Silloin Totila iski häntä miekallaan niin, että kypärä halkesi.
Hän lankesi polvilleen ja ojensi miekkansa kahvan gootille.
"Ota lunnaat", huusi hän, "olen vankisi".
Totila ojensi jo kätensä ottaakseen häneltä miekan.
Mutta silloin kuului Tejan ääni:
"Muista Petran linnaa."
Miekka välähti ilmassa, ja Ambazuch kaatui halastuin päin.
Silloin armenialaisten viimeinen rivi pakeni kauhistuneena mikä minnekin vieden Bessaksen mukanaan. — Belisariuksen etujoukko oli tuhottu.
Vitiges miehineen oli riemuhuudoin tervehtinyt Totilan voittoa.
"Katso, hunnilaiset ratsumiehet, jotka ovat aivan alapuolellamme, lähtevät nyt Totilaa vastaan", sanoi kuningas vanhalle lipunkantajalle.
"Totila kääntyy heitä kohden. He ovat paljon lukuisammat meikäläisiä.
"Eteenpäin, Hildebad! Riennä tietä pitkin hänen avukseen!"
"Haa", huudahti vanhus kumartuen eteenpäin ja katsoen kallioreunan yli, "kuka on tuo ratsutribuuni, joka piileksii Belisariuksen henkivartijain välissä?"
Vitiges katsahti alas.
"Calpurnius", ärjäisi hän.
Ja äkkiä kuningas kannusti ratsuaan ja ajoi tietä hakematta suoraa päätä jyrkintä rinnettä alas vihamiestään kohti.
Pelko, että tämä pääsisi häneltä karkuun, sai hänet unohtamaan kaiken.
Ja kuningas lensi alas, ikäänkuin hänellä olisi ollut siivet, ikäänkuin koston jumala olisi kiidättänyt häntä pensasten, kalliosärmien ja rotkojen yli.
Hetken aikaa vanha asemestari katsoi kauhistuneena kuninkaan menoa.Sellaista ratsastusta ei hän ollut ikipäivinä nähnyt.
Mutta samassa hän heilautti sinistä lippua ja huusi:
"Seuratkaa kuningasta, seuratkaa kuningasta."
Goottien keskirintama lähti silloin liikkeelle hunneja kohden, ratsumiehet edellä ja jalkaväki perässä, milloin juosten, milloin laskien kilvillään rinnettä pitkin.
Calpurnius oli katsahtanut ylöspäin.
Hänestä tuntui ikäänkuin hänen nimeään olisi huudettu.
Hänestä se huuto kuulosti tuomiopäivän pasuunalta.
Hän kääntyi nuolennopeasti ja aikoi lähteä pakoon.
Mutta maurilainen henkivartija Antallas, joka ratsasti hänen oikealla puolellaan, tarttui hevosen ohjaksiin ja sanoi viitaten Totilan ratsumiehiin: "Seis, tribuuni —tuollaon vihollinen!"
Tuskanhuuto sai Antallaan ja Calpurniuksen katsomaan vasemmalle.
He näkivät, että toinen henkivartija, hunni Kuturgur putosi hevosensa selästä erään gootin tappamana, joka oli äkkiä ilmestynyt paikalle kuin taivaasta pudonneena.
Ja gootin takana juoksi, ajoi ja liukui kokonainen sotajoukko näköjään polutonta vuorenrinnettä alas. Tämä ylhäältäpäin tuleva vihollinen ympäröi hunnit samalla kertaa, kun Totila hyökkäsi heidän kimppuunsa edestä päin.
Calpurnius tunsi gootin.
"Vitiges", huudahti hän kauhistuneena. Hänen kätensä herpautuivat.
Mutta hänen hevosensa pelasti hänet. Haavoittuneena ja hunnin putoamisesta pelästyneenä se lähti nelistämään pitkin kenttää.
Hänen oikealla puolellaan ratsastanut henkivartija kääntyi raivostuneena goottien kuningasta vastaan, joka oli joutunut paljon miestensä edelle:
"Kuole, uskalikko", huusi hän.
Mutta samassa hänet iski maahan Vitigeksen miekka, joka näytti tuhoavan kaikki, jotka erottivat hänet Calpurniuksesta.
Raivoissaan Vitiges ajoi tätä.
Hän ajoi läpi hunniparvien, jotka kauhistuneina vetäytyivät syrjään.
Calpurnius oli taas saanut hevosensa valtaansa ja haki suojaa ratsumiestensä tiheimpien ryhmien takaa.
Turhaan.
Vitiges ei päästänyt häntä näkyvistään eikä hellittänyt takaa-ajoa.
Kätkeytyipä hän kuinka hyvin tahansa ratsumiestensä taakse, riensipä hän kuinka nopeasti tahansa, niin aina kuningas hänet näki ja iski tieltään kaikki, jotka olivat hänen ja hänen poikansa murhaajan välillä.
Joukko joukon ja ryhmä ryhmän perästä hajosi kostavan isän hirmuisen miekan tieltä. Koko hunnien joukko oli jakautunut kahtia pakenevan ja hänen vainoojansa edessä.
Se ei ehtinyt enää sulkeutua.
Sillä ennenkuin Totila oli ennättänyt hunnien luo, oli vanha lipunkantaja ratsu- ja jalkamiehineen hyökännyt näiden oikeata siipeä vasten ja halaissut sen kahtia.
Kun Totila saapui paikalle, sai hän vain ahdistaa pakenevia.
Oikeanpuolisen osan Totila ja Hildebrand piirittivät joka puolelta ja tuhosivat sen viimeiseen mieheen saakka.
Suurempi, vasemmanpuoleinen osa pakeni Belisariuksen luo.
Sillä välin Calpurnius pakeni taistelukentän yli kuin raivotarten ahdistamana.
Hänellä oli suuri etumatka, sillä Vitigeksen oli täytynyt seitsemän kertaa raivata itselleen tie hunniparvien läpi.
Mutta gootin ratsu Boreas tuntui saaneen siivet. Hän pääsi yhä lähemmäksi uhriaan.
Pakeneva kuuli hänen jo käskevän pysähtyä ja ryhtyä taisteluun.
Calpurnius kannusti hevostaan.
Silloin se kaatui hänen allaan.
Ennenkuin hän ennätti nousta ylös, oli Vitiges, joka oli hypännyt hevosensa selästä, hänen edessään.
Sanaakaan virkkamatta kuningas potkaisi hänelle miekan, jonka hän oli hevosen kaatuessa pudottanut.
Silloin Calpurnius tarttui siihen epätoivon vimmalla.
Hän kohotti sen ja hyökkäsi kuin tiikeri goottia kohti.
Mutta kesken hyökkäyksensä hän kaatui selälleen maahan.
Vitiges oli iskenyt hänen otsansa kahtia.
Kuningas pani jalkansa kaatuneen rinnalle ja katsoi hänen vääristyneihin kasvoihinsa.
Sitten hän huokasi syvään ja sanoi:
"Nyt olen kostanut. Oi, jos lapseni olisi vielä elossa."
Belisarius oli vihaisena katsellut taistelun epäsuotuisaa alkua.
Mutta hän ei kadottanut levollisuuttaan eikä itseluottamustaan, vaikka näkikin Ambazuchin ja Bessaksen armenialaisten tuhon sekä Calpurniuksen ratsumiesten hajautumisen ja pakenemisen.
Hän huomasi nyt vihollisen ylivoiman ja etevyyden.
Hän päätti antaa koko rintaman edetä ja jättää siihen aukon, josta pakenevien ratsumiesten jäännös voisi päästä turvaan.
Mutta gootit huomasivat tämän ja ajoivat johtajinaan Vitiges, Totila ja Hildebrand, kaksi viimemainittua tuhottuaan piirittämänsä hunnit, niin pakolaisten kintereillä, että olisivat joutuneet Belisariuksen rintaman luo samaan aikaan kuin nämäkin ja päässeet yhdessä rintaman läpikin.
