Niila Skum, Aslak Roston renki, oli syvästi katkeroittunut isännälleen, sillä tämä oli hänet kurjasti pettänyt. Niiden viiden vaatimen asemesta, jotka hänelle oli luvattu siitä, että pitää suunsa kiinni Kummajärven Salkon kohtalosta, oli hän saanutkin vain kaksi vaivaista vuorsoa [Vuorso = toisella vuodella oleva poro]. Ei ollut nyt kuulemma sopivia ollut. Vasta ensi vuonna oli luvattu. Niinkuin ei Niila Skum olisi Aslak Rostoa tuntenut. Kyllä! Olisihan hänen pitänyt tietää, ettei Aslak Roston lupauksiin ollut luottamista.
Hän oli ollut kolme vuotta renkinä Aslak Rostolla ja näiden kolmen vuoden aikana hän oli saanut nähdä ja kuulla yhtä ja toista. Jos kukaan niin Niila Skum oli Aslak Roston salaisuuksien perillä.
Hän tiesi, missä isäntä viipyi viikkokaudet. Hän arvasi sen niistä huhuista, joita tavallisesti liikkui sellaisten retkien jälkeen: Milloin oli miltäkin lappalaiselta hävinnyt niin ja niin monta poroa.
Niila Skum tiesi, kenen töitä nuo tuollaiset olivat. Sillä melkein säännöllisesti kävi niin, että noiden tuntemattomien retkien jälkeen lähti Aslak Rosto poronostoon toisten lappalaisten kyliin ja toi mukanansa milloin kaksikymmentä, milloin kolmekymmentä vasikkaa, sekaisin koirasta ja naarasta, kaikki maksettuina puhtaalla rahalla. Samoihin aikoihin saapui lapinkyliin tieto, että Vankka tahi joku muu Lainion kauppias oli myynyt suuria lihamääriä Norjaan. Siellä menivät siis lappalaisten porot paremmille markkinoille, sillä aikaa kuin Aslak Rosto osteli vasikoita kuin mikäkin pohatta ja neuvoskeli toisia "paimentamaan paremmin", kun nämä valittivat hänelle tappioitaan. Niinkuin ei hän, Niila Skum, olisi tiennyt, mihin lappalaisten porot joutuivat ja mistä Aslak Rosto rahoja sai. Oh, sen tiesi hän kyllä ja oli päättänyt kostaa.
Niila vihti suopunkinsa ja silmäili ympärillään lainehtivaa poroeloa. Siinä oli Aslak Roston tuhatpäinen lauma, joka nyt oli ajettu kodalle. Aslak Rosto oli päättänyt myydä viimeisetkin vanhan Roston merkissä olevat porot ja nyt piti renkien erottaa ne laumasta ja sulkea sitä varten rakennettuihin pieniin aitauksiin eli "konttuureihin". Aslak Rosto oli nimittäin päättänyt hävittää isänsä merkin, koska hän oli joutunut sen takia riitaan toisten lappalaisten kanssa, — se kun oli liiaksi naapurien merkkien kaltainen.
Niila silmäili ympärilleen. Siinä mennä viiletti muuan vaadin, jota hän oli erityisesti toivonut itselleen, ja jonka Aslak Rosto oli luvannutkin, mutta sitten peruuttanut.
Niilan sisua kaiveli. Hän katseli, missä olisi vanhan Roston merkkiporoja, saikin yhden silmiinsä ja heitti vimmatusti ja kirosi. Suopunki tarttui poron sarviin ja riuhtoen päätään puoleen ja toiseen tuli eläin niska kyyryssä heittäjänsä luo ja suljettiin konttuuriin.
— Hei, vanhan äijän kirkkohärkä! huudettiin elon toiselta laidalta.
Siellä heittivät toiset rengit, Piera ja Antras, ja viimemainitun suopungissa riuhtoili kookas, vaaleakupeinen poro.
— Otetaanko vanhan kirkkohärkää? huusivat pojat.
Kodan edustalle ilmaantui Aslak Rosto.
— Kaikki kaikki, ilman erotusta! huusi hän vastaan ja lähti astumaan renkien luo.
Mutta vanhus oli myös kuullut huudot ja kömpinyt ulos kodasta. Hänen vanhat silmänsä tunsivat suopungissa rimpuilevan ajokkaan ja hän lähti vaaputtelemaan Aslakin jälkeen.
— Ei minun kirkkohärkääni! koetti hän huutaa. Mutta Aslak Rosto pyörähti äkisti ympäri ja karjaisi:
— Mitä houraat? Mene kotaan äläkä sekaannu minun toimiini! — Vanha merkki hävitetään ja sillä hyvä! Sinulle on kirkkohärkiä yllin kyllin, niin kauan kuin sellaista tarvitset.
Niila näki, kuinka vanhus palasi allapäin kotaan ja hänen sydämessään kiehui. Noin se karjui vanhalle isälleen, mokoma varas ja murhamies, — vanhalle isälleen, joka oli kristitty! Hän puristi suopunkia kädessään ja rupesi heittämään poroja kuin vihan vimmassa, ja joka heitolla vahvistui hänessä päätös: Aslak Rostolle pitää kostaa, sillä muutoin paisuu hänen jumalattomuutensa yli äyräiden. Hänestä tuntui, että porotkin rimpuilivat vastaan äkeämmin kuin äsken. Nekään eivät tahtoneet suostua Aslak Roston tuumiin.
Niila heitti ja mietti, miten hän saisi kostetuksi Aslak Rostolle. Hän tunsi, että hänen oli pakko sitä miettiä, sillä tuossa hänen edessään juoksenteli äskeinen vaadin ja roukui. [Roukua = röhkiä (naarasporo, vaadin, roukuu vasikkaansa ja päinvastoin.)] Se haki vasikkaansa. Niilan sydäntä kiersi kostonjano. Hänestä tuntui, että vaadinkin roukui kostoa. Oh, baergalak! Se olisi nyt hänen, jos Aslak Rosto olisi pysynyt sanassaan, ja tuo vasikka, jonka emä nyt löysi, olisi myös hänen. Kostoa, kostoa! Kostoa huohottivat ohitse laukkaavat hirvaat, kostoa haukkuivat koirat, kostoa vinkui suopunki ja luminen siljo, sekin uhoi kostoa.
Mutta miten?
Sillä Niilan täytyi tunnustaa, että Aslak Rosto oli viisaasti järjestänyt asiansa. Hänen töilleen ei löytynyt todistajia. Sillä yksin kulki Aslak aina retkillään. Paitsi poronostossa. Siellä oli renki mukana, väliin kaksikin. Kummajärven Salkon jutusta ei ollut hyvä mennä puhumaan, sillä siinä oli vaarassa omakin nahka. Rikoksen salaamisesta hän joutuisi syytteeseen. Piti kai odottaa sopivampaa tilaisuutta.
— Hei, Niila! Nyt ne ovat meillä konttuurissa joka sorkka! huudettiin toiselta laidalta eloa.
— Pian ovat täälläkin! huusi Niila vastaan ja heitti kiinni ohitse tolvaavan [Tolvata = juosta pitkin askelin] nulpon. Suopunki luisti läpi, mutta hetken päästä sai Niila sen ansaan ja kiskoi aituukseen. Hänkin oli kerinnyt.
Rengit palasivat kotaan. Siellä istui vanha Rosto allapäin ja kalusi luuta. Aslak loikoili posjossa [kodan peräpuoli] ja imeskeli piippuaan.
— Joko tulivat? kysyi hän ja kohottautui vähän.
— Jopa, vastasi Antras venäyttäen ja heitti suopungin kodan nurkkaan.
— Paljonko on?
— Meidän puolella on kuusitoista.
— Entä Niilan?
— En lukenut. Siinä He kymmenen paikkeilla. Vanha Rosto heitti luun koiralle ja virkkoi:
— Olisivathan nuo saaneet olla… sen vertaset.
— Mitä? kivahti Aslak. — Tarvitsee meidänkin kerran myydä, kun lihalla on hyvä hinta. Suuvuonon Larssen lupasi kuusikymmentäviisi äyriä kilosta paistit poisluettuina. —
— Niin vain… mutta kirkkohärän olisit saanut…
— Kirkkohärän… lempo, sinun kirkkohärkäsi!… Niinkuin ei olisi muita poroja enää…
Vanhus huokasi syvään. Hän oli paljon rapistunut viime aikoina. Entinen puhetuulikin oli hävinnyt.
— Oli niin mieluinen, lausahti hän hetkisen kuluttua kuin itsekseen.
— Mieluin…!
Aslak sylkäistä pihautti halveksivasti. Vanhus kohenteli tulta ja virkkoi tuokion mentyä:
— Niin vain. Kylläpä minut tästä kirkolle… poro kuin poro… Eikä taida kauan viipyäkään…
— Mitä tarkoitat?
— Sitä vain, että ruumisarkunhan vetää poro kuin poro. Ja pian taitaa minun vuoroni tulla… Siltä tuntuu.
Aslak katseli isäänsä. Todellakin! Vanhus oli paljon muuttunut viime aikoina.
— Saisit sinäkin ajatella sielusi asiaa, Aslak, virkkoi vanha Rosto hetken kuluttua. — Kovin olet näihin ajallisiin kiintynyt. Parannus pitäisi tehdä.
— Oletko itse ajatellut nuorena?
Vanhus katsahti häneen terävästi ja sai selville, mitä tiedusti: poika tiesi, millainen hän oli ollut.
— En, jumala paratkoon, mutta siksipä tiedänkin, millainen kauhistus synti on… tiedän, tiedän.
— Taisit varastaa paljonkin…?
Vanhuksen poskille karahti suuttumuksen puna ja hänen vanhat silmänsä leimusivat.
— Sinä olet ylimielinen ja paatunut poika! kivahti hän ja äänessä oli entinen voima. — Ei sinulla ole kunnioitusta vanhaa, haudan partaalla olevaa isääsikään kohtaan. Mutta varo, Aslak, ennenkuin on liian myöhäinen. Synnin mitta voi piankin täyttyä.
