Puolellatoista dollarilla viikossa olisi Elias ehkä nipin napin voinut pysyä hengissä — joll'ei siellä olisi ollut niin monta muuta nälkäistä. Mutta hän ei voinut sietää niitä nälkäisiä katseita, jotka seurasivat jokaista hänen suupalaansa, jakamatta omaansa niin pitkälle kuin riitti. Ja niin olivat hänen rahansa menneet ennen viikon loppua.
— No kuinka käy? kysyi Kristiina hyvää toivoen, kun Elias seuraavana maanantaina tuli perimään toista viikko-osuuttansa.
Elias arveli, että olisi ehkä voinut käydä paremminkin ja kun Kristiina vielä teki muutamia muita kysymyksiä, niin selvisi hänelle pian koko asiain tila.
— Oi sinä miesparka! huudahti hän — se ei kelpaa ollenkaan. Nyt minä annan sinulle kaksikymmentäviisi centtiä joka päivä, niin että saat edes kerran päivässä ruokaa, jospa sitten jakanetkin muille. — — Sinähän voisit antaa vaikka housut jalastasi, jos vaan joku pyytäisi!
— Ei ne taida sentään minun housujani pyytää, arveli Elias, katsahtaen surumielisesti kysymyksessä oleviin vaatekappaleihin.
— Se on sinun onnesi, sanoi Kristiina lohduttavasti.
Senjälkeen kävi sentään hiukan paremmin jokapäiväisen leivän kanssa, vaikk'ei Elias sillä ruokajärjestyksellä mitenkään vaurastunut. Mutta pahemmin oli vaatetten laita.
Hänellä ei ollut Ameriikkaan tullessaan kuin pari paitaa, paitsi niitä vaatteita, mitkä hänellä oli päällään, ja ne eivät suinkaan olleet parantuneet siitä, että hän niissä oli kävellyt, seissut ja maannut koko ajan, minkä oli kultamaassa ollut. Ne olivat jo ennestään pahasti kuluneet ja nyt tulleet aivan repaleisiksi, samalla kun tukka oli saanut vapaasti kasvaa, niin että hän alkoi näyttää kaikkein pahimmalta retkaleelta. Kristiina oli luultavasti ainoa, joka ei siihen pannut mitään erityistä huomiota, tai ei ainakaan katsellut häntä vähemmän suopeilla silmillä kuin ennenkään.
Nälistyneet työmiehet kaupungissa alkoivat kumminkin lopulta kyllästyä alituisiin turhiin lupauksiin hätä-aputöistä, muutamien kaivantojen uudestaan avaamisesta y.m.s. Heidän kärsivällisyytensä oli lopussa ja sitä näyttääkseen ryöstivät he muutamia leipuripuotia, löivät ikkunat rikki parin kaupunginvaltuusmiehen asunnossa, ja tekivät muuta pahaa, niin että rauhalliset asukkaat alkoivat pelätä heitä. Ja Kristiinan isäntä ei ollut suinkaan rohkeimpia, hän, joka asui jotensakin syrjässä ja oli muutenkin luonnostaan hyvin varovainen.
— Te ette saa enää laskea luoksenne tuota miehen roikaletta, sanoi hän eräänä iltapäivänä nähdessään Eliaan lähtevän sieltä. — Hän tulee vielä jonakuna kauniina yönä tänne muutamien muiden samallaisten herrasmiesten kanssa ja ryöstää koko talon.
Kristiina oli vähällä purskahtaa nauruun, ajatellessaan Elias Möykkää ryövärinä — häntä, joka ei olisi voinut pahoin pidellä kissaakaan! Mutta kun isäntä ei sallinut puhuttavankaan mitään sellaista, huomasi Kristiina, että hän todellakin oli niin pelkuri, että siitä voisi koitua heille pahoja seurauksia. Ja sen vuoksi menikin hän seuraavana päivänä tapaamaan Eliasta kadulla ja pani määräksi, että tämä vast'edes tulisi vasta iltamyöhällä, kun isäntäväki oli mennyt levolle.
Kyllä se onkin roskasen näköinen, ajatteli hän, katsellessaan Eliaan jälkeen kadulle. Ja rahan hän kyllä olisi voinut antaa sille ulkona kadullakin, mutta pitäisihän sen päästä hetkiseksi lämpimäänkin.
Kun Elias tuli, laski hän hänet suurimmalla varovaisuudella kyökkiin ja selitti kuiskaamalla, miksi hän ei enää voisi tulla päiväsaikaan.
— Ja sinä näytät todellakin vaaralliselta, lisäsi hän. — Mutta minä leikkaan sinun hiuksesi ja paikkaan edes takkisi.
Elias antoi hyvillään hänen tehdä, mitä hän halusi.
— Nyt sinä näytät kokonaan toiselta mieheltä! sanoi hän lopetettuaan hiuksien leikkuun — — Kyllä sinulla pitäisi olla joku hoitaja — — — Joll'ei sitä käräjämatkaa olisi ollut, voisimme me mennä naimisiin, sitten kun täällä ajat paranevat, lisäsi hän puoleksi leikillään. — Kas niin, otappa nyt takki päältäsi!
Elias totteli, mutta hitaasti se kävi — — Voisikohan se todellakin ajatella naimakauppoja hänen kanssaan? — — Mutta ehkä sekin pilkkasi häntä — niinkuin kaikki muutkin — —
— Sinun käräjämatkasi ei merkitse mitään, sanoi hän, ojentaissaan hänelle takkiaan — — mutta ei kaiketi minunlaiseni kelpaa sinulle — — —?
Elias katsoi häntä suoraan silmiin ja toinen huomasi, että sillä oli täysi tosi mielessä.
— Etteikö kelpaisi? — aivankuin kuka tyttö tahansa ei olisi iloinen, saadessaan niin hyvän miehen kuin sinä olet! — — Herra Jumala! kun kaikki tuo olisi tapahtumatta — — ja nyt se on pistetty papinkirjaankin ikuiseksi häpeäksi!
Hän puhkesi itkuun. Ja Elias — hän olisi varmaan syleillyt ja suudellut häntä, jos vaan olisi sellaisia temppuja ymmärtänyt. Mutta sitä hän ei ymmärtänyt, pyyhkieli vaan ystävällisesti hänen olkapäitään.
— Mitä me huolimme siitä, mitä ennen on tapahtunut, lohdutteli hän — ja viisi papinkirjasta, jos sinä vaan otat Möykän!
Enempää he eivät puhuneet, mutta Kristiina vuodatti siinä määrin kyyneleitään hänen rikkinäiselle takilleen, että Elias vallan unohti sen mahdollisuuden, että tyttö olisi voinut tehdä pilaa hänestä. Ja kun pahimmat reiät oli ommeltu umpeen, veti hän takin päälleen ja läksi ulos, sanomatta muuta jäähyvästiä, kuin:
— Se kauppa pitää, jos sinä et peräänny.
— Sinun paitasikin olisi paikattava, sanoi tyttö ovessa — mutta jääköön se toiseen kertaan. Ja hän sysäsi Eliasta niin sydämmellisesti selkään, että tämä hymyili itsekseen aina seuraavaan kadunkulmaan saakka.
Mutta seuraavana aamuna oli isäntä niin raivostunut, että uhkasi ajaaKristiinan pois ja ilmoittaa hänet poliisille kevytmielisenä naisena,jos hän vielä kerrankaan päästäisi ketään luokseen yön aikana.Sellaista hän ei aikonut kärsiä talossaan!
Joll'ei asia olisi koskenut Eliasta, olisi Kristiina muuttanut paikalla. Mutta jos ne ajattelivat sellaista hänestä, niin ei hän voinut ensi hädässä toivoa itsellensä uuttakaan paikkaa, ja siinä tapauksessa ei hän voisi auttaa Eliasta. — — Ja jos ne taas ilmoittavat hänet poliisille, niin pitäisi hänen lopulta kumminkin näyttää paperinsa! — — Siinä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin tavata Eliasta kadulla ja siellä pistää raha hänen kouraansa — tottapa kerran tulisi kurjuudestakin loppu!
Pari viikkoa kului sillä tavalla. Kristiina tapasi joka ilta pikimältään Eliaksen talon edustalla, mutta sillä välin he eivät nähneet toisiaan.
Mutta eräänä iltana, kun pakkanen oli tavallista purevampi ja tuuli kävi läpi luiden ja ytimien, ei hänellä ollut sydäntä jättää häntä siihen seisomaan ja värisemään kylmästä. — Tule sisään, sanoi hän päättävästi. — Ilmoittakoot nyt minut poliisiin, tai tehkööt mitä tahansa, jos huomaavat sinut, mutta sinähän kuolet kerrassaan, joll'et saa lämmitellä.
He hiipivät niin hiljaa ja varovasti kuin mahdollista eteisen kautta kyökkiin. Kaikki kävi hyvin.
— Ota nyt paita päältäsi, kuiskasi Kristiina — niin minä menen ylös vinttikamariini ja paikkaan sen siellä. Täällä minä en tohdi tehdä tulta, mutta sinä voit istua täällä lämpimässä niin kauvan.
Hän otti kengät jalastaan, ett'ei häntä kuultaisi rappusissa.
— Ole nyt ihan hiljaa, varoitti hän vielä kerran, ennenkun hiipi ulos. — Se olisi kauhea häpeä, jos jouduttaisiin poliisin käsiin.
Pitkään aikaan ei Elias liikauttanut edes sormeaan. Mutta sitten oikasi hän hiukan toista jalkaansa, joka alkoi puutua, ja satutti hiilihankoa, joka oli uunin nurkassa. Se kaatui tietysti kovalla kolinalla syvässä hiljaisuudessa, ja Elias hyppäsi pystyyn.
Elias seisoi ehkä puoli minuttia liikahtamatta. Sitten kuuli hän ylhäällä avattavan ovea, ja riensi varpaillaan eteiseen.
— Kuka siellä? kysyi joku kovalla, pelästyneellä äänellä portailta.
Elias pysähtyi suoraan kadulle vievän lasioven eteen, mutta ei vastannut mitään:
— Vastaa tai minä ammun! uhkasi ääni.
— Minä luen kolmeen saakka — yksi — kaksi
Elias oli vaiti.
— Kolme!
