikä pelännyt mitään. Kerran hän joutui haaksirikkoon 'Luga laivalla ja ui aallokossa kolmekymmentä mailia kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa. Hänellä oli voimia taistella ärjyviä hyökyjä vastaan, jotka teitä ja minua veisivät kuin hyytelöä mukanaan. Hän oli suuri, mainio mies. Me otimme yhdessä osaa vallankumoukseen. Olimme molemmat romanttisesti uskollisia kuningasmielisiä. Häntä ammuttiin kahdesti ja hänet tuomittiin kuolemaan. Mutta hän oli liian suuri mies tasavaltalaisten tapettavaksi. Hän nauroi heille. Myöhemmin he osoittivat hänelle kunniaa ja nimittivät hänet Koonan sheriffiksi. Hän oli yksinkertainen mies, poika, joka ei koskaan vanhentunut. Eikä hänellä ollut monimutkaista aivostoa. Hänen henkensä ilmauksissa ei ollut kieroutta eikä viisastelua. Hän kävi suoraan asiaan, ja hänen esiintymisensä oli aina yksinkertaista.
"Ja hän oli vilkas ja iloinen. En ole koskaan tuntenut niin luottavaa miestä, enkä miestä niin tyytyväistä ja onnellista. Hän ei vaatinut elämältä kaikkea mahdollista, eikä hänen elämässään ollut pettymyksiä. Hän oli saanut täyden maksun, kuitannut laskun jo edeltäkäsin. Mitä muuta hän olisi voinut kaivata, kun oli saanut tuon komean ruumiin ja rautaisen rakenteen, tuon vastustuskyvyn, joka torjui tavalliset taudit, ja tuon sielun terveyden? Ruumiillisesti hän oli täydellinen. Ei koskaan elämässään hän ollut sairastanut. Hän ei tiennyt mitä tavallinen päänsärkykään oli. Kun minä joskus tuskailin, katsoi hän minuun ihmeissään ja sai minut nauramaan kömpelöillä myötätunnon ilmauksillaan. Hän ei voinut ymmärtää sellaista asiaa kuin päänsärky. Sangviinikkoko? Eipä ihme. Kuinka hän olisi voinutkaan olla toisenlainen, kun hänellä oli niin hirveä elinvoima ja mahdottoman hyvä terveys!
"Näyttääkseni teille, mikä usko hänellä oli onnensa tähteen ja miksi hänellä oli tuo usko, kerron seuraavan jutun. Hän oli vielä nuorukainen — olin juuri tutustunut häneen — kun hän joutui kerran pokerinpelaajani sakkiin Wailukussa. Mukana oli eräs iso saksalainen, Schultz nimeltään, joka pelasi raa'asti ja omavaltaisesti. Miestä oli onnistanut hyvin ja hän oli aivan voittamaton, kun Lyte Gregory yhtyi peliin. Lyte lähti peliin, kuten toisetkin, mutta Schultz pelasi kaikki ulos pelistä — kaikki paitsi Lyten. Hän ei pitänyt saksalaisen pelitavasta ja haastoi tämän uudelleen mukaan. Schultz kohotti vuorostaan ja Lyte vuorostaan. Sillä tavoin peli sujui vuoroittaisin kohotuksin. Panokset olivat isoja. Ja tiedättekö mitä Lytellä oli kädessään? Kuningaspari ja kolme pikku ristiä. Se ei ole pokeria. Lyte ei pelannutkaan enää pokeria. Hän urheili. Hän ei tiennyt mitä Schultzilla oli, mutta hän kohotti ja kohotti, kunnes sai Schultzin kiljumaan, ja Schultzilla oli kolme ässää koko ajan. Ajatelkaa sitä! Mies kuningasparilla pakottaa ässä-kolmikon miehen varomaan!
