— Me sitä ollaan vähän oudommilla asioilla, aloitti hän hetken vaitioltuaan ja sytytti piippunsa. — On käynyt tällä sisarenpojalla vähän yksinäiseksi olo, sen jälkeen kun äijäkin kuoli.
Oula Sarre täytteli myös piippuaan korvat hörössä kuunnellen puhemiehen esitystä.
— Ja aikahan se jo olisi Aslakillakin… Olisihan se jo saanut ennenkin tämän tempun… mutta se kun ei ole tullut.
Pieti räpytteli silmiään ja katseli sisarenpoikaansa, joka kulmat rypyssä odotteli jatkoa.
— Ei ole tainnut olla asiasta ennemmin puhetta, mutta nythän sopisi puhua.
Kun ei kukaan virkkanut mitään, paukautti Pieti vihdoinkin pään:
— Se tämä Aslak ottaisi akan ja pyytäisi tytärtäsi.
Se oli sanottu. Nyt sai Sarre puhua suunsa puhtaaksi.
Eikä sitä tarvinnut kauan odottaakaan, sillä heti oli Oula Sarre valmis vastaamaan:
— Niin vain. Mikäs asiassa, oikea asia. Onhan täällä käynyt niillä asioilla moni muukin, viimeksi Rasmus-Nilsa, joka on Alaskassa kultaa kaivanut. Emme ole me vanhukset tahtoneet tähän asiaan suuresti sekaantua, vaikka meidänhän se asia on. Olemme antaneet Annin päättää. Ja niin on ollut oikukas tyttö, ettei ole vielä ajokastaan vaihtanut. — Mitä sanot nyt, Anni? lisäsi hän tyttärensä puoleen kääntyen.
Anni oli punastuen kuunnellut miesten puhetta. Hän vaikeni ja nyppi hämillään takkinsa helmaa. Sitten painoi hän käden suulleen ja silmäten ovensuussa kyyköttävään veljeensä nauraa tirskahti.
— No sanohan nyt, Anni, mitä ajattelet. Aslak Rosto pyytää sinua vaimokseen.
Tyttö kävi vakavaksi ja käsi lakkasi nyppimästä. Hän katsahti isäänsä ja huokasi syvään.
— Sano, sano, mitä ajattelet, kehoitti isä.
— En minä tiedä…
— Tiedä! No onko sinulla mitään Aslakkia vastaan?
— Ei.
Se tuli hiljaa, melkein kuiskaamalla. Aslak nousi ja hänen muotonsa oli synkkä.
— Tule ulos, Anni, niin puhutaan kahden kesken. Hän työntyi ulos kodasta ja Anni seurasi häntä ujostellen.
He pysähtyivät luovan luo. Aslakin sydämessä ourusivat sekavat tunteet. Hän oli ollut niin varma Annin myöntävästä vastauksesta ja nyt uhkasi valoisa taivas käydä pilveen.
Hänen poronsa seisoi muutaman pensaan kupeella ja kaaputteli kovaa siljoa. Olisi sangen noloa, jos hänen pitäisi lähteä paluumatkalle yötä vasten.
Hän silmäsi Annia, jonka kasvoilla leikki pohjan taivaalle syttyneiden revontulten kajastus. Tyttö oli somannäköinen äänettömässä ujoudessaan.
— Anni, eikö minulla ole toivoa ensinkään? Tyttö nosti silmänsä ja katseli edessään seisovaa solakkaa miestä. Hän oli uljas ja komea, mutta Anni tunsi, ettei hän rakastanut häntä.
— En tiedä, vastasi hän hiljaa.
— Rakastatko toista?
Anni painoi päänsä alas ja nyppi kaulaliinansa reunaa.
— Kyllä, kuiskasi hän.
— No miksi et ota häntä?
Anni katsoi Aslakkia ja hänen silmänsä loistivat surullisina.
— Häntä en koskaan saa, sanoi hän ja painoi päänsä alas. — Eikä hän osaa ajatellakaan, että lappalaistyttö häntä rakastaa.
— Kuka se on?
— Sitä en saata sanoa.
— Rakastat herraa? Aslakin ääni oli kylmä ja kalsea.
— Älä kysy, en saata sanoa.
Tuli hetken äänettömyys, jonka aikana Aslak katseli allapäin seisovaa, liinansa reunoja nyppivää tyttöä. Hänen sydämeensä virtasi jotakin kovaa ja katkeraa. Hän muisti Tenomuotkan poikien tekemän joiun. Totisesti! Oulan Anni rakasti herraa.
— No niin, mitäpä siinä. Kyllä minun härkäni jaksaa takaisinkin.Hyvästi, Anni!
Aslak Rosto ojensi kätensä ja hänen äänensä oli katkera.
— Ei sinun silti lähteä tarvitse… Aslak katsoi häntä kummissaan.
— No mutta kun et minusta huoli?
— Enhän ole sitä sanonut. Sovi isän kanssa.
— Sinullako ei siis ole mitään vastaan?
— Ei.
Aslak ei ollut uskoa korviaan. Mitäpä hän siitä, vaikka Anni rakastikin toista. Se oli pian menevä ohitse. Hän saisi Annin, kelpo vaimon. Se oli pääasia. Hän tunsi omituista liikutusta povessaan. Ei tarvinnutkaan lähteä paluumatkalle omalla härällä. Annin valkolla saisi hän ajaa. Anni oli suostuvainen.
Hän palasi kotaan, jossa kaikki olivat uteliaina odottaneet keskustelun tulosta.
— Olemme sopineet Annin kanssa, sanoi Aslak ja hänen otsansa oli kirkas ja silmät loistivat. — Anni jättää asian sinun ratkaisusi varaan, Oula.
— Minun ratkaisuni on selvä: ota tyttö, kun saat. Eihän siinä enempää.
Oula Sarre nauroi ja katseli ympärilleen silmiään räpytellen.
Asia oli siis valmis. Aslak käski Niilan noutaa laukun sisään.
Niila palasi Annin kanssa ja heitti laukun Aslakille. Tämä avasi sen ja rupesi kaivamaan esiin sen sisältöä. Siinä oli kihlakalua jos minkälaista: oli sormuksia, hopeisia ja kultaisia, oli rintariskuja [solkia] ja silkkiliinoja, joukossa hopeakoristeinen, välkkyvä vyökin.
Aslak heitteli niitä morsiamelle syliin. Kainostellen, vähän surumielisenä otti tämä ne vastaan ja puki ylleen.
Maria-emännällä oli kahvi valmiina ja Aslak käski Niilan noutaa viinanassakan ahkiosta.
Nassakka tuotiin ja pian kierteli kirkas paloviina kahvikupeissa ympäri kotaa. Sitä saivat kaikki, miehet ja naiset ja isommat lapsetkin. Annikin maistoi vähän.
— Hei, Oula, terveydeksi vain! kehoitti Aslak ja ryyppäsi. — Tyttäresi annoit, et kysynyt, millaiseen kotaan.
Oula ryyppäsi ja irvisti.
— En kysynyt, sillä tiettyhän on kota. Lie poroja Aslak Rostolla jos minullakin.
Naapurikodan väkikin oli vähitellen kerääntynyt Sarren kotaan. Heitä houkutteli sinne viina ja kihlajaiskestit.
Juotiin kahvit ja pantiin sulhasen tuoma poronliha pataan. Ruuan valmistumista odotellessa maisteltiin tavantakaa viinaa, jonka vaikutukset rupesivat pian tulemaan näkyviin.
Puhe kävi isoäänisemmäksi ja miesten posket punoittivat. Oula Sarre oli jo vahvassa nousuhumalassa, siinä tilassa, jolloin mies on herkkä kehuskelemaan.
— Siitä saat tytön, Aslak, joka ei tyhjänä tule kotaasi. Olisi sen jo moni vienyt, mutta ei ole annettu.
— Ei lisä luotaan lykkää. On sitä koparakarjaa minullakin.
— On, on.
— Kumma, ettet ole ennemmin nainut, Aslak?
— Ei ole sattunut sopivata.
— Mutta nyt sattui, totisesti!
Viina kulki kierrostaan ja iloisena kaikui puheenpajatus.
— Vieläkö on sama pappi teillä? kysyi Aslak.
— Ei ole. Entinen muutti pois. Uusi tuli viime jouluna.
— Minkälainen mies?