Aslak säpsähti. Mistä oli ukko tuon sanan saanut? Hän tunsi voimakasta halua olla oikein ilkeä ja pureva. Hänen suunsa vetäytyi ivalliseen hymyyn ja huulilla pyöri jo katkera vastaus. Mutta kun hän huomasi vanhuksen pyyhkivän silmiään, joutui hän ymmälle ja katkera vastaus jäi antamatta.
— Lähdemme nyt, ennenkuin pimeä tulee, lausui hän rengeilleen ja hypähti pystyyn.
Rengit kömpivät ylös ja työntyivät kodasta ulos. Porot olivat vähänhajaantuneet ja loitonneet jonkun matkaa. Koirat makailivat kinoksessa.Niitä laiskutti, kun ei kukaan ollut niitä komentamassa. Aslak käskiPieran koota elon ja ajaa laitumelle.
Piera kohotti sauvansa ja katsoi lähinnä makaavaa Rannia tuikeasti silmiin.
— Birra! [Ympäri!] komensi hän.
Mutta koira ei halunnut lähteä. Se painoi kuononsa etukäpäliään vasten ja luimisteli.
Mutta sauva kohosi uhkaavana ja teki vihaisen heilahduksen ilmassa. Ja kiukkuisena kajahti komento:
— Birra, baergalak!
Koiran täytyi totella. Se hypähti ylös murahtaen ja syöksyi suoraa päätä lauman laiteille ja rupesi haukkuen kiertämään hajaantuneita poroja, jotka säikähtyneinä pyörähtivät keskustaa kohden ja alkoivat liikehtiä päinvastaiseen suuntaan.
— Haukuttaa koiria liiaksi, niin että kyllästyvät, virkkoi AslakNiilalle ja lähti astumaan konttuurille.
Siellä kulkivat porot levottomina edestakaisin. Aslak Rosto heitti kiinni etumaisen ja kiskoi sen ulos, Antraksen pitäessä ovella vahtia. Vastaan rimpuileva eläin kaadettiin maahan ja puukko työnnettiin rintaan. Eläin riuhtoi ja potki ja sen silmät olivat kauhusta jähmettyneet, lasimaiset, ja kaulaansa ojensi se omituisen jäykästi eteenpäin. Aslak tunsi, kuinka se vapisi hänen allaan ja siinä johtui hänelle yht'äkkiä mieleen, että hän olisi saanut olla lempeämpi isävanhalle. Minkä ihmeen vuoksi hän olikaan ollut niin tyly? — Eläin teki viimeisen ponnistuksen ylöspäästäkseen ja Aslak takoi nyrkillä rinnassa sojottavaa puukkoa päähän. "Vanhus houraa ja höpisee tyhjiä", kulki hänen ajatuksissaan. "Kuka se jaksaa kaikkia kärsivällisesti kuunnella." Hän tempasi puukon poron rinnasta, pyyhki sen kenkäänsä ja kävi toiseen poroon käsiksi.
Niila tappeli vieressä isosarvisen härän kanssa. Eläin läähätti kieli pitkällä ja rynnisti vastaan. Niila koetti vääntää sitä päästä saadakseen sen nurin, mutta eläin riuhtoili vimmatusti. Se haisti verenhajun ja tunsi, mitä sille aiottiin tehdä. Siksi jännitti sekin viimeiset voimansa. Mutta Niilakin väänsi kahta lujemmin ja nyt kaatui eläin. Samassa silmänräpäyksessä sai se puukon rintaansa. Mutta silloin ryöstäytyi se yht'äkkiä jaloilleen ja juoksi muutaman askelen, horjui, korisi ja lyyhistyi polvilleen. Nousi vielä kerran, mutta kaatui sitten kyljelleen koipiaan sätkytellen.
Se oli vanhan Roston kirkkohärkä.
— Miten sinä sillä lailla? ärjäisi Aslak ja hänen taikauskoisen mielensä valtasi outo aavistus: tuo merkitsi vanhuksen kuolemaa.
Hän pyyhkäisi otsalle valahtaneita hiuksia syrjään ja lisäsi:
— Pitää huolellisemmin istua päälle, ettei pääse ryöstämään irti…
Hän sanoi sen hillitysti, väräjävin äänin. Niila mutisi jotakin vastaukseksi ja painoi poron päätä, joka vielä liikahteli.
Pian olivat porot teurastetut, nyljetyt ja lihoiksi laitetut.
Aslak pyyhki puukkonsa ja pisti sen tuppeen. Häntä väsytti. Hän antoi rengeille määräyksen lihojen korjaamisesta ja kuormain laitosta. Ylihuomenna piti lähdettämän Ruijaan.
Hän lähti astumaan kodalle, mutta pysähtyi muutaman askelen perästä ja katsahti taaksensa. Silloin säpsähti hän yht'äkkiä: hänen askeleistaan oli jäänyt punaisia jälkiä siljolle. Hän muisti unen, jonka hän kerran oli nähnyt ja tunsi, kuinka veri kuumana hyökkäsi päähän. Hän tarkasti nutukkaansa pohjia ja huomasi helpotukseksensa, että hän oli astunut vereen.
Mieli jonkun verran oudon tunteen vallassa ryömi hän kotaan.
Aavemaisena lepää suuri Suolovuoma kuun kelmeässä valossa.
Ei elävää olentoa näy missään, jos ei niiksi ottaisi puoleksi lumeen hautautuneita pajupensaikkoja, joita kasvaa siellä täällä avaran vuoman selällä. Kuun kalpeassa, väreilevässä valossa näyttävät ne ihmisolennoilta, jotka jostakin tuntemattomasta syystä ovat kerääntyneet yhteen puolen yön aikaan autiolle, elottomalle vuomalle. Näyttää siltä kuin liikkuisivat ne hiljaa edestakaisin, pysyen kuitenkin yhdessä joukossa. Väliin vain kohoaa lapinlakki vähän ylemmäs muun joukon kumaraan painuneita päitä ja toisinaan näyttää siltä, kuin kulkisi joku nelinkontin toisten takana ja tähystelisi molemmille puolin jotakin edessäpäin näkyvää vaaraa, sillä aikaa kuin toiset ovat omituiseen keskiyöhartauteensa vaipuneina. Mitä?
Ovatko todellakin koivurisukot muuttuneet eläviksi ihmisiksi?
Muutaman, vuoman laiteella olevan pensaikon takaa kohoaa neljän tuulen lakki varovaisesti näkyviin. Kuunvalo paistaa kirkkaasti sen vierkin [vierkki = lappalaislakin nahkareunus] reunassa olevaan kelta-punaväriseen koristenauhaan ja vierkin alta paljastuvat tummat kasvot, jotka tarkkaavaisina tähyävät eteenpäin.
Se on ihminen, elävä ihminen
Kaukana vuoman toisella reunalla näkyy myös liikettä. Se värehtii epäselvänä vuomaa reunustavan metsän hämyisellä laidalla, kunnes se käy selväpiirteisemmäksi ja kiteytyy mustaksi, eteenpäin liikkuvaksi pisteeksi, joka selvänä erottautuu valkean vuoman pinnalta. Musta piste lähenee, käy suuremmaksi joka hetki ja pian erottaa tähyävän miehen silmä sen poroparttioksi, joka ohjaa kulkunsa vuoman poikki. Mies laskeutuu pitkälleen pensaston suojaan ja virittää pyssynsä hanan. Hän on koko päivän hiihtänyt lähiseutuja ristiin rastiin ja hakenut poronjälkiä. Siellä täällä hän oli niitä löytänytkin, mutta aina siksi vanhoja, ettei ollut kannattanut lähteä niitä seuraamaan. Hän oli juuri ollut aikeissa palata takaisin vuoman laidasta, johon oli hetkeksi pysähtynyt, kun hänen terävä silmänsä keksi lauman ja hän päätti asettautua sitä väijymään.
Poroparttio läheni, pysähtyi tuon tuostakin koparoimaan vuoman valkeaa pintaa. Siellä oli jäkälää pajupensaiden juurilla. Mutta kauan se ei viipynyt paikassaan, vaan jatkoi kulkuaan vuoman yli.
Nyt se oli jo lähellä. Mies saattoi jo helposti erottaa eläimet toisistaan. Siinä oli nulppoja ja sarvipäitä, arviolta noin parisenkymmentä. Nyt pysähtyivät ne taas ja nostelivat kuonojaan kuin vainutakseen vastaiselle rannalle kätkeytynyttä vaaraa. Sitten jatkoivat ne tyyneinä matkaansa ja pysähtyivät uudelleen kaivamaan pajupensaikkojen kupeita.
Kuului laukaus, joka terävänä kiiri yli äänettömän vuoman. Porolauma säikähti ja lähti kiitämään takaisin tiheänä, sakeana joukkueena. Kajahti toinen ja kolmas laukaus ja pöllyävä lumipilvi osoitti, missä parttio oli menossa. Pian se oli päässyt yli vuoman ja hävinnyt vastarannalla olevaan metsään. Lappalainen juoksi esiin piilopaikastaan paljastettu puukko kädessä. Hän riensi lähinnä olevan poron luo, joka pahasti haavoittuneena piehtaroi lumessa. Yks kaks sojotti puukko sen rinnassa ja tuokion kuluttua lakkasivat koivet liikkumasta.
Lappalainen silmäsi vuomalle ja hänen kasvojaan kirkasti saaliinhimoinen hymy. Vähän etempänä piehtaroi kaksi poroa tanterella. Toinen yritti päästä pystyyn, mutta luoti oli nähtävästi satuttanut sitä jalkaan, koska se heti pystyyn päästyään kaatui uudelleen.
Lappalainen veti puukon poron rinnasta ja riensi toisten luo. Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin niidenkin liikkeet lakkasivat ja mies hyykötti polvillaan vuomalla täydessä nylkemätouhussa.
Aslak Rosto nylki porot muutamassa tuokiossa. Sen jälkeen hän paloitteli lihat, kantoi ne metsään ja hautasi lumeen huolellisesti. Oli kuin olisi kuukin suosinut hänen työtään, sillä se riistäytyi kuin väkisten esiin taivaalle kerääntyneiden pilvenhattaroiden takaa. Tuntui aivan kuin olisi se halunnut kirkkaalla loisteellaan auttaa Aslakkia tihutyön jälkien hävittämisessä.