Laukaus kuului ja Eliaasta tuntui ihan kuin häntä olisi lyöty ankarasti piiskalla sääreen. Mutta hän seisoi hievahtamatta ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuului toinen laukaus, samassa kun Kristiina tuli kiirehtien alas vinniltä.
Silloin hän liikautti itseänsä, kääntyi puoleksi oveen päin, mutta kaatui suulleen, kasvot lattiaan.
— Herra Jeesus siunatkoon! kirahti Kristiina hyökäten isännän ohitse.
Isäntä seurasi häntä, sytytti kaasun ja koetti — itse kalpeana pelästyksestä — nostaa Kristiinan kanssa kaatunutta ylös. Mutta kun he käänsivät hänet, huomasivat he, ett'ei siitä enää ollut mitään hyötyä. Paikattu takki oli avoimena rinnan kohdalta, ja he huomasivat kuulan menneen suoraan sydämmeen.
Monta sanaa ei tuhlattu Elias Möykän muistolle, kun sanoma hänen kuolemastaan lopulta saapui hänen entisen isäntäväkensä korviin.
— Liian tyhmä hän olikin elämään — vallankin vieraassa maassa! oli emännän hautapuhe. Eikä isännälläkään ollut mitään muuta sanottavaa.
Översti Beckridge ja hänen gorillansa.
Ne olivat monivaiheisia kuukausia ne, joita vietin Kalliovuorilla vähän sen jälkeen kuin nuo uudet, suuret kultalöydöt oli tehty Koloraadossa ja houkutelleet kaiken maailman kansaa ahtautumaan noihin kurjiin kaivoskaupunkeihin, joita kultamailla kasvoi kuin sieniä sateella. Monivaiheisia monella tavalla ja täynnä kaikellaisia pettymyksiä, niin että ne silloin näyttivät hukkaan menneiltä. Mutta olivat ne samalla niin monimuistoisiakin niihin liittyviin kokemuksiini nähden, ett'en kadu oleskeluani kultamaassa, vaikk'ei kullan kaivaminen onnistunutkaan.
Sillä eihän se onnistunut. Ei näet ole joka miehelle suotu löytää kultasuonia edes niissäkään seuduissa, joissa kultamalmia on runsaasti. Siihen tarvitaan paitse onnea ainakin jonkun verran liikepääomaa ja kykyä kärsimään vaivoja ja vastuksia suurempia kuin ennen oli voinut kuvitellakaan. Onneaan ei nyt kukaan voi komentaa, vaikka toiset ehdot olisivatkin jotakuinkin täytettävissä.
Alussa oleskelin minä Koloraadossa, juuri sen maan keskustassa, jossa kultakuume pahimmin raivosi, kunnes tulin jotenkin vakuutetuksi siitä, että kultaonneni ei vielä ollut koittanut. Päätin sentähden kääntää selkäni lännelle ja palata idemmäksi sivistyneempiin seutuihin. Mutta juuri silloin näytti siltä kuin onni, minun onneni, olisi tuuminut ruveta kääntymään.
Eihän siitä tosin tullut mitään kultakaivosta silläkään kertaa, mutta likeltä kuitenkin piti. Ja sentähden päätin minä viipyä vielä vähän aikaa tuolla erämaissa, jossa elämä on aina niin arpapelin kaltaista, ett'ei kukaan voi kokonaan vapautua siitä ajatuksesta, että hänenkin vuoronsa on kerran tuleva.
Sen "leirin" — kuten uusimpia kaivoskaupunkeja aina nimitetään —, jossa minun onneni oli vähällä tulla, hylkäsin kuitenkin kohta. Salama ei kuitenkaan iske kahta kertaa samaan paikkaan, sanotaan, ja yhtä vähän voi toivoa yhtyvänsä toista kertaa onneensa siinä, missä se kerran hipaisi. Niin ainakin on kirjoitettu siinä kirjoittamattomassa lakikirjassa, jota pelaajat ja onnen etsijät noudattavat.
Kun se onnenetsijäin lauma, joka oli tulvinut siihen suuntaan, missä ensimmäiset löydöt tehtiin, ei ollut saanut tarpeeksi tilaa siellä, valui se yhä lännemmäksi. Idahoon saakka oli osa kullankaivajoita hajautunut ja kaikkialla kuului Koloraadossa huhuja siellä täällä tehdyistä suurista löydöistä. Ei tietysti voinut ennakolta päättää mitään siitä, mikä paikka olisi paras, vaan oli epäilemättä oikeinta antaa sattuman määrätä. Nousin siis ensimmäiseen länteen päin menevään junaan ja kuulin hetken aikaa junassa oltuani, että tuottava kultasuoni oli löydetty eräässä paikassa, joka oli vaan muutamia tuntia länteenpäin, mutta jonne oli puolen päivän jalkamatka lähimmältä rautatieasemalta.
Senpä vuoksi olikin junassa niin paljon seikkailijain näköisiä miehiä. Minä katsoin tuon sattumalta saamani tiedon kohtalon viittaukseksi ja astuin junasta seuraavalla asemalla. Mutta uuteen leiriin tulin vasta myöhään illalla. Kun ei minulla ollut halua eikä varaa maksaa kymmentä dollaria hevoskyydistä vanhanaikaisissa, retuavissa kyytivaunuissa, venyttelin minä jäseniäni astumalla jalkaisin ja samoin tekivät useimmat muutkin matkatovereistani.
Leirissä olivat kaikki hotellit täpötäynnä. Niitä oli ehditty avata kolme — kaksi samana päivänä kuin minä tulin. Ei auttanut muu kuin asettua yhteen ravintolahuoneista, jotka samalla olivat pelihuoneita, ja oikaista jäsenensä oman villavaippansa päällä jossain nurkassa. Ravintolahuoneessa olo ei ollut sen levottomampaa kuin makuuhuoneissakaan, sillä pelaaminen kesti aamupuoleen ja kun hotellit olivat vaan lautavajoja, kuului melu ja elämä hienojen seinien läpi melkein yhtä selvästi kaikkialle. Ja voihan ravintolahuoneessa aina kuulla jotain, joka saattoi olla hyvä tietää.
Seuraavan päivän vietin minä vaeltamalla ympäristössä, jossa nuo paljon kehutut löydöt olivat tehdyt viime viikolla. Ei ollut enää ainoatakaan neliömetriä penkomatonta maata sillä lyhyellä kannaksella, jossa runsas kultasuoni oli tullut esiin. Kaikkialla kuokittiin, kaivettiin ja porattiin. Ja vähä väliä paukahteli räjähdyslaukauksia jostain niistä koloista, joita oli tehty vuoreen siinä turhassa toivossa, että ilmaantuisi joku osa löydettyä kultasuonta.
Kultamalmisuonet juoksevat näet niin epäsäännöllisesti, ett'ei koskaan voi varmuudella sanoa, minne päin ne menevät, vaikka vuorikerrokset kulkevatkin pinnalla jotenkin säännöllisesti. Syvemmällä maan sisässä voi suuremmalla menestyksellä toivoa löytävänsä sen suonen jatkoa, joka on ilmaantunut pinnemmalla ja joskus voi suoni siellä olla suurempikin kuin ylempänä. Mutta kun ei laskuihin siinäkään suhteessa ole luottamista, niin muuttuu kaivaminen, kuokkiminen ja poraaminen sen kautta uuden löydön läheisyydessä mitä nurjimmaksi arpapeliksi.
Pitkin sen pienen harjun selännettä, joka kulki laakson poikki, oli maa, niinkuin sanottu, mitattu palstoihin — "claims" — ja joka palsta oli jo vallattu. Tähän saakka ei vielä ollut löydetty muuta kuin tuo yksi kultakvartsisuoni, mutta se oli todellakin runsas siitä päättäen, mitä siitä kerrottiin, sillä nähdä ei uutta kaivosta saanut ehdolla millään. Se olisi ehkä voinut antaa jotain viittausta kultasuonen suunnasta ja semmoisten tietojen leviäminen olisi ollut haitallinen löytöjen tekijälle claimia toisille myydessä.
Järjellisintä oli siis odottaa ja sillaikaa ottaa selkoa maasuhteista. Jos vielä jotain löytöjä tapahtuisi, niin voisi niiden mukaan ehkä päättää jotain malmisuonen suunnasta. Ja silloin kannattaisi ehkä ruveta pyykittämään itselleen claimia jollain niistä kukkuloista, jotka kulkivat kahden puolen laaksoa.
Melkein koko päivä kului minulta tutkimusteni tekoon ja tulin minä illalla siihen päätökseen, että toiveeni olivat niinkuin viisikymmentä tuhatta yhtä vastaan. Mutta ne voisivat parantua hyvinkin tuntuvasti, jos uusia löytöjä piankin tehtäisiin. Ja oli miten oli, samaa peliähän täällä pelasivat kaikki muutkin.
Kun palasin hotelliin, tehtiin siellä jo illallisvalmistuksia ja olin minä niin uupunut, ett'en halunnut muuta kuin istua hiljaa jossain nurkassa. Mutta kun nyt siinä istuin ja imin piippuani, herätti vastustamattomasti huomiotani pieni, ylen hullunkurinen kyyppari, joka paraallaan kattoi pöytää. Hän alkoi juuri latoa pöydälle pinottain vastaleivotuita, höyryäviä pikku kakkuja tai oikeastaan puoleksi paistuneita taikinapalloja. Minua harmitti vähän, että hän toi ne sisään ennen muita ruokia, sillä kylmillään ovat ne vaikeasti sulavia eivätkä maista juuri miltään. Mutta harmini haihtui katsellessani kyypparia, joka suikkelehti ulos ja sisään kuin sukkulainen lyhyvillä jaloillaan, joka kerta kun toi uuden ruoka-astian pöydälle. Ja kuta enemmän minä katselin pientä miestä, sitä enemmän huvitti hän minua.
Ei ollut epäilystäkään siitä, että hän oli irlantilainen. Ainoastaan irlantilaisella tai orangutangilla voi olla niin tavattoman pitkä yläruumis ja niin litteän latuskainen nenä, ja niin ammottavan isot sieramet, että niiden läpi luuli näkevänsä suoraan aivokopan pohjaan. Punainen partakehä, joka leuvan alatse kulki yhdestä korvasta toiseen, pitkät kädet ja lyhyet jalat — puhumattakaan pienistä, viekkaista silmistä — tekivät hänestä niin täydellisen apinan, että semmoisia voi tavata ainoastaan hänen kansalaistensa, "viheriänsaaren" miesten joukossa.
