* * * * *
Puolenyön aikana ajoi kaksi lappalaista Suujokea ylös, poiketen ensimäisen kosken alta maalle, josta talvitie lähti yli tuntureiden vetämään etelää kohti.
Aslak Rosto oli aloittanut kostoretkensä.
Yli tunturin toisensa jälkeen kiidättää Aslak Rosto virmapäisellä porollaan. Hän oli Suuvuonosta lähdettyään ollut aamupäivällä kodallaan. Yhdeksisen penikulmaa oli katkennut vajaassa kahdeksassa tunnissa, mutta se matka oli maksanut kahden poron hengen. Läpi yön he olivat ajaneet renki Niilan kanssa, pysäyttäneet vain suurimmassa kiireessä — ja antaneet taas pyrynä mennä. Aamulla varhain he olivat kulkeneet rajan yli ja siitä ei ollut enää kuin toista penikulmaa kodalle. Suurimmassa kiireessä oli haukattu eine ja sitten uusilla poroilla matkaan ryöstäjäin perään, joilla oli runsaan vuorokauden voitto ajassa. Mutta kun kummajärveläisten oli ajettava edellään suurta porolaumaa, eivät he voineet niin nopeasti kulkea kuin tyhjät miehet vereksillä härillä, jotenka Aslak uskoi vuorokauden perästä saavuttavansa tihutyöntekijät.
Aslak pysäytti poronsa ja nousi ahkiosta. Rengit, jotka hän oli ottanut mukaan, olivat jääneet kauas jälkeen ja Aslak odotti heitä. Kaukana takanapäin, korkealle kohoavan tunturin lumivalkealla kyljellä näkyi kaksi mustaa pistettä, jotka vinhaa vauhtia kiitivät tunturin rinnettä alas. Sieltä ajoivat rengit, Niila ja Piera. Muutaman hetken kuluttua he olivat saavuttaneet isäntänsä ja nousivat ahkioistaan puhalluttaakseen läähättäviä porojaan. Kaksi koiraa, jotka olivat juosseet edelle, palasivat takaisin häntäänsä heilutellen.
— Tämähän vasta menoa, lausahti Niila puistellen lunta peskistään. —Saa nähdä, mitenkä porot jaksavat.
— Poroja emme nyt sääli, virkkoi Aslak ja silmäsi Niilan läähättävää ajokasta, joka puuskutti kuin höyrykone. — Pääasia on vain, että saamme kummajärveläiset kiinni. Onpa ryöstötokassa ajokkaita, joilla kotia päästään, jos nämä vaipuvatkin. Jälki on hyvä, yhtyi puheeseen Piera, osoittaen noin viiden metrin levyistä tietä, jonka porot olivat polkeneet pehmeään lumeen.
Niin on. Tätä ajaa kuin kruununtietä ikään, sanoi Aslak ja kirosi. — No pojat! Annamme hurista taas!
Jälleen porhalsivat porot pitkin lumista tannerta. Aslakin sydäntä kaiveli kiukku, kun hän katseli edessään olevaa leveää tokanjälkeä. Se teki hänet melkein sairaaksi. Sellaisia roistoja ne kummajärveläiset! Viedä paimenten nenän edestä satoihin nouseva tokka! Sellainen repi jo ihmisen sisun pieniksi kappaleiksi. Vahinko ei vielä mitään, mutta se röyhkeys ja hävyttömyys! Varkaallakin tuli olla ihmisyyttä. Jos otat, niin ota sellaiseen aikaan, ettei kukaan näe; ota hiljaa ja nöyrällä mielellä. Mene sitten tiehesi ja peitä jälkesi. Se on säädyllistä. Mutta tulla eloon juuri kuin omaansa ja lähteä sitä ajamaan edellään kuin iso Ruijan kauppias, joka täyteisestä lompakosta on ostonsa maksanut, kas se on jo enemmän kuin mitä ihminen voi kestää. Pitää olla jo totisesti kummajärveläinen voidakseen sellaista tehdä!
Aslakin kasvot vääntyivät kiukusta ja hän puri hammasta. Silmät leimusivat oudosti ja käsi tempoili hihnaa alituiseen, vaikka poro pakeni niin paljon kuin jaksoi. Huimasta vauhdista huolimatta jouti Aslak kuitenkin silloin tällöin vilkaisemaan sivulleen. Hänen tarkka silmänsä huomasi, missä joku poroista oli hypännyt syrjään. Hän vilkaisi poron jalluin ja niitä seuraaviin koiran jälkiin. Hetkeksi tunsi hän helpotusta ajatellessaan, että jonkun olisi onnistunut karata. Mutta säännöllisesti kaartoivat karkurien jäljet takaisin tokkaan. — Niillä herjilla oli hyvät koirat! —
Taas on edessä tunturin selkä. Sen alaosaa peittävät vaivaiskoivurisukot, mutta yläosa on paljas. Sen yli käy tie. Vaivaloista ja hidasta nousua, jolloin poro nykii ahkiota kappale kappaleelta ylös ja läähättää haljetakseen. Jyrkimmissä paikoin on noustava ahkiosta ja kiskottava poroa perässä… Taas loivempaa rinnettä, jolloin alkaa entinen nykiminen ja läähätys. Sitten vielä jyrkempi nousu kuin äsken, jolloin poroa on kiskottava voimainsa takaa, — ja nyt ollaan tunturin selällä. Pieni levähdys, joka on tarpeen niin miehille kuin poroillekin. Ja sitten valtavassa laukassa alas pitkin valkoista mäkeä, joka näyttää niin pehmeästi yhtyvän alla olevaan lumiaavaan, mutta on silti paikoitellen huikaisevan jyrkkä.
Miehet ajoivat tunnin toisensa jälkeen ja tokanjälki johti yhtä ujostelematta suoraan länttä kohti. Taivaanrannalla kajastellut rusotus häipyi pois ja yhä tihenevä hämärä kattoi seudun. Nälkäkin rupesi jo vaivaamaan koko päivän kulussa olleita miehiä. Ei oltu joudettu syömäänkään, niin kiirettä oli pidetty.
Aslak suisti poronsa muutaman risukon laitaan. Siinä oli levähdettävä ja aterioitava. Hetken kuluttua karahuttivat rengitkin siihen ja riisuivat poronsa.
— Jos tätä menoa jatketaan, on minun poroni pian juoksunsa juossut, sanoi Niila irroittaessaan eväslaukkua ahkion keulasta. — Katsokaahan, se pakahtuu saalomiseensa [saaloa = läähättää].
Aslak sytytteli nuotiota eikä puhunut mitään. Hänen ajatuksensa olivat matkan päämäärässä.
— Saaloohan tuo minunkin, enkä minä ole hädissäni ollenkaan, virkkoiPiera.
— Mutta minun panee aivan eri äänellä. Kuulehan…
Mitä tyhjiä! ärähti Aslak. — Aja sinä säälimättä vain! Ethän omallasi ajane… Ja vaivu se ei! Siitä saat olla varma.
Hetkisen mentyä sykähteli koivurisuissa kapea tulenkieleke ja savu nousi hienona, sinertävänä säikeenä ilmaan. Aslakin puhalleltua siihen jonkun aikaa leimahti nuotio palamaan. Miehet ryhtyivät lämmittämään jäätyneitä eväitään ja asettivat kahvipannun tulelle.
Aterian alkupuoli kului äänettömyydessä, mutta kun oli päästy käsiksi kahviin, kirposi kieli ja keskustelu solahti kuin itsestään tuttuun uomaansa, retken tarkoitukseen ja päämäärään.
— Kahdentoista tunnin kuluttua olemme perillä, puhui Aslak heitellen rasvakimpaleita koirille ja silmäten Otavaa, joka tuikki jo kirkkaana pimeään kääriytyneeltä taivaalta. Saavutamme kummajärveläiset yösijoiltaan.
— Verekseltä näyttääkin jo jälki. Tuntuu kuin olisi elo vasta viisi kuusi tuntia sitten tästä pyyhältänyt.
— Eikö Kummajärven Salkon pitänyt olla Könkään markkinoilla? kysyiPiera.
— Niin kerrottiin Lainiossa. Enhän olisi muuten niin huolettomanaRuijaan lähtenytkään.
