— Ja mitenkä tyttö jaksaa? kysyi Lehtinen, joka luuli jo osoittaneensa kylliksi huomiota tärkeämmille seikoille ja nyt voivansa ottaa sen asian puheeksi, jolla hän oikeastaan mieluimmin olisi alkanut, jos se olisi ollut soveliasta.
— Hän voi hyvin ja varttuu vahvasti. Nyt hän jo nukkuu.
Sitten tupakoivat he taas äänettöminä hetken, kunnes Taavetti vuorostaan kysyi vieraaltaan, kuinka hän oli näille maille joutunut.
— No, minä arvelin, että täällä ehkä taas talvella tulee työnansiota. Ja siihen mennessä voin ehkä saada työtä jossakussa farmissa, vaikkapa ruokapalkoilla. Onhan tästä taloja tuonnempana. Mutta ensin halusin nähdä, kuinka täällä eletään.
— Työtähän tässäkin olisi tarpeeksi, vastasi Taavetti kautta rantain tulleeseen kysymykseen heidän astellessaan verkalleen tupaa kohti — mutta ei ole varaa maksaa palkkaa.
— No, siitä me kyllä sovittaisiin. Näihin aikoihin ei makseta paljoa maantyöstä missään. Eikä tullut Hancockissakaan juuri mitään säästöön pannuksi, että voisi kuleksia ympäri ja hakea suurempia ansioita.
Olihan jotenkin selvä, että Lehtinen tapansa mukaan oli huijannut koko kesäisen ansionsa, ja nyt ajatteli vaan sitä, kuinka voisi elää siksi, kunnes metsähakkuu taas alkaisi. Ja Taavetti kyllä tarvitsi apua, minkä vaan voi saada, mutta hänestä oli vastenmielistä käyttää vanhan toverinsa pulaa hyväkseen ja saada ilmaista apua.
— Ehkä voimme sopia palkasta jollain tavalla, päätti hän senvuoksi asian. — Joll'ei ennemmin, niin sitten kun voin myödä vähän viljaa.
— Siitä ei kannata puhua, pani Lehtinen vastaan. — Tänä syksynä ovat maantiet miehiä täynnä, jotka olisivat iloisia kylläkin, jos voisivat ansaita ruokansa. Täällä erämaassa ei tiedetä, kuinka ajat ovat huonot.
Seuraavana aamuna seisoi hän Katien herätessä tämän vuoteen vieressä.Tyttö katseli häntä ihmetellen hetkisen.
— Kalle! sanoi hän sitten hiljaa. Kalle on tullut. Hyvä Kalle!
— Se siunattu lapsi tuntee minut vielä, puhkesi Kalle Lehtinen puhumaan, paljoa enemmän ihastuksissaan kuin mitä katsoi sopivaksi näyttää. — Eihän Kallella ole suuria tuomisia sinulle, mutta on hänellä sentään vähän makeisia!
Koko aamun kantoi hän tyttöä olallaan katsastellessaan, mitä Taavetti oli kesän kuluessa saanut aikaan.
— Kyllä tästä vielä tulee vankka talo, vakuutti hän heidän syödessään murkinaa. Sinähän voit pitää kokonaisen karjan tällaisilla niittymailla kuin täällä on. Laihoiksi ajetut hevosesikin ovat koko muhkeat nyt.
— Niitä ei kukaan tuntisi samoiksi, myönsi Taavetti hyvillään.
— Ne ovat varmaan neljä kertaa sen arvoiset kuin mitä sinä niistä maksoit. Niillä voit vielä ansaita kauniit rahat talvella. Tukkien ajo kannattaa paremmin kuin hakkuu.
— Ehkäpä kylläkin. Mutta enhän minä voi jättää lasta tänne yksikseen, enkä liioin ottaa häntä mukaanikaan, niin että ne rahat saavat jäädä ansaitsematta.
— Eipä tiedä. Jos tahdot antaa minun ajaa, niin tasaamme ansion. Viikon yhdellä hevosella ja toisen viikon toisella, niin kestävät paremmin. Rahaa siitäkin tulee, kun ei rehu ole ostossa.
— Ei ole huono tuuma se. Onhan hevosilla aikaa talvella.
— Ja keväällä voit ottaa niitä vaikka kymmenen kesäruokolle, jatkoi Lehtinen. — Tukinvetäjät kyllä maksavat mieluummin parikymmentä tai parikymmentäviisikin dollaria kappaleesta, ennenkun myyvät melkein ilmaiseksi.
Taavetti muhoili tyytyväisenä. Hänen tapansa ei ollut ulottaa ajatuksiaan pitemmälle kuin siihen työhön, mikä oli milloinkin ensiksi tehtävä, mutta kun joku toinen ehdotti jotain, käsitti hän yhtä nopeasti kuin kuka tahansa, oliko se edullista vai ei. Ja juuri siitä hänellä oli ollutkin suurin huoli, että raha-ansion toiveet olivat niin tavattoman pienet.
Kalle Lehtinen teki työtä, niinkuin uudistalo olisi ollut hänen omansa, ja aikaa voittain alkoi kyllä näkyä, että työvoima oli kasvanut kahdenkertaiseksi. Yhdistetty talli- ja navettarakennus oli ennen talven tuloa vallan valmis ja sitäpaitse oli tehty koko joukko muuta työtä, jonka alkuun panoa ei Taavetti yksin ollessaan olisi tullut ajatelleeksikaan.
Aapeli Korhonen oli ensimmäinen, joka saapui talven tultua. Hän oli tehnyt suuren hakkuusopimuksen ja määrännyt uudistalolla yhtymään niin monta mitä vanhasta työkunnasta kuin hänen tiedossaan oli ja sen lisäksi vielä koko joukon uusia miehiä.
Tuli aika vilkas elämä "Anttilassa" miehistön saavuttua sinne odottelemaan talven vakautumista. Taavetti sai koko joukon töitä tehdyksi, kun useimmat heistä olivat vallan tyytyväisiä ansaitessaan ravinnon niinä talvipäivinä, jotka heidän oli pakosta oltava toimettomina. Hän oli Lehtisen kanssa kaatanut metsän jotensakin suuren uudispellon päältä, niin että rakennusainetta oli yllin kyllin. Sauna valmistui muutamissa päivissä ja sen jälestä riihi ja lato, johon miehet siirsivät Taavetin heinäpieleksen, saadakseen mukavamman makuupaikan. Uudispaikka alkoi omistajansa suureksi mielihyväksi muodostua oikein muhkeaksi taloksi.
Melkein vielä tyytyväisempi oli Katie, jolla taas oli seuraa ja vaihtelua kaiket päivät. Ja kaikki häntä kilvan lellittelivät.
— Kyllä hänelle tulee ikävä, kun täällä paikat taas käyvät tyhjiksi, sanoi Taavetti iltaa ennen aarniometsään lähtöä.
— No, tullaan kaiketi sitä jonkun kerran tänne päin talvellakin, arveli Korhonen — joll'ei muuta, niin saunaan. Sitä ei ole ennen ollut tarjona näillä seuduin.
Hän suostui kaikin puolin Lehtisen tukinajoa koskevaan esitykseen.
— Sillä tavalla voi sinustakin tulla oikea mies, sanoi hän, — varsinkin jos annat Anttilan ottaa haltuunsa teidän molempain rahat. Olisipa melkein parasta, jos sitten jäisit tänne kesäksikin, vaikk'et saisikaan muuta kuin ruuan. Sinä olet tuhlannut jok'ikisen dollarin niinä kolmena vuotena, joina minä olen sinut tuntenut, niin ett'ei sinulla ole mitään säästöä, vaikka oletkin niin vankka työmies.
— Noh, sepähän nähdään, kun talvi on mennyt. Kyllähän se voisi käydä päinsä niinkin, myönsi Lehtinen.
Lähinnä seuraavan ajan huvitteli hän paraasta päästä Katieta, joka oli kuin itsestään haihduksissa, kun talo yht'äkkiä kävi niin tyhjäksi ja hiljaiseksi. Mutta jo parin viikon kuluttua tuli pysyväinen talvikeli, niin että hän voi alkaa ajonsa.
Sittemmin tuli hän vaan pyhiksi uudistaloon ja toi säännöllisesti joka tilin jälkeen melkein koko ansion Taavetille, joka ei milloinkaan voinut kyllin ihmetellä sitä rahan paljoutta, mikä sieltä lähti. Ja joulun edellä huomasi hän olevansa niin rikas, että lähetti Lehtisen kylään ostamaan toisen lehmän, pari porsasta ja kaikellaista muuta pientä tarvetta pyhiksi.
Hänen asiamiehensä menetti kyllä sillä matkalla koko joukon omia rahojaan joulumakeisiin, leikkikaluihin ja muihin ostoksiin Katielle, mutta siitä ei Taavetti hennonut häntä moittia.
— Sitä en olisi koskaan tullut ajatelleeksi, sanoi hän vaan, ihmetellen suuresti, ett'ei itse ollut sitä huomannut, ja oli varsin hyvillään Lehtisen ostoksista. Mutta puolet niistä tahtoi hän maksaa, ja vaati sitä niin päättävästi, että hän lopulta sai tahtonsa täytetyksi.
Talvi kului vähitellen kovassa työssä ja niin raittiisti, ett'ei Kalle Lehtinen muistanut sellaista useaan vuoteen tapahtuneen. Hän ei ollut juomaseuroissa mukana kuin kaksi kertaa koko talvena, eikä siitä silloinkaan tullut oikein täyttä totta. Mutta siksipä olikin hänen talvisäästönsä niin suuri, ettei hän itsekään tahtonut sitä uskoa tehdessään Taavetin kanssa lopputiliä, sittenkun ajotyö siksi vuodeksi oli loppunut.
— Minä jätän sinun taaksesi kaiken tämän, mitä en matkaani varten tarvitse, sanoi hän, kun asia oli selvillä. — Tänä kesänä aijon minä aina Kaliforniaan saakka. Olen kyllä ajatellut Korhosen sanoja ja peräähän niissä on, mutta minä en voi pysyä niin kauvan paikoillani. Ei minusta ole alkamaan mitään oikeata maanviljelystä, niinkauvan kun tässä maassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa.