Viimein tarttui hän suureen kelloon, asettui avonaiseen oveen ja alkoi pitää aivan pirullista meteliä heiluttaen sitä kahden käden ylös ja alas. Ja silloin oli hän niin hullunkurisen näköinen, että minun melkein täytyi nauraa ääneen, vaikka olinkin uupunut ja vaikka toiveeni olivatkin vaan niinkuin viisikymmentä tuhatta yhtä vastaan. Mutta kun meteli oli merkki nälkäisille ja janoisille käymään taikinapallojen ja muiden herkkujen kimppuun, unhotin minä pian irlantilaiseni, antautuessani aineellisempia asioita harrastamaan.
Syötyäni lähdin taas ulos leirin parhaimpaan hotelliin kuulemaan, mitä uutisia siellä olisi saatavana. Ei tämäkään hotelli ollut muuta kuin lautavaja, mutta kun se oli muutamia päiviä muita vanhempi, niin oli sen arvo sitä mukaa suurempi kuin toisten.
Sekin oli yhtä täysi kuin toisetkin ja oli siellä pelareita ehkä vielä enempikin, kaikki täydessä touhussa. Mutta kun en sielläkään onnistunut saamaan sen arvokkaampia tietoja kuin muuallakaan, asetuin erään pelipöydän ääreen katselemaan pelin menoa, samalla kun tupruttelin savua jo ennestäänkin savulla täytettyyn huoneeseen.
Vaan ei pelinkään katselemisesta ollut sen suurempaa huvia. Pelaajat olivat vielä varovaisia ja panokset pieniä. Tämä aika illasta oli vielä liika varhainen ja koko leiri oli ehkä vielä liika uusi ja köyhä. Olin jo aikeissa lähteä tieheni, kun tulin silmänneeksi niitä, jotka toisella puolen pöytää kuluttivat aikaansa samalla lailla kuin minäkin. Etumaisena seisoi vanha tuttavani eversti Beckridge, pitkä sikari hampaissa.
— Olette kai löytänyt hyvän eläimin? kysyin minä laskien käteni hänen olkapäälleen.
— Halloo! Teitä en nyt ainakaan olisi luullut täällä näkeväni! Mitä teillä on täällä tekemistä? kysyi översti ja pudisti kättäni sydämmellisesti.
— Ei mitään, totta puhuen! Olen tehnyt pienen retken länteen, nähdäkseni olisiko täällä mitään toimittamista.
— Niin, niin! — Kultakuumeesta on yhtä vaikea päästä sivu kuin tuhkarokosta, ivaili översti. Ei koskaan ajatella, kuinka pienet toiveet ovat, ennenkun on saatu nahkaan.
— Entä te itse? Ette kai tekään ole tullut tänne vaan vuoristoilmaa hengittämään?
— En suinkaan. Chicagon ilma on minulle tarpeeksi hyvää, vaikka onkin paksua, enkä olisi lähtenyt liikkeelle, ell'eivät ajat olisi niin kurjat. Siellä ei ollut mitään tekemistä ja sen vuoksi lähdin minä länteen päin.
— Siis vaan huviksenne?
— En suinkaan! Sekä huviksi että hyödyksi. Vaikka huvi tällä kertaa on suoraan sanoen kovin keskinkertainen ja hyödynkin toiveet ovat mitättömän pienet. Minä kulen näyttelemässä konstintekijöitä, ilmaisi hän sitten pitkän esipuheensa jälkeen.
Minä nauroin katketakseni. Översti näytti ensin vihaiselta, mutta nauroi lopulta hänkin.
— Ka, mitäs hittoa täällä muutakaan! Voitin koko roskan — teltan, vaunut, hevoset, vahakuvat ja kaikki muut — korttipelissä niiden entiseltä omistajalta, joka ei voinut maksaa puhtaassa rahassa. Ja kun en voinut niistä saada suunnillekaan hyväksyttävää hintaa, päätin itse ruveta koetteeksi liikettä harjoittamaan. Olisi tainnut olla parasta antaa hänen pitää kaikki tyyni.
— Kuinka niin? Onko parrakas nainen rakastunut ja ajattanut partansa? Vai onko lihava tyttö laihtunut niin, ett'eivät kupit enää pysy tarjottimella?
— Eikö hei — — marisi översti. Tulkaa ottamaan lasi whiskyä, niin kerron teille koko jutun. Irvistelkää sitten minkä haluttaa.
— Museoni varustaminen ja siihen kuuluvat kalut arvosteltiin puoleentoista tuhanteen dollariin, kertoi översti, sittenkun olimme juoneet whiskymme — paitse gorillaa, joka yksin maksoi kaksisataa. Tuhat neljäsataa olin voittanut, niin että sain pudistaa omasta pussistani kolmesataa puhdasta rahaa. Liike on vedellyt aika hyvin täällä lännessä, vaikka menot ovat luonnottoman suuret. Mutta minä otan viisikolmatta senttiä kymmenen asemasta kaupungeissa. Kaikki tahtoivat nähdä gorillan, joka osasi polttaa tupakkaa ja tehdä muutamia muita konsteja. Muusta roskasta eivät ne paljoa välittäneet. Mutta viime maanantaina kuoli gorilla — niin, oikeastaanhan se oli vaan suuri babiaani. Sihteerini oli humalassa lauvantai-iltana ja unhotti sulkea vaunun ikkunan. Sunnuntaina sairastui se keuhkokuumeesen ja maanantai-iltana se kuoli. Sen jälkeen tuottaa liike vaan tappiota eikähän tässä kurjassa kylässä ole ketään, joka osaisi edes täyttää elukan nahkan.
Översti näytti hyvin huolestuneelta, mutta siitä huolimatta katselin minä yhä asiata iloiselta kannalta.
— Union-hotellissa on pieni irlantilainen kyyppari, sanoin minä suutani nauruun vetämättä — joka sopisi aivan mainiosti gorillaksi, jos vaan sopisi babiaanin nahkaan.
— Aate ei ole niinkään hullu, arveli översti aivan tosissaan, mutta tehän tietysti taas laskette leikkiä, lisäsi hän suuttuen, kun en voinut pysyä totisena.
Vakuutin niin totisesti kuin voin, että puheena oleva kyyppari todellakin oli apinan näköinen enemmän kuin mikään muu ennen näkemäni ihminen, mutta en sanonut tietäväni, suostuisiko hän esiintymään gorillana.
— Rahasta ja whiskystä tekee irlantilainen mitä tahansa, vakuutti översti. Ja kun hän niin pian kuin suinkin tahtoi ottaa selkoa siitä, olinko puhunut totta, lähdimme me siihen hotelliin, jossa minä asuin.
Nähtyään irlantilaisen myönsi hän heti minun olleeni oikeassa.
— Totta vieköön ei Jumala ole sen ihanampaa epäsikiötä ennen luonut! huudahti hän, kun lyhytjalkainen kyyppari keikutteli pulloilla täytettyä tarjotinta tungoksen läpi. — Naama itsessään maksaa jo rahaa ja muu osa miehestä on kuin tekemällä tehtyä gorillaa.
Minäkin tilasin nyt ohimennen pari whiskyä. Kun irlantilainen toi sen kulettaen taas tarjotinta pitkällä kädellään korkealla ilmassa yli ihmisten päitten, vaikka hän itse olikin kaikkia muita lyhempi, oli översti tehnyt päätöksensä.
— Haluttaisiko teidän ansaita kymmenen dollaria päivässä? kysyi hän, kun kyyppari asetti laseja pöydälle.
Hänen viekkaat silmänsä kävivät vieläkin viekkaammiksi, vaikka kasvot yhä pysyivät yhtä naurettavan totisina.
— Hyvinkö likaista työtä? kysyi hän vaan.
— Ei ollenkaan, vakuutti översti. Tulkaa "Kultalaan" niin pian kuin olette vapaa, niin saamme tuumia.
— Kello yksitoista, vastasi hän ja livisti tiehensä toiseen päähän huonetta.
Istuimme vielä vähän aikaa paikoillamme. Översti oikein nautti siinä jokaisesta gorilla-ehdokkaamme apinamaisesta liikkeestä, kun tämä puikkelehteli väkijoukon keskessä. Ja sitten siirryimme me siitä hiljalleen "Kultalaan" päin.
— On hän sentään koko joukon suurempi kuin se babiaani-vainaja, tuumaili översti kulkeissamme, mutta jos me leikkaamme nahkan auki selästä, niin ehkä hän mahtuu siihen. Takki on auki vaan rinnasta. Ja sitten on hänellä punaset housut ja kultatupsuiset saappaat.
Irlantilainen saapui määrälleen, mutta kun hän kuuli, mistä oli kysymys, ruopi hän punaista tukkaansa.
— Kyllähän tarjous on hyvä, myönsi hän — mutta jos joudun kiinni, niin ammutaan minut.
— Te ette mitenkään voi joutua kiinni, jos vaan esitätte osanne oikein, vakuutti översti. Ei kukaan saa nousta näyttämölle. Eikä siitä missään tapauksessa tulisi muuta kuin tervaa ja höyheniä. Ei nyt ihmisiä sentään enää ammuta semmoisista syistä. Tulkaa aamulla varhain vaunulle, niin laitamme me pukunne kuntoon ja pidämme harjoituksen. Sanokaa hotellissa, että aijotte matkustaa pois.
En ole elämässäni nähnyt niin hullunkurista näköä kuin sen, kun me seuraavana aamuna koetimme saada irlantilaista sopimaan babiaanin nahkaan. Hän hikoili ja kiroili ja koetti muuten tehdä parastaan, mutta vaikka nahkaa olikin kasteltu ja venytetty laajemmaksi, oli se auttamattomasti liika pieni.
— Me jatkamme sitä, ehdotti översti viimein. Jos me leikkaamme alapuolesta, niin saamme tarpeeksi millä jatkaa. Ja siellähän sitä ei tarvita.
Tuumasta toimeen. Babiaanin jaloista, reisistä ja aliruumiista saimme runsaasti ainetta, jonka avulla me parin tunnin kuluttua teimme puvun valmiiksi. Nyt sopi se mainiosti, vaikka nahkassa siellä täällä oli vähemmän luonnollisia poimuja.