— On siinä miestä! jutteli Niila. — Häntä ei moni ole päässyt näkemään, vaikka on vuosikausia asunut samassa seurakunnassa. Ei kuulu Äkässuvannon nimismieskään häntä nähneen kuin pari kertaa, vaikka on pian kahdenkymmenen vuoden aikana kaksi kertaa vuodessa käynyt Kummajärvessä rajamatkoja ajaessaan.
— Ei Salkkoa sellaiset vieraat tapaa kotoa. Tuskin lie Äkässuvannon pappikaan nähnyt häntä kertaakaan, vaikka en myös melkein joka vuosi käynyt Kummajärvessä. Aina on Salkko poissa, milloin missäkin.
— Onko isäntä häntä nähnyt? kysyi Piera, kun oli hetkinen oltu ääneti.
— Olen kolme kertaa, kahdesti Suuvuonon markkinoilla ja kerranPahtatunturilla. Pitkä, silmäpuoli, luiseva mies… kömpelönnäköinen,mutta kuuluu silti olevan liukas liikunnoissaan, kun tarve vaatii.Satuimme vastakkain Pahtatunturin kurussa…
— Mitä tuo sanoi?
— Ei mitään. Teki vain hiljaisen "buore baeiven" [hyvää päivää] ja ajoi ohitse.
Keskustelu katkesi. Miehet lopettivat ateriansa ja laittautuivat jatkamaan matkaa. Lyhyt, talvitien päivä oli jo pimennyt, kun he hyppäsivät ahkioihinsa ja hävisivät koivurisukkojen sekaan äänettömälle vuomalle.
* * * * *
Pienen mäen laidassa, kahden tunturin välisellä aukeamalla makoili Kummajärven Salkko poikansa kanssa. Iso nuotio palaa loimotti heidän välissään, sulaten hiljalleen lunta ympäriltään. Se oli kaivautunut mäen rinteeseen saakka ja valaisi kirkkaasti lumella loikovien miesten kasvot. Salkko venyi puolinukuksissa ja hänen suupielessään roikkui sammunut piippu. Ahavanpuremat kasvot olivat karkeat, nenä pitkä ja käyrä, ja ruokkoamattomat viikset riippuivat velttoina alaspäin. Poika oli myös pitkäkasvuinen kuin isänsäkin, laiha ja kalvakka. Silmät paloivat syvällä päässä ja niiden katse oli arka ja vilkuileva. Vähän matkan päässä, mäen ja sen pohjoispuolella olevan pitkulaisen harjanteen muodostamassa notkelmassa paloi toinen tuli, jonka ääressä kyyhötti puolikasvuinen poikanen. Se oli Salkon toinen poika, joka koirien kanssa paimensi notkelmassa kaivavaa ryöstötokkaa.
— Huono yöpaikka tämä, virkahti poika siirtäen kuohuvan kahvipannun loitommas nuotiosta.
— Meidän tulemme näkyy ainakin puolen penikulman päähän.
Salkko havahtui, puraisi piipun tiukempaan leukapieliensä väliin ja murahti:
— Mitäpä se haittaa, vaikka näkyykin. Kenenkä luulet täälläpäin liikkuvan? — Sitäpaitsi ei sen pitäisi kovin kauas näkyä. Tässähän on risukkoa kasvavaa tievannyppylää ylt'ympäri, lisäsi hän kömpien polvilleen.
— Älä ole niin varma. Ei olisi Aslak Roston työksi kumma, jos hän olisi niskassamme ennen aamua.
– Mahdotonta! Semmoista härkää ei ole kellään, jolla ajaisi meidät kiinni ollessamme ainakin runsaan vuorokauden edellä.
Poika ei vastannut; kaatoi vain kahvia kuppeihin ja kehoitti isäänsä juomaan.
— Saat mennä käskemään Iiskoakin kahville, lausui Salkko, ottaessaan vastaan tarjotun kupin. — Mutta juohan nyt itse ensin.
Poika hörppäsi neljä kuppia yhteen menoon, laski kuppinsa kinoksen reunalle ja nousi suksilleen.
Tuokion kuluttua ilmaantui nuotiolle nuorempi poika, hinterä, viidentoistavuotias miehenalku, jolla oli aikamiehen peski päällä ja suuri lapinlakki syvässä korvilla. Tarttuen kinoksen reunalla olevaan joutilaaseen kahvikuppiin laski hän sen ujostelematta täyteen.
— No? murahti Salkko kysyvästi ja tarkasteli poikaa sivusta päin.
— Makaavat, vastasi tämä ja hörppi kahvia huulet pitkällä.
— Ovatko kaivaneet?
— Kyllä. Nyt märehtii joka sorkka. — Muuten olisivat koko rauhallisia, mutta muuan valkoinen kosotus [viidennellä vuodella oleva poro] pyrkii villimään koko elon.
— Eroamaanko pakkaa?
— Niin, mutta Runni pitää sen kurissa.
— Runni ei ole ensimäistä kertaa tällaisilla matkoilla. Se on viisas koira. —
— On siinä Leenalle kengäsvärkkiä taas, nauraa röhähti Salkko hetken päästä.
— Ei ole äiti vielä entisistäkään selvinnyt.
— Hyvä on, että on varastossa, virkkoi isä. — Kyllä Lainion kauppiaille nutukkaat kelpaavat. Vankka on tingannut sata paria täksi talveksi.
— On siinä taas papille ja nimismiehelle ihmettelemistä, kun nämäkin kunturat [Kuntura = yhden poron koipinahat] ovat orressa, nauroi poika ja ääni ilmaisi täysikasvuista miestä.
Salkon sameassa katseessa kuvastui jonkunlainen epämääräinen ihailu, kun hän huomasi pojan kehittyneen ikäänsä edelle.
— Viisas mies se "länsy", puheli hän. — Katselee vain orressa riippuvia koipia, kääntelee päätään ja hokee: 'Jaha, Salkko on taas tuonut Lainiosta koipia Leenalle. Paljon se Vankka teurastaakin. Jaha!' — Eikö se ollut niin?
Hän nauroi ja täytti piippunsa.
— Niin se sanoi viime kerralla, kun olivat ne orjalaisten koivet kuivamassa. [Orjalaiset = länsilappalaiset.]
— Mitäs äiti siihen?
— Äitikö? Eipä juuri mitään. Virkkoihan vain, kun nimismies naureskeli ja iski hänelle silmää, että 'on se tuo komsarjus leikkisä mies!' Minä jo pelkäsin, että se menee aittaan, mutta ei mennyt. Joi vain kahvit ja ajoi eteenpäin.
— Se on viisas mies, "länsy". Ei se joka asiaan nokkaansa pistä. Toista maata on pappi. Se tekee jos jonkinlaisia kysymyksiä ja tutkii kuin mikäkin — tuomari.
— Niinhän se!… Sinua kaipaa kinkereihin joka vuosi.
— Psth! Salkko sylkäisi halveksivasti. Niinkuin tässä ei olisi parempaakin tehtävää…
Hän ojentihe pitkälleen tulen ääreen ja veti lakin silmilleen. Häntä harmitti aina, kun puhe osui pappiin, sillä hänen täytyi tunnustaa, että hän pelkäsi pappia. Syy siihen, minkävuoksi hän säännöllisesti vältteli kinkereitä, oli se, että hän tiesi papin kajoavan arkaan asiaan, hänen ja Leenan väliseen liittoon, jota ei oltu laillisella tavalla solmittu, vaan oli syntynyt keskinäisestä sopimuksesta ja oli jo kestänyt kauan. Salkko ei voinut tarkalleen sanoa, kuinka kauan, mutta eilinen asia se ei ollut, koskapa vanhin poika oli jo kolmannellakymmenellä. Alkuaikoina ei Salkolla olisi ollut mitään vihkimistä vastaan, mutta kun vuosi oli vierähtänyt vuoden perästä asian aina jäädessä entiselleen, oli hän käynyt yhä vastahakoisemmaksi koko laillistuttamispuuhalle, ja nyt se tuntui jo tuiki mahdottomalta. Johan sille olisi nauranut koko maailma… Nuorinkin jo viisitoista täyttänyt… Olisi jo voinut kallistaa viinapikarin oman isänsä häissä. Ehei…
Hän kohotti päätään ja käski pojan lisätä puita nuotioon ja pitää veljen kanssa huolta poroista. Sitten hän painui jälleen hangelle ja veti päänsä peskinkauluksen sisään ja koetti nukkua.