— Kyllähän tässä olisi tarpeeksi työtä kahdellekin ja tänä vuonna minäkin voisin maksaa tavallisen palkan, kun on niin paljon rahaa kokoontunut, vietteli Taavetti.
— Hyvä se varmaan olisi, myönsi Lehtinen epäillen — ja tietysti olisi minulla enemmän säästöä. — — Ja, sopiihan koettaa jonkun viikon. Mutta jos minä sittenkin lähden, niin syksyllä tulen takaisin. Emmeköhän voisi ensi talveakin olla samallaisessa yhtiössä?
— Vallan kernaasti minun puolestani. Mutta ehkä sinä sittenkin jäät tänne?
Lehtinen ei vastannut mitään, vaan teki seuraavat kolme viikkoa työtä niinkuin henkensä edestä. Näytti melkein siltä kuin hän väkipakolla olisi tahtonut tukahuttaa kuljeskelemishalunsa. Mutta se ei auttanut. Kolmantena lauvantai-iltana kylvyn jälkeen, selitti hän, ett'ei voinut pitemmältä viipyä.
— Minua oikein vedättää pois, sanoi hän — ja silloin ei auta vastaanpano mitään. Mutta syksyksi palaan varmaan. Tämä tuntuu kumminkin kodilta.
Taavetti näki hyvin, että kaikki enemmät houkuttelemiset olivat turhat ja laski sen vuoksi empimättä palkan kevättöistä. Se nousi niin paljoon, ett'ei Lehtinen ollenkaan viitsinyt kajota talvisiin säästöihinsä.
— Pidä sinä ne, sanoi hän. — Ja jos joudut pulaan, niin käytä vaan niitä. Minä menettäisin ne kumminkin.
Koko sunnuntain leikki hän Katien kanssa, mutta heti kun tämä oli mennyt levolle, alkoi hän laittaa lähtöään. Ja seuraavana aamuna lähti hän ennen auringonnousua matkaansa.
Taavetti ja Katie olivat taas kahden, mutta Taavetilla ei ollut vähääkään aikaa miettiä yksinäistä elämäänsä erämaassa. Siksi paljon oli siellä työtä, joka oli saatava valmiiksi. Eikä Katiekaan ollut vielä siinä ijässä, että olisi kauvan osannut ikävöidä. Pian meni kaikki taas entistä menoaan Anttilassa, Taavetti teki työtä niinkuin orja varhaisesta aamusta myöhään iltaan ja Katie kulki hänen kintereillään entiseen tapaansa kaiken päivää.
Vasta myöhään syksyllä palasi Lehtinen, sittenkun Taavetti jo oli päättänyt lähteä Katien kanssa kylään hakemaan apua syystöihinsä, huomattuaan, että niistä oli enään mahdoton yksin selviytyä.
Ei ollut kesä Kalle Lehtistä ollenkaan rikastuttanut. Länsimaat olivat olleet tulvillaan työn hakijoita ja kaikenlaisia kuleksijoita, jotka varsin vähän välittivät sen työn löytämisestä, jota sanoivat etsivänsä.
Kiinalaisilla väitti hän siellä olevan paraan olon. — Niillä ei ole mitään pyhäpäiviä eivätkä juopottele koskaan, niin että ihmiset käyttävät niitä enimmin. Valkeaihoiset saavat nähdä nälkää, joll'eivät ole olleet siellä kauvan ja voineet hankkia pysyväistä työtä.
Hänen ulkoasunsa ilmaisi selvään, että elämä oli ollut hänelle vaikeata, ja ilman ainoatakaan dollaria taskussaan palasi hän "kotiin", niinkuin hän sanoi. Ei edes rautatiepilettiä ollut hän voinut itselleen ostaa, vaan oli kulkenut jalan suurimman osan matkasta.
— Jonkun kerran juuri saattoi varkain pistäytyä tavarajunaan ja ajaa puoli päivää eli niin, kertoi hän. — Mutta kyllä sillä välin sai kävellä, niin että jalkoja kolotti. Kyllä täällä on sittenkin paljon parempi!
Vaan ikävät kokemuksensa eivät kumminkaan olleet häntä parantaneet.
Talven ajoi hän tukkia yhteiseen laskuun, niinkuin edellisenäkin vuonna ja kokosi kauniit rahat, jotka taas jäivät Taavetin talteen. Ja lähemmäksi keskikesää työskenteli hän sitten taloon, mutta sitten ei hän enää voinut pysyä paikoillaan, vaan läksi taas matkalle ylämaahan Kanadaa kohti.
— Kertoivat talvella, että siellä olisi löydetty vahvasti kultaa Columbiassa, selitti hän — ja nyt tahdon koettaa onneani siinä kaupassa. Ehkä luonnistuisi ja pääsisin rikkaaksi mieheksi yhdellä kertaa, niin että voisin lähteä kotiin ja ostaa oikean herrastalon.
Niin hyvin hänen ei kumminkaan käynyt. Mutta kun siellä ylhäällä vuoristossa tuli aikainen talvi, saapui Kalle Lehtinenkin kokonaista kuukautta varhemmin kuin edellisenä vuonna takaisin Minnesotaan, niin ett'ei Taavetilla syystöissään ollut mitään vaikeuksia. Ja seuraavana kevännä asettui kaksi muuta maanmiestä metsätöistä jäämillään säästöillä lähiseutuun.
He olivat nähneet kuinka ravakasti Taavetin farmi edistyi, ja olivat sentähden päättäneet hekin ruveta uudisviljelijöiksi. Se kannattaisi varmaankin paremmin kuin lähteä kotiin ja ostaa joku pieni tila, joka ei koskaan voisi tuottaa enempää kuin juuri tarpeellisimman elannon. Eipä ollut Anttilallakaan juuri mitään alkaessaan ja oli vielä lapsikin hoidettavanaan, mutta kumminkin oli hänellä jo oikein sievä talo.
Ja Taavetti, joka ei voinut parempaa toivoa kuin että ihmisiä asettui lähiseutuun, auttoi heitä voimainsa mukaan.
Puoli tusinaa taloa oli ilmaantunut lähistöön, ennenkun hän oli ollut siellä viittä vuottakaan. Hänen taloonsa ei niitä sentään voinut verrata, sillä se ei enää näyttänyt ollenkaan uudisasumukselta. Nyt oli hänellä jo Anttilassa mies työssä ympäri vuoden ja sitä paitsi Kalle Lehtinen syksyin keväin, niinkuin ennenkin.
Tämä ei sentään vielä ollut kokonaan luopunut kesäretkistään, mutta hänen matkansa lyhenivät yhä. Vähitellen oli hän kuleksinut useimmissa Yhdysvaltain valtioissa, tapaamatta mitään sen arvoista, johon olisi mielestään voinut kiintyä, ja alkoi hän siitä syystä pysyä yhä enemmän paikoillaan Minnesotassa.
Viidentenä vuonna saapui muutamia ameriikkalaisia vastaperustettuun kylään. He tarkastelivat ympäristöä, tutkivat jokea, ja päättivät vihdoin ostaa kosken ja maan sen molemmilla rannoilla. Talvella palasivat he suuri joukko työmiehiä mukanaan ja alkoivat rakentaa puuhiomoa, jonka varrelle olivat ostaneet suuret alat metsämaata, mistä suurimmat puut olivat jo ennen kuletetut pois.
Silloin syntyi seudulle yht'äkkiä eloa ja liikettä. Joukko uudistilallisia ja muuta kansaa asettui sinne, työväkeä kokoontui tehtaaseen ja monenmoisia rakennuksia kohosi uskomattoman nopeasti niiden katujen varsille, joita oli viitoitettu tehtaan läheisyyteen.
Kalle Lehtinen huomasi pian ne edut, joita oli saatavana tuosta uudesta liikkeestä. Hän päätti ruveta kauppiaaksi, ja kun hänen säästönsä tekivät koko suuren summan, oli hän ennen pitkää asettanut hyvin varustetun kaupan Anttilan maalle aivan tehdasalueen viereen.
Jo seuraavana kevännä avattiin koulu, ja kun tehdas kesällä tuli käyntiin, pantiin siellä heti toimeen säännöllinen yhdysliike muun maailman kanssa tasapohjaisen jokihöyryn välityksellä. Ja maa kohosi arvossa, niin että jos Taavetti Anttila olisi tahtonut kallistaa korvaansa ostoehdotuksille, olisi hän voinut saada talostaan sievosen omaisuuden.
Mutta siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan.
— Kyllä tässä kelpaa elää, niinkuin ennenkin, vastasi hän sellaisiin tarjouksiin, — paremmin kuin ennen, nyt kun voi myydä kaikki, mitä ei itse tarvitse. Ehkä sitten, kun Katie tulee suureksi — joll'ei hän tahdo jäädä tänne.
Tyttö oli yhä vielä kaikkien hänen ajatustensa ja aikeittensa keskipisteenä. Hänen vuokseen oli hän antanut koululle maan ilmaiseksi ja sitäpaitsi suuremman vuotuisen kannatuksen kuin kukaan muu, niin että kohta voitiin ottaa niin etevä opettajatar kuin suinkin saatiin. Mikäli hänen vallassaan oli täytyi kaikki olla Katielle parasta lajia.
Katiellekin oli "Uncle Dave" vielä koko maailman keskus, huolimatta kaikista niistä uusista ystävistä ja tuttavista, joita hän sai yhä lukuisammin saapuvien tulokkaiden joukosta. Ja hänelle he kumminkin osoittivat suurempaa ystävyyttä ja huomiota kuin kenenkään muiden lapsille. Taavettihan oli kieltämättä varakkain mies paikkakunnalla eikä ollut suorempaa tietä hänen suosioonsa kuin hänen ottotytärtään kohtaan osoitettu ystävyys.