"Well, Schultz osti kaksi korttia. Toinen saksalainen, Schultzin ystävä, jakoi. Lyte tiesi silloin olevansa kolmea vastassa. Mitä hän teki nyt? Mitä te olisitte tehnyt? Ostanut kolme korttia ja pitänyt kuninkaat tietysti. Niin ei tehnyt Lyte. Hän pelasi uhallaan. Hän heitti kuninkaat pois ja piti kolme pikku ristiä ja osti kaksi korttia. Hän ei kertaakaan katsonut niihin. Mutta hän katsoi Schultziin, ja Schultz kohotti — roimasti. Kun hänellä oli kolme ässää, niin hän tiesi Lyten olevan kynsissään, koska hänellä oli kolme varmaa korttia Lyten lehtiä vastaan ja tällä täytyi varmasti olla kolmea pienemmät. Schultz parka! Hän oli aivan oikeassa otaksumisineen. Hän erehtyi siinä, kun luuli Lyten pelaavan pokeria. He jatkoivat vuoroittaisia kohottamisiaan, kunnes Schultzin varmuus alkoi hävitä. Ja koko aikana ei Lyte katsonut kahta korttiaan, ja Schultz tiesi sen. Näin Schultzin ajattelevan, vilkastuvan ja taas kohottavan. Mutta jännitys oli liian suuri hänelle.
"'Hellittäkää jo, Gregory', sanoi hän vihdoin. 'Olen jo höyhentänyt teitä tarpeekseni. En halua enempää hävittää rahojanne. Olen saanut —'
"'Välipä sillä mitä olette saanut', keskeytti Lyte. 'Ettehän tiedä mitä minulla on. Mitähän jos katsoisin.'
"Hän katsoi ja kohotti sata dollaria. Sitten he alkoivat taas ja kohottivat vuoroin, kunnes Schultz helpotti ja laski taas kolme ässää pöytään. Lyte laski myös viisi korttiaan. Ne olivat kaikki mustia. Hän oli vetänyt kaksi ristiä lisää. Tiedättekö, sillä lailla hän mursi Schultzin sisun pokerinpelaajana. Tämä ei pelannut enää samalla rohkeudella. Hän menetti rohkeutensa ja hänen varmuutensa horjui.
"'Mutta kuinka voit niin tehdä?' kysyin Lyteltä perästäpäin. 'Tiesithän hänen olevan voitolla, kun hän veti kaksi korttia. Sitä paitsi et kertaakaan katsonut omia korttejasi.'
"'En tullut katsoneeksi', oli Lyten vastaus. 'Sillä tiesin niiden olevan kaksi ristiä. Ja niiden täytyi olla kaksi ristiä. Luulitko minun menneen peliin sitä varten, että se iso saksalainen löisi minut? Se oli mahdotonta. Ei minua niin vain voiteta. Minun täytyi voittaa. Olisinpa ollut maailman hämmästynein mies, elleivät ne kaikki olisi olleet ristejä.'
"Tuo oli Lyten tapaista, ja juttu auttanee teitä paremmin arvostamaan hänen suurenmoista rohkeuttaan. Kuten hän sanoi, hänen täytyi voittaa, onnistua ja menestyä. Ja tässä kuten kymmenessätuhannessa muussakin tapauksessa hän sen todisti. Ja todellakin häntä onnisti aina. Se selitti hänen pelottomuutensa. Ei mitään voinut sattua hänelle. Hän oli siitä vakuutettu, koska hänelle ei koskaan ollut mitään sattunut. Silloin kun 'Luga' hukkui ja hän sai uida kolmekymmentä mailia, joutui hän olemaan vedessä kaksi kokonaista yötä ja yhden päivän. Ja koko sinä kauheana aikana hän ei kadottanut toivoaan, ei kertaakaan epäröinyt pelastumistaan. Hän oli varma maihinpääsystään. Hän kertoi sen minulle itse, ja minä uskon sen olleen totta.
"Well, tuollainen mies ystäväni Lyte Gregory oli. Hän oli erilaista rotua kuin tavalliset kuolevaiset. Hän oli jumalaista alkuperää, tavallisten tautien ja onnettomuuksien tapaamaton. Mitä tahansa hän halusi, sen hän sai. Hän voitti vaimonsa, erään pienen kaunottaren, Caruther-sukua, kymmenkunnalta kilpailijalta. Ja tyttö suostui häneen, ja niin hän sai parhaan vaimon maailmassa. Hän tahtoi pojan. Hän sai. Sitten hän tahtoi tytön ja toisen pojan. Hän sai ne. Ja ne olivat oikeata laatua, puhtaita ja virheettömiä kaikin puolin, vankkarintaisia ja saivat periä hänen terveytensä ja voimansa.