Mutta uni ei tullut heti. Ajatukset toimivat virkeinä ja riensivät yhdestä asiasta toiseen. Ne viipyivät hetken äskeisessä ryöstössä, kiersivät sen yksityiskohtia, säikkyivät ja arkiintuivat, mutta kurkistelivat hetken päästä julkeina kaikkein vaarallisimpia kohtia tuossa kiveliöseikkailussa. Siitä lähtivät ne kulkemaan taaksepäin entisiä, jo puoleksi unohtuneita jälkiä, himoiten järkyttäviä näkyjä ja vaaranalaisia kokemuksia.
Oli tehty kerrankin retki Tenomuotkan puolelle kauas kauas sisämaahan, retki täynnä seikkailuja ja vaaroja. Vanhempi poika oli silloin mukana ja Saara-Pieti, mainio kiveliöntuntija ja porometsästäjä. Oli ollut tarkoitus verottaa vanhan Salkko Hukan kylää, jonka tiettiin majailevan jossakin Vuongastunturin lähettyvillä. Oli hiihdetty läpi hiljaisten metsien, kiivetty vaarojen yli, laskettu poikki laajojen vuomien, salaperäisinä, hillittyinä, pyssyt olalla ja laukut selässä, kuin peuranpyytäjät muinoin. Koirat, Runni, Kirjis ja Musti olivat laukanneet edellä, kaarrelleet sivuilla kuin taitavimmat vakoojat konsanaan… Muutamana päivänä iltapuoleen oli yhdytetty elo erään vaaran katveessa. Vaikka jo oli pimeä, oli hän tuntenut merkin: se oli Hukan. Paimenessa oleva poika, nosti häivytyksen ja lähti juoksuun. Mutta he eivät siitä välittäneet, antoivat vain pojan mennä ja ryhtyivät ratkomaan eloa. Siinäkös vilske kävi! Koirat mekastivat ja kiersivät eloa kuin vimmatut ja ajoivat säikähtyneitä poroja siihen suuntaan, josta oli tultu. Ilmassa kaikuivat huudot ja kiroukset, kun he hikipäissään juoksivat ja komensivat koiria. Vaaran kylki kajahteli monivärisestä äänenkohusta ja kaukaa kuului paimenpojan surkea huuto: Voi-ii-aa-aa! Salkkoo!…
Koirat olivat ratkoneet ison parttion erilleen ja lähteneet sitä räiskyen ajamaan edellään, kun vaaran toiselta laidalta rupesi kuulumaan kiivasta koiranhaukuntaa ja miesten vihaisia huutoja. Siellä oli Salkko Hukka tulossa miehineen varkaita poishäätämään. Erotti selvään omien ja vierasten koirien haukunnan. Runnin ja Kirjiksen ääni etääntyi, jotavastoin toiset lähenivät. "Pomppe, Pomppe!" "Hei, hei!" Kajahteli vaaran rinteeltä ja sitten vimmattua haukuntaa, joka kiiri sekavana räiskytyksenä pitkin vaaran kupeita, niin ettei kaiku ehtinyt lähimainkaan jokaista haukahdusta vastaamaan… Mutta merkillistä: jostakin aivan läheltä rupesi nyt kuulumaan omien koirien haukunta… Salkko erotti selvään Runnin äänen. Se haukkui niin kiivaasti, ettei Salkko muistanut koskaan kuulleensa sitä niin kiihkeänä. Yhtäkkiä kuului laukaus ja koiran vihlova uikutus, johon sekaantui miesten huutoja ja kirouksia. Mutta yli niiden kaikkien kuului paimenpojan surkea hätähuuto, ja mikä ihmeellisintä oli, se kuului aivan hänen vierestään…
Salkko havahtui unestaan ja kavahti pystyyn. Mitä kummaa tämä oli? Takaapäin kuului vierasten koirain haukunta ja poronkoparain naske. Minkätähden tokka oli siellä? Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt poikia. Nuoremman surkea huuto kuului vain pimeästä jostakin läheltä. Sammuvan nuotion vieressä makasi Runni koivet pystyssä eikä liikahtanut… Mitä? Ammuttu?… Salkolle selvisi yht'äkkiä, mistä oli kysymys: Aslak Rosto oli ajanut takaa ja saavuttanut hänet. Aaa! Hän käsitti sen ja harppasi ahkiolleen, missä hänellä oli pyssynsä Mutta juuri kun hän pääsi ahkion luo, pamahti laukaus. Salkko ei käsittänyt, mistäpäin se ammuttiin, mutta jostakin aivan läheltä se tuli. Selässä vain jysähti niin omituisesti. Tuntui kuin olisivat sivut yht'äkkiä turtuneet ja käyneet niin kummallisen veltoiksi… Iholle virtasi jotakin lämmintä ja kosteaa… Salkko taivutti kätensä taaksepäin kuin koetellakseen, mitä se oli, mutta samassa hän kaatui selälleen ja jäi siihen liikkumattomana makaamaan.
Tiengerjärven tunturitalossa, neljä penikulmaa kirkolta pohjoiseen, istui Tenomuotkan pappi sairasvuoteen ääressä. Talon vanha emäntä, Pirita, sairasti kuolinvuodettaan ja pappi oli aamulla noudettu sinne kiireen kaupalla.
Pirtti oli korkea ja jokseenkin tilava. Sen yhdessä nurkassa oli kookas takka mustuneista luonnonkivistä. Kunkin kolmen ikkunan yläpuolella oli tukeva seinähylly, joista toisella sivuseinällä oleva oli täyteen ahdettu erikokoisia pulloja, toinen toistaan likaisempia. Peräikkunan yläpuolella oleva oli taas saanut säilytettäväkseen tyhjän margariinilaatikon, jonka kyljessä komeili poltetuin kirjaimin: "Chr. Philipsen & Co. Kristiania". Sen ja ikkunan ylälistan väli oli täynnä tahriintuneita valokuvia.
Peräseinällä olevassa sängyssä makasi sairas valkoinen peski päällä ja silmäili avuttoman näköisenä vuoroin sängyn vieressä tuolilla istuvaa pappia, vuoroin takan luona häärivää tytärtään, joka oli kahvinkeittopuuhissa.
Pastori lausui sairaalle silloin tällöin sanasen huomattuaan, ettei tämä kyennyt pitkiä puheita ymmärtämään. Sairas nyökytteli päätään ja sipisi jotakin itsekseen, silitellen kurttuisella kädellään lapinnyssyn nauhoja, jotka riippuivat hänen rinnallaan. Yht'äkkiä hän katsoi pappia oudonnäköisenä ja kysyi:
— Kuka sinä olet?
Pastori hämmästyi, mutta huomasi samassa, että sairas houri ja vastasi tyynesti:
– Minä olen pappi.
— Pappi —?
Sairas katsoi häneen kiinteästi: Akässuvannon pappiko?
— Ei se ole kuin meidän pappi, ehätti tytär väliin.
Sairas rupesi hymyilemään ja katseli pappia lempeästi silmiin.
— Sinä olet tietysti kristitty pappi? kysyi hän nyökäyttäen päätään ja hymyillen lapsenomaista hymyään.
Pastori naurahti ja vastasi myöntävästi,
— Et sinä saa sitten varastaa etkä pettää?
— Voi kun se houraa, päivitteli tytär, joka parastaikaa kuivasi kahvikuppeja.
— Enpä tietenkään, vastasi pastori katsahtaen vakavasti sairaaseen.
Tämä sulki silmänsä ja näytti vaipuvan uneen. Tytär oli sillävälin kaatanut kahvin kuppiin ja kehoitti pappia ottamaan.
— Aslak Rosto se kovin kiitti sinua. Sanoi sinun olevan kristityn.
Pastorin kahvinjuonti keskeytyi ja hän katsahti hämmästyneenä tyttöön.
— Tunnetko sinä Aslak Roston? Tietysti. Hänet tuntevat kaikki. — Minkälainen mies hän on? — Sanovat ne jotkut hänen varastavan, mutta en minä tiedä. Muuten hän on rikas ja tavattoman auttavainen. Toi meillekin kilon kahvia ja kaksi poronlapaa ja käski lähettää sinua hakemaan, kun huomasi äitimuorin huonoksi.
Tyttö katseli pastoria lapsenomaisilla, rehellisillä silmillään.
Sairas heräsi ja tytär arveli nyt olevan parasta ryhtyä häntä ripittämään.