Se ei saanut tapahtua.
Belisarius täytti aukon henkivartiostonsa jalkamiehillä ja käski pakenevien ratsumiesten seisahtua ja kääntyä.
Mutta näihin näkyi tarttuneen heidän johtajansa kuolemanpelko.
He pelkäsivät takaa päin uhkaavaa goottikuninkaan miekkaa enemmän kuin edessään seisovaa vihastunutta päällikköä. Pysähtymättä, epäjärjestyksessä he ajoivat täyttä laukkaa aivan kuin aikoen ratsastaa oman jalkaväkensä kumoon.
Yhteentörmäys oli hirmuinen — tuhatääninen tuskan ja vihan huuto — ratsu- ja jalkamiehet hirveässä sekamelskassa — vieressä gootteja, jotka iskivät joukkoon voimiensa takaa — ja äkkiä hurja pako kaikille suunnille vihollisen voittohuudon kaikuessa.
Belisariuksen henkivartiosto oli ajettu kumoon, hänen päärintamansa murrettu.
Hän käski peräytyä leiriin.
Mutta se ei ollut enää peräytymistä, se oli pakoa.
Hildebadin, Guntariksen ja Tejan jalkaväki oli nyt ehtinyt taistelukentälle. Bysanttilaiset huomasivat, että heidän asemansa oli joka paikassa huono. He pitivät vastarintaa mahdottomana ja riensivät aivan epäjärjestyksessä takaisin leiriin.
He olisivatkin saapuneet sinne hyvissä ajoin ennen vihollista, ellei odottamaton este olisi sulkenut kaikkia teitä.
Belisarius oli lähtenyt liikkeelle niin voitonvarmana, että hän oli käskenyt koko kuormaston, vaunujen ja sotajoukon tavarain, vieläpä karjankin, jota sen ajan tavan mukaan kuljetettiin sotajoukon keralla, lähteä leiristä.
Pakenevat joukot törmäsivät nyt kaikkialla näihin hitaasti liikuteltaviin ja vaikeasti tieltä saataviin esineihin, ja siitä aiheutui rajatonta hämminkiä ja sekasotkua.
Sotamiehet ja kuormarengit joutuivat käsikähmään keskenään. Rivit hajautuivat rattaiden, arkkujen ja vaunujen väliin.
Useissa heräsi saaliinhimo, ja he rupesivat ryöstämään kuormastoa, ennenkuin se joutuisi barbaarien käsiin.
Kaikkialta kuului sadatuksia, kirouksia, valituksia ja uhkauksia, särkyvien tavaravaunujen rätinää ja pelästyneiden elukkain mölinää.
"Uhratkaa kuormasto! Sytyttäkää vaunut palamaan! Lähettäkää ratsumiehiä karjaa ajamaan", käski Belisarius, joka henkivartiostonsa jäännöksen kanssa peräytyi hyvässä järjestyksessä raivaten tietä miekoilla.
Turhaan.
Sekasorto tuli yhä suuremmaksi, joukko kuormaston ympärillä yhä tiheämmäksi. Näytti siltä, ettei sitä voisi ollenkaan selvittää.
Silloin hän joutui epätoivoon.
Viimeisestä rivistä kuului huuto: "barbaarit ovat kimpussamme!"
Se ei ollutkaan turhaa peloittelua.
Hildebad oli jalkaväkineen ehtinyt tasangolle, ja hänen joukkonsa ensimmäiset rivit hyökkäsivät turvattoman joukon kimppuun.
Silloin syntyi hirmuinen aaltoliike eteenpäin. Tallatut ja ahdistetut päästivät tuhatäänisen tuskan ja vihan huudon — henkivartijat, jotka muistelivat entistä urhoollisuuttaan, olisivat taistelleet, mutta eivät voineet — äkkiä syöksyi suurin osa vaunuja vetojuhtineen ja mukanaan ne tuhannet, jotka olivat sortuneet niiden väliin, hirmuisella paukkeella korkean tien oikealla ja vasemmalla puolella oleviin hautoihin. Siten tie puhdistui.
Vastustamattomasti, epäjärjestyksessä pakolaiset riensivät leiriin.
Riemuhuudoin goottilainen jalkaväki ajoi pakenevia takaa osuen helposti niiden tiheään ryhmään nuolilla, lingoilla ja keihäillä. Belisarius kykeni töin tuskin puolustautumaan Totilan ja kuninkaan ratsumiesten hyökkäyksiä vastaan.
"Auta, Belisarius", huusi Aigan, massageettilaisten palkkasoturien päällikkö päästyään sekamelskasta ja pyyhkien verta kasvoistaan. "Mieheni ovat nähneet vihollisen joukossa mustan paholaisen.
"En saa heitä pysähtymään.
"Auta, sillä sinua he tavallisesti pelkäävät enemmän kuin paholaista!"
Hampaitaan kiristellen Belisarius katseli oikeata siipeään, joka goottien ahdistamana pakeni epäjärjestyksessä kentän yli.
"Oi, Justinianus, keisarillinen herrani! Huonosti pidän lupaukseni!"
Jättäen luotettavan Demetriuksen käsiin peräytymisen suojaamisen — nyt oli päästy kukkulaiselle maalle, jossa ratsuväkeä ei voinut niin edullisesti käyttää kuin tasangolla — hän ajoi Aiganin seuraamana ratsastavien henkivartijainsa etunenässä kentän poikki pakenevien luo.
"Seis", hän huusi jyrisevällä äänellä, "seis, pelkurit koirat!
"Kuka pakenee, kun Belisarius taistelee?
"Minä olen keskellänne! Kääntykää, niin voitamme!"
Hän avasi kypäränsä silmikon ja näytti miehille majesteetilliset kasvonsa.
Tämän sankarillisen miehen vaikutusvoima oli niin mahtava, luottamus hänen voittoisaan onneensa niin suuri, että todellakin kaikki, jotka tunsivat sotapäällikön sankarivartalon, säpsähtivät, pysähtyivät ja huudoilla toisiaan rohkaisten kääntyivät takaa-ajavia gootteja vastaan.
Ainakin siinä osassa kenttää pakenevat bysanttilaiset pysähtyivät.
Silloin astui esiin jättiläiskokoinen gootti, joka helposti raivasi tien joukon läpi.
"Heijaa, onpa hauskaa, että te, nopsat pikku kreikkalaiset olette vihdoinkin väsyneet juoksuun.
"Olin niin hengästynyt, etten yrittänyt päästä perässänne.
"Jalat teillä on paremmat kuin meillä. Koetetaanpa, minkälaiset käsivarret teillä on.
"Ketä te väistätte pojat? Tuotako, joka ratsastaa päistäriköllä? Mikä hän on?"
"Herra, hän on varmaankin italialaisten kuningas. Hänen katsettaankaan tuskin voi sietää."
"Vielä mitä! Ahaa — hän on varmaankin Belisarius!
"Onpa hauskaa", huusi hän tälle, "että tapasin sinut, uljas sankari.
"Laskeudu hevoseltasi ja tule mittelemään voimiasi kanssani.
"Olen Hildebad, Totan poika.
"Kuten näet, olen minäkin jalkaisin.
"Etkö halua", huusi hän vimmoissaan. "Sinut täytyy vetää pois hevosen selästä."
Hän rupesi heiluttamaan oikeassa kädessään olevaa, tavatonta keihästä.
"Käänny, herra, pakene", huusi Aigan. "Jättiläinen heittää mastopuulla."
"Käänny, herra", toistivat hypaspistit peloissaan.
Mutta Belisarius ratsasti levollisesti hevosen pituuden lähemmäksi goottia ja veti esille lyhyen miekkansa.
Suhahtaen hirrentapainen keihäs lensi Belisariuksen rintaa kohti.
