The Project Gutenberg eBook ofSynnin mittaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Synnin mittaKertomus nykyaikaisesta LapistaAuthor: Arvi JärventausRelease date: February 5, 2024 [eBook #72879]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1917Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SYNNIN MITTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Synnin mittaKertomus nykyaikaisesta LapistaAuthor: Arvi JärventausRelease date: February 5, 2024 [eBook #72879]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1917Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Synnin mitta
Kertomus nykyaikaisesta Lapista
Author: Arvi Järventaus
Author: Arvi Järventaus
Release date: February 5, 2024 [eBook #72879]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1917
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SYNNIN MITTA ***
Kertomus nykyaikaisesta Lapista
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.
Aslak Rosto seisotti poronsa tunturin laelle ja katseli kauempana siintävää kirkonkylää, joka parahiksi sopi näkymään tunturin juurelta leviäväin metsäin takaa. Hänen pienet, mustat silmänsä soikkenivat vielä pienemmiksi, kun hän tähysti valkeaa kirkkoa, joka nukkekaapin kokoisena loisti vähäisen taloryhmän keskellä. Aslak etsi katseellaan kirkon vasemmalta puolelta valkean pisteen, joka suuruutensa puolesta erosi huomattavasti toisista samanlaisista, punaisista ja keltaisista, ja hänen ohuthuulinen, tiukkapiirteinen suunsa vetäytyi hienoon hymyväreeseen. Siellä oli kauppias Vankan talo, hänen päämääränsä.
Hän silmäsi poroaan, joka maltittomana kaaputteli koparallaan ohutta lumikerrosta. Eläimellä oli nälkä ja se haistoi jäkälää. Mutta kellan viheriän jäkäläkukan asemasta paljastui lumen alta teräväsärmäinen kivi. Eläin nuuskaisi hermostuneesti sen sivuja, mutta kun se ei mitään löytänyt, puisti se päätään ja jatkoi kaivamistaan, kunnes kiven juurelta paljastui ohut jäkäläkerros. Sitä rupesi se ahkerasti nykimään, mutta ei näyttänyt paljoa saavan.
"Älähän huoli, Isokorva", ajatteli Aslak, "Vankan aitassa on jäkälää yllin kyllin. Jaksetaanhan me loppumatka, kun on kerran tähän asti päästy."
Hän hyppäsi ahkioon ja suisti poron äkäisellä tempauksella rinnettä alas. Elukka laukkasi suu auki niin paljon kuin solakoista koivista lähti, mutta vaikka sen vauhti olikin hurja, niin vielä hurjemmin hyppelehti ahkio sen kintereillä. Poron laukka kiihtyi kiihtymistään, lunta syytävien koipien tahti kävi yhä terävämmäksi, kunnes se yhtäkkiä saavutti huippukohtansa ja meni sekaisin, jolloin ahkio iski poron kintuille. Silloin hyppäsi ajokas yhtäkkiä syrjään heittäen ahkion kiivaassa kaaressa sivulle. Mutta samassa kun se tähän viimeiseen hätävarjeluskeinoon turvautui, oli tunturin rinnekin lopussa ja syvä lumi vastasi. Poro seisoi kinoksessa mahaa myöten ja läähätti kieli pitkällä.
Aslak nykäisi sen jälleen oikealle tolalle ja karahutti metsään, joka vähitellen tiheni, kuta syvemmälle hän ajoi. Metsää jatkui kilometrimääriä silloin tällöin pienien jänkäpalasien katkaisemana. Aslak ajoi niiden poikki, karjahdellen läähättävälle ajokkaalleen, jonka vauhti pyrki arveluttavasti heikkenemään.
Hän olikin ajanut melkein kahdeksisen penikulmaa, yhteen menoon poikki tunturien, mutta hänellä olikin erityinen syy päästä perille niin pian kuin mahdollista.
Kaukana Peeravuoman laidassa oli Aslak aamuhämärissä tavannut poroparttion, kolmekymmentä päätä käsittävän joukkueen, eikä ollut kulunut kuin rapea, tunti, ennenkuin kymmenen niistä makasi lihoiksi lyötyinä koreasti lumeen haudattuina taljoineen päivineen. Se oli käynyt yks — kaks vain, sillä Aslak oli sellaiseen hommaan perehtynyt. Hän elikin melkein niillä töin eikä se hulluinta virkaa ollutkaan. Kruunusatanen, väliin pari, kolmekin, tuli kuin käden käänteessä. Niillä ostettiin tavallisesti vaatimia kymmenen, parikymmentä, milloin enemmän milloin vähemmän, omaan eloon. "Aslak Rosto kartuttaa laumaansa rehellisellä tavalla", sanoivat ne, jotka pitivät hänen puoltansa, ja niitä oli paljon. Mutta oli sellaisiakin, jotka kuiskivat: "Mistäs rahat tulevat?" "Mitä niitä houkkia!" "Aslak Rosto on kätevin porovaras, mitä Tenomuotkassa on viiteenkymmeneen vuoteen ollut. Hän ei ole ainoastaan rohkea ja häikäilemätön, vaan sitä paitsi viisas. Aina peittää jälkensä visusti eikä käy ansaan, ei vahingoissakaan."
Metsä harveni äkkiä ja Aslakin eteen aukeni pieni Lainion kirkonkylä kaikessa viehkeydessään. Maalatut talot loistivat helakoina huikaisevan valkeassa talvisessa ympäristössä. Norjan puoleinen ranta kohosi jyrkkänä heti kirkonkylän sivu virtaavan joen toiselta puolen. Se nousi korkeammas kirkontornin huippuakin, tehden idästä päin tulijaan sen vaikutuksen, kuin olisi kylä pikku taloineen ollut aivan korkeassa rantatörmässä kiinni.
Aslak ajoi Vankan pihaan ja päästi porot valjaista. Kylän poikasia kerääntyi heti hänen ympärilleen ihailemaan koreapeskistä miestä ja hänen komeata ajokastaan. Aslak tunsi joukosta kauppiaan punatukkaisen pojan ja kysyi, oliko hänen isänsä kotona.
Kotona oli.
Aslak astui portaille puistellen lunta peskistään. Samassa muisti hän, että eläimellä oli nälkä.
— Annapa porolle jäkälää, huusi hän kauppiaan pojalle, joka oli asettunut istumaan ahkioon, toisten valmistautuessa häntä vetämään.
Pojat kipaisivat jäkälähuoneelle ja toivat kilvan syötävää elukalle, joka kuono pitkällä töytäsi jäkälänkantajia vastaan.
Aslak astui sisään.
— Se on Rosto-Aslak, sanoi kauppiaan poika katsellen tietävän näköisenä tovereitaan.
Toiset nyykäyttivät päätään. He kyllä tiesivät sen.
— Se on rikas! kehui kauppiaan poika.
Senkin toiset tiesivät.
— Se on meidän papan väärti [lappalaisperäinen sana = ystävä], sanoi kauppiaan poika yhä itsetietoisempana.
— Äläs väärti, Rosto-Aslak! virkahti yksi joukosta halveksivasti.
— Rosvo-Aslak! ilkkui toinen.
— Mitäs puhut? sanoi kauppiaan poika uhkaavana. — Sillä on enemmän poroja kuin yhdelläkään muulla lappalaisella.
— Varastaa, huomautti taas joku joukosta.
— Mitäs puhut? huudahti kauppiaan poika ja sieppasi käteensä kartun valmiina karkaamaan toisten kimppuun.
— Meidän papan väärtit ovat kaikki rehellisiä ja pappa on kristitty!
— Kristitty, kristitty, pilkkasivat toiset ja vetäytyivät ulommas.
— Valekristitty!
Se oli papin poika, joka sen sanoi. Hän oli hyvin totinen ja potkaisi jäkälälimppua kuin sanansa vahvikkeeksi.
Silloin karkasi kauppiaan poika päälle, karttu suorana kädessä. Toiset kirmasivat pakoon niin nopeaan kuin ennättivät. Huutaen ja ilkamoiden vetäytyivät he naapurin aidan taa, josta rupesivat lumipalloilla heittelemään kauppiaan poikaa, joka näki parhaaksi luopua taistelutantereesta ja vetäytyi ähmissään sisään.
Kauppias Vankka luki parhaillaan raamattua, kun Aslak astui hänen konttooriinsa. Ääni kuulosti hartaalta ja veisaava nuotti laski ja nousi tasaisessa tahdissa. Lihavalla nenällä olivat silmälasit ja pää oli takakenossa, vähän kallellaan.
— Ja minä kuu-kuulin ikään-ikäänkuin suuren joukon äänen ja ikäänkuin paljojen ve-vesien kohinan ja ikäänkuin ko-kovan ukko-ukkosen jyrinän sanovan: "Halleluja! Sillä Herra, meidän Jumalamme kaikki—kaikkivaltias…"
— Päivää! pisti Aslak lukemisen väliin ja astui ujostelematta kauppiaan pöydän luo. Joku toinen olisi vaieten odottanut luvun loppua, mutta Aslak tunsi kauppiaan ja tiesi, ettei keskeytys ollut niin vaarallista.
Kauppias pani kirjan hitaasti syrjään, voidakseen helpommin siirtyä jokapäiväisempiin asioihin. Hän kohautti silmälasit otsalle ja käänsi pulleat, parrattomat kasvonsa Aslakkiin. Sitten pyyhkäisi hän kädellä silmiään, kuin poistaakseen viimeisenkin juhlallisuuden ilmeen ja virkkoi haukotellen:
— Päivää… mitä, Rostoko se on? Terve, terve! Käyhän istumaan.