Pastori laittoi rippineuvot kuntoon ja aloitti pyhän toimituksen. Sairas äänteli hiljaa itsekseen ja silitteli myssynsä nauhoja. Tytär auttoi häntä istumaan, kun tuli sakramentin jako ja silmät ummessa vaipui sairas jälleen pitkälleen eikä näyttänyt kuuntelevan loppusanoja ollenkaan.
Toimitus loppui ja pastori veisasi virrenvärsyn. Sairas makasi koko ajan silmät ummessa. Mutta kun veisuu loppui, avasi hän silmänsä ja katseli taas hymyillen pappia, viitaten häntä tulemaan lähemmäs.
Pastori kumartui hänen puoleensa.
— Onko sinulla poroja? kysyi vanhus. — On. Pastori nyökäytti päätään.
— Ovatko ne kiinni?
Pastori nyökäytti jälleen päätään.
— Aslak Rostolla on paljon poroja, sanoi sairas ja hymyili valoisasti.
— Jopa meni taas omille teilleen, huokasi tytär. Siltä on muisti loppunut.
Pastori nousi lähteäkseen. Tytär meni toiseen pirttiin, jossa papin kyytimies odotteli ja ilmoitti papin olevan valmiina matkaan. Hetkistä myöhemmin seisoivat porot valjaissa ja pappi kyytimiehineen karahutti pihasta järvelle, jonka poikki tie mutkitteli kirkonkylää kohden.
Paluumatkalla palasivat pastorin ajatukset vastustamattomasti äskeiseen omituiseen sairaskäyntiin ja — Aslak Rostoon.
Hän oli nyt ollut lähes vuoden Tenomuotkassa ja monenlaisia havaintoja hän oli tänä aikana tehnyt. Eniten häntä kuitenkin oli oudostuttanut se epäluottamus, jolla ihmiset häneen alussa suhtautuivat, puheen johtuessa uskonasioihin. Hän oli ihmetellyt syytä siihen, mutta ei ollut päässyt sen perille. Hän tiesi kyllä, että näillä seuduin oli aikoinaan liikkunut valtava herätys, joka kulovalkean tavoin oli kulkenut yli koko pitäjän, taivuttaen hurjalla voimalla kaikki allensa. Mutta hän oli luullut sen jo aikoja menettäneen voimansa. Niin oli hänelle asia esitetty "alhaalla", kaupungissa, josta hän tänne oli muuttanut. Mutta ei. Vaikka hän ei alussa ollut kyennytkään huomaamaan muita jälkiä tuosta muinoisesta, valtavasta herätysliikkeestä kuin omituisen tervehtimistavan ja seuroissa ilmenevät "liikutukset", oli hän myöhemmin tehnyt sen havainnon, ettei liike suinkaan ollut menettänyt mahtiaan, vaan päinvastoin oli vieläkin mitä suurimpana tekijänä näiden ihmisten elämässä. Se mies, joka oli tämän hengellisen lumivyöryn liikkeelle pannut, oli kuolemansakin jälkeen vielä näiden yksinkertaisten tunturi-ihmisten pappi ja sielunhoitaja. Hänestä he puhuivat, hänen vaikutustaan he muistelivat, hänen kirjojansa lukivat. "Rovasti-vainaja" — niinkuin he häntä kutsuivat oli antanut heille heidän maailmankatsomuksensa ja elämänjärjestyksensä. Hän oli ollut se suuri, rakastettu "pappa" [pappi], jota muistellessa lappalaiselle vieläkin vesi silmänurkkaan kiertyi.
Tämä seurakuntalaisten suhde "rovasti-vainajaan" se oli, joka alussa oli uhannut nostaa tien pystyyn Tenomuotkan nykyiseltä papilta. Kaupungissa hänellä oli ollut sangen helppo päästä ihmisten sielujen kaitsijaksi. Mutta täällä kävi toisin. Nuo vilkkaat, yksinkertaiset ihmiset, jotka tavallisesti lausuivat ajatuksensa niin havainnollisesti ja selvästi, rupesivat kiertelemään ja kaartelemaan, kun tuli puhe uskonasioista. Heidän puheensa muuttui silloin niin peitetyksi ja salaperäiseksi, ettei pastori ollut päässyt selville, mitä he oikeastaan tarkoittivat. Kunnes eräänä päivänä muuan tunturitalon isäntä oli ilmaissut hänelle syyn tuohon verhottuun käytökseen. 'Me emme pidä pappia kristittynä, koska kukaan meistä ei ole kuullut papin tehneen parannusta'. Silloin oli asia hänelle kirkastunut: he pitivät häntä kääntymättömänä. Eikä siinä ollut auttanut minkäänlainen selitys. 'Eihän pappi todista koskaan syntejä anteeksi, niinkuin "rovastivainaja" on käskenyt ja niinkuin sanakin opettaa'.
Siinä sitä oli oltu.
Turhaa siinä oli ollut vedota raamattuun. He tunsivat sen kyllä. Ja myönsivät, että pappi, joka oli akatemiassa niin suuren opin saanut, tunsi sen myös — ulkonaisesti, mutta sanan henki ja voima oli häneltä peitossa, koska hänellä ei ollut — pyhää henkeä.
Hän, pappi, jumaluusopin ongelmoihin perehtynyt, oli ollut kovin hämmästynyt. Ja hän oli valmistunut pitkään piiritykseen, joka kuitenkin oli näyttänyt niin toivottomalta.
Mutta yhä suuremmaksi oli hänen hämmästyksensä kasvanut, kun hän muutamia kuukausia myöhemmin oli havainnut maaperän rupeavan myötäämään. Entinen epäluottamus oli silminnähtävästi alkanut hälvetä. Ja syynä siihen oli — Aslak Rosto, niin kummalta kuin se tuntuikin. Tämä nuori, rikas lappalainen oli ilmeisesti hänen puolellaan, siitä ei päässyt mihinkään. Hän oli sen monesti huomannut. "Aslak Rosto se väittää papin olevan kristityn", oli hän kuullut sanottavan useamman kuin yhden kerran. Ja hän oli huomannut puhujien katseista, etteivät he sitä leikillä sanoneet. Kaukana siitä. Päinvastoin oli tuo sana todistuksena jonkunlaisesta sekaannuksesta heidän ennen niin varmoissa mielipiteissään. Se oli kuin avuttomuuden todistus, joka osoitti, että kysymys hänen kristillisyydestään ei ollutkaan niin helposti ratkaistu.
Mikä mies oli tämä Aslak Rosto? Ja mistä johtui hänen vaikutusvaltansa? Sillä vaikutusvaltaa hänellä oli, siitä hän oli tänään viimeksi saanut todistuksen. 'Aslak Rosto se kovin kiitti sinua'. Sanoi sinun olevan kristityn'. Niin oli Tiengerjärven tyttö sanonut. Johtuiko tuo vaikutusvalta hänen rikkaudestaan? Vai pelkäsivätkö ihmiset häntä niin paljon, etteivät uskaltaneet olla erimieltä hänen kanssaan? Näihin kysymyksiin ei pastori löytänyt vastausta. Sen verran hän oli tehnyt havaintoja kirkolla, että toinen puoli kirkonkylää, eli "Roston valtakunnan alamaiset", olivat valmiit vaikka mihin Aslak Roston tähden. He kiittivät häntä jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. He ylistivät hänen jalomielisyyttään ja anteliaisuuttaan. Ja jos Aslak tarvitsi jotakin, saivat muut odottaa. Viime kesänä esimerkiksi oli pappilanrouva tingannut Muotka-Maijan pyykkiin. Tämä oli luvannut aivan varmasti. Mutta pyykkipäivänä hän oli lähettänyt sanan, ettei hän joudakaan. Hänen olikin pitänyt ruveta punaamaan — Aslak Roston aittaa. Ja siellä oli Maija heilunut pensseli kourassa, huulet yhteen puserrettuina ja maalannut. Eikä pappilanrouvan ollut auttanut muu kuin odottaa. Saatuaan aitan punatuksi, oli Muotka-Maija tullut ja pessyt pyykin kuten ennenkin. Ainoa, joka "Roston valtakunnassa" uskalsi Aslakkia vastustaa, oli Rauna-muori, vaikka ei hänkään aina esiintynyt yhtä jyrkkänä. Päinvastoin saattoi hänkin toisinaan antaa Aslakille tunnustusta. Niinpä kerran, kun Aslak oli avustanut muuatta köyhää leskeä, oli Rauna-muori lausunut, että "Aslak Rostolla — hänen jumalattomuudestaan huolimatta — oli enemmän töitä kuin monella kristityllä. — Rauna-muori oli ollut kiivaimpia papin vastustajia, mutta viime aikoina oli hänkin osoittanut jonkunlaista suvaitsevaisuutta häntä kohtaan. Eikä hän ollut tätäkään muutosta voinut lukea muiden kuin Aslak Roston ansioksi.