Aslak sitoi taljat suopungilla yhteen ja heitti taakan selkäänsä. Hän haki pyssynsä pensaikon takaa ja nousi suksilleen.
Oli välttämätöntä saada taljat tappopaikalta syrjään. Vanhasta kokemuksesta hän tiesi hyvin, että jos joku kulkija sattuisi purnuille, tämä ensi töikseen rupeaisi etsimään lihoihin kuuluvia taljoja. Olisihan asian voinut auttaa sillä, että olisi leikannut taljoista korvat pois, mutta kuitenkin oli Aslakista varminta viedä ne kokonaan toiseen paikkaan.
Hän hiihti pitkin hiljaista metsää, jossa kuunvalo leikki puiden juurella. Jonkun matkaa hiihdettyään huomasi hän maan alkavan kohota. Metsä harveni, loppui tyyten ja eteen aukeni kuun valaisema tievan [harjun] laki. Aslak hiihti sen yli ja laski viistoon tievan juurelle vastakkaiselle puolen, jossa metsä taas alkoi. Siihen hän päätti laittautua yöksi.
Hän heitti taljakimpun selästään, haki metsästä kuivaa honkaa ja teki tulen. Paikka oli suojainen, joten tulen näkymistä ei tarvinnut pelätä. Olihan Suolovuoma kaukana ihmisten ilmoilta. Lähin tietty lapinkylä oli ainakin parin penikulman päässä.
Tuli paloi ilosesti ja Aslak haki eväänsä esille. Hän levitti yhden taljoista allensa ja ryhtyi syömään.
Joku päivä sitten hän oli saanut Suuvuonon Larssenilta kirjeen, jossa tämä oli pyytänyt lähettämään hänelle viidenkymmenen poron lihat. Hän oli nimittäin saanut suuremman tilauksen Tromssaan ja nyt häneltä puuttui tuo määrä. Sitä ei voinut Suuvuonossa niin äkkiä saada kokoon, jonka vuoksi hän luotti Aslak Rostoon, joka ennenkin oli hänelle toimittanut suuria lihalähetyksiä.
Tämän vuoksi Aslak oli teurastanut isänsä merkkiporot. Se oli ollut hyvä syy, jonka vuoksi hän oli saanut isänsä omasta merkistään eroavan poromerkin hävitetyksi. Mutta häneltä uupui vielä kymmenkunta ja siitä syystä hänen oli ollut lähdettävä "pyyntiretkelle". Ei senvuoksi, ettei omassa elossa olisi ollut, vaan siksi, että tämä oli Aslakista paljon mukavampi keino. Eihän tarvinnut omaa eloansa haaskata silloin, kun kiveliö vielä saalista antoi. Eikä hän ollut ensi kertaa tällaisilla matkoilla. Huihai! Hänhän elikin pääasiallisesti näillä töin. — Sitäpaitsi hän nautti täysin siemauksin tällaisista matkoista. Niihin yhtyi siksi paljon jännittävää seikkailua, ettei hän saattanut niistä luopua. Se oli varmaan isoisältä peritty peuranpyytäjäveri, joka häntä veti kiveliöön ja tuntureille saalista etsimään. Isoisän aikoina oli tietysti naapurilta "lainaamista" harjoitettu yhtä paljon kuin nytkin, ehkä enemmänkin. Mutta sen lisäksi oli silloin pyydystetty myös peuroja, joita siihen aikaan vielä parveili suuret laumat tuntureilla. Se oli ollut vapaata, rehellistä metsästystä, johon ei lakikaan pystynyt sekaantumaan. Nyt olivat peurat hävinneet, "muuttuneet" poroiksi. Omistajan merkki oli niistä tehnyt yksityisomaisuutta ja laki oli ottanut ne poikkeuksetta suojelukseensa. Loppunut siis oli peurojen pyynti, tuo vapaa urheilu lumisilla tunturihuipuilla. Ja entinen peuranpyytäjä, joka kyllä verotti luvattomasti naapurinkin tokkaa, hänkin, kun tilaisuus siihen tarjoutui, oli muuttunut yksinomaan salassa hiipiväksi, pimeässä piileskeleväksi varkaaksi, jonka teot eivät sietäneet päivänvaloa. — Ja kuinka paljon niitä olikaan näitä nykyaikaisia "peuranpyytäjiä". Joka lappalainen järjestään! Ei Aslak tiennyt kuin yhden lappalaisen, jonka ei milloinkaan oltu sanottu varastaneen. Mutta hänpä olikin kuollut kunnanvaivaisena. Sen sijaan olivat toiset toimekkaita. Samaan tapaan kuin oman, heitti suopunki kiinni vieroporonkin ja puukko väärensi ujostelematta naapurin merkin. Hän, Aslak, käytti taidolla molempia, sekä puukkoa että suopunkia, mutta hyvin usein myös pyssyä, kun oli kysymys "vereksen lihan" tekemisestä naapurin laskuun. Pyssy oli hänestä melkein mukavampi. Se muistutti entistä peuranpyyntiä.
Aslak tarkasteli taljan korvaa. Tuttu merkki! Sen omistaja asui kaukana seurakunnan itäpäässä. Porot olivat nähtävästi jääneet vanhoihin kiekeröihin [kiekerö = paikka missä poro on kierrellyt ristiin rastiin] ja niin eksyneet omistajan niitä löytämättä.
Hän lopetti ateriansa ja pani eväät laukkuun. Päivän saalis ei häntä tyydyttänyt. Kolme päätä päivää kohti. Se oli liian vähän. Huomenna oli onnistuttava paremmin.
Metsässä kohisi. Aslak silmäsi tievan laelle. Siellä pyöritteli tuuli lumikiehkuroita. Taivas oli mennyt pilveen.
Hän lisäsi puita nuotioon, solmisi peskivyön polvien yläpuolelta tiukkaan, veti päänsä peskinkauluksen sisään ja koetti nukkua.
Mutta uni ei tahtonut tulla.
Aslak kuunteli tuulen tohinaa puiden latvoissa. Se soi niin myrskyä ennustavana. Hänen yöpaikkansa oli kuitenkin mahdollisimman suojaisa, toisella puolen Suolovuomaa vasten tievanselkä, toisella metsä.
Aslak katseli peskinkauluksen ja lakinreunan välisestä raosta, kuinka varjot liikkuivat metsässä. Sen mukaan kuin nuotio leimahti korkeammalle tuulenhengen siihen sattuessa, hypähtivät ne joka kerta keveästi taaksepäin metsän pimentoon. Mutta heti kun nuotion loimo vähänkin heikkeni, olivat ne jälleen uteliaina kurkistelemassa metsän reunassa, aivan Aslakin kantapäiden takana. Ne olivat kuin henkiä, jotka hiipivät ympäri ja supattivat, rohkeina tirkistellen tulen ääressä lepäävää miestä.
Mikäs paikka tämä olikaan?
Aslak ei ollut tullut sitä ajatelleeksi ennemmin. Nyt heräsi hänen havaintokykynsä vilkkaaseen toimintaan.
Hän käänsi päätään sivulle ja tarkkasi tievan juurta. Se teki jyrkän käänteen vasempaan ja näytti sillä suunnalla painuvan vielä alemmaksi. Vähän matkan päässä oli lumitöyry, joka esti näkemästä, mihin tievan juuri päättyi. Töyryn yläpuolelta näkyi vain kääkkyräinen petäjä, jonka latvassa oli iso, kummallisen muotoinen tuulenpesä. Se muistutti hämmästyttävässä määrässä suurta Ruotsin lappalaisten käyttämää tupsulakkia. Nyt siinä lauloi jo myrskytuuli omituista, valittavaa säveltään.
Uskottoman tieva!
Kumma, ettei hän ollut sitä ennemmin huomannut.
Aslakin ajatukset vilkastuivat. Hän muisti poikasena kuulemansa kertomuksen lappalaisesta, joka oli elänyt suuren herätyksen aikana. Hän oli ollut mainio poronvaras eikä ollut välittänyt papin saarnoista eikä kehoituksista niin ikään mitään. Muutamana iltana hän oli ollut kirkolla seuroissa juopuneena ja pappi oli puhunut hänelle parannuksen tarpeellisuudesta. 'Tee parannus, Oula, ennenkuin on liian myöhäistä!' oli pappi varannut. 'Voit huomenna olla jo kuolleena.' Mutta siitäkös oli Oula yltynyt nauramaan ja pilkkaamaan: 'Mistä pappi sen tietää?' 'Olet tainnut kysyä itse Isä Jumalalta, kun niin varmana puhut?' 'Minun pitää huomenna olla pykällyksessä Jerstivaaran kaarteella eikä siis kuolema voi tulla kysymykseenkään. Mutta jos Isä Jumala on nyt kerran niin varmasti päättänyt sen, niin pyydä häntä hiukan pidentämään Oula Gainon elämänlankaa.' 'Sano, että Gaino-Oulalla on pykällys Jerstivaarassa ja että hänen täytyy välttämättä olla siellä ennen huomista puoltapäivää. Sillä pykällyksestä ei tule mitään, jollei poroisäntä, Hotti-Mikkala, saa viinojaan, ja ne on minulla ahkiossani.' Oli sanonut ja lähtenyt. — Aamulla löydettiin Oula kuolleena kaltiosta [talvisula lähde] tievan alta. Siihen oli ajanut juovuksissaan ja hukkunut. — Siitä alkaen oli tievaa kutsuttu "Uskottoman tievaksi".
Aslakille tuli omituinen paha olo. Tuo kertomushan sopi niin ihmeen hyvin hänen omaan elämäänsä. Eikö hänkin ollut monesti pilkannut entistä pappia, kun tämä oli hänelle puhunut parannuksen tarpeellisuudesta? Olipa vain. Mutta nykyisen kanssa hän oli hyvissä väleissä… Ja eiköhän Jumala sentään lue sitä jonkunmoiseksi ansioksi, että hän oli joka tilaisuudessa uutta pappia puolustanut…
Aslakkia rupesi yöpaikkansa yht'äkkiä peloittamaan. Tiesi jo, vaikka ei tässä saisikaan nukkumarauhaa. Olihan kiveliö täynnä paikkoja, joissa ei annettu matkamiehen maata, vaan ajettiin väkisten ylös. Tiesi jo, vaikka olisi Uskottoman tievakin sellainen?