Mutta vähän ennen kuin se sattui, Belisarius iski siihen voimakkaasti lyhyellä roomalaismiekallaan, ja se lensi vahinkoa tekemättä kolme askelta sivulle päin.
"Eläköön Belisarius! Eläköön", huusivat bysanttilaiset rohkaistuneina ja syöksyivät gootteja kohti.
"Kaunis isku", sanoi Hildebad nauraen.
"Katsotaanhan auttaako miekkailutaitositätäkinvastaan."
Hän kumartui, otti maasta vanhan, ryhmyisen rajakiven, heilutteli sitä edestakaisin, nosti sen molemmin käsin päänsä päälle ja nakkasi sen kaikin voimin ryntäävää sankaria vastaan. — Bysanttilaiset huudahtivat — Belisarius putosi selälleen maahan. Silloin oli kaikki lopussa.
"Belisarius kuollut! Voi onnettomuutta! Kaikki on hukassa", huusivat bysanttilaiset, kun korkea vartalo oli kadonnut näkyvistä, ja pakenivat hurjasti leiriin päin.
Muutamat pakenivat pysähtymättä Rooman porteille saakka.
Turhaan keihäs- ja kilpimiehet kuolemaa uhmaten ryntäsivät gootteja vastaan, he saivat pelastetuksi päällikkönsä, mutta ei taistelua.
Eteenpäin ryntäävän Hildebadin ensimmäisen kuolettavan miekaniskun vastaanotti uskollinen Maxentius omaan rintaansa.
Mutta täällä goottilainen soturikin vaipui vihdoin maahan ratsultaan. Hän oli vasta Hildebadin jälkeen saapunut Belisariuksen luo ja iskenyt seitsemän henkivartijaa kuoliaaksi päästäkseen päällikön kimppuun. Gootit löysivät hänen ruumiistaan kolmetoista haavaa. Mutta hän jäi eloon.
Ja hän oli muuan niitä harvoja, jotka taistelivat koko sodan ajan ja jäivät sen jälkeen eloon. — Hän oli lipunkantaja Visand.
Aigan ja Belisariuksen hevosenhoitaja Valentinus nostivat herransa hevosen selkään. Tämä toipui pian huumauksestaan ja kohotti turhaan päällikönsauvansa ja kehoitushuutonsa. Miehet eivät kuulleet tai eivät tahtoneet kuulla.
Turhaan hän iski pakenevia kuoliaaksi. Aallon tavoin vetäisi joukko hänet mukaansa ja vei hänet leiriin.
Täällä hän sai vielä kerran pysähdytetyksi gootit lujan portin avulla.
"Kunnia on menetetty", sanoi hän. "Suojelkaamme henkeämme."
Näin sanoen hän sulki leirin portit ottamatta huomioon sitä, että porttien ulkopuolelle jäi laumoittain bysanttilaisia.
Hurja Hildebad koetti tunkeutua suoraan leiriin, mutta yritys ei onnistunut, sillä leirin vahvoihin tammisiin muureihin eivät pystyneet keihäät eivätkä kivet.
Tyytymättömänä hän nojasi keihääseensä vilvoitellen itseään. Silloin ilmestyi muurin kulman takaa Teja, joka kuninkaan ja Totilan tavoin oli laskeutunut hevosen selästä, ja silmäili tutkivasti leirin puuvarustusta.
"Kirottu puulinna", huusi Hildebad hänet nähtyään. "Siihen ei pysty kivi eikä rauta."
"Ei", sanoi Teja, "vaan tuli".
Hän potkaisi vieressään olevaa tuhkakasaa.
"Tässä on risuja ja tuhkaa viime öisen leiritulen jäljeltä:
"Tuolla on vielä palavia hiiliäkin.
"Tänne, miehet! Kohennelkaa miekoillanne hiillosta! Sytyttäkää risut palamaan. Pannaan leiri tuleen!"
"Sinä olet kunnon poika", huudahti Hildebad iloisena. "Nopeasti tänne, pojat! Savustetaan heidät ulos kuten ketut pesästä. Raikas pohjoistuuli auttaa meitä."
Nopeasti sytytettiin taas vartiotulet ja sadoittain kekäleitä lensi heti leirin kuiviin puuvarustuksiin.
Pian leimusivat puiset muurit ilmitulessa.
Sakea savu, jonka tuuli ajoi päin bysanttilaisten silmiä, teki vallien puolustamisen mahdottomaksi.
He peräytyivät leirin keskiosaan.
"Oi, jos nyt saisi kuolla", huokasi Belisarius. — "Lähtekää leiristä!Menkää porta decumanan kautta ulos!
"Peräytykää hyvässä järjestyksessä leirin takana oleville silloille."
Mutta lähtökäsky teki lopun viimeisestäkin kurista, järjestyksestä ja rohkeudesta.
Kun puoleksi hiiltyneet portinpalkit ryskyivät Tejan kirveen iskuista ja kun musta sankari tulenhaltijan tavoin syöksyi ensimmäisenä liekkien ja savun läpi pretorisen portin kautta leiriin, riuhtaisivat pelästyneet sotamiehet yhtä aikaa auki kaikki portit, joiden kautta päästiin Roomaan, juosten itse kilvan joelle päin.
Ensimmäiset pääsivät hyvin ja ahdistamatta silloille. He olivat saaneet suuren etumatkan sillä aikaa kuin Belisarius puolusti palavaa leiriä Hildebadia ja Tejaa vastaan.
Mutta äkkiä — uusi pelästys — goottilaisen ratsuväen torvet kajahtivat aivan läheltä.
Vitiges ja Totila olivat, nähtyään, että leiri oli valloitettu, taas nousseet hevosten selkään ja ratsastivat miehineen leirin ympäri molemmilta puolin hyökäten pakenevien kimppuun sivuilta päin.
Belisarius oli juuri tullut ulos decumanisesta portista ja aikoi ajaa lähimmälle sillalle, kun hän näki sekä oikealla että vasemmalla puolella vihollisen ratsumiehiä.
Kokenut sotapäällikkö ei vieläkään menettänyt mielenmalttiaan.
"Täyttä karkua silloille", hän huusi saraseeneilleen. "Suojelkaa niitä!"
Mutta liian myöhään. Kuului kumea rasahdus ja heti sen jälkeen toinen, — molemmat kapeat sillat olivat pakenevien painon alla murtuneet. Mutaiseen veteen hukkui sadoittain hunnilaisia ratsumiehiä ja illyrialaisia keihäsmiehiä, jotka olivat olleet Justinianuksen ylpeys.
Jyrkälle joenrannalle päästyään Belisarius kannusti empimättä hevostaan ja ajoi sen kuohuviin, veren värjäämiin aaltoihin.
Hän pääsi toiselle rannalle.
"Salomo", sanoi hän joen yli päästyään reippaimmalle pretoriaanilleen, "ota sata ratsastavaa henkivartijaani ja aja solalle niin nopeasti kuin hevoset pääsevät.
"Ajakaa pakolaiset nurin.
"Teidän täytyy päästä sinne ennen gootteja. Kuuletteko?Teidän täytyy!
"Se on viimeinen pelastusmahdollisuus."
Salomo ja Dagisthaeos lähtivät täyttämään käskyä.
Belisarius kokoili sillä aikaa pakenevat miehensä ympärilleen.
Gootteja samoin kuin bysanttilaisiakin joki oli pidättänyt vähän aikaa.
Äkkiä Aigan huusi:
"Salomo palaa!"
"Herra", huusi tämä päästyään lähemmäksi, "kaikki on hukassa! Solassa välkkyi aseita. Gootit ovat miehittäneet sen."
Silloin — ensi kerran tänä onnettomuuden päivänä — Belisarius pelästyi.
"Sola menetetty! — Silloin ei sotajoukostani ainoakaan mies pelastu.