Pastori oli ollut niin mietteisiinsä vaipuneena, ettei ollut huomannut, että poro oli pysähtynyt ja että kyytimies huusi hänelle jotakin. Hän kömpi ylös reslasta.
He olivat pysähtyneet aukealle vuomalle.
– Mitä nyt? kysyi hän.
— Onkos pappi ennen kuullut tuollaista laulua?
Pastori kuulosti.
Heidän vasemmalla puolellaan, verrattain lähellä, lauloi reipas ääni:
— Paisunut [kasvoiltaan ajettunut] nepo 'vanhus' se astelee palkista pitkin. Suopunki kädessä. Kun tuo heitti 'vanhus', niin jopahan tarttui!
Pimeästä rupesi näkymään epäselviä, liikkuvia olentoja, kuului koparan naske ja koira haukahti väliin. Pastorin poro rupesi riuhtomaan ja tahtoi väkistenkin riistäytyä irti.
— Sieltä tulee tokka, huomautti kyytimies.
— Kenenkähän se mahtanee olla?
— Aslak Roston… Tunnen äänestä.
Samassa hurisi porolauma ohi, niin että lumi tuprusi. Sarvet kalahtelivat toisiinsa ja koparat naskuivat. Koirat kiersivät lauman laitoja vimmatusti haukkuen. Lauman edellä ajanut mies huusi jotakin ja siihen vastasi vuomaita toinen ääni, jonka pastori tunsi laulajaksi. Seurauksena oli, että porolauma pysähtyi muutaman sadan askelen päähän.
Pimeästä astui esiin kookas mies taluttaen poroaan. Häntä seurasi toinen vähän jälempänä.
— Buore aeked! Hyvää iltaa! tervehti tulija.
— Jumal' antakoon! vastasi pastori.
— Mitä, pappiko se on? huusi iloinen ääni.
– Niin on. Taitaa olla Aslak Rosto?
— Jo vain!
Miehet tervehtivät toisiaan.
— Mistäpäin Rosto ajelee?
— Tuolta rajalta tulen. Oli päässyt pieni parttio karkuun ja olemme olleet sitä hakemassa. Entä pappi? Mistäpäin tulet?
— Tiengerjärveltä. Olen käynyt sairaan luona.
— Aa, vanhan Piritan… Joko erkani?
— Ei vielä, heikoksi jäi.
Aslak Rosto sytytti piippunsa.
— Kuka se tämä toinen?
— Etkö tunne? huusi kyytimies.
— Ka, Taapa-Tuomas! — Terve!
— Terve, terve!
– Papin sopii ajaa minun kylääni yöksi, virkkoi Aslak hetken päästä. —Ei ole pappi vielä käynytkään, vaikka on luvannut.
— Onko se tien varrella?
— Ei ole kuin kolme neljännestä talosta, jossa tullessa olette käyneet.
— No sittenhän sopii.
Aslak huusi jotakin koirille ja vihainen haukunta alkoi taas. Porot lähtivät karkaamaan koirain ajamaa suuntaa ja Aslak renkineen karahutti perään. Pastori kyytimiehineen lyöttäytyi samaan joukkoon, — ja niin mentiin hyvää vauhtia.
Vanha Rosto loikoili kodan perällä, toinen polvi pystyssä ja imeskeli piippuansa.
Kota oli pahansiivoinen. Lattiaksi levitetyillä koivunrisuilla oli sikin sokin heinänpehkua, luita ja muuta roskaa. Nurinkäännetty peski riippui kuivamassa kahden kotaseipään väliin kiinnitetyllä nuoralla. Siellä täällä seinämällä oli soikeita arkkusia, "kiisoja", kodan perällä kaikenlaisia talouskapineita, kuten puukuppeja, kulhoja, kapustoita ja lusikoita. Vähän ylempänä nuorassa killui kolme miehenpään kokoista vaaleaa palloa. Ne olivat umpeen neulottuja poronvatsoja, "salmaksia", joissa poronmaitoa kuivattiin.
Vanha Rosto oli vasta palannut Ruijan markkinoilta. Raidot olivat vielä purkamatta kodan edustalla. Ei ollut vanhus viitsinyt ruveta niitä hajoittamaan. Eikä olisi jaksanutkaan, väsynyt kun oli ollut. Aslakille oli heittänyt sen.
Hän piti silmällä kahvipannua, joka kiehui tulella, silloin tällöin pihauttaen pisaran sisällöstään valkeaan.
— Siirräpä pannua, virkkoi hän puolikasvuiselle poikaselle, joka kyykötti oviloukossa ja taitteli koivurisuja hyppysissään.
Poika nosti pannun syrjään.
— Vai sinun vaivaisen jättivät kahden Tuomman kanssa? O sentään sitäAslakkia.
Poika muikisti suutaan ja silmäsi halveksivasti vanhusta.
— Mitä siinä on valittelemista? Hyvinhän olemme hoitaneet elon, lausui hän vähän kärsimättömästi. Eikähän meidän tarvinnut olla kuin vähän toista vuorokautta kahden. Sinähän tulit aamulla. Mikäs tässä oli hätänä, kodan lähistöllä kun oli elo… Ja sitten vielä kotona Vilggis ja Panu. Koirat heiluttivat häntäänsä, kun niiden nimiä mainittiin.
— Mitä koiria on Aslakin mukana? Onko Musti?
— Ei ole. Musti menetti henkensä Aititunturissa. Siellä on Pomppe jaRänni.
— Ja Mustin ja Kirjiksen ampuivat?
— Niin… ja Tösselin.
— Katso niitä petoja! Milloinkahan kosto saavuttaa Kummajärven Salkon?Ihmeen kauan häntä onkin Jumala kärsinyt. Mutta… saat uskoa,Pikku-Jouni, että hirmuinen kuolema tulee vielä sille miehelle.
— Niinpä taitaa…
— Jo vain! Muista minun sanoneen.
Vanhus vaipui mietteisiinsä ja tuijotteli tuleen. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa ja tuontuostakin siveli hän kädellä otsaansa kuin rauhoittaakseen levottomia ajatuksiaan.
Toiselta puolen kotaa kohosi pörröinen pojanpää rou'on alta, otsalla likainen, verentahraama kääre. Poika nousi istumaan ja hieroskeli silmiään haukotellen pitkään.
— No mitenkä Antras jaksaa? Onko pää hyvin kipeä?.
— Onhan se.
— Löivätkö ne pahoinkin sinua?
— Tuohon reiän, uikutti poika osoittaen kulmaansa.
— Miksei Aslak ole toimittanut lääkäriin? kysyi vanhus.
— Eihän se joutanut, kun piti lähteä tokan perään. — Ja kyllä minä toinnun tästä muutenkin.
— Hyvä olisi vain, poika parka.
Pikku-Jouni kaasi kuppiin kahvia ja ojensi toverilleen. Tämä joi sen ahnaasti ja laskeusi jälleen pitkäkseen.
— Käypäs noutamassa lihaa luovasta, virkkoi vanhus hetken päästä. — Pannaan kiehumaan illalliskeitto. [Luova = riukujen varaan pystytetty lava, jossa lappalainen säilyttää kalaa, lihaa y.m. suojellakseen niitä koirilta y.m.]
Pikku-Jouni kömpi ulos ja kompuroi kuorma-ahkioiden lomitse luovan luo, josta haki lapapuolikkaan. Oli pilkkoisen pimeä. Pohjan taivaalla paloivat revontulet heikosti, mutta tähdet tuikkivat terävänkirkkaina.
Vanhus oli juomassa kahvia, kun hän palasi kotaan. Hän joi kolme kuppia yhteen menoon ja heittäytyi sitten taas pitkälleen äskeiselle paikalleen. Pikku-Jouni haki pataan lunta ja asetti lavanpuolikkaan sulamaan.
