The Project Gutenberg eBook ofTaavetti Anttilan kohtalo: y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästäThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Taavetti Anttilan kohtalo: y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästäAuthor: Konni ZilliacusTranslator: Juhani AhoRelease date: April 19, 2016 [eBook #51791]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAAVETTI ANTTILAN KOHTALO: Y.M. KERTOMUKSIA AMERIIKAN SUOMALAISTEN ELÄMÄSTÄ ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Taavetti Anttilan kohtalo: y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästäAuthor: Konni ZilliacusTranslator: Juhani AhoRelease date: April 19, 2016 [eBook #51791]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Taavetti Anttilan kohtalo: y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä
Author: Konni ZilliacusTranslator: Juhani Aho
Author: Konni Zilliacus
Translator: Juhani Aho
Release date: April 19, 2016 [eBook #51791]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAAVETTI ANTTILAN KOHTALO: Y.M. KERTOMUKSIA AMERIIKAN SUOMALAISTEN ELÄMÄSTÄ ***
E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Y.m. kertomuksia Amerikan suomalaisten elämästä
Kirjoittanut
Suomentanut
Werner Söderström, Porvoo, 1898.
Taavetti Anttilan kohtaloElias Möykän Ameriikan matkaÖversti Beckridge ja hänen gorillansaKun Eerikki Käykkä särki pankinPastori LahtiAntti Ulukka
Taavetti Anttilan kohtalo.
Vapaa metsäläiselämä Yhdysvaltain kaukaisessa lännessä on nyt jo melkein kokonaan luettava entisyyteen, siihen, joka on mennyt eikä koskaan palaja. Täyttä vapautta, samassa merkityksessä kuin ennen rajamaissa, ei nykyään Tenää ole edes vuoristojen sisimmissäkään louhikoissa, ei luoteisen Ameriikan synkimmilläkään saloilla eikä etäisimmillä, autioimmillakaan aavikoilla, missä naapuruksien väliä lasketaan kymmenissä penikulmissa.
Kaikki on merkitty karttaan, kaikki on mitattu, kaikkialla on voimassa joku laki, vaikkapa sitä valvoisivatkin vaan itsensä valinneet tuomarit. Joka paikassa, missä ihminen ennen oli oma herransa, hallitsee nyt yhteiskunta, ja sen vallan alaisiksi ovat pakotetut pääasiassa alistumaan kaikkein raaimmatkin entisistä rajalaisista.
Muutos on ollut uskomattoman nopea ja uskomattoman suuri kolmen, neljän viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Intiaanit, — se mikä heitä vielä on jälellä, ovat puserretut kokoon suuren lännen eri osiin, ja heitä vartioidaan heille jaetuilla alueilla niin tarkkaan, ett'eivät nykyään enää voi aikaansaada mainittavaa pahaa. Metsänriista, sellainen, jonka pyytäminen edes jossain määrin olisi kulttuuri-ihmisille kannattava, on kadonnut metsä- ja vuoriseutujen umpinaisimpiin sopukoihin. Itse ilottomat, vedestä köyhät aromaat, joilla vielä muutamia vuosia sitten kymmen- ja satatuhantiset karjalaumat kuleksivat melkein yhtä vapaasti kuin muinoin puhvelihärät, ovat tätä nykyä jo jaetut lohkoihin. Ja lohot ovat säännöllisesti aidatut kymmeniä penikulmia pitkillä teräslanka-aidoilla, niin ett'ei ruohoaavikkoa enää jokapaikasta voi vapaasti tienäkään käyttää.
Se romanttinen seikkailuelämä, joka loi rajamaan elämään niin viehättävän tarumaisen valon, se on melkein kokonaan kadonnut, mutta vaaroja ja vaivoja tarjoo rajamaa vielä tänäkin päivänä yllin kyllin. Hurja, kiihottava, huumaava kilpailu elämästä ja kuolemasta on siellä lakannut, mutta taistelu toimeentulosta, kireä, jokapäiväinen ponnistus luontoa vastaan, on yhtä kova tänään kuin ennenkin, vieläpä kovempikin niille, joilla tuskin on muita aseita tai varustuksia mihin luottaisivat kuin sitkeät jänteet ja jäsenet ja lannistumaton kestävyys.
Uudisasukkaan elämä tuolla kaukana aroilla, viljelyksen viimeisillä takamailla, on ensi vuosinaan äärettömän rasittavaa — ja ne ensi vuodet eivät ole niinkään harvat. Tavallisesti ei ole yhtään naapuria penikulmain päässä, ei jälkeäkään puusta tahi pensaasta tai muusta sellaisesta, missä silmä voisi levähtää. Silmän kantamattomiin ainoastaan aroa ja taivasta, eikä monestikaan viikkoihin, eipä kuukausiinkaan mitään merkkiä eläimistä tai ihmisistä tai muusta elollisesta olennosta. Siellä niinkuin muuallakin on ensimmäinen yhtyminen sivistyksen kanssa tuonut tullessaan kuolemaa ja hävitystä kaikelle sille, mikä ennen eli ja liikkui näillä laajoilla lakeuksilla.
Ainoastaan keväisin on aavikolla elämää. Silloin se pukeutuu kukkiin ja vihannuuteen: hienoon, pehmeään vihreyteen, jossa on jotain neitseellistä kainoutta ja joka tuulen, valon ja kesäisten pilvien mukana väreilee tuhansissa vienoissa värivivahduksissa. Mutta sitä kestää vaan muutamia viikkoja. Aurinko polttaa pian kaiken vihreän harmaaksi, jossa lukemattomat värimuunnokset ruskeasta viheriään sulautuvat yhdeksi ainoaksi, sanomattoman hienoksi harmaansinerväksi pohjaväriksi, mutta joka kuitenkin aina on harmaata, sellaista harmaata, missä uudisviljelijän, joka ei ole aron asukas, on mahdoton huomata minkäänlaista kauneutta.
Hänestä se on kaikki kolkkoa ja yksitoikkoista, sitä kolkompaa ja ikävämpää kuta myöhäisemmäksi vuodenaika käy, kuta enemmän tasanko muuttuu auringon paahtamaksi ruskeanharmaaksi ilman mitään vaihtelua äärimmäisen näköpiirin perille saakka.
Mutta kaikista ikävin on aavikko silloin, kun se pukeutuu talvipukuunsa, joka on kiiltävä, häikäisevän valkea ja jossa ainoastaan siellä täällä on joku heikko, sinertävä varjopaikka. On mahdotonta etäämpää eroittaa noita yhdessä jonossa olevia, mataloita, pehmeänpyöreitä kumpuja, jotka muodostavat aron, harjumuodostuksia, jotka ikäänkuin kivettyneet hyökylaineet tekevät aavikon melkein vielä säännöllisemmän ikäväksi kuin jos se olisi aivan tasainen. Mutta ne taittavat kuitenkin jossain määrin valon, ja onhan jo sekin vaihtelua siinä kauhean ikävässä yksitoikkoisuudessa, joka muuten vallitsee niin pitkälle kuin silmä kantaa.
Se on se, joka ennen kaikkea vaikuttaa painostavasti uudisasukkaan mieleen. Kesällä hänellä on kova loppumaton työnsä, mutta talvi pakottaa hänet päivittäin ja viikottain toimetonna odottamaan, pääsemättä vaihtamaan ainoaakaan sanaa kenenkään ihmisen kanssa; usein saa hän olla vuorokausia maakuoppaansa suljettuna, kun hirmumyrsky riehuu yli aavikon ja uhkaa jokaista, joka ei ole suojaa löytänyt, varmalla kuolemalla. Ainoastaan lannistumattoman sitkeä kestävyys ja laimentumaton rohkeus, joita harvoilla on, voivat auttaa häntä ensimmäisten vuosien läpi, kunnes uudisasunnosta on tullut oikea talo monenmoisine toimineen, jotka eivät anna aikaa aprikoimisiin, ja maaluola on paisunut rakennukseksi, jossa on tilaa vaimolle ja lapsille. Mutta jos uudisasukas niin pitkälle kestää, on hänen palkintonsa tavallisesti suurempi kuin mitä hän milloinkaan olisi osannut toivoa "vanhassa maassa" — jota hän ajattelee sanoessaan "kotona".
Melkoisesti toisellaisia, vaikk'ei ollenkaan pienempiä ovat ne vaikeudet, joita uudisasukkaan täytyy voittaa metsäseuduissa, asettukoonpa hän sitten etäisimpään luoteeseen, Oregoniin tai Washingtoniin, tai alkakoon raivata tilaansa ylhäällä pohjoisessa Minnesotassa.
Suuri osa Minnesotaa kuului muinoin — ja "muinoin" ei tarvitse merkitä kovinkaan kaukaista aikaa Ameriikassa — raivaamattomimpiin ja vaikeimmin luopäästäviin metsäseutuihin Yhdysvalloissa. Siellä elää vieläkin miehiä, jotka eivät ole läheskään yli-ikäisiä, mutta kumminkin varsin hyvin muistavat viimeisen verisen intiaanisodan sellaisissa seuduissa, jotka nyt tuntuvat kokonaan vanhalta asutukselta. Sillä vielä kuusikymmenluvun alkupuolella panivat nuo aina levottomat Sioux-sotilaat, ollen liitossa muutamien muiden heimojen kanssa, autioksi monen neliöpenikulman alan uudisviljelystä Minnesotassa, surmaten armotta miehet, vaimot ja lapset ja polttaen heidän talonsa — kaikki siinä tarkoituksessa, että saisivat takaisin oman oikeutensa maahan, jossa he ennen olivat ainoina haltijoina herrastelleet.
Sen jälkeen on kumminkin viljelys ottanut omansa takaisin. Kaukana pohjoisessa ovat uudisasukkaat raivanneet peltoja ja niittyjä ja rakentaneet iloisia kyliä muinaiseen erämaahan, jossa nykyään enää on jälellä korkeintaan joku satanen varsin rauhallisia puna-ihoisia.