— Somalta tuntuu. Aivan nuori, parraton, vasta papinkoulusta päässyt. On käynyt täälläkin pari kertaa. Osaa jo lappiakin koko lailla. Annia on pitänyt oppaanaan, kun on naapurikylissä misuunia ajellut. [Mission = lähetys, tässä: pitäjämatka.]
Aslakin juopuneissa aivoissa välähti äkkiä outo ajatus: pappiko olikin Annin rakastettu? Hän katsahti Anniin, joka oli karahtanut punaiseksi korviaan myöten. Veri tulvehti hänen pyöreillä poskillaan, niin että olisi luullut sen pisaroina tippuvan. Hänen huulillaan pyöri jo kirous, mutta hän tukahdutti sen ja kulautti kuppinsa pohjaan.
Hän tunsi voimakasta halua kehua jotakin vastapainoksi mielensä katkeruudelle. Ja kun papista oli puhe, muisti hän äkkiä Tenomuotkan pastorin.
— Vai hyvä on teillä? Mutta vielä parempi on meillä! Totisesti! Se poika kun saarnaa, niin siinä on hengen voima! Ei kestä kirkonkatossa Mattilan Iiskon vesimaali, vaan alas tippuu… suurina lohkareina!
— Onpa se saarnamies.
— On totisesti. Sillä on sanat ja vertaukset. Ei siinä ole rietas-äijän hyvä porstuaankaan tulla, silloin kuin se mies on pöntössä. — Ja mikäpäs on saarnatessa, kun on mies kristitty kiireestä kantapäähän.
Aslak ryyppäsi ja hänen hikiset kasvonsa hohtivat punaisina.
— Eivät meinanneet tenomuotkalaiset alussa uskoa, että jo kerran saivat kristityn papin. Mutta kun minä sanoin ukoille, että senhän surutonkin näkee, niin jopa ovat ruvenneet uskomaan. Kaulasta tervehtelevät niinkuin ei mitään.
— Ka se. Niin on kuulunut tännekin, että kristitty se mies…
Puhe sai toisen suunnan. Miehet olivat jo vahvasti juopuneet eikä silloin ollut keskusteluaineista puutetta.
Puhuttiin poronmerkeistä ja merkkien tuntemisesta. Aslak Rosto kehui Tenomuotkan opettajaa erinomaiseksi merkintuntijaksi, vaikka tämä olikin lantalainen ja "alhaalta" tullut. Ensi alussa kun hän oli Tenomuotkaan muuttanut, olivat he Aslakin kanssa sunnuntait läpeensä leikelleet paperista poronmerkkejä, niin että kamarin lattia oli ollut tulvillaan paperinroskaa. Siinä olivat menneet aviisit ja koulun rouvan "myösterit", mutta poronmerkkejä oli vaan tullut ja komeita. Siitä oli opettaja kehittynyt sellaiseksi merkintuntijaksi, että lappalaiselle vertoja veti.
Aslak otti pitkän kulauksen ja heitti kahvikupin menemään.
— Mutta sen minä sanon, että jos minä olisin Venäjän keisari, niin kansakoulut minä sittenkin panisin noin!
Hän räjähti juopuneen nauruun ja teki käsillään rajun liikkeen, kuin olisi heittänyt jonkun nurin.
— No mutta mihin panisit opettajan, väärtisi? kysyi Sarre.
— Minä tekisin hänestä sinatöörin, hah, hah!
Koko kota oli yhtenä naurun kikatuksena.
— Kylläpä taitaisi ylpeys nousta päähäsi, jos Venäjän keisariksi pääsisit, yhtyi pakinaan Niila-renki. — Jos me vanhan Pietin kanssa jutaisimme Pietariin ja tulisimme sinua katsomaan, et taitaisi enää muistaakaan, että olemme kerran yksissä poron rapamahoja puhkoneet.
— Minäkö? innostui Aslak kuin tosissaan. — Minäkö? Älä puhu, Niila! Sata ruplaa löisin kouraan kummallekin ja sanoisin, että menkää pojat kaupunkia katsomaan!
— Vai sata ruplaa, heh, heh! nauroi vanha Pieti.
— Tuoss' on, Pieti! Juo! komensi Aslak ja tarjosi vanhukselle täyteisen kupin. — Nyt vietetään Aslak Roston kihlajaisia!
— Na, na, älähän niin tyrkkää… kaatuu maahan…
— Ann' kaatua! Kyllä täällä on… ja ahkiossa lisää!
— Vai kansakoulut sinä nurin panisit, yhtyi puheeseen naapurikodan vanha, koukkunenäinen isäntä, joka tähän saakka oli vaieten ryypiskellyt ja kuunnellut toisten turinaa. — Älä sano! Siellä oppii lappalaisenkin sikiö laskemaan ja silloin ei saakaan Ruijan kauppias enää pettää, niinkuin on meitä pettänyt ja meidän isiämme.
— Nuu, kyllä ne ovat pettäneet, baergalak, kirosi Oula Sarre ja sylkäisi.
— Niin ovat ja pettäisivät edelleenkin, jollei tämä uusi pappi olisi ruvennut lappalaisia auttamaan. Mutta nyt eivät kauppiaat enää uskalla, kun pappi kulkee ympäri kauppakartanoita, polvistelee jokaisen kuorman ääressä, punnitsee ja laskee, ettei vain pääsisi ruijalainen juksauttamaan. Kauppias kiroaa ja manaa, mutta minkäs tekee. Pappia se ei peloita.
— Jo vain. Ennen eivät kauppiaat ruvenneet millekään, ennenkuin olivat juottaneet hullun lappalaisen sikahumalaan. Sitten vasta punnittiin ja punnittiin — väärin. Ja lappalainen sai olla tyytyväinen siihen, mitä sattui kulloinkin saamaan.
— Petti, koranus, minuakin kerran ruijalainen, kertoi Aslak. — Viisi kruunua vähemmän antoi, kuin olisin ollut saapa. Mutta minä menin kauppiaan puotiin ja olin kovana. Vaadin viisikruunuseni takaisin… vängällä. Eikä auttanut äijän muu kuin antaa. Mutta niin suuttui herja, että hyppäsi myymäpöytänsä yli, karsi niskaan ja potki minut ovesta ulos.
— Mutta sain minä kerran kostaa koranukselle.
— No miten?
— Myin seuraavana vuonna äijälle muutaman satasen riekkoja ja niiden joukossa parikymmentä — pissihaukkaa! Eikä äijä huomannut. Niin menivät vaan muiden mukana, päät siiven alle pistettyinä.
— Eikö tarkastanut kynsiä?
— Kuka siinä kiireessä jouti.
— Niin, sillä kertaa voitit. Mutta jos olisit ollut koulunkäynyt, ei kauppias olisi ensi kerralla päässyt pettämään, huomautti naapurikodan isäntä.
— Eihän päässytkään.
— Ei kyllä, mutta ei olisi päässyt yrittämäänkään.
— Tiesi koranuksen.
Samassa rupesi ulkoa kuulumaan väittelyä. Kaksi juopunutta ääntä otti tiukasti yhteen:
— Kyllä minä merkin tunnen! — Et tunne!
— Baergalak! Tuon merkin minä tunnen pimeässäkin.
— Et tunne!
Ääni oli terävä ja äkäinen ja Aslak kuuli, että se oli Niila Skum.
— Sehän on Hukka-Salkon merkki, yhtyi puheeseen kolmas.
— Se on vale kuin kissa! Se on meidän isännän merkki!
Aslak kömpi ulos. Siellä seisoskeli kolme nuorta miestä hänen ahkionsa ympärillä ja väitteli ahkion keulaan kaaristetusta taljasta, jonka merkitty korva pisti esiin nuoran alta.
Hän kirosi hengessään. Olikin pitänyt jättää korva leikkaamatta!
— Mitä täällä seisotte? Painakaa tiehenne! äsähti hän miehille ja piilotti korvan.
Rengit vetäytyivät mutisten ulommas ja Aslak ryömi takaisin kotaan.
Siellä oli Maria-emäntä saanut illallisen valmiiksi. Poronlihakeitto höyrysi puukulhoissa, joista kukin vieraista sai yhden eteensä. Kaksi pinoa viipaleiksi leikattua leipää oli padan kannella ja perällä, pienellä nelikulmaisella puutarjottimella iso, miehenpään kokoinen voimöhkäle. Siitä sai kukin veistää niin suuren palan kuin halusi.