Kuitenkaan ei Aslak muistanut mitään sellaista kuulleensa. Hän rauhoittui ja painoi silmänsä umpeen. Kissa viitsi lähteä toiseen paikkaan muotkimaan ja uutta tulta tekemään… Hetkistä myöhemmin hän nukkui. Mutta uni oli rauhatonta ja tuli monella tapaa keskeytetyksi.
Ensin tuli Oula Gaino, parta ja tukka jäässä, ja pysähtyi hänen viereensä Hotti-Mikkalan viinanassakka kainalossa. Hän katsoi Aslakkia jääkuorisilla silmillään ja puheli: "Burist, Aslak Rosto! Tunnetko minua? Minä olen Gaino-Oula ja asustan tässä tievassa. Minut on kyllä haudattu, mutta uskottoman ruumishan ei saa lepoa haudassakaan. Minä käyn joka yö viemässä viinaa Hotti-Mikkalalle, joka keskiyön aikana pitää pykällystä Jerstivaarassa." Gaino-Oula silmäsi taivaalle ja jatkoi: "Nyt pitää minun mennä, sillä Hotti-Mikkala odottaa. Laittauduhan pois tästä sillä aikaa!"
Oula Gaino lähti ja palasi tuokion kuluttua takaisin. "Vai et mennytkään!" huusi hän ja pui nyrkkiä Aslak Rostolle. "No sama se! Olepas vaan! Saat nähdä jotakin." Oula Gaino pani käden korvalliselleen ja kuunteli. "Minulle tulee vieraita tänä yönä", sanoi hän ja katseli Aslakkia jäätyneillä silmillään. "Se on tuttua väkeä sinulle." Hän viittasi metsään päin ja virkkoi: "Kuulepas, sieltä hän jo ajaa!" Ja Aslak kuuli, kuinka ahkio kolahteli ja poron koparat naskuivat. Hetken kuluttua ilmestyi metsänreunaan pitkä, luiseva, silmäpuoli mies. Aslak tunsi hänet: se oli — Kummajärven Salkko.
Hän koetti huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt. Kurkkua poltti ja kuristi niin omituisesti. Oula Gaino kääntyi hänen puoleensa ja lausui: "Saat nousta tervehtimään vanhaa tuttua!"
Mutta Aslak ei tahtonut nousta.. "Voi armahda minua, Oula! Minä en saata, en saata!" rukoili hän.
Mutta Oula Gaino potkaisi häntä kylkeen ja huusi julmistuneena: "Vai et saata!" "Sepä kumma!"
Silloin täytyi Aslakin nousta ja Oula Gaino talutti häntä Salkkoa vastaan, joka oli noussut ahkiostaan. Polvet horjahtelivat arveluttavasti ja tuskan hiki kohosi otsalle. "Tässä on vanha tuttu, Salkko", sanoi Oula ja työnsi Aslakin Salkon eteen. Mutta tuskin oli Kummajärven Salkko hänet tuntenut, kun hän rupesi surkeasti huutamaan: "Voi, Aslak Rosto, mitä teit!" "Murhamies olet!" "Mutta odota, pian on sinunkin synninmittasi täysi!" Ja Salkko väänteli käsiään ja jääkuoren alta loisti hänen avuton, kauhistunut katseensa ja Aslakin ojennetulle kädelle putosi kyynel, joka poltti kuin tulessa…
Aslak hypähti ylös ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Tuskan hiki kihoili hänen otsalleen ja kättä kihelmöi armottomasti.
Hän oli nukkuessaan pudottanut toisen kintaan ja paljas kämmen oli sattunut palavan kekäleen päähän. Siitä tuska kädessä. Hän huoahti helpotuksesta. Kaikki olikin ollut vain unta.
Mutta ei! Totisesti oli tämä paikka sittenkin noiduttu!
Kaltion puolelta, sieltä, missä kasvoi kääkkyräinen petäjä, kuului yht'äkkiä surkean vihlova huuto: — Voi, voi!
Aslak ei ollut uskoa korviaan. Mutta kun huuto uusiutui, täytyi hänen se uskoa. Hän sieppasi pyssynsä ja latasi.
– Kuka siellä? karjaisi hän ja hänen sydämensä takoi haljetakseen.
Mutta vastausta ei kuulunut. Tuuli hurisi vain puiden latvoissa ja myrsky ryski metsässä ja tievan takana.
— Vastaa, taikka minä ammun!
Ei vastausta.
Silloin Aslak laukaisi ääntä kohden ja se vaikeni heti. Mutta hetken päästä kajahti se uudelleen ja nyt entistä kovemmin ja valittavammin: Voi, voi!
Se oli Kummajärven Salkon ääni! Siitä ei ollut epäilystäkään. Aslak vapisi niin, että oli aivan kaatumaisillaan. "Herra Jumala, herra Jumala! Auta minua!" hoki hän itsekseen.
Samassa puhalsi tuuli nuotion sammuksiin. Aslak oli aivan menehtymäisillään tuskaansa. Hän läähätti ja huohotti kuin olisi ollut aivan äärimmilleen hengästynyt. "Herra Jumala! Nyt taisi tulla kuolema tähän paikkaan!" Hän haparoi laukkuaan, löysi sen ja hyppäsi suksilleen. Hän ei ajatellut suuntaa sen enempää, työnsi vain menemään niin paljon kuin jaksoi, läähättäen pakahtumaisillaan. Puunoksat löivät häntä kasvoihin, mutta hän ei siitä välittänyt, hiihti vain eteenpäin hätä ja tuska kurkussa.
Yht'äkkiä pysähtyi hän kauhun lyömänä ja suksisauvat putosivat hänen käsistään. Ylhäältä, juuri hänen päänsä päältä parkaisi äskeinen ääni: — Voi, voi!
Muutamaan minuuttiin ei Aslak voinut tehdä mitään. Hän vapisi kiireestä kantapäähän ja kuoleman pelko kouristi hänen sydäntään. Hän tunsi viimeisen hetkensä tulleen. Salaperäinen, vaikeroiva ääni kaikui yhä hänen päänsä päältä. Hän olisi paennut, mutta voimat pettivät täydellisesti.
Mutta heti kun ensimäinen säikähdys vähänkin helpotti, palasi hänen vanha rohkeutensa epätoivon vimmalla takaisin. Hän tarkasti puita ympärillään ja koetti päästä selville, mistä tuo valittava ääni tuli.
Hän oli sattumalta joutunut lähelle kaltiota. Siinä aivan hänen vieressään oli kääkkyräinen petäjä tuulenpesineen ja sitä vastaan nojallaan toinen, myrskyn kaatama puu. Puiden rungot olivat pusertautuneet lujasti toisiaan vasten. Kun myrskytuuli heilutti kääkkyräpetäjää voimakkaammasti, syntyi puiden toisiinsa hankaantumisesta — valittava ääni.
Samassa hetkessä, kun tämä Aslakille selvisi, oli pelkokin tiessään. Mutta niin herpaantunut hän oli tavattomasta jännityksestään, että kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa matkaansa.
Jonkun ajan kuluttua pääsi hän metsästä ulos. Hänen edessään oli vuoma, jossa myrsky tanssitti lumipilviä hirvittävällä voimalla.
Aslak korjasi laukkua selässään ja työnsi menemään myrskyn sekaan.
Pian katosi hän näkyvistä lumipyörteisiin.
Kun Aslak Rosto ajatteli viimeksi kuluneita vuosia, ei hän voinut niistä sanoa muuta kuin hyvää. Häntä oli onnistanut kaikin puolin. Elo oli kasvanut huomattavasti. Tuhannesta porosta verotti kunta, mutta tuhat viisisataa niitä oli, oli varallakin. Ja "mahdollisuudet lauman lisäämiseen" olivat yhtä hyvät kuin takavuosinakin. Eivät olleet näet lappalaiset vahingoistaan viisastuneet. Joka talvi hävisi jokaiselta kymmenmäärittäin, mutta uutterampaan paimennukseen se ei heitä saanut ryhtymään. Hän, Aslak Rosto, oli sanonut heille, että "paimentakaa paremmin, etteivät varkaat vie eikä hukka hävitä". "Katsokaapa, minä hiihdän puolet maaherranlääniä tarkastaakseni, onko elo turvassa. Minä en luota renkeihini." Näin hän oli puhunut eikä naapureilla ollut siihen mitään sanomista. Hän näki kyllä heidän silmistään, etteivät he häntä uskoneet, mutta ajatuksiaan ei kukaan uskaltanut ilmaista. He tiesivät hänen varastavan, mutta siihen ei kukaan rohjennut viitata. Yksi ja toinen yritti vain kaikessa hiljaisuudessa verottaa hänen laumaansa, kun tilaisuus siihen tarjoutui, mutta yritykset olivat usein niin taitamattomasti harkittuja, että tulivat ilmi, ja Aslak oli saanut näytellä kärsineen osaa ja toimittaa syylliset rangaistukseen. Sillä tyhmää varkautta ei Aslak Rostokaan hyväksynyt. Jos kerran otti, niin piti ottaa taitavasti, niinkuin hän teki. Häntäpä ei oltukaan vankiloissa vennetty, niinkuin yhtä ja toista tenomuotkalaista. Yksin Salkko Hukkaakin oli käytetty "alhaalla" ja sellaisestakin kuin — viinanvarkaudesta!