Babiaanin tukka oli vaaleanpunaista, vaaleten otsan puolella, niin että meidän vaan tarvitsi leikata pois naama ja sukia irlantilaisen oman tukan reuna apinan nahkan päälle. Parran reuna teki saman tehtävän alempana ja kun naama oli maalattu kuparin karvaiseksi, ei kukaan olisi voinut eroittaa häntä gorillasta, ei ainakaan kukaan näistä kullankaivajista.
— Lyön vetoa, ett'ei hänen oma äitinsäkään voisi tuntea häntä, vaikka poikansa häntä kaulaan kavahtaisi, sanoi översti tyytyväisenä, kun pukua oli tarpeeksi koeteltu ja katseltu. — Olkaa nyt vaan vähän koukussa kävellessänne — ja liikkukaa hiihdätellen, silloin tällöin vähän hypähtäen. Jalat vähän enemmän koukkuun! — Kas niin! Sehän käy aivan mainiosti!
— Saatte kymmenen prosenttia puhtaasta voitosta aatteenne palkkioksi, sanoi hän minulle. Se on rehellisesti ansaittua, mutta sitten te ehkä autatte minua hiukan. Minun täytyy harjoittaa joukkoani tänä iltana ja on siellä kaikellaista muutakin toimittamista.
Ilmaisin suostumukseni kysymällä, mitä voisin tehdä.
— Maalaatte kolme ilmoitustaulua — tässä on paperia ja pensseli — kenkämustetta on tuolla nurkassa — jossa ilmoitetaan, että museo alkaa taas näytäntönsä tänä iltana uudella, vasta saapuneella gorillalla. Näytäntöjä on joka tunti kello kuudesta kahteentoista, pääsömakso on korotettu puoleen dollariin — se naula vetää! Gorilla tanssii jigiä, tupakoi ja juopi whiskyä. Te kai osaatte juoda whiskyä? kysyi översti irlantilaiselta.
— Niin minäkö? kysyi gorilla. — Koettakaapa tarjota, niin saatte nähdä!
— Niin, ette sitä kumminkaan saa kuin pari lasia mielenne rohkaisemiseksi. Mutta jos juotte itsenne humalaan, niin en vastaa seurauksista. Silloin joudutte varmaan kiinni.
Maalasin ilmoitustaulut kirjaimilla, jotka kyllä olivat sekä vinoja että vääriä, mutta tarpeeksi suuria näkyäkseen pitkän matkan päähän. Sitten naulasin niistä yhden kuhunkin hotelliin.
Näytännöt pidettiin pitkässä, soikulaisessa teltassa, jonka eversti oli pystyttänyt harjun rinteelle toiseen päähän leiriä. Teltan takana olivat suuret neljän muulin vetämät vaunut, joihin sekä museo että taiteilijat olivat sijoitetut. Vaunut olivat asetetut teltan päähän ja erotetut teltasta kankaasta tehdyllä seinällä, jossa oli kaksi ovea näyttämölle. Näyttämö oli laudoista tehty ja oli pari jalkaa maata ylempänä; sen ja katsojain välillä oli puoli tusinaa lamppuja. Katsojain puolelle mahtui viisikymmentä, enintäin kuusikymmentä henkeä, mutta istumapaikkoja oli vaan kaksi penkkiriviä, enintäin kolmellekymmenelle hengelle.
Ensimmäisessä näytännössä ei vielä ollut aivan täyttä huonetta. Översti ja minä pysyttelimme näyttämön toisen aukon luona ja sihteeri, joka nyt oli jotakuinkin selvä, kantoi ovirahat.
Ensimäinen esitys oli yhtä yksinkertainen kuin kansantajuinenkin pantomiimi, jossa esiintyivät se lihava tyttö — "joka oli vaan seitsemäntoista vuoden vanha, mutta painoi kahdeksantoista leiviskää" — ja "elävä luuranko." Painoiko hän nyt todellakin kahdeksantoista leiviskää, sitä en tiedä, vaan vanhempi hän ainakin oli kuin miksi ilmoittihe, mutta se nyt on ainakin varmaa, että hän oli tavattoman lihava. Sekä ylhäältä että alhaalta oli hänen pukunsa yhtä lyhyt tanssijatarpuku, niin että hän näytti aivan kammottavalta, Ja hänen rinnallaan ei elävällä luurangolla näyttänyt olevan luotiakaan lihaa luun ja nahkan välissä.
Pantomiimi oli semmoinen, että luuranko siinä kaikella tavalla koetti osoittaa ihastustaan lihavaan tyttöön. Esityksen loistokohta oli se, kun lihava nainen nousi ylös, sipsutteli yli näyttämön, niin että sekä siltalaudat että hän itse hytkyivät, ja palasi paikoilleen kantaen rintainsa päällä tarjotinta, jossa oli pullo ja kaksi lasia. Tukematta tarjotinta kädellään kaatoi hän whiskyä laseihin ja kilisti ihailijansa kanssa, jonka tehtyä tämä asetti lasinsa takaisin tarjottimelle, nuoleksi rajusti suutaan ja suuteli tytön toista kättä, jolloin tämä ujosti peitti kasvonsa toisella kädellään. Käsi oli kuin kohtalaisen kokoinen savustamaton siankinkku.
Mutta yleisö oli nähnyt sekä käden että hänen muut ihanuutensa ja saanut niistä kyllänsä.
— Gorilla, gorilla! kuulin ensin pari ääntä huutavan. — Gorilla, gorilla! yhtyivät kohta kaikki muutkin huutamaan. — Hirttäkää nuo hirviönne — gorilla maalle!
Ja gorilla tuli maalle tehden pari pitkää hyppyä ja päästäen suustaan parkaisun, joka siinä silmänräpäyksessä sai kaikki muut vaikenemaan. Muutamat lähinnä istuvista nousivat puoleksi paikoiltaankin, ikäänkuin eivät olisi tunteneet itseään oikein turvallisiksi, mutta gorillalla oli kaulan ympärillä paksu ketju, josta hartiakas mies häntä talutti, pitäen toisessa kädessään tukevata rottinkia.
Minä suorastaan olin koukussa naurusta, jota täytyi pidättää, samalla kun gorilla, joka sekin näkyi käsittävän tehtävänsä hullunkurisuuden, näytteli osaansa sitä paremmin kuta enemmän hän irvisteli.
Kun gorilla vielä oli tehnyt muutamia hyppyjä ja laukkoja, ojensi näyttäjä piippunsa elukalle, joka irvisteli yhä isommin, suuteli piippua ja päästi suustaan omituisia kurkkuääniä, siten ilmaisten ihastustaan.
— Ja nyt täytyy sinun tanssia vähän, kehoitteli näyttäjä, pudistaen ketjua. Mutta gorilla näytti hampaitaan, röhki, mörisi ja päästi lopulta haukkuvan äänen, jota ei kukaan olisi voinut tuntea ihmisen ääneksi.
— Vai niin, meidän täytyy kai taas tarttua keppiin, uhkasi näyttelijä ja heilautti rottinkiaan. Mutta tuskin oli hän ehtinyt astua pari askelta eteenpäin, kun gorilla selkä kumarissa ja jalat koukussa puhalsihe tanssimaan jigiä, jommoista harva ihminen lienee ennen nähnyt. Ei olisi oikeakaan apina osannut tehdä sitä nokkelammin ja vaikuttavammin. Mutta kylläpä se otettiinkin vastaan myrskyisillä suosion osoituksilla.
Katsojat taputtivat käsiään, polkivat jalkaa ja huusivat: hyvä! hyvä! kunnes gorilla oli melkein näännyksissä. Silloin kysyi näyttäjä eikö kellään herroista mahdollisesti olisi taskumattia mukanaan, niin saisivat nähdä, miten elukka ottaa ryypyn vahvistaakseen voimiaan.
Puoli tusinaa pulloa ojennettiin esiin, gorilla tuli näyttämön reunalle, valitsi yhden pulloista ja kaatoi siitä aika kulauksen poskeensa. Mutta hän irvisti kauheasti ja kumartui nielaistessaan melkein kaksinkerroin yleisön suureksi ihastukseksi.
Se oli loppunumero. Huone tyhjennettiin heti, mutta sama ilveily uudistettiin vielä viisi kertaa illan kuluessa niin täysille huoneille kuin suinkin vaan oli mahdollista. Yleisö melkein tappeli päästäkseen sisään, eikä kukaan välittänyt muusta ohjelmasta; kaikki tahtoivat vaan nähdä gorillaa. Ja gorilla, joka oli perinpohjaisesti karaissut voimiaan jokaisen tanssin jälestä, oli melkein pyörryksissä hiihdätellessään ulos näyttämöltä kuudennen näytännön loputtua.
— Tätä voisi melkein sanoa loistavaksi menestykseksi, sanoi översti, kun me muiden mentyä seisoimme katselijain huoneessa — mutta sittenkin minä pahoin pelkään, että tämä päättyy hävityksen kauhistuksella. Mies on aivan liiaksi whiskyyn menevä ja meidän täytyy antaa heidän tarjota, muuten ne eivät usko, että se on oikeata tulivettä, jota hän nielee. Täytyy vakavasti varoittaa häntä huomenna.
— Mutta muistaessani, lisäsi hän, — niin luulen minä, että meidän täytyy korottaa hinta huomenna sunnuntaipäivän johdosta dollariksi. Täytyy levittää purjeitaan, kun tuuli on myötäinen.
Kaikki tähteenä olevat palkat maksettiin sunnuntai-aamuna ja irlantilais-gorilla sai käskyn noudattaa suurempaa kohtuutta maistellessaan yleisön whiskypulloista.
Ensin nauroi hän varoitukselle, — kuusi ryyppyä kai nyt mies kestänee, vaikka kuinka pitkää, intti hän. Mutta kun översti uskalsi sitä epäillä, suuttui hän ja sanoi aikovansa siinä kohden itse pitää huolta itsestään. Eikähän oltu tehty mitään välipuhetta siitä, miten paljon hän saisi juoda.
— Syyttäkää sitten myöskin itseänne, jos jotain tapahtuu, sanoi översti. Ja kun gorilla oli vetäytynyt takaisin vaunuun, jossa häntä päivällä pidettiin ankarassa kotiarestissa, näytti översti vielä hyvin miettiväiseltä.