Aslak totteli kehoitusta. Hän katseli kauppiasta merkitsevä hymy suupielessä ja odotti, että tämä ottaisi liikeasiat puheeksi. Mutta kauppias ei ollut ymmärtävinäänkään hänen käyntinsä tarkoitusta. Rupesihan vain juttelemaan kuin tavallisen vieraan kanssa.
— Se on syvä ja salainen kirja tuo Ilmestyskirja, sanoi hän, venyttäen jokaista sanaa.
— Niin sanoo Tenomuotkan uusi pappikin, että sitä harvat ymmärtävät, vastasi Aslak ja rykäisi kuivasti.
— Niin, teillähän on uusi pappi. Minkälainen on miehekseen?
— Hyvä mies, todella hyvä mies. Ja kristitty, todella kristitty.
Kauppias heitti Aslakkiin syrjäsilmäyksen ja näytti käyvän vähän hämilleen. Aikoiko lappalainen ruveta häntä pilkkaamaan?
— Mistäpäin sinä nyt ajelet? kysyi hän muuttaen puheenainetta.
— Peeratunturin laidasta…
Kauppias katsahti häneen ja katse ilmaisi selvään, että hän käsitti toisen asian täydelleen.
— Vai niin… no paljonko sinulla on tällä kertaa?
— Kymmenen poron lihat, ihan verekset…
— Jaa, jaha… Mutta eihän siitä ole pitkää aikaa kun ostin sinulta satakunta.
— No eläähän sitä täytyy minunkin, sanoi Aslak leveästi hymyillen.
— Sinä olet rohkea poika. Katso vain, ettei sinulle taota vielä nilkkarautoja, hah, hah!
Silloin ne taotaan teillekin, nauroi Aslak ja hänen valkeat hampaansa loistivat. — Yhdessä me seisomme ja yhdessä kaadumme. Vai mitä, Vankka?
— En minä aio sinun kanssasi kaatua.
Kauppias avasi kassakaappinsa ja kaupat sovittiin. Aslak sai puolitoistasataa kruunua. Hän tahtoi kahtasataa, mutta kun kauppias väitti tämän kaupan kuuluvan epävarmoihin liikeyrityksiin, ei hän suostunut niin paljoa maksamaan. Ja kun vielä otettiin huomioon, että Aslak oli saanut lihat niin "halvalla", piti sadassaviidessäkymmenessä olla riittävästi.
Vankka lupasi panna raidot ensi yönä liikkeelle ja Aslak nousi lähteäkseen, saatuaan tavalliset kaupantekiäisryypyt.
— Muusta ei ole pelkoa, jos eivät vain Kummajärven miehet osu purnuille. Silloin menivät lihat paremmille markkinoille, huomautti Aslak ovessa. — Tenomuotkan nimismiehellä on kyllä hyvä vainu, mutta hän on rajoilla parastaikaa.
— Kummajärven Salkko on Könkään markkinoilla, tiesi Vankka.
— No sitten ei muuta kuin ann' mennä vain! sanoi Aslak ja teki merkitsevän liikkeen kädellään.
Hän sanoi hyvästit ja astui ulos. Kauppiaan poika seisoi hänen poronsa vieressä ja hakkasi rikki jäätynyttä jäkälälimppua. Toiset pojat olivat jo kaikonneet pois eikä pihalla näkynyt ketään.
Aslak ryhtyi valjastamaan poroaan ja kauppiaan poika katseli ihaillen hänen komeita ajovehkeitään. Varsinkin ajovyö miellytti häntä suuresti, sillä siihen oli neulottu pieniä messinkikulkusia, jotka kilisivät pienimmästäkin liikahduksesta.
— Sanoivat sinua "Rosvo-Aslakiksi", mutta minä ajoin pakoon joka sorkan, lausui poika miehekkäänä.
Aslak katseli hämmästyneenä poikaa ja murahti:
— Vai niin. Kuka se semmoista sanoi?
— Toiset pojat, papinpoika etunenässä, mutta minä puolustin sinua.Sanoin, että sinä olet meidän papan väärti, etkö olekin?
— Olenpa tietenkin. Vai sanoi papin poika niin.
— Sanoi, mutta mitäpä hänestä. On kuullut isältään, jolla ei ole enemmän pyhää henkeä kuin nautasonnilla. Mutta meidän pappa onkin kristitty, eikö olekin?
— Onpa tietenkin, sanoi Aslak ja kääräsi ajohihnan käsivartensa ympärille.
— Ja sinä olet myöskin kristitty, etkö olekin?
— Tietysti.
Aslak hyppäsi ahkioon ja sivalsi menemään ulos maantielle.
Kauppiaan poika katseli hänen jälkeensä ja hänen mielensä täytti ylpeys. Noin ne papan väärtit ajoivat, noin komeasti. Ja noin uljaat härät niillä oli ja noin siistit ahkiot. Ja noin pulskia miehiä ne olivat, niinkuin Aslak Rostokin, ja noin hyviä kristittyjä, aivan kuin pappa… Ja kun Aslak hävisi tienkäänteessä, rupesi kauppiaan poika kepillään pieksämään jäkälälimppuja. Ne olivat toisia poikia, joiden isät olivat suruttomia tahi kirkkokristityitä. — Mutta yhtä helposti kuin limput murenivat kepin iskuista, yhtä helposti mureni heidän kristillisyytensäkin. "Se ei kestä, ei kestä elämän koettelemuksissa", niin oli pappa sanonut. — Ja tuo muhkurainen limppu? — Se oli papin poika! — Hän iski sitä kepillä niin paljon kuin jaksoi, mutta limppu ei murennutkaan, sillä se oli jäätynyt. Hän löi lujemmin, mutta silloin katkesi keppi keskeltä poikki. Suutuksissaan viskasi kauppiaan poika käteen jääneen kappaleen pihan poikki navetan seinään, niin että kolahti.
Aslak Rosto istui Tenomuotkan papin virkahuoneessa ja joi kahvia. Papin kirjoituspöydän nurkalla oli viidenkymmenenkruunun seteli. Sen oli Aslak siihen laskenut aivan äsken, juuri vähää ennen kuin palvelustyttö oli tarjonnut hänelle kahvia. Seteli oli aivan uusi ja juodessaan silmäsi Aslak siihen vähän väliä. Pappi, pitkä, nuori mies, jolla oli vaalea tukka ja heleänsiniset silmät, selaili kirkonkirjaa toisen pöydän ääressä. Hän tahtoi nimittäin saada selville, mikä mies tämä Aslak Rosto oli. Ja siinä suhteessa hänellä oli erityinen luottamus juuri kirkonkirjaan. Hän oli ollut Tenomuotkassa vasta muutaman kuukauden eikä ollut Rostoa ennen tavannut, vaikka oli kyllä jo yhtä ja toista hänestä kuullut. Hän oli ollut aikaisemmin pappina suuressa kaupunkiseurakunnassa ja siellä hän oli tehnyt sen havainnon, että kirkonkirja oli oudokselta paras lähde ihmistuntemukseen. Usein oli hän pannut merkille, että jokaisella, jolla vain oli jotakin merkkiä muistutussarekkeessa, oli jonkun verran rikollisen leimaa kasvoillaan. Tosin oli poikkeuksiakin — parhaasta päästä niiden joukossa, joita oli sakotettu juopumuksesta taikka katurähinästä, mutta muiden laita oli niin ja näin. — Hän selaili kirjaa ja löysi paikan. Ei mitään merkkiä, ei yhtään mitään. Aivan puhdas muistutussareke. Ja ripilläkäyntisarekkeessa viimevuotinen ehtoollisellakäynti.
Hän kääntyi vieraaseensa ja tarkasti häntä. Niin, se sopi hyvin yhteen kirkonkirjan kanssa: puhdas, pilvetön otsa ja avonainen, rehti katse, joka ilmaisi yksinkertaista, viatonta luonnonlasta. Miellyttävän näköinen mies kerrassaan.
Pastori pisti piippuunsa ja istahti tuolilleen pöytänsä ääreen. Samassa hän huomasi viisikymmenkruunusen.
Aslak laski kupin pöydälle ja sanoi suurkiitosta. Sitten hän otti rahan ja työnsi sen papin eteen.
— Tuossa olisi vähän kirkonkassalle… sellainen pieni uhri, sanoi hän, katsoen pastoria hymyillen.
— Mitä, kirkonkassalle? Mitä varten?
— No hyvästä porovuodesta. Se on sellainen tapa meillä täällä Lapissa, että kun porovuosi tulee hyvä, annamme pienen uhrin. Se olisi… niinkuin jonkunlainen kiitosuhri… Jumalalle.
Pastori oli aivan ihmeissään. Sellainen rehti mies!
Hän nousi ja kiitti oikein kädestä.
— No ei kannata. Pappi on vain hyvä ja antaa kirkonisännälle.
— Tietysti, tietysti. Suuret kiitokset vain.
Keskustelu kääntyi poroasioihin ja pastori sai kuulla paljon uutta. Suuri oli elo Aslakilla, vähän toistatuhatta päätä, niistä kolmisensataa vaadinta [naarasporo]. Se teki yhtä monta vasikkaa vuotta kohden. Ja kun kevät sattui suotuisa, säilyivät ne elossa ja lauma lisääntyi uhkeasti. Mutta kylmänä keväänä kuolivat, niin ettei välistä jäänyt kuin joku kymmen. Papin piti tulla keväällä katsomaan, kantoaikana, siinä toukokuun puolivälissä. Silloin oli iloa lapinkylässä… Sopisi tulla talvellakin, milloin vain halutti. Pitäisi koettaa nukkua yksi yö lappalaisenkin kodassa. Se oli vähän toisenlaista kuin näin neljän seinän sisässä, hirsihuoneessa. Olisi siellä näkemistä lannanihmiselle, olisi näkemistä ja katsomista. Ja suuhun pantavaakin: käristettyä poronlihaa ja arinakivellä paistettua kakkoa, — ja sitten kahvia poronmaidon kera… Pitäisi vain tulla katsomaan.