Otettiin ruokaryypyt ja käytiin käsiksi illalliseen.
Ulkoa rupesi kuulumaan joikkausta. Juopuneet rengit kilpailivat keskenään, kenellä joiku paraiten luistaisi. Mestareita tuntuivat olevan kaikki. Siinä joikattiin porosta ja koirasta, markkinoista ja viinasta, kauniista saamineidosta ja kavalasta varkaasta, joka hukan lailla hiipii elon kimppuun.
Kesken kaiken aloitti joku surunvoittoisella äänellä:
— Nuoruuden aikana käy ihminen iloisin mielin elämän tietä…
— Kylläpä Antras nyt, kun rupesi manalaisten joikua, virkkoi emäntä.
— Kyllä meidän Antras joiut osaa, kehui naapurikodan isäntä. — Välistä paimenessa joikkaa päivät kaiket.
Hetken päästä vaihtui sävel toiseen, villiin, yksitoikkoiseen:
— Voi voi voi laa laa laa luu luu luu fam fam fam huo huo huo!…
— Jopa rupesivat hukkaa! huudahti Nilsa, Annin veli.
Pojat tuntuivat olevankin laulupäällä.
— Dat i oidnu silke ige golli siste. Dat lae nu faurro atte im lae oidnam daggar dam mailmest, gost laem golggam, imge aiggo luoppat, ouddalgo jamam…
[Sitä ei näy silkin eikä kullan sisästä. Se on niin kaunis, etten ole nähnyt sellaista tässä maailmassa, missä olen kulkenut, enkä aio erota, ennenkuin kuolen.]
lauloi reipas, sointuva ääni.
— Se on Tomma, meidän renki, sillä on morsian kirkolla, selittiMaria-emäntä.
— Kenen tyttäriä se on?
— Suntion, sen Naakeli-Salkon, joka on Lainiosta muuttanutÄkässuvantoon.
Oula Sarre kömpi ovelle ja huusi:
— Pojat, tulkaa syömään!
Rengit työntyivät kotaan ja istuivat ovensuuhun. Hekin olivat maistelleet kelpo lailla, päättäen sameista silmistä ja punoittavista poskipäistä.
— Vai on se Tommallakin morsian? sanoi Aslak Rosto. — Terveheksi vain!
Hän ryyppäsi.
— Pitäähän se rengilläkin… murahti Tomma ja kävi käsiksi lihapalaseen.
Illallisen jälkeen jatkuivat juomingit edelleen, siksi kunnes nassakka tyhjeni. Vasta sitten lakkasivat käheiksi käyneet äänet lallattelemasta ja juopunut kodan väki nukkui, mihin kukin sattui. Seuraavana päivänä osoitti aurinko ainakin kahtatoista, ennenkuin savua rupesi näkymään Sarren kodan räppänästä.
Kirkonkylä nukkui.
Pappilasta, lukkarista ja koululta olivat jo valot sammuneet. Alapäästäkään kylää, jossa tavallisesti valvottiin myöhään, ei näkynyt tulta enää muualta kuin Kurun Heemin tuvasta, jonka likaisesta ikkunasta loimotti takkavalkea kauas hangelle. Sisältä kuuluvasta turinasta päättäen ei maatamenoa vielä hetikään ajateltu.
Tuvassa istui kymmenkunta lappalaista ja joitakuita alapään mäkitupalaisia poltellen ja tarinoiden. Pöydän päässä selkäkenossa loikoi Aslak Rosto seinään nojaten, lakki takaraivolla ja hikiset kasvot punoittaen tulen loimosta. Pankolla oviloukossa, melkein häntä vastapäätä, lojui Salkko Hukka, toinen jalka pankolla, toinen lattialla. Tavallisesti he väittelivät toisiaan Aslak Roston kanssa, mutta toisinaan vei heidän tiensä yhteenkin, varsinkin markkina- ja kirkkopaikoilla. Salkko oli tullut venäjänlehtiä ostamaan — Heemin vaimo piti näet pientä kauppaa — ja jäänyt "se kun vain" lojumaan ovensuuhun kuunnellakseen, mitä toiset turisivat. Aslak taas oli omassa käymätalossaan.
Miehet haastelivat heinävahingoiden korvauksista, joita oli taas saatu maksaa enemmän kuin moneen aikaan. Keskustelu kävi suomeksi, sillä kaikki läsnäolevat lantalaiset eivät osanneet lappia.
— Pitäisi saada sellainen laki, että talollisten olisi vedätettävä heinänsä ennen joulukuun ensi päivää, huomautti Heemi.
— Naa, sillun eivät porot soisi, yhtyi puheeseen lieden ääressä istuva vanha lapinäijä, jota kylän kesken kutsuttiin Metsu-Pieraksi. — Mutta kun vasiten jettava heinaus, niinkö Maattelan Iiskukin. Oli sanonut, että saavat saura [heinäpieles] jeeha, kiila palkinen maksaa.
Hän sytytti koivunvarvulla suurikoppaisen piippunsa, heitti risun takkaan ja sylkäisi.
— Niin vain. Ja sitten otetaan huonoista runsuista kymmenet, kahdettoista pennit kilolta, huomautti Aslak Rosto.
— Ainoa, joka ei ottanut kohtuutonta, oli pappi. Ei pyytänytkään kuin seitsemän penniä.
Heemin vaimo, jonka kahvipannu juuri rupesi kuohumaan, riensi sitä auttamaan ja tokaisi:
— Oli sitä siinäkin…
Aslak sylkäisi pitkän syljen.
— Älä sano, Lainion pappi peri kymmenen juuri samanlaisista. Mutta se onkin itara kuin pahus. Toista on tämä meidän, kristitty mies.
Heemin vaimo oli nostanut kahvipannun tulelta ja selvitti parhaillaan pannun nokkaa. Hänen suupielensä vetäytyi ivalliseen juomuun.
— Mistä se Aslak on sen papin kristillisyyden päähänsä saanut? Sitä sanoit jo heti, kun tämä nykyinen tuli. Ensin panivat kaikki vastaan: No ei, vaikka mikä!… Mutta nyt myöntävät kaikki, että Aslak on ollut oikeassa. Kristittyhän se… mikä, ettei olisi. Rauna-muori yksinään inttää vielä vastaan, mutta hän onkin itsepäinen kuin trolli.
Pöydän reunalla oli rivi kahvikuppeja ja Heemin vaimo kaasi ne täyteen. Aslakilla oli suuri ruijalainen kuppi ja emäntä täytti sen reunojaan myöten.
— So, miehet! Siinäpä olisi.
Miehet puhaltelivat ja hörppivät, kallistelivat vateja ja puhaltelivat. Kuului tahdikas särpiminen, jonka säännöllisesti katkaisivat vain puhaltelemiset ja sokeripalojen rutina luisevien leukapielten välissä.
Ensimäisenä kerkesi Metsu-Piera.
— Aednag gitos! [Paljon kiitoksia!] sanoi hän pyyhkäisten peskinhihalla suutaan ja mulkoillen tyytyväisenä pyöreillä silmillään. — Naa-a, kiila sen heti kuulee uskottoman papin. Se saattaa kiila rempia muut raamatun paikat miten kuten, mutta iks paikka un, jussa hen tarttuu. Se un se Kolkaatan paikka. Siihen jee mias kuin riekku anshan, ei paase uli eik' impari. Mutta kristittu paappi mennee lepi kuin ei mithan. Mie satuin Kiistalhan, ku' tema paappi piti siellä raammatunsilituksen ja mie ajattelin, etta annas kattua, miten se paasee sen Kolkaatan paikan. Mutta hivin paasi, niin meni vain kuin ei mithan.
— Joo, sanoi Aslak, minä olen sen aina tiennyt. Mutta oikein selvästi näin sen silloin, kun hän isäukon ripitti. Siinä olisi tullut suolat suuhun uskottomalla papilla.
— Mainitsi se siitä kirkossakin, huomautti Kurun Heemi.
— Mitä hän sanoi?
— En niin tarkkaan muista… jotakin riettaan hengistä.