— Minun nenääni kärskyää vähän, sanoi hän viimein. Jos kaikki käy hyvin tänä iltana, niin lähdemme huomenna Leadilleen, jossa voimme saada hyvästi väkeä ainakin kahden viikon kuluessa. Minulla on kaksi hevosta, joilla ratsastelen vuorotellen matkoilla ollessani ja toisen niistä voitte te saada käytettäväksenne. Ne pidämme valmiiksi satuloituina tänä iltana, sillä jos jotain tapahtuu, niin riittää täällä tervaa ja höyheniä muillekin kuin gorillalle!
Olin oleskellut perjantaista lähtien siksi paljon överstin seurassa, ett'en minäkään luultavasti jäisi ilman, jos hän saisi palkkansa. Minun satulapussini olivat sentähden paikoillaan yhtä hyvissä ajoin kuin. överstinkin ja hevosemme lähtökunnossa. Sidoimme ne vaunujen rattaihin, niin ett'emme tarvinneet muuta kuin kiinnittää mahavöitä ja päästää irti ratsastimet. Puolentoista minuutin kuluttua voimme jo olla taipaleella.
— Ja niin paljon ennen voinemme sentään toivoa pääsevämme liikkeelle, arveli översti.
Ensimmäiset näytännöt onnistuivat mainiosti ja huoneet olivat aina täydet, vaikka pääsymaksu olikin niin luonnottoman korkea. Jokaisen näytännön jälkeen toi sihteeri kuusikymmentä dollaria ja enemmänkin ja joka kerta oli hän saanut käännyttää ovelta koko joukon sisäänpyrkijöitä. Mutta vasta neljännen näytöksen loputtua alkoivat överstin kasvot vähän kirkastua.
— Se kestää todellakin enemmän kuin luulinkaan, sanoi hän, kun gorilla tuli näyttämöltä.
Viideskin näytäntö onnistui mainiosti. Gorilla oli erittäin iloisella tuulella ja tanssi erinomaisesti, mutta tyhjensi melkein puolen suurta pulloa, kun joutui loppukohtaukseen. Yleisö, joka oli viettänyt sunnuntaita perinpohjaisesti, oli sekin iloisella tuulella ja ihastuksissaan esityksistä.
Viimeisen väliajan kuluessa tarkastelimme översti ja minä gorillaa hyvin tarkkaan, mutta emme voineet huomata pienintäkään merkkiä siitä, että gorilla olisi alkanut käydä tajuttomaksi. Iloinen se vaan oli.
— Se käy hyvin sentään, uskalsi översti jo toivoa. — Kerran vielä voi hän varmaankin näyttäytyä tekemättä tyhmyyksiä. Nämä kaupat kannattaa! lisäsi hän tyytyväisenä, kun sihteeri taas toi hänelle kuutisenkymmentä dollaria viimeisestä näytännöstä.
Kuudeskin kävi toivon mukaan. Gorilla oli hullunkurisempi ja tanssi jiginsä paremmin kuin koskaan ennen.
— Ja nyt, hyvät herrat ja gentlemannit — jos jollakulla sattuisi olemaan taskumatti mukanaan. — Voitte nähdä gorillan ottavan pienen ryypyn, puhui näyttäjä tavalliseen tapaansa.
— Tässä, kaunis poikaseni! sanoi muuan lähinnä seisovista ja ojensi hänelle nahkalla päällystetyn pullon, jonka irlantilainen heti paikalla keikautti huulilleen. Mutta yhtä pian pudotti hän sen maahan.
— Pippuria! sinä kirottu koira! karjasi gorilla puhtaimmalla englanninkielellä ja iski rystynsä nyrkkitaistelijan nopeudella pilantekijän otsikkoon.
— Hevoset! kuulin överstin äänen kuiskaavan korvaani ja kun me ryömimme vaunun läpi, kuului teltasta viisikymmen-ääninen vihainen ulvonta.
Tuossa tuokiossa olivat hevoset irti ja me satulassa.
— Hiljaa nyt, varoitti översti, — kunnes olemme päässeet teltan ohi. Jos ne näkevät meidät, saattavat ampua.
Ei ollut kuitenkaan mitään pelkoa siitä, että meidät kuultaisiin. Kaikki muut äänet hukkuivat nauruun, huutoihin, kirouksiin ja haukkumasanoihin. Oli niinkuin olisi syntynyt yleinen tappelu teltassa.
— Niillä on hauska siellä sisällä, huomautti översti ja kannusti hevostaan alas laaksoon päin. Ennenkun olimme ehtineet sen pohjaan, näimme sihteerin pakenevan täyttä karkua samaan suuntaan.
— Myö kaikki mitä eivät säre! huusi översti — ja ja'a tasan toisten kanssa!
— Kiitoksia ja onnea matkalle! huohotti sihteeri takanamme. Ja kun me samassa tulimme tasaselle maalle, annoimme hevostemme oikaista sen minkä kaviot kykeni.
Kun Eerikki Käykkä särki pankin.
Översti Beckridge ja minä olimme päättäneet jatkaa matkaamme kullanetsijöitä kihisevästä Coloradosta niin etäälle kaakkoon päin, että vuoriseudut jäisivät kokonaan taaksemme. Kullanetsijät ovat näet liikkuvaa väkeä, jotka eivät milloinkaan pysy kauvan yhdessä kohden. Useimmat niistä, jotka nyt olivat ahtautuneet löytöpaikkoihin, tulisivat epäilemättä ennen pitkää hajautumaan kaikkiin Kalliovuorten valtioihin, missä aina oli mahdollisuus tavata malmia. Ja kaukana lännessä on tullut äärettömän hauskaksi urheiluksi tahria tervalla ja höyhenillä ihmisiä kaikenlaisista pikkuasioista. Nykyisin, kun ajat ovat käyneet niin rauhallisiksi, että ainoastaan poikkeustapauksissa käytetään revolveria, on milt'ei jokainen aina valmis ja halukas auttamaan sellaisessa pilanteossa, kysymättä ollenkaan, onko siihen aihetta vai ei. Vuoristossa saatoimme melkein missä tahansa sattua yhteen jonkun kanssa, joka oli nähnyt tai ainakin kuullut gorillajutun, ja silloin olisi voinut tapahtua — — — — no niin, kuten sanottu: me päätimme viipymättä jatkaa matkaamme kaakkoon.
Sen päätöksen me teimme ajettuamme läpi koko laakson leirin alapuolella — jossa gorilla luultavasti parhaallaan muutti karvapeitettänsä höyheniksi — ja katsoimme soveliaaksi hiljentää vauhtia. Me olimme jotensakin hyvässä turvassa, kun kerran olimme päässeet vastapäätä olevaan vuoristoon, sillä sellaisilla teillä oli jokaisen pakosta ajettava hiljaa. Ja joka tapauksessa olimme me ennättäneet noin pari peninkulmaa edelle.
Senjälkeen olimme ratsastaneet lähemmä kolme päivää lounaisella ilmalla olevia suuria intiaani-alueita kohti, missä jätteitä Cheroku-, Huron-, Seminol-intiaaneista ja muista ennen mahtavista heimoista tätä nykyä elää varsin omituisissa sivistys-oloissa. Omituisissa senvuoksi, että suurena enemmistönä olevat valkoihoiset, jotka asuvat heidän alueillaan, kuuluvat Yhdysvaltain kaikkein kirjavimpiin ja seikkailuhaluisimpiin asujamiin.
Tämä taas seuraa pääasiassa siitä, että intiaanit lounaisissa maakunnissa — n.k. intiaaniterritooriossa — ovat miltei täydelleen riippumattomia unioonin hallituksesta, niin kauvan kun vaan voivat pysyttäytyä sotaretkiä tekemästä. He hoitavat kokonaan itse omat asiansa, viljelevät sitä erinomaisen voimallista maata, jonka he saivat niinä aikoina, kun se siellä vielä oli vallan arvotonta, ja ovat he laajaperäisellä karjanhoidollaan rikastuneetkin. Pakko on opettanut heidät kilpailemaan valkoihoisten kanssa näissä elinkeinonhaaroissa, ja on heidän oivallinen maansa tehnyt heille kilpailun helpoksi, samalla kun he siitä ovat saaneet runsaita varoja, joita käyttämällä he ovat voineet kehittyä samaan suuntaan ja samalla tavalla kuin ameriikkalaisetkin. Kouluja heillä on jo paljon — vieläpä yliopistokin Cheroku-heimolla — sitten on heillä omat lakialaativat kokouksensa ja ainakin kaksi kaupunkia, jotka monessa suhteessa ovat edellä lännen tavallisia pikkukaupunkia. Ja sen lisäksi useita muita, joissa sivistys-olot eivät vielä ole edes keskinkertaisen korkealla, varsinkaan mitä omaisuuden tai hengen turvallisuuteen tulee.
Mutta he eivät ole vielä lisääntyneet niin paljon, että voisivat täyttää edes sen kulmasen tätä meidän maapalloamme, joka on heidän omansa. Siellä on vielä suuret alueet kaikkein parasta peltomaata ja laitumia, joita intiaanit eivät itse käytä, mutta mielellään vuokraavat muille. Ja kun punaihoisten kesken poliisilaitos on vähimmin arvossapidetty ja kehittynyt, etsivät luonnollisesti suuret joukot kaikenlaatuisia seikkailijoita turvansa heidän luonaan. Satamäärin sellaisia seikkailijoita ja joukossa joku muukin valkoihoinen on mennyt naimisiin intiaaninaisten kanssa ja siten päässyt heimon kirjoihin sekä osalliseksi heidän maaomistuksistaan, joita ei saa jakaa. Toiset ovat asettuneet sinne kauppamiehiksi, lääkäreiksi, asianajajiksi, käsityöläisiksi j.n.e. Ja kaikki viihtyvät hyvin punaihoisten kanssa ja näyttävät yleensä tulevan hyvästi toimeen.
Sinne oli meillä aikomus mennä, översti ostamaan muutamilla sadoilla dollareillaan joitakuita hevosia — ne ovat huokeita siellä päin, mutta parasta on, ettei vallan tarkoin kysele niiden kotiperää — ja minä senvuoksi, ett'ei minulla sattunut olemaan mitään parempaa tehtävää. Siellähän oli minulle ennen näkemätön ala tuota suurta mannermaata, johon nyt voisin tutustua, ja översti Beckridgekin tarvitsi jonkun apulaisen kulettaakseen hevoset Chicagoon. Sitäpaitse on kesäilma aroilla niin virkistävän raitis, ett'en ainakaan minä ole missään muualla sellaista hengittänyt, lainaksi saamani hevonen oli niin mainio, että oli oikea nautinto ratsastaa sillä keskellä niitä komeita maisemia, joita aavikolla tapaa, ja lopuksi oli huoli huomisesta supistunut vähimpään määräänsä.