Salkko Hukka. Niin, hän oli pahin Aslak Roston vihamies. Ja se oli kumma, että heidän sukunsa olivat jo monessa polvessa olleet toistensa vihamiehiä. Niin olivat olleet vanha Rosto ja vanha Salkko, niin myös heidän isänsä. Mistä se johtui, sitä ei Aslak varmuudella tiennyt. Isänsä oli kertonut, että vanhoista ajoista olivat Hukat ja Rostot olleet palkistensa etevimpiä lappalaisia. Viimemainituilla oli aina ollut suhteellisesti paremmat jäkälämaat kuin edellisillä, joiden jutama-alue [liikkumisalue] oli seurakunnan länsipäässä, missä myös Norjan lappalaiset laidunsivat porojaan ja rasittivat maita enemmän kuin ne olisivat kestäneet. Vanha Hukka oli kerran esittänyt koko kunnan aluetta yhdeksi palkiseksi, mutta sitä oli vanha Rosto kynsin hampain vastustanut. Asia oli rauennut myrskyisen kokouksen jälkeen, jossa Hukan puolue oli jäänyt vähemmistöön. Hänen poikansa Salkko oli kuitenkin päässyt Roston palkisen jäseneksi, tiesi miten, mutta siellä hän nyt oli jo ollut kohta vuosikymmenen. Vanha vihamielisyys ei kuitenkaan ollut senkautta heikentynyt, päinvastoin.
Näitä mietiskeli Aslak Rosto kirkolle ajaessaan. Oli puolenyön aika ja kuu valaisi vaisusti kapeanpitkulaista järvenselkää, jota pitkin hän ajoi. Hän oli matkalla pappia noutamaan.
Aslak kiinnitti ajohihnaa. Poro taivutti päätään taaksepäin ja paransi menoa. Järvi loppui ja resuista naavakuusta kasvava rämeikkö alkoi.
Niin. Vanha Rosto oli kuoleman kielissä ja hänelle oli Aslak lähtenyt pappia noutamaan.
Vanhus oli kitunut pitkin talvea. Ei ollut enää ollut poroissa kävijäksi pitkään aikaan. Melkein siitä saakka kuin Aslak oli hänen poronsa myynyt, olivat vanhuksen sukset seisoneet joutilaina luovaa vasten. Ei ollut kyennyt enää lähtemään. Nyt hän oli jo parisen viikkoa maannut heikkona sairaana.
Niin, muutenhan olisi Aslakin elämä mennytkin mainiosti. Mutta nyt tuli ensimäinen suurempi vastoinkäyminen sairauden muodossa. Jokohan rupesi käymään toteen Rauna-muorin ennustus synnin mitan täyttymisestä?
Ahkio rytkäsi koleikkorämeikössä ja Aslakin ajatukset nousivat ja laskivat samassa tahdissa ahkion heilahdusten kanssa. Eikö mitä!… Tuleehan se kuolema… vanhalle… sehän on luonnonlaki semmoinen… Eihän siinä mitä ihmettä… Kahdeksankymmentä vuotta äijällä hartioilla… Omituista, että pitää aikamiehen hourata… ja vaivata itseään vanhan akan jaarituksilla… Synnin mitta… joutavia…
— Joutavia! huudahti hän ääneen, kun koleikko loppui ja ahkio liukui sileälle vuomalle. Hän tempasi hihnasta, niin että poro säikähtäen nosti päänsä ylös ja taivutti sitä viistoon taaksepäin. Tämä liike toi yht'äkkiä Aslakin mieleen Kummajärven Salkon, sillä noin oli hänkin päätänsä taivuttanut, kun surman luoti hänet kaatoi.
Aslak muisti unensa, jonka hän Uskottoman tievalla oli nähnyt, ja häntä ahdisti. Kummajärven Salkko… Niin, niin… se olisi saanut jäädä tekemättä. Tappaa mies… oh, se oli kamalaa!… Mutta kun oli kysymyksessä sellainen varas kuin Salkko, niin… Viedä kokonaisia parttioita niin usein… ja niin röyhkeästi… Sitä ei kenenkään sisu kestänyt. Ja varma oli, että niin olisi menetellyt joka lappalainen hänen asemassaan… ampunut kuin koiran… armotta. Mutta vaikka Salkko olikin kohtalonsa ansainnut, tuntui se silti niin hirveältä… väliin öillä aivan kamalalta. Sen parkaisu oli ollut niin ilkeä.. Niin oli ölähtänyt oudosti, että oikein oli veriä liikahuttanut… Ei ollut saattanut Aslak sen koommin sillä paikalla käydä.
Huh!… Sen yön jälkeen hän oli odottanut synnin mitan täyttymistä, odottanut peläten ja vavisten, mutta ei mitään ollut tapahtunut… ei mitään. Sama rauha kuin ennenkin. Taisi olla satua koko juttu… Mistä lie Rauna-muori sen onkinutkin?… Synnin mitta… synnin mitta!… Sitä se vaan hoki… joka näkemässä… akanhöperö!
— Vuooaaa! kajahti äkkiä kuutamoisessa yössä. Hukka!
Poro, joka oli vähää ennen levottomana vainunnut jotakin, säikähti ja lähti vimmastuneena laukkaamaan. Se liikutteli korviaan väristen ja pakeni kuin henkensä edestä.
Vuoma teki aavemaisen vaikutuksen. Tuntui, kuin olisi se ollut kirkkaammin valaistu kuin muut paikat. Kuunvalo tulvehti siinä niin voimakkaana ja väreilevänä, kuin olisi keveän auteren tavalla lainehtinut yli vuoman. Siellä täällä törröttävät heinäpielekset loivat mustia varjoja sen valkeaan pintaan.
Aslak ei voinut selittää, miksi hänestä tuntui niin kammottavalta ajaa tätä valoisaa vuomaa pitkin. Hänestä olisi ollut paljon hauskempi ajaa metsässä tahi tiheässä koivurudossa. Oli kuin olisi hän täällä ollut joka puolelta tuijottavien, näkymättömien katseiden esineenä. Hänestä tuntui, että vuoma eli, omituisesti, salaperäisesti, mutta silti kyllin tajuttavasti aistimille, jotka äärimmilleen jännittyneinä tarkkasivat jokaista pienintäkin risahdusta.
— Uuooaa!
Se oli pitkää ja sanomattoman valittavaa. Aslak oli kuullut tuon äänen usein, mutta nyt herätti se hänessä niin kummallisen oudon kammon. Häntä värisytti ja kylmä hiki kihosi otsalle.
Poro hyppäsi säikähtyneenä sivulle, seisoi hetken hievahtamatta vapisten, tempasi sitten hurjaan laukkaan ja tehden laajan kaaren pyörsi äkisti taaksepäin. Aslak koetti suistaa sitä oikeaan, mutta eläin pani vastaan. Hän teki uuden yrityksen, mutta samalla tuloksella. Ei auttanut muu kuin nousta ahkiosta.
Hän meni poron etupuolelle ja koetti vetää sitä eteenpäin, mutta eläin riuhtoi ja tappeli vastaan aivan raivokkaana. Niinkauan kuin hihna oli liikkumatta seisoi porokin hievahtamatta. Se läähätti pakahtuakseen, silmät jäykkinä ja kieli riippuen elotonna suusta. Mutta heti kun Aslak liikautti hihnaa ja yritti vetää elukkaa mukaansa, uusiutui sama temppu. Lopuksi hurjistui se äärimmilleen ja ryntäsi päälle. — Baergalak!
Aslak säikähti omaa ääntänsä, sillä se kajahti niin kovasti öisessä hiljaisuudessa. Se vieri pitkin vuoman reunoja ja synnytti samanlaisen äänen kuin aalto pyyhkäistessään jääriittaan käyneen järven rantaa. Hän painiskeli hetken poron kanssa ja väänsi sen alleen.
Mikä elukalle tuli? Ennen niin siivo ja nyt kuin hullu. Pelkäsikö se niin tavattomasti hukan huutoa? Vai oliko tämä vuoma loihdittu?
Hän hellitti otteensa ja samassa oli poro taas jaloillaan ja läähätti kiivaasti. Aslak hiipi varovaisesti ahkion luo, sivalsi poroa äkkiä voimakkaasti kylelle ja hyppäsi ahkioon. Lumi pölähti ja eläin kiisi kuin vihuri, kiertäen isoa rengasta. Kuului ähkymistä ja hihnan läiskettä, tukahdutettuja kirouksia ja koparain nopeaa kapsetta, mutta suunta ei muuttunut.
Baergalak! karjaisi Aslak niin että vuoma raikui. — Isä tahtoo pappia ja sinä et mene! Ja hän takoi hihnalla poron kupeita niin että paukkui. Ja kumma! Poro oikaisi suoraan vuoman poikki kuin olisi sille yht'äkkiä selvinnyt, millä asialla se oli. Lumi tuprusi savuna ja viitakko rytisi, kun se ryntäsi eteenpäin. Jäätyneiden pajupensaiden oksat löivät Aslakkia silmille niin että tulta iski, mutta eteenpäin laukkasi poro sitä vinhemmin kuta vaikeampikulkuinen paikka oli.
Tuli taas järvi ja poro karahutti pitkässä tolvassa jäälle. Siellä sen vauhti vähitellen hiljeni ja tuokion mentyä kulki se aivan rauhallisena, kuin ei olisi milloinkaan yrittänytkään oikuttelemaan.
Aslak suisti menemään. Hänellä oli kiire, sillä vanhus odotti pappia. Hän oli ollut matkalla runsaasti pari tuntia. Hän näki sen kuun asennosta. Aamuksi piti hänen olla takaisin.
Häntä puistatti. Eipä ollut ennen Pajuvuoma niin kovalle ottanut. Mikä ihme meni elukkaankin siinä? Oli ollut kuin taiottu. Vai oliko hän ajanut liian nopeasti, niin että eläin pakkasi väsymään? Tiesi hänet. Nyt kulki se taas tasaisesti, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
* * * * *
Aslak Rosto seisoi papin virkahuoneessa ja odotti. Kynttilä paloi pöydällä. Sen oli palvelustyttö siihen sytyttänyt. Nyt oli hän papille ilmoittamassa hänen asiataan.
Viereisestä huoneesta kuului liikettä ja puoliäänistä puhelua. Aslak erotti rouvan äänen. 'Keskellä yötäkö sinun täytyy lähteä?' Johon kuului papin rykäisy ja vastaus: 'Niin, kuuluu olevan huono.'
Ovi aukeni ja pastori tuli virkahuoneeseen. Aslak nousi tervehtimään.