"Ja sitten tuli turmio. Kauheat merkit ilmaantuivat häneen. Seurasin niitä vuoden. Se mursi minut. Mutta hän ei tiennyt siitä eikä kukaan toinenkaan ihminen osannut sellaista aavistaa, lukuunottamatta kirottuahapa-haolea, Stephen Kalunaa. Hän tiesi sen, mutta sitä en minä taas tiennyt. Ja — niin tohtori Strowbridge tiesi sen myös. Hän oli Yhdysvaltain lääkäreitä, ja hän tunsi pitaalin oireet. Nähkääs, hänen toimenaan oli epäiltyjen tutkiminen ja niiden määrääminen lähetettäväksi Honolulun tarkastusasemalle. Ja Stephen Kaluna oli myös tarkka tuntemaan pitaalin oireita. Tauti raivosi hänen suvussaan, ja neljä tai viisi hänen sukulaistaan oli jo lähetetty Molokaille.
"Turmion ilmitulo aiheutui Stephen Kalunan sisaren kautta. Kun tyttö joutui epäilyksenalaiseksi, ja ennenkuin tohtori Strowbridge ehti saada häntä käsiinsä, vei veli hänet piilopaikkaan. Lyte oli Koonan sheriffi, ja hänen oli haettava tyttö esille.
"Me olimme kaikki sinä iltana Ned Austinin kapakassa Hilossa. Stephen Kaluna oli myös siellä, kun astuimme sisälle, lasinsa ääressä ja riitaisalla päällä. Lyte nauroi jollekin pilapuheelle — tuollaista suurta ja hyväntahtoista jättiläisen naurua. Kaluna sylkäisi ylenkatseellisesti lattiaan. Lyte huomasi sen, kuten toisetkin, mutta ei tietääkseenkään. Kaluna haki riitaa. Hän otti loukkaantuakseen siitä, että Lyte oli tullut hakemaan hänen sisartaan. Monella tavoin hän osoitti närkästystään Lyten läsnäolosta, mutta Lyte ei välittänyt siitä. Luulenpa Lyten olleen hieman pahoillaan, sillä hänen vaikein velvollisuutensa oli pitaalisten pidättäminen. Ei ole hauskaa mennä ihmisten asuntoihin ja riistää perheestä isä, äiti, lapsi, joka ei ole tehnyt mitään pahaa, ja toimittaa hänet ikuiseen maanpakoon Molokaille. Tietysti tämä on välttämätöntä yhteiskunnalle, ja Lyte, uskon minä, olisi ollut valmis ensimmäisenä pidättämään oman isänsä, jos tämä olisi joutunut epäilyksenalaiseksi.
"Vihdoin Kaluna sanoa tokaisi: 'Kuulkaas, Gregory, te olette hakemassaKalaniweoa, mutta häntä ette löydä.'
"Kalaniweo oli hänen sisarensa. Lyte vilkaisi häneen kuullessaan nimeään mainittavan, mutta ei vastannut. Kaluna oli raivoissaan. Kaiken aikaa hän puri hammastaan.
"'Sanonpa teille yhden asian', hän huudahti. 'Te joudutte itse Molokaille, ennenkuin saatte Kalaniweon sinne. Sanon teille mikä olette. Teillä ei ole oikeutta olla kunniallisten ihmisten seurassa. Te pidätte hirveää melua velvollisuudestanne, eikö niin? Te lähetätte monia Molokaille, vaikka tiedätte itse kuuluvanne sinne.'