Se teki hänet kuitenkin vieläkin omavaltaisemmaksi kuin miksi hän olisi tullut Taavetin kasvatuksen kautta, joka enimmäkseen rajoittui siihen, että hän useimmittain antoi tytön tehdä mitä tahtoi. Ainoastaan harvoin tapahtui, ett'ei tyttö saanut tahtoaan täytetyksi. Ja ett'ei hän tullut sietämättömän hemmoitelluksi, se riippui ainoastaan hänen synnynnäisistä hyvistä ominaisuuksistaan. Mutta se kuitenkin totutti häntä antamaan varsin vähän arvoa toisten toiveille, kun oli kysymys hänen omistaan.
Senvuoksi ei hän liioin ollenkaan ajatellut Uncle Daven tunteita pyytäessään eräänä päivänä, että tämä lähettäisi hänet jonkun suuren kaupungin kouluun.
Hän oli vuoden kuluessa uusilta ystäviltään kuullut yhä enemmän suurten kaupunkien elämästä ja liikkeestä, kunnes hänelle kuvautui suurimmaksi mahdolliseksi onneksi päästä itse sinne sitä näkemään. Hän oli nyt kahdentoista vuoden vanha, ja tahtoi sellaiseen kouluun, jossa oppisi kaikki mitä tarvittiin, tullakseen oikeaksi hienoksi naiseksi.
Taavetin päähän ei ollut koskaan pistänyt, että tyttö tarvitsisi enemmän oppia kuin minkä heidän oma opettajattarensa voi hänelle antaa. Ja vielä vähemmin oli hän ajatellut, ett'ei tytöstä siellä kaukaisessa kylässä voisi tulla yhtä hieno nainen kuin kenestä muusta tahansa. Mutta kun hän oli neuvotellut maailmaa kokeneen Kalle Lehtisen kanssa, joka oli hänen apulaisensa kaikissa pulmallisissa kysymyksissä, päätti hän suostua tytön matkaan, varsinkin kun opettajatarkin piti sen parhaana.
Mutta itse hän ei vienyt häntä Bostoniin, mihin hänet oli päätetty lähetettäväksi.
— Ei minusta ole sellaisen matkan tekoon, selitti hän. — Minä en tiedä mitään sellaisista asioista, ja tuskinpa voin puhuakaan muitten kuin omain ihmisten kanssa. — Eiköhän meidän opettajatar voisi viedä häntä kouluun?
Tällä ei ollut mitään huviretkeä vastaan näin lupa-aikana ja suostui hän heti paikalla toimeen.
Heti kun koulu oli suljettu, matkustivat he, opettajattarella avoin valtakirja Katien varustamiseen parhaan mukaan, sekä pullea kukkaro kaikkiin muihin mahdollisiin tarpeihin.
Katie tosin oli alakuloinen pari viimeistä päivää ja itki vähän jäähyväishetken lähestyessä, mutta oli sentään niin touhussaan ajatellessaan kaikkia, mitä tulisi näkemään, ett'ei hän eroa erittäin vaikeana pitänyt.
Taavetti kyllä ei itkenyt, se ei ollut hänen tapaistaan. Mutta hänelle tuli niin omituisen paksu tunne kurkkuun, jotain, jota hän ei voinut nielasta alas, että hänen äänensä oli painuksissa, kun hän jokihöyryn kadottua näkyvistä kääntyi Lehtisen puoleen.
— Siellä se nyt menee, sanoi hän hiljaa. — Miltähän maailma näyttää, kun se takaisin palaa? — palanneeko ollenkaan.
— Kyllä hän palajaa, lohdutti Kalle Lehtinen — mutta ikävä häntä tulee.
Taavetti Anttilan kohtalo.
Katieta tulikin ikävämpi kuin Taavettikaan oli luullut. Mutta hänestä sitä ei huomannut muuten kuin että hän muuttui vielä entistäänkin harvapuheisemmaksi. Hän teki itse ankaraa työtä aamusta iltaan, niinkuin ennenkin, vaikka kyllä olisi voinut muilla teettää raskaimmat työt, kun talo oli varsin kukoistavassa kunnossa ja antoi tuloa paljon ylitse hänen yksinkertaisten elämäntarpeittensa. Sittenkin jäi menopuoli pienemmäksi, vaikka Katien olo Bostonissa oli alkanut vetää koko runsaasti rahaa.
Ainoana ilona, mitä hänellä nyt enää oli, olivat Katien kirjeet, mutta se ilo olikin niin suuri, että hän kernaasti olisi raatanut vielä puolta enemmän, jos se olisi ollut tarpeellista, tytön menojen täyttämiseksi. Eikä hän sitäkään iloa sentään voinut nauttia jakamattomana. Hän oli vielä siksi heikko englanninkielessä, että piti ottaa Lehtinen apuun saadakseen täyttä selkoa tytön kirjeistä.
Ei hän sitä sentään tunnustanut tällekään, vaan koetti aina itse ensiksi tavailla kirjeen lävitse. Kun kirje oli päivällä tullut, meni hän vasta illalla Lehtisen puolelle antaakseen sen hänenkin luettavakseen.
— Ehkä sinä luet sen ääneen, sanoi hän joka kerralla. — Minä olen kyllä sen lukenut, mutta kuuntelen sitä kernaasti vieläkin kerran.
Ja kun Kalle Lehtinen varsin hyvin tiesi, mistä kohden iho oli arka, käänsi hän kirjeet suorastaan suomeksi niin hyvin kuin taisi.
— On niinkuin olisi hauskempaa kuulla niitä omalla kielellä, huomautti Taavetti vaan, käyttäen aina ihan säännöllisesti samoja sanoja. Eikä kumpikaan heistä edes ajatuksissaan myhähtänyt sille asialle.
Kun vielä toinen suuri tehdas oli pantu käyntiin kosken vastapäisellä rannalla, kasvoi kylä vauhdilla, joka ainoastaan Ameriikassa on mahdollista. Pari aikaisimmista uudistalojen omistajista oli jo myynyt tiluksensa hyvästä hinnasta keinottelijoille, jotka olivat jakaneet ne rakennustonteiksi ja voittaneet aimo rahat kaupassaan. Jokivarrelle alkoi kasvaa oikea kaupunki ja maan arvo siinä oli yhä nousemassa.
Ainoa, joka ei mitenkään taipunut myymään maatansa, oli Taavetti Anttila. Lehtiselle oli hän luovuttanut tilavan tontin aivan tehdasalueen vieressä ja koululle lahjoittanut toisen, vieläkin suuremman, mutta siihen saivat tyytyä.
— Ehkä tulee vielä sekin aika, että on pakosta myyminen, tuumiskeli hän. — Siihen mennessä ei maa minun hoidossani huonone.
Kukaan ei tiennyt, mitä hän oikeastaan tarkoitti "sillä ajalla, jolloin on pakosta myyminen." Ja ehk'ei hän sitä ihan varmaan tiennyt itsekään. Oli miten olikaan, mutta ei hän koskaan sanallakaan nureksinut niitä vähitellen lisääntyviä rahalähetyksiä, jotka menivät Bostoniin. Hänen tulolähteensä kasvoivat yhä menoista huolimatta, ja samoin hänen talletuksensa kaupungin uudessa pankissa.
Paitsi Kalle Lehtistä, ei hän pitänyt lukua kenenkään muun seurasta kuin opettajattaren, joka itsekin silloin tällöin oli kirjevaihdossa Katien kanssa, ja aina oli sangen kerkeä kuulemaan Bostonin uutisia. Hänen avullaan tuli Taavetti vähitellen myös niin paljon taitavammaksi englanninkielessä, että hän omin päin sai melkein täyden selon kirjeitten sisällöstä, joita "Uncle Davelle" tuli Katieltä sekä säännöllisesti että usein.
Mutta ei hän siltä suinkaan heittänyt sitä tapaansa, että luetti ja käännätti Lehtisellä kirjeet. Päinvastoin tuli pian tavaksi, että he luettuaan ensin kirjeet itse menivät yhdessä opettajattaren luo antamaan vielä hänellekin osansa niistä. Ja silloin viipyivät he usein koko illan hänen luonaan.
Aluksi oli Taavetti jäykkä ja ujosteleva hänen seurassaan. Hän oli kuin olikin "herrasväkeä", vaikka tekikin työtä elatuksekseen, niinkuin muutkin kyläläiset. Ja vaikka Taavettikin jo oli vanha ameriikkalainen, ei hänen sentään ollut onnistunut voittaa itsessään jonkunlaista vastenmielistä alemmuuden tunnetta sellaisessa seurassa. Mutta kun hän näki Kalle Lehtisen erinomaisen vapaan esiintymisen, vaikka sekin kyllä kohteli opettajatarta huomattavalla kunnioituksella, alkoi Taavetti vähitellen mukautua seuraan.
Opettajatar puolestaan piti heitä vallan samanarvoisina kuin herrojakin, tehtaitten virkamiehiä, joita silloin tällöin myös pistäytyi hänen luonaan vieraisilla. Molempia suomalaisia pidettiin heidän itsensä tietämättä uuden kaupungin kunnollisimpina miehinä, niinä, jotka sille oikeastaan olivat perustuksen erämaahan laskeneet, hyödyksi sekä itselleen että muille. Ja sellaisille miehille annetaan arvoa, varsinkin silloin, kun he itse eivät vaadi sitä muilta.
Mutta vähitellen alkoi Taavetissa herätä kaikellaisia omituisia ajatuksia siitä innosta, millä Kalle Lehtinen sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla kiskoi häntä mukaansa koululle.
Kun ei miehellä vaan olisi muita metkuja! Mutta eihän se olisi mahdollista. Opettajatar oli kyllä hyvin ystävällinen ja näytti oikein iloiselta aina, kun he tulivat, mutta oli se sittenkin liiaksi paljon ylempänä Kallea.
Eihän se nyt enää ollut pilan nuorikaan, mutta kumminkin useita vuosia nuorempi Kallea. Ja oli niin muhkean näköinenkin, että helposti voi saada miehekseen jonkun insinöörin eli kirjanpitäjän tehtaista, jos nyt vaan tahtoisi ottaa miehen.