— Päivää, päivää, vaikka yöhän nyt oikeastaan on. Huonoko on isä?
— Huonoksi jäi, Ei taida olla monen tunnin eläjää. Lähdin pappia hakemaan.
— Jaa, jaa. Minä joudun tästä heti. Tuota… sinulla on poro tietysti?
— On. Yhdellä tosin tulin, mutta olen hankkinut papille täältä kylästä.Se on Kurun Heemin käsihärkä. Sillä on hyvä ajaa.
— Jaa, jaa. Odotahan nyt, minä olen pian valmis.
Pastori palasi viereiseen huoneeseen ja Aslak istui odottamaan. Tuokion kuluttua tuli pappi takaisin täydessä matkapuvussa.
— Eväslaukkua ei papin tarvitse ottaa, rippineuvot vain, varasi Aslak työntyessään papin edellä ulos. — Meillä on siellä ruokaa yllin kyllin.
Hetken päästä ajoi kaksi miestä kirkon sivuitse pohjoista kohti.
Aamutähti rupesi vähän vaalenemaan.
Suuren Vuorsojärven pohjoisrannalla on Aslak Roston kylä. Paikalla on vain yksi kota, jossa Aslak asuu isänsä ja renkeinsä kanssa. Samalla puolella järveä, muutaman penikulman päässä siitä, kohoaa Tiermestunturien mahtava jono. Tunturijonon keskikohdalla on kapea lovi, joka näkyy kauas etelään. Siinä on syvä kuru kahden tunturin välissä ja siitä vie talvitie Ruijaan.
Aamu rupesi jo valkenemaan, kun Aslak papin kanssa laskeutui järvelle. He olivat ajaneet kovasti, sillä kummallakin oli verekset härät. Ei ollut Aslak uskaltanut lähteä paluumatkalle samalla, jolla oli kirkolle tullut, vaan oli hänen täytynyt lainata ajokas itselleenkin.
Niila Skum ryömi kodasta ulos, heti kun ensimäkien koiran haukahdus kajahti. Hän oli valvonut vanhuksen luona sillä aikaa kuin isäntä oli kirkolla.
— Vieläkö on hengissä? kysäisi Aslak hypäten ahkiosta ja heittäen hihnanpään Niilalle.
— Vielä, mutta kovin on huonona.
— Tule ottamaan papin poro ja vie molemmat kaivamaan, komensi Aslak.
Renki totteli laiskasti ja Aslak papin kanssa työntyi kotaan.
Perällä tulisijan vasemmalla puolen, makasi vanha Rosto porontaljalla risaisen rekirou'on alla puolittain istuvassa asennossa. Kasvot olivat likaiset, mutta liankin alta paistoi ihon tavaton kalpeus. Silmät paloivat kuumeisina ja hengitys oli nopeaa ja läähättävää. Vanha, likainen lapinlakki oli vedetty syvään korville.
Kota oli pahansiivoinen, heinänpehkua siellä täällä ja vanhoja kuluneita taljoja lattialla. Perällä oli likaisia astioita sikin sokin, päällimäisenä suuri puukulho, jota takkuinen koira parast’aikaa nuoli.
— On se puute, kun ei ole minullakaan akkaa, lausui Aslak ja heitti koiran niskasta ulos. — Olisihan edes vähän järjestänyt papin tuloksi. Eivät ne renkivetelykset ymmärrä.
— Tuo tänne puhdas talja, sanoi hän heittäen vanhan taljan oven suussa kyyköttävän rengin jalkoihin.
Talja tuotiin. Aslak tasoitteli risuja ja levitti taljan niiden päälle.Sitten nouti hän ulkoa uuden lakin ja vetäisi sen vanhuksen korville.
— Pappi on tullut, sanoi hän korottaen ääntään. — Näetkö, minähän kerkesin.
Pastori oli sillävälin laittanut rippineuvot kuntoon ja asetti ne nyt pienelle, nelikulmaiselle puutarjottimelle viereensä maahan.
Hän polvistui sairaan viereen ja ryhtyi keskusteluun.
— Mitenkä voitte nyt? kysyi hän ja otti vanhusta kädestä.
Tämä haukkoi ilmaa vähän aikaa, ennenkuin saattoi vastata.
— Huo—nosti, tuli sitten syvältä ja käheästi, jota seurasi ryintää ja sylkemistä. — Oo, pappi, minä jaksan huonosti, hyvin huonosti.
— Mitenkäs sielun laita on? Onko senkin tila yhtä huono?
Sairas nielaisi muutaman kerran.
— Oo, pappi rakas, huonosti on, hyvin huonosti. Hän katsoi pappia rukoilevasti ja parkaisi käheästi: — Minä olen suuri syntinen, pappi rakas! Helvetti on edessä, pappi rakas… oi, voi!
Pastori hämmästyi. Hän ei ollut osannut aavistaa, että vanhus olisi tullut tällaisiin ajatuksiin. Hän oli aina ennen ollut valmis ja kerkeä kerskaamaan uskostaan ja tuomitsemaan toisia. Ja pastorilla oli kokemuksia useammasta tapauksesta, kuinka kylmiä ja varmoja tuollaiset sairaat tavallisesti olivat — vielä kuolinvuoteellaankin. Senvuoksi hän hämmästyi eikä voinut hetkiseen puhua mitään.
— Sehän on iloinen kuultava, että vanhukselle on synti tullut synniksi, sanoi hän hetken päästä.
— Mitä syntiä se vanhus on sitten tehnyt?
— Minä olen varastan… yritti sairas, mutta kova yskäkohtaus keskeytti hänet. Silmät pullistuivat kamalasti ja kurkkutorvi korisi pahasti.
— Po—ro—ja, pappi rakas, änkytti hän, mutta uusi yskäkohtaus lopetti tunnustuksen.
— Jopa heltiää äijältä, lausahti Aslak puoliääneen ja puistahutti päätään. Hän istui ja tupakoi vastakkaisella puolen kotaa.
Sairas hengitti raskaasti. Silmät olivat painuneet umpeen; yskäkohtaus oli vienyt voimat. Mutta vähitellen hän tointui, avasi silmänsä ja katsoi pappia kiinteästi. Hänen kalpeat kasvonsa punertuivat hiukan ja tarttuen pappia kädestä karjui hän katkonaisesti:
— Minä olen ollut varas… alma [tosi] varas… En voi sanoa lukua… mutta paljon niitä on… omasta ja naapuriseurakunnista… pappi rakas..!
Hän puristi pappia kädestä laihoilla sormillaan ja huusi käheästi:
— Niitä on paljon, paljon… kaikenikäisiä… mutta vaatimia ja vasikoita etenkin! Ei mahtuisi tuohon järvelle… Se elo, jonka minä…
Hänen leukansa painahti rintaa vasten, mutta silmät katsoivat kulmainsa alta kiinteästi pappia. Ne välähtivät kerskaavasti, kuten muinoin terveyden päivinä, mutta se katse hävisi heti, jättäen tilan tylsälle, puoleksi tajuttomalle ilmeelle.
— Niitä on tuhansia, pappi rakas, sopersi hän ja lisäsi äänellä, joka muistutti koiran ulinaa:
Helvetti on edessä, pappi rakas, minkäs teemme? Voi, voi, sinne pitää mennä… palavaan pätsiin… oi, voi!
Pastori pyyhki hikeä otsaltaan. Hänen rintaansa ahdisti.
— Mutta mihinkäs me Kristuksen panemme? kysyi hän ja katsahti avuttomana oviaukkoon, jossa näkyi Niila Skummin kulmikas muoto.
— Oi, voi, pappi rakas! Eihän se Kristus mm paljoa… Ajattele, koko järven selkä täynnä… Siinä on paljon… monta tuhatta… Minun käteni ovat veressä!
Hän ojensi käsiään pappia kohden.
Mutta Kristuksen veri voi kaikki puhdistaa, sanoi pastori ja hänen äänensä soi yhä niin avuttomana.
Vanhus katsoi häneen kuin hukkuva. Hetkeksi hänen katseensa rauhoittui, mutta sitten vääntyi taas muoto ja hän viittoi kädellään kuin torjuakseen päältään näkymätöntä vaaraa.
— Ei voi, ei voi! parkui hän. — Niitä on paljon… koko järven selkä… verta ja suolia… oi, voi!
Hän väänteli käsiään ja koko hänen ruumiinsa vapisi ja nytkähteli.
— Ohhoh, onpa, onpa! pääsi Aslakilta.
Pastori koetti rauhoittaa sairasta parhaansa mukaan. Hän puhui ryöväristä, joka oli ristillä saanut armon. Hän koetti osoittaa, kuinka veriruskeatkin synnit tulevat lumivalkoisiksi, mutta kaikki näytti turhalta. Hän vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen. Rengit olivat molemmat oviaukossa ja tuijottivat sieltä, silmät pyöreinä ja peljästyneinä.
Hän ryhtyi ripittämään sairasta, joka vaikeroi koko ajan ja väänteli käsiään. Kun hän pääsi asetussanoihin, kohosi sairas yht'äkkiä istualleen ja huusi katkonaisesti:
— Aslak, sinun pitää kaikki maksaa… Ruijaan ja Lainioon… jaHukka-Salkolle!
Aslak teki liikkeen, kuin olisi yrittänyt vastata jotakin, mutta samassa sairas huudahti ja vaipui rentonaan kodan kaaripuuta vasten. Aslak hyppäsi häntä auttamaan, sillä pastorilla oli juuri kädessä ehtoollismalja ja leipä. Sairas avasi vaivaloisesti suunsa ja otti vastaan öylätin, mutta ei näyttänyt saattavan sitä niellä. Kun pastori antoi kaikin, valui viini suupieliä myöten rinnalle. Ehtoollinen oli tullut liian myöhään. Vanhus oli kuollut. — Ei mennyt enää alas, sanoi Aslak ja laski vanhuksen pitkäkseen. Hänen äänensä tuntui tukahtuneelta. — Voi hyvänen! Taisi tulla isälle lähtö sinne pahimpaan…
Pastori ei vastannut. Hän oli kovin järkytetty. Tapaus oli outo hänenkin monivuotisessa työssään. Herra Jumala! Oo Herra varjele!