"Olin nähnyt Lyten suuttuvan monta kertaa, mutta en koskaan ollut nähnyt häntä niin suuttuneena kuin sillä hetkellä. Pitaali, tiedättehän, ei ole leikin asia meidän keskuudessamme. Yhdellä loikkauksella hän hyppäsi yli lattian ja niskasta tarttuen veti Kalunan ylös tuoliltaan. Samalla hän ravisti miestä niin rajusti, että puolirotuisen hampaat kalisivat.
"'Mitä tarkoitat?' kysyi Lyte. 'Sylkäise ulos, mies, taikka minä kuristan sinut!'
"Tiedättehän Lännessä olevan puheenpartena, että miehen pitää hymyillä puhuessaan. Sama on meillä saarelaisillakin puheenpartena, mutta se ei koske pitaalia. Mikä liekin Kaluna ollut, ainakaan hän ei ollut pelkuri. Niin pian kuin Lyte hellitti otteensa, hän vastasi: 'Minä sanon teille mitä tarkoitan. Te olette pitaalinen itsekin.'
"Lyte lennätti puolirotuisen äkkiä tuolilleen, mutta jo sävyisämmin. Sitten hän purskahti nauruun, vilpittömään, sydämelliseen nauruun. Mutta hän nauroi yksinään, ja sen huomattuaan hän katsoi meitä kasvoihin. Minä menin hänen luokseen ja koetin saada hänet lähtemään pois, mutta hän ei ottanut pyyntöäni huomioonsa. Hän tuijotti vain Kalunaan, joka hypisteli hermostuneesti kaulaansa, kuin pyyhkiäkseen pois hänen sormiensa jäljet. Tuo liike oli aivan vaistomainen.
"Lyte katsoi meitä kasvoihin, siirtyen hitaasti toisesta toiseen.
"'Jumal'auta, miehet! Jumal'auta!' sanoi hän.
"Mutta se ei ollut puhetta enää. Se oli ennemmin käheää kauhun kuiskausta. Pelko tukkesi hänen kurkkunsa, ja luulenpa, ettei hän koskaan ennen elämässään ollut tuntenut pelkoa.
"Sitten hänen jättiläismäinen optimisminsa palasi ja hän naurahti jälleen.
"'Mainiota pilaa — kuka hyvänsä sen keksikään!' sanoi hän. 'Minä tarjoan ryypyt. Mutta, miehet, älkää tehkö sitä enää kellekään. Se on liian vakavaa. Sanon teille, että kuolin tuhannen kuolemaa tuossa tuokiossa. Ajattelin vaimoani ja lapsiani, ja…'
"Hänen äänensä murtui ja hän loi silmänsä puolirotuiseen, joka yhä piteli kurkkuaan. Hän oli hämillään ja huolissaan.
"'John', sanoi hän kääntyen minuun.
"Hänen iloinen, täyteläinen äänensä soi korvissani. Mutta minä en voinut vastata. Hengitin raskaasti sinä hetkenä ja tunsin, etteivät kasvoni näyttäneet oikeilta.
"'John!' huudahti hän uudelleen, astuen askeleen lähemmä.
"Hän huudahti nimeni pelokkaasti, ja kaikista painajaisista hirveintä oli kuulla pelokkuutta Lyte Gregoryn äänessä.
"'John, John, mitä tämä merkitsee?' jatkoi hän yhä pelokkaammin. 'Se on leikkiä, eikö olekin? John, tässä on käteni. Jos minä olisin pitaalinen, tarjoisinko kättäni? Olenko minä pitaalinen, John?'
"Hän ojensi kätensä, ja mitä minä välitin taivaasta tai helvetistä! Hän oli ystäväni! Tartuin hänen käteensä, vaikka vihloikin sydäntäni nähdessäni hänen kasvojensa kirkastuvan.
"'Se oli vain leikkiä, Lyte', sanoin minä. 'Olimme ajattelemattomia. Sinä olet oikeassa. Asia on liian vakava leikin aiheeksi. Emme tee sitä toiste.'
"Hän ei nauranut nyt. Hän hymyili kuin mies hymyilee herättyään pahasta unesta ja ollen vielä painajaisen vallassa.