Ainoastaan kaikkein kauvimpana pohjoisessa ja koillisessa, Kanadan rajalla, ovat Minnesotan metsät vielä melkein koskemattomat. Tukinhakkaajat tosin tunkeutuvat joka vuosi yhä syvemmälle erämaan sydämmeen, mutta vielä se ei ole kokonaan heidän hallussaan. Vielä ovat metsät siellä kaukana täynnä riistaa ja vesistöt kalaa. Ne vaan ovat kadonneet, joiden ainoa tulolähde ennen oli metsänkäynti ja kalastus. Ja siitä syystä on metsä siellä ylämaissa vielä autiompi, hiljaisempi ja salaperäisempi kuin ennen, jolloin lähimmät uudistalot vielä olivat monta päivänmatkaa etelämpänä.
Kesällä kyllä sattuu varsin usein, että kaupunkilaiset samoavat jonkun matkaa erämaahan viikoksi tai pariksi hätyyttelemään metsäneläviä ja leikkimään rajamaan elämää. Mutta he eivät koskaan pääse varsin etäälle pohjoiseen. Virrat, suot ja järvet ja metsä itse estävät heitä. Leikistä syntyy niin uskomattoman pian täysi tosi, jos uhalla pyrkii hiukankaan syvemmälle salojen sisään.
Talvisaikana voittaa viljelys parhaat voittonsa salomailla. Silloin tunkee se neitseellisen metsän sydämmeen kaikuvin kirveeniskuin ja silloin kaatuvat ryskyen maahan nuo metsän jättiläiset, jotka olivat eläneet nuoruutensa parhaat vuodet jo silloin, kun ensimmäiset uudisasukkaat tuhat penikulmaa idempänä astuivat maihin meren rannalla ja taistelivat erämaata vastaan ensimmäiset taistelunsa sivistyksen puolesta. Kun pakkanen on tehnyt siltojansa jokien, järvien ja soiden yli ja lumi rakentanut tiettömiin seutuihin tien, ilmestyvät tukinkaatajat suurin joukoin ja pystyttävät talvileirinsä jonkun matkan päähän koskemattoman aarniometsän reunasta. Ja kun he keväällä vetäytyvät takaisin, on ikimetsän raja taas siirtynyt vähän matkaa pohjoisemmaksi.
Jonkun ajan kuluttua saapuvat sitten uudisasukkaat, mutta heillä on vielä ankara työ, ennenkun ensimmäinen siemen voidaan kylvää maahan. Suuri tukkimetsä on kaadettu, mutta kannot ovat jälellä, ja niiden välissä kasvaa tavallisesti jo toinen metsä niin taaja, että tulta ja kirvestä tarvitaan avuksi pellon perkkaamiseen. Se on paljon kovempaa työtä kuin aavikon kyntäminen, mutta vaivan palkka on siltä yhtä epävarma. Minkä kuivuus tekee aroilla, sen tekee usein halla metsämailla, etenkin ensi vuosina, jolloin on vaikea valita sopivaa kylvöaikaa ja raivaukset vielä ovat liian pienet saadakseen tarpeeksi valoa ja lämpöä.
Metsä antaa yllin kyllin tarve- ja polttopuuta, eikä menoja ole juuri muita kuin ne, mitkä tarvitaan huoneiden rakentamiseen ja työkaluihin. Mutta kun ensimmäiset, vaikeimmat vuodet ovat ohitse, ei metsä-uudistalo edistykään yhtä nopeasti kuin uusi talo aromaalla. Metsässä tulee kunnon mies helpommin toimeen ilman muuta suurempaa pääomaa kuin omia käsiään, jota vastoin hän arolla välttämättä tarvitsee jotain muutakin alkuun päästäkseen. Mutta mitä kovaan työhön ja vaikeaan puutteeseen tulee, ovat ensimmäiset vuodet kaikkialla toistensa kaltaisia, kun täytyy elää kaukana kotimaasta, ystävistä ja ihmisten seurasta — sanalla sanoen kaikesta, joka jossain määrin lieventää elämän vaivoja.
Aavikolla.
— Jumalan kiitos, tuolla on vihdoinkin talo!
Mutta sen sijaan, että jouduttaisi kulkuaan syvässä lumessa, seisottuu Tuomas Anttila hengähtämään hiukan ja lähemmin tarkastamaan sitä savupiippua, joka nousee näkyviin mäenrinteestä vasemmalta. Se se on, joka herätti hänessä luulon, että hän on saapunut johonkuhun taloon, sillä mitään muuta jälkeä ihmisistä tai inhimillisestä työstä ei ole huomattavissa.
— Kyllähän tässä maassa on monenmoisia taloja, huomautti Anttilan seuralainen, jääden hänkin samalla katselemaan savutorvea, joka on hyvin yksinkertaisesti kyhätty neljästä laudanpätkästä. — Mutta jos tuo on talo, niin ei siinä ainakaan ketään asu. Kyllä niillä olisi tuli tällaisessa pakkasessa.
— Saattaa olla, myöntää Tuomas ja lähtee savupiippua kohden, — mutta voimmehan siellä toki maata yön. On siellä ainakin parempi kuin hangessa.
Toinen, joka on Anttilan poika, seuraa perästä mitään puhumatta. Hänestä on aivan yhdentekevää, missä he saavat katon päänsä päälle ja onpa yhdentekevää, saavatko ollenkaan. Siihen määrin on hän jo kyllästynyt Ameriikkaan, vaikka on vasta kulunut pari kuukautta siitä, kun hän isänsä lähettämällä vapaapiletillä saapui sinne.
Mutta isä — Tuomas Anttila — oli jo kaksi vuotta työskennellyt kultamaassa. Vaan ei hän ollut onnistunut tekemään sen isompia säästöjä kuin että juuri parahiksi sai ostetuksi piletin pojalleen, jonka hän kotoa lähteissään oli jättänyt melkein oman onnensa nojaan. Ja nyt oli tullut huonot ajat Ameriikkaankin.
Poika oli tuskin ehtinyt Nebraskaan, missä Tuomas Anttila oli työssä, kun työansio jo loppui. Yhtiö, joka oli ryhtynyt suureen viljelysyritykseen kastelujärjestelmällä, oli mennyt kumoon. Ja samalla olivat luonnollisesti myöskin menneet myttyyn kaikki toiveet oman farmin saamisesta tuolla viljelykselle avatulla alueella. He eivät olleet saaneet edes täyttä työpalkkaansakaan, eikä mitään muutakaan ansiota ollut toivottavissa niillä seuduilla, kun niin suuri joukko työmiehiä yhdellä kertaa oli jäänyt joutilaaksi. Heillä ei siis ollut muuta neuvoa kuin lähteä työn hakuun jossain muussa osassa maata. Aina Omahaan saakka oli yhtiö kulettanut ne, jotka tahtoivat lähteä itäänpäin, mutta siitä oli heidän jatkettava matkaa omin neuvoin.
Tuomas Anttila oli poikineen vaeltanut pitkin Iowan rajaa ja ollut työssä siellä täällä farmareilla, joilla viljanpuinti oli vielä kesken, tai jotka muuten olivat jääneet takapajulle syystöissään. Mutta ei siitäkään ollut mitään mainittavaa ansiota.
Siinä oli syy, miksi Tuomas lopulta oli päättänyt pyrkiä niin suoraa tietä kuin mahdollista ylös Minnesotaan, jossa hän kerran ennen oli talvisaikaan saanut tuottavaa metsätyötä. Ja poika oli tietysti lähtenyt mukaan. Hän oli alkanut saada kyllänsä siitä, että teki päivän työtä yhdessä farmissa, pari toisessa ja sillä välin vietti pari kolme päivää kurjilla maanteillä, jotka eivät olleet hituistakaan parempia kuin huonoimmat kylätiet kotona. Mutta niitäkin myöten oli kulkeminen hauskempaa kuin tämä polviaan myöten lumessa kahlaaminen, jota he nyt olivat tehneet koko pitkän päivän, näkemättä merkkiäkään teistä tai poluista.
Kolme päivää sitten olivat he aamulla lähteneet erään uudisasukkaan turvemajasta, missä olivat olleet yötä ja olivat saman päivän illalla saapuneet toiseen samallaiseen asuntoon, jonka sen omistaja oli jättänyt autioksi. Yöllä oli heidän siellä ollessa noussut lumimyrsky sellainen, ett'eivät he voineet ajatellakaan edemmäksi kulkemista, vaan oli heidän täytynyt pakosta viettää kokonainen vuorokausi tuossa kurjassa maakuopassa, jossa ei ollut edes polttopuita, millä olisivat lämmitelleet itseään.
Myrsky oli seuraavana yönä tyyntynyt, mutta raivotessaan oli se niin perinpohjin peittänyt kaikki tiet, että he nyt olivat eksyneet. Sillä sen mukaan mitä heille oli sanottu, olisi heidän pitänyt kaksi päivää kulettuaan tulla erääseen asuttuun uudiskylään, eikä enää mihinkään autioksi jätettyyn maaluolaan, niinkuin nyt oli tapahtunut. Ja myrskyä seuraava pakkanen kiristyi joka hetki, kun aurinkokin oli mennyt mailleen. Ei ollut siis ihme, jos sekä Tuomas Anttila että hänen poikansa Taavetti tunsivat mielensä masentumistaan masentuvan kahlatessaan pehmeän lumen läpi neljästä laudanpalasta kyhättyä savutorvea kohti.
Ensiksi koettivat he polkea lunta niin paljon, että olisivat päässeet ovelle. Mutta lunta oli siinä aivan liika paljon sillä tavalla sotkettavaksi, ja sen vuoksi ponnisteli Taavetti suurella vaivalla kinosten läpi ylös savupiipun juureen, koettaen reväistä irti laudanpaloja lapioiksi. Siinä toimessa ollessaan luuli hän kuulevansa jotain ääntä aitansa maakuopasta.
Hän kuunteli tuokion, jolloin kaikki tuolla alhaalla oli hiljaista. Mutta sitten se kuului taas. Se oli kuin pienen lapsen itkua, heikkoa ja vaikeroivaa.
Taavetti Anttila mursi irti koko savupiipun yhdellä repäisyllä ja hyppäsi alas isänsä luo.
— Siellä sisällä on lapsi, joka itkee, sanoi hän ja alkoi luoda lunta, niin että se pyrynä pölisi. — Eikä niillä ole tulta, vaikk'on näin kylmä!
Tuomas tuumi päätään pudistaen, että poika varmaan oli kuullut väärin, tai saattoipa se olla joku ennekin. Mutta hän auttoi sentään lumen luomista, kunnes he hetken kuluttua pääsivät ovelle, joka ei ollut edes lukittu.