Vanhus makasi kasvot vääntyneinä. Ylähuulen toinen syrjä oli jäänyt hiukan koholleen ja hampaattomasta suusta näkyi öylätin vaalea reuna.
Kodassa vallitsi syvä hiljaisuus. Tuntui kuin olisi kuolleen rauhaton henki etsinyt ulospääsyä ahtaasta majasta. Oli niin painostavaa kuin ukonilman edellä.
Pastori silmäsi Aslakkiin, joka tuskastunut ilme kasvoillaan imi piippuaan ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin.
Samassa rupesi koira ulkona ulvomaan. Se oli vihlovaa ja kuulosti äärimäisen epätoivoiselta. Oli kuin olisi eläinkin ymmärtänyt tämän kuolemantapauksen erikoisen kaameuden.
— Lyhyt ja arvaamaton on armonaika, lausui pastori ja hänen äänensä soi niin omituisen käheänä. — Ei pitäisi ihmisen antaa sen hukkaan kulua.
Kun ei kukaan vastannut, jatkoi hän tuokion mentyä:
— Ei niin, että tahtoisin vainajaa tuomita, mutta välistä tuntuu siltä kuin olisi ihmisellä mahdoton kääntyä, kun synnin mitta kerran on täysi.
Aslak katsahti pappiin. Oliko hän kuullut oikein? Eikö pappikin puhunut synnin mitasta? Hänet valtasi taikauskoinen pelko. Tuntui, kuin olisi hän menettänyt pohjan jalkainsa alta ja vaappunut turvattomana jossakin epämääräisessä syvyydessä.
— Niila, ota härkä ja lähde Aihkijärveen ja tilaa vanhalle isännälle arkku.
Aslakin ääni kuulosti tavalliselta. Hän levitti vaatteen kuolleen kasvoille ja ryhtyi keittopuuhiin.
Kolme miestä ajelee pohjoista kohti.
Porontiu'ut soivat ja iloisesti liukuvat ahkiot kimmeltävää tietä pitkin. Pajupensaat ovat kuuran peitossa ja auringonvalo loihtii niiden oksille satoja välkkyviä jalokiviä. Porot monikirjavine ajovöineen ja hienoine, kirjoleikkauksilla koristeltuine länkineen, sopivat erinomaisen hyvin kevättalviseen ympäristöön, jolle päävärin antavat hohtavan valkeat hanget ylt'ympäri, joka puolella.
Ajajilla, varsinkin etumaisella on myös yllään mitä parasta olla voi. Tummasta purgapeskistä [purgapeski = tiheäkarvainen, hieno peski] alkaen heleänsiniseen neljäntuulenlakkiin ja valkokintaisiin saakka on kaikki uutta. Kaulassa välkkyy monivärinen silkkiliina ja peskin rinnuksessa loistelee hopeasolki.
Porontiuku soi ja helkkää, sillä Aslak Rosto on kosiomatkalla. Oli kulunut pian vuosi vanhan Roston kuolemasta. Aslak oli elellyt renkeineen tunturissa ja paimennellut porojaan. Mutta vanhuksen kuolema oli tehnyt suuren aukon hänen elämäänsä. Ennen oli isävanhus hoitanut vaimoväen tehtävät, pannut lihan kiehumaan ja kahvipannun tulelle, niin että miehillä paimenesta palatessaan oli aina ruoka valmiina. Nyt ei ollut ketään, joka olisi pitänyt arinakiviä lämpiminä. Oli oneaa tulla pimeään kotaan väsyneenä ja nälkäisenä ja ruveta siinä ensi töikseen tekemään tulta. Siksi oli Aslak päättänyt lopettaa tuollaisen elämän ja mennä naimisiin. Senvuoksi oli hän nyt matkalla pohjoista kohden Niila-rengin ja enonsa, Pieti Nangen kanssa, jonka viimemainitun hänen lähimpänä sukulaisenaan piti vanhan lapintavan mukaan olla läsnä kihlajaisissa.
Kauas kantava olikin maine kauniilla Annilla, Oula Sarren tyttärellä. Sen oli Aslakkin jo aikoja kuullut. Siinä oli tyttö, riuska ja rivakka, täyteläinen ja verevä kuin itse terveys. Ei välittänyt hän pyrystä eikä liioin pakkasesta, vaan yksin ajaa suikaisi penikulmaiset taipaleet, — oli sitten pimeä taikka päivä. Ja jos sattui välillä yö yllättämään, ei Anni sitäkään pahakseen pannut: paneusi hangelle pitkäkseen ja nukkui siinä makeammin kuin lantalaistyttö neitsyt Maarian sänkyheinissä kesäisessä luhdissaan. Kerran hän oli nukkunut kolmenkymmenen asteen pakkasessa Tenomuotkan nimismiehen pihalla. Oli tullut yöllä taloon eikä ollut viitsinyt herättää palvelustyttöä sisälle päästäkseen, vaan oli heittäytynyt reslaansa ja ottanut siinä makeat unet. Vasta aamulla, palvelustytön aamukahvia keittäessä, oli herännyt ja mennyt kyökkiin. Sellainen tyttö oli Anni Sarre, yksi niitä harvoja saameneitoja, joka vielä pystyi kilpailemaan miesten kanssa suopungin heitossa. Näin oli maine kertonut ja Aslak Rosto tiesi sen todeksi, sillä hän oli usein tavannut Annin, viimeksi isänsä hautajaisissa.
Niissä oli ollut paljon väkeä niissä hautajaisissa, väkeä kaikista kolmesta naapuriseurakunnasta. Oli ollut sukulaisia, tuttuja ja tuntemattomia, oli ollut oman seurakunnan miestä ja vieroihmistä, Paljon oli Aslak Rosto kutsunut, mutta vielä enemmän oli tullut. Ne olivat olleet hautajaiset, joita muistettiin pitkät ajat jälkeenkin päin. Sillä sellaisia pöytyreitä ei oltu vuosikausiin rakennettu Tenomuotkassa, jossa elettiin köyhissä oloissa. Siinä oli ollut puurot ja sopat, kalat ja lihat, kokonaisia pikku vuoria sardiini- ja anjovislaatikoita, ja joka kyynärän päässä miehenpään kokoinen voilimppu, jokaisessa pari kolme peskipuukkoa sojottamassa, häävieraiden käytettäviksi. Oli ollut siis voita ja viinaa myös. Sitä oli saanut jokainen erotuksetta, miehet ja naiset, aikuiset ja lapset. Ja runsaasti oli sitä viljeltykin. Sitä oli todistanut kirkonkylän alapäästä iltapuoleen kuulunut joiku ja mekastus. — Totisesti oli vanha Rosto saanut kunniallisen hautauksen.
Näissä hautajaisissa oli Aslak Rosto vähän tarkemmin katsellut Anni Sarrea ja tyttö oli häntä suuresti miellyttänyt. Hän oli ottanut selvää, oliko Anni vapaa. Vapaan oli sanottu olevan. Olihan tosin yksi ja toinen lappalainen käynyt häntä kosiskelemassa, mutta rukkasia oli Anni Sarre tähän saakka jaellut. Oli yrittänyt Salkko Hukkakin, mutta rukkaset oli saanut hänkin. Niin että epäonnistuneet kosijat olivat jo ruvenneet vihjailemaan, ettei Anni tavallista lappalaista huolinutkaan, vaan odotteli herraa. Yksi heistä oli laulanut sydämensä sapen joiuksi, jota pitäjän nuoret miehet sekavin tuntein lauleskelivat:
'Silmänsä pitää pestä sen, joka sen tytön pangoittaa…'
[Pangoittaa — panee pangan päähän (niinkuin porolle), kahlehtii.]
Aslak Rosto oli päättänyt hänet pangoittaa ja siksi ajeli hän menemään kepein mielin.
Oula Sarren kylä oli Norjan puolella, parin penikulman päässä rajasta. Sen Aslak tiesi. Heidän kyläinsä väliä oli kuutisen penikulmaa. Aslak oli aamulla lähtenyt kotoa ja oli päättänyt hyvissä ajoin iltapäivällä olla perillä.
Jonkun ajan päästä miehet pysäyttivät. Oli suunnilleen puolenpäivän aika ja he olivat ajaneet nelisen tuntia eivätkä olleet syöneet sitten kuin kotona.
Niila sitoi ajokkaat pensaisiin ja haki kuivaa puuta tehdäkseen tulen. Pienen ajan päästä oli heillä roihuava nuotio ja tiukasti sen kupeessa musta kahvipannu lämpenemässä.
Kahvinjuonnin aikana kääntyi puhe matkan tarkoitukseen.
— Saahan se olla jo meidänkin kodassa emäntä. Kovin on outoa aamulla herätä, kun ei ole ketään tulta tekemässä, puheli Aslak.
Niila ei heti vastannut. Särpihän vain kahvia ja katseli kulmainsa alta isäntäänsä.
— Tiedätkö, mitä Salkko Hukka oli sanonut Annista, kun oli rukkaset saanut? kysyi hän sitten.
— En… muistelehan.
— Niin, ettei hänellä ole sisnaa [sisna = parkittu poronnahka] niin paljoa kuin se tyttö housuiksi tarvitsisi. Liian leveäksi oli moittinut, heh, heh!
Renki nauroi ja täytti kolmatta kuppia.
Aslak siveli leukaansa ja hänen suupielensä oli äkeässä juomussa.
— Hyvähän on Salkon sanoa, kun sai rukkaset niin että pölähti. Tietysti se kaivelee sisua… Kovin olisi ollutkin outoa, jos Anni olisi Salkon ottanut.
Vanha Pieti, joka oli tähän saakka vaieten syönyt eväitään, käänsi sänkiset kasvonsa Aslakkiin ja kysäisi:
— Oletko sitten itse niin varma, ettet vedä vasikannahkaa?
— Eihän sitä kukaan tiedä, ennenkuin koettaa, nauroi Aslak suu täynnä leipää. — Mutta niin araksi en kuitenkaan aio tulla kuin sinä, eno, joka olet kuulemma vain kerran yrittänyt ja sitten heittänyt.