"'Ali right, sitten', sanoi hän. 'Älkää tehkö sitä enää, Mutta sanonpa, miehet, että te saitte minut taannoin etelän helteeseen hetkiseksi. Katsokaahan, miten olen hiessä.'
"Hän huokasi ja pyyhki hikeä otsaltaan lähtiessään tarjoilutiskiä kohti.
"'Se ei ollut pilaa', sanoi Kaluna äkkiä.
"Minä katsoin häneen murhaavasti. Mutta en tohtinut puhua taikka lyödä. Sillä se olisi jouduttanut ratkaisua, jota vielä mielettömästi koetin torjua.
"'Se ei ole leikkiä', toisti Kaluna. 'Te olette pitaalinen, Lyte Gregory, ja teette väärin käydessänne käsiksi kunniallisten miesten lihaan — puhtaitten miesten lihaan.'
"Silloin Gregory leimahti.
"'Leikki on mennyt jo liian pitkälle! Jätä se! Jätä se, Kaluna, sanon, taikka pehmitän sinut!'
"'Menkää ensin bakteriologiseen tarkastukseen', vastasi Kaluna, 'ja pehmittäkää sitten minut, jos vielä haluatte. Katsokaa kuvastimeen. Siitähän sen näette itsekin. Jokainenhan tuon huomaa. Teillehän on kehittymässä leijonan kasvot. Katsokaa, tuossa on ihottuma levinnyt silmienne yläpuolelle.'
"Lyte tuijotti ja tuijotti, ja näin miten hänen kätensä vapisivat.
"'Minä en näe mitään', sanoi hän vihdoin, kääntyenhapa-haoleen. 'Sinulla on musta sydän, Kaluna. Enkä häpeä sanoa, että olet tuottanut minulle kauhun, jota ei ole sopiva toiselle tuottaa. Pidän kuitenkin kiinni puheestasi. Menen järjestämään tämän asian nyt. Lähden suoraan tohtori Strowbridgen luo. Ja kun palaan, varokin!'
"Katsomattakaan meihin hän astui ovelle.
"'Odota täällä, John', sanoi hän viitaten minulle, etten seuraisi häntä.
"Seisoimme siinä kuin kummitusjoukkue.
"'Se on totta', sanoi Kaluna minulle. 'Tekin voitte sen nähdä.'
"Toiset katsoivat minuun, ja minä nyökkäsin. Harry Burnley kohotti lasinsa huulilleen, mutta laski sen pois maistamatta. Hän läikytti siitä puolet tiskille. Hänen huulensa värähtivät kuin itkevän lapsen. Ned Austin kalisteli jäälaatikkoa. Hän ei kuitenkaan hakenut mitään. Kukaan ei puhunut. Harry Burnleyn huulet värisivät kovemmin kuin ennen. Äkkiä hän hirvittävä ilme kasvoissaan iski Kalunaa nyrkillään kasvoihin. Syntyi kahakka. Emme yrittäneet keskeyttää heitä. Emmekä olisi liikahtaneet, vaikka hän olisi tappanut tuon puolirotuisen. Se oli kamalaa kuritusta. Mutta me emme surkeilleet. En muistakaan, milloin Burnley lakkasi ja laski tuon raukan ryömimään tiehensä. Kaikki olimme niin kiihoittuneita.
"Tohtori Strowbridge kertoi kohtauksen minulle perästäpäin. Hän oli viipynyt myöhään työssään, kun Lyte saapui hänen vastaanottohuoneeseensa. Lyte oli jo saanut takaisin entisen rohkeutensa ja astui reippaasti sisään, Kalunalle hieman suutuksissaan, mutta muuten entisellään. 'Mitä saatoin tehdä?' kysyi tohtori minulta. 'Tiesin taudin hänessä olevan. Olin huomannut sen jo kuukausia. Sitä en voinut sanoa hänelle. En voinut sanoa: on. Kerronpa teille, että silloin itkin. Hän pyysi bakteriologista tarkastusta. 'Leikatkaa kappale ihoa, tohtori, ja toimittakaa koe', hän pyysi kiihkeästi. 'Leikatkaa kappale ihoa ja toimittakaa koe', hän yhä kertasi.