Vaiettiin hetkinen, jolloin ei kuulunut muuta kuin piippujen yksitoikkoinen kurina. Viimein virkkoi muuan penkillä lojuva nuori mies, jolla oli lakki silmillä:
— Onhan se riettaan voima suuri. Pannen kylässä kuuluu taas puukko liikkuneen. Ei kuulemma pysy paikoillaan, vaikka kuinka asetettaisiin. Liikkumaan vaan pakkaa.
Puhe suoltui uusille urille ja Aslak oli iloinen, että päästiin puhumasta isävainajasta, johon hän oli kuin sattumoisin tullut viitanneeksi. Haasteltiin näyistä ja ilmestyksistä, joita yksi ja toinen oli nähnyt; kerrottiin pienistä lapsista, jotka itkevät metsässä, mutta heittävät itkunsa, kun sanoo: 'Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen'. Melkein jokainen oli sellaista kuullut. Ne olivat kastamattomia lapsia, jotka olivat jätetyt metsään ja tuntureille kuolemaan, eivätkä päässeet rauhaan, ennenkuin saivat siunauksen. Yksi ja toinen kertoi kokemuksiaan ja yhä kummempia saatiin kuulla takkatulen hiljakseen riutuessa. Kahvit oli jo aikoja juotu. Heemin vaimo oli nostanut pannun uunin kupeelle ja torkkui jo karsinaloukossa. Hän oli jo niin usein kuullut nämä pykällysmiesten jutut, etteivät ne häntä enää huvittaneet.
— Niin vain, monenlaistahan sitä on, virkkoi Aslak Rosto ja sytytti piippunsa tiesi kuinka monennen kerran. — Tässä viime kesänä olimme nuotalla Peurajärvellä. Oli myöhäinen ilta ja aivan tyven. Olimme juuri apajaa vetämässä, kun toiselta rannalta huudettiin yli noutamaan. Kun olimme saaneet nuotanperän maihin, lähti Skummin Niila soutamaan yli, mutta palasi tuokion kuluttua — tyhjänä: siellä ei ollut näkynyt ketään. Vähän ajan perästä huudettiin uudelleen ja entistä kovemmin. Minä lähdin itse hakemaan ja ajattelin, että oli sitten vaikka itse rietas-äijä, niin yli minä tuon… Mutta arvaatte kai, että hämmästykseni oli suuri, kun ei siellä nytkään ollut ketään. Minä hain kaikki lähipaikat, suutuin ja kirosin, mutta se ei auttanut. Siellä ei ollut ketään.
Aslak vaikeni ja silmäili salaperäisen näköisenä kuulijoitaan. Tuvassa oli jo melkein pimeä.
— Mikahan se sitten uli? kysyi Metsu-Piera silmät pyöreinä uteliaisuudesta ja jännityksestä.
— Tiesi jo…
— Se oli Kummajärven Salkko, kuului ovensuusta matala, uhkaava ääni.Heti sen jälkeen narahti ovi ja lupsahti kiinni.
Miehet säpsähtivät ja Heemin vaimokin heräsi.
— Kuka se oli? kysyi Aslak Rosto. — Salkko… Hukka-Salkko nimittäin…
Aslak kirosi hengessään, mutta ei puhunut mitään. Eikä kukaan muukaan rikkonut vaitioloa tuokioon.
* * * * *
Sillä aikaa kuin pykällysmiehet haastelivat Kurun Heemin tuvassa, istuskeli Niila Skum nimismiehen virkahuoneessa. Hänen silmänsä kiiluivat salaperäisinä ja likaisilla poskilla hohti puna. Hänellä olikin tärkeitä kerrottavia.
Nimismies käveli edestakaisin mietteisiinsä vaipuneena. Tukka oli valahtanut otsalle ja suu oli tiukassa juomussa. Tuon tuostakin hän pysähtyi ja katsoi Niilaa lasiensa takaa. Silmien tavallinen pehmeys oli hävinnyt ja niissä oli nyt tutkiva, tarkkaavainen ilme.
— Ihanko tunsit merkin tarkalleen? kysyi hän mennen pöytänsä taa ja katsoen hievahtamatta Niilaa.
Tämä naurahti ja silmäsi nimismiestä kummissaan.
— Aina minä Salkon merkin tunnen vaikka pimeässä, sanoi hän. — Sehän on niin… Mutta onhan siihen muitakin todistajia. Sarren kylässä näki taljan monikin.
— Kuka esimerkiksi?
— No Proksin Antras ja Iakka.
— Kuka se Iakka on?
— No sen Turra-Lassin veli, Tomma… en minä hänen huutoaan [sukunimeään] muista.
— Nikodemusko?
– Joo, niinpä onkin, vaikk'ei sitä nimeä monesti kuule, kun aivan lakaksi käsketään.
– Jaa-a. Nimismies merkitsi nimet muistiin.
— Niin, mutta nämä miehet ovat Norjassa? Niitä on vaikea saada käsiin.
— Iakka on täällä nyt. Tuli illalla Seyrisvaaran Mikkalan kanssa.
— Vai niin. Missä he täällä oleskelevat?
— Taapa-Tuomaassa.
— Hyvä on. Otetaanpa asiasta selvä. Kunpa kerran päästäisiin kerän päästä kiinni, niin rupeaisi varasjuttuja riittämään. Ja kyllähän tämä Tenomuotka perkausta sietäisikin. Vai mitä se Niila arvelee?
Niila pyöritteli lakkiaan ja katseli nutukkaansa kärkeä.
— Kyllähän ne jumalattomia ovat… meidän kulmalla varsinkin.
– Niin. Kamaloita sieltä kuuluukin. Liekö kaikissa perää?
Niila katseli nimismiestä epäluuloisesti. Jokohan se nyt iskee siihen arkaan kohtaan? Hän oli varuillaan vastatessaan:
— Puhuvathan… minkä mitäkin… Nimismies nousi äkkiä pöydän takaa ja tuli aivan Niilan eteen.
— Oletko sinä koskaan kuullut Kummajärven Salkosta? kysyi hän ja tarkkasi Niilan kasvoja.
Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus, jonka kestäessä kuului selvään, kuinka Niila siirsi jalkaansa.
— Olen… kyllä, sanoi hän ja katsahti pelästyneenä nimismiestä.
— Mitä olet kuullut?
— No että hän on suurin poronvaras ja rosvo, mitä näillä mailla on pitkiin aikoihin liikkunut.
— Etkö ole muuta kuullut?
Niila mietti hetkisen, ennenkuin vastasi.
— Olen senkin, että hän olisi… hävinnyt.
— Millä tavalla?
— No että joku olisi hänet… surmannut.
— Etkö ole kuullut ketään epäiltävän?
— Kyllä…
— No ketä?
— Aslak Rostoa.
— Etkö sinä ole mitään huomannut?
Niila säikähti ja kalpeni. Joko hän oli ilmi antanut isäntänsä — ja samalla itsensä?
— En, vastasi hän varmana ja katsoi nimismiestä silmiin kuin haluten lukea hänen ajatuksensa.
Nimismies käveli muutaman askeleen edestakaisin.
— Tehän olitte toissa vuonna markkina-aikana poronhaussa Norjan puolella? kysyi hän taas pysähtyen uudelleen Niilan eteen.
— Oltiin…
— Etkö siitä matkasta tiedä mitään kertoa?
— En muuta, kuin että meiltä oli hajonnut elo ja karannut Norjan puolelle.
— Miten se oli hajonnut?
— Tiesi jo… Useinhan se poroelo hajoaa…
— Ettekö sillä hakumatkalla tavanneet ketään? Nimismies katsoi hievahtamatta Niilaa silmiin.
— Emme.
Se tuli varmasti ja vähän kuin kummeksien.
Nimismies astui ikkunan luo ja silmäili pihalle, jossa lumella liikkui pohjanpalon kajastus. Ei siitä jutusta selvää saanut. Sen hän oli jo aikoja huomannut. Ja sitäpaitsi se oli Äkässuvannon nimismiehen asia eikä hänen.
Niila nousi lähteäkseen ja jätti hyvästit.
— No sinä todistat oikeudessa, niinkuin olet nyt puhunut? kysyi nimismies, kun hän jo oli ovessa.
— Tietysti..
— Milloin palvelusaikasi loppuu?
— Loppui jo kekrinä. Minä olen vain viikkosopimuksella uuteen vuoteen, jolloin Aslak saa Äkässuvannosta rengin.
— Hyvä. Olet siis jäävitön käräjäaikaan.