Vihdoinkin olimme jättäneet vuoret taaksemme. Melkein koko kolmannen päivän olimme ratsastaneet alangolla, niin että vuoret siintivät enää vaan yhtäjaksoisena, punertavana vyönä, kun aurinko lähenteli laskuaan. Me ratsastimme hiljalleen, antaaksemme hevosten jäähtyä hiukan, ennenkun aurinko menisi mailleen ja me pysähtyisimme yöksi, jonka aijoimme viettää taivasalla, jonkun puron rannalla, missä saisimme juottaa ratsujamme. Noin peninkulman päässä näkyi pensaita ja yksinäisiä puita rivissä ja ne kasvoivat varmaan jonkun vesiväylän vierellä.
Mutta ennenkun olimme ehtineet sinne, kuulimme takaamme pitkän huudon "halloohoh!" ja kun käännyimme katsomaan, näimme yksinäisen ratsastajan hyvää vauhtia lähestyvän jälessämme.
Me pysähdyimme odottamaan häntä — niin kohteliaita ollaan arolla aina — ja huomasimme hänet vallan nuoreksi mieheksi tavallisessa lännen puvussa, ratsastaen ruunalla, joka myöskin oli tavallista sen maan lajia: päältä nähden ei juuri mikään, mutta tavallisesti uskomattoman kestävä pitkissä ponnistuksissa.
— Hauska saada seuraa, sanoi hän reippaasti, pysähdyttäessään hevosensa. — Olen ratsastanut yksin koko päivän ja ikäväksi se käy — — jos sallitte, niin jatkan matkaani teidän seurassanne niin pitkälle kuin meillä on sama tie.
Meillä ei kummallakaan ollut mitään sitä vastaan, sittenkun olimme vähän lähemmin katselleet häntä. Hän oli aivan nuori, tuskin kaksikymmenvuotias poika, vaaleatukkainen, silmät harmaansiniset ja muoto niin reipas, että häntä oli oikein hauska katsella. Mutta vaikka hänellä olikin meksikkolainen asu, satula ja hevonen, niin oli hänessä kokonaisuudessaan kumminkin jotain niin vierasta ameriikkalaiseksi, että tunsin käyväni uteliaaksi.
Me ilmaisimme hänelle aikeemme viettää yömme puron rannalla, joka ei enää ollutkaan etäällä, ja hän sanoi sen sopivan mainiosti hänelle itselleenkin. Hänen hevosellaan oli ollut pitkä päivä ja tulisi sillä olemaan vielä monta samallaista päivää, hän kun oli matkalla aina alas Texasiin saakka katsomaan muuatta maapalstaa, jota eräs asiamies oli tarjonnut ja ylistellyt erittäin hyväksi.
— Ei ollut varaa kulettaa sitä rautateitse ja kun en tahtonut sitä myydäkään, niin ratsastan sillä. Se on parempi kuin miltä näyttää! lopetti hän taputtaen ruunaansa kaulalle.
Vierasta murretta oli hänen englanninkielessäänkin, mutta minä en päässyt selville, mille kielelle hän mursi, ennenkun ruuna luihautti korviaan ja oli purra minun hevostani, joka oli lähennellyt.
Silloin sanoi hän: "no — nooh!" niin tutulla äänenpainolla, että minä heti huudahdin suomeksi:
— Tehän olette suomalainen!
— Olen — — kyllä minä olen Eerikki Käykkä, myönsi hän — mutta mistä herra voi arvata sen?
Enhän minä tietysti ollutkaan voinut arvata, että hän oli Eerikki Käykkä, mutta sen minä jätin sikseen ja sanoin vaan hänelle, että minä tavallisesti sangen helposti tunsin omat maanmieheni.
Vaan samassa tulimmekin jo purolle ja saimme niin paljon puuhaa hevosistamme, että puhelu jäi kesken. Mutta kun ne oli juotettu ja pantu liekaan yöksi ja me olimme ottaneet esiin ruokavaramme virkistääksemme itseämmekin, tuli hän taas hyvin puheliaaksi.
Isä oli hänet jo kuusi vuotta sitten toimittanut Ameriikkaan, kun äiti oli kuollut ja hän jäänyt yksikseen heidän torppaansa Alavuudella. Siitä pitäen oli hän asunut eräässä pienessä kaupungissa etelä-Coloradossa, missä isä oli hiilikaivoksessa työmiehenä. Mutta itse oli hän saanut paikan eräässä ranchissa — karjafarmissa — oli oppinut ratsastamaan ja tullut cowboyksi. Pari kuukautta sitten oli isä loukkautunut niin pahasti muutamassa kaivosmurtaumassa, että oli kolmen viikon kuluttua kuollut ja silloin oli Eerikki myönyt heidän vähäisen omaisuutensa ja alkanut ajatella oman maan hankkimista, päästäkseen farmariksi. Ennenkun hän vielä oli ennättänyt päättää mitään, oli texasilainen asiamies tavannut hänet ja nyt hän oli matkalla sinne katsellakseen paikkoja. Samahan tuo olisi, mihin paikkaan asettuisi, kunhan se vaan oli Ameriikassa. Mutta palata kotiin ja joutua sotaväkeen, — sitä hän ei tahtonut.
Sen saatoin minä varsin hyvin uskoa — miehestä, joka oli ollut kuusi vuotta kaukana lännessä! Mutta mitä tuli hänen Texas-tuumiinsa, niin en voinut antaa hänelle minkäänlaisia neuvoja, kun en ollut itse siellä vielä käynyt. Minä pyysin häntä kumminkin ratsastamaan meidän kanssamme eteenpäin, koska hänenkin tiensä kävi intiaaniterritoorion kautta. Ja samalla kehokin häntä olemaan paremmin varuillaan outoja kohtaan kuin mitä oli ollut yhtyessään meihin. Hän naurahti varoitukselleni, mutta oli samalla niin hyväntahtoisen näköinen, ett'en voinut siitä pahastua. Ja sillä tavalla, millä hän hoiti ja kohteli hevostansa, pääsi hän taas kokonaan överstin suosioon, niin että me parhaimmassa sovussa jatkoimme matkaamme seuraavina päivinä. Matka kävi niinkuin se tavallisesti sellaisilla autioilla aromailla käy, jättämättä mitään mainittavampaa mieleen, ennenkun saavuimme ensimmäiseen kaupunkiin intiaaniterritooriossa, erääseen vallan uuteen rajakylään, jonka asukkaat olivat enemmän tai vähemmän valkeata rotua. Siellä asetuimme komeasti hotelliin ja söimme "supperin", joka maistui erinomaisen herkulliselta sen ruokajärjestyksen jälkeen, mitä olimme viime aikoina noudattaneet. Ja illallisen jälkeen asetuimme vierashuoneeseen whiskytotin ääreen, joka ei sekään maistunut huonoimmalta.
Siellä oli jo peli käynnissä kolmessa eri pöydässä ja pelaajat — jos mahdollista — vielä kirjavampaa joukkoa kuin kullankaivajani leireissä.
Vaikka översti Beckridge kyllä oli nähnyt yhtä ja toista eri osissa Yhdysvaltoja, niin ei hänkään sanonut milloinkaan tavanneensa näin runsasta valikoimaa rosvonaamoja.
— Kyllä näillä seuduin saa halpoja hevosia, päätti hän, mutta eipä jumaliste olisi järkevää ajaa niillä päiväsaikaan!
Yhdessä pöydässä pelattiin "montea", erästä peliä, jossa kaikki riippuu sormien näppäryydestä pankinpitäjän puolella, vaan vastapelaajan onni kokonaan hänen silmänsä tarkkuudessa. Olin usein kuullut mainittavan montea, mutta en ollut koskaan sitä nähnyt, kun sitä harvoin enää siedetään edes kaivospaikoilla. Mahdollisuus petokseen on siinä pelissä niin suuri, ett'ei luulla pankinpitäjän voivan olla kiusaukseen joutumatta. Senpävuoksi paatuneinkin ammattipelari ainoastaan poikkeustapauksessa ehdottaa montea, kun hän siinä heti joutuu epäluulonalaiseksi "onnen parantamisesta." Mutta juuri siitä syystä olin minä utelijas tarkastamaan peliä lähempää.
— Saatammehan sen tehdä, myönsi översti — ja pitää vaikka hiukan hauskaakin miehen kanssa. Tuollaiset herrat antavat härkämiehen tavallisesti ensin voittaa muutaman kerran kiihottaakseen niiden pelihimoa.
Hän otti lompakostansa kaksi paperirahaa, toinen oli yhden toinen viidenkymmenen dollarin, molemmat viheriäisiä ja samankokoisia niinkuin kaikki Yhdysvaltain setelit, rutisti ne kokoon pieniksi palloiksi ja antoi minulle.
— Kun minä isken vasenta silmääni, panette te peliin yhdendollarin kappaleen, sanoi hän. — Sen te menetätte varmaan. Hän ei tohdi antaa teille voittoa, kun ei tiedä panoksenne suuruutta. Mutta jos hän on oikeata lajia, niin isken minä kohta silmää toistamiseen ja silloin panette esiin toisen setelin. Pistäkää ne housuntaskuunne, mutta pitäkää tarkka selko niistä, muuten voi käydä niin hullusti, että se on hän, joka saa hauskaa.
Minä pidin yhdendollarin rahaa kädessäni taskuun pistettynä. Pysähdyimme hetkiseksi katselemaan peliä toisissa pöydissä ja lähestyimme sitten montepankin pitäjää, jonka tuntui olevan vaikea saada ketään todenteolla ryhtymään peliin, vaikka muutamia seurasta seisoi hänen ympärillään silloin tällöin koettaen onneaan jollakulla dollarilla.
— Pieni pisto, hyvät herrat? kysyi hän, kun me asetuimme samaan joukkoon. Ja kun minä pudistin päätäni, löi hän kolme korttia pöytään: kuninkaan, rouvan ja sotamiehen.