Aluksi he eivät voineet nähdä mitään hämärässä huoneessa ja itkukin oli lakannut. Mutta kun Taavetti kysyi, onko siellä ketään, alkoi itku uudelleen. Ja silloin näkivät he jotain liikettä vuoteen kohdalla vastapäisellä seinällä.
He menivät itkevää kohti ja huomasivat sen pieneksi tytöksi, joka puoleksi istuen, puoleksi maaten nojasi jotain esinettä vastaan, jota he eivät voineet eroittaa. Tyttö kääntyi heihin päin.
— Mama so sleepy, sanoi hän pelon ja uteliaisuuden puoleksi tukehduttamalla nyyhkytyksellä.
Silloin huomasivat he naisen kasvot pienokaisen takana, niin jäykät ja sinisen vaaleat kasvot, että he heti paikalla arvasivat hänet kuolleeksi.
— Mama get up! kehoitti lapsi hätäillen ja silitteli kädellään jäykkiä kasvoja. Kun ei vastausta kuulunut, kääntyi hän taas vierasten puoleen.
— Mama cold! sanoi hän vakavana. — Katie cold too!
— Herra Jeesus! huudahti Taavetti katsellen neuvotonna ympärilleen.— Kuinkahan kauvan tuo pieni raukka on jo ollut täällä yksin!
Majassa ei ollut mitään polttopuuta, mutta savupiipun laudat olivat nyt hyvään tarpeeseen. Parin minuutin kuluttua oli Taavetti vuollut kasan lastuja laudasta ja pian leimusi valkea liedellä, joka oli tehty kivistä ja savesta maaluolan nurkkaan.
— Tule lämmittelemään! kehoitti Taavetti pienokaista suomenkielellä, heti kun pystyvalkea oli niin paljon syttynyt, että alkoi levittää lämmintä, ja hän kumartui nostamaan häntä vuoteelta.
— Mama too, sopersi tyttö, joka ei kyllä ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta hyvin käsitti ystävällisen äänen. — Get up mama! lisäsi hän ja siveli taas kuolleen äitinsä kasvoja. Mutta kun äiti pysyi liikkumatonna, ojensi hän kätensä Taavettia kohti.
— So sleepy — mama so sleepy, sanoi hän pelokkaasti ja ihmetellen ja antoi Taavetin kantaa itsensä pystyvalkean luo.
Hetkisen istui hän hiljaa Taavetin polvella likistäytyen kiinni häneen, mutta pian kävi hän taas levottomaksi.
— Hungry, sopersi hän. — Katie very hungry.
— Se tahtoo ruokaa, tulkitsi Tuomas, joka taisi englanninkieltä vähän paremmin kuin Taavetti. Ja samalla alkoi hän kopeloiden tarkastaa pientä kaappia, joka oli tulisijan vastaisessa nurkassa, ja muutamia sen viereisellä seinähyllyllä olevia kuppia ja keittoastioita. Mutta etsiminen oli turhaa. Koko asunnossa ei ollut minkäänlaista syötävää, jonka tähden hän kauhistuen kuiskasi pojalleen ajatuksensa, että vaimo oli mahtanut kuolla nälkään.
— Se antoi varmaan viimeiset ruuantähteet lapselle, arveli hän yhä kuiskaten, ikäänkuin peläten, että kuollut voisi kuulla hänen sanansa.
Taavetti ei vastannut mitään, vaan meni tyttö käsivarrellaan ovensuuhun, mihin hän oli laskenut kokoon käärityn villapeitteensä. Mytystä otti hän leivän, mursi siitä tytölle palan ja asetti hänet rahille takan viereen. Tytön nakertaessa leipäpalaansa täytti hän pienen padan lumella ja asetti sen tulelle, jonka tehtyään hän murenteli osan leivästä ja pani palat pataan.
— Hän tarvitsee jotain lämmintä, sanoi Taavetti isälleen toimiensa selitykseksi. Ja kun leipä oli tarpeeksi pehminnyt, alkoi hän syöttää pienokaista, joka nähtävällä mielihyvällä ryömi uudestaan hänen syliinsä. Mutta ennenkun hän oli ehtinyt montakaan lusikallista maistaa, taukosi hän, juuri kuin olisi yht'äkkiä muistanut jotakin.
— Mama too eat! sanoi hän kääntäen suuret, harmaansiniset silmänsä kysyvinä uuteen ystäväänsä, joka ei tietysti ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta kyllä käsitti, ett'ei kaikki ollut, niinkuin olisi pitänyt.
— Se tahtoo antaa äidilleenkin, selitti Tuomas asiantuntijana, yhä kuiskaten. Ja sitten kokosi hän kaiken parhaansa sekamelskaisesta englanninkielestään vietelläkseen lasta uskomaan, että äiti kyllä pian heräisi ja söisi sitten vuorostaan. Hän ei ollut koskaan puhunut niin paljon englanninkieltä yht'aikaa, mutta palkinnoksi siitä saikin hän lapsen lopulta jatkamaan ateriaansa. Ja syötyään kyllänsä, nukahti tyttö heti Taavetin polvelle. Tämä kääri hänet varovasti peitteesensä ja asetti hänet rahille valkean luo. Vasta sitten otti hän esiin piippunsa povitaskustaan, täytti sen miettivänä ja alkoi polttaa.
Isä seurasi koneentapaisesti esimerkkiä. Ja niin tupakoivat he hetken kumpikin äänettöminä, Taavetti vaan silloin tällöin heittäen katseen vuoteelle, josta kuolleen vaimon sinisenvaaleat kasvot häämöittivät joka kerta, kun pystyvalkea hiukan loimahti. Vihdoin nousi hän ylös, laski piippunsa liedelle, meni vuoteen luo ja veti peitteen huolellisesti kuolleen päälle.
— Kun nyt tietäisi, mitä tekisi lapsen kanssa, sanoi hän, puhumatta suorastaan isälleen, kun oli taas istuutunut ja virittänyt piippunsa.
— Mitäpä hänelle osannee. Kai on sillä isä, joka kohta palannee kotiinsa. Tuolla nurkassahan on hänen saappaansa.
— Kun meillä vaan olisi tarpeeksi ruokaa häntä odottaaksemme, tuumiskeli Taavetti. Mutta leipä ei riitä kuin huomiseksi päiväksi. Tiesi milloin hän tulee kotiin.
— Minä en ajatellutkaan että odottaisimme, selitti isä tuumaansa, vaikka tosin empivällä ja vielä entistään matalammalla äänellä. — Jos me vielä huomen aamuna annamme ruokaa tytölle, niin kestää hän kyllä siksi, kunnes isä tulee. Ja voisihan sille sitäpaitsi jättää hiukan leipää.
— Me emme voi jättää häntä tänne yksin kuolleen äitinsä kanssa, saneli Taavetti varmasti. — Eihän tiedä, kuinka kauvan hänen täytyy olla yksin.
— Ei ole isä voinut etäällekään mennä. Eikähän tuo liene meidän syymme, jos hän viipyykin vähän kauvemmin.
— Sitten olisi parasta iskeä tyttö hengiltä heti, virkkoi Taavetti vihastuen. — Ennen kuin jätän hänet tänne, kannan minä hänet selässäni vaikka kuinka kauvas.
— Mihinkäpähän hänet kantanet? Kun ei ollenkaan tiedä, minä päivänä saa itse ruveta nälkää näkemään, niin ei kannata ottaa vieraiden lapsia hoitoonsa.
Taavetin mielestä ei nähtävästi kannattanut sellaisiin puheisiin mitään vastata. Hän kiskasi irti oven ja pari hyllyä kaapista, lisäsi kituvaa takkavalkeata ja keitti vielä padallisen leipävelliä isälleen ja itselleen. He söivät illallisensa yhä vaiti ollen ja heti sen tehtyä paneutui Taavetti majan maalattialle levätäkseen siinä niin hyvin kuin taisi. Sen oli hän päättänyt, että lasta ei jätettäisi tänne nälkään nääntymään ja kuoliaaksi paleltumaan, eikä hän tällä kerralla voinut enempää tehdä. Mutta Tuomas Anttila poltti vielä yhden piipullisen, ennenkun pani maata — niin lähelle poikaansa, että voi vetää toisen puolen villapeitettä hänen ylitsensä.
— Oletko yöllä saanut uusia tuumia? kysyi hän aamulla, kun Taavetti oli sytyttänyt viimeiset pienet puunsiruset.
— En, vastasi tämä lyhyesti. Hän oli päätöksensä tehnyt ja katsoi sen vuoksi tarpeettomaksi ryhtyä pitempiin keskusteluihin siitä asiasta.
— Onhan sinulla tarpeeksi ikää tekemään niinkuin tahdot, mutta kyllä sinulla vielä on paljon opittavaa, ennenkun tulet toimeen maailmassa, päätteli isä. — Pitää osata auttaa itseään, ennenkun alkaa muita auttaa.
Mutta ei hän sentään kieltäytynyt olemasta tulkkina, kun täytyi taivuttaa tyttö heitä seuraamaan. Päinvastoin pani hän parastaan vakuuttaakseen lapselle, että äiti oli lähtenyt ulos. Mutta vasta sitten, kun hän oli keksinyt sen, että äiti muka oli mennyt tapaamaan isää, saatiin Katie rauhoittumaan ja lähtemään maakuopasta.
— Voisit ottaa ainakin äidin nutun ja kääriä sen hänen ympärilleen, ehdotti Tuomas Anttila, kun he olivat valmiina lähtöön. Mutta Taavetti vilkasi vaan kuollutta puolittain pelästyneenä ja kietoi lapsen omaan villapeitteesensä.
Siitä tuli raskas päivä molemmille miehille, raskas varsinkin Taavetille, joka ei syvässä lumessa voinut kävellyttää pienokaista ainoatakaan askelta, vaan kantoi häntä iltaan saakka. Aamiaiseksi olivat he syöneet ainoastaan hiukan leipävelliä, eikä ollut heillä päivälliseksikään muuta kuin palanen leipää. Sen he söivät eräällä auringonpaisteisella rinteellä, missä yksi noista matalista harjanteista tarjosi edes jotain suojaa tuulta vastaan, joka ei enää ollut perin vinha, mutta kuitenkin läpitunkevan kylmä ja pureva koillistuuli, joka tuli aina jäämereltä saakka ylitse alastomain tunturien ja aavikoiden, kohtaamatta metsää tai vuorta, jotka olisivat voineet sen kärkeä tylsyttää.