"Silloin: hyvästi maine, Antonina ja elämä.
"Paljasta miekkasi, Aigan — elävänä en tahdo joutua barbaarien käsiin."
"Herra", sanoi Aigan, "en ole koskaan kuullut sinun puhuvan tuolla tavalla."
"Tällaista ei ole minulle koskaan ennen sattunutkaan. Laskeutukaamme hevosten selästä ja kuolkaamme."
Hän kohotti jo oikean jalkansa jalustimesta hypätäkseen hevosen selästä. Mutta samassa Dagisthaeos ajaa karautti paikalle ja huusi: "Ole huoleti päällikköni!"
"Mitä sanot?"
"Sola on meidän hallussamme. Aseet, jotka siellä näimme, olivat roomalaisia.
"Prefekti Cethegus on siellä. Hän on pitänyt sen salaa miehitettynä."
"Cethegus", huusi Belisarius. "Onko se mahdollista? Onko se totta?"
"On, päällikkö. — Katso tuonne! Oikeaan aikaan tämä tieto tulikin."
Niin olikin.
Sillä goottilainen ratsumiesjoukko, jonka kuningas Vitiges oli lähettänyt valtaamaan solaa, ennenkuin pakolaiset sinne ehtisivät, oli kulkenut joen yli erään kaalamon kohdalla, katkaissut tien Belisariuksen ratsumiehiltä ja joutunut ennen heitä tärkeään solaan.
Mutta juuri, kun he aikoivat ajaa solan sisään, Cethegus hyökkäsi isaurilaisineen piilopaikastaan eräästä rotkosta ja ajoi lyhyen taistelun jälkeen hämmästyneet gootit pakosalle.
"Ensimmäinen voitonvälähdys tänä mustana päivänä", huudahti Belisarius."Solalle!"
Paremmassa järjestyksessä ja levollisempina kuin tähän saakka joukko kokoontui päällikkönsä ympärille, joka johti heidät metsäylänteelle.
"Terve tuloa turvaan, Belisarius", huusi Cethegus pyyhkien miekkaansa.
"Olen odottanut sinua täällä auringon noususta alkaen.
"Tiesin varmasti, että tulisit tänne ennen iltaa."
Belisarius ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
"Rooman prefekti! Sinä olet tänään pelastanut keisarin sotajoukon, jonka minä olin syössyt perikatoon. Minä kiitän sinua!"
Prefektin levänneet joukot hallitsivat läpipääsemättömän muurin tavoin solaa, laskivat pakenevat bysanttilaiset pienissä erissä turvaan ja torjuivat helposti ensimmäisten väsyneiden, joen yli kahlanneiden goottien hyökkäykset. — Nämä olivatkin taistelleet koko päivän.
Hämärän tullessa kuningas Vitiges kutsui joukkonsa takaisin ja sijoitti ne yöksi taistelukentälle. Sillä aikaa Belisarius solan eteläpuolella vähitellen järjesti alipäällikköineen sotajoukkonsa sitä mukaa kuin pakolaiset saapuivat.
Kun Belisariuksella taas oli koossa muutamia tuhansia miehiä, hän ratsasti Cetheguksen luo ja sanoi:
"Mitä tuumit, Rooman prefekti?
"Sinun joukkosi ovat levänneet.
"Ja meidän miesten täytyy saada korvaus kärsimästään tappiosta.
"Hyökätkäämme vielä kerran vihollisen kimppuun — aurinko ei vielä aivan heti laske — ja koettakaamme kääntää onneamme."
Cethegus katsoi häneen hämmästyneenä ja lausui Homeroksen sanat:
"Todella, kamalan sanan olet lausunut, voimakas!
"Tyytymätön!
"Onko sinusta niin äärettömän vaikea palata voitettuna taistelusta?
"Ei, Belisarius! Tuolla viittaavat Rooman tornit. Vie sinä sinne tuiki väsyneet joukkosi.
"Minä puolustan solaa siksi, kun olet päässyt kaupunkiin.
"Ja olen hyvin iloinen, jos saan sen edes tehdyksi."
Niin tehtiinkin.
Belisarius ei asiain näin ollen voinut ajatellakaan saada prefektiä taipumaan.
Hän luopui siis vaatimuksestaan ja vei joukkonsa takaisin Roomaan, jonne saapui iltayöstä.
Ensin ei häntä aiottu laskea sisään.
Hän oli niin tomun ja veren peitossa, ettei häntä tahdottu tuntea.
Sitä paitsi pakolaiset olivat tuoneet kaupunkiin taistelusta sellaisia tietoja, että päällikkö oli kaatunut ja kaikki oli menetetty.
Vihdoin Antonina, joka oli odottanut valleilla, tunsi hänet.
Hänet laskettiin kaupunkiin Pinciuksen portin kautta. Sitä kutsuttiin siitä lähtien Porta belisariaksi.
Tulisoihdut Flaminiuksen ja Pinciuksen porttien välisillä valleilla olivat prefektille merkkinä siitä, että Belisarius oli päässyt joukkoineen Roomaan. Hän lähti hyvässä järjestyksessä, väsyneiden voittajain laimeasti ahdistaessa, kaupunkiin päin, jonne hän onnellisesti pääsikin yön turvissa.
Vain Teja tunkeutui muutamain ratsumiesten kanssa sille kukkulalle, jolla Villa Borghese nykyjään sijaitsee, ja Aqva Acetosaan saakka.
Seuraavana päivänä goottien lukuisa sotajoukko saapui ikuisen kaupungin edustalle ja piiritti sen seitsemästä kohdasta.
Nyt alkoi merkillinen piiritys, jonka aikana kävi ilmi sekä Belisariuksen päällikkönero ja kekseliäisyys että piirittäjien urhoollisuus.
Pelosta vavisten roomalaiset katselivat muureiltaan saapuvaa goottien laumaa, josta ei näyttänyt loppua tulevankaan.
"Katso, prefekti, tuo joukko valtaa muurisi."
"Niiden ympäristön, mutta niiden yli se ei tule.
"Ilman siipiä ei näille muureille päästä."
Vitiges oli jättänyt Ravennaan vain kaksituhatta miestä.Kahdeksantuhatta hän oli lähettänyt Urbssalvian kreivin Uligiksen jaAsculumin kreivin Ansan johdolla Dalmatiaan valloittamaan tätämaakuntaa ja Liburniaa bysanttilaisilta sekä valtaaman takaisin tärkeääSalonaa. Heidän piti pestata avukseen palkkasotureita Saviasta.
Goottien laivastokin lähetettiin sinne vastoin Tejan neuvoa. Hän ehdotti, että se olisi tuotu Portukseen, Rooman satamaan, piirittävän sotajoukon avuksi.
Maan puolelta kuningas piiritti Roomaa ja sen laajoja valleja sekä Marcus Aureliuksen ja prefektin rakennuttamia muureja sadallaviidelläkymmenellätuhannella miehellä,
Rooman muureissa oli siihen aikaan viisitoista pääporttia sekä sitäpaitsi joitakuita pienempiä.
Gootit pystyttivät muurien heikompien paikkojen edustalle kuusi leiriä.Kaikki nämä kuusi leiriä olivat joen vasemmalla rannalla.
Mutta koska oli pelättävissä, että piiritetyt hävittäisivät Milviuksen sillan ja siten katkaisisivat piirittäjiltä kulkutien joen oikealle rannalle sekä saisivat vapaasti hallittavakseen koko alueen joen oikealta rannalta mereen saakka, gootit rakensivat Tiberin oikealle rannalle, "Neron kentälle", seitsemännen leirin, joka ulottui Vatikanin kukkulalta Milviuksen siltaan saakka.
Tämä silta suojeli siis Milviuksen siltaa ja uhkasi Hadrianuksen siltaa sekä Pyhän Pietarin porttiin päättyvää Roomaan johtavaa tietä. Porttia kutsuttiin Prokopiuksen tietojen mukaan jo silloin myöskin sisemmäksi Aureliuksen portiksi.