Niila lähti. Ulkona oli valoisa, sillä pohjan taivaalla paloivat revontulet. Niila oli ne nähnyt sadat kerrat, mutta nyt kiinnittivät ne hänen huomiotaan erikoisesti. Ne muodostivat kummallisia, riippuvia verhoja, joiden alareunat sädehtivät kaikissa sateenkaaren väreissä. Mutta äkkiä syttyi niiden takana voimakas valo, joka salaman tavoin leimahti pitkin revontuliverhojen poimukkaita alareunoja ja hävitti yhdellä iskulla kaikki niiden eri värivivahdukset, levittäen ne laajana, kirkkaana vyönä yli pohjan taivaan. Se oli kuin koston salama yli monikarvaisen ihmiselämän. Niilan povessa hytkähti. Noin se saapuu kosto, silloin kuin sitä ihminen vähimmin odottaa. Aslak Rostokin oli elänyt monta vuotta rauhassa. Hänen elämänsä oli ollut kirjavaa, monimutkaista poimuilemista kuin äskeisen revontuliverhon värikäs helmus. Mutta pian iskee siihen koston salama ja silloin on Aslakin olo kirvelevän kipenöitsevää, juuri kuin tuo kirkkaasti hohtava, sulan metallin värinen tulikaan, jonka laidoilta nyt pirskahteli sädekimppuja avaruuteen kuin kipinöitä kiehuvasta ahjosta. Aslak saa tuntea, millaista on olla, kun mieltä polttaa rikoksen ilmitulo ja nilkkoja puristaa kruunun rauta.
Etelän taivaalla lensi tähti pitkänä kaarena poikki avaruuden, kunnes se äkkiä sammui. Se oli kuin vahvistus Niilan ajatuksille. Hän nauroi itsekseen astellessaan kylän alapäätä kohti. Siellä häämötti Aslakin aitta yön varjossa. "Ei taida isäntä enää monestikaan sen ovea avata", mietti hän käydessään.
Kurun Heemin tupa oli melkein pimeä, kun Niila saapui perille. Lieden punainen, riutuva hehku kajasti vain vähän ikkunaan. Niila hiipi varovaisesti eteiseen ja avasi hiljaa oven.
Miehet kuorsasivat penkeillä ja lattialla. Sammuva liedenhehku sykähti vielä kerran ja sen vapiseva valo hapuili seiniä, punaten vaisusti pöydällä olevien kahvikuppien kyljet. Seinällä, ikkunan yläpuolella tikutti herättäjäkello tasaisesti ja kovasti.
Niila painautui oviloukkoon lattialle ja veti lakin silmilleen.
Samassa liikahti joku penkillä ja uninen ääni kysyi:
— Niilako se on?
Se oli Aslak Rosto.
— Joo, murahti Niila ja oli nukkuvinaan.
— Missä kävit?
— Tuolla… kievarissa.
— Tulitko tietämään, oliko nimismies kotona? Niila säpsähti. Mitä varten hän nyt sitä kysyi?
— Kotona sanottiin olevan, vastasi hän verkalleen.
— Mahtaneeko tulla pykällykseen?
— Tiesi vain…
Olisipa Aslak tiennyt…! Niila tunsi poskiensa kuumenevan. OlisipaAslak aavistanut…! Ei olisi niin rauhassa lojunut penkillään…
Joku ajoi rakennuksen päitse. Lumi sohahti ahkion alla ja koparan kapse eteni, kunnes se häipyi hiljaisuuteen. Äkkiä kajahti koiranhaukunta jossakin etempänä, kunnes sekin lakkasi.
Niila veti lakin korvilleen ja oikaisi pitkäkseen Mutta uni ei tahtonut tulla. Hän ajatteli käyntiään nimismiehen luona. Oliko hän tehnyt oikein vai väärin?
Herättäjäkello takoi seinällä. Sen tahti oli terävä ja tasainen. Niilan täytyi pakostakin kuunnella sen tikutusta. Ja omituisinta oli, että kellon nakutus puki hänen ajatuksensa sanoiksi… "Rakkari! rakkari! rakkari!" pani se nyt. Kuka oli rakkari? Hänkö vai Aslak Rosto?… "Sinä juur'! sinä juur'!" pani kello. Niilasta se oli ilkeää. Hän kuunteli korvat hörössä. "Voititko? voititko? voititko?" Tuntui kuin olisi kello vain tahtonut ilkkua hänelle. Hän tarkkasi edelleen sen yksitoikkoista nakutusta. "Rakkari! rakkari! rakkari!" alkoi se jälleen.
Kesti sitä kuunnella. Niila työnsi leukansa peskinkauluksen sisään ja ummisti päättävästi silmänsä.
Seuraavana päivänä oli kirkonkylä hereillä tavallista aikaisemmin. Oli pykällyspäivän aamu.
Kurun Heemin pihalla laittelivat lappalaiset ahkioitaan kuntoon, raappien ja koputellen irti pohjaan jäätynyttä lunta. Porot oli noudettu metsästä ja seisoivat rakennuksen päässä jäkäläkannossa. Oli aivan pimeä, sillä nyt oli se aika vuodesta, jolloin aurinko pysyi piilossa vuorokaudet läpeensä.
Aslak Rosto pyörähdytti ahkionsa kohdalleen, sujautti peskipuukon tuppeen ja pani tupakaksi. Hän silmäsi järven toiselle puolen, mistä tuikki yksinäinen tuli. Siellä asui metsänvartija Matti Riesto, palkisen poroisäntä.
— Eikö lähdetä? kysyi joku pihalla häärivistä.
— Odotetaan poroisäntää. Hän lupasi lähteä yhteen matkaan.
Tuokion kuluttua häämötti järvellä musta piste, joka läheni kirkonpuoleista rantaa. Sieltä ajoi poroisäntä.
Lappalaiset valjastivat poronsa ja odottelivat ajohihna kourassa poroisäntää, joka juuri saapui rantaan. Hetkisen päästä oli hän miesten luona ja tervehti:
— Huomenta! Täälläkö ollaan jo lähdössä?
— Huomenta, huomenta! Joutuahan pitäisi. Poroisäntä oli lyhyenläntä, tummapintainen mies, yllä vahva pöykkyri [täysikasvuisen poron taljasta tehty peski] ja päässä tavallinen lantalaisnaapukka. Hän nautti suurta luottamusta lappalaisten kesken järkevyytensä ja tyynen esiintymisensä vuoksi.
Miehet hyppäsivät ahkioihin ja antoivat mennä. Samassa ilmestyi KurunHeemin vaimo tuvan portaille ja huusi:
— Aslak, kahvipussisi jätit! Aslak palasi takaisin.
— Vanhuusko sinulle jo tulee, kun et muista kapineitasi? nauroi eukko.
— Tiesi vain. Ei tuokaan ole monesti tapahtunut, vastasi Aslak tukkiessaan pussia ahkion keulassa olevaan laukkuun.
— Taitaa olla pahan edellä…
Aslak ei vastannut, vaan karahutti toisten jälkeen.
Tie kulki pappilan pihan läpi. Koko rakennus oli pimeänä. Ainoastaan kyökistä tuikki tuli.
Kylän toisessa päässä saavutti Aslak toiset. Siellä laskeutui tie järvelle ja lähti mutkittelemaan sen itäpäätä kohti.
Aslak silmäsi taaksepäin. Siellä aivan kylän laidassa, siitä vähän erillään, oli nimismiehen virkatalo. Päätyhuoneen ikkunasta tuikki tuli. Nimismieskin oli siis jo hereillä. Mahtoiko hänellä olla aikomus tulla pykällykseen?
Poromatkue luikerteli järven selkää kuin mahdottoman pitkä käärme. Siinä oli ajomiestä pariinkymmeneen, sillä kylän päässä oli siihen liittynyt lappalaisia toisistakin taloista, joukossa joku kirkonkyläläinenkin. Aslak tunsi poliisin, joka ajoi melkein hänen edessään. Ainoastaan pari poroa oli välissä.
Poliisi, iloinen, hyväntuulinen mies kääntyi katsomaan.
— Soo, kuningasko viimeisenä ajaa? nauroi hän.
— Eihän sovi meikäläisten kruununherrain edelle.
— Soo, älähän suutu, vaikka vähän leikitellään.
— Eikö isäntäsi aiokaan pykällykseen? kysyi Aslak tuokion kuluttua.