Vaikka eihän naisten ajatuksia oikeastaan kukaan voinut tuntea. Ei ollut Kallekaan sentään mikään hullumman näköinen mies ja olihan hänestä tulemaisillaan vallan rikas. Ja osasihan hän kertoa paremmin ja enemmän kuin useimmat muut kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut. Ja sitä oli jotenkin paljon.
Kuta enemmän Taavetti ajatteli Kallen toiveita, sitä paremmilta ne hänestä näyttivät. Ja siksipä hän ei hämmästynyt hetikään niin paljon, kuin Lehtinen ehkä oli odottanut, kun tämä eräänä iltana parhaat vaatteet yllään tuli tervehtämään ystäväänsä, joka jo oli levolle paneutumassa, ja ilmaisi olleensa kosimaretkellä.
— Ja hyvin kävi arvatenkin, sanoi Taavetti, joka ei voinut erehtyä katsellessaan Kallen tyytyväisyydestä loistavia kasvoja.
— Hyvinpä hyvinkin, vakuutti toinen. Vaikk'en minä sittenkään vielä voi käsittää, että hän suostui. Sellainen lurjus kuin minä olen ollut aikoinani — ja juoppo vielä lisäksi. Mutta hän saattaisi etsiä kauvan ja sentään onnistua huonommin, sanoi hän, niin ett'ei minun entisyyteni tarvinnut tulla mihinkään lukuun.
— Siitä sen näkee, ett'ei kirjatieto ole pilannut ymmärrystä, päätteli Taavetti. — Joko päätettiin, milloinka häät pidetään?
— Eihän juuri vielä, tunnusti Lehtinen hiukan hämillään. Kyllähän minä tahdoin, että olisi menty jo huomenna papin luo, kun ei tässä maassa tarvitse panna kuulutukseenkaan, mutta hän nauroi vaan ja sanoi vähemmänkin kiireen toki riittävän.
Taavetiltakin melkein pääsi nauru, vaikk'ei se ollut hänen tapaistaan.
— Olisit ottanut papin mukaasi kosimaan mennessäsi, niin olisi käynyt vieläkin pikemmin. — Hulluhan sinä olet, mies! Mutta niin se taitaa käydä, kun kerran rakastuu.
— Hän sanoi, että tänne ensin pitää saada uusi opettaja, joka ottaa koulun huostaansa, ilmoitti Lehtinen nurpeissaan. — Ja tiesi hänet, kuinka kauvan se kestää.
— Sanoinhan minä, että hän on oikein ymmärtäväinen ihminen. Ja tarpeen se voi ollakin, koska sinä olet järjiltäsi. Mutta hyvin on asia mennyt ja onneksi olkoon!
Hyvästi myönsi Kallekin sen menneen ja tyytyväisyyden hymy pilkisti esiin jokaisesta hänen kasvonpiirteestään.
Ei kestänyt kumminkaan monta viikkoa, ennenkun uusi opettajatar jo saapui, ja heti sen jälestä tuli entisestä "Misstres Charles Lehtinen", niinkuin pappi häntä nimitti heti vihkimisen jälkeen pitämässään onnittelupuheessa. Häät vietettiin Anttilassa, ja oli sen omistaja kaunistanut koko tupansa lehvillä yhdeksi ainoaksi isoksi lehtimajaksi ja varustanut huimaavat hääkemut, ollenkaan kuluja katsomatta. Melkein jok'ikinen sielu koko kylässä oli vieraaksi kutsuttu, eikä ainoakaan ollut kutsuja ylenkatsonut.
Katieta vaan kaivattiin, ja ainoastaan sentähden, ett'ei Taavetti millään muotoa antanut hänen yksinään tehdä pitkää matkaa, eikä ketään voitu lähettää häntä noutamaan.
— Minä lähden tästä piakkoin itse tervehtimään häntä, sanoi hän — ja kerron kaikki mitä täällä kotona on tapahtunut.
Vanhan ystävän kihlautuminen ja naiminen oli suorastaan nuorentanut Taavettia itseäänkin. Puheliaammaksi hän ei juuri tullut, mutta näytti tyytyväisemmältä kuin kertaakaan Katien lähdön jälkeen, eikä kartellut enää läheskään niin paljon muita ihmisiä kuin ennen. Paras todistus hänen sisällisestä muutoksestaan oli sentään hänen aikomuksensa matkustaa Bostoniin.
Sen matkan hän teki omin päin jo pari viikkoa jälkeen Lehtisen häitten, ja kotiin palatessaan oli hän ulkonaisestikin kokonaan muuttunut. Tukka oli leikattu kaupunkilaisittain ja leuka ajeltu sileäksi. Hattu oli uusinta muotia ja uudet, kaupunkilaiset vaatteet tuntuivat olevan hienointa lajia. Mutta ainoastaan kolme päivää oli hän ollut Bostonissa ja milt'ei mahdotonta oli Lehtisen ja hänen rouvansa saada häneltä mitään tietoa, koskipa se sitten Katieta tai muuta.
— Kyllähän se hyvin voi, vastasi hän heidän lukemattomiin kysymyksiinsä. — Ja on tullut jo vallan aikaihmiseksi. Mutta minua kohtaan oli hän ihan ennallaan — niin iloissaan nähdessään minut, että nauroi ja itki, kun olin tullut.
Syytä siihen, ett'ei ollut siellä pitemmältä viipynyt, ei hän vaan ilmaissut, ei ainakaan suoranaisesti.
— Mitä olisin minä siellä tehnyt? sanoi hän vältellen. — Minähän en oikein sovellu kaupunkilaisten seuraan. Ja kolmessa päivässä ehdin minä kyllä sanoa sanottavani. — Mutta ikävä näytti kumminkin Katiella olevan, kun tein lähtöä! lisäsi hän, oltuaan hetken aikaa mietteissään.
— Kuinka vanha on Dave? kysyi M:rs Charles Lehtinen mieheltään, kun he Taavetin lähdettyä olivat jääneet kahden. — En koskaan ennen ole pitänyt häntä muuna kuin vanhana miehenä, mutta siltä ei hän nykyään ollenkaan näytä.
— Ei hän vanha olekaan. Useita vuosia minua nuorempi, vaikka paljoa viisaampi. Luullakseni noin kolmekymmentäviisi vuotta.
— Sitten alan ymmärtää, mikä tässä asiassa on pohjana, sanoi rouva merkitsevästi. Mutta ei antanut hän miehensä mitenkään vietellä itseltään parempaa selvitystä sanoihinsa, joista tämä ei ymmärtänyt niin mitään.
Alunpitäin oli päätetty, että Katie viipyisi Bostonissa neljä vuotta. Vähän neljättä oli menossa silloin, kun Taavetti oli käynyt siellä, ja sen jälestä ei hän enää ollut oikein tyytyväinen oloihin eikä toimiin Anttilassa.
Katielta saapui kyllä eteenkinpäin kirjeitä yhtä säännöllisesti kuin ennenkin, mutta ne eivät parantaneet asiaa. Ne päinvastoin vaan kiihoittivat hänen ajatuksiaan asioihin, joilla hän ei koskaan ennen ollut päätänsä vaivannut, vaan jotka nyt alkoivat siellä lakkaamatta pyöriä.
Suurimman vaikutuksen oli häneen hänen matkallaan itäänpäin tehnyt suurien kaupunkien rikkaus ja komeus. Sellaisia rakennuksia kuin sekin, missä Katie asui, oli hän ennen katsellut vaan ulkopuolelta, ja samoin oli hän yleensä nähnyt elämääkin vaan sen puutteellisimmilta puolilta sekä kotona että Ameriikassa. Siinäkin uudessa kaupungissa, joka oli kasvanut hänen talonsa ympärille, elettiin mitä yksinkertaisinta ja vaatimattominta elämää, kun sitävastoin Katie ja hänen ystävänsä Bostonissa elivät kokonaan toisella tavalla.
Kuinka voisi tyttö ollenkaan enää tulla toimeen niissä oloissa, joissa hän ennen matkaansa eli? Taavetin tupa ja eteiskammari olivat vielä ihan ennallaan, tuvassa samat veistetyt seinät ja lattia, kammarissa samat, aikoja sitten vaalenneet tapetit, jotka hänen viimeistä vuotta kotona ollessaan oli seiniin liimattu. Nyt mahtaisi se kaikki tuntua hänestä kauhean ikävältä.
Päätökseksi kaikista hänen tuumistaan tuli se, että hän eräänä kauniina päivänä ilmoitti Lehtiselle aikovansa rakentaa uuden talon.
— Siinä sinä teet oikein, vakuutti Lehtinen, joka jo aikoja sitten oli rakentanut itselleen komean asunnon kauppapaikkansa viereen. — Varojahan sinulla on kyllä ja vanha koppisihan onkin jo rappeutunut. Kuinka hyvin vielä muistan sen ajan, kun me yksistä tuumin autoimme sinua sitä rakentaissasi!
Taavetti päätti tehdä uuden rakennuksensa niin upean, ett'ei Katien tarvitsisi hävetä, vaikka joku bostonilaisista ystävistäänkin tulisi häntä tervehtimään. Itse hän katsoi paikan sille hyvän matkan ulommaksi farmia, pienelle kunnaalle lähellä joen suuta, josta näköala ulottui pitkälle sekä vastavirtaan että alaspäin. Ja neuvoteltuaan tehtaan esimiehen kanssa, kirjoitti tämä hänen pyynnöstään S:t Paulista erään ameriikkalaisen rakennusmestarin, joka tiesi, miltä hienon rakennuksen pitäisi näyttää.
Mestari tuli ja otti kuudessa kuukaudessa tehdäkseen rakennuksen valmiiksi. Mutta Taavetti alkoi uudestaan epäillä tuumaansa kuultuaan, kuinka kalliiksi se tulisi.
Niin kalliiksi ei hän sitä ollut koskaan ajatellut. Kyllähän hänellä oli rahaa pankissa enemmänkin, mutta — — — —
— Nooh, viisi siitä! Karttuuhan sitä rahaa lisää taas, jos elonikää jatkuu, päätti hän lopulta. — Tuleehan se maksamaan, jos mieli saada hienoa.