Vasta illan suussa, kun aurinko jo oli mennyt mailleen ja pakkanen taas puri läpi luiden ja ytimien, saapuivat he erääseen asuttuun uudistaloon, jossa oli oikea rakennus. Siinä he pyysivät yösijaa ja Tuomas teki parhaansa mukaan selkoa siitä, kuinka he olivat löytäneet kuolleen vaimon, lisäten, että he olivat ottaneet lapsen mukaansa, kun eivät voineet odottaa niin kauvan, että joku olisi tullut ottamaan sen hoitoonsa. Ja farmin väki kertoi vuorostaan, että lapsen isä oli kolme päivää aikaisemmin kulkenut siitä ohitse paluumatkalla kylästä, missä hän oli käynyt hankkimassa ruokaa itselleen ja joukolleen.
Kun oli ollut jo myöhäinen ja ilma näyttänyt uhkaavalta, olivat he houkutelleet häntä jäämään yöksi, mutta hän oli arvellut ennättävänsä kotiin, ennenkun rajuilma puhkeisi, ja jatkanut matkaansa. Vaimonsa oli hän sanonut olevan kipeän ja heikon ja tyttärensä vielä liian pienen hoitamaan itseään. Varmaankin oli lumimyrsky hänet yllättänyt ja palelluttanut kuoliaaksi. Ei yksi tuhannesta voi pelastua hirmumyrskyn käsistä, eikä hän näyttänyt erittäin vankkatekoiselta. Herrasmies mikä lie ollut, joka oli lähtenyt kauvas länteen, mutta ei ollenkaan kelvannut uudisraatajaksi, sanoivat he.
He lähettivät kuitenkin sananviejän kylään ilmoittamaan, mitä oli tapahtunut ja pyytämään paria miestä avuksi kadonnutta etsimään, koska viestin tuojat olivat päivämatkansa jälkeen liian väsyneitä lähteäkseen uudestaan liikkeelle. Heti kun apumiehet vähän jälkeen puolenyön olivat saapuneet, lähti uudistalon isäntä itse heidän kanssaan matkalle. Ainakin parin englannin penikulman päähän oli kadonneen täytynyt ennättää, ennenkun myrsky hänet saavutti, ja kun he olivat tulleet niin etäälle, ei enää voinut olla pitkältä päivän nousuun, jolloin he saattoivat ruveta häntä todenteolla etsimään. Epäilemättä oli mies kuollut, mutta he eivät kuitenkaan tahtoneet jättää häntä susien syötäväksi. Joll'ei olisi ollut niin paksulta lunta, olisi se ehkä nytkin ollut liian myöhäistä.
Etsijät palasivat vasta seuraavan päivän iltana ja toivat mukanaan sen jauhosäkin, jota onnettomuuden kohtaama oli kantanut kotiin kulkeissaan. He olivat löytäneet hänet vajaan puolen penikulman päässä maakuopasta, jossa vaimo oli häntä odottanut viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Joll'ei olisi lunta tuiskuttanut, olisi hän voinut nähdä kurjan kotinsa siitä paikasta, mihin oli suistunut. Kohoneva kohta lumessa oli johtanut vainajan jälille. He olivat kantaneet hänet maakuoppaansa ja asettaneet vaimonsa viereen, ja sitten naulanneet oven kiinni ja peittäneet savupiipun aukon. Kun maa tuonnempana sulaisi, aikoivat he haudata heidät.
Mutta majassa ei löytynyt mitään, ei paperia eikä muuta, joka olisi ilmaissut, keitä vainajat olivat, tai mistä he olivat länteen muuttaneet. Turhaan oli haettu joka nurkka ja sopukka. Ne harvat naapurit, jotka joskus olivat sattuneet tekemisiin miehen kanssa niinä kahdeksanatoista kuukautena, jotka hän oli paikkakunnalla asunut, eivät koskaan olleet kutsuneet häntä muulla nimellä kuin "gentleman Jack". Hän ei ollut koskaan puhunut itsestään mitään muuta kuin että hän oli kotoisin itävaltioista, jonka ilman sitäkin kuka tahansa saattoi kuulla ja nähdä. Vaimosta tiettiin vielä vähemmän, ainoastaan se, ett'ei hän näyttänyt kuuluneen samaan säätyyn kuin mies. Oli aina luultu, että mies oli hänen tähtensä jättänyt. kotiseutunsa. Mutta kukaan ei tiennyt, oliko hänellä edes sukulaisia tai ystäviä, jotka olisivat halunneet tietää missä ja millä tavalla hän oli kuollut.
Ja ainoa kysymys oli nyt vaan se, mitä tehtäisiin lapsen kanssa, mutta siinä olikin hyvät neuvot tarpeen. Kylän harvalukuiset farmarit olivat hekin tulleet saapuville kuulemaan näitä uutisia ja ottamaan osaa neuvotteluun, mutta heidän joukossaan ei ollut ketään, joka olisi voinut tai tahtonut ottaa lasta hoitoonsa. He olivat itsekin kaikki uudisasukkaita ja oli heillä kaikilla tekemistä tullakseen toimeen omine joukkoineen. Muuta he eivät siis voineet kuin ehdottaa, että tyttö olisi vietävä kreivikunnan pääpaikkaan, missä sheriffi asui. Hän saisi pitää huolta siitä, että tyttö tulisi vaivastaloon, joll'ei kukaan yksityinen siellä tahtoisi ottaa häntä vastaan. Sitä mieltä olivat he kohta kaikki.
Neuvottelun aikana istui Katie ihan hiljaa Taavetin polvella, katsellen ja ihmetellen noita monia miehiä, jotka kaikki tupakoivat ja puhuivat jotain, mutta kaikki saapuville tulleet naiset, jotka koettelivat päästä hänen suosioonsa, työnsi hän pois luotaan.
Hän painautui vaan lähemmäksi suojelijaansa, kohta kun joku lähestyi, ja joka kerta laski Taavetti jykevän kämmenensä varovasti hänen päänsä päälle, ikäänkuin vakuuttaakseen tyttöä siitä, ett'ei kukaan saisi tehdä hänelle mitään pahaa, niinkauvan kun hän oli hänen luonansa. Hän ei olisi itse voinut millään tavalla selittää tunteitaan tuota vierasta lasta kohtaan ja kaikkein vähimmin olisi hän tullut ajatelleeksi sitä, että ainoastaan lapsen täydellinen avuttomuus veti häntä sen puoleen. Sen vuoksi ei hän myöskään tiennyt, mistä hänessä heräsi liikutuksen tunne, kun neuvottelu vihdoin oli, loppunut ja isä selitti hänelle sen päätöksen. Sen hän vaan tunsi, että hänen mielensä katkeroitui koko seuraa kohtaan, ja että ne olivat kuin loukanneet häntä itseään.
— Vai niin! sanoi hän, — vai vaivastaloon? Eivätkö ole voineet muuta keksiä? Ja kuka välittää tuosta pienestä raukasta vaivastalossa? Parasta on, että hän seuraa meitä.
— Seuraako meitä? toisti isä vihaisesti. — Nyt sinä olet varmaan tullut ihan hulluksi. Minä en ainakaan tahdo enää olla missään tekemisissä hänen kanssaan.
— Ehkäpä voin tulla yksinänikin toimeen, vastasi Taavetti tyynesti — aivan niinkuin eilen. — Sanokaa heille, että jos he antavat minulle pariksi viikoksi työtä, niin että voin vaatettaa lapsiraukan ja saada vähän evästä kokoon, niin otan minä hänet mukaani Minnesotaan ja pidän hänestä huolen. — Vai niin, vai tahtovat he laittaa sinut vaivaistaloon, kääntyi hän taas pienokaisen puoleen ja silitteli hänen hiuksiaan — silloin varmaankin tulet kernaammin minun kanssani?
Katie ei ymmärtänyt mitään muuta hänen sanoistaan ja liikkeistään kuin että oli saanut ystävän, johon voi luottaa. Mutta sitä paremmin ymmärsivät ne, joiden päätettävänä oli hänen kohtalonsa, että he nyt olivat päässeet ikävästä vastuunalaisuudesta, — sitten kun Tuomas Anttila monien estelemisien perästä vihdoin oli suostunut tulkitsemaan heille poikansa mielettömän päätöksen. Mutta sitä ystävällisempiä he sitten olivatkin siitä hyvästä, sillä niin aivan varmaa ei sentään ollut, että sheriffi olisi pitemmittä mutkitta ottanut turvattoman huostaansa.
Senpätähden ei kestänytkään kauvan, ennenkun kokoontuneet miehet olivat antaneet niin paljon apua sekä lapsen vaatteihin että eväitten hankkimiseen, että he varsin hyvin voivat hankkiutua matkalleen Minnesotaan. Taavetin itsensä ei tarvinnut muuta kuin tehdä leveäjalaksinen kelkka, joka ei uppoaisi lumeen, ja varastaa se selkänojalla ja laidoilla Katieta varten.
Jo seuraavana päivänä lähti hän heti auringon noustua matkalle, kelkan jukko vyötäistensä ympärillä, niin että hän tuskin ollenkaan tunsi holhottinsa ja runsaan evässäkin painoa. Ja Tuomas Anttila seurasi mukana. Huolimatta kaikista vastaväitteistään Katien suhteen ei hänellä sentään ollut mitään sitä vastaan, että edes muutamaksi päiväksi pääsisi leipähuolista. Ja Minnesotaanhan hänkin pyrki.
Metsässä.
Tiheän metsikön sisässä on pitkä, matala rakennus, salvettu pyöreistä kuorimattomista hirsistä, saumat täytetyt sammalilla. Toisessa päätyseinässä on kummallakin puolen matalaa ovea kaksi pientä ikkunaa, ja oven edustalta on metsä hakattu maahan muutamia syliä joka taholle, mutta muilla puolin tunkeuvat jykevät hongat ihan rakennukseen kiinni. Ne on jätetty rauhaan kevättalveen saakka, jolloin hakkuutyö alkaa loppua, sillä ne suojelevat melkoisesti pakkaselta ja lumelta. Ikkunoita eivät asukkaat tarvitse useampia kuin nuo kaksi pahaista. Lasi on haurasta tavaraa, joka helposti särkyy matkalla uudisasutuksilta, ja sitäpaitse asutaan huoneessa oikeastaan vaan yön aikaan.