Pastori kuunteli ihastuneena ja lupasi tulla. Aslak jätti hyvästit ja pistäysi mennessään kyökkiin, jossa jätti papinrouvalle poronpaistin.
Hän ajoi kylän toiseen päähän, missä hänellä oli oma paaluaittansa. Se oli aivan uusi ja suurempi sekä korkeampi kuin toisten lappalaisten aitat. Kylän kesken kutsuttiin sitä tavallisesti "kuninkaan aitaksi", mutta pilkkakirveet olivat sen ristineet "lihakirkoksi". Usein sattui nimittäin niin, että samaan aikaan kuin pappi meni kirkkoon, seisoi Aslak aitassaan ja jakeli poronlihaa kylän alapääläisille. Siitä tuo nimi. Hän tahtoi nimittäin olla hyvissä väleissä alapääläisten kanssa, joita yleisesti kutsuttiinkin "Roston valtakunnan alamaisiksi".
Nytkin sinne tulla kyökkäsi kylän vaimoja, heti kun Aslak oli avannut oven.
— Ohoo, jopa kuningas on avannut aittansa oven, sanoi pitkä, luiseva eukko, joka ujostelematta tunkeusi säkkien ja paalujen väliin tarkastelemaan ja koperoimaan. — Missä sinulla on kahvisäkki? Saisit antaa minulle muutaman kilon koiranruokosta. Paljon niistä penikoista oli vaivaa. Söivät heti uudelta papilta kanan ja minä olen saanut sen maksaa, päivitteli hän.
— Vielä sinä vaivoistasi! porusi toinen, tukeva emäntä. — Minulle ei Aslak ole maksanut kesäleipien leivontaa. Työtä ja vaivaa on siitäkin, — varsinkin kun jokainen puu on kruununmetsästä varastettava. Minä tahdon tuon sokeritopan. Se ei ole ollenkaan liikaa.
Kolmas tahtoi jauhoja ja neljäs tupakkaa. Aslak antoi kullekin osansa ja tyytyväisinä laputtivat eukot matkaansa.
Hän otti pienoiseen pussiin kahvia ja lähti kylälle. Siellä hän suuntasi kulkunsa muutamaan ränsistyneen näköiseen taloon, jonka ikkunaruudut olivat pienistä lasipalasista kootut. Eräässä oli vanha, repaleinen säkki pistetty suurimpaan reikään ja pienemmät olivat paikatut päreillä.
Se oli Rauna-muorin talo.
Aslak astui pirttiin, joka oli mustunut ja matala. Lattialla oli heinänroskaa ja seinänvierillä makauksina käytettyjä olkipehkuja sikin sokin. Risaisia lapsia leikki lattialla pörröisen koiran kanssa. Takan luona hääräsi vanha, jo kumaraan painunut vaimo keittopuuhissa ja puolikasvuinen, laiha poikanen istua kyyhötti penkillä, takan kupeella.
Aslak astui lieden luo ja tervehti. Vaimo käänsi hikiset kasvonsa häneen ja pienet silmät tuikkivat terävästi, kun hän tunsi tulijan.
— Vai niin. Rosto-Aslak on tullut Tenomuotkaan. Millä synninretkillä sinä nyt liikut?
— Synninretkillä… Aina se Rauna-muori sitä yhtä ja samaa. En minä ole syntisempi kuin muutkaan, puolusteli Aslak vähän hämillään.
— Vai et ole? Näytäpä käsiäsi. Mitä, tuossahan on verta! Kenen poroja sinä olet nyt viimeksi nylkenyt?
Eukko tutki Aslakkia vahingoniloisin kasvoin ja piteli hänen kättänsä omassaan.
Tämä työnsi kahvipussin eukolle kouraan ja virkkoi leikkisästi:
— Tuoss' on kahvia, Rauna-muori! Keitä sitä, että pääset järkiisi.
— Vai lahjoa aiot minut taas! No, koeta, koeta, mutta Rauna-muorin kieltä et lahjo. Se puhuu totuutta eikä peittele syntiä. — Sinun pitää tehdä parannus, Aslak, ennenkuin synnin mitta täyttyy.
Synnin mitta! Siitä se Rauna-muori aina puhui. Yhdestä ja samasta asiasta…
Aslak istahti penkille ja kaivoi esiin piippunsa.
— Parannus? sanoi hän työntäen tupakkaa piippuun. — Mitenkä se tehtäisiin?
— Oletpa koko pakana, kun et sitä tiedä! Tunnusta syntisi, tunnusta ja tule seurakuntaan. Täällä on Outa-Jussa parast’aikaa. Mene hänen luoksensa seuroissa ja tunnusta… joka poro… joka nahka.
— Vai seurakuntaan? Enköpä kuulu seurakuntaan? Luulen, että pappi löysi minun nimeni kirkonkirjasta yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin.
Aslak puhalsi paksun savupilven ja katseli eukkoa veitikka silmäkulmassa.
— Vai niin. Kuulenpa, että olet käynyt papin luona. — Onko pappi kristitty? Mitä luulet, Aslak?
— Mikä ettei olisi? Tietysti on.
— Äläs, äläs, vai sinnepäin. Eipä olekaan, ei ei! — Vai kristitty!Kyllä on jo kuultu, vaikka ei ole pitkää aikaa ollut. Sen tietääNikkekin, kristittyin vanhempain lapsi. Vai mitä, Nikke?
Poika muikisti suutaan ja katsoi hämillään vuoroin muoria, vuoroinAslakkia.
Nikke oli ollut äsken ulkona ja poltellut salaa tupakkaa toisten kylän poikain kanssa. Savukkeenpätkästä oli tullut riita ja Mäen Eero oli sen anastanut. Silloin oli Nikke turvautunut viimeiseen aseeseensa: hän oli kristittyin vanhempain lapsia, mutta mitä olivat toiset? Poronvarkaiden ja suruttomien! Silloin oli Mäen Eero vedonnut pappiin: hän ainakin oli kristitty. Sekös oli harmittanut Nikkeä, joka oli vesissä suin saanut katsella, kuinka toinen veteli viimeiset savut tupakan jäännöksestä. "Kristitty! No ei olekaan, ei, vaikka henki menisi!" Sen oli isoäiti, Rauna-muori sanonut, että ei! Ja toisten poikain oli täytynyt myöntää, että asia kävi vähän mutkikkaaksi, kun Rauna-muori oli siihen sekaantunut, — tuo teräväsilmäinen Rauna-muori, joka luki Laestadiusta joka pyhä ja tuli aina liikutuksiin seuroissa. Nikke oli tuntenut voiton kallistuvan puolelleen ja rientänyt oikopäätä kotiin kertomaan tapahtumasta Rauna-muorille, salaten tietysti tupakanpolton. Mutta nyt hänen oli kovin vaikea vastata muorin kysymykseen, koska sen yhteydessä johtui mieleen luvaton tupakoiminen. Hän näki parhaaksi heittäytyä lattialle ja yhtyä toisten leikkiin.
Muori nosti padan liedeltä ja pani jalkaniekka kahvipannun tulelle. Vai vielä tässä Rosto-Aslak puolustamaan papin kristillisyyttä!…
Aslak poltteli miettiväisenä eikä puhunut hetkiseen aikaan mitään.Virkkoi sitten yht'äkkiä:
— Vaan jospa se pappi olisikin kristitty ja te muut väärässä. Sillä täytyy kai Rauna-muorinkin myöntää, että on suuri ero papin ja esimerkiksi Riuhta-Pieran välillä, joka "lainailee" poroja, niinkuin suruton lappalainen konsanaan?
— Älä, älä! Vai pissihaukan virkaan rupeat taas! Kuka se tässä elämässä on täydellinen? Huihai, ei pappikaan! — Aina sinä siihen elämään vetoat. — Mutta pääasia on tuntea syntinsä ja rukoilla anteeksi, niinkuin Riuhta-Piera tekee. Kyllä henki henget tuntee.
— Niin — lisäsi hän ja kohensi tulta takassa — synnintuntoon pitäisi sinunkin tulla, Aslak, ennenkuin mitta täyttyy.
Aslak ei vastannut mitään. Puhaltelihan vain savupilven toisensa jälkeen. Hänen täytyi itselleen tunnustaa, että hän pelkäsi jonkun verran Rauna-muoria. Sen puheet olivat niin kummallisia. Joka käynnillä hän sai kuulla "synnin mitasta", joka muka täyttyisi kerran. Pelkoon vaikutti vielä muuan uni, jonka hän pari vuotta takaperin oli nähnyt.