— Jaa nimismies? En tiedä. Hänellä taitaa olla muita hommia.
Keskustelu katkesi ja poliisi hopitti ajokastaan, joka oli jäänyt jälelle toisista. Perässä tulevat porot eivät myöskään halunneet jäädä, vaan tolvasivat toisten jälkeen. Tiu'ut soivat ja poronkoparat naskuivat ja ahkiot keinahtelivat tasaisessa tahdissa. Ajettiin parin saaren ohitse ja tultiin järven päähän. Siinä seisotettiin ja annettiin porojen puhaltaa. Kirkonkylän tulet vilkkuivat jo kaukana. Oli kuljettu lähes puoli penikulmaa.
Taas jatkettiin matkaa. Tie nousi järven päässä maalle. Siitä alkoi joki pienenä koskena, lähtien halki asumattomien erämaiden juoksuttamaan kirkkaan tunturijärven vesiä kauas mereen. Tie kulki aluksi joenvartta, mutta jonkun matkan päässä erosi se siitä ja lähti muutaman vaaranotkelman kautta vetämään kaakkoa kohden, yli vuomien ja jänkäkappaleiden. Väliin kohosi se ylemmäs, katkaisten jonkun matalamman vaaran, kunnes se taas painui alankoon, sujahtaen milloin koivurutoon, milloin jängälle pujottautuen, pitkänä, mutkittelevana urana, jota kallellaan olevat tienviitat reunustivat.
Etupäästä rupesi kuulumaan laulua:
— Voi kaimaa, voi kaimaa, kun laskee 'kuin tulisäkene' Salangin pienestä solasta… 'Mikä Jumalan varjelus piti olla, kun ei itseänsä loukannut'
lauloi karhea ääni.
— Kuka siellä laulaa? kysyi Aslak edessäajavalta Niila Skummilta.
— Kuulostaa Taapa-Tuomaan ääneltä.
Laulu vyöryi pitkin hiljaista jänkää ja pelästytti riekkoparvia lentoon. Kuului, kuinka ne takoivat siivillään ilmaa ja laskivat "kopeekkojaan", varoitellen toisiaan.
Hetken kuluttua alkoi toinen ääni:
— Salmon Salkollapa onsellainen ajokas,voiaa naaettä,kun hän lähtee ajamaan,sillä onvoiaa naapuol'toista säkkiä kahvia ahkiossaanvoiaa naaja se vielä juosten menee.
Se oli Salkko Hukka, joka joikkasi poroaan. Hän oli jo aamulla ottanut pykällysryypyt ja oli parahiksi hyvällä joikkauspäällä.
— On sillä pojalla vähän rahaakin, nunnuta nuu. On sillä Näkkälän aitan luhdissa nunnuta nuu kulta- ja silkkiliinat.
— Ei se Salkko paljoa tarvitse, ennenkuin joiku heruu, huusi poliisi edessäajajalleen.
— Ei. Puolikuppinen "mikstuuraa" paremman puutteessa, niin sillä se jo lähtee.
Joko ei Salkko kuullut tahi ei välittänyt näistä huomautuksista, sillä hän joikkaili edelleen:
— 'Tuomaan vilkuna',naa-naahän on tosi rikas vilkunoista.[1]naa-naahänellä ontosi etelän vilkunoita,nuu-nuuhänellä onniin paljon vilkunoita,naa-naaettäkun hän niitä ajaa,on hänen pakkonaa-naajärveä myöten haukuttaa…
[1] "Vilkuna" (lagiksi: vilggos) tarkoittaa poroa, joka on hyvin herkkä hyppimään tieltä syrjiin.
Joiku seurasi toistansa ja matka kului. Säkeiden välillä kuului vain tahdikas koparan kapse ja ahkioiden kepeä sihajaminen pehmeällä tiellä…
Edessä häämötti tunturin valkea selkä. Tie kohosi vähitellen ylemmäs. Näytti kuin olisi sen suunta ollut suoraan tunturin yli, mutta muutaman kilometrin päässä kääntyi se taas itää kohti ja kulki aivan tunturin päitse, kohoten sen takaa leviävälle ylänkömaalle, joka jonkun matkan päästä rupesi hiljalleen viettämään alaspäin. Sen toisessa laidassa piti pykällyskaarteen olla.
Aurinko punasi pilvien alareunoja etelän taivaalla, kun pykällysmiehet saapuivat perille. Siinä oli alaspäin viettävällä ylängöllä laaja pykällyskaarre, joka oli aidalla jaettu kahteen osaan. Ylempi osa oli täynnä poroja, jotka levottomina liikkuivat edestakaisin kuin aavan ulapan pinta. Niitä juoksi pitkin kaarteen reunoja ja pyöri keskuksessa tuhatpäisenä, sekavana joukkona, josta ei erottanut paljon muuta kuin levottomana lainehtivan sarvimetsän. Kuului lukemattomain koparain naske ja sarvien kalina, johon sekaantui omituista äännähtelyä, mikä suuresti muistutti veden lotkumista tunturikosken reunamiin kaivautuneissa kivikirnuissa. Ne olivat vasikoita ja vaatimia, jotka kilpaa roukuivat toisiaan. Lumi oli tallaantunut siljoksi ja koko tuon hyllyvän poromassan yllä kiiriskeli sakea höyry, jonka pakkasilma siihen muodosti sikin sokin juoksevien, läähättävien porojen lämmöstä. Poromassa "rullasi" puolelta toiselle kuin irtaantunut tukkiruuhka vihaisessa virran vuolteessa.
Pykällyspaikalle oli jo kokoontunut väkeä naapurikylistä ja siellä täällä loimotti kahvinuotioita, joiden ääressä miehet loikoilivat.
Tuskin olivat ajoporot päässeet valjaistaan, kun jo kirkonkyläläisilläkin oli kahvinuotio palamassa. Huudeltiin terveisiä toisilleen ja kyseltiin kuulumisia. Ulkokyläläisiä tuli kirkonkyläläisten nuotiolle. Tervehdeltiin toisiaan: "Burist, burist!" "Terve! Jumalan terve!" Vilkas puheensorina sekaantui poromeren jymyyn ja äänekkäät huudahdukset säestivät tuhatpäisen elon roukuvaa säveltä.
Aslak oli laittanut nuotionsa vähän erilleen toisista ja sen ääressä loikoili puolikymmentä lappalaista, joukossa kirkonkylän poliisi.
Aslak oli huonolla tuulella. Mitä tekemistä oli kruunun hukalla heidän parissaan? Hän silmäili kulmainsa alta poliisia, joka oli vilkkaassa keskustelussa Metsu-Pieran kanssa.
— On kuulunut, että täällä olisi äkässuvantolaistenkin poroja, virkahti poliisi ja katsahti pälyen Aslak Rostoon.
— Äkässuvantolaisten? Piruko niitä ulis' tenne tuonut?
— Tiesi vain, mutta kirkolla oli muuan äkässuvantolainen, joka sanoi vartavasten tulleensa porojaan pois hakemaan.
Aslak höristi korviaan.
— Kuka se oli?
— Seyrisvaaran Mikkala.
— Seyrisvaaran —?
— Niin.
Aslak ei puhunut mitään. Tuijotti vain mietteissään tuleen.
— No kyllähän sen näkee, kun ruvetaan pykältämään, sanoi hän sitten saatuaan tulen piippuunsa.
— Hän väittää, että hänen merkkinsä olisi muutettu.
— Muutettu? Kuka sen olisi muuttanut?
— Tiesi vain…
— Na minkälainen sen merkki un?
— Pykälä päällä, pistelys alla ja halkein, selitti joku joukosta. [Pykälä = kolo korvan reunassa; pistelys = syvempi ja kapeampi kolo; halkein = halki leikattu korvan nokka.]
— Semmunen merkki, junka kuka hivans' voi muuttaa, sanoi Metsu-Piera ja sylkäisi.
Kahvi oli valmis ja miehet ryhtyivät sitä juomaan. Kahvinjuonnin aikana saapui kirkolta päin ajomies, päässä pitkäpäällyksinen neljäntuulenlakki. Se oli Seyrisvaaran Mikkala. Hän ajoi suoraan poroisännän luo.
Hetkisen kuluttua tuli poroisäntä Aslakin nuotiolle.