Siitä pitäen oli hänen suurin huvinsa katsella, kuinka tuo komea rakennus kohoamistaan kohosi. Ei asetettu hirttä, ei kiveä paikoilleen koko talossa, ett'ei hän sitä ensin olisi tarkastanut. Ja vastustamattoman itsepäisesti pakotti hän rakennusmestarin monta kertaa hylkäämään jonkun kappaleen, joka ei hänen mielestään ollut kylliksi hyvä.
— Taloja ei rakenneta joka päivä, päätteli hän. — Se tulee siinä pysymään kauvan, eikä siihen siis saa käyttää huonoa ainetta.
Kun se lopulta oli valmis ja maksettu, antoi hän vielä rakennusmestarille aika summan rahaa huonekalujen ja muiden välttämättömien tarpeitten ostoa varten S:t Paulista. Ja kun ne olivat saapuneet, pyysi hän rouva Lehtistä neuvomaan, mitenkä ne asetettaisiin paikoilleen, että kaikki näyttäisi niin somalta kuin mahdollista. Puutteellisuuksia ei saanut olla, kaikki piti oleman täydessä kunnossa, vaikkakin pankkisäästöt menivät niin tarkkaan, ett'ei montakaan sataa dollaria jäänyt jälelle, sittenkun kaikki ostokset oli suoritettu.
Mutta kun kaikki oli järjestetty täyteen kuntoon, väänsi hän uuden rakennuksensa ovet lukkoon.
— Siellä ei saa kukaan asua, ennenkun Katie tulee, päätti hän. —Sitten pidetään siellä tulijaiset.
Rouva Charles Lehtinen pudisti vielä kerran merkitsevästi päätään, niinkuin hän oli monesti tehnyt rakennuksen aikana. Mutta ei hän puhunut siitä sanaakaan miehelleen, joka ei älynnyt mitään koko asiasta.
Oli enää vaan kaksi kuukautta jälellä Katien kotiin tuloon, kun kerran sattui niin, ett'ei hän kolmeen viikkoon kirjoittanut yhtään kirjettä. Taavetista alkoi jo tuntua hyvin levottomalta, mutta sitten tuli pieni, nähtävästi kiireessä kirjoitetta lippunen, jossa Katie pyysi anteeksi, ett'ei ollut niin pitkään aikaan kirjoittanut. Hänellä oli ollut niin äärettömän paljon tekemistä. Mutta pian hän kirjoittaisi taas.
Viikon kuluessa saapuikin toinen, pitkä kirje, jossa hän ilmaisi kaikki tunteensa kotona olevia, erittäinkin Uncle Davea kohtaan, jota hänen tuli kaikesta kiittää, mutta myöskin Lehtistä ja hänen vaimoaan kohtaan. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut sellaisella lämmöllä ja sydämmellisellä kiitollisuudella, mutta kirje vaikutti sittenkin Taavettiin omituisesti, eikä tyydyttänyt häntä.
Ja kun taas kului kolmatta viikkoa ilman mitään tietoja, alkoi Taavetti tuntea levotonta alakuloisuutta, jota ei sekään ajatus voinut haihduttaa, että hän ei luultavasti siksi kirjoittanut, kun niin pian jo tulisi kotiin.
Ja niin sattui eräänä päivänä, että postineiti hymyillen ojensi hänelle kirjeen Bostonista, ennenkun hän edes ennätti kysyäkään mitään.
Hän meni uuteen taloonsa, niinkuin hän viime aikoina tavallisesti teki, ja istuutui verannan portaille lukemaan Katien kirjettä, jossa varmaankin olisi tieto siitä, minä päivänä hän saapuisi kotiin.
"Rakkain Uncle Dave!"
"Kun tämä kirje saapuu Anttilaan, — en minä enää ole yksin sinun Katiesi, vaan myöskin erään toisen, joka on paras, rakkain ja viisain ihminen maailmassa — lähinnä minun Uncle Daveani. Tunti sitten olen joutunut naimisiin ja ensi työkseni kirjoitan" — —
Niin pitkälle ennätti Taavetti, ymmärtämättä ollenkaan, mitä luki. Sitten loi hän kummastuneen katseen kirjeestä uuteen rakennukseensa ja pyyhki otsaansa, johon oli noussut hikikarpaloita, vaikk'ei ollut ollenkaan lämmin.
"Hän on mennyt naimisiin", sanoi hän puoleksi ääneensä, ja istui sitten aivan hiljaa lukematta sen pitemmälle.
"Ei, kotiin tästä pitää lähteä", sanoi hän hetken päästä, taas ääneensä. Ja meni suoraan kentän yli vanhaan tupaansa takaisin.
Hän asettui rahille uunin eteen muistamatta panna edes piippuunsa ja istui siinä vaan katsellen tuleen, kunnes Lehtinen astui sisään ja keskeytti hänen mietteensä.
— Kuuluit saaneen kirjeen postista ja kun et tullut meille — —Milloinka Katie tulee?
— Pian kai hän tulee, sanoi Taavetti jotain vastatakseen. — Hän on mennyt naimisiin.
— Naimisiinko? Onko hän ottanut miehen? No mutta — — —
— Ja miksikä ei? keskeytti Taavetti kiivaasti.
— Niin, niin — niinpä kylläkin, miks'eikö hän olisi ottanut — — — se tapahtui vaan niin aavistamatta. Minä — — —
— Lue itse, keskeytti Taavetti taas ja ojensi hänelle kirjeen — mutta elä lue suomeksi, lisäsi hän.
Se oli pitkä kirje, enimmäkseen täynnä hajanaisia kuvauksia hänestä, miehestä. Ei Lehtinen eikä Taavetti voineet oikein käsittää kaikkea, mitä hän siitä kertoi. Niin paljon he kumminkin ymmärsivät, että hän oli ollut miehensä kanssa tuttava ainoastaan muutaman viikon, ja ett'ei tämä ollut laskenut häntä kotiin, ennenkun olivat vihityt. Oli näet pelännyt, että hänet saataisiin kotona hylkäämään hänet, kun ei hän ollut ollenkaan rikas. Mutta se ei haittaa mitään, vakuutti Katie. Mies on kyllä halukas työtä tekemään ja on heti sanonut, kuultuaan Anttilasta ja siitä uudesta kaupungista, että siellä sitä on rahaa ansaittavana. Uncle Dave heidän tultuaan kyllä on näkevä, mitenkä hyvin hän ymmärtää asioimistoimia. Ja heidän pitäisi tuleman parin päivän päästä. Mies oli kyllä tahtonut, että olisi tehty pitempi häämatka, mutta hän ei ollut suostunut viipymään matkalla kuin muutaman päivän, vaikka rahaa oli hänellä jälellä vielä jäämäänkin.
— Vai niin, he tulevat tänne — jo muutaman päivän päästä! Siinä oli kaikki, mitä Taavetilla oli sanottavana.
— Ja miehellä ei ole yhtään mitään, huomautti Lehtinen — koskaKatie puhuu omista rahoistaan matkan varalle.
— Se ei merkitse mitään, jos hän muuten on kunnon mies. Tässä talossahan voi kyllä elää.
Sitten istuivat he molemmat vaiti pitkän aikaa, kunnes asemaLehtisestä alkoi käydä tuskalliseksi.
— Etkö tule meidän puolelle? kysyi hän. — Meidänkin emäntä on kyllä utelias kuulemaan kirjeen sisältöä.
— Enpä häntä. Tässä on niin paljon ajateltavaa.
Ja Lehtisen mentyä istui Taavetti vielä pitkän aikaa samalla paikalla ja samassa asennossa, katseli takkavalkeaa vaan, eikä pannut edes tupakaksi. Myöhemmin illalla selvisivät hänelle sentään asiat, ja hän läksi Lehtiselle, missä vielä oltiin valveilla.
— Huomenna sinun täytyy auttaa minua kaikessa, mitä minulla täällä on tehtävää, alkoi hän, sanomatta edes hyvää iltaa. — Minä aijon täältä lähteä pois ja tahdon panna kaikki järjestykseen.
— Mihin aijot matkustaa?
— En tiedä varmaan — johonkin länteenpäin katsastelemaan ympärilleni.
— Ja talosi? Kuinka sen käy?
— Ei sovi olla kahta isäntää yhdessä talossa. Ja minä olen ajatellut, ett'en koskaan olisi saanut koko taloa, joll'ei se olisi tapahtunut tytön vuoksi. Hänen tähtensähän te kaikki autoitte minua.
— Senkö vuoksi aijot sen lahjoittaa miehelle, jota et ollenkaan tunne?
— En kuin Katielle, oikaisi Taavetti. — Täällähän voi vaimo omistaa mitä tahansa, miehen pääsemättä siihen käsiksi.
— Ja mihin aijot itse ryhtyä?
— Voinhan tehdä työtä. — Ehkä jaksan vielä hankkia itselleni toisen talon. Joutilasta maatahan on kyllä.
Lehtinen näytti sekä huolestuneelta että hämmästyneeltä. Tämähän oli aivan yhtä hullua kuin sekin, että Taavetti kiskoi vierasta lasta perässään kelkassa Dakotasta. Mutta hulluuden takana aavisti hän hämärästi jotain, josta ei voinut puhua.
— Elä koeta pidättää häntä, sanoi hänen vaimonsa, sittenkun Lehtinen oli keventänyt sydämmensä hänelle. — Sinä olet kyllä hyvä mies, Charles, mutta Taavetteja ei ole kuin yksi tuhannessa. Se on ainoa, minkä hän voi tehdä.
Ja sitten alkoi hän itkeä.
Sitäkään ei Charles Lehtinen oikein ymmärtänyt, mutta hän luotti niin paljon vaimonsa syvempään viisauteen, ett'ei hän tehnyt mitään vastoin hänen neuvoaan. Aamulla aikaisin meni hän Anttilaan, suruissaan kyllä asiain tilasta, mutta haluttomana tekemään enää mitään vastaväitteitä.
— Ensiksi tehdään sinun tonttiasi koskevat paperit selviksi, niin ett'ei siitä voi syntyä mitään rettelöltä, sanoi Taavetti.