Hetken päästä kohosi vanhus jälleen ylös ja katseli kirkkain silmin pojan puuhia. Väkevä kahvi oli karkoittanut väsymyksen kokonaan ja hän tunsi itsensä keveäksi ja pirteäksi.
— Niin vain, niin vain, hoki hän ja täytti piippuaan. — Se on oikein, poikani! Mies sinusta tulee, tulee kerrassaan. Laske pata vähän alemmas, niin sulaa lumi paremmin. Kas niin!… Annapa se lapa tänne… Ohoo, onpa se vähän jäässä vielä… Kuulehan, ota kahvia, ota kahvia, poikani.
Pikku-Jounin juodessa veisteli vanhus hienoja viipaleita lavasta ja heitteli pataan. Ja puhe kumpusi vuolaana virtana hänen suustaan:
– Salkko Hukka oli pahalla päällä. Tingisvaarassa aikoi jättää minut, mutta minä rukatin jälkeen. Sanoi häneltä varastetun taas… kymmenkunta poroa, mitä lie. — Niin se Jumala rankaisee.
Vanhus huokasi ja jatkoi:
— Oo sitä jumalattomuuden paljoutta! Aivan varkaudella eletään eikä muisteta kuolemattomia sieluja. Parannus lykätään päivästä päivään ja niin menee sielu helvettiin, että roiskahtaa. O-hoo! Kyllä oli evankeliumin valkeutta taas Suuvuonossa. Elävästi saarnasi Outa-Jussa. Selällään piti taivaan valtakunnan ovea, mutta ei tullut monta… tuli sentään joku. O-hoo!
— Keitä siellä tuli kristityiksi? kysäisi Pikku-Jouni.
— Tulihan siellä Larssenin rouva ja yksi piikatyttönen… en muista nimeä. Ja monta muuta.
— Vai oikein kauppiaan rouva?
— Jo vain. Niin nöyränä tuli Jussan kaulaan kuin lapsi, vaikka on ennen ollut vähän ylpeänsekainen.
Vanhus laski lavan syrjään ja pyysi pojalta kahvia. Tämä ojensi hänelle täyteisen kupin.
— Joo, niin vain, puheli hän juodessaan. — Sellaista se oli. Kovin se Jussa olikin nyt hengessä, puhui kuin enkeli. Enpä ole pitkään aikaan kuullut niin makeaa evankeliumia. Ja sitä se syntinen tarvitsee… kun nimittäin synti tulee synniksi. Niinkuin Rasmus-Pietillekin.
Pikku-Jouni höristi korviaan.
— Rasmus-Pietille? Mitä hänestä?
Vanhus katseli poikaa terävästi ja vastasi hetken päästä;
— Niin, tehän olette vanhoja tuttuja. Olette asuneet monta vuotta samassa kodassa?
— Niin olemme. Minä olin huutolaisena Hetta-Maunalla ja Pieti oli renkinä.
— Nyt on Pieti huonona sairaana parast'aikaa.
— Vai niin. Pikku-Jounin nelikulmaiset kasvot ilmaisivat hämmästystä.
— Eikä ole kauan, kun oli käymässä Tenomuotkan kirkolla.
— Niin… mutta nyt on maapinnassa, hyvin huonona. Oli tunnustellut teidän tekemiänne yhteisiä varkauksiakin.
— Kylläpä on sitten huono…
Pikku-Jouni puisti päätään ja kömpi ulos.
Vanhus jutteli juttelemistaan, mutta huomasi vihdoin, että kuulija oli hävinnyt. Silloin lakkasi hän.
Hetken päästä palasi Pikku-Jouni takaisin ja ilmoitti, että pohjoisesta päin oli joku tulossa, koska koiran haukku kuului.
– Eihän vain Aslak?
– Tiesi jo.
Pian karkasivat Vilggis ja Panu haukkuen ulos ja hetken kuluttua erotti tavasta, jolla ne luskuttivat, että ne olivat tavanneet tuttuja. Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin kodan ympärillä tömisi, kalahteli ja naskui ja koirat haukkuivat iloisesti.
– Jopahan tuli ryöstötokka! huudahti Pikku-Jouni ja kipaisi ulos.
Vanhus seurasi perässä. Kodan ympärillä uikehti sakea porolauma. Koparat naskuivat ja tuontuostakin kalahtelivat sarvet yhteen, kun sattui kaksi vähemmän sopuisaa elukkaa vastatuksin. Aslak viuhtoi suopunki kädessä ja koetti heittää kiinni muuatta kookasta härkää. Mutta pimeässä suhahti suopunki useamman kerran ohi ja poro laukahteli puolelta toiselle.
— Mitä varten sitä heität? huusi vanha Rosto.
— Se on kirkkohärkäni. Tarvitsen sitä huomenna, huusi Aslak vastaan. Hei, Pikku-Jouni! Lähdepä ajamaan Pieran kanssa poroja eloon! Hän selvitti suopunkinsa ja yritti uudelleen. Mutta ei! Heitto meni sivu kuten edellisilläkin kerroilla.
— Mikä kätesi on pilannut?
Aslakin vastauksena oli synkeä kirous. Hän selvitti suopungin vielä kerran ja heitti. Ja nyt tarttui poro kiinni. Niska kyyryssä, riuhtoen päätään tuli se vastahakoisesti vetäjän luo, sai pangan päähänsä ja rauhoittui.
Sillävälin olivat pappi ja hänen kyytimiehensä riisuneet poronsa ja kaaristaneet irti eväslaukkunsa.
— Niila saa viedä papin porot metsään, virkkoi Aslak pastorin puoleen kääntyen ja lisäsi huomattuaan eväslaukun:
— Mitä? Omia eväitäänkö pappi aikoo syödä? Ehei! Aslak Rostolla on sentään vielä vieraankin vara.
Miehet nauroivat ja työntyivät kotaan. Siellä oli vanha Rosto lisännyt puita valkeaan, joka nyt roihusi komeasti.
Pappi tervehti vanhusta, joka tarkasteli häntä tuuheiden kulmakarvainsa alta.
— Vai papin se Aslak yhytti matkallaan. Niin vain… Ja pappi sai tulla oikein isomman porolauman kera.
— Joo, olihan siinä poroja. Kuinka monta lie ollut kaikkiaan?
— Satakunta.
— Mitenkä ne karkuun pääsevät? Eikö niitä tavallisesti paimenneta?
Aslak silmäsi merkitsevästi isäänsä, ennenkuin vastasi.
— Paimennetaan kyllä, mutta väliin sattuvat pääsemään, virkkoi hän yksikantaan.
Vanha Rosto katsoi keitosta ja kohensi tulta padan alla.
— Sattuikin pappi parhaaseen aikaan, virkkoi hän. — Tässä juuri pantiin keitto tulelle.
Aslak istui ja tuijotteli valkeaan. Otsa oli vetäytynyt ryppyihin ja huulet olivat pusertuneet tiukasti yhteen. Yht'äkkiä havahtui hän ja vilkaisten pappiin virkkoi isälleen:
— Pane kahvi myös tulelle.
Hän veti esiin piippunsa ja täytti sitä vitkalleen tuleen tuijottaen.
— Vai tämä se on nyt Tenomuotkan uusi pappi, alkoi vanha Rosto, kun oli saanut kahvipannun hyvin tulelle asetetuksi. — Onkos tämä pappi niitä, joista kirjoitettu on: 'Ja suuri joukko pappeja olit myös uskolle kuuliaiset'?
Vanhus katseli pastoria tutkivasti ja omituinen tuli välkehti hänen silmissään.
— Joko rupeat taas sen uskosi kanssa? äsähti Aslak. Tietysti pappi on kristitty! Sehän on selvä!
— Siinäpä se juuri onkin, poika, siinäpä juuri, kun kaikki papit eivät ole kristityitä.
Pastori katseli hymyillen isää ja poikaa ja virkkoi viimemainitulle:
— Antaahan vanhuksen kysellä vain. Minä en sellaista pelkää.
Hän vastasi kysymykseen, josta oli seurauksena, että uusi tuli heti perässä:
— Olitkos ne vielä oikein kristityt, kun apostoli näin kirjoittaa?
Siihenkin kysymykseen tuli tyydyttävä vastaus. Mutta sittenkös alkoikin kysymyksiä sataa. Niitä tuli sekä vanhasta että uudesta Testamentista ja niin tiheään, ettei pastori ehtinyt likimainkaan kaikkiin vastaamaan, vaan vastasi vanha Rosto niihin itse, kun ei papin vastausta heti kuulunut.