Päivillä ei siellä ole muita kuin kokki, joka pitää huolta työkunnan ruumiillisista tarpeista, ja on siellä sen vuoksi aamusta iltaan. Toiset ovat auringon noususta sen laskuun saakka ulkona hakkuuksillaan, sunnuntait niinkuin arkipäivätkin. Ainoastaan silloin, kun lumimyrsky pauhaa yli metsän, huojuttaen vanhoja puita kuin ruokoja ja pannen ne huokailemaan, ryskymään ja valittamaan niinkuin viimeisen tuhon tullessa, tapaa tukinhakkaajat kotosalla. Ja silloin he makaavat kuin karhut konnussaan.
Sisältä ei huone näytä paljon hauskemmalta kuin ulkoakaan. Lattiana ei ole muuta kuin kovaksi poltettu maa, ja pitkin seiniä on halastuista laudoista kyhättyjä makuusijoja, jotka ovat yhtä yksinkertaiset kuin pöytäkin niiden keskessä ja maahan isketyt rahit kahden puolen pöytää. Karkeita vaatekappaleita, vilttejä ja peitteitä sekä muutamia taljoja on huolimattomasti heitetty makuusijoille, ja vielä karkeampitekoisia saappaita on hajallaan vähän jokapaikassa. Mutta ilma tuolla sisällä ei ole läheskään niin huono kuin voisi luulla, sillä ensinnäkin on useimmissa vuoteissa tuoreita, hienoja havunoksia, jotka tuoksuvat pihkalle, ja toisekseen ovat seinät siksi hatarat, että ilmanvaihto on parhainta laatua.
Matalan huoneen toisessa päässä on senlaatuinen rautauuni, jonka tulee olla tulipunaisen, ennenkun siitä lähtee lämmintä vähänkään. Huoneen toinen pää, se, jossa on ovi ja ikkunat, on kyökkinä, joka ei ole millään tavalla erotettu muusta huoneesta, mutta varustettu tulisijalla, melkein suuren, täytetyn laatikon näköisellä hiekka- ja kivikasalla. Siinä palaa valkea vapaasti mahdottoman suuren, halastuista palkeista tehdyn savutorven alla.
Kokki valmistelee parhaallaan illallista, ja sitä on varustettu oikein kunnioitusta herättävässä määrässä. Työkunnassa on kaksikymmentä miestä, kaikki mitä vahvinta ja sitkeintä tekoa ja kaikki parhaassa ijässään olevia, sillä ainoastaan sellaiset kelpaavat talvitöihin erämaassa. Mutta sellaiset miehet tarvitsevat runsaasti ruokaa. Kokonaista siankylkeä kokki nytkin parhaallaan paistaa pannuksi käännetyllä rautalevyllä. Ja yht'aikaa paistaa hän toisella levyllä ohuita vehnäkakkuja, joita siinä jo on jommoinenkin pino, vaan ei hänen mielestään vielä tarpeeksi. Suuressa, avonaisessa padassa kiehuu jotain mustaa lientä, jonka haju ilmaisee sen kahviksi.
Kokki, jonka luiseva, jäntevä ruumis ei ollenkaan ole sopusoinnussa hänen ammattinsa kanssa, saa vihdoin illallislaitteensa valmiiksi. Silloin pistää hän piippuunsa ja asettuu avonaiselle ovelle hetkiseksi vilvoittelemaan, odottaessaan työkuntaa, joka ei enää voi kauvan viipyä, kun aurinko juuri menee mailleen.
Huomaamatta vielä mitään merkkiä työkumppaneista, kuulee hän silloin hiljaista jalan astuntaa lumessa aivan vastapäiseltä suunnalta ja heti sen jälkeen ilmestyy metsästä mies. Kokki tarkastelee häntä vähän kummastellen, vaan ei liikahda paikaltaan, eikä virka sanaakaan tervehdykseksi. On vallan tavatonta saada vieraita näin erämaassa, ei ainakaan oikeita vieraita. Luultavasti on se vaan joku kuleksija, joka etsii yösijaa ja ruokaa. Vaikk'eivät nekään ole tavallisia ilmiöitä täällä metsässä.
Mutta silloin huomaa kokki äkkiä kummallisen mytyn kelkassa, jota mies vetää perässään vyötäisilleen sidotusta nuorasta. Sehän on — eihän toki — onpa sittenkin, niin totta kuin jumala auttakoon, ett'eikö se ole lapsi, joka puoleksi makaa, puoleksi istuu kelkassa ja nukkuu yhtä turvallisesti kuin omalla vuoteellaan.
— Herra Jeesus! sanoo kokki puoliääneensä ja ottaa piipun suustaan.
— Mikä hullu te olette, joka tuotte pienen lapsen tänne jylhään erämaahan? tervehtää hän miestä. Ja lisää sitten muutamin mehevin sanoin, että kyllä hän aikoinaan jo on jotakin nähnyt, mutta ei vielä mitään näin hurjaa.
— Minä olen Taavetti Anttila, Sotkamosta, enkä mikään hullu, vastaa tulija tyynesti kysymykseen, panematta mitään huomiota hänen lisämuistutuksiinsa. — Ei ollut ketään kenelle olisin jättänyt tytön, ja senvuoksi otin hänet mukaani.
Hän oli pysähtynyt oven eteen ja kaivoi miettivän näköisenä piipun taskustaan, kopautti sen tyhjäksi vasempaan kämmeneensä ja koetteli varmuuden vuoksi kerran imasemalla, oliko varsi auki. Mutta ennenkun hän ehti pitemmälle, keskeytti hänet kokki, joka ei ollut kääntänyt silmiään pois nukkuvasta lapsesta.
— No et mahda olla vallan viisaskaan, arveli hän, — kun et edes ymmärrä tuoda lasta lämpimään.
— Kun ei kukaan ole kutsunut meitä sisään — — alkoi Taavetti ja pisti piipun takaisin taskuunsa. Mutta muuta ei kokki kuullut, sillä sen pitemmittä mutkitta nosti hän maasta koko kelkan ja kantoi sen huoneeseen, Taavetin seuratessa kintereillä, kelkkanuora vielä vyötäisten ympärillä.
— Ohhoh, sinua lapsi rukka, millainen isä sinulla on, mutisi kokki avatessaan myttyä, jonka sisällä pienokainen oli, ja kantoi hänet sitten lähimmälle vuoteelle niin varovasti, ett'ei lapsi edes herännyt.
Se Taavettia jo suututti ja päästellessään kelkkanuoraa vyötäisiltään, virkkoi hän jyrkästi.
— En minä ole sen isä. Hänet löydettiin eräästä mökistä, kuolleen äitinsä vierestä, ja minä otin hänet mukaani.
— Missä? kysyi kokki, keskittäen kaiken epäilyksensä tuohon yhteen ainoaan lyhyeen sanaan.
— Dakotassa.
— Ja sieltäkö sinä olet vetänyt häntä kelkassa tänne saakka?
Hänen äänensä ilmaisi vielä epäilystä, matta ilmeni siinä samalla jonkunlainen tiedoton kunnioitus.
— Kun en voinut saada muualla työtä, sanoi Taavetti ikäänkuin puolustuksekseen ja otti uudestaan piipun taskustaan. — Ja isäkin auttoi tiellä.
— Missä hän on?
— Hän sai työtä tuolla ulkomaalaisten työmaalla muutamia peninkulmia täältä. He olivat menettäneet yhden miehen, mutta eivät tahtoneet ottaa minua lapsen kanssa.
— Ne p—leen pakanat! kuului kokin arvostelu lähimmistä naapureista metsässä. — Ja mihin toimiin aijot nyt ryhtyä sen raukan kanssa?
— Kunhan täällä vaan olisi työtä minulle, niin voisin kai minä pitää huolta hänestäkin, sanoi Taavetti, katsellen epäillen ympäristöään, joka ei suinkaan ollut ylen viehättävä.
— Ja pitää ehkä häntä mukanasi hakkuulla ollessasi? — koko lailla löyhkäpäinen sinä sittenkin näyt olevan, päätteli kokki sydämmellisen suorasti, vaan ei ollenkaan epäystävällisesti. Ja samalla oli hän itse hyvin miettivän näköinen.
Taavetti ei voinut estää alakuloista tunnetta mieleensä tunkeumasta ajatellessaan kaikkia niitä vaikeuksia, jotka asettuivat hänen eteensä. Mutta ennenkun hän ennätti mitään vastata, kuului jalkain töminää ulkoa ja ovi reväistiin auki.
— Kaikki ruoka pöytään! huusi joku ääni. — Me — — —
— Suusi kiinni! ärjäsi kokki keskeyttäen ylen hämmästyneen huutajan äänellä, joka koetti olla hillitty. — Täällä on lapsi, joka nukkuu.
— Lapsi? — Sen sinä varmaan valehtelet! Mutta hänen puheensa muuttui samassa kuiskaukseksi, ja koko seurue astui sisään varpaillaan ja niin vähällä kolinalla kuin mahdollista.
Yksi toisensa perästä hiipivät he makuusijalle, missä pienokainen nukkui. Ja sittenkun jokainen omin silmin oli tullut vakuutetuksi siitä, että siinä todella oli lapsi, joka oli joutunut sinne erämaahan, jäivät he kaikki seisomaan sen ympärille, ihmetyksestä vallan sanattomina katsoa ällistellen outoa ilmiötä. Useimmat heistä olivat jo pari vuotta olleet työssä täällä kaukana metsissä, kaataen talvet tukkia ja kesät niitä uitellen. Lapsi yleensä oli käynyt heille harvinaiseksi ilmiöksi ja oli se vielä oudompi ja harvinaisempi varsinkin näin keskellä talvea synkällä salolla.
— Ruoka on valmiina, virkkoi kokki keskeyttäen heidän äänettömän ihmettelynsä — te vielä herätätte lapsen, joll'ette tule pois sieltä. On täällä sinullekin, sanoi hän Taavetin puoleen kääntyen.
— Se on tämä mies, Taavetti Anttila, joka on tuonut tytön tänne kelkassa Dakotasta, lisäsi hän ikäänkuin esitellen vierasta tovereilleen.