— Antakaa minun näyttää, kuinka yksinkertaista peliä tämä on, jatkoi hän. — Valitkaa yksi korteista — kuningas esimerkiksi — niin otan minä ne ylös samassa järjestyksessä, missä ne ovat. Ja pitäkää sitten silmällä, kun minä asetan ne taas pöydälle nurinpäin. Jos voitte näyttää, mikä on kuningas, niin voitatte te, vaan muuten voitan minä.
Hän heitti kortit pöytään, mutta niin hitaasti ja kömpelösti, että minä helposti näin, mikä oli kuningas.
— Teillä on aivan liiaksi vikkelät silmät, sanoi hän imarrellen — tai sitten ovat minun sormeni tänä iltana tavallista jäykemmät. Kerta vielä!
Sillä kerralla teki hän tehtävänsä paremmin, mutta kumminkin niin, että kuka tahansa olisi voinut näyttää kuninkaan.
— Kummallista! huudahti hän, tekeytyen hyvin huolestuneeksi. — Jos tässä olisi raha kysymyksessä, niin olisin mennyttä miestä. Mutta enkäpä se yllyttää sormiani nopsemmiksi. Rohkeneeko kukaan panna peliin mitään?
Översti, joka seisoi vastapäätä pöytää, siristi kenenkään huomaamatta vasenta silmäänsä.
Ja minä vedin perinpohjaisen hitaasti käteni housuntaskusta, katselin vähän aikaa epäillen rutistettua seteliä, mutta asetin sen vihdoin pöydälle.
Montepankin pitäjä loi epäilevän katseen viheriään paperipalloon ja samoin minuun, levitti kolme korttiaan nähtäviksi, nyppäsi ne käteensä taas samassa järjestyksessä ja läimäytti ne sitten pöytään niinkuin salama, ja sellaisella vikkelyydellä, ett'en minä voinut aavistaakaan mikä olisi kuningas.
— Nyt käännän minä oikeinpäin ainoastaan sen kortin, jota arvaatte, sanoi hän. — Etu on minun, ja senvuoksi te vaan ensimmäisellä lyönnillä saatte nähdä kaikki kortit.
Minä käänsin rouvan ja sanoin sen käyneen ihan toivoni mukaisesti. Mutta hän vakuutti hymyillen, että se oli ainoastaan sattuma, levitti setelin auki, pisti sen taskuunsa ja alkoi uudestaan asettaen kaikki kortit levälleen pöydälle. Kaksi kertaa näin taas selvästi, mihin hän asetti kuninkaan, mutta vasta kolmannella kerralla iski översti silmää.
Silloin vedin minä vielä hitaammin kuin ensi kerralla toisen rutistetun setelin taskustani, asetin sen kauvan epäröityäni pöydälle ja vakuutin, ett'en missään tapauksessa koettaisi kolmatta kertaa.
Hän antoi minun aivan selvään nähdä, mihin hän asetti kuninkaan ja naurahteli vallan ystävällisesti vielä sittenkin, kun olin kääntänyt sen oikeinpäin. Mutta kun minä avasin paperini, niin että hän näki numeron 50, ja toiset purskahtivat raikuvaan nauruun, muuttui hänen hymynsä epätoivoisan happameksi.
Hän maksoi kumminkin häviönsä ja kysyi kohteliaasti, enkö tahtoisi jatkaa peliä. Minä muistutin häntä sanastani, ett'ei mikään voisi vietellä minua kolmatta kertaa koettamaan, ja silloin muuttui hänen naamansa vieläkin happamemmaksi. Vasta sitten leppyi hän hiukan, kun Eerikki Käykkä heitti yhden dollarin pöytään.
— Anna olla! sanoin minä suomeksi. Mutta poika vakuutti tuntevansa monten perinpohjin. He olivat pelanneet sitä karjafarmissa hyvin usein aikansa kuluksi talvi-iltoina, tulitikkujen päältä.
Hän tuntui todellakin olevan siinä erinomaisen taitava. Pankinpitäjä oli meidän puhuessamme outoa kieltä, näyttänyt hyvin epäluuloiselta, ja teki nyt parastaan, mutta Eerikin silmät olivat ylen valppaat. Ainakin kolme kertaa viidestä arvasi hän oikein ja kun hän ei intoutunut kohottamaan panoksiansa tarpeettoman suuriksi, oli hänellä kohta jommoinenkin läjä seteleitä edessään.
— Siellä kotona farmilla pantiin viisi centtiä tikkulaatikon hinnaksi, niin että piti oppia tarkaksi, sanoi hän suomeksi ja naurahti, näyttäen taas kuninkaan ja pannen dollariviitosen entisten lisäksi rahaläjäänsä.
— Eikö kohoteta kaksinkertaiseksi? kysyi pankinpitäjä, joka aikaa sitten oli lakannut hymyilemästä. — Eihän tällä lailla pääse alkuunkaan.
— Kyllä minun puolestani, vakuutti Eerikki suopeasti ja osoitti taas kuninkaan.
— Tämä päättyy vielä hauskasti, kuiskasi översti minun korvaani. Hän oli asettunut aivan minun viereeni ja toisetkin olivat melkein kaikki kokoontuneet montepöydän ympärille.
— Ei niin lähelle — — ei niin lähelle, hyvät herrat, sanoi pankinpitäjä tehden poistyöntävän liikkeen.
— Se saatanan roisto! sähähti översti hammasta purren ja minä huomasin hänen tavottelevan revolveriaan. Eerikki loi sivukatseen minuun.
— Näittekö? kysyi hän suomeksi.
Mutta minä en ollut mitään nähnyt, enkä siis oikein ymmärtänyt, miksi hän menetti kolme viidendollarin seteliä perätysten, vaikka hän yhä näytti yhtä kylmäveriseltä kuin oli ollut koko pelin ajan.
— Ihmeitä tässä vielä tapahtuu! sanoi hän ja työnsi koko setelipakkansa pankinpitäjän eteen.
— Kerran vielä ja sitten lopetamme, ehdotti hän englanninkielellä.Ja pankinpitäjä nyykäytti tuimasti: "all right."
Mutta hän sai tuskin lyödyksi kortit pöytään, kun Eerikki asetti molemmat kätensä niiden päälle.
— Kortit ovat väärät, sanoi hän hyvin tyynesti.
Pankinpitäjä hypähti seisoalleen revolveri kädessä. Ja samassa silmänräpäyksessä kohotti överstikin omansa.
— Kädet pois! Ja peruuttakaa sananne, tahi jumal'avita — — — karjasi pankinpitäjä, mutta katseli arasti vilkuen överstin revolveria.
Eerikki Käykkä ojentausi myös ottamatta käsiään korttien päältä, katsoi pankinpitäjää jäykästi silmiin tuskin korttelin päässä revolverinsuusta ja sanoi hitaasti, mutta painavasti:
— Kortit ovat väärät, sanon minä — — ja te olette varas!
Hän ei räpäyttänyt silmiänsä, vaikk'ei tiennytkään, että översti seisoi hänen takanaan valmiina auttamaan. Mutta pankinpitäjä tiesi sen ja koetti peräytyä.
— Ottakaa kätenne korttien päältä, uudisti hän — niin annan asian olla nokkanokin. Tuollaista poikanulikkaa en viitsi ampua!
Vastaukseksi käänsi Eerikki kaikki kolme korttia oikeinpäin — — ja niissä oli kaksi patasotamiestä! Mies oli vaihettanut kuninkaan.
Ainakin puoli tusinaa revolvereja tähtäsi samassa silmänräpäyksessä pankinpitäjää, joka muuttui vaaleanharmaaksi ja antoi oman revolverinsa painua alas.
— Paljonko teillä oli pöydässä? kysyi översti, hellittämättä katsettaan pankinpitäjästä.
— En tiedä. Eerikki laski nopeasti setelinsä. — Sata kahdeksankymmentä.
— Ja kolme viitosta, jotka hän nylki teiltä vaihdettuaan kortit — sata ja yhdeksänkymmentäviisii yhteensä, laski översti.
— Se ei ole oikein — — hän tiesi — änkytti pankinpitäjä vastaan.
— Änkytä esiin sata yhdeksänkymmentäviisi, joll'et tahdo hirteen, sinä kavala koira! ärjäsi eräs katsojista. — Hirtettävä olisit sittenkin!
Pankinpitäjä kaivoi vapisevin käsin esiin kaikki, mitä hänellä oli jälellä. Se nousi ainoastaan sataan seitsemäänkymmeneenviiteen, vaan sitä ei tahtonut kukaan uskoa, ennenkun hän oli kääntänyt kaikki taskunsa nurin.
Silloin puhkesi siellä riemu ylimmilleen ja Eerikki Käykän piti muuttaa osa voittoaan juoma-aineiksi koko seuralle, koska hän oli särkenyt pankin. Pakotettiinpa vielä pankinpitäjäkin tyhjentämään kukkurapää lasi.
Mutta sitten saattoivat kaikki läsnäolijat häntä aina kylän päähän saakka ja siellä asettuivat he leikilliseen rajamaan tapaan kahteen harvaan riviin. Pankinpitäjä asetettiin kahden ensimmäisen miehen väliin ja sitten potkivat he hänet mies mieheltä kaikuvilla hurrahuudoilla ulos aavikolle, jonne hän heti katosi kuin varjo pimeyteen.
— Kukahan niistä kaappasi hänen hevosensa! sanoi översti palatessamme hotelliin.
Sitä emme saaneet koskaan tietää, mutta saadaksemme pitää omamme, ratsastimme sieltä seuraavana aamuna hyvissä ajoissa tiehemme.
Pastori Lahti.
Anokassa oli elämää ja liikettä eräänä kauniina kauniina sunnuntai-aamupäivänä alkupuolella kesäkuuta. Jokaisesta siirtolan talosta tulivat kaikki, jotka suinkin kotitoimiltaan pääsivät, mitkä veneillä järven yli, mitkä jalan, ja etäisimpänä asuvat nelipyöräisissä farmarivaunuissa Salmelan taloon, jonka suuressa salissa piti iltapäivällä pidettämän raamatunselitys.