Pastori oli huvitettu vanhuksen puhetulvasta ja lausuikin:
— Kuulee, että vanhus on perehtynyt raamattuun.
— Sitähän se työkseen tutkii, nyt kun ei enää paljon muuhunkaan kykene, virkahti Aslak välinpitämättömästi.
Vanhus ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa, vaan vastasi papin huomautukseen:
— Saahan sitä lukea ja saahan sitä tietää, mutta ei se ole vielä pääasia.
— Mikä se vanhuksen mielestä on pääasia?
– No että on pyhä henki.
— Niin vain… mutta onko vanhus sitten varma, että teillä se on?
— Minäkö? Olenpa tietysti, huihai!
– Mitenkä se vanhus on hengen saanut?
— Niin minäkö? Minä sen kyllä tiedän, mutta papinhan pitäisi myös tietää, miten henki saadaan.
— Mitenkähän tuo mahtaisi olla?
Pastori katsahti veitikkamaisen näköisenä Aslakkiin, joka oli nostanut padan tulelta ja kaasi parastaikaa keittoa kuppeihin.
— Vaari pääsi taas vauhtiin, ärähti hän uudelleen.
— Tietysti pappi tietää semmoiset asiat.
– Niin vain…
Vanhus kävi vähän neuvottomaksi, mutta jatkoi itsepintaisesti:
– Sanokoonpa sitten, kun tiennee.
— Eiköhän tuota saataisi… rukouksen kautta? Papilla oli suu täynnä poronlihaa.
— Mene huukiin! Ei, hyvä mies!
— No mitenkä sitten?
— Ka, kättenpäällepanemisen kautta, tiedämmä.
— Hm.
— Niin se saadaan! innostui vanhus ja hänen kirkkaat silmänsä loistivat itsepintaisina. — Joonas-Pieti pani kätensä minun päälleni ja todisti synnit anteeksi… ja silloin tulin minä kristityksi ja sain pyhän hengen. Ja niin pitäisi papillekin käydä.
— Niinpä pitäisi…
— Katso sinä… yritti vanhus jälleen, mutta Aslak keskeytti hänet töykeästi, työntäen keittokupin hänen eteensä:
— Ole houraamatta ja syö! sanoi hän harmistuneella äänellä. — Ei pappi jaksa kuulla sinun puheitasi.
Pastori katsahti häneen kummastuneena ja yritti sanoa jotakin, mutta nähtyään Aslakin tylyt kasvot hän vaikeni ja jatkoi äänetönnä syöntiään.
Aterian päätyttyä kömpi Aslak ulos ja kuului hetken päästä ähkivänRuijan-raitojen kimpussa.
Pastori meni myös ulos. Taivas oli pilvetön ja tähdet kimaltelivat kylmän kirkkaina. Kota oli koivurisukon laidassa, pienen mäennyppylän katveessa. Sen edustalta aukeni luminen, pimeänkattama maisema, jossa siellä täällä häämöitti tummia täpliä: vaivaiskoivupensaikolta. Etempänä oli musta vyöhyke, joka reunusti hämyistä aukeaa. Siellä oli metsä.
Aslak purki muuatta ahkiota, kun pastori tuli hänen luoksensa.
— Ei olisi pitänyt vanhusta keskeyttää.
— Mitäpä hänen tarvitsee aina siitä uskostaan…
— No mutta jos hän nyt kerran on siinä sydämellään kiinni…
— Mitä joutavia! — Aslak teki kädellään torjuvan liikkeen.
— Kun nyt ei kuitenkaan olla oikeita kristityltä…
Hän väänsi jauhosäkin selkäänsä ja lähti sitä kantamaan luovalle:
— Pitää kantaa jauhot suojaan, puheli hän mennessään. — Niissä on näissä Tydalin säkeissä niin ohuet kuoret…
Aslak Rosto ei saata katsoa alastonta miestä.
Sen havainnon oli ensiksi tehnyt Kurun Heemi.
Hän oli ollut saunassa toisten poromiesten kanssa ja Aslak Rosto oli myös tullut sinne. "Pitääpä kylpeä, kun kerran kirkolla ollaan", oli sanonut ja kiivennyt lauteille. Mutta tuskin hän oli päässyt kunnolla istumaan, kun jo oli lähtenyt pois. Oli sanonut rupeavan pyörryttämään. Mutta seikka olikin semmoinen, että muuan poromiehistä oli laskeutunut lauteilta ja sattunut asettumaan juuri Aslakin eteen itseään valelemaan. Tätä ei Aslak ollut saattanut katsoa, vaan oli lähtenyt pois.
Näin kertoi Kurun Heemi.
Tietysti ei kukaan alussa uskonut häntä. Mutta kun samoihin aikoihin rupesi kuulumaan kummallisia huhuja Kummajärven Salkon katoamisesta, alkoi yksi ja toinen kallistaa korvaansa Kurun Heeminkin puheille. Tiedettiin, että Salkko oli tehnyt ryöstöretken Aslak Roston kylään ja että tämä oli ollut häntä takaa ajamassa. Tiettiin myös, että Aslak oli palannut takaisin porotokan kera. Siitä oli pappikin puhunut. Hänhän oli sattunut samaan matkaan. Sitäpaitsi oli tosiasia, että Kummajärven pojat olivat yksin tulleet kotiin ja kertoneet, että isä oli ammuttu nuotiopaikalle. Kuka sen oli tehnyt, sitä he eivät tienneet. — Mutta lopullisen varmuuden oli tuonut Tiengerjärven tyttö, joka oli tullut äitiään hautaan tuomaan. Vanha muori oli kuollut viikko sen jälkeen, kun pappia oli hänen luonaan käytetty. Vainaja oli puhunut Aslak Rostosta yhtä ja toista, — tietysti hourinut. Mutta omituisinta oli se, mitä hän oli sanonut juuri vähää ennen hengen lähtöä: "Aslak Rostolla on veriset kädet." — Siitä oli Tiengerjärven tyttö kertonut taloissa kahvia juodessaan.
Mutta vaikka tästä puhuttiinkin julkisesti silloin, kun Aslak Rosto ei ollut saapuvilla, ei kukaan rohjennut hiiskua sanaakaan hänen läsnä ollessaan — vielä vähemmin hänelle itselleen. Ei. Kun Aslak Rosto saapui kirkolle ja ajoi kylän alapäähän, missä hänen majapaikkansa oli Kurun Heemin tuvassa, oli Heemi itse häntä ensimäisenä vastassa, hymy leveillä, mustapintaisilla kasvoillaan. Hän päästi poron valjaista ja heitti sille navetan katolta jäkälälimpun. Ja Heemin vaimolla oli kahvipannu liedellä, ennenkuin Aslak ehti sisäänkään. Kuka se välitti, mitä maailma huusi ja kohisi. Huihai! Aslak Rosto oli miesten mies.
Eikä huomannut Aslak itsekään minkäänlaista muutosta kirkonkyläläisten käytöksessä. Yhtä tervetullut hän oli kuin ennenkin. Yhtä vikkelästi kapsahti jalkaniekka kahvipannu liedelle kuin ennenkin, ja yhtä kerkeitä olivat alapään akat kuin ennenkin juoksemaan keskellä päivää navettaan lypsämään hänelle palan painetta. Ei. Heidän käytöksensä oli aivan entisenlaista. Kaikkienko? Ei varsin kaikkien. Rauna-muori oli toisinaan niin kummallisen hiljainen, kun Aslak pistäysi hänen talossaan. Istui lieden ääressä ja katseli häntä kauan läpitunkevilla silmillään. Kahvipannu ei kapsahtanut yhtä nopeasti liedelle kuin ennen. Siirtyihän sinne kuin pitkän miettimisen perästä. Ja säännöllisesti kävi niin, että kahvinjuonnin jälkeen laukesi Rauna-muorin kieli mitä kamalimpaan sointiin. Hän puhui tuomiosta ja helvetistä, henkäisi väliin syvältä ja katsoi Aslakkia niin kumman läpitunkevasti ja puhalsi uuteen sanatulvaan, joka pakkasi aivan hirvittämään. "Katso vaan, Aslak, eteesi, ennenkuin synnin mitta täyttyy!" pauhasi hän.