Hän oli ollut seisovinaan avaralla jängällä, jossa kasvoi hillankukkia ihan valkoisenaan. Hän asteli suopunki kädessä jänkää ristiin rastiin, ja kun hän katsahti taaksensa, huomasi hän, että jokainen askelen jälki oli veripunainen. Hillankukatkin, jotka olivat joutuneet hänen jalkainsa alle, olivat muuttuneet veripunaisiksi. Hän tarkasti kengänpohjiaan, mutta niissä ei näkynyt verta. Hän astui muutaman kerran koetteeksi, mutta tulos oli sama: jäljet olivat punaiset. Levottomana lähti hän silloin astumaan jängän toista laitaa kohti ja hän koetti kulkea niin suoraan kuin mahdollista. Sinne päästyään hän silmäsi taaksensa ja näki, että koko jängän toinen laita, josta hän oli lähtenyt, oli kerrassaan muuttanut väriään: se hohti kauttaaltaan verenkarvaiselta. Hän huomasi, kuinka jalan jäljet levisivät ja yhtyivät toisiinsa, värjäten kukkamättäätkin punaisiksi. Viimeisiä jalanjälkiä myöten tulvasi punainen aalto hänen luoksensa. Hän koetteli mätästä jalkainsa juuressa, käsi tahraantui vereen. Silloin kuuli hän kolean äänen huutavan: "Kun koko jänkä on punainen, silloin on Aslak Roston synnin mitta täysi!" Siitä säikähti hän niin, että lähti hätääntyneenä juoksemaan jängän reunaa pitkin niin paljon kuin jaksoi. Kohisten tuli punainen aalto hänen kintereillään. Silloin hän huomasi, että metsän reuna oli aivan vieressä. Hän otti siis vauhtia ja hyppäsi metsään. — Hengästyneenä ja puolipyörryksissä katseli hän edessään olevaa jänkää, joka hohti verenkarvaisena, minne hän vain silmänsä loi. Hillankukat olivat vielä punaisempia kuin mättäät, joissa ne kasvoivat. Ne heloittivat kuin tummat veritäplät vaaleammanpunaisella kankaalla. Punaista, ylt'yleensä vain punaista. — Aslakkia kauhistutti niin että hän värisi. Hän ei tahtonut saada silmiänsä irti tuosta kamalannäköisestä jängästä. Katse kiersi sitä kuin lumouksissa. — Yht'äkkiä Aslak huomasi, että yksi kukka jängän laidassa oli vielä jäänyt valkoiseksi ja samassa hän tunsi, että jos hän siihen koskettaisi, muuttuisi sekin toisten kaltaiseksi — ja silloin tulisi tuho. — Siihen hän oli herännyt.
Rauna-muorilla oli kahvi valmiina ja hän kehoitti Aslakkia ottamaan. Aslak astui pöydän luo ja huomasi, että toinen kupeista oli vähän vailla; toisella sen sijaan tulvehti kahvi lautasellakin. Vaistomaisesti otti hän vajavamman kupin eikä tiennyt itsekään, minkävuoksi.
— Se oli minun kuppini, sanoi Rauna-muori. — Tuo toinen oli sinulle.
— Minä join jo pappilassa…
Hän ryyppäsi kupin kiireesti ja nousi lähteäkseen. Rauna-muori kiiruhti täyttämään kuppia uudelleen, mutta Aslak kielsi.
— No mikä sinuun nyt meni, kun ei kahvi kelpaakaan?
— Enpä häntä… on sitä juotukin.
Hän sanoi hyvästit ja Rauna-muori huusi perään:
— Tule illalla seuroihin!
Ulkona oli jo pimeä. Aslak käväisi vielä aitallaan ja lähti sitten astelemaan kylän toiseen päähän. Hänen piti vielä käydä nimismiehessä.
Tenomuotkan kirkolla oli kaksi henkilöä, joita Aslak pelkäsi: Rauna-muori ja nimismies Lang. Heillä oli molemmilla samanlainen ominaisuus: he vainusivat hänen elämässään jotakin mustaa. Rauna-muori luki hänelle väliin kuin kirjasta, mitä hän milloinkin oli tehnyt. Niinkuin äskenkin. "Kenen poroja sinä nyt olet ollut nylkemässä?" Se tiesi sen, mutta ei tiennyt kuitenkaan, että ne olivat Salkko Hukan, nuo kymmenen sarvipäätä, jotka makasivat Peeravuoman lumipurnuihin haudattuina. — Vai olisiko se ollut sattuma? Miten lie? Omituisesti vaan oli muorin kysymys vaikuttanut Aslakiin. Hän ei voinut itselleen selittää, mistä oikeastaan johtui tuo pelko, että Rauna-muori näkee ja tietää. Saihan hän väliin kuulla muiltakin samasta asiasta, mutta se ei vaikuttanut ensinkään hermostuttavasti. — Nimismies taas ei koskaan sanallakaan viitannut hänen elämäänsä. Mutta näki selvästi, että hänkin tiesi, minkälainen mies Aslak Rosto oli. Hän tunsi sen joka kerta, astuessaan Langin virkahuoneeseen. Tuntui aivan siltä, kuin olisivat poronsarvissa riippuvat käsiraudat puhelleet: 'Hyvää päivää, Aslak Rosto! Tässä me vielä olemme, mutta pian taidamme tulla luoksesi. Me ikävöimme sinun ruskeita kalvosiasi.' Ja eikö ollut Salkko Hukka, kirottu, kerran joikannutkin Suuvuonon markkinoilla: 'Tenomuotkan nimismies käsirautoja takoo Rosto-Aslakille.'
Aslak kiiruhti askeleitaan, kuin päästäkseen eroon ikävistä ajatuksista. Hän puristi aitasta ottamaansa poronpaistia lujemmin kainaloonsa, kuin turvatakseen johonkin. Saisi nähdä, ottaisiko Lang vastaan hänen lahjansa.
Nimismiehen virkahuoneesta näkyi tulta, kun Aslak saapui pihaan. Hän huomasi Langin istuvan pöytänsä ääressä kirjoittamassa. Peräseinällä riippuivat käsiraudat entisellä paikallaan. Mitä varten se noita pitää tuossa näkösällä? Niinkuin eivät ihmiset tietäisi, että nimismiehellä on sellaiset. Nehän kuuluvat jo virkaan…
Aslak kompuroi pimeän eteisen läpi ja astui rohkeasti sisään.
— Iltaa! sanoi hän lujalla äänellä ja koetti olla katsomatta rautoja, mutta katse pyrki väkisinkin niitä hipaisemaan.
Nimismies keskeytti kirjoituksensa ja katsahti Aslakkia kysyvästi silmälasiensa takaa. Hän oli pitkä, roteva mies. Suun ympärillä oli tuima piirre, ja koko kasvoilla asusti totisuus, jota tällä hetkellä erikoisesti lisäsi otsalle valahtanut tukka. Silmien sävy vain ei ottanut oikein sulautuakseen kasvojen jyrkänvakavaan ilmeeseen. Ne olivat pehmeät ja vähän uinailevat.
— Iltaa! lausui hän syvällä, rintaäänellä, aivan samanlaisella, jonkaAslak oli tottunut kuulemaan käräjätuvassa. — Mitä Rostolle kuuluu? —Eipä erityisiä… siinähän menee.
Aslak istahti oviseinämällä olevalle tuolille ja laski paistin viereensä lattialle.
Syntyi kiusallinen vaitiolo, jonka kestäessä Aslakin täytyi väkistenkin katsoa aivan edessään, vastapäisellä seinällä riippuvia käsirautoja.
— Mitkä ne nuo ovat? kysyi hän äkkiä viitaten rautoihin.
Nimismies katsahti häneen syrjäsilmällä eikä näyttänyt oikein käsittävän, oliko toinen tosissaan vai eikö.
— Eikö Rosto niitä tunne?
— Mistäpä se hullu lappalainen kaikkia… Aslak siristi silmiään.
— Ne ovat ketunraudat, sanoi nimismies.
— Vai niin. Minkälaisia kettuja niillä pyydetään?
— Sellaisia suuria ja vaarallisia, joita on vaikea muuten saada.Nimismies hymyili veitikkamaisesti silmälasiensa takaa.
Katso sitä veitikkaa, kun laskee leikkiä, ajatteli Aslak.
— Vai niin, vai sellaisia. Enpä minä ole ennen sellaisista kuullut.
— Eipä ole tainnut Rosto kuulla.
Vaitiolo.
— Minkälaisilla asioilla se Rosto nyt liikkuu?
— No enpä erityisemmillä… Kuulin vain tuolla, että olisivat entisen papin palkkarästit maksettavat.
— Jaha. Kumma, ettei Rosto niitä papille itselleen suorittanut.
— Ei tullut. Se oli sellainen mutkikas äijä, ettei sen kanssa kehdannut riidellä.
— Riidellä? Tarvitsiko sen kanssa riidellä? Eikö se ollut kristitty mies?
— Tiesi jo, mikä lie ollut.
Nimismies otti rästiluettelon esille ja Aslak suoritti maksunsa.
— Se taisi nyt olla viimeinen kerta sille äijälle?
— Niin oli. Tästälähtien perii uusi pappi. — Onko Rosto vielä nähnyt uutta pappia?
— Olen. Äsken kävin tervehtimässä.
— No miltä tuntui?
— Mikäpä siinä… höyli mies…
Tuli taas vaitiolo, jolla aikaa nimismies jatkoi kirjoittamistaan.
— Taitaa olla Rostolla lihaa myydä? Nimismies kurkisti pöydän yli ja silmäsi paistia.
— No eipä juuri… mistäpä sitä… Toin tämän vain sinulle lahjaksi, jos otat vastaan.
Nimismies kävi vähän hämilleen.
— En ota lahjoja, mutta ostaa kyllä saatan, sanoi hän tuikeasti.
Kas, kas, miten ylpeä se oli, ylpeä ja arka. Luulikohan suureenkin kiitollisuuden velkaan joutuvansa? Mutta Aslak Rosto ei myöskään ollut mikään kauppasaksa. Minkä hän antoi, sen antoi hän ilman, totisesti!