Sianliha, vehnäkakut ja kahvi katosivat uskomattomalla nopeudella pöydältä, monen ihmettelevän katseen kääntyessä aina tuon tuostakin etumaiseen vuoteeseen päin. Ei kuitenkaan monta sanaa lausuttu, ennenkun ateria oli melkein lopussa. Sitten vasta alettiin kuurtain kaartain tehdä kysymyksiä Taavetille siitä, kuinka hän oli tytön löytänyt ja sen kanssa kulkenut, niin että koko juttu lopulta tuli selville. Eikä se asia kysyjäin mielestä näyttänyt olevan aivan yhtä luonnollinen kuin se oli Taavetille itselleen, että hän kenenkään pyytämättä oli ottanut huostaansa vieraan lapsen.
— Taidat sinä kuin taidatkin olla vähän hassahtava, mutta huonompia miehiä on nähty, virkkoi lopulta Aapeli Korhonen, joukkueen esimies — hän, joka jo viisi vuotta oli tehnyt työtä metsissä ja jonka sanottiin ansioillaan ostaneen talon Saarijärveltä. — Kun me vaan voisimme antaa sinulle työtä, niin kyllähän asia sitten jollain tavoin selviytyisi. Mutta meitä on täysi määrä.
— Kyllähän siitäkin ehkä selvittäisiin, jos hän vaan tahtoisi ottaa minun toimeni, arveli kokki, niinkuin tämä tuuma nyt juuri olisi pistänyt hänen päähänsä. — Työkunta voisi hänelle siitä maksaa ja minä rupean sen sijaan hakkaamaan. Se työ miellyttää minua enemmän kuin tämä hääriminen patojen keskessä.
Niin paljon oli Taavetin hullu teko kumminkin vaikuttanut koko seuraan, ett'ei yksikään miehistä edes mutistanut suutaan kokin ilmeiselle valheelle. Kokin toimihan oli erittäin kadehtittava, — sai olla helpolla työllä huoneessa ja kantaa täyden osuuden palkkaa yhteisestä urakkatyöstä. Se oli toista kuin seista ja hakata kaikissa säissä ja tuulissa, kunnes selkää kolotti. Mutta kukaan ei sanonut sanaakaan, paitse Taavetti itse.
— Huonosti taitaisi minun keittämiseni käydä, esteli hän — en ole tottunut semmoiseen toimeen.
— Miksikä parooneiksi sinä näitä herroja luulet, ett'ei sinun keittosi heille kelpaisi? kysyi kokki mahtavasti. — Kyllä minä voin näyttää, mitenkä täällä keitetään.
— Ei täällä syödäkään joka päivä kananpaistia kermakastikkeen kanssa, huomautti. Kalle Lehtinen, joka oli parantumaton hutilus, mutta joukkueen leikinlaskija ja kaikkien suosikki.
Toiset suostuivat siihen äänettömällä hymähdyksellä, paitsi Aapeli Korhonen, joka otti arvellakseen, ett'ei Taavetti näkynyt olevan oikeaa miestä Ameriikassa kelvatakseen.
— Tässä maassa otetaan vastaan, mitä on tarjolla, selitti hän ajatuksensa, — ja tehdään niin hyvin kuin osataan. Ei Koivumäki ole meitä niin ruualla pilannut, ett'emme tulisi toimeen sinun keitoksillasi.
— Ei, lihavaksi ei ole tultu, vakuutti Kalle Lehtinen. Mutta ennenkun hän ehti mitään lisätä, kuului itkun ääntä vuoteelta. Katie oli herännyt ja hämmästynyt oudosta ympäristöstään, niin ett'ei hän heti rauhoittunutkaan, vaikka Taavetti kohta riensi hänen luokseen.
He istuivat kaikki hiljaa kuunnellen, sill'aikaa kun Taavetti kaivoi leipäpalan eväslaukustaan. Mutta se oli kuiva ja kova, eikä voinut lohduttaa pienokaista.
— Kuinka ihanasti se itkee, ilmaisi Korhonen matalalla äänellä miesten tunteet. Ja se sai kokin liikkeelle.
— Kyllähän se on kaunista, myönsi hän — mutta ei se suinkaan ole hauskaa sille itselleen. Ehkä se pitäisi hiukan siirapista leivän päällä? kysyi hän Taavetilta.
Hän kaatoi vähän siirappia läkkikuppiin ja kun Katie kerran oli saanut maistaa sitä herkkua, unohti hän pelkonsa siihen määrin, että antoi vielä Koivumäen kantaa itsensä pöydän luo. Mutta ennen ei hän tyytynyt kuin sai Taavetin viereensä istumaan.
Toinen toisensa perästä kävivät muutkin lähemmä, kunnes seisoivat taajana kehänä hänen ympärillään. Kukaan ei puhunut sanaakaan, mutta joka kerta kuin tyttö jokelsi jotain Taavetille, vilkasivat he toinen toistaan. Ja kun tyttö siirapistaan ihastuneena nauroi, vetäytyivät heidän parransänkiset naamansa yhtaikaa leveään hymyyn, niinkuin komennon mukaan.
Kun tyttö koetti pistää Taavetinkin suuhun siirappiin kastettua leivänpalaa, nousi heidän ihastuksensa korkeimmilleen.
— Uncle Dave eat too, kehoitti tyttö — it nice.
— No, enpä ole vielä mokomaa nähnyt! naurahti yksi ihailijoista.
— Tuollaisen tytön olisin minäkin ottanut, virkkoi toinen.
Mutta kun Katie loi hämmästyneen katseen parrakkaihin miehiin, jotka olivat tulleet yhä lähemmä, vetäytyivät he äkkiä pari askelta takaisin. Ja naurahtelivat ikäänkuin anteeksi pyytäen tungettelevaisuuttaan.
Ainoastaan Kalle Lehtinen näytti käsittävän, että tarvittiin muutakin kuin pelkkiä ihastuksen ilmauksia. Hän tyhjensi ensin vaatteet ja kaiken muun sisällön siitä vuoteesta, jossa Katie oli maannut. Ja sitten alkoi hän poimia muilta makuusijoilta kaikkein tuoreimpia ja hienoimpia havunoksia, kunnes sai tytön vuoteen täyteen parasta tavaraa, mitä talo siinä suhteessa voi tarjota.
— Ota minun vilttini hänen maatakseen, se on ihan uusi, kehoitti miehistä muuan.
— Ja minun nahkaseni peitteeksi, sanoi toinen.
— Ei, vaan minun ryijyni, jonka akka kesällä lähetti Koivumäen muassa, kehoitti kolmas.
— Me otamme molemmat, ratkaisi Lehtinen asian — ja ripustamme ryijyn seinälle, niin ett'ei tuuli pääse häneen koskemaan.
Ja pian oli hän, toistenkin apuna hääriessä, valmistanut Katielle paremman makuupaikan kuin mitä hänellä luultavasti oli ollut sitten kuin hänet länteen tuotiin. Ja siitä syystä katsoi Lehtinen itsellään varmaankin olevan täyden oikeuden auttaa pienokaista, kun hänet asetettiin makuulle.
Omakätisesti veti hän kengät tytön jalasta ja katseltuaan niitä tarkoin, asetti hän ne pöydälle toisten eteen.
— Katsokaapa näitä!
Ja ukot katselivat itsekseen hymyillen kauvan ja perusteellisesti noita somia kappaleita, jotka olivat tarkoin muodostuneet pikkutytön jalkain mukaan.
— Nyt on parasta, että teemme selvän asiasta sinun kanssasi, sanoi Aapeli Korhonen Taavetille, kun tämä Katien nukuttua liittyi muihin miehiin. — Olen ajatellut, että antaisin sinulle puolentoista dollaria päivässä ja ruuan. Me ansaitsemme kyllä enemmän, mutta meillä on summatyö, ja se on raskaampaa kuin kokin toimi.
— Kyllähän vähempikin riittäisi, arveli Taavetti, — ainakin siksi, kunnes opin edes keittämään.
— Siihen sinun pitää oppia kahdessa päivässä, selitti Koivumäki. Tämän loppuviikon keitän minä ja sinä saat katsella, mutta sitten pitää tulemasi omin päisi toimeen.
— Entä lapsi? Siitä minun tietysti tulee maksaa?
— Mitä vielä! Ei tämä ole mikään hotelli, jossa joka suupalasta maksetaan. Syököön hän kernaasti, minkä jaksaa. Eipä siltä, että olisin kysynyt toisten mieltä, lisäsi esimies — mutta luullakseni ajattelevat he kaikki samoin.
Ja kaikki rykäsivät hiljemmin eli kovemmin, ilmeisesti suostuen asiaan.
Ensi päivinä oli kyllä Taavetin keitto sellaista, että tuskin nekään, joille hän sitä laittoi, olisivat tyytyneet siihen muuten kuin Katien vuoksi. Mutta hän oli valloittanut heidät väkirynnäköllä, jokaisen yhtaikaa ja ilman erotusta. Oli melkein niinkuin he kaikki poikkeuksetta olisivat katsoneet itsellään olevan osaa häneen, ja senvuoksi olevansa velvolliset tekemään hänen elämänsä erämaassa niin hauskaksi kuin mahdollista.
Ja Katie, joka päivä päivältä vaurastui ja vilkastui, menestyi mainiosti tuossa omituisessa ympäristössään ja noissa omituisissa oloissa. Jo muutaman päivän kuluttua piti hän sen aivan itsestään selvänä asiana, että kaikki nuo rotevat miehet antoivat hänen tehdä mitä hän itse halusi ja koettivat puolestaan kaikin tavoin olla hänelle mieliksi.
Pari viikkoa hänen saapumisensa jälkeen leiriin tuli Koivumäen lähteä ihmisten ilmoille tavanmukaisen kuukausimuonan hankkimista varten, ja kun hän alkoi laittautua matkalle, nykäsivät miehet toinen toisensa perästä hänet syrjään. Heillä oli useimmilla joku yksityinen asia uskottavana hänen toimitettavakseen ja jokainen ilmaisi sen kaikessa salaisuudessa.
Mutta siitä olikin sitten seurauksena se, että Koivumäellä palatessaan oli kahdeksan nukkea ja kuusi erikokoista ja erimuotoista hevosta, Katien sanomattomaksi ihastukseksi. Sillä se ei pälkähtänyt kenenkään päähän, ei hänen itsensä, ei ostajan eikä anteliaitten lahjoittajainkaan, että suurempi vaihtelevaisuus olisi ehkä ollut suotava. Joka kerta, kun uusi hevonen tai nukke otettiin esille, yleni vaan hänen äänekäs ilonsa, ja antajien tyytyväisyys nousi silminnähtävästi samassa määrässä.