— Minä maksan siitä hyvän hinnan, jos suostut myömään sen.
— En ole aikonut tavotella sinun rahojasi. Mutta varminta kyllä on, että teemme kauppakirjan.
— Se tontti on hyvästi tuhannen arvoinen ja minulla on varaa se siitä maksaa. Kun et tahtone ottaa rahoja, panen minä ne pankkiin.
— Olkoon niin. Ehkä niitä joskus tarvitaan. Kalle Lehtinen luuli kyllä huomanneensa, mitä Anttila tarkoitti, mutta vannoi itsekseen, ett'ei Katien mies ikinä saisi haistaakseenkaan niitä rahoja.
— Ja sitten minä tahdon tehdä kauppakirjan talosta Katien nimiin. Jos me kirjoitamme päivänmäärän joksikuksi päiväksi menneelle viikolle, niin kelpaa hänen tyttöinen nimensä. Sinä voit todistaa.
— Jos siitä syttyy riita, niin teen minä valani asiasta. Eikä hän kirjeessä edes maininnutkaan miehensä nimeä.
— Kirjoita hänet jotain maksaneeksi, niin kuittaan. Muuten se ei käy täydestä.
He olivat vuosien kuluessa kumpikin oppineet yhtä ja toista Ameriikan oloista ja asioista, Lehtinen niin paljon, että hän erään painetun neuvonantajan avulla saattoi omin päinsä kirjoittaa asiapaperit.
— Kaikki on oikein, sanoi hän, merkittyään muistiinsa Taavetin toivomukset. Huomenna minulla on molemmat paperit valmiina.
— Enkö minä voisi vielä tänä iltana kirjoittaa nimeäni alle?Kentiesi ne jo huomenna tulevat.
— Aijotko lähteä, ennenkun he saapuvat?
— Aijon, vastasi Taavetti lyhyesti. Silloin alkoi Kalle Lehtinen käsittää asian.
— Tule takaisin iltapuolella, sanoi hän. — Ne ovat valmiit silloin. Viimeinen ilta pitää sinun viettämän meidän luonamme. Ja kun hän kääntyi, lähteäkseen pois, käsitti hän samassa tuokiossa senkin, miksi hänen vaimonsa oli itkuun purskahtanut.
Siitä tuli raskas ilta, sittenkun paperit oli allekirjoitettu. Taavetti puhui tuskin sanaakaan enää, kun oli saanut ilmoittaneeksi heille aikovansa rautateitse matkustaa aina Montanaan saakka ja sieltä kulkevansa etemmäksi länttä kohden, tahi mihin häntä sitten näkisi paraaksi kääntyä.
— Ehkä kirjoitan joskus, lupasi hän puolittain.
Noustuaan istuiltaan lähtöhankkeissa, ojensi hän Lehtiselle muutamia avaimia.
— Uuteen taloon, sanoi hän selitykseksi. — Kun ne tulevat niin vie nämä heti sinne. Vanha tupa on teljetty kiinni.
— Sittenhän sinä jäät tänne yöksi?
— Olin aikeissa lähteä nyt, rautatielle päin, että voisin ennättää perille huomeniltaiseen junaan.
Kun he tulivat eteiseen, näkivät he hänen heittävän olalleen kääreeseen pannun villapeitteen, jonka päälle oli sidottu pari saappaita.
— Hyvästi nyt ja kiitoksia kaikista näistä vuosista, sanoi hän ja pudisti heidän kättään.
Kummaltakaan ei tullut sanaakaan vastaukseksi.
Mutta kun Taavetti oli kadonnut pimeään, alkoi mrs Lehtinen nyyhkyttää niin hillittömästi, että hänen miehensä koetti lohduttaa häntä.
— Elä itke, sanoi hän — elä itke! — Vaikka kyllä sitä miestä pitää itk — — —
Siinä keskeytyi hänen puheensa ja hän riensi pois huoneeseensa.
Elias Möykän Ameriikan matka.
Elias Möykästä ei ollut juuri milloinkaan ollut iloa kellekään ihmiselle, vaan sen sijaan kyllä harmia monille elatusvanhemmilleen.
Niin, sitäpaitse hänen nimensä ei oikeastaan ollutkaan Möykkä — hän ei ollut sennimiseksi syntynyt. Mutta kun hänet kerran — erehdyksestä vallan, kuten huomattiin — oli haastettu vieraaksimieheksi käräjiin, ja tuomari kysyi hänen nimeänsä, vastasi Elias, että häntä parhaasta päästä oli kutsuttu Möykäksi. Eikä häntä siitä päivin miksikään muuksi kutsuttu.
Hänen isästään ei ollut kellään ihmisellä mitään tietoa. Eikä paljoa enempi tiedetty äidistäkään. Tämä oli myöhään eräänä talvi-iltana, kipeänä ja kurjana, pientä poikariepua taluttaen, hoippunut erääseen syrjäiseen metsätorppaan, aivan pitäjän laidassa. Ja siellä hän kahden päivän perästä kuoli, lausumatta koko sinä aikana ainoatakaan ymmärrettävää sanaa.
Mitään paperia, josta olisi nähty, kuka hän oli tai mistä hän oli kotoisin, ei löytynyt hänen tavaroittensa joukosta, joita hänellä oli leipäkannikka, joitakuita ryysyjä sekä päätön, jalaton ja hännätön pahvihevonen. Ja poika oli liiaksi pieni, eli torpparin mielestä tyhmä, antamaan mitään enempiä tietoja kuin että se oli hänen äitinsä ja hän itse oli Elias.
Ei ollut muuta neuvoa kuin kantaa kuollut vaimo aittaan, missä pakkanen säilytti ruumiin siksi, kunnes torppari ehti ilmoittaa tapahtuman ja asianomaiset pitivät huolta hautaamisesta. Kunta oli pakotettu ottamaan pojan hoitoonsa, koska näytti mahdottomalta saada häneltä mitään tietoa, missä hänen äitinsä aikoinaan oli ollut kirjoilla.
Elias joutui sentähden aikanaan huutolaiseksi ja sai joka vuosi uudessa huudossa uudet kasvatusvanhemmat. Kukaan ei viitsinyt pitää häntä pitemmältä. Kaikki sanoivat, että hän oli liian tyhmä oppiakseen mitään, niin että hänestä ei talossa ollut vähintäkään hyötyä. Eikä selkäsaunakaan pystynyt häneen — sama jos olisi piessyt sahapukkia.
Vasta kun tuli isommaksi, alkoi hän kelvata lastenvaalijaksi, joiden puoleen luontonsa veti häntä niinkuin kaikkiin muihinkin turvattomiin maanmatelijoihin. Ja kun hän oli päässyt niin pitkälle, että kelpasi paimeneen, jäi hän silloisten elatusvanhempainsa luoksi olemaan. He olivat keksineet hänen oikean toimialansa. Tuntui melkein kuin hän olisi itse ollut yksi luontokappaleista, niin hyvin ne ymmärsivät häntä ja hän niitä. Niiden kanssa annettiin hänen sitten elää halunsa mukaan, s.o. yötä ja päivää, niin että hän kokonaan kasvoi hevosten, vasikkain ja lehmäin joukossa.
Huoneessa hän harvoin puhui luotua sanaa, vastasi tuskin kysymyksiin, eikä näyttänyt ollenkaan huomaavan, että hän alinomaa oli muun talonväen pilkan esineenä. Mutta lehmien, hevosten ja lampaanvuonien kanssa voi hän jutella tuntikausia, vaikka hän aina vaikeni, kun joku lähestyi. Ainoastaan silloin, kun hän huomasi jonkun pitelevän pahasti elukkaa, mitä tahansa, suurta tai pientä, avasi hän suunsa, mutta silloin olikin hän niin suulas, ett'ei paremmasta apua.
Se tietysti huvitti talonväkeä, ja siksi he usein härnäsivätkin häntä, lyömällä hevosta, potkaisemalla koiraa tai nakkaamalla jotain lehmän perään. Mutta niin tyhmä kuin hän olikin, huomasi hän sentään lopulta, että ne tekivätkin sen vaan hänen tähtensä, ja siitä pitäen ei hän avannut enää suutansa vihanpurkauksiinkaan.
Rippikouluun tuli hän vasta melkein aikamiehenä ja siellä häntä pitivät sekä toverit että pappi puolittain löyhkäpäisenä. Ja kun viimeksimainittu kahtena vuonna perättäin oli koettanut ajaa häneen tarpeellista tietoa taivaasta, helvetistä ja käskysanoista, julisti hän Eliaan liian typeräksi pääsemään armopöytään.
Eliaasta se oli jotensakin yhdentekevä. Hän oli saanut liian paljon kärsiä rippikoulutoveriensa pilkkaa ja oli hänen käsityksensä niistä ajallisista ja iankaikkisista eduista, mitkä seuraisivat herranehtoollisella käyntiä, liiaksi hämärä, että vastoinkäyminen olisi erittäin painanut hänen mieltänsä. Se hänestä oli tärkeintä — oikeastaan ainoa tärkeä asia — että hän nyt jossain määrin oli päässyt omaksi herrakseen. Sillä toinen seikka, jonka hän tyhmyydestään huolimatta oli saanut päässänsä selville, oli se, että hänen ei enää tarvinnut tehdä ilmaista työtä niille, jotka olivat hänet kunnalta haltuunsa ottaneet. Nyt voi hän pyytää palkkaa ja mennä palvelukseen, mihin itse halusi.
Hänen viimeinen kasvatusisänsä hämmästyi tietysti aikalailla, kun Elias eräänä kauniina päivänä pestausajan lähestyessä otti puheeksi muuttuneen asemansa. Mutta kun hän hyvin tiesi, että oli mahdoton saada parempaa hevosmiestä, tai ketään, joka täsmällisemmin täyttäisi ne työt mitä hän yleensä voi tehdä, niin nielasi hän hämmästyksensä ja tarjosi Eliaalle puolet tavallista renginpalkkaa. Ja kun Elias ei ollenkaan kernaasti olisi jättänyt taloa, missä hän tunsi kaikki elukat niiden syntymästä saakka, niin suostui hän pitemmittä mutkitta tarjoukseen.