Hän nousi ja otti paistin lattialta ja laski sen pöydän nurkalle.
— Tämmöinen tämä on, sanoi hän kopeasti, — Ei tämän suurempi eikä pienempi, tavallinen paisti. Ja nimismies saa sen ottaa, jos tahtoo.
— Etkö kuullut, etten ota lahjoja? kivahti Lang ja pehmeissä silmissä läikähti jotakin kovaa.
— Kuulin kyllä, mutta en uskonut oikein korviani. Minä lahjoitan sen, mutta en myy hinnalla en millään.
— Pidä sitten paistisi! tiuskaisi nimismies ja nousi seisomaan.
Aslak otti paistin ja heilautti sitä kädessään.
— Mitä merkitsee Aslak Rostolle yksi vaivainen paisti? sanoi hän. Ei mitään! — Ehkä saan antaa sen sinun koirallesi?
Nimismies karahti punaiseksi. Mitä se hävytön uskalsi? Vai koiralle!
— Mene ulos ja heti! karjaisi hän ja osoitti ovea. — Ei tarvitse koirani poronvarkaan lahjaa paremmin kuin minäkään!
Aslakin silmissä välähti viheriänkeltainen liekki. Hän yritti sanoa jotakin, mutta nimismiehen kookas vartalo läheni uhkaavasti. Hän työnsi oven auki ja astui pää pystyssä ulos.
Pihalla hän pysähtyi hetkeksi ja mietti äskeistä kohtausta. Sydäntä kirveli kiukku ja häpeä. Niinhän se ajoi hänet ulos kuin koiran. Se oli sentään liikaa! Ja uskalsi nimittää häntä poronvarkaaksi! Se oli jo enemmän kuin siedettävää! Tosin hän se oli, mutta uskaltaa sanoa se. Siinä astui nimismieskin kielletylle alueelle ja hän, Aslak Rosto, muistaa sen, totisesti muistaakin.
Hän kirosi ja lähti kävelemään kylälle. Mennessään heitti hän poronpaistin naapuritalon pihalle halkopinon taakse. Siellä olkoon ja sieltä korjatkoon, kuka halunnee.
Hän asteli nopeasti kylän toista päätä kohden. Ei se käynti sentään niin hullumpi ollutkaan, kuin miltä alussa oli tuntunut. Hän oli mennyt nimismieheen arkana, vähän peloissaan, mutta nyt oli pelko poissa täydellisesti. Nimismies oli paljastanut itsensä hänelle ja siitä oli Aslak kiitollinen nimismiehelle. Nimismiehen tuhoa ennustava vakavuus oli särkynyt ja Aslak oli huomannut, ettei Lang niin vaarallinen ollutkaan, kuin hän oli luullut. Sitä asiaa, jonka perille koetetaan päästä, ei viskata asianomaisen silmille noin vain. Ja jos niin tehdään, osoittaa sellainen menettely, ettei ollakaan niin varmoja asiasta.
Aslak veti ilmaa keuhkoihinsa. Ei tiennyt nimismies enempää kuin muutkaan. Tiesiväthän kaikki, että hän varasti, mutta enempää eivät tienneet. Eikä se merkinnyt vielä mitään. — Ja hän oli pelännyt Langin käsirautoja! Nyt hän ei enää pelkää.
Siinä oli tiensyrjässä lukkarin talo. Ikkunasta heitti takkavalkea valojuovan maantien poikki. Sisältä kuului veisuun verkkainen tahti.
Aslak pysähtyi ja katseli sisään. Pöydän päässä istui lihava mies kaksi kynttilää edessään ja silmäili tuvantäyteistä väkijoukkoa. Pöydän toisessa päässä istui pappi ja vähän matkan päässä hänen rouvansa. Toisessa päässä pöytää veisasi lukkari. Etupenkillä istui Rauna-muori Nikke-pojan kanssa hartaus ryppyisillä kasvoillaan.
Siellä Outa-Jussa piti seuroja.
Aslak näki, että Jussa oli huomattavasti lihonut sitten viime käynnin, ja että papinrouvalla oli korkea povi ja kauniit silmät.
Hän mietti jo mennä sisään, mutta samassa tuli joku ikkunaan ja tirkisti ulos. Aslak pyörähti nopeasti ympäri ja jatkoi matkaansa.
Seurojen jälkeen jäi joukko miehiä haastelemaan ja tupakoimaan lukkarin pirttiin. Siinä istui penkillä ikkunan vieressä muiden muassa seitsenkymmenvuotias kirkkoväärti, "setä Jussas", joka pitkän toimintansa aikana oli auttanut kappaa selkään seitsemälletoista eri papille. Hänen kasvonpiirteistään vetivät eniten huomiota puoleensa kookas nenä ja syvällä päässä kiiluvat, hyväntahtoiset lapsensilmät, joista jokainen "sedän" kanssa puheisiin joutunut saattoi jo edeltäpäin lukea suopean myöntymyksen kaikkiin mielipiteisiinsä. Hänen vierustoverinsa erosi pukunsa puolesta huomattavasti toisista. Hänellä oli nimittäin yllä univormuntapainen, pitkä takki, josta kumminkin puuttuivat olkaliput ja virkanapit. Se oli Tenomuotkan entinen järjestyksen valvoja, nyt eläkkeellä oleva vanhus, kylän kesken tunnettu "vanhan poliisin" nimellä. Perempänä pirttiä kangaspuiden sivulla istuskeli vilkasliikkeinen, lyhyenläntä naapuritalon isäntä, Kalttopää, joka puhuessaan heitteli päätään puoleen ja toiseen sekä näytti ilmaisevan ajatuksensa yhtä paljon kasvojen eleillä kuin sanoillakin.
Pappi rouvineen oli jo poistunut ja saarnamieskin oli vetäytynyt kamariin. Sen vuoksi luistikin pakina vilkkaasti, kun ei tarvinnut ketään ujostella.
— Mitähän Outa-Jussa piti papista? kysyi vanha poliisi nöyränhiljaisella äänellä.
— Eihän se Jussa papeista välitä. Liekö koko Suomessa yhtään, jonka hän hyväksyisi. — Lukkari otti lattialta koivunrisun ja heitti takkaan.
— Se on kumma, kun papit ja saarnamiehet eivät pysy sovinnossa keskenään. Saarnamiehet moittivat pappeja ja nämä puolestaan saarnamiehiä. Missä sitten lie vika?
— Eiköhän se ole molemmissa, lausahti setä Jussas. — Se kun on vanhaAatami kaikilla hah, hah! Sepä kumma!
— Kaikillapa tietysti…
– Ju – ju.
— Setä Jussas täytti piippunsa uudelleen ja silmäili hyväntahtoisena ympärilleen.
— Siivolta minusta näyttää tämä uusi pappi.
— Ei se luonnon siivous auta, jos ei ole pyhää Henkeä! — Rauna-muori käännähti poliisin puoleen ja hänen mustat silmänsä tuikkivat terävinä. — Parannus se pitää tehdä papinkin, jos mieli autuaaksi tulla.
— Mistäpä sen niin varmaan tietää, jos olisi pappi parannuksen tehnytkin?
Rauna-muori pyörähti penkillään ovensuuhun päin. Siellä istui pitkä, luiseva, mustapartainen mies.
Kuulkaapas Kurun Heemiä! Hän tietää papin kristillisyyden. On kuullutAslak Rostolta.
— Mitä se Aslak sitten…? kysyi vanha poliisi varovaisesti.
— Aslak on tutkinut pappia ja tullut siihen päätökseen, että pappi on — elävä kristitty!
Miehet nauroivat.
— Se on Aslakkia! Hah, hah!
Kurun Heemi tiesi vanhastaan, ettei Aslakilla yläpäässä kylää ollut vaikutusvaltaa, mutta siitä huolimatta hän puolusti väärtiään:
— Saattaahan se Aslak sen tuntea…
— Tuntea! Poronkorvan hän tuntee, mutta ei muuta. — Rauna-muori sylkäistä pihautti halveksivasti.
— Emmehän me taida tässä tarvita muiden arvosteluja. Saatammehan me sen itsekin nähdä.
— Sepä kumma! urahti setä Jussas.
— Jo vain, myönsivät miehet.
Keskustelu katkesi. Karsinan puolella supattivat vain naiset puoliääneen. Mutta Kurun Heemi hymyili salaperäisenä. Eivät ne uskalla pitkälle asiassa, johon Aslak Rosto on sekaantunut. Usealla läsnäolijalla olikin poroja Roston kylässä, sen Heemi hyvin tiesi.
— Mutta onpa sillä papilla naurusuinen rouva, aloitti setä Jussas leikkisänä. — On sinne papin kyökkiin soma mennä pyhä-aamuna. Rouva on heti ystävällisenä vastassa ja paikalla on kahvi pöydässä — hah, hah!
— Setä Jussas se onkin ollut hyvissä väleissä kaikkein pappilanrouvain kanssa, nauroi Kalttopää.
— Sepä kumma! Kaksinkertaiset kahvit minä juon joka sunnuntai pappilassa, ensin kyökissä ja sitten papin kamarissa. Hah—hah! Vanha poliisi ja lukkari saavatkin tyytyä yhteen pariin. Hah, hah!
— Niin vain… yksi parihan se riittää, myönteli poliisi.