Vanhus joutui hämilleen ja virkahti:
— Mitäpä minusta… Senhän tuota tiennen, ettei se niin hauskaa ole, kun joutuu naurun esineeksi joka joikkaajan hampaisiin.
— Mitä siitä! Minä en joikuja pelkää! On niitä veisuja minusta jo ennestäänkin.
— Taitaapa olla.
— Kuuluu se rikas Rasmussenkin Annia kosineen, tiesi Niila.
— No kun ei ottanut? Vanha Pieti veti paksun voiviipaleen leipäpalansa päähän ja haukkasi.
— Ei.
— Sitä tyttöä ei taidakaan olla niin helppo pangoittaa?
— Siltä tuntuu.
Aslak käänsi päätänsä kuin näyttääkseen, kuinka tyyneesti hän asiaan suhtautui, kun hänen silmänsä sattuivat poroon, joka kuopi lunta pienen matkan päässä. Se oli valkoinen nulppo, vain vähän kyljiltä rusahtava, josta näki, että sitä oli kesä hoidettu talossa. Poro kaivoi jäkälää eikä näyttänyt miehiä huomaavan.
— Siinäpä on Hukka-Salkon kunteus [neljännellä vuodella oleva poro]!
Niila kääntyi katsomaan.
— Kas vaan! Sama joka oli koulumiehen lapsilla ajokkaana viime talvena.
— Sama… Täälläpäinkö Salkko nykyään paimentaa?
— Ei pitäisi. Urtasoaivin alla on kylä… oli ainakin viime viikolla. —Jos ei lie jutamassa [muuttamassa].
Poro nosti päätään ja katseli miehiä. Sitten kääntyi se äkkiä ympäri ja laukahti muutaman askelen saparo pystyssä, kaivoi hetkisen ja laukahti taas, kunnes rupesi jälleen hakemaan jäkälää.
Aslakille muistui äkkiä mieleen Suuvuonon markkinat kaksi vuotta taaksepäin. Hän oli kuulevinaan Salkko Hukan sanovan: 'Hyvä on! Minä ajan sitten Kortsalle suoraa päätä', ja näkevinään itsensä kantamassa Salkon nisujauhopussia Larssenin naapuritalon pihalle. Hän puri huultansa.
— Niila, heitämme kiinni! huudahti hän hypäten pystyyn ja irroittaen suopungin ahkion keulasta. — Siinä on meille tulijaisporo!
Hänen sieramensa laajenivat ja katse oli terävä.
Niila ehti vain murahtaa jotakin, kun Aslak jo oli menossa suopunki kädessä. Hän heitti kupistaan porot menemään ja ryhtyi nuristamaan neljättä. Mutta pannu oli jo ehtynyt. Neljäs kuppi ei tullut enää täysinäinen, tulihan vain runsaasti puolilleen, mustaa ja sakeaa kuin terva. Niila hörppäsi sen ja oli tyytyväinen.
Hän silmäsi Aslakin jälkeen. Siellä makasi jo poro puukko rinnassa ja liikutteli hiljaa takajalkojaan. Aslak istui sen kaulalla ja piteli kiinni etujaloista.
— On se julmettu rohkea, mutisi vanha Pieti piippuaan täyttäen.
Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin poro oli nyljetty ja lihoiksi lyöty.
— Tuohan sieltä ahkion keulasta säkkiä! huusi Aslak.
Niila vei säkin.
— Tällähän on vielä sormenverta pintaa, sanoi Aslak asetellessaan lihapalasia säkkiin. — Vai koulumiehen lasten ajokkaana! Ei tällä enää ajele kukaan, hah, hah! Sekin äijä se lainailee lappalaisilta poroja; ei raski omiaan käyttää… Mutta olipa pappikin päässyt hänen perilleen. 'Sehän on koko kiero äijä se Vaskuri', sanoi hän tässä tuonoin, kun tavattiin.
Aslak heitti koparat Niilalle ja jatkoi:
— Pane nuokin mukaan. Siinähän menevät muiden kanssa… Joo, niin sanoi pappi. Minä jo kerran pelkäsin, että Vaskuri käärii hänet pauloihinsa, mutta eipä onnistunutkaan, vaikka olikin hyvin lirkun larkun. Minä olen siitä asti kantanut sille äijälle kaunaa, kun hän kerran pikku poikana ollessani varasti meidän kodassa kahvia. Meillä oli ollut seurat ja illalla pidettiin polvirukoukset. Vaskuri oli polvillaan kahvisäkin vieressä ja sillä aikaa kuin hän veisasi; 'Me sua Jeesu ylistämm', ammensi hän oikealla kädellä kahvia housuntaskuunsa niin paljon kuin ennätti. Minä makasin ovensuussa rou'on alla ja näin koko menon ja siitä päivästä saakka en ole voinut häntä sietää. — Katsohan, Niila, tämä on sentään toisenlaista peliä. Me otamme tämän, mutta me emme teeskentele hurskautta samalla kertaa. Me sanomme vain: 'Salkko Hukan poro! Talja pois! Hän tekee meille saman tempun'. Hehhee! — Hei, ripusta säkki tuohon mäntyyn! Otamme palatessa.
Aslak pyyhki veitsensä ja Niila kantoi säkin osoitettuun paikkaan.Aslak otti taljan ja palasi nuotiolle.
— Tuon minä kytken Sarren kodalla, sanoi hän ja heitti taljan ahkion keulaan.
Miehet kaaristivat laukkunsa ja valjastivat härät. Aurinko oli jo alenemassa, kun he lähtivät jatkamaan matkaansa.
* * * * *
Oli jo pimeä, kun Aslak Rosto seuralaisineen saapui Sarren kylään. Heidät otti vastaan vihaisesti haukkuva koiraparvi, joka uhkasi ihan repiä heidät. Eivät siinä paljon auttaneet rajantakaisten lappalaisten kiroukset eivätkä komennot. Mutta kun ukko Sarre itse kömpi kotansa ovelle ja ärjäisi: "Siit, baergalak!" tuli hiljaisuus ja koirat ryömivät häntä koipien välissä takaisin kotaan.
— Ihmisiä tulee, sanoi ukko Sarre, lihavahko pienenläntä mies, jonka poskilla asui ainainen helakanpuna, seurauksena alituisesta ryypiskelemisestä.
Sarren vaimo, vaatimattoman näköinen eukko, potkaisi koiria, jotka pakkasivat murisemaanpa laitteli taljaa kodan vasemmalle puolelle, missä oli vierasten kunniapaikka. Anni, joka pesi kahvikuppeja padassa, korjasi lakkiaan ja muu nuori väki työntyi ulos.
— Se on Aslak Rosto, ilmoitti Annin veli Nilsa kurkistaen sisään oviaukosta.
Emäntä lisäsi puita tuleen ja vaihtoi tuota pikaa kiisasta uuden päähineen. Vieraat työntyivät kotaan.
— Buore aeked! tervehtivät he hiljaa.
— Ibmel adde! [Jumal' antakoon!] vastattiin ujosti.
Aslakille ja Pietille osoitettiin kunniapaikka kodan perällä, posjossa, ja he istuivat sinne. Niila Skum kyykähti ovensuuhun.
Emäntä Maria pisti kahvipannun tulelle. Hän arvasi kyllä, millä asioilla miehet liikkuivat. Olihan hän jo vanhan Roston hautajaisissa huomannut, että Aslak katseli Annia vähän tarkkaavaisemmin kuin tavallisesti. Ei ollut Maria-emäntä oikein hyvillään tästä naima-aikeesta. Aslak Rosto oli hänestä liian hurja ja hänellä oli sitä paitsi huono maine, huonompi kuin tavallisesti lappalaisella. Mutta komea hän oli; se täytyi Marian tunnustaa. Emäntää nauratti, kun hän muisti Nils Rasmussenin, jolla oli talo Suuvuonon suussa. Hänkin oli kosinut Annia, mutta saanut rukkaset. Sellainen kömpelö ja lihava… ja kierosilmäinen… vaikka rikas… ehkä rikkaampi kuin Rosto. Maria-emäntä olisi kyllä mielellään nähnyt Annin Rasmussenin vaimona. Olihan hänessä jonkun verran herrasmiestä, vaikka olikin lappalainen. Eikä hän ollut hyljännyt heimonsa pukua, vaikka oli ollutkin Alaskassa kultaa kaivamassa. Aslak Rosto oli hänestä vastenmielinen, — niin sukulainen kuin hän olikin. Hänen äitinsä oli nimittäin ollut Norjasta kotoisin, Nangeja, niinkuin hän itsekin.
Aslak istui posjossa ja puhalteli savuja piipustaan. Hänen katseensa liukui tuon tuostakin kodan toiselle puolen, jossa Anni istui sormenpäitään hypistellen. Hän oli pyöreäposkinen, kahdenkymmenen ikäinen impi, vanttera ja tanakka. Silmät olivat ruskeat, vähän ulkonevat. Matalaa otsaa peitti lapinmyssyn reuna. Ainoa, jota saattoi yleispätevämmin kutsua kauniiksi, oli pieni, siro suu ja näppärä, pyöreä leuka. Muuten oli kaikki hänessä vankkaa ja tanakkaa. Kun hän nousi ylös, tulivat takin helmuksen alta näkyviin pyöreät, säpäkkeiden [säpäkkeet = poronkoivista neulotut säärystimet] peittämät pohkeet, jotka erikoisesti pistivät silmään hienoiksi paulotettujen nilkkojen rinnalla. Jalat olivat hiukan lengot ja käyntinsä jonkun verran vaaputtelevaa.
— Minkälainen on kaivos teidän puolella? kysyi Oula Sarre silmiään siristäen.
— Menetteleehän se, vastasi vanha Pieti, joka mietti, miten parhaiten pääsisi asian alkuun.
— Onko hukkia vuottunut [näkynyt]?
— Ainahan se joku…
Pieti ryiskeli ja täytteli piippuaan. Alkuun pitäisi päästä. Kovin ottikin kovalle tämä puhemiehen toimi.