"Tohtori Strowbridgen itku sai Lyten vakuutetuksi. 'Claudine' oli lähdössä seuraavana aamuna Honoluluun. Tapasimme hänet, kun hän oli menossa jo laivaan. Nähkääs, hän oli päättänyt ilmoittautua terveyslautakunnalle. Emme osanneet tehdä mitään hänen hyväkseen. Hän oli lähettänyt liian monta Molokaille mennäkseen sinne itse. Siksi kehoitimme häntä lähtemään Japaniin. Mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan. 'Minä otan lääkkeeni, toverit', oli kaikki mitä hän sai sanotuksi, ja hän sanoi sen uudestaan ja uudestaan. Se ajatus oli niin vallannut hänet.
"Kaikki asiansa hän järjesti Honolulun tarkastusasemalta käsin ja meni Molokain sairassiirtolaan. Mutta kovin lannistui hänen mielensä siellä. Sikäläinen lääkäri kirjoitti meille, että hän oli vain varjo entisestään. Suri niin vaimoaan ja lapsiaan. Hän tiesi, että me olimme ottaneet heidät huolenpitoomme, mutta silti heidän kohtalonsa vaivasi hänen mieltään. Kuuden kuukauden kuluttua lähdin Molokaille. Minä istuin lasiseinän toisella puolella ja hän istui toisella. Katselimme toisiamme lasin läpi ja keskustelimme puhetorven kautta. Mutta kaikki oli toivotonta. Hän oli päättänyt pysyä siellä. Neljä kuolettavaa tuntia todistelin hänelle ja lopulta uuvuin. Ja höyrylaivan vihellys lisäksi kiirehti minua lähtemään.
"Mutta sittenkään emme voineet jättää asiaa silleen. Kolme kuukautta myöhemmin vuokrasimme 'Halcyon'-kuunarin. Alus oli opiumin salakuljettaja ja purjehti kuin noiduttu. Sen omistaja teki rahaa mistä hyvänsä, ja me teimme hänen kanssaan sopimuksen Kiinan-matkasta. Hän purjehti San Fransiskosta, ja muutamia päiviä myöhemmin me läksimme Landhousen purrella risteilemään. Se oli vain viiden tonnin jahti, mutta me kiidimme sillä viisikymmentä mailia koillistuulen suuntaan. Meritautiko? En milloinkaan ole siitä niin kärsinyt. Maan kadottua näkyvistä tapasimme 'Halcyon'in, ja Burnley sekä minä menimme laivaan.
"Laskimme Molokaille yhdentoista tienoissa yöllä. Kuunari käännettiin lähtövalmiiksi, ja me sousimme maihin laivaveneellä Kalawaon kohdalle — paikalle, missä Isä Bamien kuoli, tiedättehän. Laivuri oli rohkea mies. Revolverit vyössä hän astui pelottomasti edellämme. Kolmisin oikaisimme Kalaupapan niemekkeen poikki, noin kahden mailin matkan. Kuvitelkaa mielessänne olevanne sysipimeässä yössä vainuamassa yhtä miestä tuhansien pitaalisten joukosta. Nähkääs, jos olisimme siirtolassa nostaneet hälyytyksen, niin se olisi vienyt yrityksemme hukkaan. Paikka oli outo ja pilkkopimeä. Pitaalisten koirat tulivat ulos ja haukkuivat meitä; harhailimme ympäri neuvottomina ja eksyneinä.
"Laivuri pelasti pulasta. Hän vei meidät ensimmäiseen yksinäiseen taloon. Suljimme oven perässämme ja otimme tulta. Sisällä oli kuusi pitaalista. Pudistimme ne hereille ja puhuimme heille maan kielellä. Minä pyysin tavatakokuaa. Kokua on terveyslautakunnan palkkaama apulainen, puhdas alkuasukas, joka hoitaa pitaalisia, sitoo niiden haavoja ja niin edespäin sekä asuu siirtolassa. Odotimme talossa ja pidimme silmällä asukkaita, sillä välin kuin laivuri läksi yhden kanssa kokuaa hakemaan. Tämä löytyikin pian, ja laivuri toi hänet tullessaan revolverilla uhaten. Laivurin jäätyä taloa vartioimaan Burnley ja minä läksimme kokuan opastamina Lyten taloon. Hän asuikin yksin.