Pää-asiassa olikin jotenkin samantekevää, kuinka paljon palkkaa hän sai, kun ei hän kumminkaan koskaan käyttänyt siitä kuin mitättömän pienen osan. Tupakanpolttoon ei hän ollut milloinkaan tottunut; olutta, viinaa tai muuta sellaista ei kukaan ollut koskaan hänelle tarjonnut ja vaatteihin tarvitsi hän sangen vähän, koska hän ei milloinkaan poistunut kotinurkista paitsi työ toimissa. Ja vuoden lopulla jätti hän säännöllisesti kaiken saatavansa isännän haltuun — vastaiseksi, sanoi hän.
Sillä tavalla olisi hän varmaan elänyt kuolinpäiväänsä saakka, jollei isäntä olisi ottanut ajotöitä tehdäksensä uudella rautatiellä, ja pannut Eliasta sinne ajomieheksi. Sellaisissa ajoissa rääkkäytyivät tavallisesti hevoset, mutta Eliaan ajaessa ei ollut siitä mitään vaaraa. Hän olisi kernaammin vetänyt kuorman itse kuin vaatinut liikaa hevoseltaan.
Siitä alkoi kokonaan uusi elämä Eliaalle, joka ei koskaan ennen ollut joutunut mihinkään tekemisiin niin monen vieraan ihmisen kanssa. Siellä oli miehiä jos jonkinlaisista vieraista pitäjistä, joiden nimiäkään hän ei ennen ollut edes kuullut, miehiä, jotka olivat vaeltaneet ympäri koko maan, nähneet sekä Waasan että Helsingin. Olipa yksi ollut Pietarissa saakka, jossa hän sanoi keisarin asuvan.
Eliaan entiset käsitykset maailman laajuudesta muuttuivat tuota pikaa ihan toisiksi. Ja melkein yhtä paljon muuttuivat hänen mielipiteensä siitä, mitä oikea mies maailmassa saa aikaan, kunhan on vähänkään onnea — jos hän muuten lienee mitään sellaista ajatellut. Moni nuorista miehistä puhui, niinkuin ei mikään olisi mahdotonta — erittäinkin ne molemmat Härmäläiset, jotka olivat työjoukossa.
Elias suorastaan kauhistui heidän suuria sanojansa. Heidän suussansa oli pikku asia päästä talonisännäksi. Sen he sanoivat monen tuttavansa tehneen. Ja toinen selitti aikovansa tulla herraksi! Hän ostaisi suuren talon torppareineen ja tupalaisineen ja vähintäin viisikymmentä lehmää, kehui hän. Uskokoot häntä tai olkoot uskomatta, kuinka vaan haluavat, mutta heti kun hän saisi haalituksi matkarahat, menisi hän Ameriikkaan. Siellä sitä ansaitsee kymmenen markkaa päivässä, ja sillähän pitäisi miehen jo päästä taloon käsiksi.
— Onko se kaukanakin? kysyi Elias.
He sanoivat, että pitää kuudesti pohjauttaa saappaita tiellä, — niin kaukana se on. Ja nauroivat.
Elias huomasi, että ne tekivät pilkkaa hänestä, mutta siihen hän oli tottunut. Ja valetta taisi sekin olla, että siellä saisi kymmenen markkaa päivässä — — — vaikka olivathan ne maininneet pari kolme tuttavaansa, jotka olivat menneet sinne tyhjin käsin ja kotiin palattuaan ostaneet talon. — — —
Ja kun hän ajatteli asiaa, muisti hän isännänkin joskus puhuneen ihmisistä, jotka äkkipikaa olivat Ameriikassa rikastuneet — — — Jotain perää mahtoi siis kumminkin olla Härmäläisten puheissa. — — —
Hän, Elias, ei tietysti koskaan pitäisi väliä isännäksi pääsemisellä — se oli lapsellista sellainen ajatus. Mutta toisinaan, kun hän näki talollisten ajavan kirkkoon uusilla vieterirattaillaan ja läikkyvillä siioilla, hevoset täysinäisinä kuin kaurasäkit — niin, silloin saattoi hän kyllä ajatella, kuinka hauskaa olisi ajaa niin lihavalla ja kiiltävällä hevosella, ja se kun olisi sitten vielä oma.
Senvuoksi kuunteli hän yhä eteenkinpäin tarkasti, kun toiset ruuan päälle tupakoidessaan juttelivat Ameriikasta ja niistä seuduista siellä, joissa eniten ansaitsi. Jonkun kerran hän jo itsekin kysyi jotain seikkaa, mutta silloin nauroivat toiset aina, sanoivat, ett'ei Möykkiä siinä maassa tarvittu ja kysyivät, oliko hänellä kuusien saappaiden paikat matkaa varten.
Naurakoot! ajatteli Elias — kyllähän lakkaavat, jos minä todellakin menen sinne ja tulen rahojen kanssa takaisin!
Koko kesän ja syksyn tuumaili hän sitä, mitä kuuli Ameriikasta, joka oli ainaisena puheenaineena työmiesten kesken. Toinen Härmän mies oli todellakin lähtenyt ja toinen odotteli vaan, kunnes saisi pilettirahan kokoon. Joll'ei hän olisi juonut niin paljon, niin olisi hänkin varmaan jo ollut matkalla, mutta joka tilin perästä oli hän humalassa ja niin täytyi hänen odottaa taas.
Se oli muuten hän, joka antoi Eliaalle enimmät tiedot siitä luvatusta maasta, sekä oikeita tietoja että paljon muitakin — kun hän oli leikillisellä tuulella. Ja kuta enemmän Elias kuuli hyvistä toiveista Ameriikassa, sitä varmemmaksi tuli hänen päätöksensä tehdä se suuri yritys.
Niinpä ajatteli hän vähitellen oikean suunnitelman niiden tietojen perusteella, joita hän oli saanut. Ja kun marraskuun ensi päivä oli käsissä, hämmästytti hän isäntäänsä pyytämällä säästössä olevia rahoja niiltä vuosilta, joilta hän oli palkkaa saanut.
— Paljonko luulet niitä olevan? kysyi isäntä varovasti.
Sitä ei Elias tiennyt.
— No, paljonko sinä sitten tahdot ottaa niitä, ja mihin sinä niitä tarvitset?
— Kaksisataa viisikymmentä minä tarvitsen — päästäkseni Ameriikkaan.
Jos Elias olisi sanonut, että hän aikoi päästä puheenjohtajaksi kunnallislautakuntaan, tai Waasanläänin kuvernööriksi, olisi isäntä tuskin ällistynyt sen enemmän. Mutta hän toipui pian hämmästyksestään ja ilmoitti Ameriikkaan aikovalle, ett'ei hän niine hyvineen saisi jättää palveluspaikkaansa.
— Sinun olisi pitänyt siitä ilmoittaa pestausaikana, selitti hän.
— Ettepä tekään kysynyt, tahtoisinko jäädä, ettekä tarjonneet pestiä, väitti Elias hiljaisesti.
Siitä tuli isäntä vielä enemmän hämilleen ja hänen teki kovasti mielensä kirota — kun ei enää voinut olla varma tuollaisistakaan hölmöistä! — Mutta ääneensä kysyi hän Eliaalta, tyytyisikö tämä kahteensataan viiteenkymmeneen markkaan kuluneilta vuosilta.
Elias kynsi päätänsä joka puolelta, koetti ajatella, mitä se tekisi kahdeksalta vuodelta — ja sanoi lopulta, että hän tuumisi ja laskisi iltaan mennessä.
Tunti sitten olisi se vaikuttanut isäntään aivan samalla tavalla, jos joku hänen vasikoistansa olisi sanonut aikovansa ruveta tuumimaan jotain laskuesimerkkiä. Mutta nyt oli hän Eliaan viimeisen esiintymisen johdosta joutunut niin hämilleen, että hän hetken päästä haki hänet käsiinsä ja sanoi laskeneensa, että siitä tulee noin kaksisataa kahdeksankymmentä markkaa.
— Ei siitä taida tulla mitään voittoa minulle silläkään tavalla, epäili Elias. Mutta kun hänen ei ollenkaan onnistunut selvitellä omia muistojaan, suostui hän tarjoukseen ja piirsi ristin isännän kirjoittamaan kuittiin.
Seuraavana päivänä oli hän matkalla Waasaan, maksoi piletin Ishpemingiin Michiganissa ja joutui asiamiehen huostaan määräpaikkaansa toimitettavaksi, tarvitsematta itse sen enemmän vaivata päätään siitä asiasta.
* * * * *
Jos Elias Möykkä olisi tarkoin tiennyt, mitä Ameriikkaan matkustaminen on, on hyvin luultavaa, että hän kaiken ikänsä olisi ajanut isäntänsä hevosia — ja jättänyt säästönsä hänen talteensa. Mutta siitä ei ollut Härmän mies puhunut mitään, eikä hän tullut itsekään siitä selville, ennenkun oli liian myöhäistä kääntyä takaisin. Se alkoi jo Pohjanmerellä sellaisella pakkasella ja myrskyllä, ett'ei ollenkaan voinut oleskella kannella. Ja välikannella oli vallan sietämätöntä.
Itse hän ei ollut merikipeä, mutta sen sijaan olivat kaikki muut järjestään, sekä yöllä että päivällä — — se oli kauheata kurjuutta! Mutta vieläkin kurjemmaksi tuli elämä Atlantin-laivalla, sittenkun he olivat lähteneet Liverpoolista ja joutuneet yhteen kaikenmoisten ulkomaalaisten kanssa, jotka eivät ymmärtäneet sanaakaan siitä, mitä heille puhui. Ja yhtä vähän voi puhua laivan oman miehistönkään kanssa. Ei yksikään heistä ymmärtänyt suomea.
Ainoa lohdutus oli se, että voi oleskella kannella melkein millä ilmalla tahansa. Laiva oli siksi suuri ja korkea, että laineet ainoastaan ensimmäisenä päivänä lähdön jälkeen roiskuivat yli kannen, mutta sitten tuli olo paremmaksi, vaikka keikkui se sentään niin, että useimmat olivat kipeitä.