Mutta illemmalla samana päivänä sai hän viattomasti ja tahtomattaan aikaan pahanlaisen epäsovun miesten kesken, jotka olivat nyt, niinkuin aina ennenkin tapansa mukaan, toimituttaneet kuukautisten muonavarainsa mukana jommoisenkin varaston whiskyä. Ja entisten tapainsa mukaan ryhtyivät he sitä maistelemaan heti illallisen jälkeen.
Se oli ainoa huvitus, mitä heillä oli talvisaikana tarjolla, ja kun sitä ei sattunut useammin kuin kerran kuukaudessa, niin eivät edes säntillisimmätkään heistä olleet koskaan sitä vastaan mitään muistuttaneet, vaikka useat ilonpitäjistä päätyivätkin penkin alle. He riensivätkin väliin ainoastaan siinä tapauksessa, että syntyi tappelu, joka ei sekään tapahtunut juuri vallan harvoin, kun pojat olivat alkaneet lämmitä ja tunsivat tarvitsevansa höystää yksitoikkoista huvia pienellä käsikähmällä.
Katie oli ollut niin mielissään uudesta, lukuisasta perheestään ja hyvästi täytetystä tallistaan, ett'ei häntä saatu menemään levolle, ennenkun kauvan jälkeen tavallisen ajan. Lopulta hän sentään oli nukkunut kaikkien nukkiensa ja niin monen hevosen keskeen kuin vuoteelle oli sopinut, häiriytymättä aluksi ollenkaan jo tavallisen äänekkäästä metelistä pöydässä.
Ei hän kuitenkaan ollut ennättänyt nukkua puolta tuntiakaan, kun Kalle Lehtinen viritti laulun niin repäisevällä voimalla, että tyttö kirkaisten heräsi.
Taavetti oli paikalla vuoteen vieressä ja laulaja vaikeni itsestään, vaikka hän jo oli ehtinyt aika pitkälle tavallista ilotuulensa loppua kohti. Mutta kun itku yhtäkaikki jatkui, pisti hänen päähänsä toinen ajatus.
— Pitää antaa vähän lapsiraukallekin, mutisi hän ja meni horjuvin askelin vuoteen luo läkkituoppi kädessä.
— Tässä on vähän sydämmen lämmikettä, lisäsi hän — juo, sinä pikku ryömijä, niin tulet iloiseksi.
— Anna olla! tiuskasi Taavetti vastaan ja työnsi pois hänen kätensä.— Sitä sinä et saa tehdä.
— Sinäkö tässä alat komennella? räyhäsi Lehtinen. — Parempi mies pitää olla sanomaan, mitä minä saan tehdä.
— Parempi tai huonompi, mutta sitä sinä et tee.
Ja kun Lehtinen sittenkin koetti tunkeutua tytön luo, sysäsi hän hänet jotensakin tiukasti sivulle.
— Vai niin, sinä alat survia, sanoi tämä äkäisesti. — Mutta tässä on mies, joka voi antaa takaisin, jos tahdot tapella!
Samassa iski hän kiinni Taavettiin, mutta tämä, joka tuskin oli maistanut whiskyä lainkaan, pudisti hänet helposti luotaan. Ja sen hän teki niin tuntuvasti, että Lehtinen menetti tasapainon ja kaatui pöytää vastaan.
Mutta eräs toinen, joka myöskin jo oli ennättänyt melkoisesti lämmitä, iski Taavettia kaulukseen. Se oli kokonaan toisellainen vastustaja kuin Lehtinen, niin että Taavetilla puoltaan pitäessään oli täysi työ. Sillä välin ennätti Lehtinen nousta ylös ja tuli uudestaan, täytetty tuoppi kädessä, Katien luo, joka oli niin ihmeissään ja samalla niin pelästyksissään, ett'ei edes enää itkenyt.
— Nyt sinun pitää saaman tilkkanen, mutisi Lehtinen epäselvästi, unohtaen kaiken muun paitsi ensimmäisen, humalaisen ajatuksensa.
Mutta ennenkun hän ennätti tehdä siitä totta, oli Koivumäki parilla pitkällä harppauksella vuoteen luona, ja paiskasi hänet syrjään niinkuin tyhjän säkin, niin kovasti, ett'ei hän vähään aikaan voinut nousta ylös, eikä liikauttaa jäsentäänkään.
Se kiihoitti muuta seuruetta ja useat näkyivät taipuvan Lehtisen puolelle Taavettia vastaan, joka oli riuhtaissut itsensä irti vastustajastaan ja nyt koetti rauhoittaa pienokaista. Koivumäki pidätti toiset loitompana.
— Elkää tulko tänne, varotti hän. — Tapahtuu jotain ihmeellistä, jos koetatte.
Aapeli Korhonen astui myös väliin.
— Hävetä teidän pitäisi kaikkien, sanoi hän — näettehän, että tyttö parka on säikäyksestä puolikuollut. Ja Lehtinen tarvitsisi selkäänsä, kunnes selviää. Koetappas juottaa whiskyä pienelle lapselle ja rupeappas sitten tappelemaan!
— Eihän se oikein sovellu, että lapsen nähden tapellaan, myönsi yksi niistä, jotka juuri äsken olivat olleet kiivaimpia. — Sitä ei kukaan tullut ajatelleeksi. Eikä Lehtinenkään mikään paha mies ole — ei hän mitään pahaa tarkottanut.
— Se on aivan sama, mitä hän tarkotti tai oli tarkottamatta. Joll'ei Koivumäki olisi ehtinyt hätään, niin olisi lapsi voinut olla kuollut nyt — aijoppas juottaa lapselle kokonainen tuopillinen whiskyä!
— Oi, voi, voi! vaikeroi Lehtinen, johon toveriensa kovakourainen piteleminen ja esimiehensä vakava vihastuminen oli vaikuttanut niin, että hänen mielensä oli läikähtänyt raivosta itkuun. — Nyt ne luulee, että minä aijoin sen surmata — lapsen, jota en, tahtoisi sormellanikaan koskettaa. Enhän toki ole lapsenmurhaaja, jos lienenkin hiukan humalassa.
Ja hän itki ääneensä tunnonvaivojen ja whiskyn yhteisestä vaikutuksesta.
— Oih, mene maata ja herkeä siinä ölisemästä, sanoi Korhonen. — Riittää se sinulle jo yhden illan juonniksi — ja kyllä meille muillekin.
Siitä seikasta ei syntynyt ainakaan mitään äänekkäämpää erimielisyyttä, vaan kaikki seurasivat vähitellen Lehtisen esimerkkiä, niin että koko seurue ennen pitkää oli vaipunut sikeään uneen.
Kun toiset seuraavana aamuna menivät hakkuulle, jäi Lehtinen kotiin. Hän tunsihe niin masentuneeksi illallisen käytöksensä johdosta, ett'ei tahtonut jättää uutta kokkia ja hänen turvattiaan, vaan valitti olevansa kipeä.
Mutta kun ilma päivemmällä seestyi kirkkaaksi auringonpaisteeksi, niin että metsä säkenöi ja loisti, kysyi hän, antaisiko Taavetti hänen vetää Katien kelkassa sinne, missä toiset olivat työssä.
— Ei tuule ollenkaan, sanoi hän — ja varmaan olisi niistä kaikista hauskaa nähdä hänet siellä. Mutta hän ei maininnut, tuskin sitä selvästi ajattelikaan, että se tavallaan kohottaisi hänet entiseen arvoonsa sekä omissa että muiden silmissä, jos ne näkisivät, että pienokainen oli uskottu hänen huostaansa.
Eikä Taavetilla ollut mitään sitä vastaan, hän kun ei ollut pitkävihainen, eikä epäillyt, ett'ei Lehtinen parhaansa mukaan hoitaisi lasta.
Mutta siitä päivästä loppuivat suuremmoiset kuukausijuomingit aivan kuin äänettömän suostumuksen kautta. Ainoastaan ensimmäisellä kerralla, kun Koivumäki palasi kylästä ilman tavanmukaista whiskynassakkaa, kuului vähän murinaa. Mutta Aapeli Korhonen tukahutti tyytymättömyyden kapaloonsa.
— Jotka tahtovat juoda itsensä humalaan, hankkikoot whiskynsä itse ja juokoot metsässä, sanoi hän lyhyeen ja selvästi. Siellä sopii reuhata ja tapella niin paljon kuin haluttaa. Mutta täällä on elettävä niin, ett'emme säikäytä hengiltä lapsiparkaa, jonka olemme ottaneet hoitoomme.
Ja siihen se jäi.
He olivat kaikki alkaneet pitää Katieta yhteisenä holhottinaan, erittäinkin sen illan jälkeen, jolloin he olivat joutua tukkanuottasille hänen tähtensä. Ja hän oli yhtä hyvä ja ystävä heille kaikille, paitsi että hän aina jonkun vastahakoisuuden sattuessa turvautui Taavettiin ja muuten useimmin pysyttelihe Kalle Lehtisen kanssa. Tällä oli erinomainen kyky huvittaa ja hauskuuttaa häntä ja aina keksi hän lapselle uusia leikkejä.
Sitä mukaa kuin talvi kului, alkoi Taavetti Anttila yhä vakavammin ajatella, mihin hänen olisi ryhtyminen, sittenkun metsänhakkuu loppuu. Päivätöihin ei käynyt rupeaminen, kun ei koskaan tiennyt, kuinka kauvan sellaista työtä riitti, eikä hän voinut ruveta vetämään Katieta perässään ympäri maailmaa. Ja hän oli kuullut, ett'ei kukaan pitänyt vuosirenkejä tässä maassa. Kunpa hän voisi päästä edes torppariksikaan, mutta ei hän tiennyt, oliko niillä täällä edes torppia.
Vihdoin päätti hän keskustella Korhosen kanssa asiasta. Sehän oli ymmärtäväinen mies ja tiesi kaikki, mitä oli tarpeellista tietää Ameriikasta.
— Torppariksiko? toisti esimies, kun Taavetti esitti asiansa.