— Enkä minä ole riidellyt pappienkaan kanssa. Hyvät ovat olleet välit. Vaikka pakkasihan välistä Keinäs-pappi kiivastumaan. Kerran jo oli tulla yhteenottokin ja piti läheltä, etten siepannut piippua taskusta ja antanut pappia otsaan!
Naurettiin joukolla. Tunnettiin niin hyvin tämä setä Jussaksen voimasana, jota ei kukaan ollut koskaan nähnyt eikä kuullut täytäntöön pannuksi.
Sellaisissa tilaisuuksissa, joissa piipun olisi luullut tulevan esille, se oli jäänyt siivosti taskuun.
Lukkarin emännällä oli kahvi valmiina. Sitä juotaessa kääntyi puhe lähestyviin Suuvuonon markkinoihin, joille piti lähdettämän seuraavalla viikolla.
— Saapa nähdä, missä hinnassa ruijalainen pitää riekon tänä talvena.
— Ei pitäisi olla aivan huonon. Luulen, että viitisenkymmentä äyriä lähtee päästä.
— Sepä kumma! Ei niitä olekaan kovin viljalti ollut. Muistan minä ajan, jolloin ei saatu kuin viisitoista tahi korkeintaan parikymmentä. Mutta silloin olikin riekkoja viljalti. Parituhatta, kolmekin tappoivat muutamat talot talvessa.
Se oli eri aikaa, sedän nuoruudessa?
– Ju — ju, viisikymmentä vuotta sitten.
— Sepä se.
Outa-Jussa tuli pirttiin ja istui penkin päähän. Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen, lihavahko mies, jolla oli parraton suu ja ruskeat, vilkkaat silmät.
— Jussa lähtisi kamariin. Minä toisin kahvia, kehoitti lukkarin emäntä.
— No eikö täällä saata juoda? Täällähän on muitakin.
Emäntä tarjosi kahvia ja Jussa kysäisi:
— Markkinoistako ne miehet…?
— Niin, puhuttiin riekon hinnoista. Ensi viikolla pitäisi olla raidot kunnossa.
— Niin vain. Olen minäkin aikonut pistäytyä Suuvuonossa. En ole käynytkään moneen vuoteen. Taitaisin päästäkin poliisin raidossa?
— Miksi ei.
— Sieltä on tullut monet kirjat ja kutsut, jonkavuoksi pitäisi käydä.
— Sinne tuleekin paljon väkeä, joten luulisi seuroihinkin riittävän.
— Niin vain…
— Mutta joutaakohan se suruton kaupoiltaan? Rauna-muori oli sytyttänyt piippunsa ja nyökytteli hiljaa ruumistaan.
— Siinäpä se.
— Mutta kun on taivaanvaltakunnan tavara kalliina, ei silloin ole maallisista estettä.
— Niin vain…
Tupakoitiin ja haasteltiin ja muisteltiin menneitä markkinoita. Yksi muisti yhden, toinen toisen tapauksen. Milloin oli eksytty lumipyryssä ja kierretty koko yö yhtä ainoata tienviittaa. Omia, puoleksi umpeen tuiskuttaneita jälkiä oli seurattu, kun oli niitä luultu vieraan jäljiksi. Oli koetettu saavuttaa edessäajaja, mutta turha vaiva. Jälki johti yhä eteenpäin eikä edessäajajaa kuulunut. Aamulla, ilman selvittyä huomattiin, että olikin seurattu omia jälkiä koko yö ja kierretty isoa ympyrää. Monenlaista seikkailua niillä matkoilla oli koettu. Milloin oli markkinapaikalla varastettu jauhot ja sokerit, milloin talonpihalta ahkion keulasta peski, jonka poromies oli siihen hetkiseksi heittänyt, pistäytyäkseen sisään kahvikupin ryyppäämään. Milloin oli varaslappalainen katkaissut pimeässä raidon poikki ja vienyt porot ahkioineen kuormineen. Kun muutaman tunnin ajan jälkeen pysäytettiin, huomattiinkin, että raito oli poikki ja porot tavaroineen tipotiessään. Lähteä niitä sitten hakemaan pyryssä ja pakkasessa, huihai! Useimmiten se oli turha vaiva.
— Mutta saimme me kerran Kurkkio-Joonaksen kanssa kiinni sellaisen veitikan, kertoi Kalttopään isäntä. — Oli, koranus, katkaissut raidon muutamassa notkelmassa ja ehtinyt jo kätkeä joitakuita sokeritoppeja kinokseen, kun me Joonaksen kanssa saavuimme paikalle ja otimme veitikan lujille. Ei siinä armoa annettu.
— No mitä teitte mokomalle?
Mitäs muuta kuin selkään vain! — Saapui siihen nimittäin toisiakin raitomiehiä ja niin me luimme lappalaiselle lain kouraan: joko otat raipat heti, taikka vastaat ensi käräjissä, ja väärti valitsi edellisen, niin raskaalta kuin se tuntuikin. Syväjärven Niku rupesi piiskuriksi ja siinä sai lappalainen pakaroilleen keskellä lumiaavaa — jäätyneillä koivunrisuilla. Ulisihan se ja potki, mutta mikäs auttoi. — Vankeutta olisikin tullut, jos olisi käräjiin menty.
Kalttopää heilautti päätään ja sylkäisi.
— Semmoista se on erämaan laki.
— Semmoista se on… Ja hupaisinta jutussa oli se, että Kurkkio-Joonas loppujen lopuksi komensi lappalaisen maksamaan viisi kruunua piiskurille — vaivoista! Hih, hih!
— Kova mies se Joonas…
— Kova… Mutta niin kaivoi väärti uikuttaen kukkaronsa ja maksoi — arvelematta. Sitten annettiin potkut takapuoleen ja niin hän sai painua.
Miehet nauroivat niin että pirtti kajahteli.
— Kuka se oli?
— Hurrin poika, Mauna, Äkässuvannosta.
— Ka se, jopa arvattiinkin… Voi sitä Joonasta! On se miestä, on totisesti!
Sen perästä ei ole mies kestänyt tulla markkinasiljolla vastatuksin. Ennemmin kiertää kuin kohti tulee. Ja jos on pakostakin kohti tuleminen, niin nopeasti pyrkii sivu eikä muuta kuin katsoa luihauttaa pahasti — noin.
Kalttopää painoi leukansa rintaa vasten, veti suupielensä alas ja luimisti kulmainsa alta.
Tarinaa riitti kun kerran oli alkuun päästy. Markkinamatkoista siirryttiin kalastusretkiin, joilla yksi ja toinen oli nuorra miesnä ollut mukana Ruijassa. Oikein innostuttiin, kun päästiin näihin "muisteluksiin". Ruijasta olikin useimmilla hauskimmat muistot. Sinne vielä vuosienkin takaa ajatus palasi. Ei ollut monikaan heistä milloinkaan käynyt "Suomessa", Lapin rajojen ulkopuolella. Ei oltu nähty Suomen kaupungeita, mutta Vesisaaret ja Hammerfestit oli käyty, moneenkin kertaan. Ei oltu ennen tietty Suomesta muuta, kuin mitä joku matkustava Suomen herra taikka Ruijaan pyrkivä "karkulainen" oli "muistellut". Niin eristettyinä oli eletty. Silloin näet ei ollut "kruununteitä", niinkuin nyt. Nythän sitä jo tiettiin omastakin maasta jotakin, kun "avisit" tulivat melkein joka taloon, ja useampi nuoremmasta polvesta oli käynyt "Toorniossa", jopa Oulussakin. — Mutta ennen vanhaan johtivat kaikki tiet Ruijaan. Siellä olivat vanhukset nuoruutensa päivinä harjoittaneet kalastusta, väliin vuosikaupalla. Tunnettiinpa siis Jäämeri. Sen tyrskyissä oli taisteltu, usein hengen uhallakin. Oli soudettu "fämbööreillä" [fembording, norjal. sana = viisihankavene], sen sijaan että nyt sauvoskeltiin kotikoskia omatekoveneissä. Oli ajettu "tampilla", väliin pitkiäkin matkoja. Toiset olivat olleet lastaustöissä eri vuonojen perukoissa ja hengittäneet vuosikausia sillin, turskan ja saidan hajua. Olipa joku tehnyt retken Huippuvuorille saakka jonkun tutkimusretkikunnan mukana, ja sieltäkös riitti muisteluksia talvisen takkavalkean ääressä lapsille ja lastenlapsille! Pysyväiseksi muistomerkiksi näistä vanhojen kertomuksista olivatkin kylänlapset ristineet kievarin vieressä olevan kaihon "Pitsperkiksi". Kalttopää oli matkoillaan kerran tavannut Ranskan "frinssin" ja Meeranivan Matti, lukkarin emännän veli, väitti olleensa viikkokausia kalanpyyntikumppanina itse Englannin "herttyykillä". — Olihan sitä maailmaa nähty. Oli toki!
Ennenkuin väki hajaantui, veisasi lukkari iltavirren ja Outa-Jussa luki rukouksen. Ilta oli jo myöhäinen, kun kyläläiset vihdoin taivalsivat koteihinsa, tyytyväisinä kuulemastaan sanasta, mutta vanhat miehet vielä tyytyväisempinä siitä, että oli taas saatu muistella Ruijan-aikoja, — Ruijan, joka heille, vanhoille tenomuotkalaisille, merkitsi samaa kuin sadoissa värivivahduksissa kimalteleva, sädehtivä nuoruuden maailma.