Se oli lähinnä Hadrianuksen hautaa.
Gootit vartioivat tarkasti myöskin Pyhän Pankratiuksen porttia Tiberin oikealla rannalla.
Tämän Neron kentällä, Pankratiuksen ja Pietarin porttien välillä olevan leirin päälliköksi Vitiges määräsi Mediolanumin kreivin Markjan, joka oli ollut cottilaisten alppien vartijana frankkeja vastaan.
Mutta kuningas kävi usein itse täällä tarkasti silmäillen Hadrianuksen hautaa.
Hän ei ruvennut minkään erityisen leirin päälliköksi, vaan pidätti itselleen ylipäällikkyyden määräten kuuden muun leirin päälliköiksi Hildebrandin, Totilan, Hildebadin, Tejan, Guntariksen ja Gripan.
Kaikkien seitsemän leirin ympäri kuningas kaivatti syvät haudat ja teetätti siten saadusta mullasta muurit haudan ja leirin välille ja vahvistutti ne paalutuksilla, suojaten siten leirit mahdollisilta hyökkäyksiltä.
Belisarius uskoi praenestinisen (nykyinen Porta maggiore) portin kaupungin itäosassa Bessakselle sekä kovasti uhatun Flaminiuksen portin, jonka läheisyydessä oli Totilan leiri, Constantinukselle. Tämä rakennutti sen melkein umpeen roomalaisista temppeleistä ja palatseista otetuilla marmorilohkareilla.
Belisarius oli sijoittanut pääleirinsä kaupungin pohjoisosaan.
Tämä oli heikoin Cetheguksen hänelle luovuttamista paikoista.
Prefekti oli pidättänyt itselleen kaupungin länsi- ja eteläosat, joista kukaan ei voinut häntä karkoittaa ja joissa hänen läsnäolonsa oli välttämätön.
Mutta täällä pohjoisessa oli Belisarius isäntänä. Hän asettui Flaminiuksen ja Pinciuksen — taikka nyt "Belisariuksen" — porttien välille, linnoituksen heikommalle paikalle ja suunnitteli hyökkäyksiä barbaareita vastaan.
Muut portit hän uskoi jalkaväenpäälliköiden Peraniuksen, Magnuksen,Enneen, Artabaneen, Azaretaan ja Chilbudiuksen huostaan.
Prefekti oli luvannut puolustaa kaikkia portteja Tiberin oikealla rannalla, nimittäin uutta Porta aureliaa Hadrianuksen haudan luona, Porta septimianaa, vanhaa Porta aureliaa, jota siihen aikaan kutsuttiin Pankratiuksen portiksi, ja Porta portuensista sekä näiden lisäksi vasemmalta rannalta pyhän Paavalin porttia.
Vasta seuraava portti itäänpäin — ardeatininen — oli Belisariuksen suojeltavana. Täällä oli päällikkönä Chilbudius.
Sekä piirittäjät että piiritetyt osoittautuivat yhtä väsymättömiksi ja kekseliäiksi hyökkäys- ja puolustussuunnitelmien tekemisessä.
Kauan aikaa gootit koettivat keksiä keinoja saadakseen Rooman antautumaan ilman rynnäkköä, ja piiritetyt taas koettivat saada nuo tuumat turhiksi.
Gootit, jotka olivat campagnan herroja, koettivat näännyttää piiritettyjä janolla. He katkaisivat kaikki neljätoista komeaa vesijohtoa, jotka varustivat kaupungin juomavedellä.
Belisarius muurautti heti, kun hän oli tämän huomannut, vesijohtojen kaupunginpuoleiset päät kiinni.
"Sillä", oli Prokopius sanonut hänelle, "kun sinä, sankari Belisarius, kömmit vesijohtoa myöten Napoliin, voisi barbaarien mieleen johtua ryömiä samanlaista sankaritietä Roomaan. Tuskinpa he sitä häpeänäkään pitäisivät."
Kylvyistä piiritettyjen täytyi kokonaan luopua, sillä kauempana joesta olevissa kaupunginosissa saatiin tuskin juomavettä.
Katkaisemalla vesijohdot barbaarit olivat ottaneet roomalaisilta leivänkin suusta.
Siltä ainakin näytti.
Sillä Rooman kaikki vesimyllyt seisahtuivat nyt.
Viljaa, jonka Cethegus oli ostanut Sisiliasta ja Belisarius väkisin koonnut Rooman ympäristöstä vuokralaisten ja maanviljelijäin murinasta huolimatta, ei saatu enää jauhetuksi.
"Antakaa aasien ja härkien pyörittää myllyjä", komensi Belisarius.
"Useimmat aasit ja härät olivat siksi viisaita, Belisarius", vastasiProkopius, "etteivät ne tulleet tähän loukkuun meidän mukanamme.
"Meillä on härkiä vain teurastusta varten.
"Jos ne pannaan myllyjä pyörittämään, ei niissä sitten enää ole lihaa niin paljon, että niitä voisi teurastaa."
"Kutsu sitten Martinus tänne.
"Sain eilen Tiberin rannalla kävellessäni ja goottien telttoja laskiessani aatteen —"
"Joka Martinuksen on sen mahdottomuudesta huolimatta toteutettava.
"Mies parka!
"Noudan hänet joka tapauksessa."
Mutta kun Belisarius ja Martinus saman päivän iltana näyttivät yhteenliitettyjen venheiden päälle laaditun maailman ensimmäisen laivamyllyn, sanoi Prokopius ihastuneena:
"Laivamyllyissä jauhettu leipä ilahduttaa ihmisiä kauemmin kun suurimmat urotyösi. Täten jauhetussa viljassa on — kuolemattomuuden maku."
Belisariuksen keksimät ja Martinuksen laatimat laivamyllyt suorittivat todellakin koko piirityksen ajan kuiville jääneiden vesimyllyjen tehtävän.
Sen sillan alapuolella, jota nykyjään kutsutaan Ponte San Sistoksi, Janiculus-kukkulan juurelle Belisarius, näet, kiinnitti köysillä kaksi laivaa ja rakennutti niiden päälle myllyn, jonka ratasta sillan arkkujen väliin pusertunut vesi pyöritti kovalla vauhdilla.
Piirittäjät koettivat saada tuhotuiksi nämä laitokset, joista karkulaiset olivat heille kertoneet.
He heittelivät sillan yläpuolella olevilta rannoilta jokeen palkkeja, tukkeja ja puita, jotka todellakin yhdessä yössä tuhosivat kaikki joessa olevat myllyt.
Mutta Belisarius rakennutti myllyt uudestaan ja jännitti sillan yläpuolelle joen yli vahvan ketjun, johon kaikki myllyjä uhkaavat esineet tarttuivat.
Tällä rautaisella virransululla oli toinenkin tarkoitus kuin myllyjen suojeleminen. Sen piti myöskin estää gootteja pääsemästä kaupunkiin veneillä ja lautoilla jokea pitkin.
Sillä Vitiges oli nyt ryhtynyt kaikkiin toimiin rynnäkön varalta.
Hän rakennutti puisia torneja, jotka olivat korkeampia kuin kaupungin muurit. Tornit olivat rattailla ja niitä kuljetettiin vetojuhtien avulla.
Hän teetti lukemattomia ryntäysportaita sekä neljä hirmuista muurinsärkijää, joita kutakin hoitamaan tarvittiin viisikymmentä miestä.
Lukemattomilla risu- ja kaislakimpuilla täytettäisiin syvät vallihaudat.
Belisarius ja Cethegus puolestaan — edellinen pohjoisessa ja idässä, jälkimmäinen etelässä ja lännessä — valvoivat kaupungin puolustusta. He sijoittivat valleille ballisteja ja heittokoneita, jotka sinkosivat pitkien matkojen päähän hirrentapaisia keihäitä sellaisella voimalla, että ne puhkaisivat täydessä rautavaruksessa olevan miehen.