Aina siitä pitäen kuin Anoka sai oman rautatie-asemansa ja "kaupunki" alkoi kohota radan varrelle, oli ollut puheena hankkia sinne suomalainen pappi ja rakentaa kirkko, mutta nyt vasta oli todenteolla ryhdytty asiaan käsiksi. Kun keväällä tusinan verran uudisasukkaita oli tullut lisää ja useat entisistä olivat toimittaneet sinne vaimonsa ja lapsensa, alkoi tuuman toteuttaminen käydä välttämättömäksi. Pitäisihän lasten saada jotain opetusta, eikä tekisi pahaa aikuisillekaan, jos jonkun kerran saisivat kuulla jumalansanaa, vaikk'ei siitä sitten olisikaan muuta hyötyä kuin että miehet pysyisivät poissa kapakasta saarnan aikana.
Sillä kapakka oli luonnollisesti Anokassakin, ja kaksi kauppapuotia, sekä postikonttori, joka oli asetettu kapakan takaiseen huoneeseen. Ja kapakan isäntä oli samalla rauhantuomari, poliisipäällikkö ja ainoa konstaapeli. Suurta vaivaa hänellä ei ollut järjestyksen ylläpitämisessä, mutta rauhantuomari Tuhkala tunsi sentään vallan hyvän painon niiden kirjavien virkojen vastuunalaisuudesta, jotka olivat hänen hartioillensa sälytetyt — ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa koetti hän parhaansa mukaan saattaa sitä muittenkin huomioon. Mutta muuten oli hän hyväluontoinen mies ja osasi tarpeeksi englantia voidakseen auttaa kyläläisiä heidän asioissaan, joita heille joskus sattui "ulkomaalaisten" kanssa, niinkuin he nimittivät kaikkia, jotka eivät olleet heidän maanmiehiään.
Oikeastaan hän ei pitänyt kirkkoa eikä pappia Anokassa tarpeellisina, mutta kun Salmelan isäntä, suurimman farmin omistaja paikkakunnalla ja muuten ymmärtäväinen mies, oli luvannut tonttimaan ilmaiseksi, ja kun muutkin kyläläiset näkyivät haluavan sielunpaimenta, niin ei hänkään, Tuhkala, tahtonut vetäytyä asiasta erilleen. Päinvastoin oli juuri hän kirjoittanut ja pyytänyt pastori Lahtea Mills'istä tulemaan vaalisaarnan pitoon Anokaan, kun oli kuullut, että tämä halusi muuttaa sieltä pois.
Oikea vihitty pappi ei Lahti ollut, oli vaan läpikäynyt erään norjalaisen pappisleipomon Illinoisissa, jossa sielunpaimenia paistettiin tusinakaupalla, ja jonka yksivuotiseen kurssiin hän oli ottanut osaa, sen verran kuin hänen täydellinen kielen taitamattomuutensa myönsi. Mutta kotona oli hän käynyt kansakouluseminaaria, ja vaikka hänet sieltä oli jonkun virheen tähden eroitettu jo aikoja ennen kuin hän oli voinut ajatellakaan päästötodistuksen saamista, oli hän kuitenkin ennättänyt hankkia koko joukon enemmän tietoja kuin toiset papinkokelaat laitoksessa ja siksi olikin hän heidän joukossaan ollut loistava nero.
Hän oli kuleksinut laajalta ympäri Ameriikan. Oli ollut jonkun ajan siirtolais-asioitsijana New-Yorkissa, sitten ruuanpitäjänä eräälle roikalle rautatien työmiehiä etäällä lännessä, puoli vuotta eläinlääkärinä muutamassa uudiskaupungissa Dakotassa, ja sen jälkeen — kun hän humalapäissään oli yhtenä ainoana yönä tohtoroinut kuoliaaksi erään farmarin koko karjan — oli hän antautunut pappisuralle Mills'issä, joka myöskin oli suomalainen siirtola, oli hän nyt viimeksi oleksinut jonkun ajan pappina, lastenopettajana ja sanomalehden toimittajana samalla kertaa, mutta ei pitänyt ilmanalasta siellä, niinkuin hän kirjoitti Tuhkalalle ja oli senvuoksi sangen taipuvainen tulemaan Anokaan, jos vaan seurakunta ottaisi rakentaakseen tarpeellisen huoneuston kirkolle, koululle ja pastorille itselleen.
Saattaahan olla, ett'ei ilmanala Mills'issä ollut parasta laatua, mutta luultavaa on joka tapauksessa, että pastorin muuttohalu jossain määrin myös seurasi siitä, että hänen sanankuulijansa olivat jo tarpeeksi ameriikkalaistuneet uhatakseen häntä tervalla ja höyhenillä, jos hän vielä kerran kapuaisi humalassa saarnatuoliin. Olipa miten tahansa, mutta hyvin taipuisa hän oli muuttamaan Anokaan ja tänään piti hänen pitää raamatunselitys Salmelan salissa.
Hyvissä ajoin iltapäivällä saapui juna, pastori mukana. Rauhantuomari Tuhkala, ameriikkalainen kauppamies, Salmelan isäntä ja muutamia muita kunnianarvoisia miehiä oli häntä vastassa asemalla, vaan muu seurakunta oli kokoontunut taajaan joukkoon maantielle, vähän matkaa seurapaikasta. Pastori hymyili ystävällisesti niille kansalaisille, jotka olivat häntä vastassa, oli vastahakoinen antamaan matkalaukkuaan Salmelan isännän kannettavaksi, mutta suostui siihen sentään ja läksi muiden seurassa kävelemään tietä pitkin, sittenkun hän kohteliaalla, mutta päättävällä tavalla, aivan kuin se olisi ollut hänen arvoansa alentavaa, oli hylännyt Tuhkalan kutsumuksen, että koko seurue ensin ottaisi pienen ryypyn.
Arvokkaan näköinen ei hän juuri ollut, kävellessään siinä puoli askelta toisten edellä. Naama oli lihava ja hyllyvä, leuka sileäksi ajeltu ja nenä sellaista rakennetta, että sieramiin saattoi katsoa suoraan edestäpäin. Suu oli suuri, turpea ja vetinen, silmät pienet, mutta levottomat ja ikäänkuin aina etsimässä jotain. Kun hän tuli seurakuntalaisten luo, jotka olivat ryhmässä maantiellä, niiasi naisväki syvään ja miehet ottivat hatut päästään, vaan pastori kumarteli kerta toisensa perästä päätään hitaasti ja arvokkaasti ja sanoi: hyvää päivää, hyvää päivää, rakkaat ystävät! Eräs poika nykäsi sisartaan hameesta ja sanoi, pastorin jalkoja osottaen: Katsos noita tikkuja, katsos noita tikkuja! ja sai sillä hänet ja pari muuta tyttöä nauramaan.
Mutta pastori ei huomannut sitä, vaan kulki taloon päin, jossa hän katosi salin takana olevaan vieraskammariin, otettuaan matkalaukkunsa isännältä ja vedettyään suunsa vielä kerran leveään, kiitolliseen hymyyn. Ja heti sen jälestä alkoi seurakunta hiljaa asettua paikoilleen, osa tuoleille, osa puulaatikkojen päälle asetetuille lavitsoille ja laudoille.
Kun kaikki olivat sisässä, tuli pastori kammarista ja asteli juhlallisin askelin ja lempeästi hymyillen paikalleen valkealla vaatteella katetun pöydän taa. Hän oli muuttanut vaatteita ja oli nyt oikeassa papin takissa, sangen ahdashihaisessa ja taajaan napitetussa, vaikka ainoastaan ylin nappi oli kiinni ja toiset auki, päästäen näkyviin epäilyttävän näköiset, paksut kellonperät, jotka olivat kullankarvaiset ja taskun sisäpuoleen hakaneulalla kiinnitetyt. Pastorin kello oli aina sattunut seisattumaan jollain käsittämättömällä tavalla, "juuri tänä aamuna."
— Rukoilkaamme, sanoi hän, rykäistyään ja heitettyään pikaisen silmäyksen seurakuntaan. Ja sittenkun hän tarpeellisen kauvan oli ollut ristiinpuristettuja käsiään vastaan kumartuneena, kohotti hän päänsä ja lausui kauniilla äänenpainolla, että hän aikoi puhua synnistä — sillä syntisiähän me olemme kaikki!
Ja hän pani parastaan puhumalla sekä synnistä yleensä että ylellisyydestä ja juoppoudesta erittäin, ja ankaria olivat sanat, joita Anokalaiset saivat kuulla — he, jotka eivät milloinkaan olleet joutuneet syypäiksi sen pahempaan ylellisyyteen kuin että jonkun kerran olivat syöneet mahansa kipeiksi läskiä ja uusia perunoita, ja joilla ei ollut varaa juoda itseään kunnon humalaan kuin korkeintaan pari kertaa vuodessa.
Mutta pastorilla, joka edellisenä iltana oli ottanut perinpohjaiset jäähyväiset muutamilta henki-ystäviltään Mills'issä, oli kolottava tunne päässään, ja se pakotti hänet pitämään jymisevän saarnan "pirusta pullossa", joksi hän mielestään sopivimmin nimitti sitä kotipolttoista, jota Mills'issä tarjottiin, ja sillä onnistui hänen niin järkyttää kuulijoitaan, että naisväki alkoi ääneensä nyyhkyttää, miehet kävivät totisiksi, ja lapset, pelästyneinä huudosta ja pöyristyttävistä sanoista, likistäysivät lujasti toisiinsa tahi äiteihinsä ja vapisivat lapsellisissa omissatunnoissaan, vaikka he eivät ikinä olleet edes maistaneet kotipolttoviinaa.
Kun pastori oli lopettanut saarnansa, alotti hän kohmelon-käheällä äänellään virren, mutta kun harva seurakuntalaisista oli pitkiin aikoihin ollut missään jumalanpalveluksessa, rohkeni ainoastaan kaksi vanhempaa naista yhtyä virteen, ja siitä syntyi niin hauska trio, että lapset unohtivat sekä pirun pullossa että kaikki muutkin pirut, ja alkoivat uudestaan tirskua. Mutta pastori tyynnytti heidät vakavalla katseella, lopetti virren yhteen värssyyn ja rukoili sitten erinomaisen hyvästi värähtelevällä äänellä: — Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä. — — — Sitten vetäytyi hän sisimpään huoneeseen takaisin, mutta seurakunta kasautui yhteen kokoon talon edustalle ja alettiin siinä puoleksi kuiskaavalla äänellä vaihdella mielipiteitä pastorin saarnalahjoista, jotka olivat tuntuneet heistä erittäin eteviltä.