Suujoen suussa, Suuvuonon pohjukassa kuhisi markkinaväkeä kuin mehiläisiä suuressa mehiläispesässä. Lappalaisia tungeskeli joka paikassa, alkaen jokisuuhun pystytettyjen kauppapöytien äärestä vähän ylempänä joenrannalla olevien talojen pihoihin saakka. Väkeä oli runsaasti ja markkinailon pitäjiä paljon. Varsinkin markkinapaikan laiteilla, mihin kyläpoliisin järjestystä valvova silmä ei aina ulottunut, teuhasivat lappalaiset pulloineen, hypellen yhdessä kimpussa niin että siljo tömisi. Sieltä kuului vähä vähä hihkumista, joikkausta ja käheä-äänistä mekastusta.
Salkko Hukka Tenomuotkasta ajeli kauppakojujen välissä, keskellä tiheintä väkijoukkoa, sakeasarvisella härällään. Poro hypähteli arkana sinne tänne ja ihmiset syöksähtelivät syrjään teutaroivan elukan tieltä. Väkijoukosta kuului naisten kiljahduksia ja miesten kirouksia, kun he äkäisinä toruivat humalaista ajomiestä. Mutta Salkko ei välittänyt kiljahduksista eikä kirouksista. Tempasi vain hihnasta ja pakotti pelästyneen ajokkaan eteenpäin.
— Salmon Salkko, houkka poika, koko maailman houkka, tosi juoppo. Voiaa naa-naa… Ei oo vieläkään niin köyhä, kuin te toivotte…
joikkaili hän ja löi härkää hihnalla selkään.
Kyläpoliisi oli huomannut lappalaisen puuhat ja juoksi paikalle.
— Et sinä saa täällä ajaa! huusi hän ja tarttui poron sarviin.
Ajaa ihmiset nurin ja repii vaatteet tuolla sarvipäällään, toruttiin väkijoukosta.
Salkko kömpi ahkiosta ja hänen kuparinvärisillä kasvoillaan oli itsetietoinen ilme.
Minä olen maksanut, sanoi hän nikotelleen. – Viisi kruu—nua, hik…
Poliisi katseli häntä iloisena ja naurahti.
— Et sinä sillä rahalla saa ajaa keskellä markkinapaikkaa, torui hän. Tuo viisi kruunua on ollut sakkoa muun markkinailoin pitämisestä, mutta ajo ei siihen kuulu. Vie porosi pois ja paikalla, tahi sakotetaan lisää!
Salkko nikotteli ja murisi, mutta totteli kuitenkin, talutellen poroaan väentungoksen läpi. Mutta päästyään aukealle hän istahti jälleen ahkioon ja ajeli rauhallisena kylää kohden, joka oli vähän ylempänä mäellä.
— Salmon Salkollapa on kaksisataa naarasporoa. Voiaa naa-naa… Salmon Salkon sakeapäät ovat jo niin päisevät, että, että voiaa naa-naa kunne kuullaan nulkastaneen koko elo ruukaltaa perässä… Voiaa naa-naa na-na naa
joikkasi hän ja ajeli mäkeä ylös.
Laitimaisen talon pihalla hän huomasi Aslak Roston juttelemassa muutaman lantalaisen kanssa.
— Hei, Aslak Rosto! huusi hän ja pysäytti poronsa.
— Tulepas tänne!
Aslak katsahti taaksensa.
— En minä nyt jouda, sanoi hän kärsimättömänä.
— Hei, tulepas vain, tahi haluatko kuulla sinne? Aslak tuli ja tiuskaisi:
— Mitä sinulla nyt…? Luuletko, että minä joudan jokaisen humalaisen kanssa turisemaan?
— Äläpäs, äläpäs… Vai turisemaan… mutta sinun on nyt pakko turista — tahi turisen minä — Kortsa-äijälle.
Aslak Rosto silmäili häntä tuimasti. Mitä höpiset? Sano asiasi!
— Kuulehan, Aslak Rosto! Joko sinullekin on ruvennut kelpaamaan "kuollut tavara"? — Se on rappeutumisen merkki.
— Mitä tarkotat?
Tarkoitan vain, että tuot sen nisujauhopussin, jonka eilen illalla varastit ahkiostani, ennen iltaa paikoilleen, tahi käyn minä puhuttelemassa Kortsa-äijää.
— Sinun nisujauhopussisi…? Niin, sinähän sen otit?
— Baergalak!
Aslak Rosto kirosi niin että mäki kajahteli.
Salkko Hukka hyppäsi ahkioonsa ja laski mäenrinnettä alas.
50
Hyvä on! huusi hän. Kyllä Kortsa-äijä siitä selvän ottaa!
Aslak katseli Salkon jälkeen ja näki, kuinka tämä ajoi muutaman mökin pihalle ja sitoi poronsa aitaan kiinni. Siellä asui Kortsa-vanhus, kuuluisa tietäjä ja noita, ainoa elossa oleva Niila Kortsan kuulua sukua, joka ennen oli ollut rikkain ja mahtavin pohjoispitäjissä, Lainiosta Suuvuonoon saakka. Viimeinen jälkeläinen, joka nyt asusti pahasessa turvetöllissä Suujoen suussa, oli köyhä tavarasta, mutta sitä rikkaampi salaisista tiedoista ja taidoista. Hän, entisten tunturiruhtinasten jälkeläinen, eleli täällä merenrannassa merilappalaisten almuista, joita nämä hänelle "uhrasivat". Ja voimallinen tietäjä olikin Kortsa-äijä. Monta kertomusta oli Aslak kuullut hänen voimastaan, ja hänen täytyi tunnustaa, että hän pelkäsi vanhaa Kortsaa, jolla oli erikoisena taitona varastetun tavaran ilmisaanti.
Hän kirosi synkeästi ja palasi pihaan. Ei koskaan ollut hän tuntenut oloansa niin noloksi kuin nyt. Hän oli edellisenä iltana naapuritalon pihalla käydessään huomannut Salkko Hukan raitoahkiot kaivon kupeella valmiiksi kaaristettuina. Häntä oli ensin suututtanut, että joku tenomuotkalainen saattoi olla niin varomaton, että jätti kuormansa alttiiksi varkaille, joita vilisi joka nurkassa. Jos Salkko Hukka olisi ollut paikalla, olisi hän haukkunut hänet pahanpäiväiseksi. Mutta siinä samassa oli hänen sydämessään herännyt vanha kostonhimo: Salkko Hukkahan oli hänen pahin vihamiehensä. Eikö ollut oikein, että hän sai rangaistuksen varomattomudestaan? Ja kostonhimo oli saanut toverikseen ahneuden: Eikö ollut yhtä hyvä, että hän, Aslak Rosto, "verotti" Salkon kuormaa, kuin että sen olisi tehnyt joku äkässuvantolainen? Se oli hänestä tuntunut aivan oikeudenmukaiselta ja niin oli hän ottanut yhden nisujauhopussin ja kantanut sen kauppiaan halkovajaan. Se oli ensimäinen kerta, jolloin hän oli koskenut "kuolleeseen tavaraan". Hän oli aina halveksinut niitä lappalaisia, jotka ottivat muutakin kuin poroja. Sitä taas ei kukaan ollut koskaan voinut hänestä väittää. Se oli hänestäkin aina ollut "rappeutumisen merkki". Ja nyt oli hänen itsensä täytynyt se kuulla Salkko Hukan suusta!
Aslak Rosto kirosi ristiin rastiin, niin että pihalla olijat katsoivat häneen kummissaan. Hän oli jo samana iltana aikonut viedä jauhopussin takaisin, mutta ei ollut ehtinyt. Se oli polttanut hänen omaatuntoansa kuin tulinen rauta. Aamulla hän oli tyynnyttänyt itseään sillä, että kun pimeä tulee, hän vie pussin paikoilleen. Hän ei tahtonut saastuttaa käsiään "kuolleeseen tavaraan". Nyt oli varkaus kuitenkin tullut ilmi, ennenkuin hän oli ehtinyt sen korjata. Nähtävästi oli joku huomannut hänen tekonsa ja kertonut Salkko Hukalle. Ja siitä uhkasi häntä nyt vanhan Kortsan kosto!
Aslak meni pirttiin, jossa penkillä loikoili lappalaisia, osa juovuksissa, osa vasta markkinoille saapuneina nukkuen monivuorokautisten ponnistusten jälkeen. Pirtin perällä istui harmaahapsi lappalaisvanhus poltellen lyhyttä nysäänsä. Hänellä oli kirkkaat, terävänpistävät silmät, joihin kaikki sielunvoima näytti kerääntyneen. Hampaaton suu imeskeli ahkerasti nysää ja toisen polven päälle nostettu jalka nyökkäsi tasaisessa tahdissa, säestäen vanhuksen puhetta, jota ei kukaan näyttänyt kuuntelevan. Pari naista hääräili lieden ääressä suuren keittopadan kimpussa. Vanha isäntärenki leikkasi venäjänlehtiä pöydän päässä ja muutamia lappalaisvaimoja istui keskellä lattiaa, mikä jauhaen kahvia, mikä hakaten poron konttiluita.
Vanhus piti pienen välipään, mutta alkoi hetken kuluttua uudelleen:
— Niin, niin, siinä makaavat Saariniemenkin miehet sikahumalassa, eivätkä ajattele sieluaan. Oli ennen kylässä kristillisyyttä, kun Joonas-Pieti kulki, mutta nyt on suruttomuus vallalla… Siinä makaavat, eivätkä ajattele sieluaan.
— Miten se nukkuva ajattelee? murahti isäntärenki pöydän päästä.