Portteja suojeltiin "susilla", s.o. rautapiikein varustetuilla palkeilla, jotka pudotettiin hyökkääjien päälle, kun nämä olivat saapuneet aivan portin viereen.
Lopuksi he sirottelivat paljon jalkarautoja ja piikkikuulia muurien ja barbaarien leirin väliselle aukealle paikalle.
Kaikesta tästä huolimatta gootit olisivat päässeet muureille, ellei prefektillä olisi ollut Egariaa, sanoivat roomalaiset.
Sillä se oli todellakin merkillistä. Joka kerta, kun barbaarit suunnittelivat hyökkäystä, meni Cethegus Belisariusta varoittamaan ja ilmoitti edeltäkäsin hyökkäyspäivän.
Joka kerta, kun Teja tai Hildebad aikoivat tehdä äkkihyökkäyksen jotakin porttia tai varustusta vastaan, Cethegus ilmoitti sen edeltäkäsin ja hyökkääjät tapasivat uhatussa paikassa puolustajia kaksi kertaa enemmän kuin tavallisesti.
Joka kerta, kun barbaarit aikoivat tehdä yöllisen hyökkäyksen joen yli jännitettyä ketjua vastaan, Cethegus näkyi aavistaneen sen ja lähetti vihollisia vastaan polttolaivoja.
Näin kului kuukausia.
Goottien täytyi myöntää itselleen, etteivät he huolimatta lukuisista hyökkäyksistä olleet vähääkään edistyneet piirityksen alusta.
Kauan he kestivät masentumatta nämä vastoinkäymiset ja kaikkien suunnitelmiensa ilmitulemisen ja tuhoamisen.
Mutta vähitellen alemmat kansankerrokset rupesivat napisemaan, varsinkin kun elintarpeet alkoivat vähetä. Jopa kuninkaankin kirkas otsa synkkeni, kun hän näki pahan haltijan tekevän turhaksi kaiken hänen voimansa, kestävyytensä ja sotataitonsa.
Ja kun hän tuli jonkin epäonnistuneen yrityksen jälkeen kuninkaalliseen telttaan väsyneenä ja kumarahartiaisena, katseli vaitelias kuningatar häntä niin arvoituksellisesti ja kammottavasti, että hän kauhistuen käänsi katseensa toisaalle.
"Näin asiat nyt ovat", sanoi hän synkkänä Tejalle.
"Johan edeltäkäsin sanoin, että näin kävisi.
"Rautgundiksen mukana pakeni onneni, samoin sieluni rauha.
"Kruununi tuntuu olevan kirottu.
"Ja tuo amelungien tytär kiertelee ympärilläni vaiteliaana ja synkkänä kuin onnettomuuteni ilmi elävänä."
"Olet kenties oikeassa", sanoi Teja.
"Mutta saan mahdollisesti tämän taikavyyhdin selvitetyksi.
"Anna minulle lomaa täksi yöksi."
Samana päivänä, melkein samalla hetkellä verinen Johannes pyysi Rooman muurien sisällä Belisariukselta lomaa seuraavaksi yöksi.
Belisarius ei suostunut.
"Nyt ei ole sopiva aika öisiin huvitteluihin", sanoi hän.
"Ei taida tuottaa kovinkaan suurta huvia kymmenen kertaa meitä molempia viekkaamman ketun seuraaminen yöaikaan kosteiden muurien välissä ja goottien aseiden uhalla."
"Mitä oikein puuhaat", kysyi Belisarius tarkkaavaisempana.
"Mitäkö puuhaan?
"Aion tehdä lopun tästä kirotusta asemasta, jossa me — sinä, päällikköni, — nykyjään olemme.
"Kuukausimääriä barbaarit ovat olleet näiden muurien edustalla mitään voittamatta. Me ammumme heitä väijyksistä kuten pojat pikku lintuja ja nauramme heille.
"Mutta kuka tämän kaiken oikeastaan saa aikaan?
"Et sinä, keisarillinen sotapäällikkö, kuten oikeastaan pitäisi, eikä keisarillinen sotajoukko, vaan tuo jäinen roomalainen, joka ei naura muulloin kuin ivatessaan.
"Hän istuu Kapitoliumissa ja nauraa keisarille ja gooteille ja meille ja — luvalla sanoen — sinulle eniten.
"Mistä tuo mies, joka on kuin Odysseus ja Ajax samalla kertaa, tietää goottien suunnitelmat niin tarkoin kuin istuisi hän läsnä kuningas Vitigeksen neuvotteluissa.
"Pahan henkensä avulla sanovat jotkut.
"Egariansa avulla sanovat toiset.
"Hänellä on korppi, joka osaa puhua kuin ihminen ja joka ymmärtää ihmisten puhetta, sanovat jotkut. Hän lähettää korppinsa yöksi goottien leiriin.
"Uskokoot näitä puheita akat ja roomalaiset, mutta ei äitini poika.
"Luulen tuntevani sen korpin ja pahan hengen.
"Varmaa on, että hän saa tietonsa vain goottien leiristä. Katsokaamme, emmekö voisi itse käyttää tuota lähdettä."
"Olen kauan epäillyt samaa, mutta en ole keksinyt mitään keinoa."
"Olen antanut hunnieni vartioida hänen askeleitaan.
"Se on perin vaikeaa, sillä tuo ruskea mauripiru seuraa häntä joka paikassa kuin varjo.
"Mutta joskus on Syphax päiväkausia poissa ja silloin vakoileminen onnistuu paremmin.
"Olen saanut tietää, että Cethegus on useana yönä mennyt ulos kaupungista milloin Porta portuensiksen kautta Tiberin oikealla rannalla, milloin pyhän Paavalin portin kautta Tiberin vasemmalla rannalla. Vakoojani eivät uskaltaneet seurata häntä kauemmaksi kaupungin ulkopuolelle, sillä molemmat mainitut portit ovat hänen hallussaan.
"Mutta tänä yönä — sillä nyt hän taas varmasti lähtee kaupungista — aion itse lähteä häntä vakoilemaan.
"Minun täytyy odottaa häntä portin ulkopuolella, sillä hänen isaurilaisensa eivät laske minua portista ulos. Jään tarkastusmatkallani johonkin vallihautaan odottamaan."
"Hyvä! Mutta sanojesi mukaan on kaksi porttia vartioitavana."
"Sen vuoksi olenkin ottanut veljeni Perseuksen toverikseni. Hän vartioi pyhän Paavalin, minä portuensista porttia. Saat olla varma, että ennen auringonnousua huomenna toinen meistä tuntee prefektin pahan hengen." —
Aivan vastapäätä pyhän Paavalin porttia noin kolmen jousenkantaman päässä kaupungin uloimmista vallihaudoista oli mahtava, vanhanaikainen rakennus, Basilica Sancti Pauli extra muros (pyhän Paavalin basilika muurien ulkopuolella), jonka viimeiset jäännökset hävisivät vasta silloin, kun Bourbonin tallikreivi piiritti Roomaa.
Alkujaan se oli Jupiter Statorin temppeli, mutta pari vuosisataa takaperin oli se pyhitetty apostolille. Siitä huolimatta oli vieläkin pystyssä partaisen jumalan suuri pronssipatsas. Sen oikeasta kädestä oli vain riistetty vasama ja pantu sijaan risti. Leveä, partainen patsas sopi mainiosti uudenkin nimensä kuvaksi.
Oli yön kuudes hetki.
Kuu paistoi kirkkaana ikuisen kaupungin yläpuolella ja valoi hopeaista hohdettaan muurien harjoihin sekä Rooman varustusten ja basilikan väliselle kentälle.