— Täällä Seyrisvaaran Mikkala väittää, että hänen porojaan olisi meidän kaarteessamme, sanoi hän ja katsoi Aslakkia kuin selitystä pyytäen.
Tämä kavahti pystyyn.
— Vai väittää! No sehän saadaan heti selville.
— Mutta hän väittää, että niiden merkki olisi muutettu.
— Mitä se minuun kuuluu? Aslakin silmät leimusivat suuttumuksesta.
— Hän väittää, että niitä olisi sinun merkissäsi.
— Väittää! Baergalak, sehän mies väittää kohta mitä tahansa!
Aslak Rosto astui nopeasti norjalaisen luo.
— Sinäkö olet tullut tänne syyttämään minua varkaudesta?
Norjalainen mittaili tyyneenä Aslakkia katseillaan.
— Niin olen. Sinun merkissäsi on minun porojani.
— Baergalak, heittiö! Saat vastata puheestasi!
— Älä intoile! Minulla on mies mukana, joka voi sen todistaa.
— Kuka se on? Aslak Rosto katseli ympärilleen.
— Se on Iakka.
— Iakka —?
Aslak hämmästyi. Hän muisti, että Iakka oli ollut hänellä apumiehenä edellisenä syksynä, kun he olivat olleet poronhakumatkalla eräällä pohjoistunturilla. Sillä matkalla he olivat kohdanneet muutamia poroja, jotka olivat Seyrisvaaran Mikkalan merkissä. Aslakin vanha himo oli herännyt ja yks' kaks' olivat porot heitetyt kiinni. Merkkien muuttaminen ei luonnollisesti ollut vienyt pitkää aikaa ja seuraavana päivänä olivat porot Aslakin elossa. Näitä oli siis Seyrisvaaran Mikkala tullut hakemaan. Mutta hän oli tehnyt turhan matkan, sillä nuo kaivatut elukat olivat hänen kylässään vedätysporoina.
— Työhön sitten ja heti, että nähdään, kuka meistä on varas ja kuka valehtelija! huusi Aslak ja kiinnitti peskivyötään lujempaan. — Ja sinä, poliisi, pidä käsirautasi valmiina, jos sattuisi, että niitä tarvittaisiin.
— Joo, ne vain ovat valmiit, vastasi poliisi ja nauroi.
— Onko Taapa-Tuomas saanut vetomiehiä? huusi poroisäntä.
— Kyllä niitä on.
— Mitäpä siinä sitten muuta kuin veräjät auki vaan!
Miehet riensivät alempaan aitaukseen ja avasivat väliveräjän. Pykältäjät asettuivat pykällyslautoineen [laudankappale, johon viirulla merkitään omistajansa kohdalle jokainen veräjästä vedetty poro] molemmin puolin veräjän suuta ja yksi vetomiehistä oikaisi suopunkinsa veräjästä sisään.
Se tarttui. Suurisarvinen vankka hirvas [urosporo] rupesi riuhtomaan suopungin! päässä. Se jännitti kaikki voimansa vastakynteen, kiersi päätään puoleen ja toiseen ja löi etujalat lujasti tantereeseen. Mutta vetomies oli toimeensa tottunut ja kiskoi rimpuilevan poron veräjästä ulos.
— Se on Roston! huusi pykältäjä ja veti viirun Aslakin nimen alle.
— Antakaa seyrisvaaralaisen tarkastaa, onko sen merkki muutettu, huusiAslak ja hänen silmänsä kiilsivät vahingonilosta.
— Mitä joutavia! Näkeehän sen, ettei sitä ole muutettu. Tasainen on karva korvissa.
Tuli toinen poro ja kolmas ja merkittiin laudalle. Sitä menoa jatkui ja poro poron perästä siirtyi yläkaarteesta kaarteen alaosaan reippaiden vetomiesten vetäminä. Suopungit viuhuivat ilmassa ja miehet kiroilivat, hikipäissään kiskoen aina yhtä vimmatusti vastaan teutaroivia poroja.
— Älä kisko! Hirttyy peijakas, etkö näe? Suopunki oli sattunut nulppoporon kaulaan eikä vetomies ollut innostuksissaan huomannut, kuinka poro kieli pitkällä suusta korahteli omituisesti. Hän juoksi eläimen luo, irroitti silmukan ja asetti sen etujalkojen taakse. Poro heittäytyi maata ja tuli mahallaan veräjästä ulos kuin mahtava jauhosäkki.
Heittämistä jatkui. Alakaarteeseen oli jo kerääntynyt poroja kymmenmäärin ja yhä uusia teutaroi veräjästä. Merkintuntijat julistivat isolla äänellä, kenelle mikin poro kuului ja pykältäjät merkitsivät ne laudankappaleilleen.
— Roston! huudettiin taas, kun iso nulppo huilasi mahallaan merkitsijäin ohi.
— Älä päästä! huusi toinen merkintuntijoista. — Katsotaanhan tarkemmin.Hei, Mikkola, tule nyt katsomaan, onko tämä sinun.
Mikkola tunkeutui poron luo ja tarkasteli sen korvia. Parissa paikassa oli karva korvan reunassa vähän ohuempi, mutta muuten näytti merkki oikealta.
— En minä voi oikein sanoa. Korvannokassa on karva vähän ohuempi, mutta onhan se saattanut olla ruvissa kauemmin kuin muut osat.
— Katsohan tarkkaan vain, että tunnet omasi, ivaili Aslak.
Poliisikin tarkasti korvannokkaa, mutta ei huomannut siinä mitään epäilyttävää.
— Oikea merkki, lausui hän. — Ei siinä olisi noin paljon untuvaa, jos leikkaus olisi viimesyksyinen.
Suopunki irroitettiin ja poro laskettiin irti. Seyrisvaaran Mikkola oli vähän nolona. Tähän saakka oli jok'ainoa Roston merkki ollut oikea.
— Taitaa olla parasta, että lähdet kotiasi ja tilaat jo valmiiksi Naakelin asianajajaksesi ensi käräjiin, sillä minä toimitan sinulle haasteen, niin pian kuin tästä keritään, sanoi Aslak ja väänsi pahaenteisesti suutaan.
— Parastahan on, että annat sen heti, lausui poliisi.
— Samantekevä! Aslak kaivoi peskinpovesta kukkaronsa ja veti viisimarkkasen esiin. — Poliisi, haasta tämä norjalainen kunnianloukkauksesta ensi käräjiin!
— Ei tässä nyt haasteta… Tässä on tärkeämmät toimet nyt, huomautti poroisäntä.
— Minä olen vain kruununasioissa haastemiehenä, lausui poliisi ja työnsi syrjään Aslakin ojennetun käden.
— Vai niin. No samantekevä, onhan tässä kirkonkylän lautamies. Tuossa, kievari, haasta sinä tämä Mikkola kunnianloukkauksesta. Baergalak, minä en kärsi, että jokainen Äkässuvannon varas tulee minua soimaamaan! — Jopa puhuit itsesi pussiin, Aslak, huomautti poliisi. — Sanoit Mikkolaa varkaaksi. Nyt on Mikkolan vuoro haastaa sinut.
— Pidä suusi, kruunun koira! Kyllä minä tiedän, mitä puhun.
— Nyt loukkasit minun kunniaani ja siis on nyt minun vuoroni haastaa sinut. Lautamies, haasta tämä Aslak Rosto kunnianloukkauksesta ensi käräjiin!
Muutamat miehistä nauroivat, mutta toiset seurasivat vakavina yleistä rähinää. Poliisi oli olevinaan vihassa ja tyrkytti lautamiehelle haasterahaa.
— Heittäkää hiiteen, miehet! huusi poroisäntä. — Haastakaa sitten, kun on pykällyksestä keritty, niin paljon kuin haluatte, mutta nyt ei.
Aslak kiroili ja sadatteli ja uhkasi nostaa hirmuisen kanteen tällaisesta törkeästä kunnianloukkauksesta.
Vetomiehet ryhtyivät jälleen työhönsä. Taas singahti suopunki ilmassa ja poro tuli veräjästä ulos niin että lumi tuprusi.
— Roston! huusi merkintuntija.
— Tarkasta, baergalak, tarkasta korvia! Ehkä se nyt on sinun! huusiAslak ja pui nyrkkiä norjalaiselle.