"'Uskoin teidän tulevan, toverit', sanoi Lyte. 'Älä kajoa minuun, John.Kuinka Ned ja Charley voivat ja koko joukko? Olen valmis lähtemään nyt.Olen ollut täällä yhdeksän kuukautta. Missä vene on?'
"Kiiruhdimme takaisin toiseen taloon laivuria hakemaan. Mutta hälyytys oli noussut jo. Valot vilkkuivat taloissa ja ovet paukkuivat. Olimme sopineet siitä, ettei ammuttaisi paitsi ehdottoman pakon tullen. Ja kun meidän täytyi pysähtyä mennessämme, iskimme nyrkeillä ja revolverin perillä. Minä jouduin otteluun erään ison miehen kanssa. En voinut saada häntä irti itsestäni, vaikka kahdesti survaisin häntä lujasti kasvoihin nyrkilläni. Hän tarrautui minuun kiinni, ja siinä rymäkässä kaaduimme kamppaillen ja kolhien toisiamme. Hän kiskoi minua mukanaan. Joku tuli lyhty kädessä. Silloin näin hänen kasvonsa. Kuinka voinkaan kuvailla, miten kauheat ne olivat! Ne eivät olleet kasvot — kasvojen jätteet tai kamala irvikuva kasvojen piirteistä, elävä raunio — nenätön, huuleton. Toinen korva oli turvonnut ja riippui muodottomana olkapäälle. Olin raivoissani. Hän likisti minua niin lujasti itseään vasten, niin että tuo korvalehti kosketti kasvojani. Silloin hullaannuin. Se oli kamalaa. Aloin kurikoida häntä revolverillani. Kuinka siinä kävikään, sitä en tiedä, mutta juuri kun olin pääsemäisilläni irti, hän tarttui minuun hampaineen. Puolet kädestäni oli hänen huulettomassa suussaan. Silloin iskin häntä revolverilla silmien väliin, ja hänen hampaansa heltisivät."
Cudworth näytti minulle kättään kuunvalossa, ja minä saatoin nähdä arvet. Ne näyttivät koiranpuremilta.
"Ettekö pelännyt tartuntaa?" kysäisin.
"Pelkäsin. Seitsemän vuotta odotin. Tiedättehän, tauti tarvitsee pitkän ajan kehittyäkseen. Täällä Koonassa odotin, vaan ei sitä tullut. Mutta sen seitsemän vuoden aikana ei koskaan mennyt päivää eikä yötä, etten aina tutkinut… etsinyt…" Hänen äänensä murtui, kun hän katseli kuutamossa välkkyvää merta lumipeitteisten vuorenhuippujen vierellä. "En mitenkään ollut kestää sitä ajatusta, että menettäisin Koonan enkä koskaan enää saisi olla Koonalla. Seitsemän vuotta! Olen pysynyt terveenä. Mutta siksi olen naimaton. Olin kihloissa. Mutta sairastumistani peläten en uskaltanut mennä naimisiin. Tyttö ei ymmärtänyt. Hän lähti valtioihin ja joutui naimisiin. Enkä koskaan sen jälkeen ole nähnyt häntä.
"Juuri kun olin päässyt irti pitaalisesta poliisimiehestä, kuului temmellystä ja kavioiden kapsetta aivan kuin ratsuväen hyökkäyksessä. Se oli laivuri. Hän oli aavistanut näin käyvän ja pannut nuo siunatut pitaaliset satuloimaan neljä hevosta. Mekin olimme jo valmiit. Lyte oli selviytynyt kolmesta kokuasta, ja me vapautimme Burnleyn useammista. Koko siirtola oli mylläkässä silloin, ja joku alkoi ampua meitä winchesterillä. Kunhan se vain olisi ollut itse Jack McVeigh, Molokain ylijohtaja.