Pyhän Paavalin portilla oli juuri vaihdettu vahteja.
Mutta portista oli tullut seitsemän miestä ja takaisin palasi vain kuusi. Seitsemäs lähti taivaltamaan kentälle päin.
Varovaisesti hän kulki eteenpäin karttaen lukuisia jalkarautoja, sudenhautoja ja itsestään laukeavia myrkytettyjä nuolia, joita täällä oli kaikkialla ja jotka tuottivat monelle gootille kuoleman hyökkäyksien aikana.
Mies näytti tuntevan ne tarkoin ja osaavan väistää niitä.
Mutta hän vältti huolellisesti kuutamoakin, kulkien, mikäli mahdollista, muurin varjossa ja juosten puulta puulle.
Kun hän nousi viimeisestä haudasta, katseli hän ympärilleen ja jäi seisomaan erään heittokoneiden karsiman sypressin varjoon.
Hän ei nähnyt missään päin ketään ja riensi nopein askelin kirkkoa kohden.
Jos hän olisi vielä kerran katsellut ympärilleen, ei hän olisi niin huolettomana jatkanut matkaansa.
Sillä heti, kun hän oli lähtenyt puun luota, nousi haudasta toinen haamu, joka kolmella askeleella hyppäsi vuorostaan sypressin varjoon.
"Nyt jouduit häviölle, Johannes, ylpeä veljeni! Tällä kertaa olikin onni nuoremmalle veljelle suosiollinen.
"Nyt on Cethegus ja hänen salaisuutensa käsissäni."
Ja hän seurasi varovaisesti edellä kulkevaa.
Mutta äkkiä tämä katosi hänen näkyvistään, ikäänkuin maa olisi hänet niellyt. Tämä tapahtui kirkon uloimman muurin ääressä. Mutta kun armenialainen saapui paikalle, ei hän löytänyt minkäänlaista porttia tai aukkoa.
"Kohtaus on nähtävästi kirkossa", sanoi hän itsekseen. "Minä menen sinne."
Mutta tässä paikassa oli mahdoton päästä muurin yli.
Etsien ja koetellen vakooja kiersi muurin kulman ympäri.
Turhaan. Muuri oli joka paikasta yhtä korkea.
Häneltä meni noin neljännestunti aikaa turhaan hakemiseen.
Vihdoin hän löysi kivien välissä pienen aukon, jonka lävitse hän vaivoin pääsi.
Hän oli nyt vanhan temppelin esipihassa, johon leveät doorilaiset patsaat loivat syviä varjoja. Niiden suojassa hän livahti pihan oikeasta päästä päärakennuksen viereen saakka.
Hän tirkisteli sisään muurinraosta, jonka hän oli huomannut ilmanvedosta.
Sisällä oli aivan pimeää.
Mutta äkkiä kirkas valo häikäisi hänen silmänsä.
Kun hän ne taas avasi, näki hän valojuovan pimeässä kirkossa. Se tuli salalyhdystä, joka juuri oli otettu esille.
Hän näki selvästi kaiken, mikä oli lyhdyn valaistuspiirissä, mutta lyhdyn kantajaa hän ei voinut nähdä. Prefekti Cetheguksen hän sitä vastoin näki hyvin. Tämä seisoi aivan apostolin kuvapatsaan vieressä ja näytti nojaavan siihen. Hänen edessään seisoi toinen henkilö, hoikka nainen, jonka tummanpunainen tukka kimalteli lyhdyn valossa.
"Kaunis goottikuningatar, kautta Eroksen ja Anteroksen", ajatteli vakooja. "Ei ole hullumpi kohtaus, olipa kysymys rakkaudesta tai valtiollisista asioista.
"Mitä he puhuvat?
"Ikävä kyllä tulin niin myöhään, etten kuullut keskustelun alkua."
"Siis muista tarkoin: ylihuomenna tapahtuu Tiburtiuksen portin edustalla kauheita asioita."
"Hyvä on, mutta mitä", kysyi prefekti.
"En saanut niistä tarkempaa tietoa enkä voi enää sinulle siitä ilmoittaa, vaikka saisinkin vielä jotakin tietää. En uskalla enää tavata sinua täällä, sillä —"
Hän puhui nyt hiljaisemmalla äänellä.
Perseus painoi korvansa tiukasti rakoon. Silloin hänen miekkansa tuppi putosi kiveykselle.
Valo kääntyi häntä kohden.
"Kuunnelkaa", huudahti kolmas ääni. Se oli naisen ääni, lyhdynkantajan, joka vasta nyt tuli näkyviin lyhtynsä valossa, kun hän sen äkkiä käänsi ääntä kohti.
Perseus näki, että lyhdynkantaja oli maurilaispukuinen orjatar.
Hetken aikaa täydellinen hiljaisuus vallitsi temppelissä.
Perseus pidätti hengitystään.
Hän tunsi, että henki oli kysymyksessä.
Cethegus oli tarttunut miekkaansa.
"Kaikki on taas hiljaista", sanoi orjatar. "Ulkona kai putosi kivi katosta."
"En uskalla enää saapua portuensisen portin edustalla olevaan hautaankaan. Pelkään, että meitä seurataan."
"Kuka meitä seuraa?"
"Hän, joka ei näytä koskaan nukkuvan, kreivi Teja."
Prefektin huulet vavahtivat.
"Hänkin on yhtynyt arvoitukselliseen valaliittoon, jonka tarkoituksena on Belisariuksen surmaaminen. Pyhän Paavalin porttia vastaan tehdään vain valehyökkäys."
"Hyvä on", sanoi prefekti ajatuksissaan.
"Belisarius ei pääse leikistä hengissä, jollei häntä varoiteta. He ovat jossakin — mutta en tiedä missä — väijyksissä ylivoimaisina. Kreivi Totila johtaa heitä."
"Varoitan häntä varmasti", sanoi Cethegus vitkaan.
"Jospa se onnistuisi!"
"Ole huoleti, kuningatar! Minulle on Rooma ainakin yhtä kallis kuin sinulle.
"Ja jos ensi rynnäkkö epäonnistuu, täytyy heidän luopua piirityksestä, vaikka he ovatkin tavattoman sitkeitä.
"Ja se on sinun ansiotasi, kuningatar.
"Salli minun tänä yönä — kenties viimeisenä, jolloin tapaamme toisemme — avata sinulle koko sydämeni.
"Cethegus ei vähästä hämmästy, ei ainakaan myönnä hämmästyneensä.
"Mutta sinua, kuningatar — minä ihailen.
"Verrattomalla, kuolemaa pelkäämättömällä rohkeudella ja tavattomalla viekkaudella olet tehnyt barbaarien suunnitelmat turhiksi.
"Todellakin: paljon on Belisarius tehnyt — enemmän vielä Cethegus, — mutta eniten Matasunta."
"Puhutko totta?" kysyi Matasunta säkenöivin silmin.
"Ja jos kruunu putoaa tuon valapaton päästä —"
"Niinsinunkätesi pelasti Rooman.
"Mutta et kai aio siihen tyytyä, kuningatar?
"Mikäli minä olen sinua oppinut näinä kuukausina tuntemaan, et lähdeBysanttiin vangittuna goottikuningattarena.
"Tuon kauneuden, tuon sielun, tuon voiman täytyy hallita Bysantissa eikä palvella.
"Mieti siis — kun tyrannisi on kukistettu — lähdetkö vaeltamaan tietä, jonka sinulle osoitan?"
"En ole ajatellut hänen kukistustaan pitemmälle", Matasunta vastasi synkästi.
"Mutta minä olen — sinun vuoksesi. Todellakin, Matasunta" — hän katseli ruhtinatarta ihaillen — "sinä olet ihmeellisen kaunis.
"Olen ylpeä siitä, ettet edes sinä saanut minua rakastumaan ja luopumaan suunnitelmistani.