Kolmantena päivänä kantoi pari laivamiestä matrassilla kannelle erään nuoren naisen, ja asettivat hänet lähelle sitä köysivyyhteä, jolla Elias istui. Hän oli nähnyt hänet jo ennen suomalaisella laivalla ja sitten Liverpoolin asemalla. Nyt hän näytti melkein kuolleelta, maatessaan siinä silmät ummessa ja liikkumatonna — niin avutonna, niin avutonna, että Eliaan tuli oikein sääli häntä.
— Tuntuuko paremmalta? kysyi hän, kun nainen hetken päästä avasi silmänsä ja loi ne häneen.
— Hiukan paremmalta, kiitos vaan — — täällä ylhäällä tuulessa. — — Ne sanovat, että minä pian paranisin, kun vaan saisin pysymään jotain ruokaa sisässäni. — —
— Tahdotteko koettaa syödä jotain?
— Kun voisi saada yhden silakan — oikein suolasen — — mutta ehkä kahvitippakin auttaisi — — niillä ei mahda olla silakkaa!
Elias toi hänelle kahvia omassa läkkiastiassaan, ja hän ryypiskeli kiitollisena kuuman juoman. Koe onnistui. Vähän ajan perästä tunsi hän itsensä niin paljon paremmaksi, että yritti istumaan, ja silloin veti Elias matrassin köysivyyhden viereen, niin että sairas voi nojautua sitä vastaan.
Siitä johtui heidän tuttavuutensa ja sitten oli nainen Eliaan turvattina ja seuralaisena loppumatkan. Ensin oli Elias vähän arka, kun nainen virkistyi niin paljon, että voi liikkua laivalla ja tulla omin neuvoin toimeen. Mutta kun toinen oli aina yhtä ystävällinen häntä kohtaan, rohkaisihe hän palvelemaan häntä eteenkinpäin parhaansa mukaan.
Päivää ennen perille tuloa uskalsi hän jo kysyä naiselta, mihinkä paikkaan Ameriikassa hän aikoi.
— En oikein tiedä — — Pilettini on vaan New-Yorkiin, jossa minun pitäisi saada vähän rahaa eräässä konttoorissa. Ehkä ne siellä voivat neuvoa, mitä minun olisi tehtävä.
Eliaasta se tuntui kummalliselta — hän kun itse oli jo etukäteen määritellyt koko matkansa. Mutta kun hän siihen asiaan ei tiennyt mitään sanoa, huomautti hän vaan, että palkat New-Yorkissa olivat huonommat kuin muualla, mikäli hän oli kuullut puhuttavan.
— Kyllä ne minulle taitaa riittää, tuumi nainen — jos joku vaan huolii minua palvelukseensa.
— No miksikä ei teitä?
— Niin, minä en tiedä oikein, mitä lienevät kirjoittaneet papereihini, mutta jos niihin kaikki on pantu, niin silloin se ei ole minkään helppoa.
Elias katseli ihmeissään naista, eikä puhunut mitään. Nainenkin istui hetken äänetönnä, kuunnellen koneen säännöllistä jyskytystä ja aaltojen hyrskähtäviä iskuja kokkaa vastaan, ja sitten alkoi hän kertoa itsestään:
Että hänelle oli sattunut onnettomuus palveluksessaan kauppiaalla — — puotimiehen kanssa — — eikä se ottanut häntä, niinkuin oli luvannut, vaan lähetti hänet hänen kotipitäjääsensä ja eikä vanhemmista ollut kumpikaan elossa. — — Sitten syntyi lapsi — — ja häntä sakotettiin käräjissä siitä, että se oli avioton — — vaikk'ei se elänyt kuin viikon. Sitten olivat kaikki niinkuin koiria häntä kohtaan, kunnes hän otti muuttokirjansa — siihen se oli kaikki merkitty — ja meni takaisin kaupunkiin. Ja kun puotimies ei tahtonut mitään tietää hänestä — käski hänen hakemaan toista, niin raivostui hän siihen määrin, että uhkasi manuuttaa hänet. — —
— En minä sentään olisi tainnut sitä tehdä, lopetti hän — mutta hän kysyi paikalla, enkö tahtoisi lähteä Ameriikkaan, jos hän maksaisi matkan — — ja sitten minä läksin.
Elias tuumaili asiaa niin, että pää tärisi. Olla sakotettu sellaisesta ja se sitten vielä pantuna papereihin, se voisi olla hyvinkin vaarallista, etenkin vieraassa maassa. — — Mutta kun hän oli kysynyt, osaisivatko ne Michiganissa lukea edes ulosseteliä, niin oli Härmäläinen sanonut, ett'ei siellä kysytä mitään papereita. — —
— Teidän pitää tulla mukana aina Michiganiin saakka, neuvoi hän, kun oli ajatuksissaan päässyt niin pitkälle. — Minä olen kuullut, ett'ei siellä kysytä mitään papereja eikä todistuksia.
— Mitenkähän paljon sinne matka maksaa?
— Ei sen pitäisi hyvinkään kalliin oleman — — ei ollut suurta eroa piletin hinnassa New-Yorkiin ja sinne. Ja siellä ovat palkat paremmat.
— Kun vaan ne rahat, jotka saan riittäisivät — —
— Minulla on rahaa jälellä, vakuutti Elias
— ja niitä minä en tarvitse sinne päästyäni. Siellä kuuluu ansaitsevan kymmenen markkaa päivässä.
— Antaisitteko te rahanne minulle, jota ette ollenkaan tunne?
— Niin — en tiedä, sanoi Elias — mutta — mutta — sitähän täytyy auttaa, joka on avun tarpeessa.
Siihen ei nainen vastannut mitään. Mutta hän tuli ajatelleeksi puotimiestä, kuinka se oli puhunut vallan toisin. — Oli todellakin suuri ero ihmisten välillä. — —
— Minä olen Kristiina Antintytär Kauhajoelta, sanoi hän hetken päästä, ikään kuin hän mielestään olisi ollut velvollinen antamaan Eliaalle edes sen verran tietoja ihmisestä, jota hän tahtoi auttaa.
Eliaan mielestä olikin asia sillä ratkaistu. Se oli hänestä nyt niin selvä, että hän pitemmittä mutkitta rupesi selittämään naiselle omia aikeitansa ja tietojansa Michiganista. Ja ne olivat enimmäkseen tietoja, jotka suuresti olisivat hämmästyttäneet Michiganin asukkaita, vaikkakin Elias oman parhaan ymmärryksensä mukaan oli koettanut eroittaa ruumenet vehnistä Härmän miehen kertomuksissa.
Kristiina huomasi kyllä, ett'ei kaikki voinut olla läheskään todenperäistä, mutta ymmärsi myöskin, että Elias itse uskoi kaikki. Ja sittenkun hän oli kysellyt Eliaalta yhtä ja toista hänen elämästään, saattoi hän helposti käsittää, miksi miestä oli alettu kutsua Möykäksi. Mutta sen sijaan, että olisi ruvennut hänelle nauramaan, heräsi hänessä päinvastoin puoleksi äidillinen ja kokonaan naisellinen halu ottaa hoitoonsa tuo suuri, vahva ja lapsellinen mies, joka ei tosin ollut järin viisas, mutta sen sijaan paljoa hyväsydämmisempi kuin kukaan hänen ennen tapaamistaan ihmisistä.
Siksi antoikin hän Eliaan, New-Yorkiin saavuttuaan, ostaa piletin Ihspemingiin. Hänen omat rahansa — tahi puotimiehen — olisivat tuskin riittäneet puoleen matkaan ja niin oli Eliaan mielestä parasta, että ne säästettäisiin.
* * * * *
Ishpemingissä oli kuitenkin sangen vaikea saada työtä tai ansiota siihen aikaan, kun he sinne saapuivat. Kaikki oli tilapäisesti lainauksissa eikä ollut puhettakaan kahdesta dollarista päivässä; päinvastoin oli siellä sadottain miehiä, jotka mielellään olisivat tehneet työtä ruokapalkoillakin. Mihin tahansa Elias kääntyikin, sai hän aina saman vastauksen: mahdotonta ottaa ketään työhön! Kristiina Antintytär sitävastoin sai jo parin päivän perästä paikan. Naispalvelijain saanti on aina vaikea kaukana lännessä, ja siksi maksettiin niille huonoista ajoista huolimatta kolme dollaria viikolta — paitsi vapaata elantoa, tietysti. Ja hänen papereitaan ei siellä kukaan edes kysynytkään. Hänelle näytti tulevaisuus kyllin valoisalta ja siitä sanoi hän olevansa yksinomaan kiitollisuuden velassa Eliaalle.
— Kyllä tästä ajat pian paranevat, lohdutti hän Eliasta, kun pari viikkoa tulonsa jälkeen tapasi hänet kadulla ja hän näytti tavallista alakuloisemmalta.
— Kaikkihan sanovat, ett'ei tätä voi pitkältä kestää, ja niin pian kuin työt alkavat, tulee kyllä ansiota.
— Ja siihen mennessä saa kerjätä, huomautti Elias synkästi — tai nähdä nälkää, joll'ei voi kerjätä. Ja minä en voi, vaikka rahani onkin lopussa.
— Mutta minähän olen velkaa piletistä ja voin nyt ruveta sitä maksamaan, kun minulla on palkka.
Sitä ei Elias ollut tullut ajatelleeksi — eikä voinut sillä hetkellä edes muistaa, kuinka paljon sitä oli. Mutta paljoa sitä ei ollut.
— Pitkällekö se riittää? — Ei sitä ole kuin murunen, sanoi hän.
— Jos minä maksan puolitoista dollaria viikossa, niin kestää se sentään jonkun aikaa. Ja kun olen velkani maksanut, voit sinä lainata minulta.
— En suinkaan minä ruvenne elämään sinun työstäsi!
— Sitähän täytyy auttaa, joka on avun tarpeessa — niinkuin itse sanoit? Mutta nyt on vielä kysymys sinun omista rahoistasi.