"Sepä oli ratsastusta! Pitaaliset hevoset, pitaaliset satulat, pitaaliset suitset, pikimusta pimeys, viuhuvat kuulat ja tietä tuskin minkäänlaista. Ja laivurin hevosena oli muuli, eikä hän osannut kunnolleen ratsastaakaan. Mutta me pääsimme venheelle, ja kun työnsimme sitä ranta-aallokon läpi, kuulimme hevosten tulevan Kalaupapasta mäkeä alas.
"Te aiotte mennä Shanghaihin. Tapaatte Lyte Gregoryn siellä. Hän työskentelee eräässä saksalaisessa liikkeessä. Ottakaa hänet päivälliselle. Tarjotkaa hänelle viiniä ja antakaa hänelle kaikkea parasta, mutta älkää antako hänen maksaa mitään. Lähettäkää lasku minulle. Hänen vaimonsa ja lapsensa ovat Honolulussa, ja hän tarvitsee rahansa heille. Suurimman osan palkastaan hän lähettääkin heille ja elää itse erakkoelämää. Ja kertokaa hänelle Koonasta. Täällä hänen sydämensä on. Kertokaa hänelle kaikki mitä tiedätte Koonasta."
Koolau pitaalinen.
"Koska olimme sairaita, he riistivät meidän vapautemme. Me olemme totelleet lakia. Emmekä ole tehneet mitään pahaa. Ja kuitenkin he panisivat meidät vankeuteen. Molokai on vankila. Senhän tiedätte. Niulin sisar lähetettiin Molokaille seitsemän vuotta sitten. Hän ei nähnyt sisartaan sen koommin. Eikä hän saakaan häntä milloinkaan nähdä. Tytön täytyy olla siellä kuolemaansa saakka. Tämä ei ole hänen tahtonsa eikä se ole Niulinkaan tahto. Se on valkoisten miesten tahto, jotka maata hallitsevat. Ja keitä ovat nämä valkoiset miehet? Kyllä tunnemme. Isämme ja isoisämme jo heidät tunsivat. He saapuivat kuin lampaat ja puhuivat lempeästi. Hyvin he osasivatkin puhua lempeästi, sillä me olimme voimakkaita ja meitä oli paljon, ja kaikki saaret olivat meidän. Niinkuin sanoin, he puhuivat lempeästi. Heitä oli kahta lajia. Toinen laji pyysi meidän lupaamme saarnatakseen meille jumalansanaa, ja toinen taas kysyi lupaa saadakseen käydä kauppaa kanssamme. Sellainen oli alku. Nyt ovat kaikki saaret heidän, kaikki maa, kaikki karja — kaikki on heidän. Ne, jotka saarnasivat meille jumalansanaa, ja ne, jotka saarnasivat rommin sanaa, ovat menestyneet ja tulleet suuriksi päälliköiksi. He asuvat kuin kuninkaat monihuoneisissa taloissa, ja suurilukuinen palvelijajoukko hoitelee heitä. Ja vaikka heillä ei mitään ollut, niin he omistavat nyt kaiken, ja jos minä tai joku kanakki nälkäänsä valittaa, he vain irvistävät ja sanovat: 'Miks'ette tee työtä? Sitä on kyllä viljelyksillä.’"
Koolau pysähtyi. Hän kohotti kätensä ja muodottomiksi koukistuneilla sormillaan otti päästään loistavan hibiscus-kiehkuran, joka seppelöi hänen mustia hiuksiaan. Kuu hopeoi näkyä säteillään. Oli rauhallinen yö, vaikka ne, jotka istuivat hänen luonaan ja kuuntelivat, olivat taistelussa olleitten näköisiä. Heidän kasvonsa muistuttivat leijonan kuonoa. Millä töllötti tyhjä sija sillä paikalla, missä nenän piti olla, millä taas käsivarren tynkä näytti paikkaa, mistä se oli mädännyt pois. Siinä oli miehiä ja naisia kolmisenkymmentä, jotka olivat pedon merkillä leimatut.