— Siivolla nyt, että saadaan tehdä työtä! komensi poroisäntä. — JosAslak ei ole hiljaa, niin minä keskeytän koko toimituksen.
Aslak vetäytyi syrjemmäs ja seurasi pahaenteisen näköisenä toimituksen kulkua.
Vetomiehet vaihtuivat ja poro poron perästä siirtyi alakaarteeseen. Seyrisvaaran Mikkola tarkkasi jokaista Roston-merkkistä, mutta ei yhtään epäilyttävää korvaa tullut näkyviin. Hänen noloutensa kasvoi ja jonkun ajan kuluttua hän vetäytyi muutamalle kahvinuotiolle ja rupesi katselemaan eväitään.
Lyhyt talvinen päivä oli kulahtanut loppuun, kun pykällys päättyi. Puolitoistatuhatta poroa oli siirtynyt alakaarteeseen. Runsaasti toinen verta oli vielä jälellä seuraavaksi päiväksi. Kun oli huutokaupalla myyty päivän kuluessa kerääntyneet peurakorvat [peurakorva = poro, jonka korvissa ei ole minkäänlaista merkkiä] ja tuntemattomat merkkiporot sekä valittu paimenet yön ajaksi kaivamaan laskettavia luettuja poroja varten, lopetettiin toimitus. Vetomiehet palasivat hikisinä ja väsyneinä nuotioilleen, joiden kyljissä pian kiehuivat mustapintaiset kahvipannut.
— Aslak Rosto on rehti mies, kehuskeli poliisi poroisännän nuotion ääressä. — Ei yhtään väärää merkkiä koko päivänä.
— Älähän puhu, huominen päivä on vielä kokematta, huomautti muuan miehistä varovasti.
— Minulta vaan on monta poissa, murisi Salkko Hukka nuotion toiselta puolen. Hänen kuparinkarvaiset kasvonsa olivat alakuloiset.
— Eikö ole löytynyt koulumiehen lasten ajokasta? kysyi poliisi.
— Ei ole. Olen kulkenut yläkaarteenkin poikki ja halki, mutta ei vaan näy.
— Missähän se on? Sehän oli hyvälahjainen poro, huomautti joku.
— Tiesi vain…
Samassa saapui paikalle Aslak Rosto. Hän oli hyvässä humalassa ja kehuskeli leveänä:
— Siinä nyt nähtiin! Ei ainoatakaan väärää merkkiä! Baergalak! Sanokoon nyt minua varkaaksi kuka uskaltanee!
— Istuhan alas, muuten palaa peskisi, varoitti poliisi.
— Suu kiinni! Minulla on peskiä vaikka kuinka monta. Ja nahkoja myös, näetkö? Hän viittasi yläkaarteeseen.
Aslak heittäytyi nuotion ääreen ja joutui istumaan Salkko Hukan viereen.
— Hei, Salkko, mitä murjotat? Eikö ole puhdas omatuntosi?
— Tutkihan omaasi vain äläkä huolehdi muista.
— Vai niin, vai sillä päällä olet. — Mutta poliisin raudat jäivät käyttämättä, hah, hah! Olisihan se ollutkin somaa, jos Aslak Rosto olisi lähtenyt raudat käsissä vanhalta pykällyskaarteeltaan.
Hän tuhersi tulta piippuunsa ja lallatteli juopuneen äänellä:
— Pai-su-nut ne-po, van-hus se as-te-lee pal-kis-ta pit-kin…
— Poliisi, näytähän rautojasi, ovatko ne samat, jotka riippuvat lensmannin kamarin seinällä. Näytähän, en ole ennen uskaltanut niihin koskea, ihminen kun on syntinen, mutta nyt haluaisin niitä vähän lähempää katsella.
Poliisi kaivoi laukustaan käsiraudat ja hänen katseessaan oli omituinen loiste, kun hän ojensi ne Aslakille.
Tämä otti ne ja katseli joka puolelta.
— Voi taivas niitä kruunun kapineita! Vai tuommoiset ovat! Terästä… tietysti… eipähän muuten. Hih, pojat, miltä näyttäisi?
Aslak oli pannut raudat käsiinsä ja ojenteli niitä joka puolelle uhmaava hymy hikisillä kasvoillaan.
– Hyvin sopivat, nauroi poroisäntä.
— Vai hyvin! Aslak pyrähti Salkko Hukan puoleen, joka parhaillaan kalusi kuivattua poronlapaa ja syrjäsilmällä seurasi vierustoverinsa eleitä.
— Sinä, Salkko, joikkasit kerran Suuvuonon markkinoilla, että Tenomuotkan nimismies käsirautoja takoo Rosto-Aslakille, mutta eipäs ole vielä takonut! Eh! Nämä ovat lainakalut, katsopas. Minä vain huvin vuoksi näitä koettelen… leikin päältä vain…
Aslak helisytti kalvosiaan Salkon nenän alla.
— Tuoss' ovat, poliisi, saat takaisin. Hän yritti vetää rautoja kalvosistaan, mutta ne olivatkin menneet lukkoon.
— Jo taisit jäädä satimeen! nauroi poroisäntä. — Eivät ne aukea avaimetta, hah, hah! — Baergalak, poliisi, otahan avain, sanoi Aslak ja ääni kuulosti vähän hätääntyneeltä. Oli kuin olisivat lukkoon menneet käsiraudat omituisen kiusallisesti painostaneet hänen mieltään.
— Jospa annettaisiin niiden ollakin, lausui poliisi ja ääni vavahti hiukan.
— Mitä kujeilet? Olla? Minkävuoksi? — Otahan avain vain.
— Poliisilta on jäänyt avain kotia, rähähti Salkko Hukka nauramaan.
— Annetaanhan vain olla, sanoi poliisi, joka oli käynyt hyvin vakavaksi. — Säästit minulta panovaivat, Aslak, kun leikittelit. Minä vangitsen sinut poronvarkaudesta.
Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jokaisen syönti keskeytyi ja miehet katsoivat ihmeissään vuoroin poliisia vuoroin Aslakkia, joka oli käynyt tuhkanharmaaksi kasvoiltaan.
— Poron-varkau-desta —? sopersi Aslak hämillään ja humala haihtui hänen päästään kuin poispyyhkäistynä. — Ei, baergalak, mitä ilvettä tämä on? huudahti hän ja hypähti pystyyn. — Tietysti et tarkoita totta, poliisi?
— Täyttä totta. Olet varastanut Salkko Hukalta poron.
— Salkko Hukalta —? Minkä poron?
— Sen, joka oli koulumiehen lapsilla ajokkaana viime talvena.
Salkkokin oli kömpinyt pystyyn.
— Vai sinne onkin joutunut poro, jota olen koko talven etsinyt.Oikeassapa olen ollutkin sinusta joikatessani.
Aslak oli kuin ukkosen lyömä. Hänen huulensa liikkuivat hermostuneesti.Väliin vääntyi toinen suupieli ja ilme muistutti pahaa irvistystä.Väliin pusertuivat huulet tiukasti kiinni ja leukapielet pullistuivat,kun hän puri hampaitaan yhteen.
— Parasta on, että lähdemme kirkolle. Siellä nimismies odottaa, lausui poliisi ja rupesi sitomaan laukkuaan kiinni.
— En minä niin vain lähde! huudahti Aslak ja väänteli raudoissa olevia käsiään. — Siihen ei ole todistajia, ei totisesti!
— Enemmän kuin tarpeeksi.
— Sano!
— Ehdithän nuo kuulla vielä. Hei, Salkko, valjastahan Aslakin poro.Sinä lähdet meitä saattamaan.
Salkkoa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän sitaisi laukkunsa kiinni ja vetäisi peskivyötä tiukempaan.
— Jo vain! Siihen minä olen valmis.
— Poroisäntä saa lainata meille reslaa, että pääsemme matkaan.Aslakista ei ole nyt ajajaksi.
— Minulla on resla, huusi Salkko, joka oli jo menossa hyvän matkan päässä.
Hetkistä myöhemmin oli matkue valmiina. Salkko Hukka ajoi edellä istuen Aslak Roston ahkiossa. Aslak makasi Salkon reslassa ja hänen poronsa oli kollostettu kiinni Salkon ahkioon. Viimeisenä ajoi poliisi.
Yhä vieläkin hämillään äkillisestä vangitsemisesta katselivat pykällysmiehet matkueen jälkeen, joka pian katosi pimeään.