"Mutta sinä olet liian kaunis, liian ihana, elääksesi vain vihalle ja kostolle.
"Kun päämäärämme on saavutettu, lähdemme — Bysanttiin.
"Siellä olet sinä korkeammalla kuin keisarinna — keisarinnan voittaja."
"Kun olen päämääräni saavuttanut, on elämäni lopussa.
"Luuletko sinä minun jaksavan sietää sellaista ajatusta, että pelkästä vallanhimosta ja itsekkäiden tarkoitusten vuoksi syöksisin kansani perikatoon?
"Teen sen vain pakosta.
"Kosto on nyt elämäni ja rakkauteni ja —"
Silloin rakennuksen etuosasta, muurin sisäpuolelta kajahti kova ja kimeä pöllön rääkynä, ensin kerran ja sitten kahdesti aivan peräkkäin.
Perseus hämmästyi nähdessään prefektin painavan kuvapatsaan kaulaa ja tämän äänettömästi jakautuvan kahtia.
Cethegus pujahti aukeamaan. Patsas painui taas eheäksi.
Matasunta ja Aspa lankesivat polvilleen alttarin portaille kuin rukoilemaan.
"Se oli siis merkki! Vaara uhkaa", ajatteli vakooja. "Mutta mistä päin vaara tulee ja missä on varoittaja?"
Hän kääntyi, astui esille ja katseli goottien leiriin päin.
Silloin hän joutui kuutamoon ja mauri Syphaxin näköpiiriin. Tämä oli nimittäin ollut päärakennuksen sisäänkäytävän edustalla tyhjässä seinäkomerossa vahtina. Hän oli tähän saakka pitänyt silmällä yksinomaan gootteja.
Sieltä päin tuli verkalleen mies kirkkoa kohti.
Hänen sotakirveensä välähteli kuutamossa.
Mutta Perseuskin näki nyt aseen välkkeen. Mauri oli vetänyt hiljaa miekkansa tupestaan.
"Hah", hymähti Perseus, "sillä aikaa kun nuo kaksi ovat toisensa tuhonneet, ehdin minä viedä salaisuuden Roomaan."
Kiireesti hän riensi muuriaukolle päin, josta oli tullut sisään.
Epätietoisena Syphax katseli hetken milloin oikealle, milloin vasemmalle.
Oikealla oli kuuntelija, jonka hän vasta nyt huomasi.
Vasemmalta tuli goottisoturi kirkkoon päin.
Hän ei voinut toivoakaan ehtivänsä tappaa molempia.
Äkkiä hän rupesi huutamaan:
"Teja, kreivi Teja! Apua! Apua! Roomalainen! Pelastakaa kuningatar!Tuolla oikealla muurin luona! Roomalainen!"
Silmänräpäyksessä Teja oli Syphaxin luona.
"Tuolla", huusi tämä. "Minä suojelen naisia, jotka ovat kirkossa."
Hän riensi sisään.
"Seisahdu, roomalainen", huusi Teja juosten Perseuksen jälkeen.
Mutta Perseus ei seisahtunut. Hän juoksi muurin vierustaa pitkin. Hän pääsi raolle, jonka kautta oli tullut pihamaalle, mutta nyt kiireessä hän ei voinut ajatellakaan siitä pujottautumista. Silloin hän heilahdutti epätoivon lisäämillä voimilla itsensä muurin harjalle. Hän nosti jo toisen jalkansa muurin yli ja aikoi heittäytyä toiselle puolelle, kun Teja sinkautti kirveensä hänen päähänsä. Hän putosi takaperin maahan salaisuuksineen.
Teja kumartui katsomaan kuollutta. Hän tunsi hänet.
"Arkontti Perseus", sanoi hän, "verisen Johanneksen veli".
Hän meni kiireesti kirkkoon.
Ovella tulivat häntä vastaan Matasunta ja tämän perässä Syphax ja Aspa, jälkimmäinen kantaen salalyhtyä.
Hetken he molemmat katselivat epäluuloisesti toisiaan.
"Minä kiitän sinua, Tarentumin kreivi", sanoi ruhtinatar vihdoin.
"Hartaudenharjoitukseni yritti päättyä pahasti."
"Olet valinnut omituisen paikan ja ajan rukouksillesi.
"Katsotaan, oliko tuo roomalainen ainoa vihollinen."
Hän otti lyhdyn Aspan kädestä ja meni kirkon sisään.
Vähän ajan perästä hän tuli takaisin kädessään kullalla kirjailtu nahkasandaali.
"En löytänyt sieltä kuin tämän sandaalin alttarin luota, Apostolin vierestä. Tämä on miehen jalkine."
"Se oli uhrilahjani", sanoi Syphax äkkiä. "Apostoli paransi jalkani, jonka olin astunut okaaseen."
"Otaksuin sinun palvelevan vain käärmejumalaa."
"Palvelen sitä jumalaa, joka kulloinkin auttaa."
"Mihin jalkaan oka pisti?"
Syphax mietti hetkisen.
"Oikeaan", sanoi hän sitten nopeasti.
"Sepä vahinko", sanoi Teja. "Tämä on vasemman jalan sandaali."
Hän pisti sen vyöhönsä.
"Minä varoitan sinua, kuningatar, tällaisista yöllisistä hartaudenharjoituksista."
"Teen minkä hyväksi näen", vastasi Matasunta kopeasti.
"Ja minä teen sen, minkä pidän velvollisuutenani."
Näin sanoen Teja meni ulos ja lähti leiriin päin. Kuningatar ja orjat seurasivat häntä äänettöminä.
Ennen päivännousua Teja meni Vitigeksen luo ja kertoi hänelle kaiken.
"Kertomuksesi ei ole mitenkään todistuskelpoinen", sanoi kuningas.
"Mutta se herättää ainakin epäluuloja.
"Sanoit itse, että kuningattaren käytös kammottaa sinua."
"Juuri sen vuoksi varon toimimasta pelkkien epäluulojen mukaan.
"Olen monesti pelännyt, että olemme tehneet hänelle vääryyttä.
"Melkein yhtä paljon kuin Rautgundikselle."
"Olkoon niin, mutta mitä nuo yölliset retket merkitsevät?"
"Niistä teen lopun. Hänen itsensäkin vuoksi."
"Entä mauri! Häneen en luota vähääkään.
"Hän on usein päiväkausia poissa. Sitten hän taas ilmestyy leiriin.
"Hän on vakooja."
"Niin on, ystäväni", vastasi Vitiges hymyillen, "mutta hän on minun vakoojani.
"Hän käy minun tieteni tuon tuostakin Roomassa.
"Hän kertoo minulle kaikki, mitä siellä tapahtuu."
"Mutta hänen tuomistaan tiedoista ei sinulla ole ollut mitään hyötyä.
"Entä väärä sandaali?"
"On todellakin uhrilahja, vaikkakin varkauden hyvitykseksi.
"Hän kertoi minulle kaiken, ennenkuin sinä saavuit.
"Hän oli kerran kuningattaren kirkossa ollessa ikävissään harhaillut kirkon kellareissa ja sieltä löytänyt kaikenlaisia papinpukuja ja koristuksia, jotka hän piti ominaan.
"Mutta myöhemmin hän rupesi pelkäämään apostolin vihaa ja häntä lepyttääkseen hän uhrasi saaliista tämän kultasandaalin.
"Hän kuvasi sen minulle tarkoin: kultaiset koristukset sivuilla ja agaattisolki, jossa oli kirjain C —.
"Katsos vain, kaikki on täsmälleen oikein.
"Hän tuntee siis sen. Se ei voi olla paenneen henkilön oma.
"Ja hän lupasi todistukseksi tuoda oikeankin jalan sandaalin.
"Mutta ennen kaikkea. Hän on neuvonut minulle uuden suunnitelman, joka tekee lopun hädästämme ja saattaa itse Belisariuksen käsiimme."