— En ole kuullut torppareista mitään Ameriikassa. Parempihan olisi yrittää omallaan kuin toisen maalla. Tukkiyhtiöt myyvät aina maata halvasta, sittenkun metsä on kaadettu pois ja kelvollista peltomaata on täällä yllin kyllin missä tahansa, kun vaan voi saada sen viljelykseen. Mutta ehkä me voisimme vähän auttaa, niin että pääset alkuun. Se käy sinulle vaikeaksi yksin, kun sinulla on tyttö vaalittavanasi.
Oli helppo löytää sopiva uudistalon paikka seudussa, missä valinnan varaa oli kaikkialla. Parin peninkulman päässä työmaalta itään päin yhtyi puro, joka juoksi siitä ohitse, isompaan jokeen erään kosken alapuolella. Puron toinen ranta kasvoi ainoastaan lehtimetsää, ja maa siinä oli melkein kivetöntä, niin että se mainiosti soveltui pelloksi. Ja vähän alempana sen varrella oli suoperäistä, harvametsäistä maata, joka varmaankin kasvaisi runsaasti heinää kesäiseen aikaan. Siinä oli melkein valmis niitty yhdelle talolle.
Vielä helpompi oli saada lunastetuksi maa, joka oli vielä niin kaukana kaikista viljellyistä seuduista, että se oli melkein arvotonta. Kauppa tehtiin hät'hätää ensimmäisenä tilipäivänä, kun yhtiön kassööri oli kiertomatkallaan metsähakkuuksilla. Hän toi seuraavalla kerralla mukanaan kaikki tarpeelliset asiapaperit, niin että Taavetti jo ennen kuukauden kuluttua oli melkoista suuremman maa-alan omistajana kuin mitä hän ensi aluksi saattoi ajatellakaan voivansa viljellä.
Se oli Aapeli Korhonen, joka oli neuvonut, että hänen pitäisi empimättä katsoa etuaan, kun siihen vielä oli tilaisuutta.
— Paikka on niin hyvä, että sinne muutaman vuoden kuluttua vielä tulee toisia. Sinne saattaa vielä aikoinaan kasvaa kokonainen kyläkin myllyineen ja muine laitoksineen kosken partaalle. Ja olethan siksi nuori, että sinulla kyllä on aikaa odottaa.
Vaikka tilukset olivatkin noin laajat, riitti Taavetin säästö hyvästi ensimmäiseen osuusmaksoon, joka nousi ainoastaan viiteenkolmatta centiin acrelta, ja sitäpaitsi vielä parin hevosen ostoon, jotka kyllä olivat jotensakin lamautuneet talviajossa, mutta siltä kyllin hyvät hänen tarpeihinsa. Hän oli ollut kokkina vähän yli neljän kuukauden puolestatoista dollarista päivän eikä ollut liikuttanut palkkaansa muuhun kuin tupakkaan, niin että häneltä vielä riitti lehmäänkin ja muihin välttämättömimpiin tarpeihin.
Mutta niine keinoineen ei hän kumminkaan olisi pitkälle päässyt, ell'ei koko työkunta olisi tullut häntä auttamaan. Odotellessaan jäiden lähtöä tekivät he kymmenen päivää työtä uudistaloon. Ja sen kuluessa rakensivat he pirtin ja porstuan peräkammarineen ja kaatoivat pelloksi aijotulta kohdalta metsän.
— Pitäähän lapsiparalla olla katto päänsä päällä, virkkoi Aapeli Korhonen, kun asia ensikerran tuli puheeksi, — eikä Anttila yksinään voi rakentaa ja tehdä kaikkia muita tehtäviään.
Ja niin rakensivat he hirsistä koko rakennuksen, yksin porstuankin. Puista ei ollut mitään puutetta, ja kun hirret veistettiin sisäpuolelta, niin tuli huoneista melkein yhtä siistiä kuin höylätyistä laudoista tehden, ja paljon vahvempia.
Sittenkun uudistalon homma kerran oli päätetty, oli Taavetti itse käyttänyt jokaisen hetken, mikä hänelle keittotoimistaan liikeni, valmistaakseen kaikenmoisia talouskaluja. Ja siinäkin olivat toiset auttaneet häntä suuressa määrin sekä iltapuhteilla että huonon sään aikana huoneessa ollessaan. Kun metsäleiri vihdoin hajaantui, olivat Taavetti ja Katie jotensakin hyvin varustettuina muuttaessaan uuteen pirttiinsä.
Työtoverit jättivät tähteeksi jääneet ruokavaransakin hänelle, niin että niitäkin nyt hyvin riitti pariksi kuukaudeksi eteenpäin. Eikä ainoakaan jäähyväisiä heittäessään laiminlyönyt kömpelön salaperäisellä liikkeellä pistämästä jotain Katien pienen takin alle. Ei kukaan tahtonut tarjota rahaa suorastaan Taavetille, "mutta lapsihan on niinkuin meidän yhteinen", tulkitsi Koivumäki heidän ajatuksensa, "ja se tarvitsee yhtä ja toista, jota pitää ostaa."
Uudisasukkaan elämää.
Niin jäi Taavetti Anttila yksinään koko joukosta uudisasukkaaksi erämaahan, eivätkä hänen päivänsä suinkaan olleet helpot.
Toiset olivat kyllä auttaneet häntä eteenpäin, mutta työtä siinä oli yhtäkaikki sittenkin, enemmän kuin yksi mies voi tehdä. Todellista lepoa hän ei koskaan voinut suoda itselleen, vaan katsoi levoksi ne hetket, jolloin hän puuhaili huoneessa Katien tarpeita.
Mutta ei hän monta hetkeä levännyt silläkään tavalla. Katie tavallisesti leikki kaiket päivät hänen läheisyydessään ulkona työmaalla, tai nukkui jonkun kannon juurella hänen kokoonkäärityn takkinsa päällä, ja sillä välin seurasi häntä joka askeleella niinkuin pieni koira. "Uncle Dave", joksi hän kutsui Taavettia vielä sittenkin, kun oli unohtanut muun vähän osaamastaan englanninkielestä, oli hänelle kaikki kaikessa.
Ensimmäinen pelto joutui kuntoon hyvissä ajoin keväällä. Eihän se ollut suuri, ja kannotkin oli pitänyt jättää siihen kasvintiloilleen pystyyn, mutta neitseellinen maa oli sen sijaan niin väkevää, että oras pian peitti pellon paksuna, viheriänä mattona. Siemenen oli Koivumäki tuonut käydessään viimeistä kertaa ruokavaroja hankkimassa.
Niittymaassa oli vähemmän vaivaa, siinä kun oli niin runsas heinänkasvu, että ne muutamat puut, joita siinä kasvoi, voivat aluksi vahingotta jäädä pystyyn. Hän kaatoi ainoastaan niin paljon kuin tarvitsi sen alan aitaamiseen, jonka aikoi niittää. Loput maasta jäi laitumeksi, ja se olisi riittänyt monta vertaa useammalle elukalle kuin mitä hänellä oli.
Suurimman osan kesää raivasi hän uutta peltoa, niin että hänellä jo ennen kevätvehnän ja kauran korjuuta oli aika komea kappale syyskylvöä varten valmiina. Mutta heti kun hän oli aumannut kevätviljansa ja tehnyt touvon, alkoi hän rakentaa talven suojaa lehmälle ja hevosille.
Alku oli kaunis ja hän oli tähän erittäin tyytyväinen. Sato oli ollut parempi kuin hän olisi voinut toivoakaan, elukat menestyivät vallan erinomaisesti ja uusi kylvö, joka oli saanut sadetta oikeaan aikaan, työnsi äkkiä vankan, tummanvihreän oraan.
— Se olisi oikein kaunis pelto, jos vaan olisin voinut juuria kannot pois, jutteli hän Katielle, joka suurimmalla tarkkaavaisuudella aina kuunteli hänen pakinoitaan uudistalon asioista, ja näytti niin viisaalta kuin olisi täydelleen ymmärtänyt, mistä oli kysymys.
Taavetin oli nimittäin hyvinkin usein vaikea keksiä keskustelun ainetta, joka olisi huvittanut Katieta, ja niin oli hän vähitellen tottunut puhumaan hänelle kaikki uudistaloa koskevat ajatuksensa ja aikeensa. Ja kun se aina huvitti Katieta, eikä hän koskaan tehnyt mitään vastaväitteitä, oli sellainen keskustelujärjestys kaikin puolin tyydyttävä.
Eräänä iltana syksyllä, kun Katie raukka ilman vuoksi oli mennyt tavattoman aikaiseen levolle, oli Taavetti vielä hämärässä uuden ulkohuoneensa puuhissa, joka ei valmistunut läheskään niin nopeasti kuin hän oli toivonut. Kun hän parhaallaan halkasi pyöreätä hirttä kattoaineeksi, näki hän miehen tulevan taloon pitkin oraspellon piennarta. Hän heitti työnsä, mutta katseli vierasta liikkumatta paikaltaan. Vasta kun mies oli tullut aivan lähelle, tunsi Taavetti hänet Kalle Lehtiseksi.
— Terveisiä Michiganista, sanoi Kalle päästyään Taavetin luo.
— No mitä sieltä kuuluu? tervehti Taavetti vastaan. Ja sitten kättelivät he toisiaan niin veltosti kuin olisivat olleet siipeenammuttuja kumpikin.
— Nooh, eipä juuri mitään. Huonot ajat on sielläkin, niin että tuskin ansaitsee ruokansa.
— Vai niin, onko huonoa sielläkin? kysyi Taavetti, juurikuin Michiganin olot olisivat olleet hänelle mitä tärkeimpiä, vaikk'ei hän koskaan ollut siellä käynyt, ja tuskin tiesi missä päinkään se oli.
— Ja mitenkä eletään täällä? alkoi Kalle Lehtinen pitkän vaitiolon jälkeen, jolloin molemmat tyynesti ja taitavasti olivat täyttäneet piippunsa ja ne sytyttäneet.
— Hiljalleenhan tuo menee, mutta eipä tässä ole juuri välitettävääkään mitään.
— Eivät täällä ainakaan naapurit tee mitään haittaa, sanoi Lehtinen leikillään. — Ja riivatun kaunis oras sinulla on. Kyllä siitä lähtee vahvasti viljaa ensi vuonna.
— Kyllähän tuo kasvoi kevätvilja, myönteli Taavetti, — vaan eihän tuota tiedä taata ensi kesään mennessä.