— Niin, niin, sinäkin vanha Jens, suruton olet sinäkin, suuresti suruton… Mitenkäkö nukkuva ajattelee? Niin, katsos, eihän se raukka ajattele, kun nukkuu — hengellistä unta.
— Mutta eikö Rosto tarkoittanut noita nukkuvia tuossa?
– Niin, heitäpä, heitä juuri… nukkuvat sikahumalassa — älä ratuuta sitä myllyäsi, että saavat ihmiset puhua! — tiuskaisi vanhus kesken puheensa muutamalle vaimolle, joka pää kallellaan jauhoi kahvia.
– Ole vaiti, vanha teeskentelijä! Mitä minun kahvimyllyni sinuun kuuluu? kivahti eukko.
– Niin, niin, parannuksen saisit sinäkin tehdä, Elli. Suojelet varastettua tavaraa…
– Parannuksen? kiivastui eukko. — Oletko itse tehnyt todellista parannusta? Muistatko, kun vanhalta Salkko Hukalta varastit viisikymmentä poroa yhtenä ainoana yönä Suolotunturissa? Siitä on aikaa kolmattakymmentä vuotta. Nyt olet muka tullut kristityksi ja veisailet aamusta iltaan, sen sijaan että ennen joikkasit ja kirosit niin että hukatkin kauhistuivat.
– Pidä suusi! Minä olen tehnyt parannuksen, totisesti! Sopinut olen vanhan Salkon kanssa. Ei soimaa hän minua viimeisellä tuomiolla.
Vanhus kopisti porot piipustaan ja katseli eukkoa läpitunkevasti.
Aslak oli kaivanut eväänsä esillä.
— Tule syömään, isä, äläkä höpsi, lausui hän vanhukselle ja hänen äänensä oli katkera. Aina sinä sen kristillisyytesi kanssa. Anna ihmisten olla rauhassa.
Vanhus totteli kehoitusta ja siirtyi poikansa luo. He aterioivat hetken aikaa äänettöminä, kunnes vanhus kysäsi:
— Oletko jo ostanut jauhot?
— Olen. Aslak muikisti hermostuneesti suutaan.
— No hyvä. Saitko helpolla?
— Sain. — Hän sanoi sen melkein ärjäisten,
— Niin vain. Larssen antaa meille helpolla. Larssen helpottaa meille… Kuule, minä menen illalla seuroihin. Vanhus katseli häntä nöyrästi, kuin anteeksipyytäen.
— Vai niin.
— Niin, Ylitalossa on seurat. Outa-Jussa pitää. Täälläkö hänkin on?
— Täällä tietysti… täällä missä on kansaa… kristillisyyttä julistamassa.
— No niin, no syöhän nyt vain.
Isä ja poika aterioivat. He olivat hyvin toistensa näköiset. Saattoi helposti huomata, että isä oli nuorena ollut kookas ja ryhdikäs mies, vaikka vanhuus oli jo hartiat kumaraan painanut. Nenä oli samanlainen molemmilla, suora ja kaunismuotoinen, otsa samoin. Mutta silmissä oli erotus. Isän silmät olivat harmaat, pojan taas mustat, kiiltävän mustat.
Aterian jälkeen Aslak lähti ulos. Oli jo pimeä. Hän päätti nyt toimittaa Salkko Hukan jauhopussin takaisin. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin se oli paikoillaan.
Hän nouti kauppiaan kyökistä avaimen ja meni vajaan. Siellä oli pussi muiden tavaroiden joukossa. Hän veti sen esiin ja asetti kainaloonsa ja lähti hiipimään naapurin pihaan. Siellä olivat Salkko Hukan raitoahkiot edelleenkin kaivon vieressä. Aslak heitti pussin muutamaan sellaiseen ja poistui nopeasti.
Ei ollut sattunut ketään pihalle, joten kaikki oli käynyt hyvin. Hän huokasi syvään kuin suuren painon alta päässyt, sulki vajan oven ja palasi pirttiin.
Siellä heittäytyi hän penkille pitkäkseen ja vaipui pian uneen.
Kun hän heräsi, oli jo myöhäinen ilta. Hän kysyi takan kupeella loikovalta isäntärengiltä, eikö isäukko ollut palannut seuroista.
Ei ollut palannut. Sinne oli mennyt koko talon väki, rouvasta karjakkoon saakka. Kauppias yksin oli kotona.
Aslak ajatteli jo lähteä kauppiaan luo hieromaan kauppoja riekoista, joita hän ei vielä ollut myynyt, kun samassa joku ajoi pihaan. Hän kuuli, kuinka ahkio kolahti tikapuihin niin että pirttin seinä tärähti.
Hän jäi odottamaan nähdäkseen, kuka tulija oli. Hän saikin sen nähdä heti, sillä ovi temmattiin auki ja Aslakin renki, Niila, astui sisään, yltäpäätä kuurassa. Hän huomasi isäntänsä ja viittasi hänet ulos.
— Mikä hätänä? kysyi Aslak tultuaan pihalle.
– Kummajärven miehet ovat tehneet ryöstöretken Aititunturiin ja vieneet muassaan noin satakunta päätä sisältävän tokan.
Aslak tarttui renkiään peskinkaulukseen ja kysyi hätäisenä:
— Milloin se tapahtui —?
— Viime yönä. Menin aamulla poroihin ja siellä kohtasi minua kamala näky. Toisen paimenista olivat sitoneet puuhun kiinni suopungilla ja toinen makasi lumessa valittaen. Olivat lyöneet pojalta pään puhki. Verta oli vuotanut kovasti ja vähissä hengin toin hänet kodalle. Koirat olivat ammutut joka sorkka ja satakunta poroa viety. Muut olivat hajaantuneet kaikille ilmansuunnille.
— No etkö kuullut kodalle mitään — yöllä?
— Kuulin kaukaista haukuntaa, mutta ajattelin poikien haukuttavan eloa huvikseen. En osannut panna sille niin suurta merkitystä. Läksin heti, kun sain pojat korjuuseen, ajamaan tänne. Laskin Tarvannon yli niin paljon kuin ajokkaasta lähti. Se olikin sen viimeinen matka.
Renki osoitti kuollutta poroa tikapuiden vieressä.
— Nyt on kiire tarpeen! lausui Aslak lujalla äänellä. — Me lähdemme heti paikalla takaisin heti paikalla! Jaksatko?
— Kyllä, kun saan ajokkaan, sillä tuosta ei enää ole mihinkään.
— Minulla on täällä kaksi kelpo härkää. Otamme ne ja ukko saa tulla raidon kanssa perässä sitten kun kerkiää. Menehän pirttiin haukkaamaan. Minä juoksen sillä aikaa Ylitalossa.
Aslak riensi juoksujalkaa kylän toiseen päähän, missä seuratalo oli. Se oli yksinäinen talo, vähän erillään muista. Kostean huurun peittämistä ikkunoista kajasti valo ulos valkealle lumelle.
Aslak tempasi oven auki ja oli kompastua muutamaan kynnyksen eteen kyykähtäneeseen lappalaiseen. Hän huomasi isänsä istuvan lähellä saarnamiehen pöytää.
— Isä! lausui hän kovasti, mutta hämmentyi samassa huomatessaan, että kaikki katsoivat häneen ja että Outa-Jussi oli keskeyttänyt selityksen.
— Käy istumaan, Aslak Rosto, lausui saarnamies lempeästi. — On sinulle sijaa täällä samoinkuin Jumalan valtakunnassakin.
— En jouda nyt, vastasi Aslak kohauttaen olkapäitään. — On tärkeä asia. joka pakoittaa minut lähtemään.
Hän astui isänsä luo ja veti hänet puoliväkisin eteiseen.
— Minä lähden paluumatkalle nyt heti ja sinä saat tuoda raidon. Kulje yhtä matkaa Salkko Hukan kanssa. — Larssenin vajassa ovat meidän tavaramme. Siellä on myös joku riekkokymmen. Myy ne Larssenille.
Vanhus änkytti jotakin, mutta Aslak ei joutanut kuulemaan, vaan riensi ulos.
Sisällä tuvassa oli Outa-Jussa aloittanut virren. Aslak erotti selvään sanat kulkiessaan rakennuksen päitse maantielle:
Ah kuinka taivaan valtakuntaon halpa monen silmissä!…
… Taivaanvaltakunta! Aslak mietti tuota sanaa astellessaan Larssenin taloa kohden ja hänen täytyi tunnustaa, ettei hän kuulunut siihen valtakuntaan. Eikä tahtonutkaan kuulua… Ehkä sitten vanhana, niinkuin isäukko, joka ei enää jaksanut hänen teitään kulkea. Nuorena oli isäukkokin astunut samoja polkuja, kuin hän nyt. Oli ollut mainio poronvaras, kätevimmistä kätevin. Nyt poltteli piippunysäänsä ja veisaili ja puhui kristillisyydestä. — Ehkä elämän kiertokulku olikin sellainen.
Taivaanvaltakunta! Siihen ei Aslak Rosto saattanut vielä tulla. Nuo toiset, Outa-Jussa ja Tenomuotkan pappi kuuluivat siihen. Ja isäukko ja kauppias Vankka — niin, tiesi hänet — ehkä Vankkakin. — Mutta heidän elämänsä olikin muodostunut toisenlaiseksi. Heidän ei tarvinnut taistella olemassaolonsa puolesta, niinkuin hänen, Aslak Roston. Niinkuin nytkin: satakunta poroa varastettu ja paimenet pahoinpidellyt! Ei! Hänelle viittoi tietä kosto — julma, verinen kosto! Ja siksi hän ei vielä saattanut kuulua taivaan valtakuntaan.