Eikä auttanut Aslakkia piippukaan enää, niinkuin ennen. Ennen hän oli Rauna-muorin pauhatessa vetäissyt muutaman äkeän sauhun ja verhoutunut paksuun savupilveen. Sen sisässä oli sitten ollut niin turvallista istua ja kuunnella, kun muori annatti. Toisin oli nyt. Muorin pauhaava ääni karkoitti hänet tuosta varustuksesta aivan pian. Tuskin sai Aslak enää milloinkaan aikaa polttaa piippuaan loppuun. Milteipä jo heti alussa oli sen veres sisältö kopautettava pois ja lähdettävä. — "Synnin mitta, synnin mitta"… "Piru vieköön koko eukon!"
Entä pappilassa?
Oli Aslak käynyt sielläkin kuin vasiten tunnustelemassa, mitenkä vastaanotettaisiin tuon jutun jälkeen. Ja mikäs siinä. Vastaan oli otettu niinkuin ennenkin, — taikka melkein niinkuin ennenkin. Pappi käski istumaan ja panemaan piippuun, mutta poltellessaan teki Aslak sen havainnon, että pappikin oli käynyt vähäpuheisemmaksi ja hänen entinen innostuksensa poromaailmaan ja lapinelämään oli väsähtänyt. Aslak innostui vieläkin kuvaamaan yhtä ja toista puolta lapinelämästä, mutta papin innostus oli laimennut. Hän poltteli hajamielisenä ja vastaili yksikantaan, siveli miettiväisenä partaansa eikä tehnyt kysymyksiä juuri ollenkaan. Tahtoi siinä väkisinkin tulla välipäitä, — varsinkin, kun kahvikin viipyi tavallista kauemmin. Ensi kertaa tuon jutun jälkeen käydessään oli Aslak pelännyt, ettei kahvia enää tuotaisikaan. Siinä hän sentään oli erehtynyt, sillä tulihan se viimein. Mutta palvelustyttö oli siristellyt silmiään niin omituisesti ja venytellyt suupieliään, niin että hän jo oli ollut hengessään vähän närkästyä — mokomalle. Mieli vähän painuksissa oli hän lähtenyt pappilasta ja mennyt nimismieheen.
Siellä oli toki ollut samanlaista kuin ennen. Mitään muutosta nimismiehen käytöksessä ei Aslak ollut huomannut, vaikka epäluuloisuus oli virittänyt hänen havaintokykynsä herkimmilleen. Ei! Siinähän oli lensmanni istunut pöytänsä takana entiseen tapaansa, tukka otsalle valahtaneena, ja katsellut häntä silmälasiensa takaa ja haastellut lyhyesti ja vakavasti kuin ennenkin. Olipa pistänyt väliin jonkun pilasanankin ja naurahtanut toisella suupielellään. Oli puhellut poroista kuin asiantuntija ja kysellyt lapinkylien kuulumisia… Oliko hukkia "vuottunut" [näkynyt]? Minkälainen oli kaivos ollut? Oliko näkynyt huparoita [hupara = poro, jonka korvat ovat niin piloille leikatut, ettei alkuperäistä merkkiä enää voida erottaa], pohjoiskylissä! J.n.e. Ja Aslakilla oli ollut helppo vastata joka kysymykseen, että "ei, eihän niitä…" j.n.e. Se oli keventänyt hänen mielensä kokonaan. Ja kun hän oli ajanut takaisin kyläänsä, oli hän unohtanut ikävät havaintonsa, Rauna-muorin puheet synnin mitasta ja papin vähäpuheisuuden ja kajauttanut iloisen joiun. Silloin oli hän jälleen ollut entinen reima Aslak Rosto, vapaa tunturien mies ja porokuningas. —
Mutta tuskin hän oli ajanut ulos kirkonkylän pohjoisveräjästä, kun entinen kuiskina oli jälleen alkanut kiertää kylää: Aslak Rosto ei saata katsoa alastonta miestä. Hän on tehnyt murhan.
Kurun Heemi oli vaimonsa kanssa juonut loppuja siitä pannusta, joka oli keitetty Aslakille ja puolisot olivat keskustelleet:
— Siinä on mies, häikäilemätön ja verenhimoinen. Tappaa miehen kuin poron!
— Niin, ajatella, poika tulee kotia ja kertoo… Hyvä Jumala! Ampua toisen yösijallensa!
Mutta hetken päästä oli vaimo kysynyt: — Minkäs näistä lavoista minä nyt keitän? Johon mies oli vastannut:
— Pane se Aslak Roston tuoma… näytti olevan lihava. —
Pastori oli heti Aslakin lähdettyä mennyt vaimonsa luo, joka neuloi ruokasalissa.
— Arvaapa, kuka täällä kävi? oli hän kysynyt.
— No kuka?
— Aslak Rosto.
— Aslak Rosto!
— Niin.
— No mutta voi…!
— St!
Pastori oli painanut kyökin ja ruokasalin välisen oven kiinni.
— Siitähän puhutaan…
— Niin… kamaloita asioita.
— Että hän olisi…
— Tappanut miehen… Kummajärven Salkon.
— Oh, hyvä Jumala!
— Sitä ei vaan hänestä uskoisi… niin rehdin ja kunnon miehen näköinen hän on…
Nimismies taas oli istunut hetken aikaa mietteissään, kun Aslak Rosto oli jättänyt hyvästit, ja näyttänyt hautovan jotakin. Sitten oli hän noussut pöytänsä äärestä, siirtynyt viereiseen huoneeseen ikkunan ääreen ja katsellut kylän tietä talsivan Aslakin jälkeen. Hänen suunsa oli vetäytynyt äkeään juonimin ja hän oli pudistanut päätään.
Hetken kuluttua oli kylän poliisi tullut nimismiehen luo ja keskustelu oli kuin itsestään kiertynyt Aslak Rostoon.
— Sehän on täällä nyt.
— Joo, onko poliisi kuullut viimeistä uutista hänestä?
— Olen. Sanotaan hänen tappaneen Kummajärven Salkon.
— Niin sanotaan. Mutta siihen ei ole todistajia?
— Ei.
— Siinäpä se.
— Eivätkä ole Salkon pojatkaan ketään nähneet? — Eivät.
— Missä se olisi tapahtunut?
— Norjan puolella, sanotaan.
— Onko ruumista löydetty?
— Ei.
— Eikä mitään erityisempiä jälkiä?
— Ei.
— Siinäpä se.
Nimismies oli heittäytynyt selkäkenoon tuolissaan ja painanut kädet rinnalleen, sormenpäät vastakkain.
Poliisi taas oli siirtynyt lähemmäs nimismiehen pöytää ja virkkanut:
— Tiedän minä toisenkin uutisen.
— No?
— Salkko Hukalta on varastettu kymmenkunta poroa.
Nimismies oli viheltänyt pitkään.
— Aslak Rosto? — Niin arvellaan.
— Mutta siihenkään ei ole todistajia?
— Ei.
— Siinäpä se.
Iltamyöhäseen saakka oli nimismies neuvotellut poliisin kanssa. Yksi ja toinen asiamies oli yrittänyt jäädä juttelemaan "lensmannin" kanssa, mutta nimismies oli mykistynyt kokonaan ja karkoittanut puhumattomuudellaan häiritsijät.
Mutta yläpäässä kylää oli vähitellen levinnyt tieto, että nimismiehessä oli jotakin tekeillä. Hetkistä myöhemmin oli tämä tieto saapunut kylän alapäähänkin. Aslak Rosto oli jo silloin lähtenyt, jotenka kielet olivat saaneet vapaasti laulaa. Ja sen mitä ne olivat laulaneet, oli tuonut ilmi Salkko Hukka, joka iltamyöhällä oli ajellut kyläänsä ja joikannut:
— Tenomuotkan nimismieskäsirautoja takooRosto-Aslakille.Voiaa naa-naa…
Mutta kaukana kirkonkylästä, avaralla vuomalla oli ajaa karetellutAslak Rosto ja laulanut täyttä kurkkua:
— Paisunut nepo, 'vanhus' se astelee palkista pitkin suopunki kädessä… Kun heitti tuo, 'vanhus', niin jopahan tarttui!
Ja kun hän illalla oli tehnyt nuotiotulen muutama jängän laitaan ja keitellyt kahvia sekä hörppinyt sitä, oli hänen käytöksensä ollut kuni ainakin miehen, jonka omatunto oli puhdas.
Sillä Aslak Rosto ei enää uskonut synnin mitan täyttymistä.